Kuudes laulu: KLIO AIKAKAUSI

Pappi kun tieteli nyt, mitä kärsinyt, häätynyt milloin pois kotipohjaltaan oli joukko jo tuo, sanan virkkoi tuomari vieras: »Ei lyhyt tää ole kärsimysretki. Näitten vuosien näät kirokalkin joimme jo kaiken, sen kamalamman, kun meni meiltäkin kaunehin toive. Ken näet kieltäiskään, ett’ intoon nous sydän ylhään, sai povi sykkeen puhtaamman, avaramp’ oli rinta, loisto kun uuden auringon loi ens sätehensä ihmis-oikeutt’ ilmoittain, joka ois oma kaikkein, intoisaa vapautta ja myös tasa-arvoa oivaa! Silloin toivoi vain omin ohjin kaikk’ elävänsä; näyttipä kahle jo kirpoavan, joka maat monet kietoi, jonk’ oli vartia vain etu itsekäs, toimeton laiskuus. Kansat katsehiaan ajan kuohuss’ eikö jo luoneet maailman pääkaupunkiin, jona niin se jo kauan loisti, nyt ansaiten, jos koskaan, tuon nimen ylvään? Viestin tuojien tuon nimet ensimmäisien eikö olleet kuin nimet korkeinten, korotettujen tähtiin? Eikö jok’ ihmisen henki ja myös sanat lentoa saaneet? Meidät, naapurit, sai heti ensiks into se hehkuun. Niin sota alkoi, riens asehissa jo päin rajojamme Ranskan miehet, vaan oli kuin sulan ois sovun tuoneet. Toivat myös, jalon näät elähyttämät kaikk’ oli haaveen. Koht’ iloviirejä pystyttäin vapautta he juhli, kullekin siin’ oma hallitus, kaikk’ oma muu lupaeltiin. Valtasi nuoret koht’ ilon hurmio, valtasi vanhat, uusien lippujen alla jo hilpeä karkelo alkoi. Ensin miesten mielet tuo väki voitokas Ranskan saattoi mieltymähän, meno urhea, raisu ja reima, viehtely torjumaton pian hurmasi naissydämetkin. Meist’ oli vain kevyt myös sodan kaikkea-vaativan taakka, kaukana kangastain näet väikkyi hohtava toivo, kiehtoen kaikkien katseet, kuss’ urat aukeni uudet. Ah, kuink’ armas on aika, kun käy kera morsion sulho tanssiin, vartoen vain tulopäivää toivotun liiton! Vaan ihanamp’ oli aika, kun korkein tuo, mitä mieli ihmisen toivoa voi, lähimääränä kutsuvan näytti. Silloin kaikkien kieli se kirposi, haasteli vanhat, miehet, poikaset myös, sydämessään korkeat tunteet. Vaan pian taivas synkistyi. Edun kiisti ja vallan vuoks suku kelvoton, vain pahan mahtaja, ei hyvän minkään. Kiista se murhiin vei, koki uudet naapurit, veljet sortoa, kiusana maan pian kiskoja-laumat ol’ ahneet. Ahmivat suuremmat sekä päält’ osan ryöstivät aimon, pienet ain’ alas pienimpään peräss’ ahmi ja ryösti, kuin hätä siit’ ois, että jos jää mitä huomisehenkin. Surkeus liian suur’ oli, vain yhä sorto se yltyi; ei hätähuutoja kuultu, he tuon oli herroja hetken. Tuskaan tyyninkin tuli silloin rinta ja raivoon; kostaa kaikki jo ilkiötyöt kukin päätti ja vannoi, kahtakin karvaammin noin pettänehet valetoiveet. Onnipa kääntyi suotuisaks sotureille jo Saksan, Ranskan joukot karkkosivat suinpäin pakosalle. Ah, nyt vastapa tunnettiin sodan kohtalo kolkko! Voittaja näät hyvä, suuri on — siltä hän ainakin näyttää — säästää miestä hän voittamataan kuin veljeä konsaan, aina jos altis on vain tämä palvelemaan tavaroineen, vain laki yks pakolaisen’ on: oman varjelu hengen, häikäilyttä hän ahmii vain varat joutuen loppuun. Häll’ ylen kiihtynyt mieli on myös, sydämest’ epätoivo ilmi jo riehuttaa teot riettaat. Hän pyhän kaiken rienaten ryöstää vain. Himo hillitön vie väkivaltaan naistakin kohtaan, hirmuks saa noin rosvotun riemun. Kuolema kinterehillä hän julmana tuokiot nauttii viimeiset, veri hekkumanaan sekä tuska ja parku. Meidän miehet nyt raju valtasi raivo, he kostaa ryöstetyt tahtoivat tavaransa ja turvata tähteet. Äkkiä kaikk’ asehiss’ oli, sortajien pakokiire, kasvot kalpeat intoa soi, arat, vilkuvat katseet. Kaikuen herkeämättä nyt kutsuivat hätäkellot, vaarat vartovat hillinneet ei hehkua vimman. Maatyön rauhaisat tamineet nepä koht’ asehiksi muuttihe; hangot, viikatteet sai tiukkua verta. Niitettiin vihamies vaill’ armoa, sääliä maahan; raivosi vain vihan valta ja raukkuus luihu ja arka. Toiste en nähdä mä sois, ett’ ihmisen noin alas inha eksytys vie! Näky kauniimp’ on peto riehuva. Älköön huutakokaan vapautta, hän itsens’ itsekö voisi hallita! Irroillaan heti kohta, kun poissa on esteet, on paha kaikki, mi kuiluissaan lain pakkoa piili.» Pastori painokkaasti nyt vastasi: »Moittia teit’ en voi, jalo mies, noin teistä jos inha on ihminen; kyllin teille jo kärsintää tihutyöt, meno mieletön toikin! Vaan surun aikoja noita jos tarkkaisitte, sen itse myöntäisitte jo: myös monet kerrat kuntoa näitte, oivaa moista, mi piilee vain sydämessä, jos ei saa vaara sit’ ilmenemään, hätä ihmist’ ankara saata enkeli tääll’ olemaan sekä toisten suojelushenki.» Näin hymyellen taas jalo vastasi tuomari-vanhus: »Viisas on viittaus tuo: palon jälkeen noin hopeoita, kultia muistutetaan surevaan talonhaltian mieleen, kun sulaneina ne tuhkaan on, siru siellä ja täällä. Suuria säilynyt ei, toki myös vähäll’ arvo on kallis; köyhtynyt kaivaa sen, ilo löydöstään iso häll’ on. Noin ilomiellä ma käännän myös ajatukseni niihin oiviin töihin harvoihin, mitä jäänyt on muistiin. Näin vihamiesten, en kiellä, mä veljinä torjuvan turmaa kaupunkinsa; mä näin, miten uskomatont’ ihan mahtoi ystävän alttius, vanhempain sekä lapsien rakkaus; näin, miten miehistyi yht’äkkiä poika ja vanhus nuoreni taas, jopa vauraan laill’ ihan lapsikin toimi. Myös moni heikompaa sukupuolta — se niin tapa onhan mainita — aimo ja suur’ oli työss’, oli neuvokas, uljas. Ennen kaikkea mun teko kaunis kertoa suokaa, sankarimainen työ tytön ylvään, neitosen oivan, suureen kartanohon talon tyttärien kera jääneen yksin, — mennyt miesväki näät vihamiest’ oli vastaan. Silloin joukkio rosvoavain kävi karkuri-roistoin kartanon kimppuun, tunkeutui heti naisväen suojiin. Neitosen kauniskasvuisen kun keksivät, armaat tyttöset myös, jotk’ oikeimmin oli lapsia vielä, kuin pedot, mielessään himo hillitön, syöksyvät kimppuun värjyvän parven tuon sekä neitosen urheamielen. Vaan tämä tempasi miekan vyöst’ erähältä ja voimall’ iski, ja suistui mies tytön jalkoihin verihinsä. Iskuin miehekkäin vapautti hän nyt tytöt, neljää rosvoa haavoittain, toki karkoten vältti he surman; jäi avun varrontaan asevahtina, löi ovet salpaan.» Kons’ oli neitoa noin hänen pastori kiittävän kuullut, puolest’ ystävän nous sydämeen heti hälle jo toivo; juuri hän aikoi tiedustaa, mihin tyttö se joutui, murheisellako hän pakotiell’ oli muun väen myötä. Vaan tuli touhuissaan apteekkari luo, nyki syrjään hengenmiestä ja kuiskasi näin: »Jopa tyttö se löytyi vihdoinkin, seast’ ihmisten satamäärien tunsin tuon kuvauksen jälkeen! Siis näkemään omin silmin tulkaa, tuokaa tuomari myös lisätietoja suomaan.» Kääntyvät pyytääkseen — poiss’ onkin tuomari, hält’ on neuvoa tarvinnut, hänet kutsunut pois oma joukko. Seurasi pastori silti, kun eell’ apteekkari astui pensas-aidan aukeamaan, ovelasti jo viittoin: »Näättekö tuon tytön tuolla? Kas, hän kapaloinut on vauvan; karttunin vanhan, myös sinikankaisen hyvin tunnen tyynynpäällisen, toi mytyss’ äsken hälle ne Hermann. Kylläpä nopsa ja toimekas tuo oli lahjojen käyttö! Selvät on merkit nää, hyvin muutkin sattuvat kaikki; näät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista, myös ihan vartalonmyötäinen tuo musta on liivi. Paidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin, viehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan; hilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet; kierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin; vaikka hän istuukin, hyvin vartalon korkean huomaa, laajana laskostuu hame poimukas vyötärehiltä jalkoihin sironilkkaisiin, sinehensä ne kietoin. Hän se on, hän ihan varmaan! Siis heti tietoa saamaan, kunnon tyttökö on, hyvä, nuhteeton, kotiharras.» Virkkoi pastori, istujahan loi tutkivan katseen: »Eip’ ole ihme, jos nuorta hän viehättää. Näet turhaan virhiä katseellaan hänest’ etsii mies kokenutkin. Onnekas, kell’ emo-luonnon on lahjana oikea muoto; aina on suosio häll’, ei vierota, karteta missään. Pyrkiä luo halu kaikkien on, halu viipyä luona, mieluisaa jos on käytös vain, sulomuotohon sointuin. Nyt pojall’ on, sanon, saatte sen uskoa, tiettynä tyttö, riemastuttaja vastaisten elonpäivien, rinnall’ uskollisna jok’ ain’ ajat kaiket naisen on voimin. Noin ihanainen muoto se myös maja sielun on puhtaan, vanhuuden tae onnekkaan noin reipas on nuoruus.» Näin apteekkari taas nyt arvelevaisena vastaa: »Montakin kertaa voi näkö pettää! Kuorta en usko; nähdä mä tuon todeks sain sananlaskun niin useasti: Ennenkuin vakan suoloja syöt kera tuttavan uuden, ei tule laatuun tuon sinun luottaa. Aika sen yksin näyttää voi, mik’on miehekseen, miten taattu se tuttuus. Ensin on kuultava siis, mitä kunnon ihmiset virkkaa, neidon tuntevat, nuo; nehän tietoja voi hänest’ antaa.» Myönteli pastori: »Ei kadu katsova! Eik’ omall’ olla sulhastiellä nyt! Eestä se toisen on ankara toimi!» Lähtivät astelemaan katuvartta ja tuomarin oivan siinä jo kohtasivat, joka toimissaan tuli jälleen. Hällepä näin varovasti nyt virkkoi pastori viisas: »Kuulkaas, tuolla ken lie puutarhass’ istunut tyttö, lastenverhoja laati hän all’ omenaisien oksain, vanhoja karttunikaistoja, kai apulahjoja, arvaan. Niin soma meist’ oli hän. Lie kunnon tyttö. Mi teille tiettyä lie, sanokaa; on vilpitön tää kyselymme.» Käy puutarhan luo heti tuomari, sinne jo silmää, lausuvi: »Tuttu on teille jo hän; näet neito se, jonka kerroin tehneen tuon teon uljaan temmaten miekan, sill’ avun itselleen, tovereilleen hankkien aimon, hän se on juuri! Sen näätte, on neito hän varteva, vankka, vaan hyvä myös kuin vahvakin. Näät sukulaista hän vanhaa hoiteli, kunnes surman toi suru tälle ja surkeus sorretun kaupungin, hätä hukkumisest’ oman kaiken. Tyynnä hän tuskan myös syvän kesti, kun sulhanen kuoli. Mies jalo, nuor’ oli tää, heti kutsua korkean aatteen, ylhää pyrkiä päin vapautta, hän hehkuen kuuli, riensi Pariisiin, koht’ oli uhrina kuoleman julman; sielläkin kuin kotonaan näet juonia, sortoa torjui.» Kertoi tuomari noin. Ja he kiittivät jäähyväsensä lausuen. Taskustaan rahan kultaisen veti pappi — pois hopeansa jo kaikk’ oli almuiks ehtinyt kylvää, kun ohi kulkivat nuo pakolaisien surkeat parvet — tarjosi tuomarin ottaa sen: »Jakakaa raha», virkkoi, »kesken kärsivien, lisäelköön antimen Luoja!» Vaan ei mielinyt ottaa mies, näin vastasi: »Talless’ on moni taaleri meillä, on vaatett’, on tavaraakin. Riittävän toivon, kunnes taas kotonamme jo ollaan.» Pastori vastasi näin, rahan painaen tuomarin kouraan: »Älköön ainoakaan tänä aikana empikö antaa, empikö ottaa ainoakaan, mitä aulius tarjoo; ei tuta kenkään voi, omanaan oma kuinka on kauan, kuinka hän kauan saa mait’ outoja matkata vielä, kaivaten peltoa, myös puutarhaa, joist’ eli ennen.» »Voi toki!» touhusi noin apteekkari, »myötä kun mull’ ei nyt rahan rahtuakaan; sitä antaisin, sitä saisi kaikk’, isot, pienetkin; kai tarpeess’ on moni teistä. Lahjatt’ en toki laske ma teitä, nyt ees hyvän tahdon näytän, vaikk’ ei vastaakaan teko tahtoa.» Virkkoi, nauhoistaan veti nahkaisen hän kirjatun massin, tuon tupakoitten säiliön, sen siron kohteliaasti aukoi, tarjosi; piipuntäys tuli muutama sieltä. »Lahja on pieni», hän lausui. Vaan näin tuomari vastaa: »Ainapa mieleen matkaajan toki sauhut on oivat.» Hienoa knasteriaan apteekkari kiitteli kotvan. Vaan hänet pois veti pappi, ja tuomarin luota he lähti. Virkki jo viisas mies: »Nyt on rientäminen! Levotonna nuori on vartoja. Koht’ iloviestin kuulla jo saakoon.» Riensivät, saapuivat; nojaellen vaunuja vastaan all’ oli lehmusten mies nuor’, orot nurmea raisut kuopi, hän mietteissään piti ohjia, hilliten niitä, ääneti katseli vain etehensä ja ystävät keksi vasta, kun huuteli nuo, ilon merkkejä hälle jo viittoi. Koht’ ison matkan pääst’ apteekkari alkavi haastaa; vaan liki tuosta jo tullen nyt kädest’ ottavi häntä pastori, lausuu näin, sanavuoron saa toveriltaan: »Onnea, nuori sa mies! Vaka silmäsi, vaistosi puhdas oikean löys! Ilo sulle ja nuoruutes valitulle! Hän sun on arvoises; tule siis sekä käännä jo vaunut, niin kylän kulmaan kohta ne vie; kosimaan heti mennään, oitis tuodaan myös talohonkin neito jo oiva.» Vaan mies nuoripa seisoi siin’, ilon merkkiä vailla viestin kuuli, mi lohtua toi ihanaa kuni taivas, raskaan huokaisun veti, virkkoi: »Kiitäen tultiin, ehkäpä eessä nyt on nolo, verkkainen kotimatka. Tässä kun varroin näät, minut valtasi huoli ja pelko, kaikk’ epäluulo ja muu, mik’ on tuskana lempivän mielen. Vai heti myötä, kun tullaan vain, muka lähtisi tyttö, meillä kun rikkautt’ on, kotipuutto hän kulkija köyhä? Ylväs on köyhyyskin, joka syyttä on tullut. On tyttö virkku, sen näin mä, ja viihdykäs; kaikk’ ovet auki on hälle. Vai muka kasvanut nainen on kaunis noin, avurunsas, eikä jo syttänyt ennen mielt’ ole poikasen oivan? Vai tähän asti hän lemmelt’ ois oman sulkenut rinnan? Turhapa hoppu on tuonne; me saatais vain häpeällä kääntää hiljalleen hevot taas kotitielle. Ma arvaan, jollekin antanut lie sydämensä jo, lie käsi reima lyöty ja ainahisen lupauksen onnekas saanut. Ah, häpeissäni siin’ olen turhia tarjoten silloin.» Aikoen lohduttaa avas suunsa jo pastori, mutta kumppani ehtikin eelt’, ylen haastelias, kuten aina: »Emmepä noin nolot olleet ois todentotta me ennen, hankkeet hoidettiin, kukin laillaan, laatua myöten. Kun pojan morsiamen oli vanhemmat valikoineet, ensin kutsuivat talon ystävän uskotun jonkun; tää puhemiehenä luo tytön vanhempain lähetettiin, katsotun morsiamen; asu hienoin yllä hän astui arvon porvarin luo, pyhäpäivänä, puolisen jälkeen, tään kera haasteli siin’ aluks ystävisin tätä tuota, taiten suuntaillen, sujutellen juttua. Vihdoin kiittäen mainittiin tytär myös monen kiertelyn jälkeen, kiiteltiin talon haltia, jonk’ asioilla nyt oltiin. Viisaat aikeen arvasivat, pian arvata mielen viisas voi puhemies, jo nyt selvempään selitellä. Kauppa jos raukesi, ei ylen karvaat rukkaset olleet; mutta jos luontui, niin puhemiespä se mainio sitten ain’ oli kaikkien tuon kodin juhlien kunniavieras; kautt’ elon kaiken näät pariskunta se muisti, ken solmut ensimmäiset nuo käsin taitavin solmisi kerran. Mutta on muoti nyt uus, tämä kuin moni muu tapa oiva pantu jo pois. Kosimaan kukin itse nyt käy. Käsin ottaa siis omin saa, joka saadakseen, myös rukkaset vastaan, siinäpä seisoa noin nolonaamana saa tytön eessä.» »Lie, miten lieneekin», sanatulvaan vastasi poika tuskin kuunneltuun, sydämessään vahva jo päätös, »itse mä lähden, siell’ oman kohtalon itse mä kuulla tahdon suusta sen neidon nyt, johon luottamus mulla suurin on, milloinkaan mikä kellään ollut on naiseen. Tiedän, on järkevä, on hyvä vastaus, jonka hän antaa. Vaikk’ ois kerta se viimeinen, toki vielä mä kerran silmän tumman tuon avokatseen kohdata tahdon; vaikk’ ei kuunaan sais syli sulkea, nähdä mun täytyy vartalo tuo, jota kietoa niin käsivarteni kaihoo, nähdä mun vielä se suu, sana suostuva, suutelo jonka tuo ikionneni, kieltopa mult’ iäks onneni murtaa. Sinne nyt yksin käyn. Mua älkää vartoko. Menkää luo isän, äidin kertomahan, ettei ole poika eksynyt, arvolt’ että on vertojen verta se tyttö. Niin, menen yksin nyt! Jalan kummun polkua tulla voin ohi päärynäpuun, kotirinteen tarhojen halki suoraan taas talohomme. Ah, armaan josp’ iloriennoin myös kera noutaisin! Kotipolkua ehkäpä yksin hiipinen jälleen, enk’ ilomiellä sit’ astu sen koommin.» Lausui näin sekä ohjakset pani pastorin kouriin, tottunehesti jok’ otti ne, hilliten korskuvat orhit, nopsana vaunuihin ajo-istuimelle jo nousi. Mutta sa vitkailit, varovainen naapuri, virkoit: »Sieluni, henkeni voin hyvin, ystävä, uskoa teille, vaan tae taatuin ei ole ruumiill’, ei jäsenillä, haltuuns’ ottanut hengenmies kun on maalliset ohjat.» Vaan hymyellen vastasit näin sinä, pastori viisas: »Nouskaa vain, kera sielun myös hyvin uskoa ruumiin mulle te voitte, on tää käsi ohjiin oppinut ammoin, mutkan jyrkimmänkin on kaartoon tottunut silmä. Meill’ oli Strassburgiss’ ajo vaunujen tuttua työtä, nuorta paroonia sinne kun saatoin. Sain joka päivä ohjata kaiukkaan solaportin suusta ma vaunut, kiidättäin pölytiet’, ohi lehmuslehtojen, niittyin, ihmisparvien, joill’ on vain huvikäyskely työnä.» Puolin rauhoittuin apteekkari nousi ja istui vaunuihin, kuin ois alas hyppäämään heti valmis. Orhit kiitivät pois kotitalliin kaivaten; kiiri tien pöly pilvinä vain kavioitten vankkojen alta. Kauan seisoi poika ja katseli, kun pöly nousi, kun pöly hälveni, katseli vain ajatuksia vailla.