VII.

Kului talvi. Talven perästä alkoi kevään lauhkeat ilmat lämmittämään pohjolankin kylmää luontoa. Oli juuri jäiden meno-aika, kun Mäkelän isäntä kaatui tautivuoteelle, josta ei enään milloinkaan noussut. Eräänä päivänä oli hän tavallista heikompi, että jokainen ja hän itsekin luuli lopun olevan käsissä. Hän käsketti Kaarlon luoksensa, mutta häntä ei löytynyt, vaikka kuinkakin tarkoin olisi haettu. Joku sanoi aamulla nähneensä hänen valjastavan hevosta ja lähteneen ajamaan kirkolle päin, sen enempää ei kukaan hänestä tietänyt. Päivä kului iltaan. Sairaan tuskat yhä vaan kovenivat, kuolema näytti tekevän tehtävänsä. Kaikki itkivät ja vaikeroitsivat sairaan kuolinvuoteen ääressä, mutta yhtä henkilöä ei siinä näkynyt. Sairaan oma poika oli tiellä tietämättömillä, vaikka isänsä viimeisiä hetkiänsä vietti tässä surun ja murheen laaksossa. Oliko Kaarlolla niin kova ja paatunut sydän, ettei hän sen enempää välittänyt isänsä kuolemasta, vai oliko se sitä »suurta ja ylevää», jota isäntä oli Kaarlosta luvannut kasvattaa, sen jätän lukian päätettäväksi.

Jätämme nyt sairaan kamppailemaan tuskainsa kanssa ja riennämme etsimään Kaarloa.

On jo myöhäinen ilta. Synkät, mustat pilvet verhoavat siintävää avaruutta. Sieltä täältä, pilven lomasta vilkuttaa vielä joku tähtönen, mutta senkin peittää pilventönkyrä ja sitten on kaikki pimeää, niin pimeää, ettei näkisi, vaikka toinen tikulla silmään pistäisi.

Ohkalan kamarin akkunan takana seisoskelee kaksi miestä odotellen sydänyön lähestymistä. Toinen noista miehistä on meille hyvin tuttu — Mäkelän Kaarlo, mutta toinen on ihan tuntematon. Mutta kun olisi valoisampi aika, niin voisitte nähdä Kaapari-Taavetin mustat, likaiset ja inhottavan näköiset kasvot. Tuo Kaapari-Taavetti oli koko kyläläisten ainainen harmi ja kauhu. Ei sen vuoksi, että häntä kukaan pelkäsi, mutta siihen oli toinen pahempi syy. Harvoin kävi hän taloissa, ettei hän aina jotakin pientä tavaraa saanut mukaansa — siitä tuo nimi Kaapari. — Mutta nuot näpistelemisensä osasi hän niin sukkelasti salata, ettei koskaan tultu niiden jäljille, vaikka hyvin tiettiin, mitä tietä ne olivat menneet. Hän oli tullut jo niin kuuluisaksi tuossa ammatissaan, että kun hän tuli johonkuhun taloon, laitettiin heti yksi henkilö tarkasti perään katsomaan hänen töitänsä ja aikeitansa. Tuon oli jo Taavettikin saanut huomioonsa ja heittänytkin päivällä näpistelemisen pois, mutta sitä ahkerammin teki hän yön-aikana. Senlaisella retkellä oli hän nytkin, ja olipa vielä saanut Mäkelän Kaarlonkin oppi-pojakseen.

Sydänyö läheni. Kaikki huoneessa oliat nukkuivat sikeimmässä unessaan. Ei kuulunut huoneesta mitään, jos emme ota lukuun nukkuvien raskaita kuorsauksia. Yht'äkkiä särkyi akkunasta ruutu vähääkään helisemättä, ja kohta konttasi Taavetti kamariin sisälle. Kauvan ei hän siellä viipynytkään, kuin jo tuli takaisin, pieni mytty toisessa kädessä. Hänen yrityksensä onnistuikin kaikin puolin hyvästi, mutta tullessaan tuli hän liijaksi varomattomasti, että akkunassa syntyi kovaa rohinaa, jonka isäntä heti kuuli. Juuri kun Taavetti sai päänsä ulos reijästä, pamahti pistooli, josta syöksähti kirkas tuli pimeään öiseen ilmaan. Tulen valossa tunsi isäntä Taavetin, joka jo mennä jymysi pakoon, että tukka suorana liehui. Kaarloa ei hän huomannut, sillä se seisoi vielä seinän vieressä, mutta kohta lähti hänkin Taavetin perään.

Isäntä alkoi heti tarkastamaan mitä rosvot olivat vieneet. Ensimmäiseksi meni hän katsomaan rahakirstuansa, mutta — voi hirveätä — se oli ihan tyhjänä. Säikähdyksissään törmäsi hän tupaan, jossa kaikki olivat jo hereillä, äskeisen ampumisen tähden. Siellä ilmoitti hän syyn ampumiseensa, sekä sen, miten Kaapari-Taavetti on vienyt rahat. Kun miehet saivat kuulla, mikä vahinko isännälle on tullut, pukivat he kiireesti vaatteet yllensä ja lähtivät etsimään varkaita.

Tuli aamu. Mäkelän Kaarlo oli juuri herännyt aamu-unestaan ja loikoili vielä sängyssään, kun yht'äkkiä aukesi tuvan ovi ja sisään astui Ohkalan isäntä — nimismiehen kanssa. Kaarlo säikähti noiden odottamattomain vieraiden äkkinäisestä tulosta, niin ettei tahtonut tietää mitä tehdä. Hän veti peitettä päällensä ja koetti olla nukkuvinaan, mutta nimismies ei siitä välittänyt. Hyvän päivän sanottuaan, johon sairas vapisevalla äänellä vastasi, astui hän heti Kaarlon vuoteen viereen ja sanoi:

»Nouse jo, mies, tekemään tiliä yöllisistä töistäsi.»

Kaarlo yrähti vaan kerran ja veti peitettä paremmin päällensä.

»Mitä Jumalan tähden hän on tehnyt?» kysyi isäntä ja emäntä yhteen ääneen.

»Kohta saatte kuulla», sanoi nimismies.

»Soh! nouse ylös», sanoi hän Kaarlolle, pukaten häntä samalla kylkeen.

»Mi-mi-mitä minusta ta-tah-dotte», örisi hän ja alkoi kuorsaamaan.

»Nouse ylös», ärjäsi nimismies uudestaan.

»Mitä nyt?» kysyi Kaarlo noustessaan istumaan samalla tuhrien silmiänsä.

»Mitä yöllä on pitänyt tehdä, kun nyt noin nukuttaa?» kysyi nimismies ivallisesti.

»E-ei-hän ne yö-ty-öt niin su-uria ole, ti-etäähän sen», sanoi Kaarlo, tehden itseänsä niin levolliseksi kuin suinkin taisi, vaikka pelotti, että sanat kurkkuun takertuivat.

»Mutta sinullahan ne nyt ovat olleet tavallista suuremmat.»

»Kuinka niin?»

»Etkös sinä ole ollut Kaapari-Taavetilla renkinä ja palvellut häntä niin uskollisesti, että hän on korottanut sinun 'kasööriksensä?'»

»Mi-mitä? — Kaa-a-pari-Taa-a-ve-tilla?» änkytti Kaarlo punaisena kasvoiltaan kuin keitetty rapu.

»Aivan niin.»

»E-en mi-inä ti-e-dä mi-mitä ta-arkoi-itattekaan.»

»Et tiedä», kertoi nimismies. — »Sinähän juuri sen tiedätkin, jonka hallussa kerran ovat tämän Ohkalaisen rahat.»

»Minun ha-al-lus-sani?»

»Juuri sinun.»

»Ei ne mi-inun ha-allus-sa-ani…»

»Kenen sitten, jos ei sinun?»

»Mi-inä e-en ti-ti-e-dä ni-iistä mi-tään.»

»Sinä tiedät; parasta on että annat ne hyvällä pois, sillä muutoin otamme ne väkivallalla.»

»Kuka si-itä on sa-ano-nut, että minulla on Ohkalaisen rahoja?» kysyi Kaarlo kiivaasti, vaikka pelonsekaisella äänellä.

»Sen on sanonut se, joka ne sinun haltuusi on antanut ja ilman sanomattakin sen jo tiedän: sinun kalpeat kasvosi ovat kyllin riittävä todistaja», sanoi nimismies päättävästi.

»Voi hyvä Jumala!» huudahti sairas vapisevalla äänellä. »Tuonlainen roistoko pojastani tulikin, josta niin paljon hyvää olen toivonut.»

»Niin. Hae nyt rahat tänne, niin pääset vähemmällä», sanoi nimismies vähäisen vaitiolon perästä.

»Ottakaa ne minulta, jos löydätte», sanoi Kaarlo ylpeästi, sillä hän oli saanut äsken kadottaman rohkeutensa takaisin.

»Missä on sinun kaappisi? Siellä kai ovat rahatkin.»

»Sitä ette tarvitse tietää.»

»Minun se tuleekin nyt tietää — sano paikalla, missä se on, muutoin…» ärjäsi nimismies.

»Se on vinttikamarissa», sanoi sairas.

Kiireesti lähtivät miehet osotettuun paikkaan, Kaarlo perässä.

»Te ette saa mennä minun kamariini, ette, vaikka s——na olis… Kuulitteko: ette saa mennä», kirkui Kaarlo.

»Me emme nyt aiokaan kysyä sinulta lupaa, me menemme luvatta», sanoi nimismies.

Kirkuen, parkuen ja synkeästi kiroten meni Kaarlo perässä.

»Missä ovat kaappisi avaimet? kysyi nimismies kamariin päästyä.»

»Ne ovat pöytälaatikossa, mutta ette te kaapista, ettekä mistään minun hallustani löydä niitä rahoja, ette vaikka kuinka tarkoin etsitte», sanoi Kaarlo voittoriemulla.

»Missä ovat sitten rahat?»

»Äsken sanoin jo, etten tiedä niistä mitään.»

Nimismies tarkasteli kaapin jokaista laatikkoa ja soppea, mutta sieltä ei löytynyt sitä, jota etsittiin, kaikenlaista roskaa ja romua tuli vaan käsiin. Kaarlo seisoi nimismiehen takana tyyneenä ja pelotonna, suu imelässä naurun hymyssä.

Mikä saatti tuon äsken niin rauhattoman ja pelon valtaaman Kaarlon jälleen niin tyyneksi ja levolliseksi? Kaarlolla oli ennenkin varastettua tavaraa, muun muassa pappilan iso hopeamalja, jota myöskin aikoinaan oli ankarasti etsitty. Tuon maljan muisti hän olevan piironkinsa päällä, josta se ensimäiseksi olisi tullut nimismiehen käsiin. Mutta kun kamariin tultiin, huomasi hän iloksensa maljan olevankin poissa koko kamarista; nyt vasta muisti hän sen vieneensä toiseen — parempaan talteen. Tämä seikka se oli, joka niin äkkinäisen muutoksen teki Kaarlossa.

»Täältä emme löydä rahojanne», sanoi nimismies Ohkalaiselle, »mutta ehkä ne kerran vielä tulevatkin ilmi, vaikka ne nyt noin kavalasti osataan peittää», jatkoi hän sitten.

»Ei koskaan niitä löydy minun hallustani», sanoi Kaarlo yhä enenevällä voittoriemulla.

»Harvoinpa onnistuvat noin rumat rikokset ilmitulematta; ainakin ajanpitkään käy useinkin niin», sanoi Ohkalainen surullisesti.

»Meidän täytyy jättää tämä mies rauhaan, koska emme löytäneet häneltä sitä, mitä etsimme, vaikka hyvin tiedän, että sinulla rahat ovat.» Viimeisen osan lauseestaan sanoi nimismies kääntyen Kaarlon puoleen, luoden samalla ankaran, läpitunkevan silmäyksen häneen.

Sitten he lähtivät.

Juuri kuin vieraat lähtivät ja Kaarlo seisoi vielä pihallaan katsellen tyyneesti heidän jälkeensä, tuli talon palvelustyttö portaille ja sanoi hätäisesti:

»Isäntä kuolee kohta… Tulkaa kiireesti tupaan, hän käskee teitä.»

»Mitäpä minä kuolemalle teen; sen se vie, jonka vie, siinä ei auta», sanoi Kaarlo kylmästi.

»Voi, voi. Tulkaa nyt kiireesti… hän kuolee kohta… hän käskee teitä. — Joutukaa, joutukaa», hätäili tyttö.

»Mene nyt jo sinä, minä tulen kohta.»

Tyttö riensi tupaan, mutta ennenkuin hän ehti sairaan vuoteen viereen, oli isäntä — kylmänä. Kuolema oli tehnyt tehtävänsä.

Noin kivikova, noin syvästi paatunut oli jo Kaarlo paran nuori sydän, että hän voi iloita mustan ja törkeän rikoksensa onnistumisesta silloin kuin isänsä temmattiin pois ajallisesta elämästä, Kaikkivaltiaan vanhurskaan tuomioistuimen eteen, tekemään tiliä niistä leivisköistä, jotka hänen käytettävänänsä olivat olleet. Niin paatunut ja kylmä oli hänen sydämensä, ettei täyttänyt kuolevan isänsä viimeistä pyyntöäkään, että olisi mennyt kuulemaan hänen viimeisiä sanojansa, vaan vartoi ulkona, kunnes sai kuulla isänsä kuolleeksi.

Ensi sunnuntaina saatettiin Mäkelän isäntävainajan maalliset jäännökset maan mustiin multiin.