KUVAA MR. ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.

I luku.

TAISTELUNI JA VAIVANI PÄÄTTYVÄT.

Kuumeinen halu voittaa jonkun verran mainetta, halu, mikä Esmondia oli kannustanut, häipyi nyt, kun hän jo oli saavuttanut osan siitä, mitä oli toivonut ja kun hänen kunnianhimonsa suuri vaikutin oli poissa. Hänen halunsa soturin kunniaan johtui toivosta, että se koroittaisi häntä Beatrixin silmissä. Aateluuden ja rikkauden jälkeen se oli ainoa arvolaji, jota Beatrix piti arvossa. Se oli panos, minkä saattoi helpoimmin sekä voittaa että hävitä. Sillä lakimiehen ura on kovin pitkä peli ja vaatii koko elämän harjoittamiseensa, ja kirjailijana tai hengenmiehenä huomatuksi tuleminen ei olisi vähääkään auttanut poloisen herran pyrkimyksiä. Hänellä ei siis ollut muuta osaa ehdolla kuin punatakin osa, ja niinpä hän näytteli sitä. Ja tästä todellakin johtui hänen nopea edistyksensä, hän kun pani itsensä vaaralle alttiiksi enemmän kuin useimmat miehet ja uskalsi enemmän voittaakseen enemmän. Onko hän ainoa mies, joka on asettanut elämänsä panosta vastaan, joka ehkä ei ole voittamisen arvoinen? Toinen uskaltaa elämänsä (ja toisinaan myös kunniansa) rahapinkkaa tai metriä sinistä ritarinauhaa vastaan tai istuinta vastaan parlamentissa; ja toiset taas tekevät sen nauttien ja kiihtyen itse urheilusta — kuten tekee metsästäjäjoukko, josta kukin koettaa huutaa ja nelistää kovemmin kuin toiset likaisen ketun hännässä, ketun, joka on oleva etummaisen onnellisen voittajan palkinto.

Kun eversti Esmond sai kuulla tämän uutisen Beatrixin kihlauksesta, alistui hän kohtaloonsa ja päätti luopua miekastaan, joka ei nyt enää voisi voittaa hänelle mitään, mistä hän välitti; ja tällaisella synkällä mielellä hän päätti erota rykmentistään. Tämä ihastutti suuresti kapteenia, joka oli häntä lähinnä arvossa ja joka sattui olemaan varakas nuori herra; hän maksoi ihastuneena mr. Esmondille tuhannen guineaa Esmondin majurin arvosta Webbin rykmentissä ja sai kuulan päähänsä seuraavassa taistelussa. Esmond ei varmaankaan olisi ollut pahoillaan, jos hän olisi joutunut saamaan saman kohtalon. Hän oli nyt enemmän Ritari Murhemuoto kuin hän oli milloinkaan ennen ollut. Hänen surullisuutensa teki hänet varmaankin aivan inhoittavaksi hänen leiriystävilleen, jotka yleensä pitävät iloisesta veikosta ja pilkkaavat synkkää soturia, joka aina vain huokailee kotona olevan Dulcinean vuoksi.

Molemmat Castlewoodin ladyt hyväksyivät mr. Esmondin luopumisen sotaväestä; ja Esmondin kelpo kenraali hyväksyi hänen eroamishalunsa ja avusti häntä tämän toimenpiteen ratkaisussa, joka toi sievoisen summan Esmondin taskuun. Mutta kun ylipäällikkö palasi kotiin ja hänen oli pakko vasten tahtoaankin määrätä kenraaliluutnantti Webb erään Flanderissa olevan armeijamme divisionan johtoon, pyysi kenraaliluutnantti eversti Esmondia niin hartaasti adjutantikseen ja sotakirjurikseen, ettei Esmond voinut antaa kieltoa hyvälle päämiehelleen, ja hän asettui uudestaan paikkaansa. Mitkä ainaiset tuskat ja pelot [Mitkä tosiaankin? Psalmi 91: 2, 3, 7. — R.E.] ja huolet raastivatkaan vaimojen ja äitien sydämiä noina kauhun päivinä, jolloin jokainen Gazette toi surman ja sodan sanomia ja jolloin aina, vaikka äskeinen mielen jännitys olikin häipynyt ja rakastettu säästynyt, kuitenkin jäi kytemään ajatus, että vielä voitiin taistella taistelu, josta seuraava Flanderin kirje toisi tietoja. Siten noiden lempeitten olentoparkain täytyi kärsiä ja vavista koko sodan ajan. Miten suurta pelkoa Esmondin emäntä mahtoikin tuntea (ja tuon naisista helläsydämisimmän on täytynyt tuntea niiden katkeruutta molempien poikiensa vuoksi, niin hän heitä nimitti), niin ei hän milloinkaan antanut sen ilmetä olennossaan, vaan hän peitti huolensa samaten kuin hän peitti laupeudentyönsä ja hartautensa. Vain sattumalta joutui Esmond näkemään ollessaan kävelyretkellä Kensingtonissa, emäntänsä tulevan siellä olevasta köyhästä majasta, ja Esmond sai kuulla, että tällä oli kokonainen joukko köyhiä holhokkeja, joiden luona hän kävi ja joita hän lohdutti heidän sairaudessaan ja köyhyydessään ja jotka joka päivä siunasivat häntä. Lady otti osaa aamujumalanpalvelukseen joka päivä (vaikka hän erittäinkin sunnuntaisin järjesti ja edisti iloisuutta ja viatonta leikkiä pienessä perhepiirissään). Ja muistiinpanoista, joita hän näihin aikoihin on erääseen päiväkirjaansa tehnyt, sekä uskonnollisista, kirjoitelmista, mitkä ovat laaditut suloisen koruttomassa innostuksessa, ilmenee miten hellä sydän hänellä oli, miten nöyrä ja hurskas mieli, mitä huolia hän kärsi vaiteliaana ja miten hartaan luottavaisena hän jätti ne, joita hän rakasti, kuolon ja elon kaikkivoivan Jakajan hoivaan.

Chelsean varakreivitär, Esmondin uusi emintimä, oli nyt tullut ikään, jossa pelko toista puoluetta kohtaan ei suuresti häiritse lepoa. Hän piti valteista enemmän kuin useimmista muista asioista maan päällä. Hän oli kyllä horjumaton omassa uskossaan, mutta hänen katkeruutensa ei silti enää ollut kovinkaan polttava meidän uskoamme kohtaan. Hänellä oli kovin hyväluontoinen, myöntyväinen ranskalainen rippi-isä, jonka nimi oli monsieur Gauthier. Hän oli maailmanmies ja saattoi ryhtyä kortinlyöntiin tuomiorovasti Atterburyn kanssa, joka oli Chelsean varakreivittären naapuri, ja samoin oli rippi-isä hyvissä väleissä koko korkeakirkollisen puolueen kanssa. Epäilemättä monsieur Gauthier tiesi, mikä asema olisi kuulunut Esmondille, sillä hän oli kirjevaihdossa Holtin kanssa ja kohteli aina eversti Esmondia erikoisen kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta eversti ja apotti eivät, syystä kyllä, milloinkaan keskustelleet tästä asiasta, ja niin he pysyivät erittäin hyvinä ystävinä.

Kaikki Chelsean varakreivittären kestivieraat olivat toryja ja korkeakirkollisia. Madame Beatrix oli yhtä touhuissaan kuninkaasta kuin hänen vanhempi sukulaisensakin: hän kantoi kuninkaan kuvaa sydämellään; hänellä oli kiehkura kuninkaan hiuksia; hän vakuutti, että kuningas oli ruhtinaista sorretuin, urhoollisin, kyvykkäin, onnettomin ja kaunein. Steele, joka oli riidoissa kovin useitten tory-ystäviensä kanssa, ei kuitenkaan milloinkaan Esmondin kanssa, sanoi tavallisesti Esmondille, että tämän sukulaisen talo oli torypuolueen juonittelijain pesäpaikka, että Gauthier oli vakoilija, että Atterbury oli vakoilija ja että kirjeitä alinomaa lähti siitä talosta kuningattarelle St. Germain'iin. Tähän Esmond nauraen vastasi, että armeijassa vakuutettiin myöskin Marlborough'n herttuan olevan vakoojan ja että tämä oli yhtä paljon kirjevaihdossa kuningasperheen kanssa kuin paras jesuiitta. Ja niin oli Esmond, ottamatta kovin innostuneena osaa yleiseen väittelyyn, liittynyt lujasti perheensä jäseniin. Hänestä oli selvää, että kuningas Jaakko III oli eittämättömästi Englannin oikea kuningas ja että oli parempi saada hänet kuin joku muukalainen meitä hallitsemaan hänen sisarensa kuoltua. Kukaan ei enää ihaillut kuningas Wilhelmiä — sankaria ja valloittajaa, miehistä urhoollisinta, oikeudenmukaisinta ja viisainta. Sillä hän valloitti maamme miekalla ja piti sen hallussaan ja hallitsi sitä aivan samalla oikeudella kuin sitä oli pitänyt hallussaan suuri Cromwell, joka oli oikea ja suuri hallitsija, mutta että muukalainen, itsevaltias saksalainen ruhtinas, joka sattumalta polveutui kuningas Jaakko I:stä, oli ottava haltuunsa tämän valtakunnan, tuntui mr. Esmondista hirveältä vääryydeltä — ainakin oli jokaisella englantilaisella oikeus panna vastalauseensa, ja ennen muita englantilaisella ruhtinaalla, laillisella perillisellä. Ketäpä elinvoimaista miestä ei innostaisi sellainen asia? Kukapa kelpo mies, jolla oli tarjona sellainen kruunu, ei taistelisi sen puolesta? Mutta tuo kilpailu oli kohtalokasta. Tuo ruhtinas oli itse itseään vastaan vihollisena, jota hän ei voinut voittaa. Vaikka hänellä oli miekka, ei hän koskaan uskaltanut vetää sitä esiin. Hän antoi tilaisuuksien liukua käsistään istuessaan oopperatyttöjen sylissä tai nyyhkyttäessään pappien jaloissa anteeksiantoa rukoillen; ja hänelle uhrattu sankarien veri ja kelpo sydämien rakkaus, horjumattomuus, rohkeus ja uskollisuus menivät hukkaan.

Mutta palatkaamme Chelsean ladyn luo. Kun hänen poikansa Esmond ilmoitti hänen armolleen aikovansa lähteä seuraavalle sotaretkelle, hyvästeli tämä hänet vallan hilpeästi ja istuutui pelaamaan pikettiä kamarineitinsä kanssa, ennenkuin Esmond kunnolla ennätti poistua huoneesta ollessaan viimeisellä vierailullaan. "Kolme panosta kuningasta vastaan", olivat viimeiset sanat, jotka Esmond kuuli hänen lausuvan; tuolta hyvältä ladyltä oli elämän peli melkein lopussa, ja kolme kuukautta myöhemmin hän joutuikin vuoteelle, jossa elämä hänestä tuskattomasti sammui, niin kirjoitti abbe Gauthier Esmondille, joka silloin oli kenraalinsa kanssa Ranskan rajalla. Lady Castlewood oli hänen luonaan hänen kuollessaan ja hän oli myös kirjoittanut Esmondille. Mutta varmaankin ovat nämä kirjeet joutuneet kaapparin saaliiksi postilaivasta, koska Esmond ei saanut tietää mitään niiden sisällöstä, ennen kuin hän palasi Englantiin. Lady Esmond oli testamentannut koko omaisuutensa eversti Esmondille "korvaukseksi tälle tehdystä vääryydestä", niin oli kirjoitettu jälkisäädökseen. Mutta hänen omaisuutensa ei ollut suuri, ei koskaan ollut ollutkaan, ja kelpo varakreivitär oli, viisaasti kyllä, käyttänyt suurimman osan siitä rahasta, minkä omisti, vuotuiseen elinkorkoon, joka loppui hänen kuollessaan. Mutta Chelseassa oli kuitenkin jäljellä talo ja kalusto, hopeat ja muotokuvat sekä eräs rahamäärä ladyn kauppiaan, sir Josiah Childin huostassa, summa, joka kokonaisuudessaan antoi lähes kolmensadan punnan vuotuiset korot. Niinpä havaitsi mr. Esmond olevansa, joskaan ei rikas, niin ainakin turvattu elinajakseen. Siellä olivat myös nuo kuuluisat timantit, joiden oli huhuiltu olevan satumaisten summien arvoiset, mutta kultaseppä ilmoitti, että niillä saisi vain neljätuhatta puntaa. Nämä timantit eversti Esmond kuitenkin talletti, sillä hänellä oli niille erikoinen tarkoitus; mutta Chelsean talo, kalusto, tavarat y.m. lukuunottamatta muutamia esineitä, jotka hän pidätti itselleen, myytiin hänen määräyksestään ja näin karttunut summa sijoitettiin valtion obligatsioneihin, jotka tuottivat hänelle jo mainitun kolmensadan punnan vuotuisen tulon.

Hän teki jälkisäädöksen, koska hänellä nyt oli omaisuutta, ja lähetti sen Englantiin. Armeijamme oli nyt vihollisen, läheisyydessä ja suurta taistelua odotettiin joka päivä. Tiedettiin, että ylipäällikkö oli epäsuosiossa ja että kotona olevat puolueet olivat hänen kiihkeitä vastustajiaan; ei ollut ainoatakaan panosta, jota ei tämä suuri ja päättäväinen peluri olisi pannut alttiiksi palauttaakseen menestyksensä aina kun hänen asemansa näytti epätoivoisimmalta. Frank Castlewood oli eversti Esmondin lähettyvillä, sillä Esmondin kenraali oli mielellään ottanut tuon nuoren aatelismiehen esikuntaansa. Hänen linnoitusopiskelunsa Brysselissä olivat silloin jo päättyneet. Se linna, jota hän oli piirittänyt, oli luullakseni antautunut, ja lordi ei ollut ainoastaan marssinut hulmuavin lipuin sinne vaan oli marssinut poiskin. Hän tapasi kertoa poikamaisista kujeistaan herttaisen veikeästi ja hän oli armeijamme viehättävin nuori syntipukki.

Tarpeetonta on sanoa, että eversti Esmond oli testamentannut koko pienen omaisuutensa tälle pojalle. Eversti oli täysin vakuutettu siitä, että seuraava taistelu lopettaisi hänen elämänsä; hän tuntui väsyneensä aurinkoon ja oli valmis sanomaan sille ja maalle jäähyväiset. Frank ei halunnut kuunnella toverinsa synkkiä ennustuksia, vaan vakuutteli, että he viettäisivät hänen syntymäpäiväänsä sinä syksynä Castlewoodissa sodan tauottua. Hän oli kuullut kotona tapahtuneesta kihlauksesta. "Jos prinssi Eugene menee Lontooseen", virkkoi Frank, "ja Trix saa hänet käsiinsä, niin hän hylkää Ashburnhamin prinssin tähden. Kuuleppas, hänellä oli tapana liehitellä Marlborough'n herttuata, kun hän oli vasta neljätoistavuotias, ja iskeä silmää pikku Blandford-paralle. Minä en vain häntä naisi, Harry, — en, vaikka hänen silmänsä olisivat puolta suuremmat. Minua haluttaa huvitella. Kolmen tulevan vuoden kuluessa aion nauttia kaikkia mahdollisia iloja. Sitten nain jonkun hiljaisen, vakavan, kainon ja järkevän varakreivittären, metsästelen ja sijoittaudun Castlewoodiin. Minä voin samalla edustaa koko kreivikuntaa — ei, turkanen, sinä edustat kreivikuntaa. Sinulla on sukumme lahjakkuus. Jumalan tähden, rakas Harry poikani, sinulla on terävin pää ja hellin sydän koko armeijassa, kaikkihan sen myöntävät. Ja mikäpä estäisi sinua menemästä Alahuoneeseen ja tulemasta ministeriksi ja saamasta päärin arvoa ja muuta hyvää, sittenkuin kuningatar kuolee ja kuningas palaa? Sinutko ammuttaisiin ensi taistelussa? Tuhannen burgundipulloa siitä, että et saa naarmuakaan! Mohunin haava on parantunut. Hän on nykyjään aina korpraali Johnin seurassa. Näyttäköönpä vain inhottavan naamansa niin minä syljen hänelle vasten silmiä! Minä sain opetusta isä — kapteeni Holtilta Brysselissä. Se vasta mies on! Hän tietää kaiken." Esmond pyysi Frankia olemaan varuillaan — isä Holtin tieto oli vaarallista; Esmond ei näet vielä tietänyt miten pitkälle isä oli mennyt nuoren oppilaansa ohjauksessa.

Sekä ranskalaiset että englantilaiset sanomalehtimiehet ja kirjailijat ovat antaneet riittäviä selostuksia Blarignies'n eli Malplaquet'n verisestä taistelusta, joka oli viimeinen ja vaikein niistä voitoista, mitkä suuri Marlborough'n herttua saavutti. Tähän hirveään kamppailuun otti osaa lähes kaksisataaviisikymmentä tuhatta miestä, joista enemmän kuin kolmekymmentä tuhatta sai surmansa tai haavoittui. (Liittoutuneet menettivät kaksi kertaa niin paljon omia miehiään kuin he surmasivat ranskalaisia, jotka he voittivat). Hyvin todennäköisesti tämä tavaton teurastus aiheutui siitä, että luottamus suurta päällikköä kohtaan horjui kotimaassa ja hän aikoi palauttaa sen voiton avulla. Jos sellaiset vaikuttimet saivat Marlborough'n herttuan yrittämään niin tavatonta panosta ja panivat hänet epätoivoissaan uhraamaan kolmekymmentä tuhatta miestä, jotta hän vielä kerran voisi loistaa jossain Gazettessa ja hiukan kauemmin säilyttää paikkansa ja eläkkeensä, niin sattuma teki tyhjäksi tuon kauhean ja itsekkään suunnitelman. Voitto ostettiin hinnasta, jota ei mikään kansa, olipa se miten kunnianhimoinen tahansa, vapaaehtoisesti uhraa voitolle. Ranskalaisten urhoollisuus oli aivan yhtä ihmeellinen kuin heidän ahdistajiensakin sankarillinen voima. Me valloitimme paljon heidän lippujaan ja joitakuita tykkejä, mutta meiltä jäi kaksikymmentä tuhatta maailman urhoollisinta soturia juoksuhautojen peittämälle rintamalinjalle, josta vihollinen häädettiin. Se perääntyi kovin hyvässä järjestyksessä. Pakokauhun taika, joka oli ranskalaisia kiusannut koko Höchstedtin onnettomuuden jälkeisen ajan näytti menettäneen tehonsa; ja koska ranskalaiset nyt taistelivat oman maansa kynnyksellä, he osoittivat sankarillisuuden elävöittämää vastustuskykyä, jommoista emme milloinkaan olleet kokeneet koko heidän kiihkeän sotansa aikana, jos tämä taistelu olisi saanut onnellisemman ratkaisun, olisi voittaja ehkä saanut sen palkkion, jonka vuoksi hän sen taisteli. Mutta näin ollen (ja niin juuri pitikin olla) suuttui herttuan vastapuolue Englannissa tästä hirveästä mieshukasta ja vaati jyrkemmin kuin koskaan päällikön kutsumista pois, koska hänen intohimoisuutensa ja epätoivonsa voivat ajaa hänet vieläkin pitemmälle. Vakuutan, että tämän verisen Malplaquet'n päivän jälkeen sekä hollantilaisten leirissä että omassamme ja juuri niiden rykmenttien ja päälliköiden joukossa, joiden urhoollisuus oli huomattavin tuon hirveän verilöylyn kestäessä, yleinen mielipide oli sotaa vastaan. Ranskalaiset työnnettiin omalle rajalleen ja kaikki heidän Flanderissa tekemänsä valloitukset ja sotasaaliinsa takavarikoitiin. Savoijin prinssistä, johon ylipäällikkömme omista syistään liittyi läheisemmin kuin milloinkaan ennen, tiedettiin, että häntä kannusti vanhaa Ranskan kuningasta vastaan valtiollisen kaunan ohella mieskohtainen viha. Tuo keisarillinen ylipäällikkö ei milloinkaan voinut unohtaa sitä halveksumista, jota Ludvig oli osoittanut apotti de Savoielle; ja kaikkein autuaimman majesteetin nöyryytyksestä ja häviöstä sai pyhä Rooman keisarikin tilinsä. Mutta mitä merkitsivät nämä riidat meille, Englannin ja Hollannin vapaille kansalaisille? Ranskan monarkki oli kaikesta huolimatta vielä, itsevaltaisenakin, eurooppalaisen sivistyksen päämies, joka vanhuudessaan ja onnettomuuksissaan oli vielä kunnioitettavampi kuin loistavimman menestyksensä aikoina. Hänen vastustajansa taas oli puolibarbarinen tyranni murhaavine kroatialais- ja pandori-laumoineen, jotka muodostivat puolet hänen armeijastaan ja täyttivät leirimme omituisine olemuksineen ja olivat parrakkaita kuin heidän naapurinsa, uskottomat turkkilaiset, ja toivat kristittyjen sodankäyntiin pakanallisia ryöstämis-, elostelu- ja murhaamistapojaan. Miksi tuli Englannin ja Ranskan parhaitten veren vuotaa, jotta näiden ryövärien pyhä roomalainen ja apostolinen henki voisi kostaa kristitylle kuninkaalle? Ja tämän päämäärän edestä me taistelimme, ja jokaisessa kylässä ja perheessä Englannissa surtiin rakastettujen poikien ja isien, menetystä. Sotilaspöytiemmekään ääressä emme tohtineet puhua toisillemme Malplaquet'sta, niin kauheita olivat ne aukot, joita armeijaamme olivat jättäneet tuon verisen päivän tykit. Sydäntäsärkevää oli upseerin, jolla oli sydän rinnassa, paraatipäivänä taistelun jälkeen katsella rintamalinjojaan ja huomata satojen toverien poistuneen — sekä alhaisten että ylhäisten, — heidän, jotka vielä eilen voimaa ja iloa uhkuen olivat kokoontuneet rääsyisten ja mustuneiden lippujemme ympärille. Missä olivat ystävämme? Kun mahtava herttua tarkasti meitä ratsastaen linjojamme pitkin hienoine, keikailevine adjutantti- ja kenraaliseurueineen ja pysähtyi siellä täällä kiittelemään jotain upseeria ominaisella rakastettavalla hymyllä ja kumarruksilla, joita hänen ylhäisyytensä aina tuhlaili, hurrasi hänelle tuskin, kukaan, vaikka Cadogan kiroili ratsastaessaan pitkin rivejä: "Paha teidät periköön, miksi ette hurraa?" Mutta miehillä ei ollut luontoa hurrata; kukaan heistä ei voinut olla ajattelematta: "Missä on toverini? — missä on veljeni, joka taisteli vierelläni, missä on rakas kapteenini, joka minua johti eilen?" Se oli surullisin paraati, minkä koskaan olen nähnyt, ja "Te Deum", jota pappimme lauloivat, oli mitä synkin ja murheellisin satiiri.

Esmondin kenraali sai lisätä yhden niihin moniin kunniamerkkeihin, mitkä hän lukuisissa taisteluissa oli saanut, ja haavoittui selkäpiihin. Tämä saattoi hänet vuoteenomaksi, ja vakuutan hänen lohdutuksekseen tuskissaan maatessaan sorvailleen ylipäällikköä. "Korpraali John pitää aivan yhtä paljon minusta", hän saattoi sanoa, "kuin kuningas David piti kenraali Uriasta ja siksi hän aina määrää minulle vaarallisimman paikan." Hän oli kuolinpäiväänsä asti siinä vakaumuksessa, että herttua oli halunnut hänen häviävän Wynendaelin luona ja että tämä siinä tarkoituksessa lähetti hänet niin vähin voimin ja toivoi hänen saavan surmansa. Esmond ja Frank Castlewood pelastuivat kumpikin vahingoittumattomina, vaikka se divisioona, jota kenraalimme johti, kärsi vieläkin enemmän kuin kaikki toiset, se kun sai kestää sekä vihollisen raivoisaa tykkitulta — se oli taukoamatonta ja tehokasta — että kuuluisan Maison du Roy'n kiivaita, yhtämittaa uudistuvia hyökkäyksiä. Ne meidän täytyi vähän väliä torjua ja työntää takaisin luotisateella ja piikkiaidoilla sekä neljään riviin asettuneilla muskettisotureillamme ja keihäsmiehillämme. Sanotaan Englannin kuninkaan tehneen vähintäinkin kaksitoista hyökkäystä sinä päivänä yhdessä Ranskan kuninkaallisten kanssa. Esmondin entinen rykmentti, kenraali Webbin jalkaväki, palveli siinä divisioonassa, jota Esmond everstinä komensi. Kenraali Webb oli kolme kertaa jalkaväen muodostaman neliön keskellä ja johti tulta hyökkääviin ranskalaisiin; ja kun taistelu oli lopussa, lähetti hänen ylhäisyytensä Berwickin herttua onnittelunsa entiselle rykmentilleen ja heidän everstilleen heidän taistelussa osoittamansa urheuden johdosta.

Me juhlimme lordi Castlewoodin täysi-ikäiseksi tuloa ja joimme hänen maljojaan syyskuun 25 p:nä, jolloin armeija oli Monsin edustalla. Täällä ei onni suosinut eversti Esmondia yhtä suuresti kuin se oli suosinut paljon vaarallisemmissa otteluissa. Häntä haavoitti kuulan sirpale juuri yläpuolelle sen paikan, missä hänen entinen haavansa oli Tämä sai vanhan haavan aukenemaan ja siitä taas johtui kuumetta, verensylkyä ja muita ilkeitä oireita; hän oli sanalla sanoen ihan surman suulla. Hänen serkkunsa, tuo kelpo poika, vaali vanhempaa toveriaan erinomaisen hellästi ja huolellisesti siihen saakka kuin lääkärit julistivat vaaran olevan ohi. Silloin Frank poistui, vietti talven Brysselissä ja piiritteli epäilemättä jotain muuta linnaa siellä. Hyvin harvat nuorukaiset olisivat luopuneet huveistaan niin pitkäksi aikaa ja niin mielellään kuin Frank; hänen hupaisa puheensa ilostutti useita tuskallisia ja uuvuttavia päiviä Esmondin sairastaessa. Frankin luultiin yhä olevan sukulaisensa vuoteen ääressä kuukausi sen jälkeen kuin hän oli sen jättänyt, sillä kotoa tuli hänen äidiltään kirjeitä, joissa ylenmäärin kiiteltiin nuorta herraa siitä, että oli hoitanut vanhempaa veljeään (niin hellällä nimellä suvaitsi Esmondin emäntä nyt mainita tätä); ja Esmond puolestaan ei kiirehtinyt hänen luuloaan oikaisemaan tuon kelpo nuorukaisen lähdettyä viettämään joululomaansa. Esmondista oli aivan yhtä hupaisaa leposohvaltaan seurata tuon nuoren miehen iloa siitä, että sai olla vapaana, kuin havaita hänen yksinkertaisia ponnistuksiaan salata mielihyväänsä poispääsemisestään. Elämässämme on päiviä, jolloin samppanjapullo kabaretissa ja punaposkinen toveri sitä jakamassa ovat liian voimakkaita kiusauksia leimalle nuorelle miehelle. En aio ruveta siveyssaarnaajaksi enkä huutaa: "hyi!" Jo aikoja sitten olen tiennyt, miten vanhat miehet opettavat ja miten nuoret miehet käyttäytyvät ja että patriarkoillakin on ollut heikot hetkensä, kauan ennenkuin isä Noak kaatui löydettyään viinipensaan. Frank siis poistui huvittelemaan Brysseliin, missä pääkaupungissa useat armeijamme nuorukaiset vakuuttivat löytävänsä monin verroin enemmän huvittelumahdollisuuksia kuin itse Lontoossa. Ja mr. Harry Esmond jäi sairastelemaan ja kirjoitti etevän näytelmän, minkä hänen emäntänsä julisti verrattomaksi; sitä näyteltiinkin seuraavana vuonna kokonaista kolme iltaa peräkkäin.

Kun hän näin virui hoidellen itseään, ilmestyi kaikkialla oleva mr. Holt taas ja jäi koko kuukaudeksi Monsiin, missä hän voitti mr. Esmondin kuninkaan puolelle (sitä puolta oli Esmondin perhe aina pitänyt) ja yritteli vielä uudestaan kehittää väittelyä heidän uskontojensa pohjalle ja palauttaa Esmondin siihen uskoon, mihin hänet lapsena oli kastettu. Holt oli sekä taitava että oppinut järkeilijä ja hän kuvaili oman uskontonsa ja Englannin kirkon opin sellaisella tavalla, että niiden, jotka hyväksyivät hänen perustelunsa, oli totisesti hyväksyttävä hänen ratkaisunsakin. Hän viittasi Esmondin heikkoon terveyteen, uuteen elämään ja niin edespäin; hän kuvaili liioitellen niitä äärettömiä etuja, joita sairaalle miehelle oli koituva — etuja, joita ei Englannin kirkko voinut kieltää roomalaiskatolisella kirkolla olevan — ja mitenkä se voisikaan, kun itse oli siitä kirkosta johtunut ja vain haarautuma siitä? Mutta mr. Esmond vastasi, että hänen uskontonsa oli hänen isänmaansa uskonto, ja että hän tahtoi olla uskollinen sille: muut saivat hänen puolestaan palvella ja perustella toisenlaisia uskonnollisia pääkappaleita sekä Roomassa että Augsburgissa. Mutta jos hyvä isä tarkoitti, että Esmondin tuli liittyä roomalaiskatoliseen uskoon pahojen seurausten välttämiseksi ja että koko Englanti saattoi joutua pannaan vääräoppisuudesta, niin suostui Esmond puolestaan kovin mielellään kärsimään sen mahdollisen rangaistuksen miljoonain maalaistensa kanssa, jotka olivat samaan uskontoon kasvatetut ja yhdessä eräiden maailman jalompain, rehellisimpäin, puhtaimpain, viisaimpain, hurskaimpain ja oppineimpain miesten ja naisten kanssa.

Isä saattoi paljon helpommin voittaa mr. Esmondin puolelleen poliittisissa asioissa, sillä Esmond oli jo ennen tullut samaan ratkaisuun, vaikka ehkä eri tietä. Tri Sacheverel ja Englannin korkeakirkollinen puolue, jotka pitivät suurta ääntä Jumalan säätämästä oikeudesta, voivat hyvin pitää kantansa. Jos Richard Cromwell ja hänen isänsä häntä ennen olisivat tulleet kruunatuiksi ja voidelluiksi (ja piispoja olisi kyllä ollut siihenkin), niin olisi heillä mr. Esmondin mielestä ollut Jumalan säätämää oikeutta juuri saman verran kuin jollain Plantagenetilla tai Tudorilla tai Stuartilla. Mutta koska kansan tahto eittämättömästi oli perinnöllisen kuninkaan puolella, niin Esmond piti St. Germain'issa olevaa Englannin kuningasta parempana ja soveliaampana kuin saksalaista prinssiä Herrenhausenista; jos tämä kuningas taas ei olisi tyydyttänyt kansaa, voitiin kyllä löytää joku muu englantilainen mies hänen tilalleen. Ja niinpä oli Esmond valmis huutamaan: "Eläköön Jaakko-kuningas", sittenkuin kuningatar Anna oli mennyt sitä tietä, jota kuninkaiden ja tavallisten ihmisten täytyy mennä, vaikka Esmond ei ollutkaan erikoisen innostuksen haltioittama eikä palvonut tuota hirveätä sukuluetteloa, jota torypuoluelaiset sanoivat Jumalan säätämäksi.

"Minä pelkään, eversti, että ette sydämessänne ole tasavaltalaista parempi", virkkoi pappi huokaisten.

"Minä olen englantilainen", vastasi Harry, "ja minä näen isänmaani oikeassa valossa. Kansan tahto on kirkon ja kuninkaan puolella, mutta vain Englannin kirkon ja englantilaisen kuninkaan; siinä syy, miksi en kannata uskontoanne, vaikka kyllä kuningastanne."

Vaikka ranskalaiset häviävätkin Malplaquet'n taistelun, niin he kuitenkin olivat ylpeitä siitä päivästä, ja voittajat olivat puolestaan mieleltään masentuneita; ja vihollisemme kokosi suuremman armeijan kuin milloinkaan ennen ja teki tavattomia valmistuksia uutta taistelua varten. Marski Berwick oli ranskalaisten apuna sinä vuonna; me saimme kuulla, että marski Villars poti vielä haavaansa, mutta että hän halusi panna herttuamme koetukselle ja vakuutti taistelevansa kanssamme vaunuistaan. Nuori Castlewood riensi takaisin Brysselistä heti, kun hän sai kuulla taistelun olevan tulossa. Chevalier St. Georgen tulo ilmoitettiin toukokuun vaiheilla. "Tämä on kuninkaan kolmas taistelu ja samoin minunkin", kertaili Frank mielissään. Frank oli palannut kiihkeämpänä Jaakon puoluelaisena kuin milloinkaan ennen, ja Esmond epäili, että jotkut sievät brysseliläiset salaliittolaiset olivat valaneet nuorukaiseen sekaisen innostuksen. Hän myönsikin saaneensa sanoman kuningattarelta, Beatrixin kummilta, joka oli antanut Frankin sisarelle oman nimensä vuotta ennen Frankin ja tämän hallitsijan syntymistä.

Niin suuresti kuin marski Villarsia haluttikin taistella, niin ei herra herttua näyttänyt suovan hänelle sitä iloa. Viime vuonna oli hänen ylhäisyytensä ollut kaikessa whigien ja hannoverilaisten puolella; mutta kun herttua Englannissa käydessään havaitsi isänmaansa kylmenneen hänelle ja kansan saaneen korkeakirkollisen lojaalisuuden puuskan, hän palasikin armeijansa luo hannoverilaisille kylmenneenä, keisarillisiin nähden varovaisena ja erittäin säyseänä ja kohteliaana Chevalier de St. Georgea kohtaan. Varmaa on, että sanansaattajia ja kirjeitä yhtämittaa kulki hänen ylhäisyytensä ja tämän toisessa leirissä olevan urhean sukulaisen, Berwickin herttuan välillä. Kenenkään mieltymyksenilmaukset eivät olleet otollisempia kuin hänen ylhäisyytensä, eikä kukaan lausunut jalommin kunnioitustaan tahi kiintymystään. Hän vakuutti Monsieur de Torcylle, niin kertoi mr. St. John kirjoittajalle, mielellään antavansa paloitella ruumiinsa maanpaossa olevan kuningattaren ja tämän perheen puolesta, ja enemmänkin, luulenpa hänen sinä vuonna luovuttaneen osinkona kaikkein arvokkaimman osan itseään — rahansa, — jotka hän lähetti kuninkaallisille maanpakolaisille. Mr. Tunstal, joka oli prinssin palveluksessa, kävi pari kolme kertaa leirissämme. Ranskalaiset olivat leiriytyneet Arlieu'hon Arrasin seuduille. Eräs pieni joki, jota muistaakseni nimitettiin Canihe'ksi (minä kirjoitan tätä kaukana kirjoista ja Euroopasta ja siinä ainoassa kartassa, joka kirjoittajalla on näistä nuoruutensa tienoista ei ole tätä pikku virtaa), erotti meidän etujoukkomme vihollisesta. Näiden kahden armeijan vahdit puhelivat keskenään joen poikki, mikäli kykenivät toisiaan ymmärtämään; ja jos eivät he ymmärtäneet toisiaan, he virnistelivät ja ojensivat konjakkipullonsa tai tupakkakukkaronsa toisilleen. Kun eversti Esmond eräänä ihanana kesäkuun päivänä ratsasteli erään upseerin kanssa, joka tarkasteli ulkovarustuksia (eversti Esmond ratsasteli saadakseen raitista ilmaa, sillä hän oli liian heikko sotapalvelukseen), he saapuivat tälle joelle; siellä oli juuri joukko englantilaisia ja skotlantilaisia koolla pakinoimassa toisella puolella olevan säyseän vihollisen kanssa.

Esmondia huvitti erittäinkin erään pitkän miehen puhe, miehen, jolla oli kiharat, punaiset viikset ja siniset silmät ja joka oli kaksitoista tuumaa pitempi tummia pikku toverejaan ranskalaisten puolella. Kun eversti häneltä kysyi, hän teki kunniaa ja sanoi kuuluvansa "Royal Cravat'eihin".

Kun hän äänsi sanat "Royal Cravat", Esmond tiesi heti, että se mies oli alussa käytellyt kieltään Liffeyn eikä Loiren rantamilla; ja sotilasparka, — hän oli ehkä karkulainen — ei halunnutkaan syventyä ranskalaiseen keskusteluun, sillä hän pelkäsi onnettoman irlantilaisen ääntämisensä paljastuvan. Hän näki parhaaksi tehdä vain muutamia ranskalaisia huomautuksia, jotka hän luuli hyvin osaavansa, ja hänen salaamisyrityksensä olivat sanomattoman huvittavia. Mr. Esmond vihelteli "Lillibulleroa", mikä sai irlantilaisen silmät kiilumaan; sitten hän heitti tälle taalarin rahan, jolloin poikaparka virkahti: "Jumala siu—, tuota, Dieu benisse votre honor" [Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne]; jos hän olisi ollut meidän puolellamme, olisi se auttamattomasti vienyt hänet sotatuomarin käsiin.

Tämän pakinan kestäessä ilmestyi ranskalaisten puolelle jokea pienen matkan päähän meistä kolme ratsastavaa upseeria ja sitten he pysähtyivät aivan kuin katsoakseen meitä, ja yksi heistä poistui toisten luota ja ratsasti aivan lähelle meitä, jotka olimme virran toisella puolella.

"Katsokaa, katsokaa", virkkoi kuninkaallinen kovin kiihtyneenä, "pas lui, se on hän, mutta ei hän tuolla, l'autre", ja hän osoitti kauempana olevaa upseeria, joka ratsasti pähkinänruskealla hevosella; aurinko kimalteli tämän panssarilla, johon oli kiinnitetty leveä sininen nauha.

"Viekää mr. Hamiltonin alamaisin tervehdys mylord Marlborough'lle — herra herttualle", sanoi herra englanninkielellä; ja huomattuaan, että ei seura ollut vihamielistä, hän lisäsi hymyillen: "Tuolla, herrat, on eräs teidän ystävänne; hän käskee minun sanomaan, että hän tapasi muutamia teistä syyskuun 11 päivänä viime vuonna."

Tämän herran puhuessa ratsastivat nuo kaksi muuta upseeriakin meihin päin ja tulivat hekin aivan lähelle. Me tiesimme heti kuka toinen oli. Se oli kuningas, silloin kaksikymmentäkaksi vuotias, pitkä ja hoikka, silmät ruskeat ja syvät, ja niiden ilme pysyi surullisena, vaikka hänen huulensa hymyilivätkin. Me paljastimme päämme ja teimme hänelle kunniaa. Kukaan mies ei olisi voinut nähdä häntä ensi kertaa tuntematta liikutusta, tuota niin suuren maineen ja kovanonnen nuorta perillistä. Mr. Esmondista prinssi oli suuresti nuoren Castlewoodin kaltainen, hän kun oli samanikäinen ja samanlainen vartaloltaan. Chevalier de St. George vastasi tervehdykseemme ja katsoi meihin tutkivasti. Tyhjäntoimittajatkin hurrasivat meidän puolellamme. Mutta pitkä irlantilainen soturi juoksi prinssin jalustimen ääreen ja polvistui ja suuteli tämän saapasta ja ulisi ja näytti latelevan satoja onnentoivotuksia ja siunauksia. Prinssi käski adjutanttinsa antaa miehelle rahaa; ja kun seurue oli meille kunniaa tehden ratsastanut pois, niin irlantilainen sylki siunaukseksi kultarahaa, jonka oli saanut ja hoiperteli pois pannen rahan kukkaroonsa ja pyöritellen porkkananvärisiä viiksiään.

Upseeri, jonka seurassa Esmond oli, tuo samainen pikku kapteeni Handysiden rykmentistä, mr. Sterne, joka oli neuvonut menemään puutarhaan Lillessä kun Esmond ja lordi Mohun järjestivät asiansa, oli myös irlantilainen ja urhoollisin pikku mies, joka koskaan on miekkaa kantanut. "Tulimmainen", virkkoi Roger Sterne, "tuo pitkä mies puhui niin kauniisti ranskaa, etten olisi tiennyt häntä ulkomaalaiseksi, jollei hän olisi alkanut mölytä, sillä vain irlantilaisvasikka voi sellaisen melun nostaa." Ja Roger teki toisenkin yhtä karkean huomautuksen, jossa oli järkeä ja mielettömyyttä sekaisin. "Jos tuo nuori herra", hän virkkoi, "vain tulisi ja ratsastaisi meidän leiriimme eikä Villarsin, ja heittäisi hattunsa ilmaan ja sanoisi: 'Tässä olen minä, kuningas, kuka seuraa minua?' Niin, Herra armahda, Esmond, koko armeija nousisi ja veisi hänet takaisin Englantiin ja antaisi Villarsille selkään ja valloittaisi Pariisin mennessään."

Pian tiedettiin koko leirissämme uutinen prinssin vierailusta, ja miehiämme meni suurin joukoin joelle toivoen saavansa nähdä hänet. Majuri Hamilton, jonka kanssa olimme puhuneet, lähetti erään torvensoittajan mukana muutamia hopearahoja upseereillemme. Mr. Esmondkin sai yhden näistä; ja se mitali sekä palkka, jommoisen prinsseiltä useimmiten saa, olivat ainoat korvaukset, mitkä Esmond on saanut kuninkaalliselta henkilöltä, jota hän ei yrittänytkään kauan tämän jälkeen palvella.

Esmond poistui armeijasta melkein heti tämän jälkeen ja seurasi kenraaliaan kotiin, sillä häntä oli neuvottu matkustamaan hyvän sään aikana ja kehoitettu pysymään kokonaan poissa sodasta. Mutta hän sai kuulla armeijasta Frank Castlewoodin tehneen itsensä kaikkein huomatuimmaksi niistä lukuisista, jotka tulvivat tapaamaan Chevalier de St. Georgea: herra varakreivi oli ratsastanut avopäin tuon pienen virran poikki prinssin luo, astunut ratsultaan ja polvistunut prinssin eteen uskollisuutensa merkiksi. Muutamat sanoivat prinssin lyöneen hänet ritariksikin, mutta lordi epäsi sen, vaikka hän myönsikin muun osan jutusta todeksi, ja virkkoi: "Olin ennen ollut korpraali Johnin" — siksi hän nimitti herttuata — "suosiota vailla, mutta nyt herttua varoitti minua tekemästä sellaisia hullutuksia ja hymyili minulle lempeästi aina sen jälkeen."

"— Ja hän oli niin hyvä minulle", kirjoitti Frank, "että tahdoin sanoa hyvän sanan Harry-pojankin puolesta; mutta kun mainitsin nimesi, näytti herttua synkältä kuin ukkospilvi ja vastasi, ettei hän ollut koskaan kuullutkaan nimeäsi."

II luku.

MENEN KOTIIN JA KOSKETAN VANHAA KIELTÄ.

Poistuttuaan Monsista ja armeijasta, mr. Esmond sai odotellessaan postilaivaa Ostendessa nuorelta serkultaan Castlewoodilta Brysselistä kirjeen, joka sisälsi eräitä tietoja, jotka Frank pyysi Esmondin viemään Lontooseen ja jotka huolestuttivat tätä suuresti.

Tuo nuori syntipukki, joka oli yhdenkolmattavuotias, oli nainut mademoiselle de Wertheimin, kreivi de Wertheimin, keisarin kamariherran ja Alankomaiden kuvernöörin virkamiehen tyttären. Jälkikirjoituksena nuoriherra kirjoitti: "Clotilda on minusta vanhempi, ja se voidaan lukea hänelle viaksi; mutta minä olen siksi vanha hylky, ettei iän ero: haittaa, ja minä olen päättänyt tehdä parannuksen. Meidät vihki P. Gudulen kirkossa isä Holt. Clotilda on koko sydämestään oikean asian puolella, ja jokainen huutaa täällä Vif-le-Roy [Eläköön kuningas!] ja varmaan siihen äitikin yhtyy ja Trix myös. Ilmoita nämä uutiset heille hellävaroen; ja kerro mr. Finchille, asiamiehelleni, että hänen tulee kiristää ihmisiltä heidän vuokransa tahi lähettää minulle ainakin maksut. Clotilda laulaa ja soittaa spinettiä nätisti. Hän on vaalea kaunotar. Jos tulee poika niin sinä tulet kummiksi. Minä luovun armeijasta, sillä minä olen saanut kylliksi tappelusta ja mylord herttua antaa minulle suosituksensa. Minä vietän talven täällä ja viivyn ainakin niin kauan kun Clo joutuu lapsivuoteeseen. Minä sanon häntä Clo-muijaksi, mutta sitä ei saa toiset. Hän on etevin nainen Brysselissä — osaa maalata, soittaa, runoilla ja on tavaton keittäjä ja jälkiruokain laittaja. Minä asuin kreivin luona ja siten tulin hänet tuntemaan. Hänen veljiään, kreivejä, on neljä. Yksi on apotti — ja kolme palvelee prinssin armeijassa. Heillä on vireillä oikeusasia äärettömän perinnön saannista, mutta nyt ovat he köyhiintyneitä. Ilmoita tämä äidille, joka kuuntelee mitä vain sinulta. Kirjoita ja käske Finchin kirjoittaa kiiruusti. Hostel de l'Aigle Noire, Bruxelles, Flanders."

Niin oli Frank siis nainut roomalaiskatolisen naisen ja he odottivat perillistä; tällaiset tiedot täytyi mr. Esmondin viedä emännälleen Lontooseen. Se oli vaikea lähettilästoimi, ja eversti tunsikin suurta levottomuutta pääkaupunkia lähetessään.

Hän saapui majataloonsa myöhään ja lähetti heti Kensingtoniin sanansaattajan ilmoittamaan, että hän on tullut ja käy heitä tervehtimässä seuraavana aamuna. Sanansaattaja toi uutisia, että hovi oli Windsorissa ja että ihana Beatrix oli kotoa poissa täyttämässä velvollisuuksiansa hovissa. Vain Esmondin emäntä oli jäänyt taloonsa Kensingtoniin; hän näyttäytyi hovissa vain kerran vuodessa. Beatrix oli täydelleen tuon pikku talon emäntä ja valtias, sillä hän kutsui vieraat ja suosi osaltaan kaikkia mahdollisia kaupungin huveja ja iloja; mutta hänen äitinsä kulki omaa tietään, korutonta ja yksinäistä, vaikka hän tahtoikin olla tuon nuoren ladyn suojelija ja vanhempi sisar.

Heti kun Esmond oli pukeutunut (ja hän oli ollut jalkeilla paljon ennen kaupunkilaisia), hän tilasi vaunut mennäkseen Kensingtoniin ja saapui sinne niin varhain, että hän kohtasi hyvän emäntänsä aamurukouksista palaamassa. Tällä oli rukouskirja kädessä, sillä hän ei koskaan, niinkuin muut, antanut palvelijan sitä kantaa; siitä Esmond helposti voi päättää, missä hän oli ollut. Esmond käski ajajan pysäyttää, ja hän hypähti maahan, kun lady katsoi häneen päin. Ladyllä oli päässään leskenmyssynsä kuten tavallisesti ja hän kalpeni nähdessään Esmondin. Esmondin voimat aivankuin palautuivat, kun hän tunsi tuon lempeän pienen käden lähellä sydäntään. He saapuivat pian hänen armonsa talon ovelle ja astuivat huoneisiin.

Lady tarttui surullisesti hymyillen Esmondin käteen ja suuteli sitä.

"Miten sairas sinä oletkaan ollut! Niin kovin heikolta sinä näytät, rakas Henry!" sanoi hän.

Eversti olikin totta kyllä kuin haamu, sanotaan vain, etteivät haamut näytä oikein onnellisilta. Sellaiseksi tunsi Esmond itsensä aina kun hän poissaoltuaan palasi ladyn luo, niin, tosiaankin aina kun hän katsahti hänen suloisiin lempeisiin kasvoihinsa.

"Olen palannut, jotta omaiseni hoitaisivat minua", vastasi Esmond. "Jos ei Frank olisi minua haavoittumiseni jälkeen hoitanut, olisin ehkä mennyttä miestä."

"Frank-parka, tuo hyvä Frank", virkkoi hänen äitinsä. "Tahdottehan aina olla hänelle ystävällinen, mylord", jatkoi hän. "Tuo lapsiparka ei koskaan tiennyt tekevänsä teille vääryyttä."

"Mylord!" huudahti eversti Esmond. "Mitä tarkoitatte, hyvä lady?"

"Minä en ole mikään lady", vastasi tämä; "olen Rachel Esmond, Francis Esmondin leski, mylord. Minä en kärsi tuota arvonimeä. Kunpa emme koskaan olisi ottaneet sitä häneltä, jonka se nyt on. Mutta me teimme kaiken, mikä oli vallassamme, Henry, — me teimme kaiken, mikä oli vallassamme; ja mylord ja minä — tarkoitan —"

"Kuka kertoi teille tämän, armahin lady?" kysäisi eversti.

"Ettekö saanut kirjettä, jonka teille kirjoitin. Kirjoitin teille Monsiin heti, kun olin tuon asian kuullut", vastasi lady Esmond.

"Kuka sen kertoi?" kysyi eversti Esmond taas; ja sitten kertoi hänen emäntänsä hänelle, että leskivarakreivitär oli lähettänyt hakemaan häntä kuolinvuoteelleen ja testamenttinaan kertonut hänelle tämän synkän salaisuuden. "Leskivarakreivitär menetteli kovin ilkeästi", virkkoi lady Esmond, "kun salasi sen minulta, vaikka tiesi sen niin kauan." 'Rachel-serkku', virkkoi tämä, — ja Esmondin emäntä ei kertoessaan voinut olla hymyilemättä, — 'Rachel-serkku', huudahti leskivarakreivitär, 'olen lähettänyt sinua hakemaan, kun tohtorit vakuuttavat, että tämä punatauti voi lopettaa minut minä päivänä tahansa, ja minun täytyy saada pois tunnoltani se suuri taakka, joka sitä on painanut. Sinä olet aina ollut avuton olento ja suureen kunniaan kokonaan sopimaton ja siksi ei se, mitä minulla on sanottavana, pahoita sinua suuresti. Sinun tulee tietää, Rachel-serkku, että olen testamentannut taloni, hopeani, huonekaluni, kolmetuhatta puntaa rahaa ja timanttini, jotka kunnioitettu vainaja, pyhimys ja hallitsijani, kuningas Jaakko minulle lahjoitti, herra varakreivi Castlewoodille.' "Minunko Frankilleni?" kysyi lady Castlewood. "Minä olin toivonut —"

"Varakreivi Castlewoodille, kultaseni; hän on varakreivi Castlewood ja Shandonin parooni Esmond, Irlannin kuningaskunnassa sekä Esmondin jaarli ja markiisi kuningas Jaakko II:n valtakirjan nojalla, joka on annettu puolisolleni, markiisivainajalle — sillä minä olen markiisitar Esmond Jumalan ja ihmisten edessä."

"Ja ettekö ole jättänyt Harry-poloiselle mitään, hyvä markiisitar?" kysyi lady Castlewood (hän on myöhemmin kertonut minulle koko tapauksen rauhalliseen, ylevään tapaansa — mikä hänellä oli viehättävämpi kuin kenelläkään naisella — ja minä kerron sen tässä kokonaisuudessaan jotta tulee sekin tehtyä). "Ja ettekö ole jättänyt Harry poloiselle mitään?" tiedusti hyvä ladyni ("sillä tiedäthän, Henry", virkkoi tämä suloisesti hymyillen, "minä olen aina säälinyt Esauta — ja minä olen melkein hänen puolellaan — vaikka isä kovin koettikin vahvistaa minua toiseen suuntaan").

"Harry-poloiselle!" virkkoi vanha lady. "Sinä haluat siis että jättäisin jotain Harry-poloiselle — hi-hi! — ojennapa minulle rohtoni, serkku. No niin, kultaseni, koska haluat: Harry-poloisen saavan omaisuutta, niin tiedä siis, että vuodesta 1691, viikkoa jälkeen Boynen taistelun, jossa Oranian prinssi sai voiton kuninkaallisesta hallitsijastaan ja isästään — rikos, josta hän nyt saa kärsiä liekeissä — (hushts-hushts!) on Henry Esmond ollut Esmondin markiisi ja Castlewoodin jaarli Britanniassa ja Shandonin parooni ja varakreivi Castlewood Irlannissa sekä vapaaherra; ja hänen vanhinta poikaansa tullaan nöyrimmästi nimittämään Castlewoodin jaarliksi — hi-hi! Mitä ajattelet siitä, kultaseni?"

"Armollinen taivas! Miten kauan olette tämän tietänyt?" huudahti toinen lady (ajatellen varmaankin, että vanha markiisitar oli alkanut hourailla).

"Minun mieheni oli ennen kääntymistään kurja hylky", jatkoi kuoleva katumuksentekijä. "Alankomaissa ollessaan hän vietteli erään kankurin tyttären ja pahensi rikostaan naimalla tämän. Ja sitten hän palasi tähän maahan ja nai minut — tyttö-raukan — niin juuri, viattoman nuoren tyttö-raukan", ("vaikka, kuten tiedät Harry, hän oli yli neljänkymmenen mennessään naimisiin; ja mitä hänen viattomuuteensa tulee —") — "No niin", jatkoi kuoleva, "en tiennyt mitään mylordin pahuudesta kolmeen vuoteen avioliittomme jälkeen; ja pienen poikaparkamme hautauksen jälkeen annoin vihkiä meidät uudestaan, kultaseni — isä Holt vihki minut uudestaan Castlewoodin kappelissa heti, kun sain kuulla tuon naisen kuolleen. Kun minä sitten olin kovin heikkona sairaana erään toisen surullisen pettymyksen johdosta, tuo pappi tuli ilmoittamaan minulle, että mylordilla oli ollut poika ennen avioliittoamme ja että lapsi oli Englannissa hoidettavana; ja minä annoin luvan tuoda tuon mukulan kotiimme, ja kylläpä se olikin omituinen pikkuinen surumielinen lapsi, kun se tuotiin."

"Me aioimme tehdä hänestä katolisen papin, ja siihen häntä kasvatettiinkin, kunnes sinä, ilkeä nainen, johdit hänet harhaan. Ja minulla oli taas toiveita antaa perillinen lordilleni, kun kuninkaan asiat kutsuivat hänet luotani pois ja hän kuoli taistellen uljaasti Boynen vesien luona.

"Minä ajattelin, että jollei toivoni perillisestä täyttyisi, — minulla ei ollut mitään syytä rakastaa miestäsi, kultaseni, sillä hän oli hyljännyt minut mitä häpeällisimmällä tavalla — niin tulee kyllä sopiva aika, jolloin voi julistaa kutojan pienen pojan oikeaksi perilliseksi. Mutta minut kuljetettiin vankilaan, jossa miehesi oli niin ystävällinen minulle — hän kehoitti kaikkia ystäviään toimimaan vapauteni hyväksi ja käytti koko vaikutusvaltansa puolestani — että minä lepyin, kun vielä rippi-isänikin neuvoi minua pysymään vaiteliaana ja selitti, että kuninkaan asialle oli eduksi, että perheemme arvonimi jäi sinun miehellesi, varakreivivainajalle, se kun sai hänet aina uskollisena ajamaan kuninkaan asiaa. Ja se onkin totta, sillä vuotta ennen miehesi kuolemaa, kun hän aikoi ottaa paikan Oranian prinssin hallituksessa, mr. Holt meni hänen luokseen ja kertoi hänelle millä kannalla asiat olivat sekä kehoitti häntä kokoamaan suuren summan rahaa hänen majesteetilleen ja kiinnitti hänet oikean asian puolelle niin täydellisesti, että olimme varmoja hänen tuestaan, jos koska tahansa ajateltaisiin viisaaksi hyökätä vallananastajan kimppuun. Sitten tuli hänen äkillinen kuolemansa ja me aioimme paljastaa totuuden. Mutta katsottiin kuninkaan asialle parhaaksi, että arvonimi vielä jäisi nuoremmalle sukuhaaralle; eikä olekaan minkäänlaista uhria, jota ei Castlewood tekisi sen asian puolesta, kultaseni.

"Eversti Esmond puolestaan tiesi jo kyllä totuuden. Ja sitten, Harry", virkkoi emäntäni, "hän kertoi minulle sen, mitä oli tapahtunut rakkaan lordini kuolinvuoteella. Hän ei halua tuota arvonimeä, vaikka se hänelle kuuluu. Mutta omaatuntoani rauhoittaa, kun sinä tiedät totuuden, kultaseni. Onhan sinun poikasi laillinen varakreivi Castlewood, niin kauan kuin ei hänen serkkunsa vaadi häneltä arvoaan."

Tällainen oli leskivarakreivittären tunnustus. Lady Castlewood kertoi tuomiorovasti Atterburynkin tienneen sen — ja sen Esmond hyvin tietääkin; tuomiorovasti oli se pappi, jonka lordivainaja oli noudattanut kuolinvuoteelleen, — ja kun lady Castlewood heti olisi kirjoittanut pojalleen ja selittänyt tälle totuuden, tuomiorovasti neuvoi häntä ensin kirjoittamaan eversti Esmondille — asia tuli alistaa Esmondin ratkaistavaksi ja siihen ratkaisuun oli koko perheen tyytyminen.

"Ja epäileekö rakas ladyni mikä se on?" kysäisi eversti.

"Perheemme päämiehestä se riippuu, sinusta, Harry."

"Se ratkaistiin kaksitoista vuotta sitten rakkaan lordini vuoteen ääressä", virkkoi eversti Esmond. "Lasten ei tule tietää mitään tästä. Frankin ja hänen perillistensä tulee kantaa meidän nimeämme. Se onkin hänen oikeudenmukaisesti. Minulla ei ole mitään todistusta isäni ja äitini avioliitosta, mutta lordi-parka kertoi kuolinvuoteellaan minulle, että isä Holt oli tuonut sellaisen todistuksen Castlewoodiin. Minä en halunnut sitä hakea ulkomailla ollessani. Menin katsomaan poloisen äitini hautaa hänen luostariinsa. Mitäpä se enää hänelle merkitsee? Pelkän minun vakuutukseni perustuksella ei mikään tuomioistuin maan päällä riistäisi herra varakreiviltä hänen arvoaan minun hyväkseni. Minä olen perheen päämies, rakas lady; mutta Frank olkoon yhä varakreivi Castlewood. Ja mieluimmin kuin ahdistelen häntä, rupean vaikka munkiksi tahi katoan Amerikkaan."

Kun hän näin puhui armaalle emännälleen, jonka puolesta hän mielellään olisi antanut elämänsäkin ja milloin tahansa uhrannut kaikkensa, lankesi tuo hellä olento polvilleen hänen eteensä ylivoimaisen rakkauden ja kiitollisuuden valtaamana; Esmond heltyi kokonaan, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja kiitollisuudesta, kun hän ajatteli, että Jumala oli antanut hänelle voimaa osoittaa rakkauttaan ladyä kohtaan ja todistaa sen jollain pienellä uhrilla. Ihanin voima, mikä ihmiselle on annettu, on totisesti se, että hän voi antaa jotain tahi tehdä onnelliseksi ne, joita rakastaa. Ja voisiko mitään rikkautta ja arvonimeä tahi kunnianhimon ja turhamaisuuden täyttymistä verrata siihen iloon, jota hän tunsi kyetessään osoittamaan hiukan ystävällisyyttä parhaimmille ja armaimmille ystävilleen?

"Rakas pyhimys", virkkoi hän, "te puhtahin olento, jolla on ollut niin paljon kärsimyksiä ja joka olette siunannut yksinäistä orpopoloista sellaisella rakkauden aarteella! Minun tulisi polvistua eikä teidän, minun tulee olla kiitollinen siitä, että voin tehdä teidät onnellisiksi. Onko minun elämälläni muuta tarkoitusta? Kiitetty olkoon Jumala siitä, että voin teitä palvella! Luuletteko koko maailmassa olevan mitään iloa, jota voisi verratakaan siihen?"

"Anna minun olla", sanoi lady haltioissaan Esmondille, joka aikoi nostaa hänet maasta. "Anna minun polvistua — ja — ja — jumaloida sinua."

Kaikki asiat, joita Esmond ajoi, ratkaistiin tietenkin empimättä hänen edukseen sellaisen puolueellisen tuomarin edessä, jommoinen Esmondin rakas emäntä myönsi olevansa; niinpä saattoikin hän vaikeuksitta ilmoittaa ladylle tuotavakseen annetut uutiset hänen poikansa avioliitosta ulkomaalaisen naisen kanssa, siitä huolimatta että tämä nainen oli katolilainen. Lady Castlewoodia ei milloinkaan saatu ajattelemaan niin huonoa siitä uskonnosta kuin muutamat muut englantilaiset siitä ajattelivat; hän oli sitä mieltä, että meidän kirkkomme eittämättömästi oli lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta ja että roomalaiskatolinen kirkko oli yksi päärungoista, johon auttamattomasti oli paljon erehdyksiä ympätty (hän oli naiseksi tavattoman perehtynyt tämänlaiseen väittelyyn, sillä tyttönä ollessaan hän oli toiminut isänsä tuomiorovastivainajan kirjurina ja kirjoittanut useita tuomiorovastin saarnoja tämän sanelun jälkeen). Ja jos Frank oli nähnyt parhaaksi naida naisen, joka kuului etelä-eurooppalaiseen uskontoon — lady nimitti siten roomalaiskatolista oppia, — niin se ei häntä mitenkään estänyt ottamasta tätä miniäkseen; niinpä hän kirjoitti uudelle tyttärelleen kovin soman ja liikuttavan kirjeen (niin ajatteli Esmond, joka tutustui sen sisältöön ennen lähettämistä), jossa ainoa, mikä vivahti moitteeseen, oli lempeä vastalause siitä, ettei hänen poikansa ollut kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt rakastavan äidin siunausta aikomaansa askeleeseen. "Castlewood tietää varsin hyvin", hän kirjoitti pojalleen, "ettei hän ole milloinkaan kieltänyt tältä mitään, minkä antaminen on ollut hänen vallassaan; mitenkä hän siis vastustaisi avioliittoa, joka, kuten lady uskoi, oli luova tämän onnen ja pitävä tämän poissa hullutuksista, jotka olivat häntä kovin huolestuttaneet." Ja lady kehoitti poikaansa pian tulemaan Englantiin ja asettumaan asumaan omalle sukutilalleen Castlewoodiin ("se on hänen sukutilansa", virkkoi lady eversti Esmondille, "mutta hänen talonsa se on vain niin kauan kuin sinun pitkämielisyyttäsi kestää") ja ottamaan huostaansa ladyn tilit tiluksienhoidosta lordin kymmenvuotisen alaikäisyyden aikana. Huolellisuudella ja säästäväisyydellä oli lady saanut tilan asiat paremmalle kannalle kuin ne koskaan olivat olleet parlamentin sotien jälkeen, ja mylord oli nyt sievoisten pikku tulojen herra; nyt eivät velat niitä nielleet, niinkuin hänen isänsä aikana, jolloin kaikki oli häviön partaalla. "Pelastaessani poikani omaisuutta", virkkoi lady, "luulen menettäneeni suuren osan vaikutusvaltaani häneen." Ja niin olikin; hänen armonsa tytär valitteli äidin tekevän kaiken Frankin, eikä mitään hänen hyväkseen; myöskin Frank itse oli tyytymätön siihen vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen, jossa lady Walcotessa eli; siellä Frank oli kasvatettu enemmän köyhän papinpojan lailla kuin aatelismiehen, jonka tuli maailmassa herättää huomiota. Varmaankin juuri tämä erehdys hänen varhaisessa kasvatuksessaan teki hänet niin huvin haluiseksi sitten kun hän saattoi menetellä mielensä mukaan; hän ei ole ensimmäinen nuorukainen, jonka naisten liian hellä huolenpito on pilannut. Mikään kehitys ei ole lapsille, olivatpa ne suuria tai pieniä, hyödyllisempää kuin heitä joka arvossa tahi ominaisuuksissa etevämpien seura; sellaisessa seurassa heistä katoaa kokonaan tuo pöyhkeilevä luulo omasta tärkeydestään, luulo, minkä kodin helmassa oleskelevat ihmiset tavallisesti saavat.

Kun tuhlari lähettää luettelon veloistaan ystävilleen, niin ei hän milloinkaan ilmoita kaikkea; vaan varmastikin tuo lurjus salaa jonkun tavattoman huikean laskun, jota hän ei uskalla tunnustaa. Samoin oli myös Frank-poloisellakin kovin raskas uutinen ilmoitettavana äidilleen, uutinen, jota hän ei uskaltanut esittää ensimmäisessä tunnustuksessaan. Esmondilla oli erinäisiä aavistuksia, kun hän sai Frankin kirjeen ja kuuli, kenen käsiin poika oli langennut, mutta nämä aavistukset hän joka tapauksessa salasi, sillä hän ei halunnut vaivata emäntäänsä huolilla, mitkä saattoivat olla aiheettomia.

Mutta ensimmäinen Brysselistä tuleva posti Frankin saatua äitinsä kirjeen toi yhteisen selostuksen häneltä ja hänen vaimoltaan, joka ei kirjoittanut virheettömämmin kuin hänen nuori huimapää puolisonsakaan; kirje uhkui kiitollisuutta, rakkautta ja kuuliaisuutta leskivarakreivitärtä kohtaan, joksi lady-parkaa nyt nimitettiin. Tämän kirjeen ohella (se luettiin perheneuvottelussa, johon ottivat osaa varakreivitär, neiti Beatrix ja näiden muistiinpanojen kirjoittaja; hovineiti sanoi ja nuo toiset pitivät kirjettä mauttomana) tuli eversti Esmondille yksityinen kirje Frank-poloiselta; tämä kirje antoi uuden surullisen tehtävän everstille sopivan tilaisuuden tullen; hänen tuli ilmoittaa, että Frank oli nähnyt soveliaaksi "mr. Holtin kehoituksesta ja Clotildansa vaikutuksesta ja Taivaan pyhimysten siunaamana (kuten lordi juhlallisesti sanoi), muuttaa uskontoa päästäkseen sen kirkon helmaan, jonka helmaan hänen hallitsijansa, useat hänen perheensä jäsenistä ja suurin osa sivistynyttä maailmaa kuului." Ja lordi lisäsi jälkikirjoituksenkin, jonka innoittavan hengen Esmond hyvin tunsi, sillä siinä oli aivan väärentämätön jesuiittakoulun leima ja se poikkesi niin kokonaan Frank-poloisen tavallisesta ajatus- ja kirjoitustavasta; siinä hän muistutti Esmondia siitä, että tämäkin syntymästään kuului siihen kirkkoon sekä lupasi rukoilla pyhimyksiä (tosiaankin arvaamaton etu!) äitinsä ja sisarensa kääntymisen puolesta.

Vaikka Esmond olisi halunnutkin säilyttää tämän salaisuuden, niin ei hän voinut; sillä parin päivän perästä siitä kuin hän oli saanut tämän kirjeen, oli Post-Boyssa sekä muissa julkaisuissa Brysselistä kirjoitus, jossa ilmoitettiin, että "nuori irlantilainen lordi, varakreivi C-stlew-d, joka juuri on tullut täysi-ikäiseksi ja joka viimeisissä taisteluissa on palvellut kovin ansiokkaasti hänen ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan adjutanttina, on kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon Brysselissä ja kulkenut juhlakulkueessa avojaloin, vahakynttilä kädessään." Surullisen kuuluisan mr. Holtin, joka viimeisen hallitsijan aikana oli toiminut Jaakon puoluelaisten asiamiehenä ja jonka kuningas Wilhelm useita kertoja oli armahtanut, sanottiin Post-Boyssa aiheuttaneen tämän kääntymyksen.

Lady Castlewood oli näistä uutisista yhtä masentunut kuin Beatrix oli niistä vihainen. "Niinpä ei Castlewood siis enää ole meidän kotimme, äiti", virkkoi hän. "Frankin vierasmaalainen vaimo tuo sinne rippi-isänsä ja päivällispöydässä tarjotaan sammakoita ja kaikki Tusherin ja isoisäni saarnat ovat veljeltäni menneet hukkaan. Useinhan vakuutinkin, että tapat hänet katekismuksella ja että hän muuttuu pahaksi heti, kun hän vapautuu äidin ohjausnuorista. Niin, äiti, sinä et halunnut uskoa, että tuo nuori syntipukki vain kujeili kanssasi ja ettei tuo kelmi, Tusher, ollut sopiva hänen ohjaajakseen. Oh, nuo papit, minä vihaan niitä kaikkia!" virkkoi neiti Beatrix lyöden kätensä yhteen. "Samoja he ovat, jos he pukeutuvat solkikenkiin ja messukasukkoihin tahi ovat parrakkaita ja avojalkaisia. Eräskin hirveä irlantilaishylky ei milloinkaan sunnuntaisin pysy hovista poissa ja lavertelee siellä minulle kohteliaisuuksiaan, inhoittava mies; ja jos haluat tietää mitä papit ovat, tulee sinun nähdä hänen käytöksensä ja kuulla hänen arvostelevan omaa kutsumustaan. Kaikki he ovat yhtä maata, olivatpa piispoja tai Buddhan pappeja tai intialaisia fakiireja. He pyrkivät hallitsemaan ja peloittavat meitä tulevaisella valtakunnalla; ja julkisuudessa he kantavat hurskasta naamaa ja odottavat, että me polvistuisimme ja pyytäisimme heidän siunaustaan; ja he punovat juonia ja kietovat pauloihinsa ja panettelevat ja juoruavat pahemmin kuin paatunein hovimies tai ilkein eukko. Minä kuulin tämän mr. Swiftin eräänä päivänä ivailevan hänen ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan rohkeutta. Mokomakin Dublinin tolvana! hän uskaltaa sanoa sellaista hänen ylhäisyydestään siksi, ettei tämä ole suosiossa. Ja irlantilainen soittaa suutaan toivoen, että hänen majesteettinsa saisi sen kuulla sekä hyvitelläkseen ja imarrellakseen mrs. Mashamia. Sanotaan Hannoverin vaaliruhtinaalla olevan tusina rakastajattaria hovissaan Herrenhausenissa; ja jos hänestä tulee meidän kuninkaamme, niin vakuutan, että piispat ja mr. Swift, joka myös pyrkii siihen virkaan, mielistelevät ja imartelevat heitä. Voi noita pappeja synkkine naamoineen! Minä olen kyllästynyt heidän kirjainten seulomiseensa ja kaapujensa kahinaan. Minä haluaisin päästä maahan, missä niitä ei olisi, tahi kääntyä kveekariksi ja siten päästä heistä. Sen minä tekisin, mutta heidän vaatepartensa ei ole pukeva ja minun vartaloni on vallan liian kaunis peitettäväksi. Eikö totta, serkku?" Ja hän vilkaisi ensin itseensä ja sitten kuvastimeen, joka vilpittömästi julisti hänelle, että ei kauniimpia kasvoja eikä vartaloa oltu milloinkaan nähty.

"Minä tein tuon hyökkäyksen pappeja vastaan", sanoi Beatrix jälkeenpäin, "haihduttaakseni armaan äiti-raukan huolia Frankin suhteen. Frank on yhtä turhamainen kuin tyttö, serkku. Sanotaan tyttöjä turhamaisiksi! Mitä me olemme teidän rinnallanne? Oli helppo huomata, että ensimmäinen nainen tai ensimmäinen messupuku tekisi Frankista narrin — pidän katolisia pappeja ja naisia yhtä vaarallisina hänelle. Me punomme aina salaliittoja; me emme ole vastuunalaisia niistä valheista, joita latelemme; aina me imartelemme tai mielistelemme tai uhkaamme; ja aina saamme aikaan pahaa, eversti Esmond — ota sanani varteen, sillä minä tunnen maailmaa, sir, ja minun on luotava oma tieni siinä. Minä näen aivan selvästi, miten Frankin avioliitto oikein järjestettiin. Kreivi, meidän appemme, on aina kahviloissa ja kotoa poissa. Kreivitär, äitimme, on aina keittiössä päivällisvalmistuksia johtamassa. Sisaremme kreivitär on spinettinsä ääressä. Kun mylord tulee ilmoittamaan sotaan lähdöstään, ihana Clotilda purskahtaa itkuun ja pyörtyy, kas näin; lordi ottaa hänet syliinsä — ei serkku, pysy vain kauniisti paikallasi — hän itkee lordin olkaa vasten ja lordi sanoo: 'Oi jumalainen, ihailtu, armas Clotildani, onko sinun ikävä minusta erota?' 'Oi, oma Francisconi', virkkoi tämä, 'oi minun lordini.' Ja samassa äiti ja joukko nuorempia veljiä, joilla on viikset ja pitkät miekat, tulee keittiöstä, jossa he ovat syöneet leipää ja sipulia. Ota sanani varteen, kaikki tuon naisen sukulaiset ovat Castlewoodissa kolme kuukautta hänen saapumisensa jälkeen — vanha kreivi ja kreivitär ja nuoret kreivit ja kaikki pikku kreivittäret, hänen sisarensa. Kreivit! joka ainut noista hylyistä kehuu olevansa kreivi. Guiscard, joka surmasi mr. Harveyn, sanoi olevansa kreivi; minä luulen, että hän oli parturi. Kaikki ranskalaiset ovat joko partureita — tyhmyyksiä, älä väitä vastaan — tanssimestareita tai katolisia pappeja." Siten liverteli Beatrix loppumattomiin.

"Kuka on sinua opettanut tanssimaan, Beatrix-serkku?" kysäisi eversti.

Beatrix lauloi menuetin säveltä, teki syvän niiauksen ja suoristautui sitten ojentaen eteenpäin maailman sievintä pikku jalkaa. Hänen äitinsä saapui Beatrixin ollessa tässä asennossa; mylady oli ollut rukouskammiossaan, sillä häneen oli vaikuttanut Frank-poloisen kääntymys kovin raskaasti. Tuo huimapää tyttö juoksi äitinsä luo, kietoi käsivartensa tämän vyötärölle, suuteli häntä ja koetti saada tämän tanssimaan, sanoen: "Älä ole hupsu, sinä hyvä pikku äiti, äläkä itke sitä, että Frank on kääntynyt katolilaiseksi. Mikä näky hän onkaan ollut valkoinen lakana ympärillään ja kynttilä, kädessään kävellessään juhlakulkueessa avojaloin." Ja Beatrix potkaisi jaloistaan pienet kenkänsä — mitä ihmeellisimmät pikku kengät, joissa oli ihmeelliset korkeat punaiset korot — Esmondin katse osui toiseen, kun se putosi aivan hänen viereensä — ja otti mitä hullunkurisimman ilmeen ja marssi edestakaisin huoneessa pitäen Esmondin keppiä vahakynttilänä. Vaikka lady Castlewood olikin surun vallassa, ei hän saattanut olla nauramatta ja Esmond puolestaan katseli tyttöä ihailulla, jota tämän ihanan olennon näkeminen hänessä aina herätti: hän ei ollut koskaan nähnyt ketään naista niin ylvästä, säihkyvää ja kaunista.

Marssinsa lopetettuaan Beatrix ojensi jalkansa kenkää varten. Ja eversti kumartui sitä auttamaan. "Jos sinä rupeat paaviksi, niin minä käännyn katolilaiseksi", virkkoi hän; ja Hänen Pyhyytensä antoi hänelle luvan suudella pientä sukan peittämää jalkaa, ennenkuin hän pani siihen kengän.

Äiti alkoi liikutella jalkojaan tämän toimenpiteen, kestäessä, ja Beatrix, jonka kirkkailta silmiltä ei voinut mitään salata, huomasi tuon pienen kärsimättömyyden merkin. Hän juoksi syleilemään äitiään ja huudahti kuten tavallisesti: "Oi, sinä hupsu pikku äiti! Sinun jalkasi ovat ihan yhtä sievät kuin minunkin", sanoi hän. "Niin ne ovat, serkku, vaikka hän peittää ne; mutta suutarimme kyllä voi ilmoittaa sinulle, että hän tekee meille molemmille samalla lestillä."

"Sinä olet minua pitempi, armaani", sanoi hänen äitinsä ja hänen suloiset kasvonsa kävivät kauttaaltaan punaisiksi, — "ja — ja kättäsi, kultaseni, serkkusi haluaa, eikä jalkaasi"; lady sanoi tämän hermostuneesti nauraen; siinä naurussa oli enemmän kyyneliä kuin iloa ja lady painoi päänsä tyttärensä siroa olkaa vasten niin, että se kokonaan peittyi. He muodostivat yhdessä kovin kauniin kuvan ja näyttivät sisarusparilta — tuo suloinen, yksinkertainen kypsyneempi nainen näytti nuoremmalta kuin hän oli ja hänen tyttärensä, joskaan hän ei näyttänyt tätä vanhemmalta, näytti jotenkin sentään käskevän sävynsä ja lumoavan käytöksensä puolesta — ne tekivät hänet muita naisia huomatummaksi — äitiään arvokkaammalta ja tämän suojelijalta.

"Mutta voi!" huudahti emäntäni, toipuen tästä kohtauksesta ja saaden tavallisen surullisen ilmeensä: "on häpeä, että me nauramme ja iloitsemme päivänä, jolloin meidän tulisi polvistua ja rukoilla anteeksi."

"Miksi meidän tulisi rukoilla anteeksiantamusta?" kysäisi nenäkäs miss Beatrix — "vain siksikö, että Frank on saanut päähänsä paastota perjantaisin ja palvella pyhäin kuvia? Tiedäthän, äiti, että jos olisit syntynyt katolilaisena, niin olisit myös pysynyt katolilaisena kuolinpäivääsi asti. Se on kuninkaan ja muutamain kaikkein parhaimpain uskonto. Minä puolestani en tunne pienintäkään kaunaa sitä kohtaan, ja minun mielestäni ei kuningatar Elisabeth ollut hituistakaan parempi kuningatar Mariaa."

"Ole vaiti, Beatrix, älä leiki pyhillä asioilla ja muista ketkä ovat vanhempasi!" huudahti lady. Beatrix järjesteli nauharuusukkeitaan ja oikoi laskoksiaan ja teki monenmoisia harmittavan herttaisia liikkeitä peilin ääressä. Se tyttö ei ainakaan ollut ulkokultainen. Häntä ei koskaan siihen aikaan voitu saada ajattelemaan muuta kuin maailmaa ja omaa kauneuttaan; hänellä ei tuntunut olevan enemmän hartaudentuntoa kuin muutamilla ihmisillä on musikaalisuutta, he kun eivät kykene erottamaan laulua toisesta. Esmond huomasi tämän vian hänessä samoin kuin hän huomasi paljon muitakin. Beatrix Esmondista tulisi huono vaimo, hän ajatteli, jokaiselle, joka on ruhtinasta alempi arvoltaan. Hän oli syntynyt loistamaan suurissa juhlissa ja koristamaan palatseja ja käskemään kaikkialla — johtamaani valtiollisia juonitteluja tai koristamaan kuningattaren saattuetta. Mutta köyhän miehen lasten sukkien parsiminen kodikkaan pöydän ääressä ei ollut sopivaista työtä hänelle tai ainakin se oli sellaista, jota yrittämään hän ei olisi vaivautunut. Hän oli ruhtinatar, vaikka hänellä tuskin oli penninkään omaisuutta; ja eräs hänen alamaisistaan — totisesti arvottomin ja rakastunein hylky, joka koskaan on ryöminyt naisen edessä — oli tämä onneton herra, joka kahlehti järkensä, arvostelukykynsä, vapautensa, kätensä ja jalkansa ja alistui hänen valtaansa.

Ja kukapa ei tietäisi miten armottomasti naiset sortavat, kun he saavat hallita? Ja kukapa ei tietäisi miten hyödytöntä neuvominen on? Voisin antaa hyviä neuvoja jälkeläisilleni, mutta tiedän, että he kulkevat omaa tietään välittämättä isoisänsä opetuksista. Mies saa oman kokemuksensa naisista eikä välitä kenenkään puheista; eikä se nuori mies, joka niistä välittää, tosiaankaan ole penninkään arvoinen; Minähän se rakastan tuota naista eikä vanha isoäitini, joka minua neuvoo; minähän olen arvioinut sen, jonka haluan omistaa, ja minä tiedän, minkä hinnan haluan siitä maksaa. Teille se saattaa olla arvoton, mutta minulle se on koko elämä. Jos Esmondilla olisi ollut Suuren Mogulin kruunu ja kaikki hänen timanttinsa tai kaikki Marlboroughn herttuan rahat tai kaikki Vigon luona uponnut kulta, hän olisi antanut ne kaikki tästä naisesta. Pitäkää vain häntä narrina: narri on hallitsijakin, joka antaa puolet vallastaan pienestä kyyhkysen munan kokoisesta kristallista, jota sanotaan timantiksi; samoin rikas aatelismies, joka menee vaaraan ja kuolemaan ja kuluttaa puolet elämästään ja kaiken rahansa, juonitellessaan sinistä ritarinauhaa; samoin on hollantilainen kauppias, jonka on tiedetty maksaneen kymmenentuhatta kruunua yhdestä tulppaanista. Kaikilla meillä on joku erikoinen palkkio, jota pidämme arvossa ja jonka vuoksi jokainen elinvoimainen mies uskaltaisi elämänsä. Joku saattaa pyrkiä suureen kuuluisuuteen oppineisuudellaan; toinen haluaa olla muodinmäärääjä ja kaupungin ihailema; toinen taas haluaa suorittaa suuren taideteoksen tai kaunokirjallisen luomistyön ja kulkea kuolemattomuuteen sitä tietä; toisella taas on eräänä elämänsä ikäkautena pyrkimyksenä ja tarkoitusperänä nainen.

Esmond voi muistaa useita keskusteluja, joita hänellä oli lähimpien ystäviensä kanssa ollessaan tämän intohimon lumoissa; nämä kiusasivat tavallisesti Ritari Murhemuotoamme hänen kiintymyksensä johdosta Beatrixiin, sillä hän ei yrittänytkään salata tätä tunnetta. Ja hän käytti tavallisesti seuraavanlaatuisia vastauksia ystäviensä ivailuun. "Olkoon, että olen narri", virkkoi hän; "ja en ole teitä parempi, mutta ette tekään ole minua parempia. Teilläkin on omat tyhmyytenne, joiden hyväksi uurastatte, suokaa siis minun pitää omani. Mitä imarteluja kumarrut sinä, mr. St. John, kuiskaamaan erään kuningattaren suosikin korvaan? Mitä uuvuttavia öitä ei maailman laiskin mies kestäisi ja hylkäisi pulloaan ja parhaita toverejaan, hylkäisi Lais'in helmaa, jossa hän mielellään haukottelisi, valmistaakseen puheen, joka on pelkkää valhetta ja jossa imarrellaan kolmeasataa tyhmää maalaisherraa Alahuoneessa ja yritetään saada humalaiset hurraamaan 'Lokakuun kerhossa'. Kuinka useita päiviä saatatkaan viettää tärisevissä vaunuissasi (mr. Esmond ratsasti usein, erittäinkin myöhempinä aikoina, tuon ministerin kanssa Windsoriin) kuinka monia tunteja saatatkaan seisoa luuvaloisilla jaloillasi — sinä, maailman ylpein mies, joka et ole kumartunut Jumalan eteen sen jälkeen kuin olit poika ja siinä asennossa kuiskailet, imarrellen, melkeinpä ihaillenkin tyhmälle naiselle, joka usein on sekapäinen liian paljosta lihan syömisestä ja juomisesta, silloin kun herra ministeri saapuu hänen vastaanottoonsa. Jos minun pyyteeni on turhamaista, niin on myös sinun yhtäläistä sitä." Silloin alkaa ministeri niin ylitsevuotavaisen kaunopuheliaisuuden tulvan, että ei tämä kynä kykene enää sitä jäljentämään; hän puolustelee kunnianhimoista suunnitelmaansa ja osoittaa sen suuren hyödyn, minkä hän tekee, isänmaalleen päästyään sen tunnustetuksi päämieheksi. Hän tukee mielipidettään muutamilla sopivilla kreikkalaisilta ja roomalaisilta auktoriteeteilta lainatuilla lauselmilla (senlaatuista oppia hän melkein kerskaillen käytti) ja rehentelee ylimielisesti niillä keinoilla ja halpamaisuuksilla, joilla hän saa narrit itseään seuraamaan, lahjoo tai vaientaa vastustajat, käännyttää epäilijät ja saa vihamiehet kunnioituksesta pelästymään.

"Minä olen Diogenes", virkkoi Esmond naurahtaen, "joka pääsee ajelulle Aleksanterin vaunuissa. Minulla ei ole laisinkaan halua voittaa Dareiosta eikä kesyttää Bukefalosta. Minä en halua sitä, mitä te haluatte: suurta nimeä tai korkeata asemaa — niiden saaminen ei tuottaisi minulle minkäänlaista iloa. Minua ei pidätä niitä tavoittelemasta hyve vaan maku; ja minä tiedän että se, mitä minä haluan, on yhtä turhamaista kuin sekin, mitä saadaksenne te ponnistelette. Älkää moittiko minua turhamaiseksi, jos sallitte sen itsellenne; naurakaamme mieluummin niille ja itsellemme ja toisillemme."

"Jos lumoojasi pysyy taipumattomana", virkkoi St. John, "niin hän saattaa pitää sinua kaksikymmentä vuotta itseään piirittämässä ja antautuu sitten, kun tulet seitsenkymmenvuotiaaksi ja hän itse kelpaisi isoäidiksi. Minä en väitä, ettei naisen pyydysteleminen olisi yhtä miellyttävää huvia kuin muunlaatuinenkin metsästys", lisäsi hän, "mutta minä olen puolestani huomannut, ettei se otus juokse tarpeeksi pitkälle. Ne antautuvat liian helposti — sen vian olen minä niissä havainnut."

"Se riista, jota sinä pyydystelet, on tottunut joutumaan kiinni ja kaatumaan", virkkoi mr. Esmond.

"Mutta Dulcinea del Toboso lienee sentään verraton?" ilkamoi toinen. "No niin, kelpo Harry, hyökkäile sinä vain tuulimyllyjä vastaan, kenties et ole muita hullumpi", lisäsi St. John huokaisten.

III luku.

ERÄS LUKU "SPECTATORISTA".

Kärsineekö kukaan nuori herra jälkeläisistäni lemmentuskaa lukiessaan näitä vanhan isoisänsä muistiinpanoja? Sille löytyy eräs nöyryyttävä parannuskeino, mutta se on helppo ja sopii juuri tuolle taudille, — tulee koettaa paikan muutosta. Esmond poistui rakastettunsa luota ja parantui useita kertoja; hän palasi uudestaan Beatrixin luo ja sai taas heti tuon kuumeen. Esmond vakuutti itselleen, että hän voisi poistua tämän luota ja unohtaa tämän ainiaaksi — ja siten hän kykeni hyvin vaimentamaan tuon kiihkon ja kaihon, joka häntä kalvoi hänen ollessaan Beatrixin luona; mutta heti kun hän palasi, alkoi hänen tuskansa taas uudestaan. Hän oli tosiaankin naurettava ja säälittävä olento, sillä sääliäkään ei riittänyt enää muilta kuin hänen armaalta emännältään, lady Castlewoodilta, jonka hellään huostaan hän uskoi kaikki surulliset salaisuutensa ja joka ei koskaan väsynyt häntä kuulemaan eikä puhumaan hänen hyväkseen.

Toisinaan luuli Esmond itsellään olevan toivoa. Sitten häntä alkoi epätoivo kalvaa rakastettunsa hulluttelun tai liehittelyn johdosta. Oli päiviä, jolloin he olivat kuin veli ja sisar tai parhaimmat ystävät — Beatrix oli yksinkertainen, hellä ja viehättävä ja Esmond oli sanomattoman onnellinen hänen ystävällisyydestään. Mutta yht'äkkiä muuttui taas kaikki. Joko oli Esmond liian tunkeileva ja vihjasi rakkauteensa, jolloin Beatrix heti torjui hänet ja loukkasi hänen turhamaisuuttaan; tai oli Esmond mustasukkainen, syystä kyllä, jollekin uudelle ihailijalle tai jollekin rikkaalle vasta kaupunkiin saapuneelle herralle, jolle tämä parantumaton kiemailija asetteli pyydyksiään. Kun Esmond pani vastalauseensa virkkoi pieni kapinoitsija: "Kuka sinä olet? Minä kuljen omaa tietäni, hyvä herra, ja se tie vie aviomiehen luo; sillä tiellä minä en kaipaa sinua. Minä olen parempia varten, eversti, parempia varten — kuuletko sen? Saattaisit kelvata, jos sinulla olisi maatilus ja jos olisit nuorempi. Mitä, sanot olevasi minua vain kahdeksan vuotta vanhempi! pyh! Sinä olet sata vuotta vanhempi. Sinä olet kovin, kovin vanha Murhemuoto, ja minä tekisin sinut onnettomaksi; se olisikin ainoa lohdutus, mikä minulla olisi, jos menisin kanssasi naimisiin. Mutta sinulle ei jää tarpeeksi rahaa pitää kissaakaan siistinä, kun olet maksanut miespalvelijasi ja taloudenhoitajasi laskut. Luuletko sinä, että minä haluan asua vuokrahuoneistossa ja kääntää nuorasta lampaanpaistia sillä välin kuin teidän armonne hoitaa lasta? Lorua! Miksi et saanut päästäsi pois tuota hulluutta sodassa ollessasi? Olet palannut surullisempana ja synkempänä kuin milloinkaan. Sinä ja äiti sovitte hyvin yhteen. Voisitte näytellä Darbya ja Joania ja pelata knorria elämänne loppuun saakka."

"Sinä sentään myönnät maailmanmielisyytesi, Trix-poloinen", virkkoi hänen äitinsä.

"Maailmanmielisyyteni! Niin, sievä rouvaseni, luuletteko minun olevan lastenkamarissa, missä mörköjä pelätään? Maailmanmielisyyteni, niinkö; ja mitä pahaa, rouva, on siinä, että haluan elää mukavasti? Kun sinä olet poissa, rakkahin olento, tai kun minä olen sinuun väsynyt ja olen juossut pois, niin minne menen? Menenkö lasten ylihoitajattareksi paavinuskoiselle kälylleni ja vien lapsia raittiiseen ilmaan ja kuritan niitä ja panen ne nukkumaan, kun ne ovat pahoja? Rupeanko Castlewoodin ylimmäiseksi palvelijattareksi joutuakseni Tom Tusherin kanssa naimisiin? Merci [Kiitoksia] Minä olen ollut ihan tarpeeksi kauan Frankin nöyrin palvelija. Miksi en ole mies? Minulla on kymmenen kertaa niin paljon järkeä kuin Frankilla, ja jos minä olisin saanut kantaa — no, no, ei teidän armonne tarvitse peljätä — jos minä olisin saanut kantaa miekkaa ja pitää peruukkia tämän vaipan ja vaateparren asemasta, minkä luonto on minulle määrännyt (vaikka se on kylläkin sievä, — serkku Esmond, sinä menet huomenna pörssiin ja hankit ihan samanlaista nauhaa kuin nämä ruusukkeet, kuuletko sir?) niin minä olisin tehnyt nimemme huomatuksi. Myöskin Murhemuoto tässä olisi tehnyt nimestämme jotain, jos hän olisi sitä edustanut. Lordi Murhemuoto olisi ollut erinomainen. Niin, sinulla on siro käytös ja sinusta olisi tullut kovin täsmällinen ja juhlallinen puhuja." Ja nyt alkoi Beatrix matkia Esmondin käyttäytymistä ja puhetapaa tälle itselleen niin hassunkurisesta että hänen emäntänsä purskahti nauruun ja Esmond huomasi itsekin, että tuossa leikillisen ilkeässä jäljittelyssä oli jotain yhdenlaisuutta.

"Niin", virkkoi Beatrix, "minä juhlallisesti vakuutan, myönnän ja tunnustan, että tarvitsen hyvän miehen. Mitäpä pahaa siinä olisi? Minun kasvoni ovat omaisuuteni. Kuka haluaa? — ostakaa, ostakaa, ostakaa! Minä en osaa tehdä työtä enkä kehrätä, mutta minä osaan pelata kahtakymmentäkolmea korttipeliä. Minä osaan tanssia kaikkein uusimmat tanssit ja metsästää peuraa ja luulenpa osaavan ampua lennosta. Minä osaan puhua yhtä ilkeästi kuin joku muukin minun ikäiseni nainen ja minä tunnen tarpeeksi monta juttua huvittaakseni oikullista puolisoa ainakin tuhat yksi yötä. Minulla on hyvä maku pukeutumiseen, timantteihin, uhkapeliin ja vanhaan porsliiniin nähden. Minä pidän sokeriluumuista, marines-pitsistä (se, jota minulle toit, serkku, on oikein somaa), oopperasta ja kaikesta, mikä on hyödytöntä ja kallista. Minulla on marakatti ja pieni murjaanipoika — Pompey, sir, mene ja tarjoa suklaata eversti Murhemuodolle — ja papukaija ja pyykoira ja minun täytyy saada mies. Kuuletko, Cupido?"

"Juu, missis!" virkkoi Pompey, pieni virnistelevä neekeri, jonka lordi Peterborow oli Beatrixille antanut ja jolla oli paratiisilintu turbaanissaan ja kaulus, jossa oli hänen emäntänsä nimi.

"Juu, missis!" virkkoi Beatrix lasta matkien. "Ja jos ei mies tule, täytyy Pompeyn mennä hakemaan."

Ja virnistelevä. Pompey poistui suklaatarjottimineen, ja miss Beatrix juoksi äitinsä luo ja lopetti vallattoman jaarituksensa tavalliseen tapaansa suudelmalla. Ei ollut ihme, että hänen hellä tuomarinsa antoi hänelle anteeksi sellaisen hyvityksen saatuaan.

Kun Esmond palasi kotiin, oli hänen terveytensä yhä heikko; hän vuokrasi, huoneiston lähellä emäntänsä taloa Kensingtonista. Hän kykeni ottamaan vastaan muutamia vieraita — vieläpä sellaisia, joista hän enin piti. Mr. Addison ja mr. Steele kunnioittivat häntä molemmat vierailullaan ja tyhjensivät lukemattomia laseja hyvää punaviiniä hänen asunnossaan, sillä välin kuin heidän isäntänsä haavansa tähden sai tyytyä terveysjuomaan ja velliin. Nämä herrat olivat whigeja ja Marlborough'n herttuan suuria ihailijoita, joten Esmond oli kokonaan toista puoluetta. Mutta heidän erilaiset valtiolliset katsantokantansa eivät estäneet herroja soveltumasta yhteen muissa asioissa, ja eräänä iltana kun Esmondin hyvä vanha suojelija, kenraaliluutnantti Webb astui keppeineen ja kainalosauvoineen everstin asuntoon (joka oli kauniilla paikalla Knightsbridgen varrella Lontoon ja Kensingtonin välissä vastapäätä puutarhoja) he myönsivät, että kenraaliluutnantti oli jalo ja urhoollinen soturi ja että häntä oli kohdeltu väärin Wynendaelin asiassa. Mutta kyllä kenraali nyt piti puolensa puheessa; ja jos mr. Addisonilla vain olisi ollut halua kirjoittaa Wynendaelin taistelusta runo, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus kuulla selostus siitä satoja kertoja.

Koska mr. Esmondin nyt täytyi alistua hiljaisuuteen, hän lohduttautui kirjallisuudella ja sepitti näytelmän, josta minulla nyt on kuiskaajan jäljennös sinetöitynä ja nimi lapulla varustettuna pähkinäpuisen kirjoituspöytäni laatikossa; nimilipussa on kirjoitus: "Uskollinen narri, näytelmä, jonka hänen majesteettinsa palvelijat esittivät" Se oli kovin sentimentaalinen kappale, ja mr. Steele, jolla oli enemmän kuin mr. Addisonilla taipumusta sentimentaalisuuteen, ihaili näytelmää, kun taas Addison melkein ivaili sitä, vaikka hän myönsikin sen siellä täällä sisältävän muutamia kauniita kohtia. Addison julkaisi siihen aikaani oman Cato-näytelmänsä ja sen loisto sammutti kokonaan Esmondin arvottoman kynttilän; Esmondin nimeä ei koskaan pantukaan näytelmäkappaleeseen, joka julkaistiin aivan kuin jonkun huomattavan henkilön tekeleenä. Vain yhdeksän kappaletta meni kaupaksi, vaikka suuri kriitikko mr. Dennis sitä kehuikin ja sanoi sen olevan kovin ansiokkaan teoksen; ja eversti Esmond poltatti eräänä päivänä raivoissaan koko painoksen palvelijallaan Jack Lockwoodilla.

Koko tämä näytelmä ivasi purevasti erästä nuorta naista. Kappaleen juoni oli aivan uusi. Siinä esiintyi nuori nainen, jolla oli kovin paljon kosijoita ja joka valitsi nenäkkään hupsun päärin, näytelmän sankarin asemesta, (mutta mr. Wilks, Uskollinen narri, esitti mielestäni huonosti sankaria) joka yhä jäi hänen ihailijakseen. Viidennessä näytöksessä Teraminta huomaa Eugenion (Usk. narrin) ansiot ja alkaa liian myöhään rakastaa häntä. Eugenio näet ilmoittaa antaneensa kätensä ja maatiluksensa Rosarialle, maalaisimmelle, joka on kaikkien hyveiden kaunistama. Mutta täytyy myöntää, että yleisö haukotteli koko näytelmän ajan ja että se kolmantena iltana hävisi kokonaan, niin että jäljelle jäi vain kuutisen henkilöä sen suruja seuraamaan. Esmond ja nuo kaksi ladyä tulivat ensi-iltaan ja Beatrix nukahti; hänen äitinsä taas, joka ei ollut käynyt teatterissa kuningas Jaakko II:n ajan jälkeen, piti näytelmää, joskaan ei juuri loistavana, kovin kehuttavana moraalinsa puolesta.

Mr. Esmond siis kirjoitteli ja hän kyhäsikin kokoon joutilaisuudessaan aika paljon sekä runomittaista että suorasanaista. Kun hän oli tyytymätön Beatrixin käytökseen, sepusteli hän satiireja mielensä kevennykseksi. Kun häntä kiusasi naisten uskottomuus, laati hän runosikermän, missä hän ylenkatseellisesti kohteli koko naissukupuolta. Ollessaan eräänä päivänä tällaisella päällä hän teki pienen pilan, johon (vaitiolon lupauksella) hän sai ystävänsä Dick Steelen itseään auttamaan. Hän laati lehtisen ja antoi Steelen latojan painaa sen ihan Steelen lehden malliin sekä asetti emäntänsä aamiaispöytään seuraavan sepustuksen:

"SPECTATOR.

"N:o 341. Tiistaina, huhtikuun 1 pnä 1712.

Mutato nomine de te Fabula narratur. — Horatius. Sa itse arvaa oppi tarun tään. — Creech.

"Jocasta tunnetaan oppineena naisena ja muodinmäärääjänä ja hän on hovimme ja maamme rakastettavimpia olentoja. Hän on kotona kahtena aamuna viikossa ja kaikki nerot ja muutamat Lontoon kaunottarista parveilevat hänen vastaanottoihinsa. Kun hän matkustaa Tunbridgeen tai Bathiin ratsastaa ihailijaseurue hänen kanssaan koko matkan. Ja Lontoon kavaljeerien ohella on hänellä ihailijajoukko noissa virkistyspaikoissakin, sillä Sussexin ja Somersetin hienosto saapuu hänen teekutsuihinsa toivoen, että hän nyökkäisi heille istuimeltaan. Niinpä on siis Jocastan tuttavapiiri kovin suuri. Erään hyvän kynänkäyttäjän toimena onkin hänen vastaanottokirjansa hoito; vahva palvelija on palkattu kantamaan sitä: ja pitäisi olla vieläkin terävämpi muisti kuin on Jocastalla, jotta pysyisi selvillä kaikkien hänen rakkaitten ystäviensä nimistä.

"Joko Epsom lähteellä tahi Tunbridgessä (sillä tästä tärkeästä asiasta ei Jocasta ole varma) hänen armonsa tutustui ilokseen erääseen nuoreen herraan, jonka keskustelu oli niin hupaista ja käytös niin rakastettavaa että Jocasta kutsui tämän miellyttävän nuoren keikarin vierailulle luokseen, jos tämä joskus tulisi Lontooseen. Siellä oli Jocastan talo Spring Gardenissa oleva hänelle avoinna. Vaikka tuo herra oli viehättävä ja epäilemättä sievännäköinen, niin on Jocastalla kuitenkin niin suuri rykmentti samanlaisia alati ympärillään, ettei ole mikään ihme, jos hänen huomionsa tulee tasattua heidän keskensä. Ja täytyy siis myöntää, vaikka tämä herra teki melkoisen vaikutuksen häneen ja liikutti hänen sydäntään vähintäinkin kaksikymmentäkolme minuuttia, että Jocasta oli unohtanut hänen nimensä. Hän oli tumma ja saattaa olla kahdeksankolmatta vuotias. Hänen pukunsa on koruton, vaikkakin kallisarvoinen. Hänellä on otsassa vasemman silmän yläpuolella luomi, sininen nauha kepissä ja miekassa eikä hän peitä tukkaansa peruukilla.

"Jocasta tunsi itsensä kovin imarrelluksi, kun hän näki ihailijansa (sillä hän ei voi hetkeäkään epäillä, että eivät kaikki, jotka hänet näkevät, ihailisi häntä) penkissä vastapäätä itseään St. Jamesin kirkossa viime sunnuntaina. Ja se, miten hän näytti nukahtavan saarnan aikana — vaikka hän todennäköisesti pitkien silmäripsensä takaa heitti kunnioittavan kaihoavia katseita Jocastaa kohti suuresti liikutti ja huvitti Jocastaa. Kirkosta tullessa raivasi herra tien hänen kantotuolinsa luo ja teki komean kumarruksen, kun Jocasta istui siihen. Jocasta näki herran jälkeenpäin hovissa, missä tämä osoitti mitä hienostuneinta käytöstä, mutta kukaan Jocastan tutuista ei tiennyt tämän nimeä. Seuraavana iltana herra oli teatterissa, missä lady sivuaitiossa istuen näki hänet.

"Koko näytelmän ajan vaivasi lady aivojaan muistaakseen herran nimen, joten hän ei kuullut sanaakaan kappaleesta; ja kun lady ilokseen vielä kerran kohtasi tämän teatterin eteisessä, kiiruhti hän herran luo ja kehoitti tätä muistamaan, että hänellä oli vastaanotto kaksi kertaa viikossa ja että hän halusi nähdä tämän Spring Gardenissa.

"Herra saapui tiistaina kallisarvoisessa puvussa, joka todisti sekä räätälin että kantajan erinomaista aistia; ja vaikka meitä oli kokonainen liuta viehättävän Jocastan ympärillä, henkilöitä, jotka kuvittelivat tuntevansa joka naaman kaupungissa, ei yksikään, kun Jocasta kiihkeästi uteli, voinut ilmoittaa herran nimeä; Jocasta sinkautteii tiedustelujaan oikeaan ja vasempaan, kun herra astui huoneeseen kumartaen niin että se olisi kaunistanut herttuata.

"Jocasta otti vastaan tervehdyksen niiaten ja hymyillen niin kuin vain tuo lady taitaa. Hän niiasi kaihoavana aivankuin sanoakseen: 'Viimeinkin olette tullut. Teitä minä olen ikävöinyt.' Ja sitten hän viimeistelee uhrinsa surmaavalla katseella, joka sanoo: 'Oi, Philander! Silmät on minulla vain sinua varten.' Camilla osaa ehkä yhtä kauniisti niiata ja Thalestris voi ehkä näyttää melkein yhtä viehättävältä; mutta tuo katse ja niiaus yhdessä kuuluvat kaikista Englannin kaunottarista vain yksin Jocastalle.

"Tervetuloa Lontooseen, sir", virkkoi hän. "Teistä huomaa hyvin, että tulette maalta." Hän olisi sanonut Epsomista tai Tunbridgestä, jos hän olisi tarkalleen muistanut kummassa paikassa hän oli kohdannut tuon vieraan, mutta ah, hänhän oli unohtanut.

"Herra kertoi olleensa kaupungissa vain kolme päivää ja yhtenä syynä hänen tuloonsa oli ollut halu osoittaa kunnioitustaan Jocastalle.

"Jocasta sanoi, että terveysvesi ei ollut tehnyt häneen sanottavampaa vaikutusta.

"Terveysvedet ovat sairaita varten", selitti herra, "ja nuoret ja kauniit menevät vain saadakseen veden loistamaan. Ja kun pappi luki saarnaa sunnuntaina", lisäsi hän, "ajattelin minä, että teidän armonne on kuin enkeli, joka saapuu lammikolle"; hyväksymisen mutinalla tervehdittiin tätä huomautusta. Manilio, joka on nerokas silloin kun ei hän ole korttien ääressä, oli niin kiihtynyt, että hän toisti tuon lauseen.

"Jocasta oli enkeli, joka saapui lammikolle, mutta kumpaan Bethesdaan? Jocasta joutui yhä enemmän ja enemmän ymmälle ja näytti kuten tavallisesti viattomammalta ja yksinkertaisemmalta mitä viekkaammat hänen tarkoituksensa olivat.

"Me keskustelimme", virkkoi hän, "eri nimien kirjoitustavasta teidän tullessanne. On niin paljon mutkikkaita nimiä."

"Sellainen lumoojatar kuin teidän armonne tuntee kaikkien salaisuuksien avaimen", virkkoi herra.

"Miten te tavaatte nimenne?" kysäisi Jocasta, tullen viimein asiaan; sillä tämä pirteä keskustelu oli kestänyt paljon kauemmin kuin tässä osoitetaan; sitä oli jatkunut ainakin kolmen teekupin juontiajan.

"'Oh, madame', virkkoi herra, 'minä kirjoitan nimeni v:llä.' Ja herra laski kuppinsa pöydälle ja teki taas komean kumarruksen ja poistui huoneesta.

"Jocasta ei tämän pettymyksen jälkeen ja muukalaisen hävittyä ole saanut rahtuakaan unta. Kun hänelle koituu jotain mieliharmia, sairastuu hän aina varmasti ja joutuu huonolle tuulelle; ja me, hänen palvelijansa kärsimme, kuten on tavallista, niin kauan kuin kuningattaremme pysyy vihaisena. Voitteko Te, mr. Spectator, joka tiedätte kaiken, auttaa meitä selittämään hänelle tämän arvoituksen ja antamaan meille mielenrauhan? Me olemme nähneet Jocastan luettelossa mr. Bertyn, mr. Smithin, mr. Piken ja mr. Tylerin — jotka saattavat olla mr. Bertie, mr. Smyth, mr. Pyke ja mr. Tiler yhtähyvin. Jocasta on sanonut irti vastaanottokirjansa hoitajan, miespoloisen, jolla on paljon lapsia. Lukekaa tämä arvoitus, hyvä mr. Shortiace, iloksi ihailijallenne —

Oidipokselle."

"Kahvila 'Vaskitorvi', Whitehall.

"Mr. Spectator!

"Minä olen kovin vähän perehtynyt tähän kaupunkiin, vaikka olenkin saanut yliopistosivistystä ja vaikka olen kuluttanut muutamia vuosia palvellen isänmaatani ulkomailla, missä minun nimeni tunnetaan paremmin kuin kahviloissa ja St. Jamesissa.

"Kaksi vuotta sitten setäni kuoli ja jätti minulle sievoisen maatiluksen Kentin kreivikunnassa; ja kun viime kesänä suruaikani jälkeen olin Tunbridge Wellsissa — ja totuushan täytyy ilmaista — etsiskellen nuorta neitoa, joka sopisi jakamaan suuren kelttiläisen taloni yksinäisyyttä kanssani ja olisi ystävällinen alustalaisilleni (joille nainen voi tehdä paljon enemmän hyvää kuin hyväntahtoisinkaan mies), minua viehätti suuresti eräs nuori nainen Lontoosta; häntä ihailivat kaikki Tunbridgessa. Kaikki tuntevat Saccharissan kauneuden, ja luulenpa, mr. Spectator, ettei kukaan sen paremmin kuin hän itse.

"Muistikirjani ilmoittaa minulle, että tanssin illatsuissa hänen kanssaan kokonaista kaksikymmentä seitsemän kertaa. Minä soitatin hänelle kahdesti viuluja. Minä pääsin monta kertaa hänen asuntoonsa ja hän otti minut vastaan erikoisen huomaavaisesti, ja hetken aikaa olin minä täydelleen hänen orjansa. Vasta sitten, kun tein huomioita terveyslähteelle kokoontuneen seurueen puheista ja kun olin läheltä tutkinut erästä, jolle kerran ajattelin tehdä pyhimmän kysymyksen, minkä mies voi naiselle tehdä, tulin huomanneeksi miten sopimaton hän oli maalaisherran vaimoksi; tämä ihana olento oli vain sydämetön, kevytmielinen kiemailija; hän leikki lemmellä, johon ei koskaan ajatellutkaan vastata, ja hän olikin kykenemätön sitä tekemään. Sellaiset naiset haluavat ihailua, rakkaus ei heitä liikuta. Minä en voi ajatella kurjempaa olentoa kuin tämä lady on oleva kun hän tulee vanhaksi ja hänen kauneutensa katoaa ja hänen ihailijansa ovat hänet jättäneet ja kun ei hänellä ole ystäviä eikä uskontoa lohtunaan.

"Kun liikeasiat veivät minut Lontooseen, menin viime sunnuntaina St. Jamesin kirkkoon ja siellä, minua vastapäätä, istui kaunottareni Tunbridgen terveyslähteiltä Hänen käytöksensä oli koko jumalanpalveluksen ajan niin kiusallista, väsyttävää ja mieletöntä — hän leikki viuhkallaan ja tirkisteli silmillään minua niin sopimattomasti, että minun oli pakko sulkea silmäni saadakseni hänet uskomaan, etten minä häntä nähnyt; ja aina kun minä aukaisin silmäni, minä näin hänen silmänsä (ne ovat kovin kirkkaat) yhä minuun kiintyneinä. Minä tapasin hänet myöhemmin hovissa ja teatterissa: siellä hän ei saanut rauhaa ennenkuin raivasi tien väkijoukon lävitse ja puhutteli minua ja kutsui minut vastaanottoonsa, joita hän pitää talossaan lähellä Ch-r-ng Cr-ssia.

"Koska olin luvannut käydä hänen luonaan, pidin tietysti sanani ja tapasin tuon nuoren lesken kuuden korttipöydän keskeltä ihailijajoukon ympäröimänä. Tein kauneimman kumarrukseni ja menin hänen luokseen; omituisen kysyvästä ilmeestä hänen kasvoillaan huomasin, vaikka lady koetti peittää hämminkiään, että hän oli unohtanut nimeni.

"Hänen puheensa, vaikka se olikin viekasta, sai minut vakuutetuksi siitä, että olin arvannut oikein. Hän käänsi keskustelun mitä naurettavimmin nimien kirjoittamistapaan; ja minä vastasin hänelle kaikkein naurettavimmilla ja inhoittavimmilla kohteliaisuuksilla, mitä osasin hänelle ladella. Yksi, jossa vertasin häntä lammikolle saapuvaan enkeliin, taisi mennä vähän liian pitkälle; en olisi sitä käyttänytkään, mutta sain siihen aiheen toisesta viime sunnuntain tekstistä, jonka me molemmat kuulimme, ja täytyihän minun hänelle vastata.

"Sitten hän teki kysymyksen, jonka tiesin itseäni odottavan, ja tiedusteli miten kirjoitan nimeni. "Rouva", vastasin minä pyörähtäen korollani, "minä kirjoitan sen y:llä." Sitten poistuin hänen luotaan, ihmetellen kaupunkilaisten kevytmielisyyttä, he kun niin helposti unohtavat ja tulevat ystäviksi, ja päätin hakea toisaalta toveria uskolliselle lukijallenne,

Cymon Wyldoats'ille."

"Te, mr. Spectator, tunnette oikean nimeni, missä ei ensinkään ole y-kirjainta. Mutta jos lady, jota olen nimittänyt Saccharissaksi, ihmettelee, miksi en enää saavu hänen teekutsuihinsa, niin ilmoitan hänelle tässä kunnioittaen syyn."

Ylläoleva on vertaus, jonka kirjoittaja nyt selittää. Jocasta ei ollut kukaan muu kuin miss Esmond, hänen majesteettinsa hovinainen. Hän oli kertonut mr. Esmondille tämän pienen jutun siitä, miten hän oli jossain tavannut erään herran ja unohtanut tämän nimen; silloin herra, jolla ei ollut sellaisia pahoja tarkoituksia kuin "Cymonilla" ylläolevassa jutussa, antoi juuri samanlaisen vastauksen kuin ylläoleva; ja me olimme kaikki huvitettuja ajatellessamme, miten vähän pikkuinen miss Jocasta-Beatrix oli hyötynyt juonestaan ja varovaisuudestaan.

"Cymon" taas oli tarkoitettu edustamaan teidän ja Beatrixin nöyrintä palvelijaa, tämän selityksen ja koko sepustuksen kirjoittajaa, jonka sepustuksen me olimme painaneet Spectatorin paperille mr. Steelen painossa aivan samalla tavalla kuin nuo kuuluisat lehtiset painettiin; oikean lehden asemesta pantiin sitten tämä lehti aamiaispöydälle. Mss. Jocasta, joka oli kovin henkevä, ei voinut elää, ellei hän saanut Spectatoria. teensä yhteydessä; tämän valhe_Spectatorin_ tarkoituksena oli vakuuttaa tuolle nuorelle naiselle, että hän itse oli kiemailija ja että "Cymon" oli kunniantuntoinen ja päättävä mies, joka näki kaikki hänen virheensä ja oli päättänyt iäksi katkaista kahleensa.

Sillä vaikka ihan tarpeeksi jo on sanottu tästä rakkausasiasta, — ainakin tarpeeksi osoittamaan kirjoittajan jälkeläisille miten yksinkertainen rakastunut narri heidän vanha isoisänsä oli, hän, joka haluaisi heidän pitävän itseään kovin viisaana vanhana herrana — niin ei kuitenkaan vielä ole kerrottu läheskään kaikkea, mikä koskee tätä asiaa; jos Esmond olisi lehdessään suonut sille niin paljon tilaa kuin se otti hänen ajastaan, niin hän väsyttäisi vallan näännyksiin sukulaisensa, ja hänellä olisi semmoinen hullutusten, tyhmyyksien, ilojen ja tuskain päiväkirja, jommoista ei kukaan edes vähänkin turhamainen mies halua jättää jälkeensä.

Sillä jos Beatrix hänelle nauroi tai rohkaisi häntä, jos hymyili tai oli kylmä ja soi hymynsä toiselle (vaikka Beatrix oli maailmanlapsi ja kunnianhimoinen ja kova ja huoleton, jommoiseksi hovielämä sekä sadat ihailijat, jotka tulivat hänen luokseen ja jättivät hänet, näyttivät hänet muuttavan), niin ei Esmond kuitenkaan milloinkaan, vaikka hän olisi kuinka koettanut, voinut saada Beatrixia mielestään. Esmond ajatteli häntä, aina, sekä kotona että kotoa poissa ollessaan. Jos Esmond näki nimensä Gazettessa tai sai sodassa vältetyksi tykin kuulan tahi jonkun suuremman vaaran, kuten hänelle usein tapahtui, hän ajatteli heti kun oli voittanut kunniaa tai välttänyt vaaran: "Mitä Beatrix siitä sanoo? Tuottaako tämä arvonimi tahi hengenvaara hänelle sellaista liikutusta taikka tuskaa, että hän tuntee suurempaa kiintymystä minuun?" Esmond ei voinut olla tuntematta tätä uskollista intohimoa sen enempää kuin hän voi estää silmiään näkemästä — kumpikin tuntui olevan hänelle luonteenomaista; ja vaikka Esmond tunsi hänen kaikki virheensä yhtä hyvin kuin hänen pahimmat solvaajansa, ja ymmärsi mikä tyhmyys avioliitto olisi sellaisen naisen kanssa, se liitto ei koskaan olisi voinut tuottaa hänelle viikkoa pitempää onnea, niin siitä huolimatta tällä Kirkellä oli lumousvoima, josta ei harhautunut miespoloisemme voinut vapautua, ja Esmond olikin paljon pitemmän aikaa kuin Odysseus (toinen keski-ikäinen upseeri, joka oli paljon matkustellut ja ollut sodassa vieraalla maalla) tämän lumoojattaren taikojen lumoama ja sokaisema. Poistuako hänen luotaan? Esmond ei voinut poistua hänen luotaan — kuten "Cymon" kertomuksessamme teki petolliselle ystävälleen — sen enempää kuin hän voi menettää eilisen tajunsa. Beatrixin oli vain ojennettava kätensä ja Esmond oli palaava miten kaukaa tahansa; jos Beatrix vain olisi sanonut hyljänneensä jonkun ihailijoistaan, olisi tuo hurmaantunut poloinen varmasti alkanut juosta hänen äitinsä talossa toivoen pääsevänsä hänen kosijainsa luetteloon, vaikka miespoloinen tiesikin, että hänet seuraavalla viikolla voitiin hyljätä. Jos Esmond hulluttelussaan olikin Odysseuksen kaltainen, niin oli myös Beatrix Penelopen kaltainen siinä, että hänellä oli kosijajoukko ja että hän päivä päivältä ja yö yöltä purki sen lumon kankaan ja kiemailun verkon, joilla hän kiehtoi ja huvitti heitä.

Osa Beatrixin kiemailua saattoi aiheutua hänen oleskelustaan hovissa, missä kaunis hovineito oli se valo, jonka ympärille tuhansia kavaljeereja leijaili; siellä hänellä oli aina ihailijapiiri ympärillään; nämä tunkeilivat kuuntelemaan hänen sukkeluuksiaan yhtä paljon kuin ihailemaan hänen kauneuttaan, ja hovissa hän puhui ja sai itse kuulla paljon roskaa, jommoista ei koskaan olisi voinut luulla Rachel Castlewoodin tyttären huulien lausuneen tai korvien kuulleen. Kun hovinaiset ja -herrat suorittivat palveluksiaan Windsorissa tai Hamptonissa, tekivät he ratsastusretkiä yhdessä — miss Beatrix, puettuna ratsumiehen takkiin ja päähineeseen, ratsasti etummaisena hirvikoirien jäljessä ja kiiti nuolena puistoaitojen yli parvi nuoria miehiä kintereillään. Joskin englantilaiset ladyt olivat tähän aikaan maalla maailman puhtaimpia ja kainoimpia naisia, niin englantilaiset kaupunkilais- ja hovinaiset soivat itselleen sensijaan puheessa ja käytöksessä vapauksia, jotka eivät olleet siveitä eivätkä puhtaita; ja muutamat heistä ottivat vapauksia, joita ne, jotka enin naissukua rakastavat, eivät milloinkaan sille myöntäisi. Sukuni herrat, jotka seuraavat jälkiäni (sillä en kehoita sukuni naisia tekemään senlaatuisia tutkimuksia), voivat mr. Congreven ja tri Swiftin sekä eräiden muiden teoksista saada käsityksen aikamme keskustelusta ja tavoista.

Englannin kaunein nainen v. 1712, jolloin Esmond palasi isänmaahansa, oli korkeasukuinen, vaikka totta kyllä varaton, älykäs ja hurmaava Beatrix Esmond, nyt kuudenkolmatta vuotias ja yhä Beatrix Esmond. Sadoista ihailijoistaan hän ei ollut valinnut ainoatakaan puolisokseen, ja ne, jotka häntä olivat kosineet, hän oli hyljännyt ja vielä useammat olivat luopuneet hänestä. Hänen aikanaan oli jo melkein kymmenen vuoden kuluessa joka vuosi tullut kaunotarsato ja tosi aviomiehet olivat sen leikanneet — käyttääksemme maanviljelysvertausta — ja jo kauan sitten kauniisti korjanneet. Hänen omat ikätoverinsa olivat jo vakavia äitejä; tytöt, joilla ei ollut hituistakaan hänen sulojaan eikä hänen älyään, olivat tehneet hyviä naimiskauppoja ja vaativat nyt etuoikeuksia naimattomalta naiselta, joka vielä hiljattain oli tehnyt heidät naurunalaiseksi ja loistanut heidät varjoon. Nuo nuoret kaunottaret alkoivat pitää Beatrixia vanhanapiikana ja ilkkuivat hänelle ja nimittivät häntä Kaarle II:n aikalaiseksi ja tiedustelivat eikö hänen kuvaansa ollut Hampton Courtin muotokuvakokoelmassa? Mutta Beatrix hallitsi yhä ainakin yhden miehen sydämessä ylväämpänä kaikkia noita pikku neitejä, jotka olivat nuorten miesten maljojen esineinä, ja Esmondin silmissä hän oli aina täydellisen ihana ja nuori.

Kukapa tietää miten monet olivat vähällä saada onnen omistaa hänet tai pikemminkin onnistuivat välttämään tämän sireenin paulat? Ihmeellistä on ajatella, että hänen äitinsä oli maailman puhtain ja yksinkertaisin nainen ja että tämä tyttö oli hänestä syntynyt. Minä luulen tosiaankin, että emäntäni, joka ei sanonut ainoatakaan kovaa sanaa lapsilleen (hän teki sen vain yhdelle henkilölle pari kolme kertaa) oli liian hellä ja tyrkytti liiaksi äidillistä hoivaansa; sillä sekä hänen poikansa että hänen tyttärensä lensivät pois varhain, eikä heitä koskaan ensi lentonsa jälkeen saatu kokonaan palaamaan pesään hellän äidin syliin. Lady Castlewood ei tuntenut tyttärensä elämää eikä tämän tosiajatuksia ja kenties niin olikin parempi. Miten olisi hän voinut käsittää mitä tapahtui kuningattaren odotushuoneissa tai hovipöytien ääressä? Miss Beatrix vaati omaa päätösvaltaansa niin taipumattomasti, että hänen äitinsä pian myöntyi. Tuolla hovineidillä olivat omat ajoneuvonsa ja hän lähti ja palasi kotiin milloin halusi: hänen äitinsä oli yhtä voimaton häntä vastustamaan kuin johtamaan tai käskemään tai kehoittamaan häntä.

Beatrix oli, mikäli Esmond tietää, ollut kihloissa pari kolme kertaa. Kun Esmond matkusti Englannista, oli hänet juuri luvattu lordi Ashburnhamille; ja katso, kun hän palasi, oli lordi juuri nainut lady Mary Butlerin, Ormondin herttuan tyttären ja lordin hienot talot ja kahdentoistatuhannen punnan vuotuiset tulot, joiden tähden Beatrix oli häntä halunnut, eivät enää olleet Beatrixin vallassa. Esmond ei voinut Beatrixille puhua mitään tämän liiton purkautumisesta; ja kun hän sitä emännältään tiedusteli, lady Castlewood ei voinut sanoa muuta kuin: "Älä puhu minulle siitä, Harry. Minä en voi sinulle sanoa kuinka tai miksi he erosivat ja minua peloittaa sitä tiedustella. Olen jo ennen sinulle sanonut, että voin sanoa kovin vähän hyvää Beatrix-poloisesta, vaikka ottaakin lukuun hänen hyvyytensä ja älynsä ja jalomielisyytensä ja vieläpä hänenlaisensa loistavan luonteenlaadunkin, ja minä ajattelen kauhulla avioliittoa, jonka hän tulee solmimaan. Hänen mielensä on ainoastaan kiintynyt maalliseen loistoon ja hän haluaa jotain suurta; ja kun hän tämän saavuttaa, väsyy hän siihen kuten kaikkeen muuhunkin. Taivas varjelkoon hänen puolisoaan, kuka hän sitten tuleekin olemaan! Mylord Ashburnham oli mitä oivallisin nuori mies, lempeä ja kuitenkin miehekäs, ja hänellä oli jalot luonteenominaisuudet, niin minulle on kerrottu ja minä olen myöskin itse siitä vähästä minkä olen hänen kanssaan keskustellut, saanut saman käsityksen; ja lempeä ja kestävä on hänen täytynyt, olla kaiken sen perusteella mitä hänen täytyi kestää. Mutta viimein lordi jätti hänet jonkun Beatrixin mahdottoman oikun tai itsevaltaisuuden tähden; ja nyt on lordi nainut nuoren naisen, joka tekee hänet tuhansia kertoja onnellisemmaksi kuin tyttöparkani koskaan olisi voinut tehdä."

Mikä ikänä lienee aiheuttanut tuon kihlauksen purkautumisen (minä kuulin koko häväistysjutun, mutta en viitsi tässä kertoa tuota pitkää ja ala-arvoista kahvilalorua) niin siitä juoruttiin joka tapauksessa kovin paljon; ja mr. Esmond oli läsnä, kun mylord saapui kuningattaren syntymäpäiville morsiamensa kanssa, jolle Beatrix kosti siten, että näytti niin ylhäiseltä ja rakastettavalta, että tuo kaino, masentunut nuori lady ei voinut näyttäytyä hänen vieressään, ja lordi Ashburnham, joka omista syistään karttoi Beatrixia, vetäytyi pois kovin nolona ja kovin varhain. Nyt oli hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua, jonka Esmond ennenkin oli nähnyt hänen seurassaan, aina miss Beatrixin kintereillä. Hän oli Euroopan loistavimpia herroja, joka oli hienostunut kirjojen, matkustelun ja parhaan seurapiirin pitkäaikaisen hionnan avulla; hän oli huomattu valtiomies, joka oli toiminut lähettiläänä kuningas Wilhelmin aikana, ja hän oli skotlantilaisen parlamentin etevä puhuja; sieltä käsin hän oli johtanut puoluetta, joka vastusti unionihallitusta; ja vaikka hän nyt oli viiden- tai kuudenviidettä vuotias, niin oli tuo korkeassa asemassa oleva henkilö niin hienostunut älyltään ja niin suosittu, että hän olisi voinut pyytää minkä eurooppalaisen ruhtinattaren kättä tahansa.

"Haluaisitko herttuan serkuksesi?" kysäisi herra ministeri St. John ranskaksi kuiskaten eversti Esmondilta; "leski näyttää lohduttautuvan."

Mutta palatkaamme pieneen Spectator-lehtiseemme ja keskusteluun, jonka se aiheutti. Miss Beatrix oli ensin aivan "lyöty" (kuten siihen aikaan sanottiin) eikä "haistanut" jutun tekijää. Esmond oli tosiaankin parhaansa mukaan koettanut jäljitellä Steelen kirjoitustapaa (toisen Spectatorin toimittajan suorasanaista tyyliä on luullakseni mahdotonta jäljitellä) ja Dick, joka oli miehistä laiskin ja hyväluontoisin olisi antanut tuon palasen tulla lehteensä ja tulla ikuistutetuksi omana tekeleenään, mutta Esmond ei halunnut lähettää maailmaan niin huonossa valossa rakastamansa naisen nimeä. Beatrix osoitti halveksumistaan lukiessaan; ja eversti Esmond katseli tarkkaavasti hänen kasvojaan lukemisen aikana.

"Miten tyhmäksi ystäväsi mr. Steele alkaa tulla!" huudahti miss Beatrix. "Epsom ja Tunbridge! Saako hän koskaan tarpeekseen Epsomista ja Tunbridgesta ja kavaljeereista kirkossa ja Jocastasta ja Lindamirasta? Miksi hän ei sano naisia Nellyksi ja Bettyksi, jotka nimet heidän kumminsa kasteessa heille antoivat?"

"Beatrix, Beatrix!" virkkoi hänen äitinsä, "puhu vakavasti vakavista asioista."

"Äiti luulee varmaankin kirkkokatekismuksen tulleen taivaasta", virkkoi Beatrix naurahtaen, "ja että jokin piispa toi sen vuorelta. Oi miten hirveästi minä vaivasin päätäni sillä! Mutta äiti, minullahan oli katolilainen kummitäti; miksi annoitte minulle sellaisen?"

"Minä annoin sinulle kuningattaren nimen", vastasi hänen äitinsä punastuen. "Ja se on kovin sievä nimi", virkkoi eräs toinen.

Beatrix jatkoi lukemistaan: "Minä kirjoitan nimeni y:llä — sinä senkin lurjus", virkkoi hän kääntyen eversti Esmondiin — "sinä olet kertonut minun juttuni mr. Steelelle — tai ei; — sinä olet kirjoittanut koko lehden itse saattaaksesi minut naurunalaiseksi. Häpeä toki, sir!"

Esmond tunsi itsensä pikemminkin pelästyneeksi ja sanoi totuuden, joka kuitenkin oli pelkkää valhetta. "Minä en totisesti", virkkoi hän, "ole edes lukenut tämän aamuista Spectatoria." Sitä hän ei ollutkaan tehnyt, sillä tuo lehti ei ollut Spectator, vaan ainoastaan valhelehti, joka oli asetettu sen tilalle.

Beatrix jatkoi lukemistaan ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän luki. "Ei", virkkoi hän, "sinä et ole voinut kirjoittaa tätä. Mr. Steele sen on tehnyt humalassa ollessaan, pelätessään hirveätä, sivistymätöntä vaimoaan. Kun näen naisen saavan jonkin suunnattoman kohteliaisuuden tai luen kiihkeän ylistyslaulun naishyveistä, niin olen aina varma siitä, että kapteeni ja hänen parempi puolensa ovat riitaantuneet edellisenä iltana ja että kapteeni on tuotu kotiin humalaisena tai että hänet on löydetty —"

"Beatrix!" huudahti lady Castlewood.

"No äiti! Älä huuda ennenkuin loukkaannut. Minä en aio sanoa mitään sopimatonta. Minä koetan tuottaa sinulle mahdollisimman vähän mielipahaa, sinä soma, hyvä äiti. Niin, ja sinun pikku Trixisi on paha pikku Trix ja hän jättää tekemättä kaiken sen, mikä hänen tulisi tehdä ja tekee kaikkea sellaista, mitä hänen ei tulisi tehdä, ja siinä on — no niin, minä en jatka. Niin, kyllä minä jatkan, ellet suutele minua." Ja tämän sanottuaan pani nuori lady syrjään lehden ja juoksi äitinsä luo ja hyväili tätä monenmoisin menoin ja sanoi Esmondille niin selvään kuin silmät soivat puhua: "Etkö sinäkin haluaisi leikkiä samaa hauskaa leikkiä."

"Kyllä, minä tekisin sen kovin mielelläni, neiti", virkkoi Esmond.

"Mitä sinä tekisit?" kysyi miss Beatrix.

"Sen mitä tarkoitit kun katsoit minuun niin kiehtovana" vastasi Esmond.

"Mistä olisi Henry mielissään, kultaseni?" kysäisi hänen äitinsä, tuo hyvä olento, joka ajatteli aina vain sitä mistä me pitäisimme ja miten hän voisi meitä ilahduttaa.

Tyttö juoksi hänen luokseen. "Oh, sinä tyhmä, hyvä äiti", virkkoi hän suudellen tätä uudestaan, "tästä Harry pitäisi", ja hän purskahti raikuvaan nauruun ja lady Castlewood punastui yhtä kainosti kuin kuusitoistavuotias neitonen.

"Katsopas häntä, Harry", kuiskasi Beatrix juosten Esmondin luo ja puhuen suloisella, matalalla äänellä. "Eikö tuo punastus pue häntä? Eikö hän ole soma? Hän näyttää minua nuoremmalta ja on varmaan satoja miljoonia kertoja parempi."

Esmondin hyvä emäntä poistui huoneesta ja vei punastuksensa mukanaan.

"Jos me hovinaiset voisimme kasvattaa semmoisia ruusuja", jatkoi Beatrix naurahtaen, "niin tekisimme mitä tahansa säilyttääksemme ne. Me leikkaisimme niiden varret ja panisimme ne suolaveteen. Mutta sellaiset kukat eivät kuki Hampton Courtissa eivätkä Windsorissa, Henry." Hän pysähtyi hetkiseksi ja hymy hävisi hänen vaihtelevilta kasvoiltaan ja antoi tilaa uhkaavalle kyyneltulvalle. "Oi, miten hän on hyvä, Harry!" jatkoi Beatrix. "Oi, mikä pyhimys hän on! Hänen hyvyytensä peloittaa minua. Minä en sovi elämään hänen kanssaan. Minä luulen, että voisin olla parempi, jollei hän olisi niin täydellinen. Hänellä on elämässään ollut suuri suru ja suuri salaisuus ja hän on sitä katunut. Se ei ole voinut johtua isän kuolemasta — siitä äiti puhuu vapaasti; ja äiti ei ole voinut rakastaa isää kovin paljoa — vaikka kukapa tietää mitä ja miksi me naiset rakastamme?"

"Mitä ja miksi tosiaankin!" virkkoi mr. Esmond.

"Kukaan ei tiedä", jatkoi Beatrix, ottamatta tätä keskeytystä huomioon muuten kuin katseella, "mitä elämää äiti elää. Hän on ollut aamurukouksissa jo tänä aamuna. Hän viettää useita tunteja rukouskammiossaan; jos nyt seuraisit häntä sinne, tapaisit hänet rukoilemasta. Hän vaalii seutumme köyhiä — noita hirveitä, likaisia köyhiä. Hän kuuntelee kappalaisen saarnat päästä päähän — oi noita pitkäveteisiä saarnoja! Ja sinä ymmärrät: on a beau dire [sanottakoon mitä tahansa]; mutta vaikka hänenlaisensa ihmiset ovat hyviä, eivät he koskaan sovi yhteen meidän suurmaailman ihmisten kanssa. Tuntuu aina siltä kuin olisi joku kolmas läsnä, silloinkin kun minä ja äiti olemme kahdenkesken. Hän ei voi olla aivan avomielinen miniälle, hän, joka aina ajattelee tulevaista maailmaa ja suojelusenkeliään, joka ehkä onkin hänen seurassaan. Oi, Harry, minä olen niin mustasukkainen tuolle suojelusenkelille"; tässä miss Beatrix keskeytti puheensa. "Minä tiedän, että se on väärin; mutta äidin elämä on kokonaan taivasta varten ja minun kokonaan — maailmaa varten. Me emme koskaan voi olla oikeita ystäviä. Ja sitten äiti välittää enemmän Frankin pikkusormestakin kuin minusta — minä tiedän sen; ja hän rakastaa sinua, sir, ihan liian paljon ja se saa minut vihaamaan sinua. Minä tahtoisin hänet kokonaan itselleni, mutta hän ei tahdo. Kun olin lapsi, hän rakasti isää (oh, miten hän saattoikaan rakastaa häntä? Voin muistaa isän hyvänä ja kauniina, mutta hän oli niin tyhmä, eikä hän kyennyt puhumaan juotuaan viiniä); senjälkeen hän rakasti Frankia, ja nyt ovat taivas ja papit hänen tilallaan. Kuinka minä olisin häntä rakastanut! Jo lapsena jouduin raivoihini, jos luulin hänen rakastavan muita kuin minua; mutta hän rakasti teitä kaikkia enemmän — kaikkia, minä tiedän sen. Ja nyt hän puhuu uskonnon siunatusta lohdusta. Rakas olento! hän luulee olevansa onnellisempi, kun hän uskoo, kuten hänen täytyykin uskoa, että me kaikki olemme pahoja ja kurjia syntisiä ja että tämä maailma hyville ihmisille on vain pied-à-terre [levähdyspaikka], jossa he viipyvät vain yhden yön, niinkuin mekin Walcotesta tullessamme viivymme yön synkässä, epämukavassa Hounslow-kievarissa leväten noilla kauheilla vuoteilla — oh, muistatko noita kauheita vuoteita? — ja vaunut tulevat ja vievät heidät seuraavana aamuna taivaaseen."

"Älä lörpöttele, Beatrix!" virkkoi mr. Esmond.

"Lörpöttele —! Sinäkin Henry olet teeskentelijä vakavine ilmeinesi ja äreine naamoinesi. Kaikki me olemme teeskentelijöitä. Voi kuitenkin! Me olemme kaikki niin yksin, niin yksin, niin yksin!" virkkoi Beatrix-parka, ja hänen ihanasta povestaan kohosi huokaus.

"Minä olen kirjoittanut joka rivin tuosta lehdestä, ystäväiseni", virkkoi mr. Esmond. "Sinä, Beatrix, et ole niin maailmanmielinen kuin luulet olevasi ja sinä olet parempi kuin me luulemme sinun olevan. Sitä hyvää, mikä meissä on, me epäilemme, ja onnen, joka on kädessämme, me heitämme pois. Sinun kunnianhimosi kannustimena on loistava avioliitto ja komea koti — ja miksi? Sinä väsyt niihin saatuasi ne etkä ole sen onnellisempi, jos vaunuissasi on kruunu —"

"Kuin jos ratsastaisit Lubinin selän takana markkinoille", virkkoi Beatrix. "Paljon kiitoksia, Lubin!"

"Minä olen tosiaankin synkkä paimen", vastasi Esmond, punastuen, "ja minä tarvitsen nymfin, joka kokoaa vuoteeni ja keittää minulle vesivelliä. No niin, kyllä Jack Lockwood voi sen tehdä. Hän kantoi minut hartioillaan tykkientulesta ja hoiti minua sairaana ollessani hellemmin kuin ehkä rakkaus milloinkaan — vain hyvän palkan ja vaatteitteni ja matkalaukkuni sisällyksen toivosta. Miten kauan Jaakob palveli Raakelin vuoksi?"

"Äidinkö vuoksi?" kysyi Beatrix. "Haluaako teidän kunnianarvoisuutenne äitiä, jotta minulla olisi onni sanoa teitä isäksi?"

Esmond punastui taas. "Minä puhuin siitä Raakelista, jota eräs paimen kosi viisituhatta vuotta sitten; silloin paimenet olivat elinvoimaisempia kuin nykyjään. Ja minä tarkoitin, että kun sinut ensi kerran näin eromme jälkeen — olit silloin vain lapsi —"

"Ja panin jalkaani parhaat sukkani kiehtoakseni sinut, minä muistan, sir —"

"Minun sydämeni, semmoisena kuin se oli, on ollut sinun siitä lähtien, enkä välittänyt kenestäkään muusta naisesta. Se vähäinen maine, minkä olen itselleni hankkinut, oli tarkoitettu vain sinua miellyttämään; se ei tosiaankaan ole paljon, ja luulen, että sadat narrit armeijassamme ovat ansainneet ja saaneet juuri yhtä paljon. Oliko synkän, vanhan Castlewoodin ilmassa jotain, joka teki meidät kaikki synkiksi ja tyytymättömiksi ja yksinäisiksi sen kuluneen vanhan katon alla? Yksinäisiä me kaikki olimme, vaikka olisimme olleet yhdessäkin, ja vaikka näytimme toisiimme liittyneiltä, niin tuntui kuitenkin kuin kullakin olisi omat suunnitelmansa, kun istuimme pöydän ääressä."

"Tuo rakas, synkkä vanha koti!" huudahti Beatrix. — "Äidillä ei koskaan ole ollut voimaa palata sinne sen jälkeen kuin sieltä lähdimme kun — olkoonpa siitä miten monta vuotta tahansa." Ja Beatrix pudisti kiharansa otsaltaan ja katsahti siron olkansa yli mahtavana, kuvastimeen aivankuin sanoakseen: "Aika, minä en pelkää sinua."

"Niin", virkkoi Esmond, joka, kuten Beatrix myönsikin, osasi usein lukea hänen ajatuksiaan. "Sinä voit vielä katsoa kuvastimeen ja se totuus, minkä se sinulle sanoo, tuottaa sinulle vain iloa. Mutta arvaapa nyt, mitä minä mietin! Minä olen ajatellut pyytää Frankilta itselleni Virginian tilusta, jonka kuningas Kaarle antoi isoisällemme. (Beatrix teki mahtavan kumarruksen, aivankuin sanoakseen: 'Meidän isoisällemme tosiaankin! Paljon kiitoksia, herra äpärä!') Niin, minä tiedän, että sinä ajattelet kilpeni tahraa ja sitähän minäkin ajattelen. Tässä maassa ei mies voi sitä puhdistaa — paitsi jollei hän kanna sitä kuninkaan vaakunan suojassa, mikä on kovin kunnioitettava puku; minä siis aion vetäytyä noille eteläisille tiluksille, missä rakennan itselleni intiaanimajan metsiin, ja jos tulen seurankipeäksi, voin ottaa itselleni intiaanivaimon toveriksi. Me lähetämme teidän armollenne turkiksia talveksi, ja kun te tulette vanhaksi, pidämme teidät tupakassa. Minä en ole tarpeeksi vikkelä tai tarpeeksi suuri roisto — kumpikohan lienen — Vanhassa Maailmassa elääkseni. Ehkä luon itselleni aseman Uudessa, joka ei ole niin täynnä, ja pystytän perheen siellä. Kun sinä itse olet äiti ja ylhäinen lady, niin kenties lähetän sinulle jonakuna päivänä tiluksiltani pienen barbaarin, joka on puoliksi Esmond ja puoliksi Mohock-intiaani; ja sinä olet hänelle hyvä hänen isänsä tähden, joka joka tapauksessa oli sinun sukulaisesi ja jota sinä pikkuisen rakastit."

"Mitä hullutuksia sinä puhut, Harry!" virkkoi miss Beatrix tuijottaen silmät suurina.

"Se on totista totta", virkkoi Esmond. Ja tuo suunnitelma oli tosiaankin kovin usein kangastellut hänen mielessään viime aikoina ja erittäinkin hänen kotiin paluunsa jälkeen, jolloin hän näki miten toivotonta ja hänelle itselleen alentavaa hänen intohimonsa oli. "Niin", virkkoi hän sitten, "minä olen koettanut jo kuutisen kertaa, ja minä voin kestää sinun luotasi poissaolon vallan hyvin, mutta sinun luonasi oleminen on sietämätöntä (miss Beatrix teki jälleen syvän kumarruksen) ja minä menen. Minulla on tarpeeksi rahaa kirvesten ja pyssyjen ostoon miehilleni ja helmien ja kankaiden ostoon villeille; ja minä menen heidän luokseen elämään."

"Mon ami" [Ystäväni], virkkoi Beatrix varsin lempeästi ja tarttui Esmondin käteen kovin säälivän näköisenä. "Sinä et voi ajatella, että meidän asemassamme mikään enempi kuin nykyinen ystävyytemme on mahdollista. Sinä olet vanhempi veljemme; sellaisena me sinua pidämme ja säälimme sinun onnettomuuttasi, mutta emme sinua senvuoksi moiti. Niin, sinä olisit tarpeeksi vanha ja vakava meidän isäksemme. Minä olen aina pitänyt sinua satavuotiaana, Harry, juhlallisen naamasi ja vakavuutesi vuoksi. Minä tunnen sisaren tunteita sinua kohtaan enkä muuta voi. Eikö se riitä, sir?" Ja Beatrix toi kasvonsa aivan lähelle Esmondin kasvoja — kuka tietää missä tarkoituksessa?

"Se on liikaakin", virkkoi Esmond kääntyen toisaalle. "Minä en voi kestää tätä elämää ja minä jätän sen. Mutta luultavasti minä kuitenkin viivyn niin kauan, että sinä olet naimisissa ja sitten minä lastaan laivan ja annan sille nimen Beatrix ja sanon teille kaikille —"

Tässä palvelija sysäsi oven auki ja ilmoitti hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttuan; ja Esmond peräytyi päästäen huuliltaan jotain manauksen tapaista, kun tuo aatelismies saapui näyttäen loistavalta tähtineen ja vihreine ritarinauhoineen. Hän soi mr. Esmondille juuri yhtä armollisen kumarruksen kuin hän olisi suonut lakeijalle, joka toi hänelle istuimen tai otti hänen hattunsa, ja istuutui Beatrixin viereen, kun eversti poistui huoneesta hirtehisen ilme kasvoillaan.

Esmondin emäntä oli vastakkaisessa huoneessa alhaalla, kun tämä saapui alakertaan. Lady kohtasi usein Esmondin, kun tämä saapui Beatrixin luota, ja hän viittasi Esmondin huoneeseen.

"Onko hän kertonut sinulle, Harry?" kysyi lady Castlewood.

"Hän on ollut kovin avomielinen — kovin avomielinen", vastasi Esmond.

"Mutta — mutta sen, mitä tulee tapahtumaan?"

"Mitä tulee tapahtumaan?" virkkoi Esmond tykyttäviä sydämin.

"Hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua on kosinut Beatrixia", virkkoi mylady. "Hän teki tarjouksensa eilen. He menevät naimisiin heti kun suruaika on lopussa; ja sinä olet kuullut, että hänen ylhäisyytensä on määrätty lähettilääksi Pariisiin ja lähettilään rouva menee hänen mukanaan."

IV luku.

BEATRIXIN UUSI KOSIJA.

Gentlemanni, jonka Beatrix oli valinnut, oli totta kyllä kaksikymmentä vuotta vanhempi everstiä, jota Beatrix oli moittinut liian vanhaksi; mutta Esmond oli vain nimetön seikkailija ja tämä toinen Skotlannin arvokkain herttua, jolla oli oikeuksia vieläkin korkeampaan arvonimeen. Hänen ylhäisyydellään Hamiltonin herttualla oli kaikki jalosukuiselle miehelle kuuluvat ansiot ja hänellä oli ollut aikaa tehdä sivistyksensä täydelliseksi, sillä hän oli lähes viisikymmenvuotias, kun miss Beatrix valitsi hänet sulhasekseen. Hamiltonin herttua, silloinen Arranin jaarli, oli saanut kasvatuksensa Skotlannin kuuluisassa Glasgowin yliopistossa, ja Lontooseen tultuaan hänestä tuli Kaarle II:n suuri suosikki; kuningas teki hänestä uskotuimman ritarinsa ja määräsi hänet myöhemmin lähettilääksi Ranskan kuninkaan luo, jonka alaisena jaarli palveli hänen majesteettinsa adjutanttina kahdella sotaretkellä; hän oli Englannista poissa tässä toimessaan, kun kuningas Kaarle kuoli.

Kuningas Jaakko jatkoi lordin ylentämistä — lordista tehtiin Puvuston yliritari ja kuninkaallisen ratsurykmentin eversti; ja lordi liittyi läheisesti kuningas Jaakkoon ja hän oli niitä harvoja, jotka eivät koskaan poistuneet tuon onnettoman monarkin luota, ennenkuin hän lähti Englannista; ja silloin — nimittäin v. 1688 — lordi myöskin tuli eversti Francis Esmondin ystäväksi, jota ystävyyttä aina vähemmässä tai suuremmassa määrin on ylläpidetty näiden kahden perheen välillä.

Jaarli ihaili aina suuresti kuningas Wilhelmiä, mutta hän ei koskaan voinut antaa tälle uskollisuudenvalaansa; jaarli otti osaa useihin suuren kuningasvainajan hallitessa tehtyihin salaliittoihin, mitkä aina päättyivät salaliittoa laisten tappioon, mutta tavallisesti kuningas jalomielisyydessään antoi heille anteeksi. Lordi Arran oli kahdesti vankina Towerissa kuningas Wilhelmin hallitessa. Hänelle tarjottiin vapaus, jos hän antaisi lupauksen olla toimimatta kuningas Wilhelmia vastaan. Silloin lordi virkkoi rohkeasti, että hän ei halunnut antaa sanaansa, koska "hän oli varma, ettei hän voinut sitä pitää"; siitä huolimatta hänet vapautettiin molemmilla kerroilla ilman minkäänlaista kuulustelua, ja kuningas kantoi tälle jalolle vihamiehelleen niin vähän kaunaa, että kun lordin äiti, Hamiltonin herttuatar, puolisonsa kuollessa vapaaehtoisesti kieltäytyi oikeuksistaan, tehtiin jaarlista Loossa v. 1690 kirjoitetun valtakirjan nojalla Hamiltonin herttua, Clydesdalen markiisi ja Arranin jaarli, jolloin edellinen ylennys vahvistettiin. Hänen ylhäisyytensä vannoi edustajavalan ja otti istuimen Skotlannin parlamentissa v. 1700; hän tuli siellä kuuluisaksi isänmaallisuudestaan ja kaunopuheliaisuudestaan, erittäinkin unionilaista johtuneissa väittelyissä. Tätä lakia herttua Hamilton vastusti koko mahdillaan, vaikka hän ei mennytkään niin pitkälle kuin skotlantilainen ylimystö, joka vastusti sitä asevoimin. Sanotaan hänen yht'äkkiä luopuneen vastustuksestaan ja sen johtuneen kuninkaalta St. Germainista saapuneista kirjeistä; alamaisuusvalansa nojalla kuningas kielsi häntä vastustamasta sisartaan kuningatarta tässä asiassa; ja herttua, joka aina koetti auttaa kuningasta palaamaan kuningaskuntaansa saamalla sovinnon aikaan hänen majesteettinsa ja kuningatar Annan välille, ja kun hän kaikessa vastusti kuninkaan saapumista asevoimin ja ranskalaisin joukoin, luopui vastustuksestaan ja pysyi Skotlannista poissa sen ajan, jolloin Chevalier de St. Georgen Dunckerquesta lähtöä suunniteltiin, ja vietti aikaansa Englannissa suurella tiluksellaan Staffordshiressä.

Kun whigit v. 1710 saivat potkut, alkoi kuningatar osoittaa hänen ylhäisyydelleen suosiotaan mitä suurimmassa määrässä. Lordista tehtiin Brandonin herttua ja Duttonin parooni Englannissa. Kun kuningas Jaakko II jo oli antanut hänelle Ohdakeritarimerkin, hänen ylhäisyytensä ylennettiin nyt Sukkanauhan ritariksi — joka oli niin suuri ja loistava kunnianosoitus, ettei yksikään alamainen vielä ennen ollut kantanut noita molempia kunniamerkkejä. Kun tästä poikkeuksesta huomautettiin hänen majesteetilleen, suvaitsi tämä sanoa: "Sellaisella alamaisella kuin Hamiltonin herttualla on ensimmäinen oikeus kaikkiin kunnianosoituksiin, joita kruunattu pää voi antaa. Tämän jälkeen kannan itsekin molempia ritarimerkkejä."

Windsorissa lokakuussa 1712 pidetyissä juhlallisuuksissa herttua ja muut ritarit, joihin myös kuului valtiovarainministeri, Oxfordin ja Mortimerin vastanimitetty jaarli, lyötiin ritareiksi; ja muutamia päiviä jälkeenpäin määrättiin hänen ylhäisyytensä ylimääräiseksi lähettilääksi Ranskaan ja hänen ajoneuvonsa, hopea-astiansa ja livreansa, mitkä olivat kaikkein ylellisintä lajia, tilattiin sekä hänen ylhäisyydelleen lähettiläälle että hänen ylhäisyydelleen lähettilään rouvalle, jonka tuli häntä seurata. Beatrixin vaakuna oli jo asetettu vaunuihin ja hänen veljensä piti kiiruhtaa määrätyksi päiväksi kotiin luovuttamaan hänet sulhaselle.

Lordi oli leskimies, sillä v. 1698 hän oli nainut Elisabethin, lordi Gerardin tyttären, ja avioliitto toi suuria kiinteimistöjä Hamilton-suvulle; ja nämä kiinteimistöt aiheuttivat osaksi sen riidan, josta herttuan kuolema johtui.

Ei ole olemassa tuskaa, jota ei voisi kestää, hampaan menetyksestä aina rakastetun menetykseen asti. Pelko on paljon julmempaa kuin varmuus; ja me turrutamme itsemme tuota pahaa kärsimään, kun emme voi sitä auttaa, tai poistamme kiusankappaleen ja pureskelemme kannikkaamme toisella leukapielellä. Eversti Esmond tunsi varmaankin mielensä keventyneen, kun herttuallinen kuusivaljakko tuli ja pyyhkäisi hänen lumoojansa pois hänen tavoiteltavistaan ja asetti tämän korkeampaan ilmapiiriin. Samoin kuin olette nähneet nymfin oopperakoneistoni avulla nousevan pilviin sen kappaleen lopussa, jossa Mars, Baccus ja Apollo ja koko Olympon jumalseurue ovat koolla, ja visertävän viimeistä lauluaan jumalattarena, samoin luulen myös meidän kaikkien kohdelleen jumalaista Beatrixia erikoisen kunnioittavasti, kun tämä tavaton ylennys tapahtui Esmondin perheessä — tuo nenäkäs pikku kaunotar kantoi päätään mahtavasti kenossa ja omaksui erinäisen koskemattomuuden sävyn, jolle kaikki hänen ystävänsä mielihyvällä kumarsivat.

Eräs eversti Esmondin vanhoista armeija-ystävistä, kelpo Tom Trett, joka oli myynyt komppaniansa, nainut ja alkanut harjoittaa kauppaa Lontoossa, oli pitkän aikaa lohduttoman synkkämielinen, vaikka hän asui kauniissa talossa joen rannalla ja näytti tekevän suuria kauppoja. Viimein huomasi Esmond ystävänsä nimen Gazettessa vararikon yhteydessä; ja viikko tämän jälkeen ilmestyi vararikkoinen mr. Esmondin asuntoon ilosta loistavin kasvoin ja yhtä hyväntuulisena ja huolettomana kuin silloin, kun hän oli purjehtinut kymmenen vuotta aikaisemmin Southamptonista Vigo-retkelle. "Tämä vararikko", virkkoi Tom, "on uhkaavana riippunut pääni päällä kolme vuotta. Se ajatus on riistänyt minulta unen; olen katsahtanut Polly-paran kasvoja viereisellä tyynyllä ja sitten pöydällä olevaa partaveistäni ja ajatellut lopettaa itseni ja antaa suruilleni matkapassin. Mutta nyt olemme tehneet vararikon; Tom Trett maksaa niin monta shillinkiä punnasta kuin hän saa irti; hänen vaimollaan on Fulhamissa pieni mökki ja tämän omaisuus on erotettu pesästä. Nyt en minä pelkää kaupunginvoutia enkä velkojaa ja viimeiset kuusi yötä olen nukkunut rauhallisesti." Niinpä kelpo Tom siis kyyristäytyi hyveriekaleittensa sekaan ja nukahti, kun Fortuna puisteli siipiään ja lensi hänen luotaan.