Yhdeksäs laulu: URANIA TULEVAISUUDEN TOIVE

Lemmen suojelijat, sydänliittojen, oi runoneidot, ohjanneet pojan oivan tien tähän asti, jo ennen kihlaust’ immen parmailleen hänen sulkea suoneet, viekää päätökseen parin lempivän liitto ja pilvet nuo heti häädelkää, jotk’ onnea vielä sen uhkaa! Ennen muutapa nyt kotikuulumat kuulla te suokaa! Miesten huoneess’ äiti jo maltiton kaks oli kertaa käynyt, lähtenyt taas hätäellen, nyt tuli jälleen, haastoi, kuink’ ukonilma jo nousi, jo kuu oli piillyt, vaan yhä viipyi poika, ja yöt ovat vaaroja täynnä; ystäviään kovin moitti, kun tyttöä ei puhutelleet, puolest’ ei kosineet pojan, vaan tämän jättivät sinne. »Vain pahan suurennat!» isä ärtyen vastasi hälle; »päätöst’ itsekin täss’ odotamme ja selkoa, nääthän.» Tyynenä tuolillaan näin alkoi naapuri haastaa: »Aina kun rauhaton hetki on moinen, kiittäen muistan, kuink’ isä-vainaa mult’ ihan nuorna jo juuria myöten kiihkeän kiireen vei, ihan viimeiseen hidun hiukkaan kiskoi, ett’ opin malttamahan kuin viisahin tuskin.» »Ettekö kertois tuot’ isän keinoa?» pastori virkkoi. »Sen halumielin teen, kukin voi näet oppia siitä», vastasi naapuri taas. »Oli sunnuntai, minä varroin, hoppusin, malttamaton pojannaskali, vaunuja, joiden meidät Lehmuslähteen luo oli vietävä. Niit’ ei kuulunut vaan; minä kärppänä tuoll’ olin, tääll’ olin, portaat pääst’ yhä päähän puijasin noin, ovet, ikkunat eestaas. Sormia syyhysi, poltti, ma raaputin pöytiä, heiluin, hyppelin temmeltäin, oli kurkuss’ itku jo aivan. Kaiken tuon näki malttava mies; vaan kun ihan kummiks elkeni yltyi, hän käsivarteen tyynenä tarttui, vei minut ikkunahan, sanat mieleenpantavat lausui: ’Puusepän työpajan tuon, lepopäiväks suljetun, näätkö? Aamull’ auki on taas se ja vilkkuen käy sahat, höylät, koitteest’ ehtooseen siell’ uuras on työ joka hetki. Vaan pane mielees: aamu se kerran on koittava, jolloin mestari kaikkine siell’ apureineen arkkua sulle ryhtyy laatimahan, työ taiten käy, nopeasti. Tännepä toimeliaasti ne lautaisen majan tuovat, vihdoin mallikkaan joka vie, kuten vie hätikönkin. Kattoa raskast’ on heti sitten määrä sen kantaa.’ Henkeni silmin näin heti, ett’ oli kaikki jo totta, lautoja liitettiin sekä tehtiin maalia mustaa. Rauhass’ istuin koht’, ihan tyynenä vaunuja varroin. Muut kun hoppuavat nyt vartoen, malttia vailla vauhkottain, jopa vaan minun täytyy arkkua muistaa.» Virkkoi pastori taas hymysuin: »Kuva haikea kuolon katsoa kammona ei ole viisaan, loppuna hurskaan. Toist’ elon toimintaan vie, kannustaa, tulevaisen onnen toivoa vahvistaa murehessa se toisen; kuolema kummankin eloks on. Teki siin’ isä väärin, kuolon kuolona kun pojan herkkään mielehen painoi. Nuor’ iän kypsyyden jalon arvon oppia saakoon, vanhuus uhkuvan nuoruuden, iki-kiertävä kulku jott’ ilahuttais kumpaakin, eloss’ ain’ elo täyttyis!» Mutt’ ovi aukeni. Ilmestyi pari muhkea, aimo. Ystävät hämmästyi, rakas hämmästyi isä, äiti kasvua morsiamen, ihan yljän vartalon vertaa, riittävän ei ovi näyttänyt tuon parin astua ylvään rinnakkain yli kynnyksen. Tytön koht’ esitellen vanhemmilleen siivekkäät sanat lausuvi Hermann: »Tässäpä nyt talohonne on tyttönen toivoja myöten! Hän hyvän suosion ansaitsee, isäkulta. Ja armas äiti, nyt tutkailkaa talon toimia kaikkia hältä, näätte sen koht’, ett’ ansaitsee lähell’ olla hän teitä.» Sitten joutuen vei hän syrjään pastorin oivan, virkkoi: »Nyt pulass’ autelkaa, rakas pastori, tässä pulman purkamiseen, joka saattaa mieleni kauhuun. Sillä en morsiameks ole tyttöä pyytänyt, tänne luulee palvelijaksi hän vain tulevansa, ja pelkään suuttuen lähtevän pois, avioksi jos aiotun kuulee. Vaan heti selvyys! Kauemmin ei saa peteluuloon jäädä hän, en minä kauemmin epätietoa kestä. Joutuen nähdä nyt taas jalo viisautenne te suokaa!» Puolehen seuran muun nyt hengenmies heti kääntyi, vaan kova onni: jo hämmentää oli neitosen mielen siin’ isä kerjennyt; oli tarkoittain parahintaan lausunut laatuisasti hän nää sanat hilpeät hälle: »Oivallista, hyv’ on, rakas lapsi! Ma nään iloll’, ett’ on myös pojall’ aistia kuin isäll’, aikoinaan joka aina kauneimman vei karkelohon, kotihinsakin vihdoin nouteli nuorikon kauneimman, tämän täss’ emokullan. Morsiamestapa huomaa, jonk’ on mies valikoinut, hällä mi henki ja mieli ja kuink’ oman tuntevi arvon. Teilt’ ei päätös kai toki pitkiä aikoja vienyt? Sill' ei seurata lie kovin vaikea häntä, ma arvaan!» Hermann nuo sanat vain ohi korvan kuuli, ja värjyi ain’ ytimiin hän saakka, ol’ äänetön äkkiä seura. Poskilleen punan lennähtäiss’, alas kaulahan asti, seisoi loukkautuin, sisin haavoitettuna sielu, kunnon tyttö, kun lauseet nuo ivaks ottaen kuuli; silti hän malttautui sekä vastasi valliten mieltään vanhukselle, mut tuskaans’ ei toki kätkenyt tyyten: »Vastaanottoon ei mua tällaiseen varaellut poika, kun haasteli hän tavat taaton, porvarin oivan. Tiedän myös, edess’ ett’ olen taitavan, tietävän miehen, viisas kohtelu jolla on kullekin henkilön jälkeen. Vaan minust’ on kuin ette te kyllin säälisi köyhää, näin talohonne kun astuu hän ja on palveluvalmis; ettehän muuten muistuttais noin pistävin pilkoin, kuink’ eri tietä mä kuljen kuin isä, poikakin moinen. Köyhänä kyll’ ovest’ astun vain kera myttyni tänne, hilpeän, varman miss’ olon vauraus suo asujoille; vaan toki itseni tunnen, tääll’ oman kohtani arvaan. Siis jalomielist’ onkohan noin mua ilkkua kohta, ett’ ihan kynnykseltä on miltei kääntyä pakko?» Viittoi pastori-ystävätään hädän hetkenä Hermann, koht’ ett’ erheen hän, välimieheks astuen, poistais. Astui viisas mies heti luokse ja huomasi neidon harmin hiljaisen sekä kyynelet, hillityn tuskan. Neuvoi henki nyt hänt’, ettei heti purkava pulmaa, vaan tytön mielt’ ois kuohuisaa vähän tutkiva ensin. Tutkistellen siis hän käänsihe neitosen puoleen: »Harkita mahtanut et, maan vieraan neito, sa oikein, outoja palvelemaan ylen äkkiä kun sinä suostuit, millaist’ astua kartanohon on käskevän herran. Vain kädenlyönti se näät koko vuoden kohtalon määrää, paljon sietämähän sana ainoa suostuva saattaa. Raskaat askelet ei pahin viel’ ole palvelun puoli, ei hiki karvas, ainahinen jonk’ askare tuottaa; rinnan raataa näät kera käsketyn käskijä uuras; mutta kun oikkuja saa ihan syyttäkin moittivan herran kärsiä, ristiin kun käy käskyt noin- sekä näinpäin, kiivas on myös talon vaimo ja suuttuu joutavan vuoksi, lasten on häijy ja raaka ja röyhkeän vallaton käytös, työläs on kestää moista ja siltikin virkkuna, nopsaan tehtävät toimittaa, äkäpäin ei ähmiä itse. Pystyvän et sinä siihen näy, kun noin otit itsees suust’ isän tuon pilan pienen, vaikk’ ihan ainahan sillä tyttöä kiusaillaan, ett’ on muka mieltynyt poikaan.» Haasteli noin. Kovin neitoon tuo puhe sattuva koski; hillitä mielt’ ei voinut hän, väkitulvana tunteet purkautui, povi nous, syvä huokaus tunkihe sieltä, kuumien kyynelien valuessa hän vastasi kohta: »Toisien tuskaan, ah, kuka viisas neuvoja kuunaan arvaa, kuinka se voi vähän kirvoittaa, sana kylmä, pois surun kuormaa, jonka on korkea kohtalo pannut! Teill’ ilo, onni on tääll’, ei voi pila loukata teitä. Kosketus pienikin sairaaseen kipeästi jo käypi. Ei, mua auttais ei, jos teeskennelläkin voisin. Siis heti julki, mi suurentais vain tuskani vasta, hiljaa-kalvavahan veis kurjuuteen minut ehkä! Lähteä suokaa mun! En voi minä viipyä täällä; pois menen, etsin taas oman köyhän heimoni, jonka hylkäsin noin hädän all’ osan oivemman minä vuoksi. On luja päätös tää; voin tunnustaa minä siksi sen, mitä muuten vuosia kai sydän kätkenyt oisi. Siks isän pilkka se ei mua viiltänyt, että on mulla herkkä ja ylpeä mieli, mi ei sovi palvelijalle, ei, vaan siks, ett’ on sydämessäni tottakin tunteen nostanut tuo tämänaamuinen jalo, nuor’ avun tuoja. Ensin, tiellä kun hän minust’ erkani, hänt’ yhä mieli jäi vain muistelemaan, sen aattelin onnea neidon, jonka hän morsionaan sydämeensä jo kätkenyt ehk’ on. Kaivon luona kun näin hänet taas, ilon mulle se moisen toi, kuin ilmestys ihan taivahinen olis ollut. Kun minut pestasi hän, minä seurasin niin halumielin. Toivo, sen tunnustan, toki tiellä se mieltäni mairi, ett’ omaks ansaitsen hänet ehkä mä vielä, kun kerran vain muka välttämätön tuki näät talon tääll’ olen kaiken. Ah, nyt vastapa nään, mihin vaaroihin minä heityin, luon’ asuakseni hiljaisten ajatusteni armaan. Vasta ma tunnen nyt, miten kaukana poika on rikkaan katsoakaan tytön köyhän, vaikk’ ois tyttöjen parhain. Näin puhun kaikk’, ettei mun mieltäni arvata väärin, sattuman loukkaamaa, joka onneks sai minut järkiin. Vartoa näät minun täytynyt ois, mykät peittäen toiveet, morsion että hän kohtakin tuo kotihinsa; ja kuinka silloin kalvavat nuo salatuskat kestänyt oisin! Onni, kun sain opetuksen tään ja kun näin salat ilmi pääs sydämestäni, kun pahan voi toki korjata vielä! Nyt se on kuultu. Ja nyt ei hetkeäkään mua jäämään mahdit mitkään saa häpeään vain tänne ja huoleen, itse kun lempeni ilmaisin sekä toivoni hupsun. Ei mua estä nyt yö, ei raskaat, sankeat pilvet, ukkonen ei, jyly jonka jo kuuluu, ei sade rankka, tuolla mi ulkona tulvailee, ei viuhuva myrsky. Kaikkipa murheisella ne sain pakotiellä mä kestää, vaikeat nuo, vihamies yhä vainoten kinterehillä. Tielle mä lähden taas, olen tuohon tottunut ammoin, kaikest’ erkanemaan, ajan pyörteen viemänä myötään. Siis hyvin jääkää! Mennä on aika nyt. Näin oli säätty.» Virkkoi noin, ripeästi jo päin oviaukkoa astui kantaen myttyä, kainalohon joka viel’ oli jäänyt. Vaan käsivarsillaan tytön lähtevän kietoen äiti huudahtaa ylen ihmeissään: »Mitä kummia moinen merkitsee, sano Nuo mitä turhat kyynelet tietää? Poikani morsiohan olet, ei, sua en minä päästä!» Vaan isä nyrpeissään sitävastoin seisovi katsoin impeen itkevähän sekä ärtyisästi jo haastaa: »Siis tähän kostoon vain minä niin olin myöntyvä kaikkeen, päivän päätteeks ett’ ihan harmia saan ikävintä! Kaikkein ilkeint’ on minust’ itku ja kirkuna naisten, kiihkollaan sekavalla mi seikat sotkevi, jotka rauhass’ aivan selvittää hitu järkeä voisi. Katsoa kauemmin tätä ilvett’ en minä kummaa viitsi; nyt vuoteeseen menen. Selväks itse se saakaa!» Käänsihe rientääkseen heti kammiohon, leposuojaan tuttuun tuohon, miss’ aviollinen häll’ oli vuode. Vaan hänt’ esteli poika ja virkkoi näin rukoellen: »Älkää rientäkö noin, isä, älkää suuttuko tyttöön! Vain minun yksin on syy tähän hämminkiin, joka yltyi vielä, kun ystävä yllättäin noin teeskeli. Tuokaa, pastori, kunnian mies, tosi julki, sen teillehän uskoin! Olkaa auttaja nyt, ei kiihtäjä, tään hädän, harmin! Teille en arvoa vois niin suurta ma täst’edes antaa, jos teko kiusan on vain halunanne nyt, ei jalo viisaus.» Vastasi näin hymysuin vaka pastori taas: »Mikä viisaus tunnustuksen tuon tytölt’ oivalt’ ois ihanaisen saanut houkutetuks, salatuimman näyttänyt mielen? Eiköpä huoltasi seurannut heti koht’ ilo, riemu? Siis puhu itse jo vain; selitykset toisten on turhat!» Astui armaan luo, sanat lausui hellivät Hermann: »Noit' älä kyyneliäs kadu, helmiä haihtuvan tuskan; onnen mulle ne tuo ja, ma toivon, sullekin täyden. Tuonne ma lähteen luo maan vieraan neitoa oivaa tullut en pestaamaan; anomaan tulin lempeäs, armas. Vaan ujo, arkapa katse, ah, arvata sun sydäntuntees kuink’ ois voinut! Vain oli ystävän silmäys sille, kun sitä tervehdit kuvakalvost’ uinuvan kaivon. Puoli ol’ onnea tuo jo, kun vain sinut toin minä tänne; nyt sen täydeks sait! Tulon siunatun toivotan sulle!» — Katseen loi syvän, liikutetun, ei karttanut neito sulhon suudelmaa, sylinantia, huippua riemun, kun se on vahvistus, ikävöitsemä lempivän kahden, vastaiseen elon onneen, joll’ ei ääriä näy nyt. Pastori muille jo kaikk’ oli kertonut. Vaan isän luokse nyt tuli herttaisesti ja niiasi viehkeä neito, suuteli kätt’, ei siin’ isän auttanut estely, virkkoi: »Anteeks yllätetylle te suottehan, tuomiten oikein, ensin tuskan kyynelet nuo sekä nyt ilon itkut. Tuskani, riemunikin, oi, anteeks suottehan, suotte onneen oppia vain minun, löyttyyn taas! Pahamieli ensimmäinen tuo, jota hämmennykseni tuotti, viimeiseksikin jääköön! Mink’ oli antava piika, palvelun alttiin, kiintynehen, tytär teille sen antaa.» Kätkien kyyneliään isä rinnoilleen hänet sulkee. Hellänä suutelemaan emo lempeä käy, käsin kättä puistavi; kaulakkain ovat ääneti itkevät naiset. Joutuen taattoa nyt kädest’ otti jo tuo hyvä, viisas pastori, vihkimäsormuksen veti tältä hän ensin sormest’ — ei hevin lähtenyt tuo, nivel turpea esti — äidin sormuksen veti myös sekä kihlasi lapset; virkkoi: »Renkaat kultaiset nämä vielä ne liiton näin nyt solmitkoot lujan, kaikess’ entisen laisen. Poikaan syttynyt on syvä rakkaus neitoa kohtaan, niin myös neitokin tunnustaa pojan toivotetukseen. Teidät kihlaan siis, ajat koittavat teille ma siunaan vanhempain luvall’, ystävän tään sekä naapurin kuullen.» Onnea toivottaa kumarrellen naapuri kohta. Mutta kun kiiltävän sormuksen pani neitosen sormeen pappi, hän hämmästyin näki toisen, tuon, jota äsken Hermann kaivon luon’ oli katsellut surusilmin. Näin nyt virkkoi hän sanat leppeän leikkisät: »Kuinka? Kihloiss’ ennestäänkö jo siis olet? Kunpahan ei vain astune alttarin luo tähän esteeks entinen sulho!» Vastasi neitonen: »Oi, tätä muistoa helliä suokaa hetki mun pieni! Sen ansaitsee tuo oiva, jok’ antoi tään erotessaan mulle, kun lähti ja jäi ikitielleen. Ennalt’ arvasi kaikki hän, kun vapautta hän hehkuin, intoa vaikuttaa, olomuotojen tultua uutten, riensi Pariisiin, missä hän kohtasi vankilan, kuolon. ’Jää hyvin’, virkkoi hän. ’Minä lähden; kaikkihan liikkuu nyt, mitä päällä on maan, kaikk’ irti on ratkeamassa. Raukee valtojen vahvinten peruslait iki vankat, kaikk’ oma liukuu pois, kaikk’ oikeus haltian vanhan, ystävä ystävän luota ja lemmen luotakin lempi. Multa nyt tänne sä jäät; sinut näänkö ja missä mä jälleen, kenpä sen ties? Tämä ehkä on viimeinen puhelumme. Ihminen vieras on vain maan päällä, on totta se; nytpä vieraamp’ on kuni kuunaan. Ees oma maa omaks ei jää; kulkevat aarteet pois; hopeoitten, kultien muodot, nuo pyhät, vanhat, pois sulatellaan. Kuohuvi kaikki, muotouneen kuin maailman peris yö sekä kaaos jälleen, jättäen sen haparoimaan hahmoa uutta. Jäät sydämessäsi mulle; ja tiemme jos yhtyvät kerran viel’ yli pirstotun maailman, olioita me liemme uusia, toisia kai, joit’ ei sido kohtalo. Sillä sen mikä kahlita vois, ken nää näki, nää eli päivät! Mutta jos toisin on säätty, jos ei ohi vaarojen näitten kerran lie sylitysten taas iloll’ yhtyä suotu, muistoni mielessäs yhä väikkyä suo sinä silloin, tyynenä voidakses kovan kohdata kuin hyvän onnen! Uus olo, liitto jos uus sua kutsuu, nauttios kiittäin, kohtalon arpa mit’ antava lie. Suo lempesi puhtaan hoivata rakkahias, hyvän suo tuta kiintyvä kiitos. Vaan pidä silloinkin kevyt, lähtöön kerkeä jalka; kahtapa tuimempaa näet tuskaa uus ero uhkaa. Olkoon päivä ja työ pyhä sulle; mut ei elo silti suuremp’ arvoltaan kuin muu hyvä pettävä täällä!’ Noin hän virkki, ja konsaan ei jalo saapunut jälleen. Hukkui kaikkeni mult’, opetuksen tuon yhä muistin, niin tänä hetkenäkin, uutt’ onnea täällä kun tarjoo rakkaus, siintelemään ihanimmat loihtivi toiveet. Anteeks, ystävä, suo, mua jos vapisuttavi, vaikk’ on suojana sun käsivartesi! Niin merimies, joka vihdoin pääs satamaan, lujan maan kamarankin huojuvan luulee.» Virkki ja sormeen sormuksen veti vierehen toisen. Sulhopa, miehekkään, jalon tunteen täyttämä, lausui: »Vain sitä vahvemp’ olkoon siis, kun järkkyvi kaikki, liitto nyt tää! Dorothea, me horju, me hellitä emme, ei jätä toinen toist’, ei kaunoisuutt’ oman kaiken. Sillä ken keskell’ on ajan horjuvan horjuvamieli, vain pahan paisuttaa, vain laajenemaan yhä laskee; vaan oman maailmansapa luo luja, kestävä luonne. Älköön salliko Saksan mies tuhon kauhean tulvan vyöryä laajemmalle ja häilykö tuonne ja tänne. Meidän on tää! sanokaamme, ja työ sanan taatkohon! Maineen viel’ yhä saa joka kansa, mi kamppailuun Jumalansa, lain, kodin, vanhempain sekä vaimojen, lapsien eestä yhtenä miehenä nousi ja suistui sortajan miekkaan. Mun olet; nyt omemp’ on kuin konsaan kaikk’ oma mulle. Ei ole huoli sen vartia, nauttija ei suru arka, ei, vaan voima ja uljuus. Nyt tahi vasta jos uhkaa ken vihamies, minut itse sa vyötä ja tuo tamineeni! Kun kodin, rakkaat vanhemmat sinun vaalivan tiedän, silloin kohtaamaan vihamiestä on rintani varma. Jos kukin aattelis näin, pian voimaa nousisi vastaan voima, ja kaikkien meidän koht’ ois riemuna rauha.»