Seitsemäs laulu: ERATO DOROTHEA

Niinkuin kulkeva mies, joka katseen loi sädesilmään laskevan auringon, sen juur’ aletessa jo nopsaan, metsää tummenevaa tai kallion kylkeä vasten huomaa väikkyvän nyt kuvan tuon; kuhun katse jos entää, eellä se välkehtii väriloistossaan ihanassa: noinp’ ohi Hermannin polull’ immen viehkeä hahmo liukui vienona liikehtäin päin vainion viljaa. Vaan unest’ ihmeisestä hän säpsähtää, kylätielle vitkaan kääntyvi, taaspa jo hämmästyy, näet taaski vastaan neidon käy ihanaisen korkea hahmo. Tuota hän tyyten tarkkasi; ei valehaamu se ollut, impi ol’ itse. Hän, sangassaan käsi kumpikin, kantain ruukkua suurta ja pienempää tuli kaivoa kohti. Rohkaisee näky armas; käy iloll’ impeä vastaan Hermann, noin tulijalle jo virkkaa yllätetylle: »Näin pian työssäkö vain näen taas sinut, tyttö sa reipas? Toisia auttaa, virvoittaa halus altis on aina! Miks, sano, vain sinä näin haet lähteen vett ani-kaukaa, muuthan tyytyvät, siellä kun vain kylän vettäkin saavat? Voima ja raikkaus kyll’ erikoinen on tään. Sitä sairaan juodako viet, jota niin hädäss’ uskollisna sa autoit?» Herttaisesti nyt tervehtii heti neitonen oiva, lausuu: »Niinpä jo palkan tää veden noutelu saikin, kun minä kohtaan sen, joka niin monet toi hyvät lahjat; sill' ilo nähdä on antaja myös kuten antimet. Tulkaa itse te katselemaan, keit’ auttoi auliutenne, saamaan kaikkien hoivattuin myös vilpitön kiitos. Vaan heti tietääksenne, mintähden täältä nyt aioin ammentaa minä, miss’ yhä pulppuelee vesi puhdas, syyn sanon sen: kyläss’ ihmiset nuo varomatta ne kaikki sotkivat veet, kylän lähteeseen, joka vett’ asujoitten tarpeeks antavi, sai vetojuhdat kahlata kilvan, pesten, huuhtoen vaattehiaan kylän kaukalot, altaat tahrivat kaikki, ja myös ryvetettyjä kaikk’ ovat kaivot; sill’ oma itse ja vain lähin tarve se kunkin on aatos, vain heti saada se tyydytetyks, ei huoleta uudet.» Haastaen näin oli laskeutunut hän portahat laajat saattajineen; kehikolle nyt istui kumpikin lähteen. Ammentaakseen neito jo kuuristui; vesiruukkuun toiseen tarttui poika ja kuuristui: kuva keinui siellä nyt kummankin, sinitaivas pohjana taulun, nyökkäsi toistaan tervehtäin alas ystävät nuoret. »Neito, mun annas juoda!» jo virkkoi hilpeä poika; tarjosi ruukun neito. Ja nyt nojas astiahansa tuttavat tuokion viihdykkään; vaan neitopa virkkoi: »Kuink’ olet täällä? Ja miss’ ovat orhisi, vaunusi, virka! Kaukana täältähän näin sinut ensin! Kuink’ olet tullut?» Katseli miettien maahan, vaan jopa nosti ja silmiin neitosen Hermann tyynen loi sydämellisen katseen, lohtua tunsi ja rauhaa, mutt’ ois mahdoton ollut lempeä mainita; katseess’ ei tytön lempeä ollut, kirkas ol’ ymmärrys, joka vaakaamaan sanat vaati. Kohta hän malttihe, virkkoi kuin hyvä tuttava tuolle: »Haastaa suo, rakas lapsi, mun vastata suo kysymyksees. Sun tulin tähtesi tänne, mä miks sitä peittelisinkään? Mull’ olo onnekas on, eloss’ on isä, äitikin, joita autan, minkä mä voin, kodin hoidannassa ja maitten, näät olen ainoa poika, ja puuhia meillä on paljon. Vainiot hoitelen kaikk’, isä on talon haltia uuras; toimekas äitipä siellä on sieluna askaren kaiken. Vaan sinä tietänet myös, miten perheenäitiä kiusaa vilppi ja huolimaton hutiloiminen palvelijoiden; vaihtaa pakko on aina, ja vain viat uusihin vaihtuu. Kauan on kaivannut talon töihin tyttöä äiti, häntä jok’ auttava ois sydämelläkin, ei kädell’ yksin, tyttären lailla, kun hält’ oma varhain kuoli jo. Kun näin, reimana vankkurejas kuink’ ohjasit, näin käsivartes jäntevän tarmon, terveyden, jäsenistä jok’ uhkui, kuulla kun järkevät sain sanas, hämmästyin minä aivan, luo isän, äidin, ystävien kehumaan tytön oudon kuntoa kiiruhdin. Tulen nyt, sanan tuon, mitä toivoo sulta he kuin minä myös. — Sujumattomat suo sanat anteeks.» »Arkailutt’ ihan ilmaiskaa se», nyt vastasi tyttö, »ei mua loukkaa tuo, sen kiitollisna ma kuulin. Suoraan vain sanokaa; minä en sitä säikkyne. Aie pestata ois minut teill’ isän, äidin palvelijaksi vankkaan, vauraaseen talohonne sen toimien hoitoon. Usko se teill’ on myös, minä ett’ olen kunnokas tyttö, töihin tottunut, ei tyly, töykeä mieleni laatu. Tarjous tuo lyhyt on; lyhyt siis myös vastaus olkoon. Niin, minä lähden myötä ja kohtalon kutsua kuulen. Tehty on työni, ma sairaan sain omiensa jo huomaan, on ilo kaikkien, ett’ elämään jäi äiti ja lapsi. Kooll’ enin joukko on heitä jo, kai pian löytyvät muutkin. Varmaan uskovat kaikki jo kohtakin taas kotimailla oltavan; aina on tuo kuvitelmana maanpakolaisen. Vaan valevirva se ei mua murheen päivinä näinä viettele, uusia vain jotk’ uhkaa päiviä murheen: irti on maailman joka liitos; kenpä ne liittää muu viel’ yhteen kuin hätä, ankara pakko, mi pääll’ on? Työll’ elatuksen jos taloss’ arvokkaan minä miehen, johdoss’ oivan saan talonrouvan, tott’ ilomielin suostun; horjuva aina on näät tytön kulkevan maine. Niin, heti lähden myötä, ma vain veden vien, jota vartoo ystävät, heit’ anon siunaamaan mua vielä. Te tulkaa heitä nyt katsomahan, heilt’ ottamahan minut vastaan.» Kuullut päätöksen tytön suostuvan suust’ oli riemuin poika, nyt empien vain, toden tunnustaisiko hälle. Vaan tytön heittää erheeseen toki päätteli parhaaks, saattaa vain kotihinsa ja pyytää siell’ omaks sitten. Kultainen tytön sormess’, ah, jopa kiilteli sormus! Siksi hän tarkaten kuunteli vain, kun haasteli neito. »Mennään nyt!» tämä jatkoi. »Saa pian tyttö se moitteet, kaivoll’ aikaillen joka kauan viipyvi; armas haastelo partaall’ ois toki lähteen pulppuavaisen.» Nousivat, katsahtain alas kaivoon kumpikin vielä kerran viimeisen, sulo kaipaus valtasi heidät. Tarttuen ruukkuun kumpaankin nyt ääneti neito nousi jo portait’, armastaan heti seurasi Hermann, ruukkua pyyteli toista hän taakan tuon tasatakseen. »Älkää», torjuvi tyttö, »on näin tasapainoni parhain. Käskijän vastaisen minä palvelemaan panisinko! Älkää katsoko noin mua, kuin osapuoli ma oisin! Varhain oppia palvelemaan, elontehtävähänsä, tietköön nainen; näät vain palvelu vie hänet vihdoin valtaan ansaittuun, kodin johtoon, hälle mi kuuluu. Veljen on, vanhempain on palvelu hällä jo varhain työnä, ja ainaist’ on elo eestaas-kulkua hällä, nostoa, kantoa, toisten vuoks yhä tointa ja puuhaa. Sen hyvä on, joka tottuu, jott’ ei askelet mitkään kirvele liioin, jost’ yö, päivä on yhtä, jok’ ei saa liian huonoa työt’, ei liian hienoa neulaa, jonk’ elo itsens’ unhottain vain muita on varten! Kaikk’ avut tottakin tarvitsee hän äitinä kerran, sairaan, heikon kun herätellen vaativi rintaa pieni ja noin kivun kesken on huolta ja hoitoa. Miestä ei kakskymment’ yhdess’ ois sitä kantava kuormaa, eik’ ole tarvis; mutta sen kiitollisna he tietkööt.» Haastaen noin oli hiljaisen kera saattajan tullut tarhojen halki hän luuvan luo, johon jäänyt ol’ äsken vaimo se pienosineen, omat tyttäret rattona, uljaan nuo käden varjelemat, kuvat puhtauden sulosorjat. Sinne he astuivat, vaan vastaiseltapa puolen astui tuomari, toi talutellen lasta hän kahta. Nuo katehiss’ oli harhailleet, hätä heist’ emoll’ ollut, mutta nyt tungoksest’ oli heidät löytänyt vanhus. Riensivät tervehtäin emokultaa kohti he riemuin, intoon heidät sai veli uus, lelu uus, tover’ outo; nyt Dorothean luo ilohuudoin juoksivat, leipää pyysivät hält’, omenoita ja vett’, ihan villinä vettä. Kaikkien juoda hän tarjosi nyt. Joi kumpikin lapsi, joi emo vuoteessaan, joi tyttäret, tuomari myös joi. Kaikkipa virvoittuin vett’ oivaa kiittivät; juomaa terveellist’ oli tuo, maku happoinen sekä raikas. Lausui katsahtain vakavasti nyt tyttö ja haastoi: »Ystävät, kerran viimeisen kai tarjoan ruukun huulillenne ma nyt, vesin virvoittaakseni niitä. Mutta kun vilvoittaa vesi kuumana päivänä vasta, kun levon siimes suo, sulojuoman läikkyvä lähde, niin mua muistelkaa, mun ystäväntyötäni, jonka rakkaus ennemmin on teettänyt kuin sukulaisuus. Myös hyvän, saamani teiltä, ma muistan kautt’ elon kaiken. Teist’ iloll’ erkane en, vaan nyt kukin kuormana toisten, ei hevin lohtuna lie; hajoeltava kaikkien vihdoin maihin on vieraisiin, jos sallita ei palausta. Tässä se nuori on mies, jolt’ auliit antimet saatiin, lapsenverhot nää sekä niin ylen tarvitut eineet. Hän mua pyytänyt on kotihinsa nyt palvelijaksi oivien vanhempain, talon rikkaan töihin. En aio kieltäen vastata; palveluhan tytöll’ aina on työnään, piinaavaa koton’ ois olo toimeton vaivana toisten. Mennä on mieleni siis; hän on kelpo ja järkevä poika, niinp’ isä, äitikin lie, kuten oltavakin väen rikkaan. Siis hyvin jääkää nyt, rakas ystävä, laps ilonanne olkoon, terve ja pirteä, niin joka teitä jo tarkkaa! Tuo poveanne kun vasten on kirjava kääry, sen myötä muistukohon hyvä, nuor’ avun antaja, hän, joka ruokkii, vaatettaa mua myös nyt täst’edes, kumppanianne. Teillekin, oi jalo mies», hän kääntyi tuomarin puoleen, »kiitos, teist’ isän sain joka vaiheess’ auttelevaisen!» Tyttö nyt polvistui lavan ääreen, itkevän äidin huulia suuteli, kuuli, kun siunaten kuiski ne hiljaa. Hermannillepa siinä sa, arvokas tuomari, virkoit: »Ystävä, tuosta jo toimekkaan talonhaltian tuntee, ett’ apulaisia hän talon toimiin oivia etsii. Sill’ useasti ma näin, miten ostoa, vaihtoa tehden ensin tarkoin tutkitahan hepo, lehmä ja lammas; onnen kaupall’ ihminen taas otetaan, mikä sattuu, hän, joka hoitaa kaikki, jos kuntoa, taitoa häll’ on, kaikkipa mies on tärvelemään nurinpäin menetellen; niin katumuksen myöhän tuo hätiköity se päätös. Vaan tepä ymmärrätte, mä nään; valikoituna teillä oiva on noutaja nyt oman, vanhempainnekin käskyn. Kohdelkaa hyvin myös! Hänen tullessaan talon toimiin teillä on sisko, ja vanhemmat hyvän tyttären saavat.» Lasta ja äitiä katsomahan sukulaisia joukko nyt tuli tuomisineen, majan mainita ties mukavamman. Kuulivat tuon tytön päätöksen, moni siunaus suotiin myötä nyt Hermannin, moni vihjova katse ja aatos. Näin näet toinen toiselleen kai kuiskasi korvaan: »Tuosta jos sulhon saa, niin tyyneen päässyt on tyttö.» Hermann neitoa nyt kädest’ ottaa, lausuvi: »Mennään! Kaupunkiin iso matka on, iltakin mailla jo.» Naiset kaulasi erkanevaa, puhe virtasi; hän monet vielä, jätteli terveiset, kun Hermann pois veti vihdoin. Vaan tytön vaatteisiin kamalasti nyt kirkuen tarttui lapset, pois nepä päästäiskään ei toist’ emoansa. Niitä jo kieltelemään kävi naisist’ yksi ja toinen: »Hiljaa, lapset! Kaupunkiin hän lähtevi, teille kyllin kakkua tuo sokeroitua. Sen tilas äsken veikko jo pieni, kun hänt’ ohi leipurin haikara kantoi. Kauniit, kullatut tötteröt tuo pian sieltä hän teille.» Kirkujat päästi, ja vaivoin sai sylist’ ystävätärten Hermann pois hänet, liehumahan jäi kaukana liinat.