Toinen laulu: TERPSIKHORE HERMAN

Poikapa kauniskasvuinen katon alle kun astui, pastori saapujahan läpitunkevan loi heti katseen muotoa tarkastain, hänen kaikkea käyttäymistään tutkijan silmin, kohta jok’ ilmeet tulkita taitaa. Hälle jo näin hymysuin sanat tuttavat laati ja lausui: »Siinäpä mies, kuin muuttunut ois! En viel' ole koskaan katseestanne ma noin ilon nähnyt loistavan ennen. Hilpeytenne jo tuo sen kertoo, ett’ ovat raukat saaneet antimet, siunanneet myös teit’ ovat niistä!» Vastasi tuohon taas vakavasti ja tyynenä poika: »Tokkopa kiittelemistä on työssäni! Vaan sydän käski niin tekemään, kuin sen nyt tarkoin teille ma kerron. Vanhoja vaatteit’ äiti se pitkään etsi ja penkoi, siksipä myöhään vast’ oli valmis käärö, ja taiten sääliä vaunuihin olut, viini, se myös veti aikaa. Tulli kun taakseni jäi, kun maantien saavutin, vastaan virtasi kansaa kaupungin, tuli nuorta ja vanhaa; kauas ehtinyt näät oli matkue maanpakolaisten. Mennäpä annoin vaan, kylän saavuttaa minä tahdoin, jossa nyt aikomus on, kuten kuulin, yöpyä heillä. Siin’ ajaessani siis tien uuden nousua juuri vankkurit äkkiä näin, tukevista ne puist’ oli tehty, härkiä vieraan maan kaks eess’ oli suurta ja vankkaa, reippain askelin käy, vetojuhtia aimoja ohjaa, pitkää heiluttain ajosauvaa, toimeva tyttö, hiljentää tahi jouduttaa, kulun johtavi taiten. Kun minut huomasi, luo tuli valjakon tyynenä tyttö, mulle jo virkkoi: ’Ei elo meidän näin ole aina kurjaa ollut, kuin on nyt pakoretkeä tehden. Vierailt’ en minä viel’ ole kerjännyt; moni kieltäis, ellei raukast’ irralleen haluaisi hän päästä. Vaan hätä haastattaa. Tilanhaltian puoliso rikkaan, jonka ma, kohtaisen, pois härkä- ja vankkurikyydein vaivoin auttelin, tuolla nyt oljill’ on, kupehellaan äskensyntynyt laps, ihan verhoja vaill’, emo henkiin jäi hädintuskin; näin piti meidän jääpyä jälkeen, paljoa muill’ ei antaa ois, kyläss’ yhtyä heihin seuraavassa jos voisikin taas, johon yöks yritämme ehtiä, vaikka jo pelkäänkin, he jo ett’ ovat menneet, Liinaa liikenevää teill’ oisko, jos itse te liette tääll’ asuvaisia, armahtain polosille se suokaa.’ Näin hän virkki, ja oljiltaan emo raukea, kalvas nousi ja katseen loi mua kohti; ma vastasin jälleen: Kai joku taivahinen hyvän ihmisen ohjata mahtaa puuttehet arvaamaan, jotk’ uhkaa veljeä köyhää, koskapa äitini aavistain tämän surkeutenne tään mytyn antanut on hädän ankean auttamiseksi.’ Aukoen kääröst’ annoin koht’ isän yönutun, annoin paitoja, liinoja. Kiitoksiin hän puhkesi riemuin: ’Vieläkin ihmeit’ on, vaikk’ ei sitä onnekas usko; vasta kun kurjuus on, käsi Herran näät tuta voidaan, työn hyvän täytäntään joka noin hyvät ihmiset ohjaa. Tehköön teille hän sen, mitä meille te nyt hänen työnään!’ Liinoja sormielee erilaisia noit’ ilomielin, lauhkeavillaist’ olletikin nutun vuoria vaimo. ’Kiire jo on kylä saavuttaa’, näin, tyttö nyt virkkoi, ’sinne jo tullut on seurue muu, siell’ yöpyä aikoo; siellä mä lapsenverhot myös heti laittelen kaikki.’ Sitten kiitokset hyvästellen mulle hän hartaat lausui; nyt härät lähti, ja vierivät vankkurit. Mutta hilliten orheja vielä mä viivyin, arvelin, sinne itsekö rientäisin hevosiltani, kaikk’ elintarpeet kesken joukon tuon jakeleisin vai nekö neidon viedä mä antaisin, jaon järkevän uskoen hälle. Pitkään empinyt en, vaan jälkiä seuraten immen hiljakseen pian ehdin luo sekä näin heti lausuin: ’Kuules, tyttö sä, mun pani myötäni muutakin äiti kuin nämä palttinat, että ne verhois vaattehitonta, näät hänen antamiaan myös ruokia, juomia vielä alla on vaunujen istuimen tääll’ yhtä ja toistain. Vaan haluaisin nyt sinun huomaas uskoa nääkin antimet, niin näet parhaiten koko toimeni täytän; viisas sun jakos on, mua johtais sattuma yksin. ’Tuntoni jälkeen jaan varat uskotut’, vastasi neito, ’ett’ ilahuttais niitä ne, joill’ avun tarve on suurin.’ Laatikot aukaisin heti, sielt’ otin liikkiöt aimot, leivät, viinit sielt’, oluetkin, hälle ne annoin kaikki, ja antanut vielä ma runsaammaltikin oisin, vaan jopa laatikot tyhjeni. Nuo pian nosteli eineet kaikk’ emon sairaan jalkoihin, taas lähti jo tielle neito; ma kaupunkiin hevosillani kiidätin jälleen.» Vaikeni Hermann, mutt’ apteekkari nyt pakinoimaan päätyi virkkaen noin: »On onnekas, ken kotonansa nää paon, melskehien ajat yksin on vain elämässä, kyyrytä kyljessään ei säikkyen vaimo ja lapset! Näin hyvä olla mun on; isä nyt hevin olla en tahtois, vaimon, lapsien huoltaja, — ei, ei, vaikka mik’ olkoon! Miettinyt kertaa mont’ olen myös pakoretkeä, kooss’ on parhaat kalleudet, rahat ammoiset sekä käädyt, jättämät äitini, joist’ ei rahtuakaan ole myyty. Siltikin paljon jäis, mitä korvata ei hevin voisi. Yrttejä, juuriakaan, joit’ uurastain olen koonnut, heittää raskisi en, vaikk’ ei iso niill’ ole arvo. Vaan jos tänne proviisori jää, niin huoleti lähden. Muustapa viis, kun vain rahat jää, oma säilyvi henki; ainahan parhaiten mies yksinkulkeva pääsee.» Hermann nuoripa nyt vakavasti jo vastasi hälle: »Mielt olen aivan toista ja moitin lausehianne. Kunnon mieskö se, kell’ ylin aatos vain oma itse aina on, jos mikä kohtalo lie, ja ken riemua, huolta toisien ei ota tietääkseen, sydän kuurona kulkee? Nyt jos milloinkaan minä naimaan taipuva oisin; miehen suojaa näät moni kaipaa tyttönen oiva, vaimoa mies, ilon antelijaa, kova onni kun uhkaa.» Tuost’ isä virkahtaa hymysuin: »Sepä hauska on kuulla! Moista sa järjen kielt’ olet harvoin haastanut ennen.» Noinpa jo lausui myös sanan toimevan äitikin armas: »Oikein, poikani! On hyvä vanhempais esimerkki. Eihän liittoa meidänkään ilopäivänä tehty, vaan sitä solmittaiss’ oli murheen ankara aika. Sen hyvin muistan, maanantain se ol’ aamu, sen päivän jälkeinen, jona kaupungin palo kauhea nieli. Kaksi jo kymment’ on ohi vuott’, oli näin kuni nytkin sunnuntai, kova helle ja pouta ja veest’ iso puute. Kaikk’ oli parveilleet pyhävaatteissaan kesän helmaan, maakylät, myllyt myös, kapakatkin täytteli kansa. Pääss’ oli kaupungin palo alkanut, vaan kadut kaikki valtasi vauhdissaan, vetotuultaan kiihtäen itse. Niin vajat, aitat poltti se, myös sadon korjatun, runsaan, kuin asumuksetkin torin ääreen asti, ja sortui liekkeihin talo tää sekä viereinen isävainaan. Pois vähän saatiin vain. Minä vahtina sänkyjen, arkkuin kaukana nurmell’ istuilin läpi yön ylen kurjan. Vihdoin torkahdin, ja kun aamun viileä kaste, päiväsen eellä mi laskeutuu, minut sai herehille, hiilikot sauhuavat minä näin, takat, autiot seinät. Mieleni musteni nyt; mutt’ entistään ihanammin paistoi nouseva päivä, ja rohkaistui sydän jälleen. Joutuen nousin pois, palopaikkaa huonehiemme miel’ oli nähdä ja kuink’ oli selvinneet kana-raukat, — mielin lapsekkain kovin näät olin kiintynyt niihin. Saavuin sinne ja näin kotikartanon suitsuavaiset rauniot eessäni vain, talon aution tuon, tuhon saaliin; toistapa saavuit taas sinä puolta ja paikkoja tutkit. Sult’ oli pilttuuseen hepo hiiltynyt; murska ja hirret, hehkuen vielä, sen tähteetkin näkymästä ne peitti. Siinä me vastakkain surumielin miettien seistiin; sortunut eest’ oli näät kotikartanojen väliseinä. Vaan kädest’ ottain näin sinä mulle jo haastelit: ’Liese, täälläkö oot? Tule pois! Poro kuuma se kenkäsi polttaa; multa jo kärventyy kovat anturat saappaidenkin.’ Niin käsivarsilles minut nostit, tänne sa kantain toit pihamaas yli. Holveineen viel’ ehjänä portti seisoi niinkuni nyt, sepä vain oli säilynyt yksin. Maahan laskien taas, mua suutelit, vaikka ma torjuin. Vaan tosi mielessäs sinä haastoit ystävälausein: ’Kaatunut on koti, tänne sä jää, sen nostamisessa auttele, niin minä myös talon nostoa taattosi autan.’ Tuon vast’ ymmärsin, puhemiesnä kun äitisi saapui meille, ja päätettiin iloll’ armas koht’ aviomme. Hirret hiiltynehet minä muistan vieläkin, riemuin nousevan auringon näen eessäni yht’ ihanaisna. Päivän tuottama tuon oli ylkäni näät, hävityksen kauhean anteja myös oma nuorena saamani poika. Siks sua kiitän, Hermann, kun surupäivinä näinä impeä itselles sinä aattelet luottavin mielin, rohkenisit kosimaan surun aikana, rauniot allas.» Näinp’ isä vastasi taas, heti virkkoi vilkkahin innoin: »Kiitost’ aie se ansaitsee, tosi myös oli juttu, jonk’, emokulta, sa kerroit; niin kävi kylläkin kaikki. Vaan sanon: oivempaa, mikä oivempaa! Joka miehen ei eloaan, oloaan lie alkaa alkua myöten pakko ja rehkiminen, mikä meillä ja muill’ oli silloin. Onnen poika se, kell’ isän, äidin hankkima valmis on koti, kaunistaa min viihtyisäksi hän voipi! Alku on hankala aina, ja hankalin on talon alku. Tarvett’ on monenmoista, ja kaikkipa vain joka päivä kallistuu; hyvä siis on kartuttaa rahakassaa. Siksipä Hermann, nyt sinun kohtakin meille jo toivon nuorikon noutelevan kera sievoisten kapioitten; rikkaan morsion arvoinen näet miehevä mies on. Kenp’ ei mielissään ole, jos kera toivotun vaimon lahjaa hyötyisää lisä karttuu vakkahan arkkuun. Suott’ ei lapselleen emo pitkin vuosia laita aivina-aartehiaan, valioita ja vahvoja, paljon, suott’ ei kummit tuo hopeaisia lahjoja, suott’ ei kultia lippaaseen isä harvoin saatuja kätke. Moisin tuomisin näät ilahuttava kerran on neito ylkää nuorta, jok’ on hänet katsonut kaikkien kesken. Tiedän, kuink’ olo viihtyisää kotonansa on vaimon, joll’ omat tuomat on nuo tutut suojien, keittiön tarpeet, peitot vuotehien, kateliinat pöytien kauniit. Neitopa näin varaeltuna vain miniäksi on mielu. Mies yli olkain näät toki viimein katsovi köyhää: piika on arvoltaan, joka piikana toi mytyn myötään. Vaativa miesten on mieli, ja loppuu koht’ ajat lemmen. Hermann, tuottaisit ilon vanhuudelleni suuren, nuorikon kohdakkoin kotisuojiin jospa sa toisit, naapurin tyttären, — tuon talon vihreän kyllähän tiedät. Vauras on haltia sen, yhä kasvaa kauppa ja tehtaat rikkautt’ aimompaa. Mist’ ei toki kauppias hyötyis? Kolmepa tyttöä vain perijöinä on siell’ ihan kaiken. Tiedän, on vanhimmalla jo ottaja, mutta ne kaksi viel’ ovat tarjona, jos nekin kohta jo tehnevät kaupat. En sinun kohdassas olis vitkaillut tähän asti, vaan tytön noutanut oisin, kuin otin äitisi ennen.» Noin isän kärttelyhyn sanan säyseän vastasi poika: »Niin, oli mieli se mun, kuten teidänkin, joku ottaa neitoja naapurin tuon. Mehän kasvinkumppanit ollaan. Ennen näät torill’ ain’ ilakoitiin luona me kaivon, poikien häijyyksiin useasti ma suojelin heitä. Siitä jo aikoja on. Kotihinsa ne kartteliaina jää tytöt varttuissaan sekä huimia leikkejä vieroo. Niin, hyvinkasvatetuit’ ovat totta he! Siell’ olin joskus, vanhana tuttuna noudattain minä toivehianne; mutta en milloinkaan ilomieltä mä tuntenut tuosta. Heidän moittehiaan näet aina mun kärsiä täytyi: takkini liian on pitkä, ja karkea, kuositon kangas, ei tukan leikkaus, ei kiharatkaan muotia myöten. Päätin vihdoin siis asun hienon hankkia niinkuin puotien keikarit nuo, pyhäpäivisin joit’ yhä siellä kulkee, kaulassaan suvisäin sekasilkkinen riepu. Vaan pian kyllä mä näin, minust’ että he vain teki pilkkaa; ylpeyteeni se koski, ja haavan löi kipeimmän, halpa kun heist’ oli noin mun mieleni kiintymys harras heihin, Minnaan varsinkin, joka heistä on nuorin. Pääsiäisenä näät menin vihdoin noin minä sinne, ylläni takki ol’ uus, jok’ on pantu nyt ullakon kaappiin, poikien muitten muotiin myös kiharoituna tukka. Kun tulen, tirskuvat, enp’ ole tuonanikaan minä tuosta. Minna klaveeria soittaa, myös isä itse on läsnä, kuunnellen kovin mielissään, kun tyttäret lauloi. Lauluist ymmärtää en paljoakaan minä voinut, vaan yhä toistuivat nimet niissä: Pamina, Tamino. Enk’ ihan ääneti olla ma aikonut! Laattua laulun tiedustin, mikä laulu se on sekä keistä se kertoo. Kaikki nyt vaikenivat hymyellen, vaan isä virkkoi: ’Varmaan ystävä tää vain tuntevi Aatamin, Eevan?’ Pääs ilo irralleen, pojat, neidot äänehen nauroi, hytkyi äijäkin, sai ihan kannattaa käsin vatsaa. Niin minä hämmennyin, kädest’ että jo kirposi hattu, Tirskuna jatkui vain, joko soitti he taikkapa lauloi. Sieltä mä riensin pois, nolo, myrtynyt mull’ oli mieli, takkini kaappiin vein, tukan suortelin taas harasormin, vannoen, ett’ yli tuon en kynnyksen minä astu. Oikein varmaan tein, tyly hepsake vain kukin heist’ on, vielä Taminoks ilkkuvan vain mua kuuluvat siellä.» Vaan emo vastasi: »Ei noin kauan lapsia kohtaan kaunaa kantaa saa; nehän kaikk’ ovat lapsia vielä. Minna on oikein kiltti, ja ain’ oli suopea sulle. Taannoinkin sua tieteli taas. Hänet sun sopis ottaa!» Vastasi tuohon poika: »En tiedä mä, niin puri mieleen loukkaus tuo, ettei todentotta mun ois halu nähdä häntä klaveerin ääress’, ei hänen laulavan kuulla.» Vaan isä närkästyin nyt nousi ja vastahan virkkoi: »Et mua liioin lie ilahuttanut, sen ma jo lausuin, sulla kun ain’ oli vain halu talliin, peltojen hoitoon. Sen, mitä renki jo suorittaa talonhaltian rikkaan, teet sä; ja kaivata saa isä poikaa, kunnia josta koituis hälle, jot’ ois ilo katsoa naapurienkin. Turhiin toivelmiin mua äitisi vietteli muinoin, kun luku, oppi ja kirjoitus sult’ aikana koulun luontunut ei, vaan aina sa luokan loppuna istuit. Niin todentottakin käy, kun rinnass’ ei ole nuoren kunniantuntoa, kun ylöspäin hän ei pyri yhtään. Josp’ isä mulle sen antanut ois, mitä sulle ma annoin, pannut kouluun, palkannut kotineuvojat oikein, Leijonan Kultaisen minä enpä nyt olvuri oisi.» Poikapa tuosta jo nous, oven luoksi hän asteli hiljaa, vaiti ja verkalleen; vihankuohussaan isä vielä jälkeen huuteli: »Niin, mene vaan, tuon uhmarin tunnen! Pois mene, toimita työs, niin ettei syyt’ ole moitteen! Vaan älä arvelekaan, miniäkseni että sä tuoda milloinkaan talonpoikaisen tytön töllerön saisit! Vuosia mulla jo on, kera ihmisten tulen toimeen, herroja, rouvia voin minä kestitä, jotta he tyytyin lähtevät pois; sopusuulla ma vieraan suosion voitan. Siksipä vuoroon nyt miniänkin saada ma tahdon kohteliaan, joka rattona ois mun vaivani runsaan. Mulle klaveeria myös hän soitelkoon. Huviseuraan kaikkien kaupungin valiointen on tultava tänne, kuin pyhäpäivisin aina ne saapuvat naapurihinkin.» Poikapa hiljaa nyt ovisalvan nosti ja lähti.