ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA (continued 4)

Harry-paralle oli vierashuone aivan pimeä huolimatta upeasta valaistuksesta. Beatrix tuskin puhutteli häntä. Kun herttua poistui, alkoi hän viehätellä lähinnä ylhäisintä ja kiehtoi nuorta lordi Ashburnhamia kaikella silmiensä tulella ja älynsä viehätyskeinoilla. Suurin osa seuraa asettui korttien ääreen; ja mr. St. John, haukoteltua vasten naamaa mrs. Steelelle, jota hän ei enää halunnut viehättää ja keskusteltuaan loistavimpaan, vilkkaimpaan tapaansa lady Castlewoodin kanssa, jonka hän julisti kauniiksi sekä paljon korkeamman kauneuden omaajaksi kuin tämän tyttären, heitti jäähyväiset ja poistui. Jäljelle jääneet vieraat seurasivat nopeasti häntä, viimeiseksi lordi Ashburnham, joka lähetti tulisia katseita hymyilevään nuoreen viettelijättäreen, joka oli loihtinut lumoihinsa muitakin sydämiä.

Mr. Esmond piti läheisenä sukulaisena epäilemättä sopivana viipyä muita kauemmin talossa; hän viipyi vielä kun vaunut olivat vierineet pois — kun hänen tätinsä leski varakreivittären kantotuoli ja soihdunkantaja olivat hälvenneet pimeyteen Chelsea'hen päin ja kun kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet ihmettelemään tavatonta kantotuolien, vaunujen, lakeijain ja soihdunkantajani paljoutta, olivat menneet vuoteisiinsa. Onneton miesparka viipyi vielä hiukan aikaa nähdäkseen, soisiko tyttö hänelle hymyn tai lohduttavan jäähyväissanan. Mutta Beatrixin aamuinen innostus oli joko kokonaan häipynyt tai häntä huvitti olla toisenlaisella tuulella. Hän alkoi laskea leikkiä lady Bettyn huolimattomasta pukeutumisesta ja matki sivistymätöntä mrs. Steeleä; ja sitten hän pani pienen kätensä suulleen ja haukotteli, sytytti vahakynttilän ja kohautti olkapäitään ja teki mr. Esmondille viehkeän kumarruksen poistuen huoneesta.

"Päivä alkoi niin hyvin, Henry, että olisin toivonut sen loppuvan paremmin", se oli ainoa lohdutus, minkä Esmond-paran lempeä emäntä kykeni hänelle antamaan; ja kun Esmond käveli pimeässä yksinään kotiin, tunsi hän sydämessään katkeraa tuskaa ja ajatteli mikein kapinoiden sitä uhria, minkä hän oli tehnyt. "Beatrix ottaisi minut", ajatteli hän, "jos minulla vain olisi arvo, jonka voisin hänelle antaa. Kun en vain olisi antanut tuota lupausta hänen isälleen, saisin arvoni ja rakastettuni myöskin."

Luulenpa, että miehen turhamaisuus on väkevämpi kuin mikään muu intohimo hänessä, sillä nytkin punastun, kun muistan noiden kaukaisten päivien nöyryytyksiä, joiden muisto yhä kirveltää, vaikka tyhjiin rauenneen lemmen hehku on häipynyt jo useita vuosikymmeniä sitten. Kun kirjoittajan jälkeläiset tulevat lukemaan tätä hänen muistokokoelmaansa, niin ovatkohan he kokeneet elämässään samanlaisen häviön ja häpeän? Lienevätkö he koskaan polvistuneet naisen eteen, naisen, joka on kuunnellut heitä ja leikkinyt heidän kanssaan ja nauranut heille — naisen, joka viitaten heille mairitellen ja hyväillen, myöntymys säteillen silmistään, on puijannut heidät polvilleen ja kääntänyt heille selkänsä ja poistunut. Kaikki tämä häpeä täytyi mr. Esmondin kestää. Ja hän alistui ja kapinoi, mutta palasi taas pian ryömien saadakseen lisää samanlaista.

Tämän juhlan jälkeen vierivät nuoren lordi Ashburnhamin vaunut yhtämittaa Kensington Square'iin ja sieltä pois; hänen äitinsä tuli vierailulle Esmondin emännän luokse. Ja saattoi olla varma siitä, että tapasi tuon nuoren herran joka viikko uudessa puvussa sekä kaiken sen loiston koristamana, minkä hänen räätälinsä tai korukauppiaansa kykeni hänelle hankkimaan, jokaisessa kaupungin tilaisuudessa, missä vain hovineitimme oli. Lordi oli uupumattoman kohtelias mr. Esmondille — pyysi häntä päivälliselle ja tarjosi hänelle ratsuhevosia ja antoi hänelle tuhansia outoja osoituksia kunnioituksestaan ja hyvänsuopaisuudestaan. Sitten, eräänä iltana kahvilassa, jonne lordi tuli aika lailla höpertyneenä ja kiihtyneenä juomisesta, hän syöksähti mr. Esmondin luokse ja huudahti: "Onnitelkaa minua, paras everstini; olen miehistä onnellisin."

"Miehistä onnellisin ei kaipaa parhaan everstin onnitteluja", virkkoi Esmond. "Mikä on tämän autuaallisen onnen aihe?"

"Ettekö ole kuullut?" kysyi lordi. "Ettekö tiedä? Minä luulin, että siellä kerrotaan teille kaikki: Jumalainen Beatrix on luvannut tulla omakseni."

"Mitä!" huudahti mr. Esmond, joka oli viettänyt onnellisen hetken Beatrixin seurassa juuri sinä aamuna — oli kirjoittanut hänelle säkeitä, joita hän oli laulanut klaverin ääressä.

"Niin", sanoi lordi, "minä odotin häntä tänään. Minä näin teidän kävelevän Knightsbridge'iin päin, kun ajoin sinne vaunuissani. Hän näytti niin ihanalta ja puhui niin lempeästi, että en voinut olla polvistumatta ja — ja — minä olen totisesti maailman onnellisin mies. Olen kovin nuori, mutta hän vakuuttaa, että minä vanhenen. Ja tiedättehän, että tulen täysi-ikäiseksi neljän kuukauden kuluttua, ja iän ero meidän välillämme on kovin pieni. Olen niin onnellinen. Tahtoisin tarjota vierailleni jotain. Ottakaamme pullo — tai vaikkapa tusina — ja juokaamme Englannin suloisimman naisen malja."

Esmond jätti nuoren lordin tyhjentelemään maljoja ja harhaili Kensingtoniin kysymään, oliko uutinen totta. Se oli liiankin totta: hänen emäntänsä surullinen, säälivä ulkomuoto ilmaisi hänelle kaikki. Ja sitten kertoi lady mitä yksityiskohtia hän siitä tiesi ja miten nuori lordi oli esittänyt kosintansa puoli tuntia Esmondin poistumisen jälkeen sinä aamuna ja juuri siinä huoneessa, missä vielä oli klaverilla laulu, jonka Esmond oli kirjoittanut ja jonka he olivat yhdessä laulaneet.