ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA

I luku.

OLEN VANKILASSA JA MINUA KÄYDÄÄN KATSOMASSA, MUTTA EI LOHDUTETA.

Ne, jotka ovat nähneet ennenaikaisen kuoleman kohtaavan kunnioittamiaan ja rakastamiaan henkilöitä ja tietävät, miten hyödytön lohdutus on, voivat kuvitella Harry Esmondin tuskaa hänen oltuaan tuon tuhoisan, öisen murhenäytelmän osanottajana. Hän ei voinut, sen hän tunsi, kohdata armasta emäntäänsä ja kertoa tälle mitä oli tapahtunut. Hän oli kiitollinen kun hyvä Atterbury suostui viemään tuon suruviestin ladylle; mutta surunsa ohella, jonka hän vankilaan vei mukanaan, hänellä oli sydämessään sellaista, mikä salaisesti häntä ilahdutti ja lohdutti.

Suuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut sukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Jos hän sen paljastaisi, niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus vain suuremman surun niille, joita hän maailmassa enin rakasti ja joilla jo oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja ahdinkoa niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisiin hellin rakkauden ja kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja tahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniata? Ja minkä vuoksi? Pelkän arvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella, pojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli ratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillävälin kuin poloinen lordi ripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus ja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät puoliaan toisaalla. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa, hänet valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet silmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä hän oli kyennyt tekemään.

"Kun omat veriheimolaiseni minut hylkäsivät", hän ajatteli, "ottivat nämä armaat ystävät minut luokseen ja hoivasivat minua. Kun itse olin nimetön orpo ja kaipasin suojelijaa, sain sen tuosta kunnon miehestä, joka nyt oli mennyt Korkeimman tuomioistuimen eteen katuen sitä vähäistä vääryyttä, minkä teki."

Ja tämän lohdullisen ajatuksen elähdyttämänä Esmond meni ilmoittautumaan vankilaan, suudeltuaan hyväntekijänsä kylmiä huulia.

Kolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan, (missä hän oli vuoteessa tuntien kovaa tuskaa haavassaan, joka oli tulehtunut ja jota ankarasti särki) hänen harkitessaan noita ajatuksia ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja jotka sekä masensivat että lohduttivat häntä, vartija tuli ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi häntä; ja vaikka Esmond ei voinut nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi musta huntu ja vaikka tämän vartalo samaten oli kaikkein synkimmässä surupuvussa, hän tiesi kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen rakastettu emäntänsä.

Esmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska hän oli kovin heikko, ja astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän takanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä (sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja hän olisi sulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää työtä niin monena vuonna. Mutta lady Castlewood peräytyi hänestä, työnsi kasvoiltaan huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea vasten, jonka vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn kasvot olivat kalmankalpeat, kuten Esmond saattoi hunnun alta nähdä, ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin suloiset ja lempeät, katsoivat nuorukaiseen nyt niin synkän surullisina ja vihaisina, että se saattoi tämän, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä kohtelua tältä henkilöltä, kääntämään pois katseensa ladyn kasvoista.

"Tämäkö, mr. Esmond", virkkoi hän, "on paikka, jossa teidät tapaan, ja tähän olette siis minut saattanut!"

"Olette tullut minua onnettomuudessani lohduttamaan, rouva", sanoi nuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi miten puhuttelisi ladyä, niin ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa, kun hän ladyä katseli.)

Lady lähestyi häntä hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten katsellen nuorukaista mustien suruverhojensa takaa, pienet, valkoiset kädet yhteen puserrettuina, vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.

"Ette ole tullut minua nuhtelemaan", jatkoi nuorukainen hetken vaiti oltuaan. "Suruni on kyllin suuri sellaisenaan."

"Ottakaa pois kätenne, — älkää koskeko sillä minua!" huudahti lady.

"Katso, se on verinen!"

"Parasta olisi, että olisivat vuodattaneet kaiken vereni", virkkoi Esmond, "jos te olette minulle tyly."

"Missä on mieheni?" keskeytti lady. "Anna minulle takaisin mieheni, Henry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi, joka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka tarjoudut puolestamme kuolemaan — sinä, jota hän rakasti ja johon hän luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin — sinä, joka vannoit rakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin — niin, luotin sinuun — miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt? Miksi tulit luoksemme? Olet tuottanut meille vain surua ja huolta, — ja katumusta, katkeraa katumusta — korvaukseksi rakkaudestamme ja hyvyydestämme. Olenko milloinkaan tehnyt sinulle vääryyttä, Henry? Olit vain orpolapsi, kun näin sinut ensikerran — kun sinut ensikerran näki hän, joka oli niin hyvä ja jalo ja luottava. Hän olisi tahtonut lähettää sinut pois, mutta minä, tyhmä nainen, kehoitin häntä suomaan sinun jäädä. Ja sinä teeskentelit rakastavasi meitä ja me uskoimme sinuun. Sinä teit kotimme onnettomaksi, ja minä menetin puolisoni sydämen ja menetin hänet sinun tähtesi — menetin hänet — menetin nuoruuteni rakkauden. Jumaloin häntä, sinä tiedät, että häntä jumaloin — ja hän oli minulle muuttunut. Hän ei ollut enää entinen Francikseni, — rakas, rakas soturini. Hän rakasti minua, ennenkuin hän näki sinut, ja minä rakastin häntä. Oi, Jumala on todistajani, kuinka minä häntä rakastin! Miksi hän ei lähettänyt sinua luotamme pois? Syynä oli vain hänen hyvyytensä, joka ei voinut minulta silloin mitään kieltää. Ja vaikka sinä olit nuori — niin, ja avuton ja hyljätty — oli paha, tunsin, että oli paha pitää sinua luonaan. Minä luin sen kasvoistasi ja silmistäsi. Näin, että ne ennustivat meille pahaa — ja se tuli; tiesin, että se oli tuleva. Miksi sinä et kuollut silloin, kun olit rokossa — kun minä itse hoidin sinua etkä sinä tuntenut minua houreissasi — ja huusit minua vaikka olin siinä vierelläsi? Kaikki mitä sittemmin on tapahtunut, oli oikea tuomio häijylle sydämelleni — minun häijylle, kateelliselle sydämelleni. Ah, minua on rangaistu — kauhealla tavalla rangaistu! Mieheni makaa verissään — murhattuna puolustaessaan minua, hyvä, hyvä, jalo herrani — ja sinä olit hänen luonaan ja sinä annoit hänen kuolla, Henry!"

Nämä sanat, jotka surunsa rajuudessa lausui henkilö, joka tavallisesti oli tyyni ja joka harvoin puhui hymyilemättä lempeästi ja ääni viehkeänä, alkoivat soida Esmondin korvissa, ja sanotaan hänen toistaneen useita niistä kuumeessa, johon hän nyt joutui haavansa sekä varmaankin mielenkuohun vuoksi, minkä sellaiset intohimoiset, ansaitsemattomat moitteet hänessä aiheuttivat. Tuntui aivan kuin hänen uhrauksensa ja rakkautensakin tähän naiseen ja hänen perheeseensä muuttuisivat pahaksi ja moitittavaksi, aivan kuin hänen olonsa heidän keskuudessaan todellakin olisi ollut surun aihe ja hänen elämänsä jatkuminen tuottaisi vain surua ja katkeruutta heille. Koska lady Castlewood puhui katkerasti, nopeasti ja kyynelittä, ei nuorukainen puolustautunut eikä vastustanut sanallakaan, vaan istui vankilavuoteensa jalkopäässä ja oli sitäkin suuremman tuskan vallassa ajatellessaan, että juuri tuo hellä ja rakastettu käsi häntä noin ilkeästi haavoitti ja että hän oli voimaton ladyn katkeraa surua lieventämään ladyn sanat, kun hän puhui, koskivat nuorukaisen jokaiseen muiston säikeeseen, ja koko hänen lapsuutensa ja varhaisimmat nuorukaisvuotensa astuivat esiin hänen sisimmästään, sillävälin kun hänen ladynsä, vielä eilen niin hellä ja lempeä — tämä hyvä enkeli, jota hän oli rakastanut ja jumaloinut — seisoi hänen edessään, ahdistaen häntä purevin kielin ja ilkein elein.

"Soisin, että olisin herrani sijassa", vaikeroi nuorukainen. "Ei ollut minun vikani, etten minä kuollut, rouva. Mutta kohtalo on meitä kaikkia väkevämpi ja tahtoi sen mitä on tapahtunut. Olisi ollut parempi minulle, että olisin kuollut, kun minussa oli tuo tauti."

"Niin olisi, Henry", sanoi lady ja puhuessaan loi hän nuorukaiseen katseen, joka samalla kertaa oli niin hellä ja niin surullinen, että tämä kohottaen kätensä ilmaan hurjana peräytyi ja piilotti päänsä vuodepeitteeseen. Kun hän kääntyi, hän loukkasi haavoittuneen kätensä seinään, jolloin siteet luistivat paikoiltaan ja hän tunsi veren uudelleen syöksyvän haavasta. Hän muistaa tunteneensa salaista mielihyvää tuosta onnettomuudesta ja ajatelleensa: "Jos nyt kuolisin, niin kuka surisi minua?"

Tämä verenvuoto tai suru ja epätoivo, joiden vallassa onneton nuorukainen oli tuon onnettomuuden aikana, on varmaankin saanut hänet pyörtymään pian sen jälkeen; sillä hänellä ei ole juuri mitään muistoa siitä, mitä sitten tapahtui, paitsi että joku, varmaankin hänen emäntänsä, tarttui hänen käteensä — ja sitten hänen korvissaan humisi, kun hän heräsi ja kaksi tai kolme vankilan asujainta oli hänen vuoteensa ympärillä, jossa hän lepäsi käsivarrestaan vuotaneessa verilammikossa.

Haavan sitoi nyt uudelleen vankilan haavuri, joka sattui olemaan paikalla; ja johtajan vaimo ja palvelija, molemmat kelpo ihmisiä, olivat potilaan luona. Esmond näki emäntänsä vielä huoneessa herätessään horroksestaan, mutta hän poistui sanomatta sanaakaan; johtajan vaimo kertoi sentään nuorukaiselle, että lady istui hänen huoneessaan jonkun aikaa sen jälkeen ja ettei hän poistunut vankilasta, ennenkuin sai kuulla, että Esmond näytti rupeavan toipumaan.

Useita päiviä jälkeenpäin, kun Esmond toipui kuumeesta, joka hänellä oli ollut ja joka iski häneen tuona iltana melko voimakkaasti, toi kelpo vartijan vaimo potilaalleen juuri pestyn ja silitetyn nenäliinan, jonka kulmassa nuorukainen tunsi emäntänsä tutut nimikirjaimet ja varakreivittären kruunun "Lady sitoi sen käsivartenne ympärille, kun pyörryitte ja ennenkuin hän huusi apua", selitti vartijan vaimo. "Lady parka! häneen koski kovasti miehensä kohtalo. Lordi on tänään haudattu ja paljon ylimystön vaunuja saattoi häntä — mylord Marlborough'n ja mylord Sunderlandin ja henkivartioston upseerien; lordi palveli entisen kuninkaan aikaan henkivartiostossa; ja mylady on kahden lapsensa kanssa ollut kuninkaan luona Kensingtonissa ja pyytänyt kuninkaan apua lordi Mohunia vastaan, joka on piiloutunut ja mylord Warwickin ja Hollannin jaarlia vastaan, joka on valmis antautumaan kuulusteltavaksi."

Sellaiset olivat uutiset, joita höysti vakuutukset hänen omasta ja hänen palvelijattarensa Mollyn rehellisyydestä; he eivät näet milloinkaan olisi varastaneet muuatta joutavaa mr. Esmondin kultaista kalvosinnappia, joka oli kateissa hänen pyörtymiskohtauksensa jälkeen ja jonka vartijan vaimo toi holhokilleen. Nuorukaisen ajatukset seurasivat ennenaikaiseen hautaan tuota jaloa henkilöä, tuota lempeätä ystävää, tuota urheata herraa, sanassaan rehellistä ja ajatuksissaan jalomielistä (jos hän teoissaan olikin heikko, mutta ovatko hänen etevämpänsä häntä paljonkaan vahvempia?); hän oli antanut tälle leipää ja suojan silloinkuin hänellä ei niitä ollut, kodin ja rakkautta silloin kuin hän tarvitsi; jos hän olikin häneltä salannut erään tärkeän salaisuuden, oli hän niin tehdessään vain tehnyt sellaista, mitä ennen kuolemaansa katui — vääryyden tosin, mutta sellaisen, jota katumus seurasi ja jonka oli aiheuttanut melkein vastustamaton kiusaus.

Esmond otti käteensä nenäliinan, kun hoitajatar poistui luotaan ja hyvin todennäköisesti suuteli sitä ja katseli sen nurkkaan kirjailtua kiehkuraa. "Tuo kruunu on sinulle tuottanut tarpeeksi surua", ajatteli hän, "rakas lady, joka olet niin hellä ja lempeä. Otanko sen sinulta ja lapsiltasi? En, en milloinkaan! Pidä se ja käytä sitä, oma pikku Frankini, kaunis poikaseni! Ellen voi itselleni nimeä luoda, voin ainakin kuolla ilman tätä. Jonakuna päivänä, kun rakas emäntäni näkee sydämeeni, saan hyvitykseni; ja ellei se tapahdu täältä eikä nyt, niin ainakin siellä, minne kunnia ei meitä seuraa, vaan jossa rakkaus iankaikkisesti hallitsee."

Tarpeetonta on tässä kertoa yksityiskohtia, koska ne on esitetty lakimiesten tiedonannoissa, tai tuloksia siitä kuulustelusta, joka seurasi mylord Castlewoodin surullista murhaa. Kahdesta lordista, jotka olivat sekaantuneet tuohon surulliseen asiaan, huomasivat toisen, mylord Warwickin ja Hollannin jaarlin, joka oli toiminut eversti Westburyn vastustajana ja jota Westbury oli haavoittanut, hänen päärinsä, joiden edessä häntä kuulusteltiin, syyttömäksi, hovimarsalkka, lordi Somers toimi puheenjohtajana, ja päämies, lordi Mohun, havaittiin syylliseksi miesmurhaan (josta häntä myös syytettiin ja jota hän mitä vilpittömimmin katui), vetosi pappeihinsa ja vapautettiin siis ilman mitään rangaistusta. Murhatun aatelismiehen leski, niin meille vankilassa kerrottiin, osoitti tavatonta itsepäisyyttä, ja, vaikka hänen täytyi odottaa kymmenen vuotta ennenkuin hänen poikansa tuli tarpeeksi vanhaksi sen täytäntöönpanemiseen, julisti lady kostavansa miehensä murhaajalle — niin suuresti ja niin äkkiä oli suru, viha ja onnettomuus nähtävästi hänet muuttaneet. Mutta ei onni, myötä- eikä vastoinkäyminen muuta miehiä eikä naisia. Se vain kehittää heidän luonnettaan. Niinkuin ihmisessä piilee tuhansia ajatuksia, joita hän ei tunne, ennenkuin hän tarttuu kynään kirjoittaakseen, niin on sydänkin salaisuus sille miehelle tai naiselle, joka sitä omassa rinnassaan kantaa. Koston, toiminnan, intohimojen, hyvien ja pahojen tekojen siemenet ovat ihmisen sisällä, salattuina ja aavistamattomina, kunnes sattuma ne kutsuu esiin. Miehensä kuoleman johdosta näytti muutos tulevan lady Castlewoodin koko käytökseen ja mieleen; mutta tästä tulemme puhumaan oikealla ajallaan hetimmiten.

Lordeja tutkivat sitten heidän päärinsä Westminsterissä heidän etuoikeutensa mukaan, ja heidät tuotiin Towerista valtion saattuein ja huvilaivoin, ja luutnantit ja tapparamiehet saattoivat heitä; mutta tuohon surulliseen taisteluun osaaottaneet alempisäätyiset kuulusteltiin Newgatessä, niinkuin sopivaa oli. Ja koska heidät kaikki havaittiin syyllisiksi, vetosivat myöskin he papistoon. Tuomio, kuten kaikki tiedämme, on tällaisessa asiassa se, että syyllinen on vuoden tai kuninkaan armahduksen viipymisajan vankilassa, ja hänen kättänsä poltetaan tai siihen merkitään vain kylmällä raudalla tai jätetään tämäkin rangaistus kokonaan hallitsijan armahduksen nojalla. Niinpä huomasi Harry Esmond olevansa rikollinen ja vanki kaksikymmentäkaksi vuotiaana. Nuo kaksi everstiä, hänen toverinsa, ottivat asian perin kevyeltä kannalta. Kaksintaistelut kuuluivat heidän virkaansa eivätkä he kunnian miehinä voineet kieltäytyä senlaatuisista kutsuista.

Mutta Harry Esmondiin nähden oli asia toinen. Hänen elämänsä oli muuttunut sen miekanpistoksen kautta, joka lopetti hänen hyvän isäntänsä elämän. Sillaikaa kun hän makasi vankilassa vanha tohtori Tusher sairastui ja kuoli, ja lady Castlewood määräsi Thomas Tusherin avoimeksi jääneeseen paikkaan, jonka täyttämisestä hän tuhansia kertoja oli niin lempeästi puhunut Harry Esmondille: etteivät he milloinkaan eroaisi, miten Harry kasvattaisi ladyn pojan, miten maalaispappina oleminen, kuten pyhä George Herbert tai hurskas tohtori Ken olivat tehneet, oli kaikkein onnellisin ja suurin elämäntehtävä, miten (jos hän sitä itsepäisesti halusi, vaikka lady puolestaan mieluummin hyväksyi kuningatar Elisabetin mielipiteen, ettei piispalla tulisi olla vaimoa ja kun ei kerran piispalla, niin miksipä siis papillakaan) hän etsisi hyvän vaimon Harry Esmondille; ja niin pohtivat he lieden ääressä tuhansia kauniita tulevaisuussuunnitelmia lasten leikkiessä ympäri salia. Kaikki nämä suunnitelmat olivat nyt tuhotut. Thomas Tusher kirjoitti Esmondille vankilaan ilmoittaen, että hänen emäntänsä oli antanut hänelle viran, jota hänen arvoisa isänsä oli niin monta vuotta hoitanut, ettei lady niiden surullisten tapausten jälkeen, jotka olivat sattuneet (joista Tom puhui kovin ylevällä kauhulla), saattanut milloinkaan nähdä arvoisan Tusherin saarnatuolissa eikä poikansa pöydässä miestä, joka oli syypää perheen isän kuolemaan, että lady pyysi häntä sanomaan, että hän rukoili sukulaisensa katumisen ja hänen maallisen onnensa puolesta ja että tämä sai vapaasti käyttää ladyn apua kaikkiin niihin elämänsuunnitelmiin, joihin hän saattoi ryhtyä, mutta ettei lady tällä puolen haudan enää halunnut häntä nähdä. Ja omasta puolestaan Tusher lisäsi, hänkin soi nuoruutensa ystävälle Harrylle rukouksensa ja suositteli hänelle vankilassa oloaikanaan luettavaksi muutamia uskonnollisia teoksia, jotka pastori julisti kovin terveellisiksi tuossa valitettavassa asemassaan oleville syntisille.

Ja tämä oli palkkio alttiista elämästä — tämä vuosikausia kestäneen rakkaan kanssakäymisen ja intohimoisen uskollisuuden loppu! Harry olisi mielellään kuollut isäntänsä puolesta ja häntä pidettiin melkein hänen murhaajanaan; lady ei tiennyt, miten paljon hän oli uhrannut emäntänsä puolesta, ja kuitenkin työnsi hänet luotaan. Harry oli lahjoittanut hänen perheelleen kaiken mitä heillä oli, ja lady puhui hänelle almujen antamisesta aivankuin palkolliselle! Suru isäntänsä menettämisestä, hänen oman nykyisen asemansa synkkyys ja epäilykset tulevaisuuden suhteen — kaikki unohtuivat tämän kauhistavan häväistyksen johdosta, joka hänen täytyi kestää, nekin masensi tämä kidutus suuremmalla voimallaan.

Hän kirjoitti mr. Tusherille vastauksen vankilastaan onnitellen pastoria tämän saaman Castlewoodin papinviran johdosta. Sarkastisesti hän kehoitti tätä askel askelelta seuraamaan ihailtavaa isäänsä, jonka kauhtanan hän oli perinyt, ja kiitti ladyä hänen avuntarjouksistaan, joita hän ei uskonut tarvitsevansa ja kehoitti ladyä muistamaan, jos hänen päätöksensä joskus muuttuisi Harryn suhteen, että hän oli valmis antamaan tälle todisteita uskollisuudesta, joka ei milloinkaan ollut horjunut ja jota hänen perheensä ei milloinkaan olisi tullut epäillä. "Ja ellemme enää kohtaa tässä maailmassa tai jos kohtaamme vain kuin vieraat", jatkoi mr. Esmond, — "tuomio, jonka julmuutta ja vääryyttä en välitä valittaa — tietää hän tämän jälkeen kuka oli hänelle uskollinen ja oliko hänellä mitään syytä epäillä sukulaisensa ja palvelijansa rakkautta ja alttiutta."

Tämän kirjeen lähettämisen jälkeen nuorukaisparan mieli oli vähän rauhallisempi kuin se oli ollut sitä ennen. Isku oli annettu ja hän oli sen kestänyt. Hänen julma jumalattarensa oli levittänyt siipensä ja kiitänyt pois ja jättänyt hänet yksin ja ystävittä, mutta virtute sua. Ja hänen täytyi horjumattomana kantaa sekä oikeudentuntonsa että tieto kärsimästään vääryydestä, kunniansa ja onnettomuutensa. Samoin kuin olen nähnyt miesten heräävän ja tarttuvan aseihin äkillisen torventoitotuksen kuullessaan, samoin jännittyy myös miehekäs mieli päättäväisyyteen tarpeen vaatiessa, kohtaa uhkaavan vaaran horjumattomana, ja, olipa hän kukistettu tai kukistaja, katsoo sitä aina suoraan silmiin. Oi, kukaan ei tiedä voimaansa eikä heikkouttaan, ennenkuin sattuma osoittaa niiden arvon. Jos hänen elämässään on ajatuksia ja tekoja, joiden muistoa mies häveten peräytyy, niin on varmaan myös sellaisia, joiden omistamisesta ja muistamisesta hän voi olla ylpeä — anteeksi annettuja loukkauksia, kukistettuja kiusauksia silloin tällöin — ja kestävyyden voittamia vaikeuksia.

Nämä eläviä koskevat, ajatukset vaivasivat paljon suuremmassa määrässä kuin suuri, katkera suru kuolleista Harry Esmondia hänen ollessaan vankilassa tutkinnon jälkeen; mutta voidaan ymmärtää, ettei hän voinut ottaa onnettomuustovereitaan tunteittensa uskotuksi, ja toiset luulivat, että nuorukaista vaivasi katumus ja suru isäntänsä menettämisestä. Tähän harhaluuloon hän suvaitsikin heidät jättää. Toverina hän oli niin synkkä ja hiljainen, että nuo kaksi upseeria, hänen kärsimystoverinsa, jättivät hänet suurimmaksi osaksi yksikseen; hyvin todennäköisesti he eivät pitäneet siitä, mitä he hänestä tiesivät; he lohduttautuivat arpapelillä, korteilla ja pullon tyhjentämisellä ja kuluttivat oman vankeusaikansa omalla tavallaan. Esmondista tuntui kuin hän olisi elänyt vuosia tuossa vankilassa ja sieltä päästessään hän oli muuttunut ja vanhentunut. Muutamina elämän aikoina elämme tunteissamme vuosia muutamissa viikoissa ja muistossamme nuo ajat ovat kuin suuria aukkoja vanhan ja uuden elämän välillä. Ette tiedä miten paljon kärsitte noissa ratkaisevissa sydänsairauksissa, ennenkuin tauti on ohitse ja katseenne jälkeenpäin palaa siihen. Kun aika on kulunut, on tuska ainakin siedettävä. Päivä kuluu, olipa tuska suurempi tai pienempi ja yökin menee jotenkuten. Vasta aikojen kuluttua huomaamme, millainen vaara on ollut — niinkuin mies metsästäessään tai ratsastaessaan tekee henkensä kaupoilla huimaavan hypyn ja myöhemmin ihmettelee miten hän on kyennyt sen tekemään. Oi, te synkät surun ja raivon kuukaudet! Hän, joka niitä muistelee, on nyt vanhus. Kauan sitten hän on anteeksiantanut ja siunannut sen hellän käden, joka häntä haavoitti; mutta haavan jälki säilyy ja haava on vain arpeutunut — ei mikään aika, kyyneleet, hyväilyt eikä katumus saata tuota vammaa pyyhkiä pois. Kankeaoppisia olemme suruun nähden Reficimus rates quassas [korjaamme rikkoutuneet laivat]: härnäämme tuota merta yhä uudelleen ja uudelleen ja teemme uusia uhkayrityksiä. Esmond ajatteli varhaista elämäänsä koetuskaudeksi ja tätä viimeistä koettelemustaan miehuudenkokeeksi ennen elämään astumistaan — niinkuin nuoret intiaanit vaieten kestävät kidutuksia, ennenkuin astuvat soturin arvoon heimonsa keskuudessa.

Mutta upseerit, jotka eivät tienneet surusta, joka jäyti heidän nuorta vaiteliasta ystäväänsä ja, koska he olivat tottuneita sellaisiin sattumiin, joissa toinen tai toinen heidän tovereistaan päivittäin maksoi miekan lunnaita, eivät tietenkään ryhtyneet kovin lohduttomasti valittamaan entisen asetoverinsa kohtaloa. Toinen tarinoi rakkausseikkailuista tai sodasta tai huveista, joihin Frank Esmond-parka oli ottanut osaa; toinen muisti miten erästä poliisia oli puijattu tai kapakkakerskailijaa löylyytetty: sillävälin kuin mylordin leskiparka istui hänen hautansa ääressä itkien häntä kuin todellista pyhimystä ja tahratonta sankaria — niin kertoivat vieraat, jotka toivat uutisia lady Castlewoodista, ja Westburyn ja Macartneyn luona olikin melkein koko kaupunki käynyt tervehdyksellä.

Kaksintaistelu, sen tuhoisa loppu ja siihen osaaottaneiden kahden päärin ja kolmen alhaissäätyisen kuulustelu oli aiheuttanut mitä suurimman kiihtymyksen kaupungissa. Lentolehtiset ja sanomalehdet olivat täynnään tietoja heistä. Nuo kolme Newgatessa olevaa herraa olivat melkein yhtä suuressa määrin vieraiden ahdistamat kuin Towerin piispat tai maantierosvo ennen mestausta. Meidän suotiin kaikkien, kuten on sanottu, asua johtajan talossa sekä ennen kuulustelua että tuomion jälkeen, odottaessamme kuninkaan armahdusta. Tuon tuhoisan riidan todellista syytä ei myöskään tunnettu, niin tarkkaan olivat mylord ja nuo kaksi muuta henkilöä, jotka salaisuuden tunsivat, sen säilyttäneet; jokainen kuvitteli, että kohtauksen oli aiheuttanut uhkapelissä syntynyt väittely. Raittiin ilman ohella vangit saivat maksua vastaan melkein kaikkea mitä halusivat. Pidettiin huolta, ettei heitä sekoitettu tavallisiin rikoksentekijöihin, joiden ruokottomat laulut ja naurunrähäkkä ja kiroukset saattoi kuulla heidän puoleltaan vankilaa, jonne heidät ja onnettomat velkavangit oli huiskin haiskin syösty tyrmään.

II luku.

VANKEUTENI PÄÄTTYY, VAIKEUTENI EIVÄT.

Niiden vieraiden joukossa, jotka tulivat katsomaan noita kahta upseeria, oli eräs Harry Esmondin vanha tuttava, henkivartioston herra, hän nimittäin, joka oli ollut niin hyvä Harrylle, kun kapteeni Westburyn väki oli ollut Castlewoodiin majoitettuna enemmän kuin seitsemän vuotta sitten. Oppinut Dick ei enää ollut sotamies Dick, vaan Lucasin jalkaväen kapteeni Steele ja lordi Cuttsin, tuon kuningas Wilhelmin kuuluisan upseerin, joka oli urhoollisin ja rakastetuin mies Englannin armeijassa, kirjuri. Nuo kaksi iloista vankia olivat olleet juomassa erään ystäväjoukon kera (sillä meidän kellarimme, samoinkuin Newgaten vanginvartijankin, oli täpötäynnä burgundinviini- ja samppanjakoreja, joita everstien ystävät lähettivät). Ja Harry, joka ei ollenkaan halunnut heidän juomaansa eikä heidän keskusteluaan, hän kun oli liian heikko terveydeltään edelliseen ja liian synkkä mieleltään jälkimmäiseen, istui erillään pienessä huoneessaan lukien kirjoja, joita hänellä oli. Eräänä iltana kun kelpo eversti Westbury viinistä punaisena ja aina hyväntuulisena, kuten hän oli sekä humalassa ollessaan että muulloinkin, tuli nauraen Harryn kamariin ja sanoi: "Hei, nuori murjottaja! sinua on tullut eräs ystävä tapaamaan; hän rukoilee kanssasi tai juo kanssasi tai juo ja rukoilee vuorotellen. Dick, sinä kristitty sankari, tässä on Castlewoodin pikku tiedemies."

Dick saapui ja suuteli Esmondia molemmille poskille; nuorukainen tunsi, että hyväilijä löyhkäsi vahvasti espanjan viiniltä.

"Mitä! tämäkö on se pikkuinen mies, joka puhui latinaa ja täytti maljamme? Miten pitkäksi oletkaan kasvanut! Mutta olisinpa tuntenut sinut missä hyvänsä. Ja olet siis muuttunut hylyksi ja tappelijaksi ja tahdoit mitellä miekkoja Mohunin kanssa, eikö niin? Vakuutan Mohunin sanoneen eilen henkivartioston päivällisillä, jossa meitä oli sievä seura koolla, että tuo nuori mies halusi taistella hänen kanssaan ja oli noista kahdesta miehestä etevämpi."

"Toivon, että olisin voinut sitä koetella ja sen toteennäyttää, mr. Steele", virkkoi Esmond ajatellen hyväntekijävainajaansa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

Tuota yhtä ilkeätä kirjettä lukuunottamatta, jonka oli emännältään saanut, ei mr. Esmond ollut kuullut hänestä mitään. Tämä näytti menettelevän päätöksensä mukaan: eroavan hänestä ja kieltävän hänet. Mutta miten ollakaan, nuorukainen sai hänestä tietoja, jotka mr. Steele uskollisesti toi prinssin ja prinsessan hovista, jossa kelpo kapteenimme oli ylennetty kamariherran virkaan. Kun hän oli saanut vapautta velvollisuuksistaan siellä, kapteeni Steele tuli usein lohduttamaan vankilassa olevia ystäviään. Epäilemättä pani iloinen luonto ja ystävällisyys kaikkia kovaosaisia kohtaan hänet vierailujaan tekemään, ja hyvä seura ja hyvä viini niitä pitkittämään.

"Tosiaankin", sanoi Westbury, "pikkuinen oppinut se ensiksi riidan alkoi — nyt sen muistankin — Lockissa. Olen aina vihannut tuota Mohunia. Mikä oli todellisena riidan syynä hänen ja Frank paran välillä? Loisinpa vetoa, että se oli nainen."

"Riita johtui pelistä — vakuutan, että se johtui pelistä", vastasi Harry. "Lordiparkani menetti suuria summia ystävälleen Castlewoodissa. He vaihtoivat katkeria sanoja; ja vaikka lordi Castlewood oli lempein ja myöntyväisin elävistä olennoista, hän oli hyvin ylpeä, ja siitä johtui tuo kohtaus, joka on meidät tänne saattanut", virkkoi mr. Esmond, joka oli päättänyt olla koskaan tunnustamatta, että kaksintaisteluun oli ollut mitään muuta syytä kuin kortit.

"En tahdo puhua pahaa aatelismiehestä", sanoi Westbury, "mutta jos lordi Mohun olisi tavallinen henkilö, sanoisin, että oli vahinko, ettei häntä hirtetty. Hän tunsi arpapelin ja naiset jo siihen aikaan, jolloin muut pojat saavat koivurieskaa koulussa, hän oli yhtä huono mies kuin vanhin irstailija jo vuosia ennen kuin oli lopettanut kasvunsa ja käsitteli veristä miekkaa ja, florettia, ennenkuin oli kertaakaan käyttänyt partaveistä. Hän se piti Will Mountford parkaa keskustelussa sinä iltana, jolloin verinen Dick Hill hänet lävisti. Paha on oleva hänen loppunsa, paha on tuon nuoren lordin loppu oleva, eikä mikään loppu olekaan tarpeeksi paha hänelle", virkkoi kelpo mr. Westbury — jonka ennustus kaksitoista vuotta myöhemmin toteutui sinä kohtalokkaana päivänä, jolloin Mohun kaatui ja vei kuolemaan mukanaan erään Englannin aatelismiesten urheimmista ja jaloimmista.

Mr. Steeleltä, joka toi sekä yleiset huhut että yksityistietojakin, Esmond siis sai tietää onnettoman emäntänsä asioista. Steelen sydän oli kovin herkästi syttyvä, ja juhlamenojen ohjaaja puhui rajattoman ihailevaan sävyyn sekä leskestä (tuosta verrattoman ihanasta naisesta, kuten hän sanoi) että hänen tyttärestään, joka kapteenin silmissä oli vielä ihanampi. Vaikka kalpea leski, jota kapteeni Richard runollisessa innostuksessaan vertasi kyynelöivään Niobeen — Sigismundaan, — itkevään Belvideraan, oli ihanin ja liikuttavin näky mitä hänen silmänsä koskaan olivat nähneet tai jonka tähden hänen sydämensä oli heltynyt, hänen kypsynyt täydellisyytensä ja kauneutensa oli kuitenkin mitätöntä verrattuna niihin äärettömän ihaniin lupauksiin, jotka hyvä kapteeni näki hänen tyttäressään. Tässä oli mater pulchra filia pulchrior [äiti kaunis, mutta tytär vielä kauniimpi]. Steele sepitti sonetteja äidin ja tyttären kauneudelle ollessaan toimessaan prinssinsä eteishuoneessa. Hän saattoi puhua heistä tuntikausia Harry Esmondille eikä hän todellakaan olisi voinut valita toista aihetta, joka olisi onnetonta nuorukaista enemmän huvittanut, nuorukaista, jonka sydän nyt, kuten aina, oli näihin naisiin kiintynyt, ja joka oli kiitollinen kaikille, jotka heitä rakastivat tai ylistivät tai toivoivat heille hyvää.

Ei silti, että hänen uskollisuuttaan olisi korvannut mikään vastaava ystävällisyys tai edes katumuksen näytekään hänen emäntänsä puolelta, joka nyt oli muuttunut kovasydämiseksi kymmenvuotisen rakkauden ja hyvien töiden jälkeen. Kun ei onneton nuori mies, Tusherin vastausta lukuunottamatta, saanut mitään vastausta kirjeeseen, jonka oli kirjoittanut, ja koska hän oli liian ylpeä kirjoittamaan enempää, hän avasi sydämensä Steelelle, jota lempeämpää kuulijaa ja ystävällisempää lähettilästä ei kukaan onneton mies olisi voinut löytää. Hän kuvaili nuoruuttaan, uskollisuuttaan, altista rakkauttaan tuota perhettä kohtaan, joka oli hänet kasvattanut ja harrasta kiintymystään sanoin, jotka epäilemättä olivat liikuttavia, sillä ne tulivat suoraan sydämestä ja saivat kelpo Dickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä. Hän kuvaili miten hän oli saanut osakseen rakkautta ja miten hellästi sitä palkinnut vielä eiliseen asti ja niitä tilanteita ja syitä, joiden kautta tuo surullinen riita oli Esmondista tehnyt tuomitun vangin, tehnyt leskeksi ja orvoiksi ne, joita hän enin elämässä rakasti. Sanoin, jotka olisivat hyvinkin liikuttaneet kovasydämisempääkin miestä kuin nuoren Esmondin uskottu oli — sillä puhujan sydän oli puolittain särkynyt, kun hän lausui nuo sanat — hän kuvasi osan siitä mitä oli tapahtunut sillä ainoalla surullisella tervehdyskäynnillä, jonka hänen emäntänsä oli hänelle suonut, hän kertoi, miten lady oli jättänyt hänet vihaisena ja melkein kiroten, lady, jonka sanat ja ajatukset siihen saakka olivat olleet vain siunausta ja ystävällisyyttä, miten hän oli syyttänyt häntä ja sanonut hänen vuodattaneen sen veren, jonka puolesta hän iloisena olisi uhrannut omansa (mutta tässä suhteessa lordi Mohun ja lordi Warwick ja kaikki kaksintaisteluun osaaottaneet herrat samoinkuin yleinen mielipide — kertoi Steele — puolustivat onnetonta nuorukaista), ja koko sydämestään hän itkien pyysi mr. Steeleä ilmoittamaan emännälleen tämän sukulaisen onnettomasta tilasta ja että tämä luopuisi siitä julmasta vihasta, jota oli hänelle osoittanut. Puoliksi raivostuneena hänelle tehdyn vääryyden aiheuttamasta surusta ja verraten sitä tuhansiin suloisiin entisen rakkauden ja luottamuksen muistoihin, jotka tekivät hänen nykyisen onnettomuutensa sanomattoman paljon katkerammaksi, kulutti miesparka useita ikäviä päiviä ja unettomia öitä jonkinlaisessa voimattomassa epätoivossa raivoten kovaa kohtaloaan vastaan. Kaikkein hellin käsi antoi hänelle iskun ja kaikkein lempein ja säälivin olento vainosi häntä. "Olisin aivan yhtä kernaasti", mietti nuorukainen, "julistautunut syylliseksi murhaan ja kärsinyt, siitä muiden pahantekijäin tavoin kuin kestänyt tätä kidutusta, johon emäntäni minut määrää."

Vaikka Esmondin kertomus ja hänen intohimoiset pyyntönsä ja vastalauseensa saivat häntä kuulevan Dickin hartaasti itkemään, ei niillä ollut mitään vaikutusta henkilöön, jota niiden tarkoituksena oli liikuttaa. Esmondin lähettiläs palasi asialta, jonka toimittamisen nuori herra parka oli hänelle uskonut, surullisin, tyhjin kaavoin ja pudistaen päätään; hän selitti, ettei vangilla ollut toivomisen varaa, ja tuskin tunsi kurja Newgaten rikoksellinen, joka oli määrätty mestattavaksi ja odotti tuomionlykkäystä, itseään masentuneemmaksi kuin mr. Esmond, joka oli viaton ja tuomittu.

Kuten oli sovittu vangin ja hänen asianajajansa välillä heidän neuvotteluissaan, mr. Steele oli mennyt leskivarakreivittären taloon Chelseahin, jossa jo olemme maininneet nuoren lesken ja orpojen olleen. Hän oli tavannut siellä lady Castlewoodin ja puhunut tämän onnettoman sukulaisen puolesta. "Ja luulenpa, poika parkani, että puhuin hyvin", sanoi mr. Steele, "sillä kukapa ei puhuisi hyvin sellaisessa asiassa ja niin kauniin tuomarin edessä? En nähnyt ihanaa Beatrixia, varmaan ei hänen firenzeläinen kuuluisa kaimansa koskaan ole ollut puoliksikaan niin kaunis; ainoastaan nuori kreivi oli huoneessa lordi Churchillin seurassa, joka on lordi Marlborough'n vanhin poika. Mutta nämä nuoret herrat poistuivat ja menivät puutarhaan; saatoin nähdä heidät akkunasta ja he keihästelivät toisiaan leikkiturnajaisissa puukeihäillä (suru koskettaa nuoriin keveästi ja muistan itse rummuttaneeni marssia oman isäni ruumisarkkuun). Kreivitär katsoi akkunasta kahden poikasen leikkiä ja sanoi: 'Tässä nyt näette, sir, että lapsia opetetaan käyttämään kuolettavia aseita leluinaan ja tekemään murhasta urheilun'; ja puhuessaan hän näytti niin ihanalta ja seisoi siinä itse niin surullisena ja ihanana esikuvana sille opille, jonka alhainen opettaja olen, että ellen olisi omistanut pikkuista 'Kristitty sankari' kirjaani (huomaan, Harry, ettet ole vielä sen lehtiäkään aukonut. Saarna on hyvä, usko minua, vaikkei saarnaajan elämä olekaan sitä vastaava) — vakuutan, että ellen olisi omistanut kirjaani lordi Cuttsille, olisin pyytänyt lupaa panna kreivittären nimen etusivulle. Luulen, etten ole milloinkaan nähnyt niin ihanata orvokinväriä kuin hänen silmäinsä väri, Harry. Hänen ihonsa on vaaleanpunaisen ruusun väriä, hänellä on täydellisesti kaartuva ranne ja pehmoinen käsi, enkä epäile —".

"Tulitteko kertomaan minulle myladyn pehmoisesta kädestä?" huomautti mr. Esmond surullisesti.

"Surun murtama ihana olento näyttää minusta aina kaksinverroin kauniimmalta kuin ennen", sanoi kapteeni parka, joka liiankin usein oli siinä tilassa, että näki esineet kaksinkertaisina, ja alkoi keskeytyksen jälkeen uudestaan punoa kertomuksensa lankaa. "Kun ilmoitin asiani", kertoi mr. Steele, "ja kerroin emännällesi, minkä koko maailma tietää ja minkä vastapuolue on kauniisti myöntänyt — että olit koettanut mennä noiden kahden lordin väliin ja ottaa isäntäsi riidan omalle vastuullesi ja yleisen ylistyksen urhoollisuudestasi ja lordi Mohunin erityisen tunnustuksen siitä, niin luulen, että leski kuunteli jommoisellakin mielenkiinnolla ja hänen silmänsä — en ole milloinkaan nähnyt semmoista orvokinväriä, Harry — katsoivat minuun pari kertaa. Mutta puhuttuani hetken aikaa tästä asiasta hän päästi äkkiä vaikeroivan huudon. 'Jumalan nimessä toivon, sir', sanoi hän, 'etten olisi milloinkaan kuullut tuota 'urhoollinen' sanaa, jota käytätte, enkä tietänyt sen tarkoitusta. Mieheni voisi nyt olla tässä, ellei sitä olisi ja kotini voisi olla onnellinen, poikaparallani voisi olla isä. Se juuri, jota te herrat sanotte urhoollisuudeksi, tuli kotiini ja johti mieheni miekkaan tarttumaan ja tappoi hänet. Teidän ei tulisi lausua sitä sanaa kristitylle naiselle, sir, onnettomalle orpojen leskiäidille, jonka koti oli onnellinen, kunnes maailma sinne saapui — paha, jumalaton maailma, joka vuodattaa viattomien veren ja antaa syyllisten kulkea vapaina'."

"Kun surun murtama lady puhui tällä tavalla, sir", jatkoi mr. Steele, "tuntui aivankuin viha olisi häntä kannustanut vielä enemmän kuin suru. 'Korvaustako?' hän jatkoi kiivaasti kasvot ja silmät hehkuvina. 'Mitä korvausta antaa maailmanne leskelle hänen miehestään ja lapsille heidän isänsä murhaajasta? Tuo hylky, joka teki tuon työn, ei ole saanut mitään rangaistusta. Omatunto, mitä omaatuntoa on sillä, joka voi tulla ystävänsä kotiin, kuiskailla valheita ja loukkauksia naiselle, joka ei milloinkaan ole häntä loukannut ja upottaa miekkansa siihen hyvään sydämeen, joka häneen luotti? Lordin — lordi-hylyn, lordi-konnan, lordi-murhaajan päärit tulevat koolle häntä tutkimaan ja he vapauttavat hänet kaikesta parilla moitteen sanalla, ja lähettävät hänet uudestaan maailmaan ahdistamaan naisia huonossa ja petollisessa tarkoituksessa ja murhaamaan pahaa-aavistamattomat isäntänsä, jotka pitävät häntä vieraanaan. Sinä päivänä, jolloin lordi-murhaaja (en tahdo koskaan mainita hänen nimeään) päästettiin vapaaksi, mestattiin Tyburnissa eräs nainen siksi, että hän oli varastanut eräästä puodista. Mutta toinen mies voi ryöstää toiselta hänen elämänsä tai naiselta hänen kunniansa eikä hänen tarvitse kärsiä mitään rangaistusta! Otan lapseni ja juoksen valtaistuimen ääreen ja pyydän polvillani oikeata tuomiota, ja kuningas hylkää pyyntöni. Kuningas! Minulle ei hän ole mikään kuningas; ei hän tule koskaan olemaankaan. Hänkin ryösti valtaistuimen isältään kuninkaalta — oikealta kuninkaalta — ja hän on päässyt rangaistuksetta, niinkuin suuret pääsevät'."

"Ajattelin silloin puhua sinun puolestasi", jatkoi mr. Steele, "ja puutuin puheeseen, sanoen: 'Yksi ainakin oli, madam, joka olisi pannut oman rintansa miehenne ja lordi Mohunin miekan väliin. Teidän nuori sukulaispoikanne, Harry Esmond, on kertonut minulle, että hän koetti kääntää riidan itseänsä vastaan'."

"Oletteko tullut hänen luotaan? kysyi kreivitär", (niin jatkoi mr. Steele), "nousten seisomaan kovin ankarana ja arvokkaana. Luulin, että prinsessa oli teidät lähettänyt. Tapasin mr. Esmondin vankilassa ja heitin hänelle jäähyväiset. Hän toi onnettomuutta kotiini. Hänen ei olisi tullut milloinkaan sinne saapua."

"Madam, madam, häntä ei teidän pidä syyttää, minä keskeytin", jatkoi Steele.

"Syytänkö minä häntä, sir?" kysyi leski. "Jos hän on teidät lähettänyt, niin sanokaa, että olen hakenut turvaa sieltä" — hän puhui nyt hyvin kalpeana ja ääni väristen — "sieltä mistä kaikki, jotka pyytävät, sen saavat; ja että Jumala vaatii minun eroamaan hänestä eikä enää häntä tapaamaan. Kohtasimme vankilassa viimeisen kerran — ainakin monien vuosien ajaksi. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa, vuosien perästä — kun — kun polvemme ja kyyneleemme ja katumuksemme ovat muuttaneet syntiset sydämemme, sir, ja ansainneet meille anteeksiannon, että kohtaamme uudelleen — mutta ei nyt. Kaiken tämän jälkeen en voisi kestää hänen näkemistään. Toivotan hänelle hyvää, sir, mutta lausun hänelle myös jäähyväiset; ja jos hänellä on meitä kohtaan tuo — tuo kunnioitus, josta hän puhuu, kehoitan häntä sitä osoittamaan tottelemalla minua tässä suhteessa."

"Tulen murtamaan tuon nuoren miehen sydämen, madam, viedessäni tämän kovan tuomion", sanoi mr. Steele.

"Lady pudisti päätään", jatkoi lempeä oppinut ystäväni. "Nuorten miesten sydämet, mr. Steele, eivät ole niin hauraita", sanoi hän. "Mr. Esmond on löytävä toisia, — toisia ystäviä. Tämän talon emäntä on kovin myötämielinen entisen lordin pojalle", hän lisäsi punastuen, "ja on luvannut minulle — tarkoitan leskivarakreivittären luvanneen minulle, että hän pitää huolen tuon nuoren miehen tulevaisuudesta. Niin kauan kuin minä siinä asun tuon hirveän, hirveän teon jälkeen, joka on tapahtunut, ei Castlewood milloinkaan saa olla hänen kotinsa — ei milloinkaan. Enkä halua, että hän kirjoittaa minulle — ellei — ei — en halua hänen milloinkaan kirjoittavan minulle enkä halua häntä koskaan tavata. Sanokaa hänelle, jos haluatte, minun jäähyväis — hiljaa! ei sanaakaan tästä tyttäreni kuullen."

"Tässä saapui ihana Beatrix joelta, posket terveyttä loistaen ja näyttäen vielä entistään ihanammalta ja tuoreemmalta surupuvussaan." Ja kreivitär sanoi:

"Beatrix, tämä on mr. Steele, hänen korkeutensa prinssin kamariherra. Milloin ilmestyy uusi huvinäytelmänne, mr. Steele? — Toivottavasti ensi-illan aikoihin olet päässyt vankilan ulkopuolelle, Harry."

Tunteellinen kapteeni lopetti tämän surullisen jutun, sanoen: "Filia pulchriorin kauneus ajoi totisesti pulchram matrem mielestäni; ja kuitenkin tullessani jokea pitkin ja ajatellessani tuota paria, pääsi kypsyneen naisen tyyni arvokkuus ja ääretön suloisuus etualalle, ja arvioin hänet neitoa vieläkin jalommaksi!"

Vankiemme seura eleli perin mukavasti Newgatessa, ja he nauttivat varsin toisenlaisia mukavuuksia kuin ne, jotka suotiin siellä oleville kurjille onnettomille. (Nuorukaisen tunteettomuus heidän onnettomuutensa, heidän vielä kolkompien ilojensa, heidän kiroustensa ja solvauspuheittensa suhteen on senjälkeen herättänyt hänessä jonkinmoista häpeäntunnetta, aivankuin osoittaen, miten itsekäs hänen vankeutensa aikana hänen oma, erikoinen surunsa oli ja miten kokonaan sen ajatteleminen hänet valtasi.) Jos nuo kolme herraa elivät hyvin Newgaten vartijan hoivaamina, niin johtui se siitä, että he maksoivat hyvin; eikä tosiaankaan kalleimman ravintolan eikä upeimman kapakan maksukustannukset Lontoossa olisi kyennyt muodostamaan pitempää laskua kuin isäntämme "Käsiraudan ravintolassa", — niinkuin eversti Westbury sitä nimitti. Kolme huonettamme oli suoraan Newgaten portista — toisessa kerroksessa. Huoneista oli näköala Newgate Streetille Cheapsidea ja Paavalin kirkkoa kohti. Ja meillä oli lupa kävellä katolla ja voimme sieltä nähdä Smithfieldin ja sinitakkisten poikain koulun, puutarhat ja Cbartreux'n — missä, kuten Harry Esmond muistaa, oppinut Dick ja Harryn ystävä, Tom Tusher, olivat saaneet kouluutuksensa. Harry ei mitenkään olisi voinut maksaa osuuttaan huikean suureen laskuun, jonka isäntämme kerran viikossa toi vierailleen, sillä hänellä oli taskussaan ainoastaan kolme hopearahaa tuona tuhoisana iltana ennen kaksintaistelua, kun herrat olivat korttiensa ääressä ja tarjoutuivat kaikki viisi pelaamaan; mutta hänen vielä sairastaessaan Gatehousessa — senjälkeen kuin lady Castlewood oli vieraillut hänen luonaan siellä ja ennen hänen tutkintoaan — saapui sinne eräs mies, jolla oli oranssinruskea, sininauhainen takki (livrea, jota Esmondit aina käyttivät) ja toi mr. Esmondille sinetöidyn käärön, jossa oli kaksikymmentä guineaa, ja kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänelle oli hankittu asianajaja ja että hänelle lähetettiin lisää rahaa aina kun hän sitä tarvitsi.

Kirje oli omituinen kirje oppineelta, sillä sitä hän oli tai siksi hän itseään kutsui, Castlewoodin leskikreivittäreltä, ja oli kirjoitettu omituisella, barbaarisella ranskalla, jota hän ja useat muut senaikuiset hienot naiset — esimerkiksi Portsmouthin armo — käyttivät. Oikeinkirjoitus ei tosiaankaan senaikuisessa maailmassa ollut yleinen taito, ja lordi Marlboroughin kirjeet osoittavat, että hänellä, yhtenä monista, oli hyvin vähän vihiä tästä puolesta kielioppiaan.

"Mong Coussin", kirjoitti rouva leski varakreivitär, "je scay que vous vous êtes bravement batew et grièvement bléssay — du costé de feu M. le Vicomte. M. le Compte de Varique ne se playt qua parlay de vous; M. de Moon aucy. Il di que vous avay voulew vous bastre avecque luy — que vous estes plus fort que luy sur l'auscrimme — quil'y a surtout certaine Botte que vous scavay quil n'a jammay sceu pariay: et que c'en eut été fay de luy sivouselug vous vous fussiay battews ansamb. Aincy ce pauv Vicompte est mort. Mort et peutayt — Mon coussin, mon coussin! jay dans la tayste que vous n'estes quung pety Monst angcy que les Esmonds ong tousjours esté. La veuve est chaymoy. J'ay recuilly cet'pauve famme. Elle est furieuse cont vous, allans tous les jours chercher le Roy (d'icy) démandant à gran cri revanche pour son Mary. Elle ne veux voyre ni entende pariay de vous: pourtaut elle ne fay qu'en pariay milfoy par jour. Quand vous seray hor prison venay me voyre. J'auray soing de vous. Si cette petite Prude veut se défaire de song pety Monste (Hélas je craing quil ne soy trotar!) je m'en chargeray. J'ay encor quelqu interay et quelques escus de costay.

"La Veuve se raccommode avec Milady Marlboro qui est tout puicante avecque la Reine Anne. Cet dam sentéraysent pour la petite prude; qui pourctant a un fi du mesme asge que vous savay.

"En sortant de prisong venez icy. Je ne puy vous recevoir chaymoy à cause des méchansetés du monde, may pre du moy vous aurez logement.

Isabelle Vicomtesse d'Esmond."

["Rakas Serkkuni", kirjoitti rouva leskikreivitär, "tiedän teidän taistelleen urhoollisesti ja haavoittuneen vaikeasti — Herra Varakreivin luodista. Herra Kreivi Warwich ei puhele mistään muusta kuin teistä; Herra Kreivi Mohun samaten. Hän sanoi teidän tahtoneen taistella hänen kanssaan — että olette häntä paljon vahvempi — että on olemassa eräs Kaksintaistelujuoni, josta ette olisi arvanneet hänen koskaan osanneen panna vetoa, ja että hän tämän juuri teki nähdessään teidän taistelevan niin raivoisasti. Siis on tämä Varakreivi parka kuollut. Kuollut ja ehkä — Serkkuseni! sirkkuseni! — en voi ajatella muuta kuin että te olette pieni Hirviö — niinkuin kaikki Esmondit ovat aina olleet. Leski on minun luonani. Olen ottanut tuon naisparan hoivaani. Hän on raivoissaan teihin ja käy joka päivä pyrkimässä Kuninkaan puheille (täältä jaloin) anoakseen julmaa kostoa Puolisonsa surmaajalle. Hän ei tahdo nähdä teitä eikä kuulla puhuttavan teistä: ja kuitenkin hän itse puhelee teistä tuhat kertaa päivässä. Kun pääsette pois vankilasta, niin tulkaa minua tervehtimään. Minulla olisi teille asiaa. Jos tämä pikku Hupsu lakkaa ajattelemasta pikku Hirviötään (minä pelkään, ettei tämä sitä ansainnut!), niin pidän hänet aina luonani. Minulla on vielä jonkin verran korkovaroja ja kolikoita siihen uhrata.]

["Vankeudesta päästyänne tulkaa tänne. En voi ottaa teitä vastaan omassa talossani tämän maailman ilkeiden kielten pelosta, mutta täällä lähellä hankin teille asunnon.]

["Isabelle, Esmondin varakreivitär."]

Markiisitar Esmondiksi mainitsi tämä lady toisinaan itseään sen valtakirjan nojalla, jonka entinen kuningas Jaakko oli Harryn isälle antanut; sellaisessa tapauksessa hän antoi jonkun ritarin vaimon kantaa laahustintaan ja hänellä oli metallinen juomamalja kansineen ja koristepeitteineen.

Samanikäinen kuin pieni Francis (jota tästälähtien tulemme tässä nimittämäin Castlewoodin varakreiviksi) oli H.K.K. Walesin prinssi, joka oli syntynyt samana vuonna ja kuukautena kuin Frank ja joka oli juuri virallisesti julistettu Saint Germainissa Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin kuninkaaksi.

III luku.

OTAN KUNINGATTAREN PESTIN QUININ RYKMENTTIIN.

Mies, jolla oli oranssin ruskea livrea sinisin nauhoin ja rintapielin, oli odottamassa kun Esmond saapui vankilasta ja otettuaan nuorukaisen kevyen matkalaukun johti hänet pois hirveästä Newgatesta ja Fleet Conduitin kautta Thames joelle, jossa he kutsuivat soutajan ja matkasivat pitkin jokea Chelseahen. Esmondin mielestä aurinko milloinkaan ollut paistanut niin kirkkaasti eikä ilma tuntunut niin raittiilta ja virkistävältä. Temple Garden näytti hänestä heidän ohi soutaessaan Eedenin yrttitarhalta; ja laiturien, telakkain ja joen varrella olevien rakennusten ulkomuoto, Somerset Housen ja Westminsterin (jossa loistava uusi silta oli juuri alulla), Lambethtornin ja palatsin näkeminen, sekä tuo loistava Thamesin väylä, joka kuhisi veneitä ja huvipursia, täytti hänen sydämensä mielihyvällä ja ilolla — niinkuin sellainen ihana näky helpostikin riemastutti sitä, joka niin kauan oli ollut vankina ja joka oli hautonut niin surullisia ajatuksia, jotka vielä enemmän olivat synkentäneet hänen vankeusaikaansa. He soutivat viimein sievään Chelsean kylään, jossa ylimystöllä on useita kauniita maataloja ja niin he saapuivat leskivarakreivittären taloon — hauskannäköiseen, uuteen taloon, joka sijaitsi joelle päin olevassa talorivissä ja jonka takana oli sievä puutarha. Talosta aukeni miellyttävä näköala sekä Surreyhin että Kensingtoniin, jossa on tuo lordi Warwickin, Harryn vastustajan vanhanaikuinen, ylväs palatsi.

Täällä leskivarakreivittären salongissa nuorukainen näki uudelleen muutamia niistä kuvista, jotka olivat olleet Castlewoodissa, ja jotka varakreivitär oli sieltä kuljettanut pois miehensä, Henryn isän, kuoltua. Ylimmällä paikalla oli sir Peter Lelyn maalaama muotokuva hänen armostaan neiti Isabella Esmondista Dianana keltaisessa silkissä, jousi kädessä ja puolikuu otsalla, hyppivien koirien ympäröimänä. Se oli maalattu siihen aikaan, jolloin kuninkaallisten Endymionien sanottiin saaneen osakseen suosiota tältä metsästäjättäreltä; ja koska jumalattaret ovat ikuisesti nuoria, ei tämäkään jumalatar kuolinpäiväänsä asti, luullut koskaan vanhentuvansa, vaan vaati ihmisiä uskomaan, että muotokuva yhä oli aivan hänen näköisensä.

Sitten kun kamaripalvelija, jolla sen ohella oli useita muitakin toimia varakreivittären vaatimattomassa taloudessa, oli johdattanut nuorukaisen huoneeseensa, suvaitsi tämä elähtänyt Diana-jumalatar ilmestyä sopivan odotuksen jälkeen. Turkkilaiseen pukuun puettu murjaani punaiset saappaat jalassa ja kaulassa hopeakaulus, johon varakreivittären vaakuna oli kaiverrettu, saapui hänen edellään kantaen hänen tyynyään; sitten tuli varakreivittären seuranainen; sitten pieni pyykoiralauma haukkuen ja hyppien ankaran metsästäjättären edellä; ja katso, sitten saapui itse varakreivitär "tuoksuja tulvien". Esmond muistaa lapsuudestaan tuon voimakkaan myskin tuoksun, jota huokui hänen emintimänsä, sillä siksi häntä voidaan sanoa. Niinkuin taivas käy punaisemmaksi ja punaisemmaksi auringon laskun lähestyessä, niin alkoivat leskivarakreivittärenkin posket hänen vanhetessaan punoittaa yhä voimakkaammin. Hänen kasvonsa olivat koristetut heleällä punamaalilla, joka näytti vielä helakammalta sen valkoisen maalin vuoksi, jota oli käytetty sen vaikutusta lieventämään. Hän käytti hiuskiharoita, jommoiset olivat olleet muodissa kuningas Kaarlen aikaan; kuningas Vilhelmin aikaisilla naisilla oli sensijaan hiuslaitteet, jotka olivat Cybelen tornin kaltaiset. Hänen silmänsä loistivat tämän omituisen maalien, värien ja hiusvoidelaitteiden takaa. Sellainen oli leskivarakreivitär, mr. Esmondin isän leski.

Henry kumarsi hänelle niin syvään kuin hänen arvonsa ja sukulaisuutensa ansaitsivat ja lähestyi häntä mitä suurimmalla vakavuudella ja suuteli taas tuota kättä, jonka vapisevilla nivelillä kimalteli joukko sormuksia — ja muisti menneet ajat, jolloin tuo vapiseva käsi sai hänet vapisemaan. "Markiisitar", sanoi hän kumartaen ja polvistuen toisen polvensa varaan, "onko minulla kunnia suudella kättä?" Sillä sisäisen naurun ohella, naurun, jonka sellaisen omituisen vanhan olennon näkeminen hyvin kykeni nuoressa miehessä aiheuttamaan, hän tunsi hyvänsuopuutta ja veriheimolaisuuden tunnetta. Hän oli ollut hänen isänsä vaimo ja oli hänen isoisänsä tytär. Hän oli kärsinyt häntä menneinä aikoina ja oli nyt omalla tavallaan ystävällinen häntä kohtaan. Ja kun nyt Esmondin mieli oli keventynyt eikä tuo salainen häväistys enää häntä synkistyttänyt, hän oli onnellinen tuntiessaan perhesiteitä ja omistaessaan niitä — ja tunsi ehkä jonkun verran salaista turhamaisuutta tekemässään uhrauksesta. Hän tiesi, että hän, Esmond, todellisuudessa oli perheen pää, jota vain oma jalomielisyytensä esti oikeuttaan käyttämästä.

Aina sen jälkeen kuin hän oli saanut tietää tuon salaisuuden isäntä-paraltaan tämän kuolinvuoteella, hän oli tuntenut itsenäisyyttä, jommoista ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja joka ei hänestä milloinkaan sen jälkeen luopunut. Niinpä hän nimitti vanhaa tätiään markiisittareksi, mutta teki sen sillä tavoin, kuin hän itse, joka tätä niin puhutteli, olisi ollut Esmondin markiisi.

Lukiko lady nuoren miehen silmistä, jotka eivät enää ollenkaan pelänneet hänen omiaan eikä niiden vanhuuden elähyttämää valtaa, että nuorukainen tiesi tai ainakin aavisti oikean syntyperänsä? Varakreivitär säpsähti hämmästyneenä hänen muuttuneen käytöksensä johdosta; se olikin vallan erilaista käyttäytymistä kuin cambridgelaisen ylioppilaan, joka oli vieraillut varakreivittären luona kaksi vuotta sitten. Silloin oli Esmond lähtenyt varakreivittären luota taskussaan viisi kultarahaa, jotka oli saanut kamaripalvelijan kädestä. Varakreivitär katseli häntä silmät pyöreinä ja varmaankin hän vapisi vähän enemmän kuin hänen tapansa oli ja sanoi:

"Tervetuloa, serkku!" pelästyneellä äänellä.

Nuorukaisen päätös, kuten ennen on mainittu, oli ollut aivan toinen — nimittäin kulkea elämän läpi aivan kuin hän ei olisi tiennyt syntyperänsä salaisuutta, mutta nyt hän äkkiä aivan oikein päättikin valita toisen menettelytavan. Hän pyysi, että varakreivittären palvelijat poistuisivat huoneesta, ja kun he olivat jääneet kahdenkesken, hän sanoi: "'Tervetuloa lanko', pitäisi kai vähintäinkin sanoa, madame. Suurta vääryyttä on tehty minulle ja teille ja äitiraukalleni, joka ei enää ole elävien joukossa'."

"Taivaan nimessä vakuutan, että minä olin siihen syytön", huudahti varakreivitär antautuen heti. "Paha isäsi se —"

"Tuotti tämän häväistyksen perheellemme", täydensi mr. Esmond. "Tiedän sen varsin hyvin. En tahdo enää häiritä. Ne, jotka ovat arvonimen nykyisiä haltijoita ovat olleet rakkaimpia hyväntekijöitäni eivätkä milloinkaan ole suoneet minulle pahaa. Entinen lordi, rakas isäntäni, ei tiennyt totuutta ennenkuin muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, jolloin isä Holt ilmaisi hänelle tuon uutisen."

"Tuo hylky, hän kuuli sen rippitunnustuksessa! Hän kuuli sen rippitunnustuksessa", huudahti leskivarakreivitär.

"Ei niin. Hän sai kuulla sen muuallakin eikä vain rippitunnustuksessa", mr. Esmond vastasi. "Kun isäni haavoittui Boynen luona, hän kertoi tuon totuuden ranskalaiselle papille, jonka talossa hän kuoli. Tämä herra ei pitänyt sopivaisena tuon kertomuksen julkaisemista, ennenkuin kohtasi isä Holtin Saint Omer'issa. Ja viimeksimainittu salasi sitä omissa tarkoituksissaan, kunnes sai tietää elikö äitini vaiko ei. Hän on jo vuosia sitten kuollut, kertoi isäntäparkani minulle kuoleman kouristaessa hänen rintaansa, ja häntä en epäile. En edes tiedä, voisinko toteennäyttää avioliiton olemassaolon. En sitä halua, vaikka sen voisinkin. En halua tuottaa häpeätä nimellemme enkä surua niille, joita rakastan, vaikka he kohtelisivat minua miten huonosti tahansa. Isäni poika, madame, ei halua katkeroittaa sitä vääryyttä, jonka isäni teille teki. Olkaa edelleenkin hänen leskensä ja suokaa minulle ystävällisyytenne. Sitä vain teiltä pyydän; enkä milloinkaan enää puhu tästä asiasta."

"Mais vous êtes un noble jeune homme!" [Te olette nuori aatelisherra] virkkoi lady, puhuen ranskan kieltä, niinkuin oli hänen tapansa ollessaan kiihtynyt.

"Noblesse oblige" [aateluus velvoittaa], sanoi mr. Esmond kumartaen hänelle syvään. "Ne henkilöt, joille minä usein olen luvannut elämäni kiitokseksi heidän rakkaudestaan, elävät. Tulisiko minusta nyt heidän vihamiehensä riidelläkseni heiltä arvonimeä? Mitäpä siitä kenellä se on? Se on yhä meidän perheemme hallussa."

"Mitä tuossa pienessä tekokainossa naisessa saattaa olla, jonka vuoksi miesten täytyy niin hullaantua hänen suhteensa?" huudahti leskivarakreivitär. "Hän oli täällä kokonaisen kuukauden vetoamassa kuninkaaseen. Hän on sievä ja hyvin säilynyt, mutta hänellä ei ole bel air'iä. Ja entisen majesteetin hovissa tuntuivat kaikki miehet ihailevan häntä eikä hän ollut pientä vahanukkea kummempi. Nyt hän tosin on parempi ja näyttää oman tyttärensä sisarelta, mutta mitä te kaikki oikeastaan tarkoitatte hänen ylistämisellään? Mr. Steele, joka oli Yrjö-prinssiä palvelemassa, kirjoitti hänestä runon nähdessään hänen kahden lapsensa kanssa menevän Kensingtoniin, ja hän vakuuttaa, käyttävänsä tuon naisen värejä ja toistaiseksi pukeutuvansa mustiin. Mr. Congreve sanoo kirjoittavansa 'Surevan lesken', josta tulee parempi kuin hänen 'Sureva morsiamensa'. Vaikka heidän miehensä riitelivät ja taistelivat kaksintaistelunkin, silloin kuin tuo Churchill-hylky luopui kuninkaasta (josta teosta hän olisi ansainnut hirttonuoran), on lady Marlborough uudelleen hullaantunut tuohon pikkuiseen leskeen; hän loukkasi minua omassa vastaanottohuoneessani sanomalla, ettei hän ollut tullut katsomaan vanhaa leskeä, vaan nuorta varakreivitärtä. Pienestä Castlewoodista ja pienestä lordi Churchillista tulee varmaankin vannoutuneita ystäviä ja he ovatkin jo antaneet toisiaan korville pari kolme kertaa kuten veljekset ainakin. Ja tuo kehno nuori Mohun sitten, hän piti tultuaan viimevuonna maalta, jossa oli keksinyt tuon otuksen, melua koko talven hänestä sanoen, että hän oli sikain eteen heitetty helmi, ja tappoi tyhmän Frank-paran. Koko riita aiheutui hänen vaimostaan. Tiedän, että riita oli hänestä. Oliko hänen ja Mohunin välillä mitään, lanko? Kerro nyt minulle, oliko siinä mitään? Itsestäsi en pyydä sinua mitään selityksiä antamaan."

Mr. Esmond punastui. "Mylady on hurskas kuin taivaan pyhimys, madame", hän huudahti.

"Eh! — mon neveu. Useat pyhimykset pääsevät taivaaseen, vaikka heillä ensin on ollutkin koko joukko katumista. Uskonpa, että olet samanlainen kuin kaikki nuo muut hullut ja hurjasti rakastunut häneen."

"Rakastin ja kunnioitin häntä koko maailman nähden", vastasi Esmond. "En sitä ensinkään häpeä."

"Ja hän on sulkenut sinulta ovensa — antanut papinviran tuolle inhoittavalle nuorelle pennulle, tuon inhoittavan vanhan karhun pojalle, Tusherille, ja sanoo, ettei enää milloinkaan tahdo nähdä sinua. Monsieur mon neveu, olemme kaikki samanlaisia. Kun olin nuori nainen, vakuutan, että tuhansia kaksintaisteluja taisteltiin minun tähteni. Ja kun Monsieur de Souchy-parka hukutti itsensä Bruggen kanavaan siksi, että tanssin kreivi Springbockin kanssa, en kyennyt pusertamaan esiin ainuttakaan kyyneltä, vaan tanssin kello viiteen seuraavana aamuna. Kreivi — ei, lordi Ormond soitti viulua ja hänen majesteettinsa teki minulle sen kunnian, että tanssi koko yön kanssani. — Miten olet kasvanut! Sinulla on bel air. Olet tumma mies. Meidän Esmondimme ovat kaikki tummia. Pienen tekokainon poika on vaalea samoin kuin isänsäkin — hän oli vaalea ja tyhmä. Olit inhoittava pikku hylky kun ensin tulit Castlewoodiin — olit pelkkinä silminä kuin variksenpoika. Tarkoitimme tehdä sinusta papin. Tuo inhoittava isä Holt — miten hänellä oli tapana säikytellä minua kun olin sairas Nyt minulla on mukava opettaja — Abbe Douillette — herttainen mies! Pidämme pieniä paastoja aina perjantaisin. Kokkini on hurskas, jumalinen mies. Tietysti sinäkin olet uskonasioissa oikealla tolalla. Oranian prinssin sanotaan todellakin olevan kovin sairaana."

Tähän tapaan vanha varakreivitär sumeilematta leperteli mr. Esmondille, joka kovin hämmästyi hänen nykyistä kielevyyttään verratessaan sitä hänen ennen osoittamaansa ylpeään käytökseen. Mutta leskivarakreivitär oli heti ottanut hänet suosioonsa eikä ainoastaan nähnyt hyväksi pitää hänestä niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta pelkäsikin häntä; ja nuorukainen huomasi nyt olevansa hänen parissaan nuorena miehenä yhtä tuttavallinen kuin hän poikana oli ollut ujo ja hiljainen. Leskivarakreivitär oli sanansa arvoinen hänen suhteensa. Hän esitteli nuorukaisen seurapiirillensä, jota hänen luonaan kävi melko paljon — kuningas Jaakon kannattajia tietysti — ja hänen pelipöytiensä ääressä punottiin äänekkäästi monenlaisia juonia. Hän esitteli mr. Esmondin sukulaisenaan useille arvohenkilöille; hän varusti avokätisesti nuorukaisen rahalla, jota nuorukainen ei epäröinyt häneltä vastaanottaa ajatellessaan sukulaisuutta, jossa oli häneen ja uhrauksia, joita itse teki tämän perheen puolesta. Mutta hän oli tehnyt mielessään päätöksen, ettei enää pitemmältä kulkisi kenenkään naisen hameenliepeissä, ja oli jo varmaankin suunnitellut mielessään, miten hän tekisi itsensä huomatuksi ja miten loisi itselleen nimen, jonka hänen outo onnensa oli häneltä kieltänyt. Hän tunsi olevansa tyytymätön entiseen, hiljaiseen elämäänsä kirjojen parissa; katkerasti hän kapinoi sitä orjuutta vastaan, johon oli nähnyt parhaaksi sulkea itsensä niiden vuoksi, joiden kovuus häntä kohtaan saattoi hänen sydämensä verta vuotamaan ja kiihkeästi hän halusi nähdä ihmisiä ja maailmaa. Tämä kaikki sai hänet ajattelemaan sotilasammatin valintaa — ainakin haluamaan nähdä muutamia sotaretkiä — ja hän kehoitti uutta emäntäänsä hankkimaan hänelle jonkun rykmentin puvun, ja eräänä päivänä hän sai kunnian havaita, että hänet oli määrätty vänrikiksi eversti Quinin jalkaväkirykmentin irlantilaiseen osastoon.

Tuskin mr. Esmond oli ollut toimessaan kolmea viikkoakaan, kun tuo onnettomuus kohtasi kuningas Wilhelmiä, onnettomuus, joka lopetti suurimman, viisaimman, jaloimman ja armeliaimman hallitsijan, mitä Englanti on koskaan tuntenut. Vastapuolueen tavaksi oli tullut parjata tämän suuren ruhtinaan mainetta hänen elinaikanansa; mutta ilo, jota he ja kaikki hänen vihamiehensä Euroopassa hänen kuollessaan osoittivat, on todistuksena kauhusta, jota he häntä kohtaan tunsivat. Vaikka Esmond oli nuori, oli hän tarpeeksi viisas (ja tarpeeksi ylevämielinenkin, voidaan sanoa), inhotakseen sitä rietasta vahingoniloa, joka puhkesi esiin kuningas Jaakon seuraajien kesken Lontoossa tämän mainehikkaan ruhtinaan, tämän voittamattoman soturin, tämän viisaan ja tyynen valtiomiehen, kuollessa. Uskollisuus karkoitetun kuninkaan perhettä kohtaan, kuten on mainittu, oli perinnöllistä perheessä, johon Mr. Esmond kuului. Hänen isänsä lesken kaikki toiveet, myötätunto, muisto ja suunnitelmat olivat kuningas Jaakon puolella, ja hän oli todellakin suulain salaliittolainen mikä koskaan on kuninkaan oikeuksia perille ajanut tai hänen vastustajiaan solvannut quadrillepöydän ääressä tai teekupin höysteeksi. Varakreivittären talossa vilisi kirkonmiehiä sekä salapukuisina että tavallisissa puvuissaan, juorukelloja St. Germainista, ja urkkijoita, jotka tiesivät viimeiset uutiset Versaillesista, — niin, vieläpä tarkalleen sen retkikunnan voiman ja luvun, jonka Ranskan kuningas aikoi lähettää Dunkerquesta ja joka oli nielaiseva kitaansa Oranian prinssin sekä hänen armeijansa ja hovinsa. Kreivitär oli ottanut vastaan Berwickin herttuan, kun tämä saapui Englantiin 1696. Hän säilytti lasia, josta herttua oli juonut, vannoen, ettei hän milloinkaan sitä käyttäisi, ennenkuin joisi siitä kuningas Jaakko III:n maljan hänen majesteettinsa palatessa. Hänellä oli kuningattarelta saatuja muistoesineitä ja jäännöksiä pyhimyksestä, joka, jos se mitä sanottiin oli totta, ei aina ollut varakreivittäreen ja useihin muihinkaan nähden ollut mikään pyhimys. Varakreivitär uskoi tämän pyhimyksen haudalla tapahtuneisiin ihmeisiin, ja hän tiesi sadoittain taattuja kertomuksia ihmeparannuksista, joita tuon kuningasvainajan rukousnauhat, hänen käyttämänsä mitalit, hänen hiuskiehkuransa ja ties mitkä olivat aiheuttaneet. Esmond muistaa joukon ihmeellisiä juttuja, jotka tuo nainen hänelle kertoi. Niinpä parantui Autunin piispa taudista, jota hän oli potenut neljäkymmentä vuotta, pidettyään messun kuninkaan sielun puolesta. Ja mr. Marais'n, Avergnen haavurin, jonka molemmat jalat olivat halvatut, paransi kuninkaan esirukous. Ja Philip Pitet, benediktiniläismunkki, jolla oli tukehduttava yskä, etsi apua taivaasta kuninkaan ansioiden ja välityksen avulla, ja kohta tunsi hän ylettömän hien pursuvan joka taholta ruumistaan ja parantui täydellisesti. Ja sitten Lepervierin, Saksi-Gothan herttuan tanssimestarin vaimo, parani täydelleen reumatismista kuninkaan välityksellä, josta ihmeestä ei saattanut olla vähintäkään epäilystä, sillä hänen haavurinsa ja tämän apulainen ovat antaneet valallisen todistuksensa, etteivät he millään muotoa avustaneet paranemista. Näitä juttuja, ja tuhansia muita samanlaisia uskoi mr. Esmond sen verran kuin häntä halutti. Hänen sukulaisensa suuremmalla uskollaan jaksoi sulattaa ne kaikki.

Englantilainen korkeakirkollinen puolue ei hyväksynyt näitä juttuja. Mutta toisaalta heidän mielestään totuus ja kunnia sitoi heidät karkoitetun kuninkaan puolelle, eikä karkoitetulla perheellä ollutkaan yhtään lämpimämpää tukijaa kuin Castlewoodin lempeä lady, jonka talossa Esmond oli kasvatettu. Lady vaikutti mieheensä hyvin paljon, varmaankin enemmän kuin tiesikään mylord, joka ihaili vaimoaan suunnattomasti, vaikka saattoikin olla hänelle uskoton. Sensijaan, että olisi nähnyt omintakeisen ajattelemisen vaivan, mylord hyväksyi varsin mielellään mielipiteet, jotka hänen vaimonsa hänelle antoi. Hänenlaiselleen yksinkertaiselle ja uskonnolliselle luonteelle oli mahdotonta alamaisuus muita hallitsijoita kohtaan kuin tuota ainokaista. Kuningas Wilhelmin palveleminen hyödyn tähden olisi ollut hirveätä teeskentelyä ja petosta. Ladyn puhdas tunto ei olisi voinut alistua siihen enempää kuin varkauteen tai väärennykseen tai mihinkään muuhunkaan huonoon tekoon. Lordi Castlewood olisi epäilemättä voitu voittaa, mutta hänen vaimoaan ei koskaan; ja lordi alisti omantuntonsa ladynsä valtaan tässä, samoinkuin useimmissa muissakin asioissa, ellei hän ollut liian voittamattoman kiusauksen pauloissa. Ja hänen rakkaudestaan ja kiitollisuudestaan, sekä hartaasta kiintymyksestä emäntäänsä, kiintymyksestä, joka oli ominaista koko Esmondin nuoruudelle, johtui että nuorukainen myöntyi tähän ja muihin uskonkappaleisiin, jotka hänen hellä hyväntekijättärensä hänelle esitti. Jos lady olisi ollut whig, olisi nuorukainenkin ollut; jos lady olisi ollut mr. Foxin seuraaja ja kääntynyt kveekariksi, olisi nuorukainen epäilemättä julistanut syntisiksi röyhelön ja peruukin ja kironnut miekat, nauhakoristeiset takit ja kirjailukoristeiset sukat. Oppilaiden poikamaisissa väittelyissä yliopistossa, jossa puolueet olivat kovin kiihkeitä, oli Esmond huomattu Jaakon puoluelainen. Hän todennäköisesti valitsi yhtä paljon turhamaisuudesta kuin sydämen kiintymyksestä perheensä puolueen.

Melkein koko maan papisto ja enemmän kuin puolet kansaa oli tällä puolella. Kansamme on varmaankin maailman uskollisin kansa, ihailemme kuninkaitamme ja olemme heille uskollisia vielä kauan senkin jälkeen kuin he ovat lakanneet olemasta uskollisia meille. Kerrassaan, ihmeellistä on jokaisen, joka katsahtaa taaksepäin Stuart-perheen historiaan, ajatella, miten he potkaisivat kruununsa luotaan pois, miten he työnsivät luotaan toisen onnen toisensa jälkeen, mitä lojaalisuuden aarteita he tuhlasivat ja miten tuhoisan taipuvaisia he olivat omaa perikatoaan täydellistämään, jos ketä kohtaan on oltu uskollisia, oltiin heitä kohtaan; jos kukaan on laiminlyönyt hyvän asemansa tekivät he sen; ja kaikista vihollisistaan he olivat itse kaikkein tuhoisimmat.

Kun prinsessa Anna peri valtaistuimen oli rasitettu kansa varsin onnellinen kyetessään äänekkäästi vaatimaan aselepoa näistä sodista, riidoista ja salaliitoista ja hyväksymään kuninkaallisen hallitsijattaren persoonan kautta sovinnon puolueiden kesken, joihin maa oli hajaantunut. Toryt voivat häntä palvella kevein mielin; vaikka kuningatar itse oli tory, edusti hän whigmielisen suunnan voittoa. Englannin kansa, joka aina on pitänyt siitä, että heidän ruhtinaansa ovat kiintyneitä omiin perheisiinsä, oli hyvillään ajatellessaan, että heidän ruhtinattarensa oli omalle perheellensä uskollinen, ja prinsessan hallituksen viimeiseen päivään ja tuntiin asti, ellei olisi ollut sitä onnettomuutta, jonka Jaakko oli perinyt isältään yhdessä heidän vaatimustensa kanssa Englannin kruunuun nähden, olisi kuningas Jaakko III voinut painaa sen päähänsä. Mutta hän ei tiennyt, miten tilaisuutta oli odotettava eikä myöskään, miten sitä oli käytettävä, kun se oli hänelle tarjolla; hän oli uhkarohkea silloin, kun hänen olisi tullut olla varovainen, ja varovainen silloin, kun hänen olisi tullut kaikki uskaltaa. Ihminen tuntee jonkinmoista raivoa kykenemättömyyttään kohtaan ajatellessaan surullista tarinaansa. Kohtelevatko kohtalottaret kuninkaita erikoisemmin huolellisesti kuin tavallisia ihmisiä? Ihminen on halukas niin kuvittelemaan ajatellessaan tuon kuningassuvun historiaa, suvun, jonka puolesta uhrattiin niin paljon uskollisuutta, niin paljon urhoollisuutta, niin paljon verta epätoivoisesti ja hyödyttömästi.

Kuninkaan kuoltua julistivat torvea toitottavat airueet koko kaupungissa Westminsteristä Ludgate Hilliin saakka prinsessa Annan (leskivarakreivitär Chelseassa nimitti häntä ruman Anna Hyden tyttäreksi) hallitsijaksi kansan äänekkäästi riemuitessa.

Seuraavalla viikolla nimitettiin lordi Marlborough Sukkanauhan ritariksi ja hänen majesteettinsa sotavoimien ylipäälliköksi. Tämä määräys yhä vain kiihoitti leskivarakreivittären raivoa, taikka, kuten hän luuli, hänen uskollisuuttaan oikeata hallitsijaa kohtaan. "Prinsessa on vain nukke tuon raivottaren käsissä, joka tulee vierashuoneeseeni ja sinkoaa minulle solvauksen vasten kasvoja. Mitä tapahtuneekaan vielä maalle, joka on annettu semmoisen naisen valtaan?" virkkoi leskikreivitär. "Ja sitten tuo kaksinaamainen petturi, lordi Marlborough, hän on pettänyt jok'ikisen miehen ja naisen, joiden kanssa on joutunut tekemisiin, paitsi ei hirveätä vaimoaan, joka panee hänet vapisemaan. Maamme on kokonaan mennyttä joutuessaan tuommoisten hylkyjen kynsiin."

Tällä tavalla Esmondin vanha sukulainen tervehti uusia voimia. Mutta jokin suosio ainakin kohtasi perhettä, joka sitä suuresti kaipasi, näiden kuuluisuuksien ylennyksen kautta. Ennenkuin mr. Esmond jätti Englannin elokuussa, — hän oli silloin Portsmouthissa, jossa oli astunut rykmenttiinsä ja harjoitteli kiivaasti musketin ja keihään käyttötaitoa — hän sai kuulla, että eräs Leimauskonttorin eläke oli myönnetty hänen entiselle, rakastetulle emännälleen, ja että nuori Beatrix-neito oli myöskin otettu hoviin. Niin paljon hyvää ainakin oli leskiparan Lontoon vierailusta ollut — hän ei saanut kostoa miehensä vihamiehille, mutta sovinnon entisten ystävien karissa, jotka säälivät ja näyttivät olevan taipuvaisia häntä palvelemaan. Esmondin vankeusajan onnettomuustovereista oli eversti Westbury mennyt ylipäällikön mukana Hollantiin, kapteeni Macartney oli Portsmouthissa jalkaväkirykmenttinsä ja hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuan väen kanssa ja sanottiin heidän olevan Espanjaan lähdössä; lordi Warwick oli palannut kotiinsa — ja lordi Mohun, sensijaan että häntä olisi rangaistu murhasta, joka oli tuottanut niin paljon surua ja muutoksia Esmondin perheeseen, oli mennyt lordi Macclesfieldin loistavan lähetystön seurassa Hannoverin vaaliruhtinaan luo, vieden Sukkanauhan ritarin arvon hänen korkeudelleen sekä kohteliaan kirjeen kuningattarelta.

IV luku.

ENTISEN KERTAAMISTA.

Niistä vilahtavista valonsäteistä, joita hänen katuvan, kuolevan isäntäparkansa katkonainen kertomus heitti hänen elämäänsä, mr. Esmond oli muun ohella saanut sen käsityksen, että hänen äitinsä oli kauan sitten kuollut. Äitiään, joka oli ollut miehensä hylkäämä ja häväisemä; ja hänen kunniaansa ei poika lainkaan voinut ottaa lukuun joko ajaessaan perille tai hyljätessään omat oikeutetut vaatimuksensa. Lordiparan kiireisestä tunnustuksesta ilmeni, että hänet oli tutustettu asian todelliseen tilaan vasta kaksi vuotta sitten, jolloin mr. Holt vieraili hänen luonaan ja olisi sekoittanut hänet johonkin niistä monista salaliitoista, joiden avulla kuningas Jaakon puolueen salaiset johtomiehet tässä maassa yrittivät alinomaa tuhota Oranian prinssin hengen tai vallan — salaliittoihin, jotka olivat niin murhan kaltaisia, niin halpamaisia keinojensa puolesta, niin halpamaisia tarkoituksiltaan, että kansamme on varmaan menetellyt oikein luopuessaan kaikesta alamaisuudesta ja uskollisuudesta tuota onnetonta kuningasperhettä kohtaan, joka ei voinut oikeuttaan puoltaa muuten kuin sellaisen petoksen avulla — sellaisen synkän juonittelun ja sellaisten huonojen asiamiesten avulla. Kuningas Vilhelmiä vastaan punottiin juonia, jotka eivät olleet sen kunniallisempia kuin salamurhaajain ja maantierosvojen väijytykset. On nöyryyttävää ajatella, että suuri ruhtinas, suuren ja pyhän vallan omistaja ja suuren asian ajaja on alentunut sellaiseen alhaiseen murhaan ja kavallukseen kuin osoittaa tosiksi onnettoman kuningas Jaakon oma valtakirja ja omakätinen allekirjoitus, jotka hän antoi englantilaisille kannattajilleen. Se mitä hän ja he sanoivat sotaan varustautumiseksi ei todellisuudessa ollut muuta kuin murhaan yllyttämistä. Ja Oranian prinssi tunkeutui ylevämielisesti niiden heikkojen salaliittoverkkojen läpi, joihin hänen vihollisensa koettivat hänet kietoa. Näytti siltä kuin heidän raukkamaiset tikarinsa olisivat särkyneet hänen horjumattoman päättäväisyytensä rautarintaan. Kuningas Jaakon kuoltua kuningatar ja hänen väkensä St. Germainissä — katolisia pappeja ja naisia suurimmaksi osaksi — jatkoivat juonitteluaan nuoren prinssin Jaakko III:n hyväksi, joksi häntä Ranskassa nimitettiin ja joksi hänen puolueensa häntä täällä nimitti, — (tämä prinssi taikka Chevalier de St. George, oli syntynyt samana vuonna kuin Esmondin nuori oppilas Frank, varakreivin poika). Ja koska prinssin asioitten johto oli katolisten pappien ja naisten käsissä, johdettiin niitä niinkuin papit ja naiset johtavat — viekkaasti, julmasti, heikosti ja pahaa tarkoittaen. Jesuiittain historia on mielestäni mitä terveellisin opetus. Maailman viekkaimpain, viisaimpain, uutterimpain ja taitavimpain juonen punojain — mutta aina tulee päivä jolloin kiihoitetun kansan viha potkaisee heidän heikon rakennuksensa kumoon ja ajaa raukkamaiset vihamiehensä pakoon. Swift on etevästi kuvannut tuota juonittelun halua, tuota salakähmäisyyden, panettelun ja — valehtelemisen rakkautta, joka on ominaista heikoille luonteille, heikkojen hovien kuokkavieraille. Sellaisille on luonteenomaista vihata ja kadehtia vahvoja ja suunnitella heidän häviötään; ja salaliitto onnistuu erinomaisesti, ja kaikki ennustaa suuren uhrin kukistumista, kunnes Gulliver eräänä päivänä herää, puistaa päältään pienen vihollismatosen ja kävelee pois vahingoittumattomana. Ah! hyvin voivat irlantilaiset soturit sanoa Boynen taistelun jälkeen: "Vaihtakaa kanssamme kuninkaita ja me taistelemme kaiken uudestaan." Taistelu ei totisesti ollutkaan tasaväkinen noiden kahden välillä. Heikko, pappien ohjaama, naisten ohjaama mies, jolla oli niin mitättömiä liittolaisia ja aseita kuin hänen oma kurja luonteensa oli neuvonut häntä valitsemaan, kilpaili sankarin suunnitelmia, päällikkyyttä, viisautta ja sydäntä vastaan.

Eräällä monista raukkamaisista retkistään — sillä arvostellessani niitä nyt, en voi niitä muuksi sanoa — mr. Holt oli tullut mylordin luo Castlewoodiin, ehdottaen jotain ratkaisevaa suunnitelmaa Oranian prinssin tuhoamiseksi, suunnitelmaa, johon herra varakreivi, vaikka olikin kuninkaalle uskollinen, oli vihaisesti kieltäytynyt liittymästä. Mikäli mr. Esmond voi ymmärtää kreivin viimeisistä sanoista, Holt oli tullut varakreivin luo kapinasuunnitelmineen sekä tarjoutunut uusimaan varakreiville sen markiisin arvon, jonka kuningas Jaakko oli lahjoittanut edelliselle varakreiville. Mutta kun varakreivi suhtautui kielteisesti tähän lahjuslupaukseen, Holt uhkasi tykkänään kumota, varakreivin oikeudet Castlewoodin tilukseen ja arvonimeen. Vahvistaakseen tätä hämmästyttävää tietoa, josta Henry Esmondin isäntä vasta silloin sai selvän, Holt saapui evästyksenään entisen lordin Boynen taistelun jälkeen Trimissä, Irlannissa, antama kuolintunnustus. Tämä tunnustus oli tehty sekä irlantilaiselle papille että eräälle ranskalaiselle Holtin veljeskuntaan kuuluvalle kirkonmiehelle, joka toimi kuningas Jaakon sotaväen keskuudessa. Holt näytti tai oli näyttävinään, todistuksen, että entinen varakreivi Esmond oli vihitty äitini kanssa Brysselin kaupungissa v. 1677, jolloin varakreivi, silloinen Thomas Esmond, palveli englantilaisessa sotaväessä Flanderissa. Holt sanoi, että hän voisi todistaa, että tämä Gertrude, jonka hänen miehensä kauan sitten oli hyljännyt, vielä eli ja oli tehnyt nunnanvalan vuonna 1685 Brysselissä; sinä vuonna Thomas Esmond nai setänsä tyttären, Isabellan, jota nyt sanottiin Castlewoodin leskivarakreivittäreksi. Ja jättäen varakreivin kahdeksitoista tunniksi pohtimaan tätä hämmästyttävää uutista (niin kertoi kuoleva lordiparka) Holt katosi papereineen samalla ihmeellisellä tavalla kuin oli tullutkin. Esmond tiesi tavan varsin hyvin — siitä akkunasta, josta oli nähnyt isän poistuvan; mutta sen selittämisestä lordiparalle ei olisi ollut mitään hyötyä; oli vain poimittava hänen hyytyviltä huuliltaan sanat, joita hän hetken kuluttua ei enää kykenisi lausumaan.

Mutta ennenkuin nuo kaksitoista tuntia vielä olivat kuluneet, oli Holt itse vangittu osallisuutensa vuoksi sir John Fenwickin salaliittoon, ja ensiksi hänet suljettiin Hexton-linnaan, josta sitten siirrettiin Toweriin. Hän jätti varakreiviraukan, jolla ei ollut mitään tietoa noista paljastuksista, ainaiseen huoleen hänen paluustaan, jolloin — kuten lordi Castlewood vakuutti kutsuen Jumalan todistajakseen ja kyyneleet sammuvissa silmissään — hänen aikomuksensa oli ollut heti antaa tiluksensa ja arvonimensä niiden oikealle omistajalle ja vetäytyä perheineen omaan taloonsa Walcote'iin. "Ja Jumalan nimessä soisin, että niin olisin tehnyt", sanoi lordiparka. "En nyt olisi tässä, kuolettavasti haavoittuneena, kurjana, hukkaan joutuneena miehenä!"

Mylord odotti päivän toisensa perästä, mutta, kuten voidaan arvata, ei mitään sanansaattajaa tullut; vasta kuukauden lopussa onnistui Holtin lähettää hänelle eräs tiedonanto Towerista. Tiedonannosta ilmeni, että varakreivi sai unohtaa kaiken mitä oli heidän välillään sanottu ja että asiat saivat jäädä nykyiselleen.

"Minulla oli ankara kiusaus", lordiparka sanoi. "Jouduttuani tämän kirotun Castlewoodin arvon omistajaksi, joka arvo ei milloinkaan ole ollut minulle siunaukseksi, olen kuluttanut paljon enemmän kuin tuon tiluksen, sekä perintötilukseni tulot yhteensä. Laskin kaikki varani viimeiseen kolikkoon asti ja huomasin, etten milloinkaan voisi sinulle velkaani maksaa, Henry poloiseni, jonka omaisuus oli minulla ollut kaksitoista vuotta. Vaimoni ja lasteni olisi täytynyt poistua tuosta talosta häväistyinä kerjäläisinä. Jumala tietää, että tuo talo on ollut onneton koti minulle ja omilleni. Minä takerruin raukkamaisesti tuohon lykkäykseen, jonka Holt minulle soi. Salasin totuuden Rachelilta ja sinulta. Koetin voittaa rahaa Mohunilta ja vajosin yhä syvemmälle velkoihin; uskalsin tuskin katsoa silmiisi, kun sinut kohtasin. Miekka on riippunut pääni kohdalla nämä kaksi vuotta. Tunsin itseni totisesti onnelliseksi, kun Mohunin miekanterä vajosi kylkeeni."

Kun Holt, jota vastaan ei mitään muuta voitu näyttää toteen kuin että hän oli jesuiittapappi, jonka tiedettiin olevan kuningas Jaakon puolella, oli ollut kymmenen kuukautta Towerissa, pantiin hänet lähtevään laivaan kuningas Wilhelmin (joka kuitenkin lupasi hänelle hirttonuoran, jos hän vielä joskus laskisi jalkansa Englannin mantereelle) parantumattoman anteeksiantavaisuuden nojalla. Kun Esmond itse oli vankina, hän ajatteli usein missä nuo paperit, jotka jesuiitta oli näyttänyt hänen isännälleen ja jotka olivat niin suuriarvoiset nuorukaiselle, saattaisivat olla. Niitä ei löydetty mr. Holtilta kun hänet tutkittiin; sillä jos ne olisi löydetty, olisivat neuvoston herrat saaneet ne käsiinsä ja tämä perhehistoria olisi jo kauan sitten saatettu yleisön tietoon. Esmond ei kuitenkaan välittänyt hakea noita papereita. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä — hänen äitiparkansa oli kuollut — mitä hän siis välitti siitä, minkälaisia papereita oli olemassa osoittamassa hänen oikeuttansa arvoon, jota hän oli päättänyt olla itselleen vaatimatta ja jota hän sisimmässään oli vannonut, olevansa milloinkaan riistämättä perheeltä, jota hän maailmassa enimmän rakasti? Kenties hän ylpeili enemmän uhrauksestaan kuin niistä arvoista, joista oli päättänyt luopua. Rakas nuori Francis, Esmondin sukulainen, oli sitäpaitsi niinkauan kuin ei näitä arvokirjoja ilmestynyt, Castlewoodin tiluksen ja arvonimen oikeutettu ja eittämätön omistaja. Pelkkä jesuiitan suullinen vakuutus ei voinut kumota Frankin omistusoikeutta; Esmond tunsi siis mielensä levolliseksi ajatellessaan, että nuo paperit olivat kadoksissa ja että hänen armas emäntänsä ja tämän poika olivat niiden kateissaoloajan Castlewoodin laillinen lady ja lordi.

Mr. Esmond ratsasti pian vapautuksensa jälkeen Ealingin kylään, jossa oli viettänyt varhaisimmat vuotensa tässä maassa, ottaakseen selville olivatko hänen vanhat holhoojansa vielä elossa ja asuivatko he siellä. Mutta ainoa jäännös, jonka hän löysi vanhasta M. Pastoureausta, oli hautausmaalla oleva kivi; siitä ilmeni, että Athanasius Pastoureau, Flanderista syntyisin, oli siihen haudattu kahdeksankymmenenseitsemän vuotiaana. Vanhuksen tupa, jonka Esmond saattoi hyvin muistaa, sekä puutarha — jossa hän lapsuudessaan oli viettänyt useita hetkiä leikissä ja haaveilussa ja saanut monta monituista selkäsaunaa yrmeältä emintimältään — olivat nyt aivan oudon perheen hallussa; ja Esmond saattoi vaivoin saada kylästä tietää, mitä oli tullut Pastoureaun leskestä ja lapsista. Pitäjän kanslia-apulainen — tuo vanha mies oli tuskin muuttunut niinä neljänätoistavuotena, jotka olivat kuluneet Esmondin viime näkemästä — muisti vielä vaimon. Kävi selville, että emintimä oli varsin nopeasti lohduttautunut miehensä kuolemasta, ottamalla uuden, itseään nuoremman miehen, joka tuhlasi hänen rahansa ja kohteli huonosti häntä ja hänen lapsiaan. Tyttö kuoli, toinen pojista otti soturinpestin ja toinen oli mennyt oppipojaksi. Vanha mr. Rogers, kanslia-apulainen, sanoi kuulleensa, että mrs. Pastoureaukin oli kuollut. Hän ja hänen miehensä olivat poistuneet Ealingista seitsemän vuotta sitten; ja niinpä mr. Esmondin toiveet saada tietoja vanhemmistaan tältä perheeltä raukenivat. Hän antoi vanhalle kanslia-apulaiselle kultarahan tiedoistaan, hymyillen ajatellessaan aikaa, jolloin hän ja hänen pienet leikkitoverinsa olivat pujahtaneet pois kirkkomaalta tai piiloutuneet hautakivien taa tämän peloittavan auktoriteetin saapuessa.

Kuka oli hänen äitinsä? Mikä oli ollut tämän nimi? Koska hän oli kuollut? Esmondilla oli palava halu löytää joku, joka voisi vastata näihin kysymyksiin, ja hän ajatteli esittää ne tädilleenkin, varakreivittärelle, joka oli tietämättään omaksunut nimen, johon Henryn äidillä oli oikeus. Mutta varakreivitär ei tietänyt mitään tai näki hyväksi olla mitään tietämättä tästä aineesta, eikä mr. Esmond myöskään voinut häntä paljon ahdistaa siitä puhumaan. Isä Holt oli ainoa ihminen, joka voi häntä tässä suhteessa valistaa, ja Esmond tunsi, että hänen täytyi odottaa, kunnes jokin sattuma tai uusi juoni vei hänet vanhan ystävänsä tulille tai toi tuon uutteran ja väsymättömän olennon taas takaisin Englantiin.

Vänrikin virka ja valmistelut, jotka olivat välttämättömiä sotaretkeä varten, antoivat nuorelle herralle kohdakkoin muuta ajattelemista. Hänen uusi emäntänsä kohteli häntä kovin ystävällisesti ja anteliaasti; hän lupasi tehdä voitavansa ja käyttää rahaakin saadakseen Esmondille nopeasti komppanian komennettavaksi; hän kehoitti nuorukaista hankkimaan kauniit varustukset sekä pukuihin että aseihin nähden, ja hän ihaili tätä iloisena, kun tämä ensikerran näyttäytyi nauhakoristeisessa punaisessa takissaan, ja suvaitsi antaa nuorukaisen suudella itseään tämän mielenkiintoisen virkaanastumisen tapahtuessa. "Punainen", sanoi hän keikahuttaen pystyyn vanhan päänsä, "on aina ollut meidän Esmondien väri." Ja niinpä varakreivitär käyttikin sitä omilla poskillaan hyvin uskollisesti loppuunsa asti. Hän sanoi tahtovansa, että nuorukainen pukeutui niinkuin tämän isän pojalle sopi, ja hän maksoi iloisena tämän viiden punnan majavannahkalakin, mustan kiharaperuukin ja hienot Hollannin liinapaidat sekä miekat ja hopealla silatut pistoolit. Henry-parka ei vielä milloinkaan ollut näyttänyt niin hienolta herralta. Hänen antelias emintimänsä täytti myös hänen kukkaronsa kultarahoilla, joita kapteeni Steele ja muutamat valitut ystävät auttoivat Henryä kuluttamaan eräässä huvitilaisuudessa, jonka Dick oli järjestänyt, — ja olisi maksanutkin, ellei olisi havainnut itseään rahattomaksi kun lasku tuotiin ja tietänyt, että "Sukkanauhassa", joka oli palatsin porttia vastapäätä Pall Mallissa, ei isäntä enää olisi antanut hänelle luottoa.

Vanha varakreivitär näytti todellakin, jos hän ennen olikin tehnyt Esmondille vääryyttä, olevan halukas korvaamaan sen nykyisellä ystävällisyydellään. Hän hyväili Esmondia perinpohjaisesti heidän erotessaan, itki ehtymättömästi, pyysi Esmondia kirjoittamaan joka postilaivalle ja antoi tälle verrattoman pyhäinjäännöksen, jota kehoitti kantamaan kaulassa — erään mitalin, jonka oli siunannut ties mikä paavi ja jota oli käyttänyt Jaakko-kuningasvainaja. Esmond saapui siis rykmenttiinsä paremmissa varuksissa kuin mitä useimmat muut nuoret upseerit kykenivät hankkimaan. Hän oli vanhempi useimpia ylempiä tovereitaan ja hänellä oli lisäksi etu, joka oli vain aniharvoilla armeijan herroista hänen aikanaan, — joista herroista useatkaan eivät osanneet paljon enempää kuin nimensä kirjoittaa — se nimittäin, että hän oli lukenut paljon sekä kotona että yliopistossa, käytteli täydellisesti paria kolmea kieltä ja oli saanut lisäkasvatusta, jota eivät anna kirjat eivätkä vuodet, mutta jonka muutamat ihmiset, saavat onnettomuuden äärettömästä opetuksesta. Se on mahtava opettaja, sen tietää moni miespoloinen, joka on torjunut kädellään sen viivotinta ja nyyhkyttänyt läksyjensä ääressä sen peloittavan istuimen edessä.

V luku.

MENEN VIGO-LAHDEN RETKELLE, MAISTAN SUOLAVETTÄ JA HAISTAN RUUTIA.

Ensimmäinen retki, johon mr. Esmondilla oli kunnia ottaa osaa, muistutti pikemminkin niitä hyökkäyksiä, joita hirveä kapteeni Avory tai kapteeni Kidd pani toimeen, kuin kruunupäitten välistä sotaa, jota johtivat arvoon ja kunniaan kohonneet kenraalit. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1702 purjehti suuri, sataviisikymmentä laivaa käsittävä laivasto Spitheadistä amiraali Shovellin johdon alaisena; laivastossa oli 12,000 sotilasta, joilla retkellään oli ylipäällikkönä hänen korkeutensa Ormondin herttua. Näistä 12,000:ta sankarista yksi, joka ei koskaan ennen ollut merellä ollut tai ei ainakaan muuta kuin kerran lapsuudessaan, kun teki merimatkan Englantiin siitä tuntemattomasta maasta, jossa oli syntynyt — siis yksi noista 12,000:ta, eversti Quinin jalkaväkirykmentin nuorempi vänrikki, oli perin epäsankarillisessa ruumiillisen lamaannuksen tilassa muutamia tunteja merelle lähdön jälkeen; ja vihollisen, jos se olisi hyökännyt laivaan, olisi ollut tuiki helppoa nujertaa hänet. Portsmouthista ohjasimme purtemme Plymouthiin ja otimme sieltä lisävarustuksia. Sivuutimme Finisterren 31 päivänä heinäkuuta — niin muistuttaa Esmondin muistikirja — ja elokuun 8 päivänä kuljimme Lissabonin vuorten ohi. Tällävälin oli vänrikkimme käynyt rohkeaksi kuin amiraali ja viikkoa myöhemmin hänellä oli onni joutua ensikertaa tuleen — ja veteen myöskin, kun hänen purtensa vajosi ranta-aallokkoon Toros-lahdella, jossa väki astui maihin. Hänen uuden takkinsa perinpohjainen kastuminen oli suurin ikävyys mikä nuorelle sotilaalle aiheutui tällä retkellä, sillä espanjalaiset eivät tehneet mitään vastarintaa eivätkä olleet tarpeeksi voimakkaitakaan.

Mutta sotaretki oli ainakin hauska ellei se ollutkaan kovin loistava. Uusien maisemien, luonnonkauneuksien näkeminen sekä maalla että merellä — vilkas elämä, joka nyt ensi kertaa alkoi — tempasi mukaansa nuoren miehen innostuttaen häntä. Useat yllätykset ja laivalla toimiminen, sotilaan velvollisuudet ja uudet tuttavuudet sekä asetoverien että laivaston upseerien joukossa virkistivät häntä ja kiinnittivät hänen mieltään herättäen sen eloon siitä itsekkäästä lamaannuksen tilasta, johon hiljattain sattuneet onnettomuudet olivat hänet syösseet. Hänestä tuntui aivankuin meri erottaisi hänet entisistä huolista, ja hän tervehti keventynein mielin uutta elämän kautta, joka oli hänelle koittamassa. Haavat paranevat nopeasti kahdenkolmattavuotisessa sydämessä, joka päivä virkoaa uudet toiveet ja voima pursuu esiin miehen uhallakin. Esmond oli varmaankin, ajatellessaan entistä epätoivoaan ja synkkämielisyyttään ja miten parantumattomalta se oli hänestä tuntunut hänen viruessaan vankilassa muutamia kuukausia sitten, melkein pahoillaan sisimmässään, huomatessaan olevansa niin reippaalla mielellä.

Parempi on nähdä omilla silmillään ihmisiä ja maita kuin lukea kaikki maailman matkakirjat; ja ehtymättömin ilon ja riemun tuntein nuorukainen havaitsikin todella olevansa suurella retkellään näkemässä kansoja ja kaupunkeja, joista hän poikana oli lukenut. Hän näki sodan ensi kertaa, — sen prameuden ja loiston ja yksityisseikat, vaikka ei nähnytkään paljon vaaraa. Hän näki todellisuudessa, omilla silmillään noita espanjalaisia kavaljeereja, ja naisia, joita oli hänen kuvitelmissaan kangastellut, kun hän luki Cervantesin kuolematonta kertomusta, joka oli ollut nuorukaisena hänen joutohetkiensä nautinto. Neljäkymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, jolloin mr. Esmond oli noissa paikoissa, mutta ne pysyvät yhtä selvinä hänen muistissaan kuin ne olivat sinä päivänä, jolloin hän ne nuorena miehenä ensi kerran näki. Hänestä tuntui aivankuin surujen pilvi, joka oli hänet verhonnut ja joka oli peittänyt hänen viimeiset elinvuotensa synkkyyteen, olisi kirkastunut hänen onnellisen merimatkansa ja sotaretkensä aikana. Hänen työkykynsä tuntui heräävän ja kasvavan iloisessa vapauden tunnossa. Oliko hänen sydämensä salaisesti iloinen siitä, että oli päässyt tuosta lempeästä, mutta alentavasta vankeudesta kotona? Oliko se huonouden tunne, johon hänen kehnon syntyperänsä ajatus oli hänet pakottanut, kadonnut samalla kuin paljastui se salaisuus, joka, vaikka olikin salattava, riitti kuitenkin tarpeeksi ilostuttamaan ja lohduttamaan häntä? Joka tapauksessa oli nuori soturi Esmond aivan erilainen olento kuin tuo Castlewoodin ystävällisen perheen surullinen holhokki ja Trinityn synkkä oppilas. Nuorukainen oli ollut tyytymätön kohtaloonsa ja kutsumukseen, johon se hänet johti, ja ajatellut salaisella vihalla, että papinkauhtana ja kaulus sekä se erittäin pyhä toimi, johon hän oli päättänyt antautua, olivat todellisuudessa vain orjuuden merkkejä, orjuuden, jota oli jatkuva koko hänen elinaikansa. Sillä vaikka hän miten hyvänsä olisi tahtonut sitä itseltään peittää, hän silti oli koko ajan tuntenut, että Castlewoodin kappalaisena oleminen yhä olisi Castlewoodin käskyläisenä olemista ja että hänen elämänsä oli oleva vain pitkä toivoton orjuus. Hän ei siis mitenkään kadehtinut vanhan ystävänsä Tom Tusherin hyvää onnea (minä Tom epäilemättä piti virkaansa). Vaikka hänen ystävänsä olisivat hänelle tarjonnet piispanhiippaa ja Lambethin hallitusta pienen maalaispapin viran asemasta, olisi hän tuntenut itsensä yhtä paljon orjuutetuksi kummassakin, ja hän oli kovin onnellinen ja kiitollinen, kun sai olla vapaana.

Urhoollisinta miestä, jonka koskaan olen tuntenut ja joka oli ollut mukana useimmissa kuningas Wilhelmin sotatoimissa samoin kuin suuren Marlborough'n herttuan sotaretkillä, ei keskuudessamme voitu koskaan saada kertomaan mistään urotyöstään, paitsi että prinssi Eugene kerran määräsi hänet kiipeämään puuhun vihollista vakoilemaan, jota mestarinäytettä hän ei voinut suorittaa ratsusaappaiden vuoksi, jotka hänellä oli jalassaan; ja toisena päivänä hän kertoi, että oli ollut vähällä joutua vangiksi näiden saappaiden tähden, koska ne estivät häntä pakenemasta. Tämän kirjoittaja on ottava esimerkkiä tästä ylistettävästä pidättyväisyydestä eikä aio viipyä sotasaavutustensa selostelussa, jotka saavutukset todellisuudessa eivät suuresti eronneet tuhansien toisten herrain kokemuksista. Tämä mr. Esmondin ensimmäinen sotaretki kesti vain muutamia päiviä, ja koska joukko sitä koskevia kirjoja on kirjoitettu, voidaan se tässä selostella hyvin lyhyesti.

Kun laivastomme saapui niin pitkälle, että Cadizin saattoi nähdä, lähetti päällikkömme valkolippuisen purren kahden upseerin kera Cadizin kuvernöörin Don Scipio de Brancaccion luo viemään kirjettä hänen korkeudeltaan herttualta, jossa kirjeessä tämä toivoi ja piti suotavana, koska Don Scipio oli ennen palvellut itävaltalaisia ranskalaisia vastaan, että hänen ylhäisyytensä julistautuisi nyt Ranskan kuninkaan vastustajaksi ja Itävallan liittolaiseksi kuningas Filipin ja kuningas Kaarlen välisessä sodassa. Mutta hänen ylhäisyytensä Don Scipio laati vastauksen, jossa hän teki tiettäväksi, että koska hän oli palvellut edellistä kuningastaan kunnialla ja uskollisuudella, hän toivoi voivansa osoittaa myös samaa lojaalisuutta ja rakkautta nykyistä hallitsijaansa, kuningas Filip V:tä kohtaan. Sillä välin kuin tuota kirjettä laadittiin, oli nuo kaksi upseeria viety katsomaan kaupunkia ja Alamedaa ja teatteria, jossa härkätaistelut taistellaan, ja luostareita, joissa Don Bartolomeus Murillon ihailtavat teokset saattoivat toisen heistä suuren kummastuksen ja ihastuksen valtaan — jommoista ihastusta hän ei vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut — tämän jumalaisen maalarin taidetta kohtaan. Kun nämä nähtävyydet sitten olivat loppuneet ja kun englantilaisille herroille oli tarjottu miellyttäviä virvokkeita ja suklaata, saatettiin heidät takaisin veneeseensä monenmoisin kohteliaisuudenosoituksin, ja he olivat tämän Englannin armeijan ainoat upseerit, jotka silloin näkivät tuon kuuluisan kaupungin.

Ylipäällikkömme koetti toisen julistuksen vaikutusvoimaa espanjalaisiin, antaen tietää, että olimme tulleet vain Espanjan ja kuningas Kaarlen puolta pitämään ja ettemme itse puolestamme halunneet tehdä mitään valloituksia tai muodostaa espanjalaisia siirtokuntia. Mutta kaikki tämä kaunopuheliaisuus espanjalaisille näytti olevan turhaa vaivaa. Andalusian ylipäällikkö ei halunnut ottaa puheitamme varteen enempää kuin Cadizin kuvernöörikään. Ja vastaukseksi hänen korkeutensa julistukseen laati Villadariasin markiisi toisen, jota espanjantaitoiset pitivät noista kahdesta parempana; näihin kuului myös Henry Esmond, jota hyvä jesuiitta oli menneinä aikoina opettanut ja jolla nyt oli kunnia kääntää hänen korkeudelleen nämä vaarattomat sota-asiakirjat. Donin loppulauselmassa oli kova pähkinä hänen korkeudelleen ja samoin myös muille hänen majesteettinsa palveluksessa oleville kenraaleille: Don teki tiettäväksi, "että hänellä ja hänen neuvostollaan oli heidän esi-isäinsä antama jalo esimerkki ohjeenaan, esi-isäin, jotka eivät milloinkaan olleet koettaneet yletä vuodattamalla kuninkaittensa verta tai ahdistamalla heitä. 'Mori pro patria' [kuolla isänmaan puolesta] oli hänen ohjeensa ja tämän herttua voi myös ilmoittaa prinsessalle, joka hallitsi Englantia."

Olipa sotajoukko vihainen tästä vastauksesta tai ei, ainakin on varmaa, että jokin saattoi sen raivostumaan. Kun näet väkemme ei kyennyt valtaamaan Cadizia, se hyökkäsi Port St. Mariaan ja hävitti sen, poltti kauppiaiden varastohuoneet, juopotteli siellä olevilla kuuluisilla viineillä, hävitti ja ryösti hiljaiset talot ja luostarit raunioiksi, murhasi ja teki pahempaakin. Mutta ainoa verenvuodatus, johon mr. Esmond joutui tällä häpeällisellä sotaretkellä, oli se että hän puolikeihäällä iski erästä englantilaista kenttävahtia, joka yritti häväistä vapisevaa nunnaparkaa. Muuttuukohan hän vielä tässä kaunottareksi tai prinsessaksi tai kukaties Esmondin äidiksi, jonka tämä oli menettänyt ja jota tämä ei ollut koskaan nähnyt? Ah ei! se oli vain läähättävä vanha vesitautinen nainen, jolla oli syylä nenässä. Mutta koska Esmondille oli lapsuudessaan opetettu jonkun verran roomalaiskatolista oppia, ei hän koskaan ole tuntenut sitä kohtaan sellaista kauhua, jota muutamat protestantit osoittavat ja jota he tuntuvat pitävän uskonkappaleenamme.

St. Marian tuhoamisen ja ryöstön jälkeen ja kun oli tehty hyökkäyksiä vielä pariin linnoitukseen, koko sotajoukkomme lähti takaisin ja ainakin lopetti retkensä loistavammin kuin oli sen alkanut. Amiraalimme Rooke ja Hopson saarsivat, kuultuaan, että ranskalainen laivasto, mukanaan suuria aarteita oli Vigo-lahdella, vihollisen sinne. Sotaväki nousi maihin ja valloitti lahtea suojelevat linnoitukset, kun Hopson ensin oli murtanut sulun _Torbay_laivallaan, jolloin muut laivat, englantilaiset ja hollantilaiset, seurasivat häntä. Kaksikymmentä laivaa poltettiin tai kaapattiin Redondillan satamassa ja paljon enemmän ryöstöjä tehtiin kuin mistä koskaan vastattiin. Miehet, jotka retkelle lähdettäessä olivat olleet köyhiä, olivat sen jälkeen rikkaita; ja, että Vigo-retken upseerit olivat tulleet kotiin taskut rahaa täynnä, siitä oli niin usein huomautettu, jotta yleisesti tunnettu Jack Shafto, joka oli herättänyt niin suurta huomiota Lontoon kahviloissa ja pelipöydissä ja ilmoittanut olleensa sotilaana Vigo-retkellä, myönsi, juuri kun hänet aiottiin hirttää, Bagshot Heathin olleen hänen Vigonsa ja että hän oli puhunut La Redondillasta vain kääntääkseen ihmisten silmät paikasta, jossa saalis todellisuudessa oli. Ja olipa se Hounslow tai Vigo, mitä se merkitsee? Viimemainittu oli huono juttu, vaikka mr. Addison lauloikin sen ylistystä latinaksi. Tuon kelpo herran runotar piti silmällä yleistä katsantokantaa, enkä luule sen runottaren nähneen paljon mielenkiintoista hävinneiden puolella.

Mutta vaikkei Esmond puolestaan saanutkaan mitään osuutta tästä tavattomasta saaliista, oli hänen kasvanut toimintahalunsa ja paikan muutos, joka karkoitti paljon hänen aikaisempaa surumielisyyttään, suuri palkkio tältä retkeltä. Ja hän oppi joka tapauksessa kantamaan kohtalonsa tyytyväisenä. Hän palasi ruskettunein kasvoin ja varsin päättäväisin mielin ja oli koonnut retkeltään, joka syksyn tullen oli lopussa, — syksyllä joukot olivat taas takaisin Englannissa, — pienen miellyttävän tietoja huomiovaraston. Esmond sai sitten vapauden (luovuttuaan virastaan kenraali Lumleyn kirjurina, joka kenraali oli päässyt johtajantoimestaan, ja vastaanotettuaan kenraalilta monet ystävälliset suosionosoitukset) lähteä Lontooseen. Siellä päätti hän ottaa selvän voisiko hän ohjata onnensa purtta pitemmälle, ja niinpä hän havaitsi taas olevansa tätinsä varakreivittären mukavissa suojissa Chelseassa ja paremmin vanhan ladyn suosiossa kuin milloinkaan ennen. Esmond ilostutti häntä lahjoittamalla hänelle kamman, viuhkan, ja mustan vaipan, jommoisia Cadizin naiset käyttävät ja joiden leskivarakreivitär vakuutti erinomaisesti pukevan hänenlaistaan kaunotarta. Ja hän oli kovin liikutettu kuullessaan kertomuksen siitä miten Esmond oli pelastanut nunnan eikä epäillyt ensinkään, että hänen antamansa kuningas Jaakon pyhäin jäännös, jota Esmond aina oli uskollisesti säilyttänyt pöytälaatikossaan, oli suojellut tätä vaaroista ja kääntänyt toisaanne vihollisen luodit. Mylady piti juhlia hänen kunniakseen, esitteli hänet vielä suuremmalle seurapiirille ja edisti hänen suunnitelmiaan niin innokkaasti ja menestyksellisesti, että hän lady Marlborough'n välityksellä sai Esmondille lupaan oman komppaniankin. Tämä lady suvaitsi armollisesti vastaanottaa muutamien satojen guineain arvoisen timantin, jonka mr. Esmond tätinsä anteliaisuutta käyttäen kykeni lahjoittamaan; ja lady lupasi pitää huolen Esmondin tulevaisuudesta. Esmond sai kunnian tilaisuuden sattuessa näyttäytyä kuningattaren vastaanottohuoneessa ja käydä lordi Marlborough'n aamuvastaanotoissa. Tuo mahtava mies otti vastaan nuoren miehen aivan erikoisen suosiollisesti, Esmondin toverit vakuuttivat niin, ja ilmoitti saaneensa mr. Esmondista mitä parhaimmat tiedot, mitä tämän rohkeuteen ja kykyihin tulee, jolloin nuori herra kumarsi varsin syvään ja ilmaisi haluavansa vain saada palvella maailman huomatuinta päällikköä.

Samalla kuin Esmondin asiat edistyivät näin hyvin, sai hän osansa myös huvista ja kävi toisten nuorten herrain kanssa kahviloissa, teattereissa ja Mallissa. Hän paloi halusta saada kuulla rakkaasta emännästään ja hänen perheestään: monta monituista kertaa hänen ajatuksensa hellänä kiiti heidän luokseen kaupungin huvien ja ilojen keskeltä. Ja usein kun hänen seurapiiriinsä kuulavat nuorukaiset pitivät hauskaa ravintoloissa ja joivat maljoja (niinkuin sen aikuinen tapa oli) viininsä ääressä, Esmond ajatteli kahta henkilöä — kahta kaunista naista, joita hän oli tottunut melkein jumaloimaan, ja tyhjensi lasinsa huokaisten.

Tällä välin oli vanhempi varakreivitär taas väsynyt nuorempaan, ja aina kun hän puhui mylordin leskestä, hän teki sen sanoin, jotka eivät suinkaan olleet kohteliaita tälle ladyparalle; koska ei nuorempi nainen enää tarvinnut vanhemman suojelusta, panetteli tämä häntä. Useimmat perheriidat, joita olen elämässäni nähnyt, (lukuunottamatta ollenkaan rahariitoja, jolloin kahden ja puolen pencen erimielisyys johtaa useinkin mitä rakkaimmat sukulaiset riitaan ja vieraantumiseen) johtuvat mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Jussi ja Tuomas, jotka ovat saman perheen jälkeläisiä ja samanlaiseen onneen syntyneitä, elävät erittäin sydämellisessä sovussa, ei vain siihen saakka kunnes Jussi tekee vararikon, jolloin Tuomas poistuu hänen luotaan, vaan siihen saakka, jolloin Tuomas alkaa odottamatta kohota hyvinvointiin; tätä ei Jussi voi hänelle antaa anteeksi. Joka kymmenennessä tapauksessa on vihainen ihminen, joka ei itse edisty, syypää epäsopuun kahden ihmisen välillä. Jussin rouva, jonka varat sallivat vain kantotuolin käytön, tulee sairaaksi katsellessaan Tuomaan rouvan uusia kuusivaljakkovaunuja, itkee sisarensa oikkuisuutta ja yllyttää miehensä veljeään vastaan. Tai voi tapahtua, että Jussi, joka näkee veljensä kättelevän lordia (jonka kanssa Jussi itse kovin mielellään vaihtaisi nuuskarasioita), menee kotiin ja kertoo vaimollensa pelkäävänsä Tuomasparan menneen piloille ja että tämä on vain luikki, matelija ja ratsain kulkeva kerjäläinen. Muistan, miten raivostuneita kahvilanerot olivat Dick Steelelle, kun hän otti käytäntöön vaunut ja muutti hienoon taloon Bloombury'iin. He alkoivat antaa hänelle anteeksi, kun ulosottomiehet ryhtyivät häntä ahdistamaan ja haukkuivat mr. Addisonia siitä, että hän oli myynyt Dickin maatalon. Ja kuitenkin oli täyshoitolan Dick tai Dick puistossa neljän helavaljaissa olevan tamman vetämänä aivan sama lempeä, hyväntahtoinen, ajattelematon, iloinen Dick Steele. Ja siitä huolimatta oli mr. Addison aivan oikeassa ottaessaan takaisin rahat, jotka olivat hänen, ja siinä, ettei hän luovuttanut oikeudenmukaista saatavaansa Dickille tuhlattavaksi samppanjaan ja viulunsoittoon, nauhakoristeisiin vaatteisiin, hienoihin huonekaluihin ja juutalaisiin ja kristittyihin loisiin, miehiin ja naisiin, joita kieppui hänen ympärillään. Samoin kuin Monsieur de Rochefoucauldin kuuluisan maksimin mukaan "ystäviemme onnettomuuksissa on meille jotain salaisesti miellyttävää", samoin on taas toiselta puolen heidän myötäkäymisessään jotain epämiellyttävää. Jos miehen on itse vaikea kantaa menestystään, niin on hänen ystäviensä vielä vaikeampaa kantaa sitä hänen puolestaan. Vain muutamat heistä kestävät tavallisesti tuossa koetuksessa: kovan onnen "arvokkaita hyviä puolia" taas on, että se on suuri sovittaja; se palkitsee jollekin osoitetun hyvyyden myötätunnolla, tekee voimattomaksi vihan ja saattaa entisen vihamiehen unohtamaan vihansa ja ojentamaan kätensä kovan onnen kohtaamalle entiselle ystävälle. Samassa sydämessä, samaa henkilöä kohtaan, on yhtä hyvin sääliä ja rakkautta kuin kateuttakin. Kilpailu keskeytyy, kun kilpailija kukistuu; ja minun mielipiteeni on, että meidän olisi suhtauduttava sekä näihin miellyttäviin että epämiellyttäviin inhimillisiin ominaisuuksiimme yhtä nöyrästi. Ne ovat sekä loogillisia että luonnollisia; ja sekä meidän hyvyytemme että pahuutemme ovat inhimillisiä.

Voitte siis joko antaa sen tuomion, että vanhempi Esmondin kahdesta sukulaisladystä antoi anteeksi nuoremmalle, kunhan taisi olla jonkunverran kadottanut viehkeyttään ja unohti, ainakin suurimmaksi osaksi, tätä kohtaan kantamansa kaunan, kun ei sen esine enää ollut onnen suosima eikä kadehdittava; tai voimme suopeammin sanoa (mutta tulemme samoihin tuloksiin molemmissa tapauksissa) että Isabella katui epäystävällisyyttään Rachelia kohtaan kun Rachel tuli onnettomaksi, ja hän ryhtyi huolehtimaan kovaonnisesta leskestä ja hänen lapsistaan tarjoten heille kotinsa suojan ja ystävyytensä. Ladyt olivat erinomaisia ystäviä niin kauan kuin heikompi heistä tarvitsi suojelijaa. Ennenkuin Esmond lähti ensimmäiselle sotaretkelleen, hänen emäntänsä oli vielä ystävällisissä suhteissa (vaikka olikin pieni vauvaparka ja nainen, jolla ei totisesti ollut mitään luonnetta j.n.e.) vanhemman lady Castlewoodin kanssa ja miss Beatrix myönnettiin kaunottareksi.

Mutta kuningatar Annan hallituksen ensimmäisen ja toisen vuoden välisenä aikana oli muutos pahempaan päin tapahtunut noissa kahdessa nuoremmassa ladyssä, ainakin mitä tulee vanhemman ladyn arvosteluun heistä. Rachelilla, Castlewoodin varakreivittärellä, ei ollut sen enemmän kauneutta kuin kuvatuksella ja miss Beatrix oli käynyt varsin karkeaksi ja oli menettämäisillään kaiken kauneutensa. Pikkuinen lordi Blandford (varakreivitär ei milloinkaan tahtonut sanoa häntä lordi Blandfordiksi: hänen isänsä oli lordi Churchill — kuningas, jonka hän oli pettänyt, oli antanut hänelle lordi Churchillin arvon, ja hän oli vieläkin lordi Churchill) saattoi kyllä hakkailla häntä, mutta tämän äiti, tuo Sara'n Jennings-äkäpussi, ei milloinkaan taipuisi sellaiseen mielettömyyteen. Lady Marlborough'n oli onnistunut saada hänet hovinaiseksi prinsessalle, mutta tämä oli sitä vielä katuva. Franciksen leski (hän oli vain mrs. Francis Esmond) oli vain juonitteleva, teennäinen, sydämetön hempukka. Hän hemmoitteli piloille poikavekaransa ja loppujen lopuksi varmasti vielä nai kappalaisensa.

"Mitä! Tusherinko?" huudahti mr. Esmond, omituisen kiihkeän tuskan ja hämmästyksen valtaamana.

"Niin juuri — Tusherin, kamaripiikani pojan, jolla on kaikki isänsä, tuon mustiinpuetun lakeijan, ja hienostisivistyneen kamaripiikaäitinsä ominaisuudet", huudahti mylady. "Mitä luulet voivan hempeämielisen lesken, joka asustaa tuossa likaisessa Castlewoodin vankilassa, jossa hän perinpohjin pilaa poikansa, tappaa köyhät rohdoillaan ja pitää hartaushetkiä kahdesti päivässä eikä näe muita kuin kappalaisensa — mitä luulet hänen voivan muuta tehdä, mon cousin, kuin antaa tuon hirveän papin, tuon hiuksenhalkojan, jolla on nuo innoittavat pienet vihreät silmät, hakkailla itseään? Cela c'est vu, mon cousin. Kun vielä tyttönä olin Castlewoodissa, rakastuivat kaikki kappalaiset minuun, heillähän ei ole mitään muuta tekemistä."

Ja lady jatkoi puhettaan tähän tapaan, vaikka Esmondilla ei totisesti ollut mitään käsitystä siitä, mitä tämä sen jälkeen sanoi, niin kokonaan olivat tämän ensi sanat vallanneet hänen ajatuksensa. Olivatko ne tosia? Ei kaikki, ei puoletkaan, ei kymmenesosakaan siitä, mitä tuo jaaritteleva vanha vaimo sanoi, ollut totta. Saattoiko se olla totta? Esmondin korva ei taipunut kuuntelemaan mitään muuta, vaikka hänen holhoojansa lörpötteli tunnin ajan.

Muutamat kaupungin nuoret herrat, joihin Esmond oli tutustunut, olivat luvanneet esitellä hänet tuolle näyttelijättäristä lumoavimmalle ja naisista viehkeimmälle ja miellyttävimmälle, mrs. Bracegirdlelle, hänelle, josta Harryn entinen vastustaja Mohun oli mitellyt miekkoja muutamia vuosia ennen kuin lordiparka ja hän joutuivat riitaan. Kuuluisa mr. Congreve oli ikuistanut suurella ihailullaan (johon ei ollutkaan mitään vastaansanomista) tämän lumoavan olennon. Hän näytteli Dick Steelen huvinäytelmissä. Ja lopulta — vieläpä kaksikymmentäneljä tuntia senkin jälkeen, kun oli hänet nähnyt — mr. Esmond tunsi tai luuli olevansa yhtä hurjasti rakastunut tähän ihanaan tummaan kaunottareen kuin tuhannet muutkin kaupungin nuoret miehet olivat. Kun oli kerran hänet nähnyt, paloi halusta saada nähdä hänet uudelleen; ja kun Esmondille tarjettiin ihastuttava etuoikeus päästä hänen tuttavakseen, niin oli se sellainen ilo, että jo pelkkä ajatuskin sytytti nuoren luutnantin sydämen tuleen. Nuorimies ei saata viettää leirielämää toveriparvessa havaitsematta, että hänkin on viisikolmattavuotias. Nuori mies ei saata tulla surun ja onnettomuuden masentamaksi, olivatpa ne miten ankaroita tahansa, niin, ettei hän jonakuna yönä alkaisi nukkua hyvin ja niin ettei hän jonakuna päivänä, kun päivällisaika koittaa, tuntisi paistinhalua. Aika, nuoruus ja hyvä terveys, uudet seudut ja toiminnan into ja sotaretki olivat melkoisesti lieventäneet Esmondin surua, ja hänen toverinsa sanoivat, että Don Dismallo ei enää ollutkaan Don Dismallo. Kun siis muodostettiin seurue "Ruusussa" päivällistämistä varten, josta ravintolasta aiottiin mennä teatteriin, tuntui Esmondia huvittavan yhtä paljon kuin jotain toistakin saada nauttia osansa pullosta ja näytelmästä.

Miten olivatkaan vanhan tädin uutiset Tom Tusherista — koko juttu saattoi olla ilkeätä panetteluakin — aiheuttaneet niin omituisen ja odottamattoman kiihkon Tomin entisessä leikkitoverissa? Eikö Esmond ollut tuhansia kertoja vannonut mielessään, että Castlewoodin lady, joka kerran oli kohdellut häntä niin suurella hyvyydellä ja sitten niin ilkeästi oli jättänyt hänet — eikö hän ollut vannonut, ettei hän nyt eikä koskaan enää hänestä välittäisi? Eivätkö hänen ylpeytensä ja oikeudentuntonsa jo kauan sitten olleet auttaneet häntä parantamaan tuon hylkäämisen aiheuttamaa tuskaa? Ja tunsiko hän nyt enää edes tuskaakaan? Niin, eikö hän juuri viime yönä, kävellessään niittyjen ja peltojen poikki Pall Mallista Chelsea'hen, ollut sepittänyt muutamia runosäkeitä, ylistäen Bracegirdlen ruskeita silmiä ja julistaen ne tuhannen kertaa kauniimmiksi kuin kirkkaimmat sinisilmät, mitkä koskaan ovat haikailleet mauttoman vaalean kaunottaren kulmain alla? Mutta Tom Tusher! Tom Tusher, kamaripiian poika, kohottaisi pienet silmänsä emäntäänsä? Tom Tusherko uskaltaisi ajatella Castlewoodin leskeä? Viha ja ylenkatse täytti Harryn sydämen jo pelkästä ajatuksestakin. Sen perheen kunnia, jonka pää hän oli, asetti hänen velvollisuudekseen niin kauhean liiton estämisen ja mokoman nousukkaan ojentamisen, joka uskalsi ajatella sellaista loukkausta heidän perhettään kohtaan. On kyllä totta, että mr. Esmond usein ylpeili tasavaltaisilla mielipiteillään. Hän saattoi muistaa hienoja puheita, joita hän oli pitänyt yliopistossa ja muuallakin, puheita, joiden tekstinä oli ollut kunto eikä synty. Mutta että Tom Tusher anastaisi jalon Castlewoodin arvon — hyi! Se oli yhtä inhoittavaa kuin että kuningas Hamletin leski heitti surupukunsa Claudiuksen tähden. Esmond nauroi kaikille leskille, kaikille vaimoille, kaikille naisille. Ja jos heidät aiottiin kuuluttaa juuri sinä sunnuntaina Walcoten kirkossa, kuten oli hyvin todennäköistä, vannoi Esmond, että hän olisi paikalla huutamassa ei! koko seurakunnan kuullen ja antaisi sulhasen vielä yksityisestikin omassa nahassaan tuntea hänen kostoansa.

Mr. Esmond käski siis, sensijaan että olisi mennyt sinä iltana päivälliselle "Ruusuun", palvelijansa pakkaamaan matkalaukun ja hankkimaan hänelle hevoset; ja hän oli jo Farnhamissa, joka on puolitiessä Walcote'iin mennessä, kolmenkymmenen englannin penikulman päässä kaupungista, ennenkuin hänen toverinsa vielä olivat päässeet käsiksi ateriaansa näytelmän jälkeen. Hän kielsi palvelijaansa ilmoittamasta rouva leskivarakreivittären talossa tästä retkestä, jolle hän oli lähdössä; ja koska Chelsea oli kaukana Lontoosta ja tiet olivat huonot ja maantierosvojen vallassa, ja koska Esmondilla oli usein tapana ollessaan huvittelevien toverien parissa yöpyä jonkun ystävän asuntoon kaupungissa, ei ollut pelkoa, että hänen poissaolonsa tekisi hänen vanhan tätinsä levottomaksi. Tuota vanhaa rouvaa ei tosiaankaan mikään ihastuttanut enemmän kuin kuvitelma, että mon cousin, tuo parantumaton nuori syntipukki, oli kaupungilla löylyttämässä vartijaa tai jossain muussa yltiöpäisyydessä. Silloin kun varakreivitär ei ollut hartauskirjojensa ääressä, hän piti Etheridgeä ja Sedleyä kelvollisena lukemisena. Hän tunsi tuhansia koreita juttuja Rochesterista, Harry Jermynistä ja Hamiltonista; ja jos Esmond vain olisi voinut karata jonkun kaupunkilaisrouvan kanssa, olen varma, että varakreivitär olisi pantannut timanttinsa (paras niistä oli annettu Chaillot'n ladyllemme) maksaakseen Esmondin aikaansaamat vahingot.

Mylordin pieni talo Walcotessa — jossa hän oli asunut ennenkuin otti vastaan arvonsa ja Castlewoodin tilukset — on noin penikulman päässä Winchesteristä. Hänen leskensä oli palannut Walcote'iin mylordin kuoleman jälkeen, koska se oli aina ollut hänelle rakas paikka; siellä hän oli viettänyt varhaisimmat ja onnellisimmat nuoruusvuotensa. Ja se oli hauskempi kuin Castlewood, joka oli liian suuri hänen pienille tuloilleen; Walcote soi hänelle samalla hänen isänsä, entisen tuomiorovastin suojeluksen. Nuori varakreivi sai vuoden kouluutuksen siellä olevassa kuuluisassa yliopistossa ja mr. Tusher toimi hänen kotiopettajanaan. Sen verran tietoja mr. Esmond oli heistä saanut viime vuoden kuluessa vanhalta varakreivittäreltä, oman isänsä leskeltä. Nuorelta varakreivittäreltä, hän ei ollut saanut sanaakaan.

Kaksi tai kolme kertaa hyväntekijänsä elinaikana Esmond oli ollut Walcotessa. Ja nyt, levähdettyään vain muutamia tunteja tien varrella olevassa majatalossa, hän oli taas noussut jo kauan ennen päivän koittoa ja kulki niin nopeasti, että saapui Walcote'iin jo kello kahdelta päivällä. Hän ratsasti kylän toiseen päähän ja nousi siellä ratsultaan ja lähetti miehen mr. Tusherin luo ilmoittamaan, että eräs Lontoosta tullut herra halusi puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä asiasta. Lähetti tuli takaisin tuoden sen sanoman, että tohtori oli mennyt kaupunkiin ja oli luultavasti tuomiokirkossa tapahtuvassa jumalanpalveluksessa. Rouva varakreivitär oli myös siellä; hän kävi ihan joka päivä hartaustilaisuuksissa tuomiokirkossa.

Esmondin käyttämät ratsut olivat Winchesterin majatalon. Esmond nousi uudestaan ratsulleen ja ratsasti takaisin "George'iin". Sieltä hän käveli, jättäen nurisevan palvelijansa viimeinkin onnellisena päivällisen ääreen, suoraan tuomiokirkkoon. Urut soivat — talvinen päivä alkoi jo hämärtää — kun hän katuholvin alitse astui tuomiokirkon pihalle ja ohjasi askeleensa tuohon vanhaan, juhlalliseen rakennukseen.

VI luku.

JOULUKUUN 29:S PÄIVÄ.

Tuomiokirkossa oli tuskin kahtakymmentäkään henkeä lukuunottamatta tuomiorovastia ja muutamia hänen apulaisiaan ja nuoria ja vanhoja kuorolaulajia, jotka suorittivat kauniin iltarukouksen. Mutta virantoimittajana oli myöskin mr. Tusher ja hän luki saarnatuolista virallisella äänellä, suuri, musta peruukki päässä; ja penkkirivissä istui Esmondin armas emäntä, yhä musta leskenmyssy päässään, sekä hänen poikansa, joka oli kovin paljon kasvanut. Hän oli varsin jalonnäköinen nuorukainen, jolla oli äitinsä silmät ja isänsä kihara ruskea tukka; kiharat lankesivat hänen point de Venise kaulukselleen — kaunis kuva, jommoisen Van Dyck olisi voinut maalata. Rigaud'n muotokuva herra varakreivistä, joka muotokuva myöhemmin Pariisissa maalattiin, on vain kuin ranskalainen käännös hänen miehekkäistä, vilpittömistä englantilaisista kasvoistaan. Aina kun hän kohotti katseensa, loisti hänen silmistään kaksi safiirisädettä, jommoisia en minkään maalarin paletin luule kykenevän loihtimaan esiin. Mutta tänä päivänä ei ollut paljon tilaisuutta nähdä tuota nuoren lordin olemuksen erikoista kauneutta. Hän piti silmänsä suurimmaksi osaksi suljettuina, ja kun virsi tuntui käyvän pitkäksi, hän nukahti.

Mutta kun musiikki loppui, heräsi lordi ja katseli ympärilleen ja kun hänen silmänsä osuivat mr. Esmondiin, joka istui häntä vastapäätä ja katsoi kovin hellästi ja surullisesti näihin kahteen henkilöön, jotka olivat omistaneet niin suuren osan hänen sydämestään niin monena vuonna, hätkähti lordi Castlewood ja veti äitiään hihasta (lady ei ollut juuri ollenkaan kohottanut kasvojaan kirjasta). Lordi sanoi: "Katso äiti!" niin äänekkäästi, että Esmond saattoi sen kuulla kirkon toiseen päähän ja vanha tuomiorovasti juhlalliselle istuimelleen. Lady Castlewood kohotti katsettaan hetkiseksi niinkuin hänen poikansa oli pyytänyt ja nosti sitten sormeaan varoittavasti Frankille. Esmond tunsi kasvojensa kokonaan punastuvan ja sydämensä tykyttävän, kun tuo armas lady jälleen katsahti häneen. Rukousten loppuosa suoritettiin nopeasti. Mr. Esmond ei sitä kuullut eikä hyvin todennäköisesti hänen emäntänsäkään, jonka päähine painui kiinteämmin peittämään hänen kasvojaan; hän ei ollenkaan enää kohottanut päätään, ennenkuin jumalanpalvelus oli ohitse ja siunaus luettu, ja tuomiorovasti ja häntä saattavat hengenmiehet olivat poistuneet sisempään kappeliin.

Nuori Castlewood alkoi hypellä penkkien yli ennenkuin papit vielä olivat kadonneet näkyvistä ja juoksi Esmondin luo ja syleili häntä innokkaasti. "Rakas, rakas Harry-veikko!" sanoi hän, "oletko tullut takaisin? Oletko ollut sodassa? Otathan minut mukaasi kun menet uudestaan? Miksi et kirjoittanut meille? Tule äidin luokse"!

Mr. Esmond ei kyennyt sanomaan juuri muuta kuin: "Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!" sillä hänen mielensä oli kovin liikutettu ja kiitollinen tästä nuorukaisen ystävällisyydestä. Ja yhtä suuresti kuin häntä liikutti Frankin näkeminen, yhtä suuresti häntä peloitti toinen kohtaus, joka nyt tuli tapahtumaan, sillä hän ei tiennyt, hylkäisikö leski hänet, kuten hän niin ilkeästi oli tehnyt vuosi sitten.

"Oli ystävällistä, että tulit takaisin luoksemme, Henry", sanoi lady Esmond. "Minä ajattelinkin, että sinä tulisit."

"Me luimme lehdestä, että laivasto saapui Portsmouthiin. Miksi et tullut luoksemme Portsmouthista?" kysyi Frank, tai herra varakreivi, joksi häntä nyt on nimitettävä.

Esmond oli hänkin ajatellut samaa. Hän olisi antanut vaikka toisen silmänsä, jotta olisi saanut taas nähdä armaita ystäviään. Mutta kun hän oli luullut emäntänsä kieltäneen häneltä pääsyn kotiinsa, oli hän totellut tätä ja pysytellyt poissa.

"Teidän oli vain käskettävä saadaksenne minut tänne", vastasi Esmond.

Lady ojensi hänelle kätensä, pienen, sievän kätensä; siinä oli ainoastaan hänen vihkimäsormuksensa. Riita oli kokonaan haihtunut heidän väliltään. Surun ja eron vuosi oli mennyt. Milloinkaan eivät he olleet todella olleet erotetut. Lady ei ollut koskaan ollut kokonaan poissa Esmondin mielestä. Niin, ei ainuttakaan kertaa. Ei, ei vankilassakaan, ei leirissä, ei rannikolla vihollisen tulessa eikä merellä, jylhän keskiyön tähtien alla; ei silloin kun hän katseli majesteetillista päivänkoittoa, eikä pöydän ääressä, kun hän istui juomingeissa ystävien seurassa tai teatterissa, jossa hän kuvitteli että toiset silmät olivat ladyn silmiä kirkkaammat. Kirkkaampia silmiä saattaa kyllä olla, ja kauniimpia kasvoja, mutta missään ei niin armaita. Mikään ääni ei ole niin suloinen kuin hänen rakkaan emäntänsä, joka oli ollut hänelle hänen nuoruutensa sisar, äiti, jumalatar: Nyt ei hän enää ollut jumalatar, sillä Esmond tunsi hänen heikot puolensa ja oli nyt ajatusten, kärsimysten ja kokemuksien puolesta emäntäänsä vanhempi. Mutta Esmond rakasti häntä nyt enemmän naisena kuin koskaan oli häntä jumalattarena ihaillut. Missä piilee se salaisuus ja mikä se on, joka tekee erään pikkuisen käden kaikkia muita armaammaksi? Kukapa voi tuon salaisuuden paljastaa? Tässä oli lady, poikansa vieressään, hänen armas poikansa. Tässä hän oli, itkevänä ja onnellisena. Hän otti Esmondin käden molempiin omiinsa; Esmond tunsi hänen kyyneleensä. Se oli sovinnon hurmiota. "Tuossa tulee Hiuksenhalkoja", sanoi Frank. "Tusher saapuu."

Tusher saapui tosiaankin samassa, narisuttaen korkeita korkojaan. Mr Tom oli riistänyt päältään messupaitansa ja saapui nyt papinviittaan puettuna suuri musta peruukki päässä. Miten oli Harry Esmond hetkeäkään saattanut olla mustasukkainen tälle henkilölle?

"Ojennapa meille kätesi, Tom Tusher", sanoi hän. Kappalainen teki hänelle kovin syvän ja arvokkaan kumarruksen. "On ihastuttavaa saada kohdata kapteeni Esmond", sanoi hän. "Mylord ja minä olemme lukeneet Reddas incolumem precor'in [älkää antako hänen haavoittua] ja ihan varmaan sovitimme sen teihin. Palaatte Gadeen laakerien voittajana. Kun minä kuulin teidän lähdöstänne tuolle retkelle, niin toivoin olevani toinen Septimius. Herra varakreivi, muistattehan mylord, Septimi, Gades aditure mecum?" [Septimius, lähdetkö minun kanssani Gadekseen?]

"On eräs maankolkka, jota rakastan enemmän kuin Gadesta, Tusher", virkkoi mr. Esmond. "Se on se paikka, jossa pastorilla on pappilansa ja jossa vietimme varhaisimmat vuotemme."

"Niin, talo, josta minulla on niin paljon pyhiä muistoja", virkkoi mr. Tusher (ja Harry muisti miten Tomin isä löylyytti häntä siellä) — "talo, joka on kunnioitetun isäntäni ja kaikkein korkeasti kunnioitetuimman emäntäni talon läheisyydessä, on aina oleva rakas asuinsijani. Mutta rouva, kirkonpalvelija odottaa saadakseen sulkea portit teidän armonne jälkeen."

"Ja Harry tulee kotiin illalliselle. Hurraa! Hurraa!" huudahti mylord. "Äiti, juoksenko kotiin ja pyydän Beatrixin pukemaan ylleen arvonauhansa? Beatrix on hovinainen, Harry. Sellainen ylväs villikissa hän on!"

"Sydämesi ei ole koskaan ollut kirkkoon kiintynyt, Harry", sanoi leski suloisella, matalalla äänellään, kun he yhdessä kävelivät kotiin päin. (Tuntui siltä kuin eivät he koskaan olisikaan olleet erossa ja taas kuin he olisivat olleet loppumattomia aikoja toisistaan kaukana). "Olen aina miettinyt, ettei sinulla ollut mitään kutsumusta siihen ja että oli sääli sulkea sinut pois maailmasta. Sinä olisit tuskitellut ja riutunut Castlewoodissa; ja parempi on, että luot itsellesi nimen. Niin usein sanoin armaalle lordilleni. Kuinka hän minua rakasti! Mylord juuri tahtoi, että jäisit luoksemme."

"En pyytänyt muuta kuin saada aina olla lähellänne", vastasi mr. Esmond.

"Mutta parasta oli sinun mennä, Harry. Kun ei maailma voi rauhaa antaa, niin tiedät, mistä sinun tulee sitä etsiä; mutta sen, jolla on sinun vahva mielikuvituksesi ja palavat halusi, on koeteltava maailmaa ensin, ennenkuin hän väsyy siihen. Ei saattanut ajatellakaan — tai jos niin kerran tehtiin, niin johtui se vain minun itserakkaudestani — että sinä jäisit maalaisherran kappalaiseksi ja pienen pojan kasvattajaksi. Sinä serkku, olet Esmondien sukua, joka nuoruudessa on aina ollut hurjaa. Katsopa Francistä: Hän on vain viisitoistavuotias ja tuskin saatan pitää häntä pesässä. Hänen puheensa on pelkkää sotaa ja huvittelemista ja hän toivoo pääsevänsä seuraavalle sotaretkelle. Varmaankin hän ja nuori lordi Churchill menevät sinne yhdessä. Lordi Marlborough on ollut hyvä meille. Sinähän tiedät, miten ystävällisiä he olivat minulle onnettomuudessani. Ja niin oli myös sinun — sinun isäsi leski. Kukaan ei tiedä, miten hyvä maailma on, ennenkuin surut koettelevat meitä. Lady Marlborough'n hyvyyden ansiota on, että Beatrixilla on paikkansa hovissa ja Frankista pitää huolta prinsessan kamariherra. Ja leski varakreivitär, isäsi leski, on luvannut avustaa sinua, eikö totta?"

Esmond vastasi myöntävästi. Mitä nykyisyyteen tulee, niin lady Castlewood oli kovin hyvä hänelle. "Ja jos ladyn mieli muuttuisi", hän lisäsi iloisesti, "niinkuin naisten mielet muuttuvat, niin olen tarpeeksi vahva kantamaan oman taakkani ja luomaan oman tieni. Hyvin todennäköistä on, ettei se tapahdu miekan avulla — tuhansilla on suuremmat kyvyt kuin minulla siihen — mutta on useita mahdollisuuksia, joissa kyvykäs, kasvatuksen saanut nuori mies voi edistyä maailmassa!" Esmond oli jo tosiaankin löytänyt suosijoita armeijassa, vieläpä henkilöitä, jotka erittäin hyvin kykenivät tekemään hänelle palveluksia. Hän kertoi emännälleen tästä onnen suosiollisuudesta. He kävelivät, aivankuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa, hitaasti, harmaan hämärän hiipuessa heidän ympärillään.

"Ja nyt alamme lähestyä kotia", jatkoi lady. "Tiesin, että sinä tulisit, Harry, vaikka — vaikkapa vain antamaan minulle anteeksi että olin puhunut tylysti tuon kauhean, kauhean onnettomuuden jälkeen. Silloin, sinut tavatessani, olin puoliksi mielettömänä surusta. Nyt tiedän — minulle on kerrottu — tuo hylkykin, jonka nimeä en voi milloinkaan mainita, on niin sanonut: sinä koetit estää riitaa ja halusit kohdistaa sen itseesi, lapsiparka. Mutta Jumalan tahto oli, että minua rangaistiin ja että rakas lordini kaatui."