Kahdeksas laulu: MELPOMENE HERMANN JA DOROTHEA

Kulkivat kumpikin noin nyt päivän painuvan puoleen, kun ukonilmaa uhkaaviin se jo pilvihin peittyi, hehkuvin katsein loi viel’ aavistuttavan hohteen kaihtavan hunnun alt’ yli vainion tuonne ja tänne. »Kunp’ ei nousisi vain rajusää», näin virkkavi Hermann, »viljaan kauniiseen rae- tai sadekuuroja tuoden!» Kumpaakin ilahutti se korkea, nuokkuva vilja; vartevat vaikk’ oli itse he, pään yli ylti se melkein. Ystävä-oppaalleen taas lausui neito: »Te oiva, ensimmäisnä jot’ onnen on suopean vuoksi ja suojan velka mun kiittää, kun moni jää koditonna nyt myrskyyn! Vanhempanne mun ois tuta toivoni, heistä nyt kuulla, joit’ olen altis palvelemaan sydämestäni aivan. Käskijän helpommin näet tyydytät, jos hänet tunnet, siitä kun huolehdit, mitä tärkeimmäksi hän katsoo, mielessään mikä hällä on määränä järkkymätönnä. Siis sanokaa: miten siell’ isän, äidin suosion voitan?» Tuohon vastasi taas hyvä, järkevä poika ja lausui: »Oi, hyvin oivallat, sinä viisas, verraton tyttö, kohta kun vanhempain kysyt laatua! Sill’ olen turhaan mielt’ isän koittanut miellyttää tähän asti ma hoitain maata, se kuin oma ois, yhä puuhaten uutterin huolin, varhain, myöhään vaalien vain talon peltoa, tarhaa. Äitiä tyydytin kyllä, hän arvon työlleni antoi; niin sinä myös hänen silmissään olet neitojen oivin, jos vain teet talon askaret, kuin omas oisi se aivan. Maata on toist’ isä; näät menot, muodot hälle on mieleen. Luulla et saa, hyvä tyttö, ma ett’ olen niin tyly, kylmä, kun heti koht’ isän paljastan sinun, vierahan, kuullen. Ensipä kerran nyt, sen vannon, pääs sana moinen suustani, juoruamaan joka ei ole tottunut. Vaan nyt saat minut uskomahan sinä itselles ihan kaikki. Kas, vähän sievistett’ elämäss’ isä oiva se kaipaa, merkkejä rakkauden sekä arvoa-antavan mielen, huonompaankin palvelijaan vois tyytyä, norjaan mielen noutelijaan, hyvä nurjuutt’ ehkäpä kohtais.» Vastasi näin ilomieliä ja askeliaan ripeämpään vauhtiin kiihtäen tummenevaa kävi polkua neito: »Toivon voivani tyydyttää minä toista ja toista; tuohon on äidin laatuun mull’ oma luonto, ja sievää oppinut käytöspartt’ olen nuorest’ alkaen. Ennen Ranskan-puoliset naapurit näät pani korkean arvon kohteliaisuuteen, talonpoika ja porvari niinkuin ylhäisötkin; sai kotonaan kukin tottua siihen. Meilläkin Saksan puoll’ oli noin tapa lausua lasten huomen tervehdys käsisuukoin, niiaten eessä vanhempain, koreasti ol’ oltava myös koko päivä. Minkä mä oppinut lien, mihin nuorena tottunut, kaiken vanhuksille ma teen, sydämestä se lähtevi suoraan. Vaan sua itseäs kuinka ma kohtelen, sen kuka neuvoo, poika jok’ ainoa siell’ olet, myös mua käskevä vasta?» Näin hänen haastaissaan luo päärynäpuun oli päästy. Täytenä kuulteli kuu ihanainen korkeudesta; yö oli, viimeisin punarusko jo riutunut illan. Taajana vastakkain valot siin’ oli silmien eessä, kirkkaat nuo kuni päivä, ja varjot yön syväntummat. Hermann herttaisen kysymyksen kuul’ ilomielin varjoss’ uhkean puun, rakas joss’ oli paikka, mi nähnyt kyynelet äskeiset tytön vuoks oli tuon pakolaisen. Sinne kun istuivat levätäkseen tuokion pienen, niin kädest’ impeä otti nyt lempivä poika ja lausui: »Vastatkoon sydän sulle, sit’ yksin vain sinä seuraa!» Vaan ei jatkaa tohtinut, vaikk’ oli oiva se hetki; tois sanan torjuvan hoppu, hän pelkäsi. Ah, ja hän tunsi tuon sydäntuskakseen, tytön sormess’ ett’ oli sormus. Niinpä he rinnakkain siin’ istui ääneti, hiljaa. Vihdoin virkkavi neito jo näin: »Kas, kuinka on armas kuun suloloiste! On kirkkaus sen kuin selkeä päivä. Tuollahan kaupungin talot, kartanot nään minä tarkkaan, päädyss’ ikkunan tuon, — ihan ruudut laskea voisin.» »Tuo, mihin katsot», poika nyt vastasi valliten mieltään, »meidän on kartano, sinne ma vien sinut. Ullakon päädyss’ ikkuna tuo valon antaa mun sopukalleni. Ehkä kammion sen sinä saat; on muuttelu meillä nyt tarpeen. Meidän on vainiot nää; heti aamull’ alkavi leikkuu. Atriapaikka ja myös leposiimes tässä on meillä. Vaan alas viini- ja myös puutarhan halki jo sinne käymme nyt; ankara, katso, on yll’ ihan koht’ ukonilma, iskien tulta ja kuun kehän kultaisen pian peittäin.» Niinpä he nousivat, astelivat alas polkua pellon, sankean viljan halki nyt, kirkkautt’ yön ihaellen; tarhaan joutuivat he jo köynnöslehvikon varjoon. Tuost’ alas astelemaan monipaatiset käytävän portaat, hakkaamattomat askelmat, neitt’ autteli poika. Hartiot tään nojanaan alas vitkaan astuvi neito; kuu väräellen kurkistaa läpi Jehvikon heihin, vaan pimeäänpä jo tuon parin jättää peittyen pilviin. Laskihe neitonen noin, varanaan opas vankka ja valpas, vaan jalan harhaan outopa vei rosopaatinen porras, naksahtain nivel niukahtaa, — oli kaatua neito. Käänsihe koht’ ojetuin käsivarsin neuvokas poika armast’ auttaakseen; tämä hiljaa vastahan vaipuu, painuvi rintaan rinta ja poskeen poski. Ja poika seisoo kuin kuva marmorinen, lujan suistama tahdon, neitoa kannattaa käsivarrell’, ei vedä luokseen. Niin sulotaakan tuon hän tunsi ja myös sydänlämmön, palsamihenkäyksen hänen huuliltaan, ja jo kantoi miehisin tuntein naista hän salskean sankarin vertaa. Neitopa vain kivun tuon salaellen leikkiä laski: »Harmia tietää tää; niin merkkien uskojat haastaa, jalka kun niukahtaa talon kynnyksellä. Ma oisin ennett’ oivempaa toki toivonut. Viipyä hiukan saamme nyt, ettei sun talonhuoltosi huonoa olleen moittisi vanhempas, kun nilkkuja neitoja pestaat.»