Kolmas laulu: THALEIA PORVARIT

Sai puhe kiihkeä tää noin poistumahan pojan kainon mutt’ isä jatkoi vain yhä äskeiseen sävyhynsä: »Mistäpä ottais mieltä, mit’ itsess’ ei ole? Tuskin toivoni parhain siis lie konsaan täyttyvä, ettei poikani ois isän vertainen, vaan hänt’ etevämpi. Sillä mit’ ois talo tai mitä kaupunk’, into jos ei ois kunkin hoitaa, säilyttää yhä, korjata kuntoon, uudistaa, edistää ajan, naapurikansojen malliin! Ei osa ihmisen maast’ ole puhjeta kuin mikä sieni, syntymäpaikalleen pian jälleen vain mädätäkseen, ett’ ei jälkeä jää elon toiminnasta ja työstä! Ainapa ilmaisee talo koht’ eläjänsäkin laadun, töistään kaitsijat kaupungin heti saapuja tuntee. Muurit, tornit miss’ ovat rappeuneet sekä täynnä törkyä kaivannot, kadut törkyä täynn’ ovat kaikki tai kivi viereksii, joka liitoksesta on päässyt, on lahot palkistot, tukimikseen uusia turhaan saa talo vartoa, huono sen paikan on hoito ja johto Näät miss’ ylhäält’ ei tule järjestys sekä puhtaus, siell’ äkin vallitsee lika vain, vetelehtivä velttous, niinkuin vaatteisiin repaleisiin kerjuri tottuu. Siis olen tuuminut, että nyt matkustais pian Hermann, ainakin Strassburg oisi ja Frankfurt nähtävä ynnä Mannheim, kaunis kauttaaltaan sekä hilpeä, hauska. Sillä ken kaupungit näki suuret, siistit, on uuras kaunistuttamiseen kotikaupunkinsakin pienen. Kiittää vieraskin nämä nähden korjatut portit, tornin valkaistun sekä uljaaks uusitun kirkon! Ken kehu ei kivitystä? Ken ei ojaverkkoa oivaa, min vesirunsaat nuo salasuonet hyötyä, turvaa tuottavat, torjuen pois tulenvaaran ain’ ihan alkuun? Eikös kaikk’ ole tehtyä tää palon kauhean jälkeen? Kertaa kuus olin valvoja työn valikoimana raadin, suosio porvarien oli palkkani siitä ja kiitos. Tarmokkaasti sen tein, mihin tartuin, noin toteuttaa miesten kelpojen hankkeet sain minä, heitetyt kesken. Vihdoin neuvoston joka mies oli intoa täynnä. Kaikki nyt harrastaa, kohotie pian uusi se täältä kulkeva suureen on päätiehen, on varma jo päätös. Mutta mä pelkään vaan, niin ettei nuoriso toimi. Kellä on mielessään huvi vain sekä haihtuva loisto, ken taas nuhjustaa kotinurkissaan nökötellen. Kunp’ ei Hermann vain olis sellainen iän kaiken!» Kohtapa tuohon virkkoi noin hyvä, järkevä äiti: »Poikaas kohtaan ain’ olet ankara niin, isäkulta! Noinp’ ei ensinkään hyvät toivees täyttyä tainne. Emmehän lapsia muovata voi, miten ois oma mieli; niinä ne saa, minä Luoja ne antoi, hellien hoitaa, parhaan pannen, kasvattain, kuten luonne on kunkin. Näät tämä tällä ja tuo taas tuolla on lahjojen laatu: kullakin on omat, on hyvä, onnekas vain kukin laillaan. Hermann-lastani ei saa moittia, sill’ epäkelpo ei ole hän perimään, mitä meiltä hän saa, esimerkki kerran on oiva hän porvarien, talonpoikien kesken, eik’ ole raadin viimeinen, sen nähdä jo saatan. Mutta kun raukkaa noin joka päivä sä vain yhä soimaat, rohkeutensa jo kaiken viet, kuten teit sinä nytkin.» Virkkaen noin heti lähti jo pois, pojan jälkehen riensi, jostakin löytääkseen hänet taas sekä lausehin lempein hänt’ ilahuttaakseen; sen on ansainnut hyvä poika. Äidin mentyä näin hymyellen koht’ isä haastoi: »Kumma se totta jo vaankin on vaimojen laatu ja lasten! Kaikk’ eleleisivät niin kuin näyttää vain oma nokka, käskisi sittenkin silitellä heitä ja kiittää. Mutt’ yhä paikallaan sananparsi se vielä on vanha: Ken edespäin ei käy, käy taapäin! Niin se on aina.» Arvelevaisena näin apteekkari vastasi: »Myönnän täydelleen minä tuon, hyvä naapuri, itsekin etsin parhaint’ aina, mik’ ei tule kalliiks, uutta jos onkin. Vaan mitäs auttaa uurastaa, sisält’, ulkoa innoin uudistella, jos ehtymätön rahan ei ole runsaus? Porvari liian ahtaall’ on, moni jää hyvä hanke, vaikka sen ymmärtäis; on liian kukkaro laiha, tarpeet liian suuria taas, ja se estävi aikeet. Paljon muuttanut oisin, vaan ketäs ei kulut julmat kammottais, nyt varsinkin, kun on vaarojen aika! Uuteen kuosiin ois talo pantu jo meilläkin ammoin, saanut seiniin ois isot, välkkyvät ikkunaruudut, vaan ken kilvata voi kera kauppiasnaapurin, jolla kullat on kukkurapäät, myös parhaat hankkimakeinot? Tuolla sen on talo uus! Miten näyttääkään upealta kiekurakipsit nuo, kun on pohjana vihreä seinä! Kuink' isot ikkunat! Kuinka ne kuultaa, peilinä välkkyy, ett’ ihan himmentyy torilaidan muut talot kaikki! Meill’ oli kuitenkin talot kauneimmat palon jälkeen, Enkelin Rohtola, Kultainen tämä Leijona myöskin, seudun kuulupa myös pihatarhani; kulkijan aina sen kivikääpiöt kirjavat, sen kivikerjuriäijät sai heti vilkumahan punamaalatun taa säleaidan. Kahvia juomaan jos kenen kaunoiseen tekoluolaan vielä mä vein, joka hylky nyt on sekä sortunut puolin, hän näki mielissään rivit raakkujen hohtavat, sorjat; oikea tuntijakin jäi silmin huikenevaisin kiiltoa katselemaan kideharkkojen ynnä korallein. Yht’ oli mainiot maalaukset salin seinien, joissa puiston polkua käy sirot herrat, hempeät naiset kukkia kannellen sekä hennoin tarjoten sormin. Niistä ken huolisi nyt! Ei tee ulos astua mieli, kun muka hienoa, uutta on tyyliä oltava kaiken, valkeat vain säleaidatkin sekä valkeat penkit! Pelkkää on silopintaa kaikk’, ei kultaus kelpaa, ei koruleikkaukset, — ja mahongit nuo, nepä maksaa. Niin, hyvin mullekin mieluist’ ois vähän hankkia uutta, kai toki vaihtelisin kalustoita ma, seuraten aikaa, Mutta jo muutos pieninkin pelon nostavi mieleen; ken näet jaksaiskaan ajan tään työpalkkoja maksaa? Taannoin kultauttaa minä rohtolamerkkini tuumin, enkeli Mikaelin sekä julman myös lohikäärmeen, tuon, joka kiemurrellen on enkelin jalkojen alla, vaan jätin ruskeaks ennalleen, kun pelkäsin hintaa.»