Neljäs laulu: EUTERPE ÄITI JA POIKA

Miehet rattoisaa yhä jatkoi juttua. Äiti taas meni poikaa etsimähän, pihamaallapa ensin katseen loi kivipenkkiin hän, pojan istumapaikkaan. Sieltä kun löytänyt ei, niin katselemaan meni talliin, varsana ostamiaan siell’ oisiko hoitelemassa orheja oivia, joit’ ei konsaan uskonut muille. Renkipä virkkoi noin: »Puutarhaan tuonne hän lähti.» Riensi nyt joutuisaan emo kummankin pihan poikki, tallit taa sekä aitat jäi hyvinveistetyt, astui näin puutarhaan, kaupungin joka muurihin päättyi, sen läpi kulki ja loi ilokatseen kasvuhun kaikkeen, korjasi paikoilleen tukisalkoja oksien alle, jotk’ omenoitaan, pääryniään täpötäysinä notkui, kaalistaan rehevästä hän myös madon muutaman nyppi; vaimopa uuttera näät yht’ askelt’ ei ota hukkaan. Näin puutarhan päähän ol’ ehtinyt äiti jo pitkän, luo majan kuusamanlehväisen; maja yht’ oli tyhjä kuin puutarhakin, jost’ oli poikaa etsinyt turhaan. Portti se siin’ oli vain raotettuna, jonk’ oli ammoin muuriin murrattaa pormestari, tuo suvun kanta, saanut, hälle se näät erikoinen suosio suotiin. Tuost’ yli kuivan kaivannon mukavasti hän kulki, miss’ ajotien sivult’ alkaen näit hyvinaidatun tarhan jyrkkänä päivään päin rypäleisen kääntävän rinteen. Myös sitä nousi, ja mielissään hän katseli, kuinka lehvien siimeksest’ ihan ulkoni uhkeat tertut. Varjokas, vilpoinen oli keskinen käytävä tarhan, sinnepä hakkaamattomat vei kivipaatiset portaat. Täällä nyt tertuissaan »gutedel», myös jalo »muskat» nuokkui, täyteläs tuo, sinipuuntava sill’ oli hohto; kaikk’ oli huolell’ istutetut pitopöytiä varten. Yksittäin vesarungot muut taas katteli rinteen, marjat on pienemmät, hyvän viinin antajat, niissä. Näin ylös asteli hän ja jo aatteli riemuja syksyn, riemuja juhlan tuon, jona ihmiset kaikk’ ilomielin poimii, survoo taas rypäleet, mehu kuohuva täyttää tynnyrit, loistaa, räiskyelee ilovalkeat illan, noin sadon saantia kauneimman joka seutu kun juhlii. Vaan levotonna jo käyskeli hän, pari, kolmekin kertaa tiell' oli huudellut, huhuellut — vain monin äänin vastasi kaupungin kivitornien kielevä kaiku. Poikaans’ etsiä niin oli outoa hälle, kun aina virkkoi, jonnekin jos meni tää, jott’ ei emo armas huolissaan olis, ei tapaturmaa tullehen pelkäis. Tieltäpä ainakin nyt hänen uskoi löytyvän äiti, kosk’ oli kumpikin, niin ylä- kuin alaporttikin auki köynnöstarhan tuon. Tuli niin jo hän vainiomaalle, kummun harjanteella mi laajana aukeni. Pohja viel’ oma vain jalan all’ oli, viel’ ilahuttivat silmää ain’ omat kylvöt vain, oma uhkea, nuojuva vilja, voimaa kultaist’ aaltoillen yli vainion kaiken. Peltojen halki hän nyt välipientaren polkua astui, viittana silmissään iso päärynäpuu, rajamerkki heill’ oman kartanon maan. Ken puun oli mahtanut ammoin istuttaa, ei tietty. Se seudun kuuluna kauas siinteli kummultaan, ja se mainiot päärynät antoi. Alla sen atriataan ilomielin söi elomiehet, varjoa vilpoisaa myös karjojen kaitsijat saivat; pantuna istuimiks oli paaterot sinne ja turpeet. Eikä hän erhety; siell’ emon etsimä henkäsi Hermann, istui vain käsi poskellaan sekä katsovan näytti kauas vuoristoon, selin äitiin siellä hän istui. Luo emo hiljaa hiipi ja hieman olkahan koski poikaa, tää heti kääntyi päin; oli vettynyt silmä. ♦Äiti», hän virkkoi hämmästyin, »minut yllätit aivan!» kuivasi kyynelet nyt jalotuntoinen heti poika. »Kuinka? Sa itket?» hämmästyin emo haasteli hälle. »Outoa mulle on tuo, sitä koskaan enp’ ole nähnyt. Kerro, mik’ ahdistaa noin mieltäsi, miksikä istut alla sa päärynäpuun vesisilmin tääll’ ypöyksin?» Vastasi mieltään rohkaisten jalo poika ja virkkoi: »Sen kivirinnass’ ei sydän ihmisen sykkisi, ken nyt kylmänä katsoa vain väkijoukkoa vois koditonta. Eik’ ois rahtua järkeäkään sen päässä, ken huolt’ ei vaaran vuoks oman, vuoks isänmaan tähän aikahan tuntis. Tuo, mitä kuulin, näin tänäpäivänä, mieltäni särki; niinpä mä läksin käyskelemään, edess’ aukeni laaja, kaunis maisema tää, sen kukkeat, kaartuvat kummut; tääll’ elo kultainen se jo nuokkuu sirppiä vartoin, tarhoist’ aittoihin sato kohta on karttuva kaunis. Vaan lähell’, ah, kuink’ on vihamies! Tosin aallot on Reinin suojana meillä; mut ah, mitä aallot on, vuoret on eessä kansan kauhean tuon, joka nyt ukonilmana uhkaa! Kaikilt’ ääriltään näet koolle he kutsuvat nuoret niinkuni vanhatkin, päin hurjina syöksyvät, eivät pelkää kuoloakaan, sotalaumat -laumoja seuraa! Turvallisnako vain mies Saksan jää kotihinsa? Kaikkia uhkaavan tuhon tuon vain hänkö se välttäis? Oi rakas äiti, on siitä mun katkera mieleni, että jäin vapahaksi, kun katselmus asekelpojen miesten tääll’ oli taannoin. Ainoahan minä kyll’ olen poika, laaja on myös talonhoito, ja tärkeä on tämä toimi; vaan rajarintamahan paremp’ eiköhän astua oisi kuin koton’ istua, kunnes on täällä jo sorto ja kurjuus? Niin, se on sieluni ääni ja käsky, ja rintani täyttää into ja uskallus isänmaalleni henkeni antaa, muillekin miehuuden esimerkkinä oivana olla. Totta jos nuoriso vain koko Saksan koolla nyt oisi, voimin yhteisin rajaturvana, torjuen vieraat, eipä ne koskaan sais tätä armast’ astua maata, eik’ ois katsoa pakko, kun vievät meilt’ omat viljat, miesten sortajat nuo sekä ryöstäjät vaimojen, neitoin. Nähkääs, äiti, mun on sydämessäni nyt syvä päätös, että mä sen heti teen, mik’ on oikea, järkevä tehdä. Ain’ ei näät osu oikeimpaan, ken miettivi kauan. En kotisuojiin käänny mä, nähkääs! Tästä nyt oitis astelen kaupunkiin sekä tarjoudun soturiksi, tää käsivarsi ja tää sydän palvelkoon isänmaata. Sitten lausua saa isä, eiköpä kunniantunto myös mua ohjaa, enkö mä siis ylöspäin pyri yhtään. Nuhtelevastipa noin hyvä, järkevä äiti nyt haastoi: hiljaa kyynelet herkät hält’ alas poskia vien. »Poikani, miks olet muuttunut noin, mikä sulle on tullut, kun avomielin, suoraan et, kuten aina sa ennen, haastele äidilles, mitä toivoisit, halajaisit? Kuullut jos sanas ois joku kolmas, koht’ ylenmäärin hän sua kiittäis kai sekä päätökses ylevyyttä, harhaan näät hänet haastelemas puhe ponteva veisi. Mutta ma moitin vain, joka tarkemmin sinut tunnen. Tuntees kätkien näät puhut toista ja aattelet toista. Tiedän: houkuta ei sua räikynä torvien, rumpuin, ei univormut uljailuun vedä neitojen nähden, sillä sun kutsusi on, kuink’ ootkin oiva ja uljas vainion vaaliminen sekä toimelias talonhoito. Siis sano suoraan vain: mikä päähäsi nuo pani tuumat?» Vastasi näin vakavasti nyt poika: »Sa erhetyt, äiti. Päivät vaihtuvat, poika jo miestyy, kypsyvi toimeen, hiljaa varmemmin, kuin kiihkeän hyörinän kesken kypsyä vois, joka turmiohon vie niin monet nuoret. Vaan miten hiljainen olen ollutkin minä aina, voi vihan nostattaa sydämessäni sorto ja vääryys, myös vähin oivallan olot maailman, elon toimet, työst’ on jäntevä tää käsivarsi ja vanttera jalka. Kaikk’ on tää tositotta, sen uskallan minä väittää. Syystäpä sittenkin mua nuhtelit, äiti, mun äsken haastavan puolin totta ja teeskenneltyä puolin tunsit. Sillä, sen tunnustan, mua vaarojen uhka houkuta pois kotipohjalt’ ei, ei korkea aatos olla nyt turvana maan sekä kauhuna maan vihamiesten. Vain sanasointua tuo oli, tahdoin vain minä sillä kätkeä tunteet, jotk’ ylen tuimina raateli rintaa. Jättäös siis minut, äiti! Kun kerran toivehet turhat täyttävät rintani, niin saa hukkaan myös elo mennä. Tuon toki tiedän: on turhaa, vain oman vaurion saa, jos altis on yksi, kun yhteiseen kaikk’ ei pyri määrään.» »Jatka sa haasteluas», noin virkkoi mielevä äiti, »juttele kaikk’ isot, pienetkin sinä seikkasi julki; miehet on kiivaat näät, vain viimeisintä he muistaa; kiivas pillastuu pian tieltä, jos eessä on vastus; nainen on taitava taas, voi keinot keksiä, kiertäin, kaartaen kulkea, jotta hän vois hyvin määrähän päästä. Kerropa kaikki jo siis, miks on niin kiihtynyt mieles, ett’ ihan outoa nähdä se on, mikä nostavi kuohuun noin veren suonissas, vedet silmiis saa väkisinkin!» Pääsi jo valloilleen pojan oivan tuska, hän itki, pää emon parmaill’ itki hän ääneen, heltyen lausui: »Loukkasi tottakin nuo isän nuhteet mieltäni äsken; niitä en ansainnut minä, en nyt, enk’ ole kuunaan. Vanhemmilleni ain’ olen kunnian antanut, kenp’ ois viisas, mielevä niin minust’ ollut, kuin oli armaat vaalijat lapsuuden hämäräisen, nuo vakamielet! Niin monet silloisten kisaveikkojen kepposet siedin, niin useasti kun niillä ne vain hyvän tahtoni maksoi; kostanut en monen monta ma iskua, heittoa heille. Mutta jos vain isä heill’ oli pilkkana, kun pyhäpäivin kirkost’ asteli hän vakavasti, jos nauhoja myssyn, yönutun kukkia nauroivat, joka niin komeasti verhosi häntä — se, jonka nyt vast’ ihan sai pakolaiset, niin käsi nyrkkiin kouristui, sydän raivohon syttyi, kimppuun hyökkäsin, löylytin heit’, ihan löin sokeasti, vain mihin sattui. Nuopa jo ulvoivat verinaamoin, iskuja, potkuja vimmahisen oli vaikea väistää. Niin minä miehistyin, monet kestää sain isän puuskat, mulle kun pauhasi hän, jos tuottivat muut pahan tuulen, ärtynyt äskeisessä jos istunnoss’ oli raadin; riidat kumppanien ne ja rettelöt sain minä maksaa. Kertaa mont’ oli surku sun itsesi; sillä ma paljon, vanhempain hyvättyöt sydämessäni tuntien, siedin, joitten huolena vain yhä uutta on hankkia meille, säästää lapsilleen, monet itseltään ilot kieltäin, Mutta, ah, eihän säästäminen iloks aikojen toisten. yksin onnea tuo, ei kullat kukkurapäätkään, ei monet vainiot, vaikka ne niin hyvin yhtehen liittyis; näät isä vanhentuu, kera vanhenevat pojat, eikä päivän riemua heill’ ole, jää vain huomisen huolet. Katsele, kuink’ ihanaiset on nuo alati viljavat, armaat, viiniäversova rinne, ja tuo puutarha sen alla, aittoja, talleja tuo rivi kaunis, kaikk’ omiamme! Mutta kun tuonne ma katseen taas talon luon pihapäätyyn, ullakon-ikkunahan oman kammio-soppeni pienen, menneit’ aattelen aikoja, kuink’ olen yöt monet siellä vartonut nousua kuun, monet aamut koittoa päivän, mulle kun muutama hetki jo tervett’ unt’ oli kyllin. Ah, kuink’ autio on oma kammio tuo, piha, tarha, vainio kultainen, yli kumpujen laajenevainen, niin sydämelleni kaikki on kolkkoa: kumppani puuttuu!» Tuohon vastasi näin hyvä, järkevä äiti ja lausui: »Poikani, neitoa kammiohon palavammin et itse noutaa toivone, jott’ ois yö elos armahin aika, päiväsi työ omas oikein ois, ei pakkona painais, kuin isäs, äitisi toivo se on. Sua koimmehan aina neuvoa neidon katsontaan, ihan kärttelemällä. Vaan toki tunnen sen, sydän selvään mulle sen lausuu: hetki jos ei tule, oikea tuo, eik’ oikea tyttö silloin, tuotakin tuonnemmas jää vaali, ja pelko, että se väärään vie, yhä vaikein este on eessä. Kuulehan, poikani, lie ihan varmaan tehty jo vaalis; lie satutettu, kun noin ylen arka nyt on sydän sulla. Siis sano suoraan vain, näet senpä jo sieluni arvaa: tuo kotimaaton tyttö se on valikoitusi varmaan.» Poika nyt vilkastui: »Hyvin arvasit, äitini armas, hän se on, hän! Jos en tuo tänäpäivänä häntä jo tänne morsiamekseni, hän pois rientävi, häipyvi multa ehk’ ikipäivikseen sodan murheiseen sekasortoon. Turhaa ainian, äiti, on silloin karttuva rikkaus, turhat vastaiset myös mulle on viljavat vuodet, viihdytä silloin ei puutarhat, ei koti tuttu, rakkaus äidinkään ei lohtua tuo polon rintaan. Sillä jok’ ainoa muu side ratkee, lempi kun pauloo, tunnen sen; isäst’ ei, ei äidist’ erkane yksin neito, kun mieleistään hän seuraa miestä; on poissa myös pojan mielest’ äiti ja poiss’ isä, neitosen konsa, armaan ainoisen, saa nähdä hän häipyvän luotaan. Suo minun lähteä siis, mihin vieneekin epätoivo! Sillä jo ratkaissut isän ankara on sana kaiken; ei hänen kattons’ all’ ole paikkani, siellä jos ei lie myös sija neidon sen, joka yksin on mun halu noutaa.» Tuohon vikkelähän hyvä, järkevä-äiti nyt virkkoi: »Niinkuin kalliot vastakkain kaks aina on miestä! Jyrkkä ja ylpeä kumpikin on, ei luo tule toisen, laueta ensimmäinen suust’ ei voi sopulause. Siks sanon, poikani, sen: sydämessäni toivo se viel’ on, ett’ isä, köyhän sulta jos kielsikin niin ihan tiukkaan, kihlaa neitosi sulle, jos hän hyvä, kelpo on tyttö. Kiivaaseen tapahansa hän paljonkin näet haastaa, jost’ ei totta hän tee; jopa sallii sen, mitä kielsi. Vaan sanan vaatii nouteliaan sekä vaatia voikin, sillä hän on isä! Eikä, sen tiedät, atrian jälkeen nuo vihat paljoa paina: hän kiistää, kiivas on, kieroiks uskovi muut; viriää koko tahdon kiihkeä tarmo viinist’, ei hänen kuuntelemaan suo malttua muita; mahtia kuulee vain oman äänen, on oikeass’ yksin. Vaan pian ehtii ilta, ja paljot nuo pakinansa hän kera ystävien pakinoinut on kaikki jo loppuun. Lauhtunut into jo on, ohi pieni jo tuo kiho viinin, tuntevi tunto, jos kiihtyin hän ketä kohteli väärin. Siis heti toimeen! Arvelu pois! Vain rohkea voittaa. Meille nyt ystävät, jotk’ yhä viel’ isän seurana istuu, pastorin arvoisan apu ennen muita, on tarpeen.» Taiten neuvoen noin kivi-istuimelta jo nousi, myös veti, vei pojan pois, ihan estelemättömän; astui kumpikin ääneti vain, sydämessään tärkeä aie.