II.

Vähän enemmän kuin vuosi, jälkeen kertomuksen alkua, muutti eräs kolmihenkinen perhe etelästäpäin L—n pitäjää. Ensin olivat he huonemiehinä Ojalassa, mutta sittemmin ostivat mainitun talon maalta, aivan Mäkelän kartanon aidan takaa muutamia aikoinaan viljeltyjä peltotilkkuja. Niiden keskelle kohosi pian vähänen, lautaetehisellä varustettu mökki, jota ruvettiin nimittämään suutarin tuvaksi, syystä kun perheen isä, Mikko, oli suutari. — Siihen aikaan kuin he omaan tupaansa muuttivat asumaan, oli heidän poikansa Vilho, joka oli kolmas henkilö perheessä — noin vuoden ikäinen. Vasta hiljan oli suutari-Mikkokin Anninsa kanssa alottanut oman elämänsä — tyhjästä miten monet muutkin. Mutta väsymättömällä ahkeruudellaan ja ankaralla säästäväisyydellään olivat he elämän tarpeittensa menojen ohessa saaneet kokoon vähäisen summan rahojakin, joilla he saivat oman katon päällensä. Vaikka olivatkin niin vähävaraisia, olivat he sittenkin onnellisia, sillä heillä oli täydellinen luottamus toisiinsa ja Jumalaan ja tämä heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi teki.

Samaan aikaan kuin »suutarilaiset» omaan tupaansa muuttivat asumaan, synnytti Mäkelän emäntä pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarlo. Vanhemmille oli tuo kauvan odotettu tapaus niin mieluinen ja suuriarvoinen, että sen johdosta pidettiin isot kemut Mäkelässä, jotka muuten siellä olivat niin harvinaisia. Noihin kemuihin oli isäntä kutsunut lukuisan joukon vieraita — rikkaita — tiettypä se, sillä rakkaathan vaan Mäkelän isännän mielestä olivat ihmisiä. Siellä piti isäntä vieraillensa vähäisen puheen, jonka lopetti sanoilla: »jos Jumala suo lapsemme elää, toivon hänestä tulevan kelpomiehen.»

Niin, kelpomiehen tahtoi Mäkelän isäntä kasvattaa pojastansa, sillä hänen mielipiteensä lastenkasvatuksenkin suhteen oli aivan erilaatua kuin muilla ihmisillä. Kasvattaa lapsiansa kurituksessa ja Herran nuhteessa ei ollut hänen mielestään ensinkään tarpeellista, »sillä», sanoi hän, »ei minuakaan ole lapsena peitottu eikä pyntätty ja miespähän vaan on tullut.» Hän oli saanut itse kokea tuon pykälän lasten kasvatuksessa ja sen nojalla tahtoi hän kasvattaa pojastansakin ylevän ja kelpomiehen, samanlaisen kuin hän itsekin: rikkaan, tavaroittensa tähden ylpeilevän pohatan.

Äitille oli tuo lapsi kallein maailmassa. Hän hoiti ja vaali sitä niinkuin silmäteräänsä. Jos lapsi vähänkin sattui ääntelemään tahi itkeä vikisemään, koetti hän sitä parhaan taitonsa ja kykynsä mukaan viihdytellä ja asetella.

Kun Kaarlo kasvoi isommaksi, että kävelemään ja puhumaan varttui, alkoi hän, miten lapset ainakin, hakemaan toverien seuraa. Mutta kun Mäkelä oli vähän erillään muista taloista, ei Kaarlolla ollut muita tovereita kuin suutarin Vilho, häneen hän hyvin tyytyikin ja hänen kanssaan Kaarlo parhaiten viihtyi, vaikka Vilho olikin vuotta vanhempi. Pian tuli lapsukaisista hyvät ystävät, jopa niin hyvät, etteivät voineet toisittaan ollakaan. — Alituisena vieraina oli nyt Kaarlo suutarin tuvassa, jossa häntäkin kohdeltiin lempeydellä. Mäkelässä saivat nuo nuoret ystävykset olla ani harvoin, sillä Vilhon vanhemmat olivat tulleet huomaamaan sen, ett'ei heidän poikaansa Mäkelässä oikein hyvin suvaittu, sen vuoksi kokivat he estää Vilhoa siellä liika usein käymästä.

Niin viettivät toverit yhdessä lapsuutensa ensimmäiset päivät, jolloin heidän pieni sydämensä oli vielä puhdas maailman saastasta, jolloin heillä vielä oli puhdas tunto ja jolloin heidän sydämmensä vielä uhkui täynnä uskollista lapsen rakkautta kaikkia kohtaan. Ilot, surut, itkut ja naurut olivat heillä yhteiset. Yhdessä he juoksentelivat ympäri mäkilöitä poimimassa mehuisia marjoja. Yhdessä istuivat he suutarin tuvassa, jossa Vilhon äiti opetti heille ensimmäisiä kirjaimia vanhasta paksulehtisestä aapisesta.