Viides laulu: POLYHYMNIA MAAILMANKANSALAINEN

Kaikkipa kolmisin kooll’ yhä istuivat, tarinoivat, hengenmies, apteekkari, myös talon haltia itse; aihepa juttelun myös oli entinen heill’ yhä eelleen, paljon pohdittiin sitä selvittäin joka puoleen. Mutta jo harkiten näin jalo, arvokas pastori haastoi: »Teitä en tahdo ma vastustaa. Ain’ ihmisen täytyy pyrkiä oivempaan; ja hän määriin ain’ ylevämpiin pyrkiikin, sen näämmehän, uutt’ yhä ainakin etsii. Siltipä liian ei ole kauas mentävä; luonto näihin tunteisiin halun vanhaan jäädä se liitti, siit’ ilon tuntea myös, mihin tottunut on kukin ammoin. On hyvä näät tila aina, mi luonnon on luoma ja järjen. Paljon tahtoo ihminen, vain vähän hälle on tarpeen; näät vähät päivät on vain, raja ahdas kulkijan maisen. Konsaan moiti ma en sitä miestä, jok’ uupumatonna ainian aaltoja halkoo tai maan äärihin matkaa, uljas on, uuttera, voitostaan ilon tuntevi, runsaat kartuttaa varat itselleen, omiansakin varten.. Siltipä saa mult’ arvoa myös työn raataja tyynen, askelin hiljaisin joka taattojen peltoja polkee, maataan hoitavi, kuin kukin vaatii aika ja hetki. Hällepä ei joka vuosi se maaperä perkaten muutu, taimest’ äkkiä puu ei korkene, ilmoja kohden oksia kurkottain, puetettuna kukkasin runsain. Ei, lujan tarvitsee mies moinen, malttavan mielen, puhtaan, ainian rauhaisan, sekä selkeän järjen. Hän vähät siemenet vain näet uskovi maaemon helmaan, myös vähän karjaa kartuttain elätellä hän taitaa; hällä on mielessään näet vain, mikä hyötyä tuottaa. Onnekas, jolleka soi tämän mielen luonto! Hän meidät työllään ruokkivi kaikki. Ja onnekas porvari pienen kaupungin, kun on näin näet porvari hän sekä maamies! Ei ole alla hän ahdingon, maamiestä mi painaa, kaupungiss’-asujain ei vaateliaat halut vaivaa, joitten on vallass’ aina he, varsinkin tytöt, vaimot, rikkait’, ylhiä matkisivat, varat vaikkakin puuttuu. Siks yhä siunatkaa pojan tyyniä toimia, töitä, vaimoa myös, jonk’ on samanmielisen tuova hän kerran.» Näin hänen haastaissaan ovest’ astui äiti ja poika, jonk’ isän luo hän toi talutellen, tälle jo lausui: »Kuink’ ilon päivää tuot’, isäkulta, jo niin useasti toivoen pohdittiin, joka koittava oisi, kun ottais morsion Hermann, sillä jo vihdoin meit’ ilahuttain! Tuonne ja tänne me tuumittiin, tämä hälle ja tuokin tyttö jo pääteltiin, kuten pohtii ain’ isät, äidit. Tullut on päivä se nyt: nyt on tuonut, on näyttänyt taivas morsion hälle, hän tehnyt on päätöksen sydämessään. Ainahan aateltiin, häll’ ett’ oma valta on vaalin. Juur’ oma toivosi tuo oli, että hän reippahin innoin neitoon mieltyvä ois. Nyt on hetki se tullut, on tunne syttynyt, vaali on tehty ja varma ja miehevä päätös. Tuo pakolainen on tyttö se, jonka hän kohtasi; häntä poikasi pyytää tai, sen vannoi, aina on yksin.» Pyysi jo poikakin noin: »Hänet suokaa mulle! On vaiston puhtaan, varman vaali se, tuo hyvän tyttären teille.» Ei isä vastannut, vaan hengenmies heti nousi, loihe lausumahan: »Elonjuoksun, ihmisen kaikki kohtalot ratkaisee lyhyt tuokio vain; joka päätös pitkien harkintainkin on jälkeen tuokion työ vain; oikean oivaltaa toki viisas vain valitessaan. Vaara on suuremp’ aina, jos myös sivuseikkoja vaakaan laskee niitä ja näitä ja hämmentää siten tunteen. Tunnen Hermannin pojast’ asti; hän puhdas on, kätt’ ei pienenäkään mihin vain kurotellut; kaikki, mit’ etsi, myös sopi hälle, ja niin piti kiinnikin siitä hän tiukkaan. Ei tule säikkyä oudoksuin, äkin totta jos toiveet kauan toivotut on. Tosin on tämä täyttymys toista kuin kuvitelmat nuo, mitä mieless’ ehk’ oli teillä. Toiveet itse ne voi näet kaihtaa sen, mitä toivoo; ylhäält’ antimet saapuu ain’ oman ottaen muodon. Arvio nurja nyt ei sovi tyttöön siis, jok’ on ensi kiintymys Hermanin, pojan rakkaan, järkevän, oivan. Onnekas, ken omaks ensi- ja ainoan lemmityn saa, sen hiukene rinnass’ ei salatuskana armahin toive! Niin, näen päältä jo päin: nyt hälle on kohtalo säätty. Saa tosi kiintymys kehkeämään pojast’ äkkiä miehen. Ei ole häilyvä hän; jos ette te suostu, ma pelkään, vierii vuodet hält’ ihanimmat hukkuen huoleen.» Puuttui nyt puhumaan apteekkari mielevin miettein, jolt’ yli huulten kirpoamaan sana pyrki jo kauan: »Keski- on tie vain kultainen paras kulkea nytkin! ’Verkkaan riennä!’ ol’ itse Augustus keisarin ohje. Rakkaan naapurin palveluhun minä ain’ olen altis, hyödyks ystävien koen järkeni rahtua käyttää. Nuoriso varsinkin kokeneempien johtoa kaipaa. Suokaa siis minun lähteä, niin tytön tuon minä tutkin, selkoa seuraltaan otan, jossa hän tuttuna liikkuu. Ei mua puijata, ei hevin; punnita voin, mitä kuulen.» Näin sanat siivekkäät heti säisteli poika: »Se tehkää, menkää, naapuri, tiedelkää! Vaan lähtevän myötä pastorin arvoisan minä toivon myös; pätevyyteen luottaminen toki kahden on niin jalon katsomamiehen. Oi isä, kulkuri ei ole tyttö se, ei ole moinen maitten kiertäjätär, joka seikkailee sekä verkkoon viekkaaseen pojan vehkeillään kokemattoman kiehtoo. Ei, sodan, kaiken-sortelijan, tuhokohtalo tuima, maat joka raastavi, niin jok’ on monta jo muuria vahvaa kaatanut kannaltaan, polon tempasi tuon pakotielle. Eikö nyt harhaa noin moni kuulu ja korkea? Karkkoo ruhtinahat valekaavuin, on moni valtias maaton. Ah, niin häätynyt hänkin on, parhain tuo sisaristaan, maanpako-matkalleen; oman unhottain kovan onnen muita hän hoivaa, vaikk’ avutt’ itse, on auttaja altis. On hätä, surkeus suuri, mi maan yli yltyen tulvii; eiköpä saapua sais toki onnikin aikana turman, morsion rinnall’ enkö mä vois sekä puolison puhtaan tuntea, kuink’ ilon tuo sota mulle nyt kuin palo teille?» Tuohon vastasi näin isä lausein nuhtelevaisin: »Kylläpä, poika, nyt irti on kielesi kanta, mi sulla pitkät vuodet suuss’ oli jäykkänä, liikkuen vaivoin! Siis nyt tuntea saan, mik’ on tääll’ isän uhkana kunkin: noin pojan kiihkeän tahtoa koht’ ylen lempeä äiti valmis on noutelemaan, sitä puoltavat naapurit kaikki, kunhan vain isä ahdinkoon tai puoliso saadaan. Vaan mitä auttais vastustaa minun kaikkia teitä? Uhma ja kyynelet vain olis seuraus siitä, sen arvaan. Herran tähden, menkää siis, tytön tutkia, tuoda tänne te saatte; jos ei, hänet unhottaa pojan täytyy.» Näin isä. Vaan puhumaan ilon ilmein puhkesi poika: »Ennen on iltaa nyt tytär oivin teille jo tuotu, mink’ ikin’ itselleen mies mielevä sois miniäksi. Onnekas silloin kelpo on tyttökin, toivoa tohdin. Niin, yhä kiittävä on mua, jälleen ett’ isän, äidin teistä mun kauttani moisen saa, kuin järkevät lapset toivoa saattavat. Vaan nyt en viivy, mä käyn, pian pistän valjaisiin hevot, ystävät vien lähimaille ma armaan; siell’ omin viisain harkinnoin selon hankkia saavat. Heidän ratkaisuunsa ma taivun, teille sen vannon, enkä mä, ennenkuin omaks saan, näe neitoa jälleen.» Niin hän lähti, ja muut piti neuvoa nyt, puhe vilkas alkoi, pohtiminen monin puolin tärkeän seikan. Talliin kiiruhtaa heti Hermann, kuss’ orot uljaat seisovat rauhaisasti ja selviä kauroja syövät, kuivia heiniä myös, rehuvainion kasvua parhaan. Sukkelahan pani niille hän suitset välkkyvät suuhun, hihnat sorjiin myös hopeoituihin veti solkiin, solmisi ohjat kiinni jo, pitkät nuo, leveätkin, toi hevot tanhuahan, johon toimeva renki jo vaunut työntänyt helpolleen oli tarttuen vehmarotankoon. Akselinolkaan nyt vetohihnoin kytkivät muhkein kerkeäjuoksuisen hepovaljakon kiitävän voiman. Ruoskaan tarttuen nous ajamaan, hevot ohjasi Hermann portin suulle; ja vaunuihin mukavasti kun istui ystävät, joutuen pyöri ne pois, jäi taa kadun paadet, muurit kaupungin sekä hohtavan valkeat tornit. Noin kohotietä nyt tuttua päin karahutteli Hermann, noin mäet nousten, laskien vain yhä vauhtia yhtä. Vaan kylän kirkontorni jo kun näkyviin tuli eikä kaukana kartanot sen, puutarhain kaartamat, olleet, päätti hän mielessään hevot siihen siis pysähyttää. Varjoon juhlaisaan ikipuitten korkealatvain, lehmusten, monet siinä jo vuossadat versonehitten, siimestyin kylän luon’ oli laaja ja vihreä nurmi, niin kylän kansan kuin lähikaupungin huvipaikka. Kaivopa puitten all’ oli kaivanteess’ alahalla. Vei alas portaat, näit kivipenkkien kiertämän lähteen siellä sä, puhtaan tuon, ikipulppuavan, kehämuuri suojana, korkea ei, jost’ ammentaa oli helppo. Päätti nyt Hermann siis tähän varjostoon pysähyttää orhit vaunuineen. Ja hän niin teki myös sekä virkkoi: »Käykää tietelemään te nyt, ystävät, tokko on tyttö sen käden arvoinen tosiaankin, jonka mä tarjoon. Itse sen uskon; en uutta, en outoa teiltä ma kuulle. Vain oma valta jos ois, kylähänpä ma kulkisin oitis, hän elononneni ratkaisis sanan ainoan lausuin. Helppo hän tuntea teille on muitten kaikkien kesken; hällepä vertaa ei hevin muotoa muull’ ole kellään. Vaan puvun puhtoisen toki kerron tuntemamerkit: näät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista, vartalonmyötäinen ihan tiukkaan musta on liivi; paidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin, viehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan; hilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet; kierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin; liittyen liivin vyötäröhön hame poimukas alkaa, astujan jalkoja lyö sironilkkoja sen sinihulmu. Vaan sanon teille, se on vaka pyyntöni: tyttöä älkää laisinkaan puhutelko ja aiett’ antako ilmi, muilta te vain kysykää; mitä tietävät kertoa, kuulkaa. Kuulemianne kun kyllin on rauhoitteeks isän, äidin, tulkaa taas; mitä sitten on tehtävä, harkita saamme. Näin minä matkall’ aattelin näät, ajaessani tänne.» Virkkoi noin. Kylähänpä nyt ystävät kulkivat; siellä kaikk’ oli tulvillaan ladot, tarhat, kartanot kansaa, rattahien rykelmää katu laaja se pääst’ oli päähän. Ruokkia ammuva karja ja myös hevot miesten ol’ askar, kuivasivat pesujaan joka pensaass’ uutterat naiset, polskuttain puron veess’ ilakoitsivat lapsien laumat. Tunkihe rattahien seass’, ihmisien, elikoitten tutkijat tullessaan, tähyellen tänne ja tuonne, eiköpä jostakin ilmestyis kuvaeltu jo neito. Yhtään ei toki näy, joll’ ois näkö tuon ihanaisen. Taajeni tungos vain. Kova riitely kuormien luona miesten ol’ uhkaavain, johon naiset kirkuen yhtyi. Askelin arvokkain tykö riitelijäin tuli silloin vanhus; vaientui melu kohta, kun vaati hän rauhaa, kuin isä nuhdellen vakavasti ja neuvoen heitä: »Eikö jo hillinnyt kova meit’ ole onni sen vertaa, kullakin ett’ äly ois sovuss’ olla ja kärsiä toistaan, vaikk’ ei oikein punniten ois joka mies menetellyt? Närkkäit’ onnekkaat ovat miekkoset tottakin! Eikö veljesriitaa vieromahan hätä neuvo jo vihdoin? Vieraan maan kamaralla te kullekin siis tila suokaa; myötä mit’ on, jakakaa, niin laupeus teillekin tehdään.» Mies noin virkki, ja vait väki kaikk’ oli; leppyen miehet järjestää elikoit’, ajoneuvoja taas sovuss’ alkoi. Mutta kun nuo sanat kuuli ja tuon näki tuomarin vieraan mielen tyynen, rauhaisan, hänen astuen luokseen painokkaasti jo näin puhumaan nyt pastori puuttui: »Niin, isä, totta on tuo! Kun viettää päiviä onnen kansa, kun ruokkii maa, joka laajana, aavana aukee, vaihtuvin vuosin vain yhä antimet toivotut uusii, silloin itsestään käy kaikki, ja viisahin, parhain on kukin mielestään; tasan kaikki on, mies kuni toinen, viisainkin sama arvoltaan kuin vain joku muukin; käy kuin langeten luonnostaan tasakulkua kaikki. Mutta jos järkyttää hätä nuo elon entiset raiteet, kaataa kartanot, myös puutarhat, vainiot raastaa, miehet, naiset karkoittaa katon alt’ oman, armaan harhaamaan povess’ ahdistus yhä yötä ja päivää, ah, jopa katsellaan, ken on viisain mies, sanat oivat ei hänen huuliltaan mene hukkaan, kuin meni ennen. Vaan sanokaas, isä, varmaankin pakolaisien näitten tuomari liette, kun noin heti rauhoititte te mielet? On kuin eessäni ois joku muinais-johtaja kansain karkoitettujen, kautt’ erämaan joka eksyvät ohjaa, kuin joku Joosua tai joku Mooses, jolle ma haastan.» Katsahtain vakavasti nyt vastasi tuomari tuohon: »Tottakin aika on tää ihan ihmeisimpiä, joist’ on tietoa historian, pyhän niinkuin maallisen; sillä ken eli eilisen tai tämän päivän päivinä näinä, hän eli vuosia: niin tapauksia täynnä on aika. Kun vähän katselen taa, minust’ on kuin harmajat kaudet päätäni painais, vaikka on voimani virkeä vielä. Meitäpä noihin voi hyvin verrata, joilleka Herra pensaass’ ilmestyi palavass’ ajan ankaran alla: meillekin ilmestyi hän pilvien, liekkien kesken.» Mutta kun haasteluaan halu pastorin viel’ oli jatkaa, miehen kohtalot kuulla ja myös osaveljien muitten, kumppani vikkelähän salavihkaa kuiskasi hälle: »Jääkää juttelemaan kera tuomarin vain, puhe tyttöön johdelkaa; minä käyn hänet etsimähän, ja kun löydän, riennän tänne ma taas.» Vain nyökkäsi pappi, ja lähti etsijä kiertelemään läpi pensastot, vajat, tarhat.