IV.

Kansakouluun pääsi Mäkelän Kaarlo, miten oli luvattukin. Muutamia viikkoja oli hän jo siellä ollut. Tällä ajalla oli hän koettanut olla niin siivo ja nöyrä kuin lampaannahkainen tuppi. Ujoudestako tuo siivous ja nöyryys oli tullut, vai mistä, on vaikea sanoa, mutta niin se ainakin oli. Vähitellen alkoi hän kuitenkin tutustumaan koulun tapoihin ja silloin ei siivoutta eikä nöyryyttä näkynyt, ei kuulunut; haihtuneet olivat ne kuin savu myrskytuuleen. Kaikenlaiset vallattomuudet, kaikenlaiset kujeet ja konstit olivat nyt tulleet hänen ainaisiksi töiksensä, joita hän ahkeraan harjoitteli. Ensimmältä olivat opettajan vakavat muistutukset estäviä keinoja Kaarlon yhä kasvavaa vallattomuutta vastaan; mutta kun hän huomasi, ettei siitä sen pahempaa tullut, ei hän niistä liijoin suuria välittänyt, antoihan toisesta korvasta mennä, toisesta tulla.

Kun opettaja huomasi, ettei hänen ystävälliset neuvonsa ja varoituksensa vähääkään auttaneet, täytyi hänen ryhtyä ankarampiin estämis-toimiin. Niinpä eräänä aamuna, kun opettaja rukouksiin alkoi ja kaikki seisoivat tyyneinä ja rauhallisina, kädet ristissä, odottaen veisun alkua, otti Kaarlo taskustansa palasen kuminauhaa, veti sen käsissään niin pitkäksi kuin suinkin sai, jolla sitten ampui edessään seisovaa poikaa niskaan. Saatuansa kirpelevän iskun, päästi poika pahasti älähtävän äänen, jonka kuultuaan jokainen kääntyi katsomaan sinnepäin, josta ääni kuului. Kaarlo seisoi hajalla säärin, kädet housuntaskuissa ja suu teeskennellyssä hymyssä, odotellen, mitä kujeestansa alkaisi seuraamaan. Ei kauan tarvinnut odottaakaan, kun opettaja nousi seisomaan ja alkoi kiivaasti kyselemään häiritsijää. Useasta suusta kuului yhtä aikaa: »Mäkelän Kaarlo», ja sitten epäselvää selitystä, jota ei voinut opettajakaan ymmärtää, moni kun samalla kertaa eri sanoilla selitti Kaarlon tekoa.

»Kaikki muut hiljan, Kaarlo vaan selittäköön mitä hän teki», sanoi opettaja.

Kaarlo ei puhunut sanaakaan. »Mitä sinä teit? — vastaa… hävytön», kiivaili opettaja. Ei vastausta.

»Tuleppas tänne sanomaan, koska et saata siellä puhua.»

Kaarlo ei hievahtanutkaan paikaltaan: seisoi vaan kuin puuhevonen, tirkistäen väliin opettajan kasvoihin, väliin lattiaan ja toisiin koulutovereihin.

»Tule tänne!… minä sanon», ärjäsi opettaja, että kaikki huoneessa olijat kohoksi hypähtivät säikähdyksissään, »ethän sinä sinne ole naulattuna.»

Verkalleen lähti Kaarlo kävellä tenturoimaan opettajan eteen.

»Mitä sinä teit?» kysyi opettaja vähän lauhkeammalla äänellä, Samalla katsoen Kaarloa kiinteästi silmiin.

»En mi-nä mi-tään teh-nyt», änkytti Kaarlo itkunsa seasta.

»Älä sano itseäsi viattomaksi, sano vaan heti mitä teit, pääset vähemmällä.»

»Tällä vain ammuin Toi-vo-lan Mattia selkään», sanoi Kaarlo yhä itkeä niiskuttaen, samalla vetäen housunsa taskusta, kuminauhan palasen.

»Niskaan — tänne se ampui», sanoi Toivolan Matti suu itkun kireessä, osottaen niskaansa johon nauha oli sattunut.

Opettaja otti nauhan Kaarlolta. »Kuinka useasti olen sinua muistuttanut näillä muutamalla viikolla — muistatko? — — — tuskimpa sitä muistaa kukaan. — Miksi sinä aina teet tuonlaisia harmillisia rikoksia? Miksi et sinä vähääkään tottele, vaikka minä myötäänsä koetan varoittaa ja neuvoa sinua? — Miksi?» uteli opettaja.

Kaarlo pillahti ääneensä itkemään.

»Muista nyt, ett'et enään koskaan harjoita tuommoisia ilkeyksiä, muutoin minä eroitan sinut pois koko koulusta. — Saat nyt mennä paikallesi, mutta illalla täytyy sinun jäädä tänne muitten jälkeen, että saamme puhella pitemmältä», sanoi opettaja ja aloitti virren urku-harmonilla.

Nyyhkien meni Kaarlo paikallensa. Kului sitten se päivä ja muutamia muitakin, ettei Kaarloa tarvinnut muistutella. Mutta eihän ne varoitukset pitkältä auttaneet. Eräänä päivänä kun oli juuri alkanut uskonto-tunti, aukasi Kaarlo laatikkonsa kannen ja kuiskasi jotakin vieruskumppaninsa korvaan, joka heti kurkisti laatikkoon, samalla pyrskähtäen hillimättömään nauruun. Opettajan tarkka silmä huomasi heti, että heillä oli jotakin vehkeitä tekeillä. Hän alkoi kysellä:

»Mikäs sitä Saunalan Eetua niin makeasti naurattaa?»

Eetu ei puhunut mitään; muuttui vaan hyvin totisen näköiseksi.

»Mikä sinua nauratti, sano?» uudisti opettaja, kävellen Eetun luo.

»Kun tuolla Kaarlolla oli — — niin sopiva — — kuvakirja», sanoi Eetu.

»Mikä 'sopiva' sinulla taasen on siellä? — Näytäppäs minullekin», sanoi opettaja.

»Ei minulla mitään… senlainen — — — senlainen — — oikea kuvakirja», sopersi Kaarlo peloissaan.

»No, näytähän nyt, kuinka sopiva kuvakirja siellä onkaan; ehkä en minäkään ole senlaista nähnyt», sanoi opettaja.

»Kyllä Te… Ei se ole paljon minkään näköinen», puheli Kaarlo, teeskennellyllä levollisuudella.

»Sopivaksihan Eetu sitä sanoi ja tietysti se olikin, koska se niin makeasti nauratti. — Minä tahdon nähdä sen.» Viimeinen lauseen sanoi opettaja päättävästi, kohottaessaan Kaarlon laatikon kantta, jota hän koko painollaan koetti pidellä kiinni.

»Ei, hyvä lapsi, tuo nyt ole ensinkään koululaiselle sopiva, eikä kellekään. Tuo on surkein ja pahin kuva-kirja, mikä maailmassa voi löytyä. Se on se sama kirja, joka niin monta perhettä on säälimättä ajanut mieron tielle, kun perheenisä on ruvennut tuommoista lukemaan. Onneton on se, joka tuota 'kirjaa' alkaa selailemaan ja — lempimään», puheli opettaja, katsoessaan laatikossa olevaa, kuvakirjaa, jossa — pata-ässä oli päällimmäisenä.

Kaikkein mieli oli jännityksessä opettajan ottaissa tuota kuvakirjaa laatikosta.

»Tietääkö vanhempasi, että sinulla on tämänlaiset kirjat?» kysyi opettaja, pidellen korttipakkaa kädessään.

»Ei», sanoi Kaarlo, häpeän ja vihan punan levetessä hänen kasvoilleen.

»No, mutta kuinka sinä sitten vanhemmiltasi salaa uskallat tuonlaisia kirjoja viljellä?»

Kaarlo ei enää puhunut mitään.

»Voi poikaparka», huudahti opettaja. — »Mikähän sinustakin tulee mailmaan, jonka jo noin nuorena sielun vihollinen on saanut pauloihinsa kietoa. — Ei muu kuin suurin renttu ja — roisto, jos et ajoissa rupea parantamaan synnillistä elämätäsi. Minä toivon ja pyydän sinua, että palajaisit pois synnilliseltä tieltäsi. Minä pyydän, että pyytäisit vanhempiasi ohjaamaan itseäsi elämän oikealle tielle ja eläisit heidän neuvonsa jälkeen, sitten voi sinustakin vielä tulla mies, muuten ei milloinkaan — ei milloinkaan. Muista nyt nämät viimeiset neuvoni, muista, se on viimeinen pyyntöni. — Nyt saat ottaa kirjasi ja kapineesi ja mennä kotiisi, sillä tästä lähin en voi sinua enään pitää muitten lasten joukossa, syystä, että pahalla esimerkilläsi turmelet heidän vielä viattomat sydämensä ja saatat heidät samalle turmeluksen tielle, jolla itse jo melkein auttamattomasti olet. — Niin =— nyt saat lähteä.»

Itkien kokoili Kaarlo kapineitansa ja sitten hän lähti kävelemään kotiinsa päin.

* * * * *

»Aina on minulla ollut se pelko, ett'ei Kaarlo kauvan menesty koulussa, kun…»

»Miten niin?» tokasi isäntä, keskeyttäen emännän puheen.

»Kun se on saanut niin huutittomasti kasvaa, ett'ei ole koskaan ohjattu häntä, vaikka olisi mitä tehnyt», sanoi emäntä arasti.

»Tuo ei ole koskaan ohjattu' on sinulla aina suussa… Miks'et ole kurittanut häntä niinkuin hevosta ja kasvattanut hänestä samanlaista nurrusunteria kuin itsekin olet, jolta ei kaikisti saisi sanaa suusta, vaikka kuinka koettaisi.»

»Miks'et ole kurittanut»… kertoi emäntä katkerasti. — »Kuinka voit puhua tuonlaisia?… Enkö minä olisi kurittanut, mutta sitä et ole antanut tehdä», jatkoi hän vielä.

Isäntä ei puhunut hetkeen aikaan mitään, mutta vähän ajan päästä kysyi vähän lauhkeammalla äänellä:

»Mistä sinulle senlainen ajatus on tullut, ett'ei Kaarlo kansakoulussa menesty?»

»On häntä jo useita kertoja toruttu ja uhattu eroittaa pois koulusta, jos ei hän heitä kujeilemisiansa.»

»Kukahan tuota on sanonut?»

»On sitä tuo Toivolan Mattikin… ja muutkin.»

»Toivolan Matti», kertoi isäntä ylönkatseellisesti. — »Entä miehen puheita sinä uskotkin… Ennen Matti ajetaan kolmasti pois koulusta, ennenkuin meidän Kaarlo yhtään kertaa», kerskui isäntä.

»Sitä toivon minäkin, että poikaparka saisi olla siellä oppimassa ihmisten tapoja, sillä kotona ei hän niitä saa oppia koskaan.»

Isäntää alkoi nukuttamaan lämpöisellä takkakivellä; eikä kauan viipynytkään, kun hän jo veteli »hirsiä», että seinät jyrisi.

Emäntää ei nukuttanut vähääkään. Hänellä oli niin paljon miettimistä, niin paljon surua poikansa tähden, ett'ei unta ollut kuuluvissakaan. Hän otti neulomuksen käteensä, istui penkille ja alkoi sukkelaan pistellä neulaansa lumivalkeaan palttinaan. Tuon tuostakin katsahti hän kirkolle menevälle tielle, jossa ihmisiä ahkeraan liikkui. Erään tienmutkan takaa tuli näkyviin vähäinen poika, valkea nyytti kädessä. Tuon nähtyään tuli emäntä hyvin levottomaksi. Hetkisen oli hänen katseensa teroitettuna tielle päin, mutta sitten pääsi häneltä sydäntä särkevä parahdus: »voi hyvä Jumala, tuollahan tulee poika kirjat pussissa… Voi, voi tuotahan minä olen peljännytkin.»

»Mi-mitä si-si-inä sa-noit?» örisi isäntä, kuultuansa emännän puheen.

»Sanoin vaan, että Kaarlo on kohta kotona — voih», vaikeroitsi tuo poikaansa sureva äiti.

»Mitä sinä voihkaat?» kysyi isäntä, joka jo oli täydellisesti toipunut.

Vastaukseksi isännän kysymykseen astui Kaarlo huoneesen.

»No, mitäs varten nyt pois tullaan?» kysyi isäntä, »saatiinko lupa, vai…?» Hän ei voinut arvellakaan, että Kaarlolla on »eropassi» koulusta.

Kaarlo näytti hyvin surullisen näköiseltä, eikä tahtonut mitään vastata.

»Onko sinulle oltu siellä pahoja?» uteli isäntä.

»On. — Opettaja ajoi minut pois koulusta», sanoi Kaarlo nyyhkien.

»Ja minkä vuoksi?»

»En minä tiedä.»

»Tottahan tuon nyt tiedät, kuitenkin sinä olet jotakin tehnyt, syyttä ei opettaja ole sinua pois ajanut», sanoi Kaarlon äiti.

»Ei se senlainen äkäpussi suuria tarvitse, kun se lapsia koulusta pois ajaa, — sen olen kuullut monen sanovan. Eikä se tuonlainen mies suuria rikoksia pysty tekemäänkään… ymmärtäähän sen jokainen», koetti isäntä puoltaa poikaansa.

»Pahaa tekemään Kaarlo kelpaakin, muuhun ei mihinkään. Se on ainoa ja varmin oppi, minkä hän on sinulta saanut», sanoi emäntä, vihan ja surun sekaisella tunteella.

»Heitä nyt jo tuo jarnuttamisesi, sitä olen tänä päivänä kylläkseni saanut kuulla», sanoi isäntä.

»Voi hyvä Matti! Sinä et tiedäkään, kuinka vaikea minun on kuulla ja nähdä, miten poika päivä päivältä edistyy ja varttuu pahuudessa, ja se kaikki on väärän kasvatuksen hedelmiä, hedelmiä, jotka kerran vielä ovat sinullekin karvaita. — Tuota kaikkea nähdessäni ja kuullessani pitäisi minun vaan olla vaiti kuin mykkä ja katkerimmatkin surut kätkeä sydämeni syvimpään soppeen», puheli emäntä murtunein mielin.

»Paljon parempi olisikin, kun pitäisit jolloinkin leipäreikäsi kiini, ettei se olisi joka asiaa varten auki kuin tarhaportti», sanoi isäntä raa'asti.

»Niinhän se on… Mutta minun sydämeni on katkeamaisillaan tuon poikaparan tähden, kun ei hän saanut koulussakaan olla oppimassa ihmisten tapoja.»

»Ihmisten tapoja», kertoi isäntä. — »Laiskaksihan siellä oppii, ei muuksi miksikään. Parempi se vaan nyt on, kun poika ei ole koulussa… Opettelee kotona lukemaan ja kirjoittamaan, koska on jo hyvällä alulla ja aikaa on kyllä. Pahinta vaan oli se, kun tuli poika sinne pannuksikaan, mokomankin äkäpussin kiusattavaksi», puhua lopotteli isäntä niin levollisena kuin ei olisi mitään tapahtunut. § »Noin sinä puhelet, mutta tiedätkö mitä nuo puheesi vaikuttavat poikaan? — Eikö ne ole sytykettä tuleen? Eivätkö ne lisää sisua ja pahaa luontoa pojan sydämeen, joka kaikelle on altisna, vai mitä luulet?»

»Ole nyt tuossa jo saarnaamatta, muutoin minä näytän, mistä on tie pihalle», ärjäsi isäntä.

Emäntä ei puhunut enään mitään, mutta kirkkaat kyyneleet, jotka silmistänsä tihuilivat, todistivat hänen surunsa suuruutta.