Ensimmäinen laulu: KALLIOPE ONNETTOMUUTTA JA OSANOTTOA

»Ei tori, ei kadut olleet lie näin tyhjinä koskaan! Kaikk’ ihan ihmiset on kuin laastuja pois, sukupuuttoon! Viitt’ edes kymment’ ei nyt sielua lie kotosalla. Kylläpä vain iso into on uusia urkkia! Kilvan koitoa kulkua katselemaan pakolaisien kurjain rientää nyt joka kynsi. On tie, jota tuo jono kulkee, kaukana, ainakin tunnin on matka, ja paahtavi päivä; sinnepä sittenkin tomutupruun kaikki ne työntyy. En toki hievahtais minä katselemaan pakomatkaa ihmisparkojen, jotk’ yli Reinin, maat omat, armaat jättäen, saapuivat, kera rippeet vain tavaroistaan, mutkia kulkien nyt tämän viljavan, kukkean laakson. Oikein, eukkoni, teit, kun säälien kurjia varten vanhoja liinoja, myös vähän ruokia, juomia viemään nyt pojan laitoit. Näät kell’ on, sen täytyvi antaa. Hei sitä vauhtia! Hei, miten orheja poika se ohjaa! Vaunut on uhkeat, uudet nuo, mukavastihan istuis neljäkin miss’, ajomies kera laudallaan. Ihan yksin lähti hän nyt; kevyesti ne vierien vei ohi kulman!» Näitäpä portillaan torin äärell’ istuen haastoi Leijonan Kultaisen mies mielissään aviolleen. Tuohon virkkoi taas sanan viisas, mielevä vaimo: »Liinoja vanhojakaan hevin pois, isäkulta, en anna; monta ne hyötyä tuo, niit’ ei edes saa rahan eestä, konsa on tarvis. Vaan nyt silti mä pois ilomielin paidat, päällysteet monet lahjoitin hyvät, ehjät; lapsia, vanhoja näät repaleissa ma kulkevan kuuulin. Anteeks suotkohan vain? Verotettu on myös sinun kaappis. Sielt’ yönuttusikin, joka intialais-kukikasta karttunikangast’ on ja flanellia hienoa vuori, annoin pois; ohut on se ja vanha ja muoditon aivan.» Mies hyvä naurahtaa: »Toki jääneen toivonut oisin oikean intian-karttunisen kotinuttuni vanhan, toista kun ei sen vertaa saa. Vaan viisipä tuosta, joutava on se jo. Käskeehän nykymuoti nyt miehen lievenuttua vain sekä nauhustakkia käyttää, saappaiss’ astua; ei sovi tohvelit, ei pipolakki.» Vaimopa virkahtaa: »Kas, kas, tulemassa jo tuolla katselijoita on pois; ohi mennä jo matkue mahtoi. Kengät on niin pölynkeltaiset, niin päät palavissaan! Kaikki ne pois nenäliinoillaan hikihelmiä pyyhkii. Ei toki päivänpaahteeseen näky veis mua moinen nääntymähän! Ne jo kuullakin tott’ ylenkyllin on mulle.» Toimekkaastipa haasteli nyt talon haltia: »Harvoin sattuu yhteen näin hyvä korjuusää sekä kasvu. Kuivana kuin oli heinätkin, katon alle me saamme viljan; taivas on sees, yht’ ei näy pilkkua pilven. Hiljaa vilvas vain itätuulen huokuvi henki, ilmoja ennustaa pysyväisiä. Kyllin on kypsää viljakin; aamull’ alkaa siis elon runsahan leikkuu.» Näin hänen haastaissaan yhä taajemmin tuli parvin miehiä, naisia astellen toriaukion poikki taas kotiporteilleen; avo-landoossaan ajelulta tuo rikas naapuri myös, koko seudun kauppias suurin, juoksiamillaan nyt tuli tyttärineen talohonsa vast’ ihan uusittuun, toriaukion toisehen laitaan. Vilkastui kadut; näät oli kansava kauppala pieni, askart’ antoivat monet tehtaat, ammatit uuraat. Noin pari tuo sopusointuinen lakan alla nyt istui kansaa katsellen, huvinaan moni huomio hauska. »Katsos», vihdoin vaimo jo arvokas äkkiä virkkaa, »tuollahan pastori kanss’ apteekkarin astuvi tänne. Siispä he kertoa saa, mitä kaikkea siell’ ovat nähneet, vaikk’ ylen ei näkemänsä ne lie ilahuttavat olleet.» Luo tuli tervehtäin, lakan alle jo ystävät astui penkkejä puisia painamahan, pölyn jalkinehistaan polkien, huiskien pois nenäliinoin hehkua helteen. Tervehdyksien jälkeen koht’ apteekkari ensiks alkavi haastaa, näin vihapäällä jo virkkavi melkein: »Moisia ihmiset on, kaikk’ yksiä höyniä totta: toisen turmaa kurkkimahan kukin ain’ ylen ahnas! Kaikki ne katselemaan tuhovalkean loimua rientää, kulkua kuoloon ankarahan lainrikkoja-raukan. Kaikkien nyt piti myös pakolaisia parkoja nähdä; kenkään aattele ei, miten voi sama surkeus häntä kohdata itseäkin joko nyt tahi vast’edes ehkä. Houkkuus puoltamaton; vaan niin se on ihmisen luonto.» Tuohon vuorostaan jalo, viisas pastori virkkoi, kunnia kaupungin, mies viel’ ihan nuori, — hän tunsi maailman, elämänkin, ties sanankuulijan tarpeet, mies elähyttämä tuon pyhän, korkean kirjojen kirjan, kohtalot ihmisten joka ilmaisee sekä mielet; tunsipa tyyten myös hän parhaat maalliset kirjat. »Moiti en», lausui hän, »viatonten viettien lahjaa, ihmislapsilleen mitä laupias soi emo-luonto; sillä mit’ ain’ ei voi äly, järki, sen voi useasti taipumus ehdoton, meitä jok’ onnistuttaen ohjaa. Jos tuta uutt’ ei ois halu kiihkeä, seljetä mieleen kaunis kaiken kuink’ olevaisen vois sopusointu? Ensiks uutt’ ikävöi näet ihminen, uupumatonna hyödyllistä jo harrastaa; päämääränä vihdoin on hyvä kaikk’, yleväksi mi saa, sisint’ arvoa antaa. Nuoruudessahan on toveruksena hauskana huimuus, peittää vaarat tää, pahan tuskia tuottavan arvet poistaa taas nopeaan, heti kun sivu päästy on siitä. Kunnia miehen sen, vakavuuteen jossa ja järkeen vuosien kypsempäin tuo vallaton hilpeys vaihtuu, intoa työn jok’ on täynnä ja pontta, jos onni mik’ olkoon. Näin hyvän aikaan saapi ja vanhat vauriot korjaa.» Vaimopa malttamaton heti äänin lausuvi suopein: »Nyt näkemänne jo haastelkaa, halu noit’ olis kuulla.» Vastasi toimessaan apteekkari: »Enp’ ilomieltä pitkään aikaan taas näkemiltäni tuntene näiltä. Kaiken kurjuuden kuka voiskaan tuon kuvaella! Niittyjä ennenkuin alas ehdittiin, tomupilvi loittoni vain loputonna; jo kumpujen taa oli kauas matkue kerjennyt, siit’ ettei paljoa nähnyt. Tiellepä päästessämme, mi laakson kulkevi poikki, matkaajain, ajoneuvojen viel’ oli ankara tungos. Murheekseen näki nyt ohikulkija-parkoja kyliin, kussakin huomasi, kuink’ oli katkera tuo paon tuska, kuink’ ilo kuitenkin, edes ett’ oli säilynyt henki. Säälien katsoa sai moninaisia myös tavaroita, tallentaa mitä vain talo vauras voi, mitä pannut taiten on paikoilleen talonhaltia, tarjona jott’ ois tarvittaissa ne; tarpeen näät sekä hyötynä kaikk’ on. Huiskin haiskin niit’ oli kiireessään pakolaiset täyteen kuormanneet monenmoiset vankkurit, rattaat. Kaapin päällä on seula ja vaippa, ja patjoja täynnä taikinakaukalot on sekä peilin peittona raiti. Vaara se ihmisen maltin vie, — palo näytti sen ennen tuo, jost’ aikaa nyt parinkymmenen vuoden on verran,— jotta hän ottaa turhia vain, sekä jättävi parhaat. Noin rojukuormia vain oli, koottuja päättömin huolin, noillakin, härkien kuin hepo-raukkain kiskoa uupuin: saavia, lautaa myös, jopa hanhenkoppi ja häkki. Ähkivät eukot, lapsetkin, mytyt taakkana taikka myös vasut, soikot, joit’ ihan tarpeeton kama täytti; näät vihoviimeistään hevin ihminen ei toki heitä. Joukkue eelleen tunkihe noin, tomu tuprusi, kaikki yht’ oli mylläkkää; mikä hiljaa juhtien heikkoin kulkea antanut ois, mikä hoppusi kiivahin kiirein. Siinäpä kirkuu sulloutuin naisjoukko ja lapset, nautojen ammuntaan siin’ yhtyy koirien haukku, vanhojen voihke ja sairasten, ne kun istua vaappuu vuoteissaan, jotk’ on täpötäysien kuormien päällä. Mutta jo raiteeltaan ravikuoppaan kirskuva pyörä luiskahtaa; alassuin tiepuoless’ on ajoneuvot, kauas viskautuu, suinpäin väki vainiomaalle kierii, kauhuin kiljahtaa, toki vaurion välttää. Viereen vankkurien kaikk’ arkut myös kera kierii. Murskaavan ihan oisi nyt arkkujen, kaappien luullut ihmiset alleen kohta, ken vain näki, kuinka ne kaatui. Pirstana vankkurit on, apu kaukana kaatunehilta. Muut ohi kiirehtää näet kaikk’ ajamalla ja käyden, viemänä ihmisvuon, oma itse on ainoa aatos. Mentiin luo: nämä, jotk’ oli vuoteissaan kotonansa vaivoin kestänehet kivun ainaisen kolotusta, mullin mallin maass’ oli vaikertain, valitellen, päivä kun poltti ja tuprullaan tomu salpasi hengen.» Lempeä heltyy perheenmies, näin lausuvi: »Jospa Hermann kohtais heitä ja virvoittais sekä verhois! Surkeutt’ itse en sois sitä nähdä, se koskisi mieleen. Kohta, kun ens sana saatiin, kuink’ ylen suur’ oli kurjuus, liiastamme jo laitettiin ropo liikeneväinen, jott’ edes joillekin hoivaa tois; niin tunto se tyyntyi. Mutta jo herjetkää kovan onnen kertomisesta, ihmismieleen näät pian hiipii pelko ja huoli; mulle ne inhemmät ovat, kuin on vaurio itse. Tulkaa vilpoisaan peräsuojaan nyt, salihimme, sinnepä päiv’ ei paistele, ei läpi muurien paksuin konsaan tunkeu helle, ja haihdukkeeksi jo huolten kymmenvuotistaan emo tilkan tuo. Sitä juoda tääll’ ei rattoisaa ole kärpäsien surinassa.» Lähtivät sinne, ja siell’ oli vilpeä, viihdykäs olla. Toi emo toimelias ihanaisen, kirkkahan viinin, tahkotun pullon tuon, tinatarjoin kiiltävä alla, oikeat vihreät toi lasit Reinin-viiniä varten. Kolmisin istuvat kohta he ääreen pyöreän pöydän, ruskean, kiillotetun, jalat jonk’ oli valtavan vankat. Maljoja nyt talontaatto ja pastori myös kilahutti; kolmas mietteissään vain sormielee lasiansa; ystävälausein siis talon haltia hälle jo haastoi: »Juokaa, naapuri! Pois kovan onnen torjunut meiltä aina on armias Luoja, ja niin hän vastakin torjuu. Ken näet kieltäis, että hän nyt, palon kauhean jälkeen, ankaran tuon kurituksen, taas ilahuttanut meit’ on, meit’ yhä suojellut, ihan niinkuin ihminen aina silmää suojaelee, joka kallein on elimistä. Eikö hän vastakin siis yhä ois tuki meille ja turva? Luojan voima se tunnetahan vast’ aikana vaaran. Kauniin kaupunkimmeko hän tuhast’ elpyä ensin soi väen ahkeran työllä ja siunasi viel’ ylenmäärin, taas tuhon tuottaakseeen, työ turhako kaikk’ olis ollut?» Tuost’ ilomielin näin hyvä pastori lauhana lausui: »Tää yhä säilyköhön teiss’ usko ja tää vaka mieli; viisaus, varmuus siin’ ajall’ onnen on, myös surun tullen lohtua tuo ihanaista se, kirkkaan nostavi toivon.» Viisain, mielevin miettein taas talon haltia virkkoi: »Kuink’ olen kertaa mont’ ihaellut kuohuja Reinin, kun sen rantoja matkaamaan asioillani jouduin! Suur’ oli aina se nähdä ja mieltä ja tuntoa nosti. Mutta en arvannut, pian että sen armahat äyräät vallina torjua sais tuhojoukkoja tuimia Ranskan, uoma sen uljas ett’ ylipääsemätön olis este. Niinpä se suojaa luonto ja Saksan sankarijoukko, niin isä taivainen; ken houkkio toivoton oiskaan! Uupuu taistelijat jo, ja rauhaan kaikki jo viittaa. Rauhanjuhlapa, tuo ikävöity, kun alkavi vihdoin kirkossamme ja soi kera urkuin kellojen ääni, torvien raikahtaissa jo kaikuu Te Deum ylhä, silloin Hermannkin, hyvä pastori, sais etehenne astua alttarin luo kera morsion arvelematta, jott’ ois viettämä kaiken maan jalo tää ilojuhla mullekin vuotuinen kotionneni korkea päivä! Miellytä ei mua vaan, ett’ on tämä poika, jok’ aina uuttera on kotitöiss’, ujo, nahjus ulkona varsin. Joukoss’ ihmisien halu ei ole liikkua hällä; nuoria neitojakin kovin karkkoo, karttavi, hauskaan karkelohon ei käy, mihin mieli on nuorison kaiken.» Herkesi kuuntelemaan. Kumu kiitävän valjakon kaukaa käy yhä yltyen, koht’ ajoportin suulta jo kuuluu myös jyry vaunujen, kun karahuttaa nuo pihamaalle.