HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN TRINITY COLLEGESTA (continued 3)

"Hänellä on viikset!" huudahti nuori herra Esmond.

"Miksi hän ei käytä peruukkia, kuten lordi Mohun?" kysyi Beatrix-neiti. "Mylord sanoo, ettei kukaan käytä omaa tukkaansa."

"Luullakseni sinun on otettava huostaasi vanha huoneesi", sanoi varakreivitär. "Toivon, että taloudenhoitajatar on pannut sen kuntoon."

"Mutta äiti, sinähän olet itse ollut siellä kymmenen kertaa näinä kolmena päivänä!" huudahti Frank.

"Ja hän leikkasi muutamia kukkia, jotka sinä olit istuttanut minun puutarhaani — muistatko, monta, monta vuotta sitten? — kun olin aivan pikkuinen tyttö", virkkoi miss Beatrix innostuneena. "Ja äiti asetti ne sinun akkunallesi."

"Muistan sinun pitäneen ruusuista, kun tautisi jälkeen parannuit", sanoi mylady käyden punaiseksi kuin ruusu. He veivät kaikki yhdessä Harry Esmondin kamariinsa; lapset juoksivat edellä, Harry käveli emäntänsä vieressä käsikädessä.

Huonetta oli monin tavoin koristettu ja kaunistettu häntä vastaanottamaan. Kukat olivat akkunalla porsliinimaljakossa; ja vuoteella oli hieno uusi vuodepeite, jonka kielikello Beatrix sanoi äidin myös tehneen. Tuli räiskyi uunissa, vaikka oltiinkin kesäkuussa — varakreivitär oli sitä mieltä, että huone kaipasi lämmittämistä. Kaikki oli tehty, että saataisiin hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi ja tervetulleeksi. "Etkä tule enää olemaan paashi, vaan herra ja sukulainen, ja saat kävellä isän ja äidin kanssa", sanoivat lapset. Ja niin pian kuin hänen rakas emäntänsä ja lapset olivat jättäneet hänet yksikseen, hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteensa viereen, rakkaudesta ja kiitollisuudesta ylitsevuotavaisin sydämin, ja rukoili siunausta niille, jotka olivat niin hyviä häntä kohtaan.

Lapset, jotka aina ovat talon juorukelloja, tutustuttivat hänet pian talon ja perheen pikkuasioihin. Isä oli ollut Lontoossa kaksi kertaa. Isä oli nykyään usein matkoilla. Isä oli vienyt Beatrixin mukaansa Westlandsiin, jossa hän oli ollut pitempi kuin sir George Harpersin toinen tytär, vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi. Isä oli vienyt Beatrixin ja Frankin, molemmat, mukaansa Bellminsteriin, jossa Frank oli voittanut lordi Bellminsterin pojan nyrkkitaistelussa — niin kertoi varakreivi nauraen Harrylle jälkeenpäin. Useat herrat tulivat isän luona käymään, ja isä oli saanut uuden pelin Lontoosta, ranskalaisen pelin, jota sanottiin biljardiksi — Ranskan kuningas pelasi sitä oikein hyvin; ja leski varakreivitär Castlewood oli lähettänyt miss Beatrixille lahjan ja isällä oli uudet kääsit, joita varten oli kaksi pientä hevosta, joita hän itse ajoi äidin vaunujen vierellä, ja tohtori Tusher oli kiukkuinen ja oikea maanvaiva, eivätkä he vähääkään pitäneet hänen opetuksestaan; eikä isä välittänyt heidän opiskeluistaan, vaan nauroi, kun he olivat kirjojensa ääressä, mutta äiti piti siitä, ja opetti heitä; "enkä luule, että isä pitää äidistä", sanoi miss Beatrix silmät suurina. Hän oli tullut aivan lähelle Harry Esmondia tämän pakinan kestäessä ja istui hänen polvellaan ja oli tutkinut kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat ja kaikki hänen jokapäiväisten kasvojensa hyvät ja huonot piirteet.

"Sinä et saa sanoa, ettei isä pidä äidistä", sanoi poika tämän tunnustuksen kuullessaan. "Äiti ei ole koskaan niin sanonut. Ja äiti kielsi sinua niin sanomasta, miss Beatrix."

Tämä oli epäilemättä syynä lady Castlewoodin silmien surullisuuteen ja hänen äänensä valittaviin värähdyksiin. Kukapa ei tunne silmiä, jotka kerran ovat olleet rakkauden valaisemia ja joissa ei tuo leikki enää loista? — sammuneita lamppuja, joita kerran huolella hoidettiin ja hoivattiin? Jokaisella ihmisellä on sellaisia kotonaan. Sellaiset muistuttajat saattavat upeimmat huoneemme näyttämään värittömiltä ja surullisilta; sellaiset kasvot luovat varjon päivänpaisteeseemme. Niinpä eivät rakastavien kesken vannotut valat ja taivaan avuksihuutamiset ja papilliset menot ja harras usko ja niin hellä ja uskollinen rakkaus, ettei se milloinkaan epäile iankaikkisuuttaan, kykene ollenkaan tekemään rakkautta iäiseksi. Se kuolee kuulutuksista ja papista huolimatta; olen usein ajatellut, että sille, olisi suotava sairaskäynnit ja hautajaismenot ja viimeinen voitelu ja abi in pace [mene rauhassa]. Sillä on vaiheensa, kuten kaikella kuolevaisella — alkunsa, edistyksensä ja kuihtumisensa. Se puhkeaa nuppuun ja kukkii auringonpaisteessa ja se kuihtuu ja kuolee. Strephon ja Chloe riutuvat erillään ollessaan, yhtyvät riemuiten; ja pian kuulette että Chloe itkee ja Strephon on katkaissut keppinsä Chloen selkään. Voiko sen korjata niin, ettei siinä näy mitään halkeamia? Eivät kaikki Hymenin papit yhteensä, eivät kaikki jumalien palvonnat voi sitä enää ehjäksi saattaa!

Heräten unelmista, kirjoista ja yliopistollisen kunnian näyistä, joihin hän oli ollut kaksi vuotta uponnut, Harry Esmond heti kotiin palattuaan huomasi joutuneensa keskelle elämän todellista murhenäytelmää, joka valtasi hänet ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kaikki, mitä hänen opettajansa oli hänelle opettanut. Henkilöt, joita hän maailmassa eniten rakasti ja joille hän oli enimmän velkaa, elivät onnettomina. Naisista lempein ja paras kärsi huonoa kohtelua ja vuodatti salaa kyyneleitä; mies, joka laiminlyömällä — ei väkivaltaisuudella — teki hänet onnettomaksi, oli Harryn hyväntekijä ja isäntä. Talossa, jossa tuon pyhän, sisimmän rakkauden liekin asemasta on pohjimmaisena epäsopu, tulee koko perhe ulkokultaiseksi ja kukin valehtelee lähimmäisilleen. Mies (tai ehkä vaimo) valehtelee, kun vieraita tulee, ja kantaa sovun ja kohteliaisuuden hymyä kasvoillaan vieraittensa aikana. Vaimo valehtelee (hänen asiansa onkin niin tehdä ja hymyillä, olipa hän kuinka masennettu tahansa), nielee kyyneleensä ja valehtelee herralleen ja mestarilleen — valehtelee pyytäessään pikku Jaakkoa kunnioittamaan rakasta isää — valehtelee vakuuttaessaan isoisälle olevansa täysin onnellinen. Palvelijat valehtelevat seisten vakavakasvoisina herransa tuolin takana ja teeskennellen olevansa tietämättömiä tuosta taistelusta; ja niin kulkee koko elämä aamusta makuuaikaan asti, päivästä päivään, valheen merkeissä. Viisastelijat sanovat sitä oikeaksi suhtautumiseksi moraaliin ja vetävät esimerkkeinä esiin Bauciin ja Philemonin hyvän elämän.

Mylady siis ei puhunut suruistaan Harry Esmondille, mutta mylord sensijaan ei ollut vähääkään vaitelias juovuspäissään, vaan puhui hyvinkin avomielisesti kehoittaen karkealla tavallaan ja hiomattomalla puhetavallaan Harrya varomaan kaikkia naisia, koska he olivat pettureita, viekastelijoita ja uskottomia, ja hän käytti muitakin päteviä määritelmiä heistä puhuessaan. Se olikin senaikuinen tapa, täytyy myöntää; ja aikalaisistani huomiota saavuttaneista kirjailijoista ei löydä ainoatakaan, Dick Steele-parkaa lukuunottamatta, joka ei puhuisi naisesta kuin orjasta ja pilkaten häntä kohtelisi sellaisena. Pope, Congreve, Addison ja Gay vetävät jok'ainoa tätä nuottia, kukin heistä luonteensa ja kohteliaisuutensa mukaan; ja äänekkäin ja häpeällisin heistä kaikista on solvauksissaan tohtori Swift, joka puhui heistä ja kohteli heitä kaikkein pahimmin.

Paljon siitä riidasta ja vihasta, joka avioliitossa olevien kesken syntyy, aiheutuu luullakseni miehen vihasta ja kapinoimisesta, kun hän havaitsee, että hänen orjansa ja vuodetoverinsa, jonka on oltava kaikkien hänen toivomustensa täyttäjä ja joka kirkossa on vannotettu kunnioittamaan ja tottelemaan häntä, on häntä ylempi ja että hänen, eikä vaimon, tulisi olla alamaisen asemassa. Ja juuri tässä luulen piilleen syyn mylordin vihaan vaimoaan kohtaan. Kun hän jätti vaimonsa, alkoi tämä ajatella omintakeisesti, eivätkä hänen ajatuksensa olleet hänen miehelleen suosiollisia. Kun juhlavalaistuksen jälkeen rakkauden lamppu, josta äsken puhuimme, on sammunut ja katselemme muotokuvaa tavallisessa päivänvalossa, niin miltä töherrykseltä se näyttääkään! Miten kömpelö muoto! Miten monien miesten ja vaimojen luulette kokevan tämän? Ja vaikka naisesta on tuskallista olla koko elämänsä ajaksi sidottuna hölmöön ja säädettynä rakastamaan ja kunnioittamaan pölkkypäätä, niin se on miehelle itselleen varmaankin vielä pahempaa, jos hänen hämärässä käsityksessään kangastaa tieto siitä, että tuo hänen orjansa ja juhtansa todellisuudessa on häntä ylempi olento, että vaimo, joka täyttää hänen käskynsä ja alistuu hänen mielensä mukaan, on hänen herransa, että vaimo voi ajatella tuhansia asioita, jotka eivät ole miehen samentuneiden aivojen saavutettavissa, ja että tuossa päässä, joka on tyynyllä hänen vieressään, on tuhansia tunteita, ajatusten ongelmoita, salaista halveksumista ja kapinamieltä, joiden olemassaolon hän vain hämärästi käsittää, kun ne varkain pilkistävät vaimon silmistä — rakkauden aarteita, jotka ovat tuomitut häviämään, kun ei ole yhtään kättä niitä poimimaan — suloisia kuvitelmia ja kauneuden ilmestyksiä, jotka kehittyisivät ja puhkeisivat kukkaan — terävä nero, joka loistaisi timantin lailla, jos se tuotaisiin aurinkoon; ja tyranni, jonka vallassa ne ovat, musertaa kaikkien näiden nuput, ajaa ne takaisin uumeniinsa kuten orjat vankeuteen ja pimeyteen ja kiivailee ulkopuolella, että hänen vankinsa kapinoi ja että hänen uskollisuudenvalan vannonut alamaisensa on tottelematon ja uppiniskainen. Samoin oli tuo lamppu sammuksissa Castlewoodin linnassa, ja varakreivi ja varakreivitär näkivät toisensa semmoisina kuin he todellisuudessa olivat. Kun varakreivitär oli sairastunut ja hänen kauneutensa oli senjälkeen vähentynyt, oli varakreivin lemmen hehku vaimoaan kohtaan kadonnut; varakreivin itserakkaus ja uskottomuus oli hävittänyt varakreivittären hupsun rakkauskuvitelman ja kunnioituksen. Rakkauden! — kukapa rakastaisi huonoa ja epämiellyttävää? Kunnioituksen! — kukapa kunnioittaisi alhaista ja aistillista? Eivät kaikki avioliittovalat, jotka ovat vannotut kaikkien maailman pappien, kardinaalien, lähetyssaarnaajain, multien ja rabbien edessä, voi sitoa tuohon kauheaan liittoon. Tämä aviopari eli siis erillään; vaimo onnellisena, kun hänen suotiin rakastaa ja vaalia lapsiaan (jotka eivät milloinkaan hänen tahdostaan olleet poissa hänen luotaan), ja kiitollisena, kun oli pelastanut tällaiset aarteet siitä haaksirikosta, jossa paras osa hänen sydäntään hukkui.

Näillä pienokaisilla ei ollut ketään opettajaa, lukuunottamatta äitiänsä ja tohtori Tusheria, joka tilapäisesti opetti uskontoa, ja he olivat edistyneet paremmin kuin odottaa sopi opettajan johdossa, joka oli niin hemmoitteleva ja rakastava kuin lady Castlewood. Beatrix osasi laulaa ja tanssia kuin hengetär. Hänen laulunsa oli hänen isälleen ihastus päivällisen jälkeen. Beatrix hallitsi taloa pienin itsevaltiaan oikuin, joita hänen vanhempansa imartelivat ja nauroivat. Hän oli jo kauan sitten oivaltanut kirkkaiden silmiensä arvon ja piti mielistelyharjoituksia in corpore vili [halvassa seurapiirissä] maalaisten ja maalaisherrain parissa, kunnes saattoi valmistautua valloittamaan maailmaa ja hienostoa. Hän lisäsi uuden nauharuusukkeen pukuunsa Harry Esmondin kunniaksi, käytti silmiensä viehätysvoimaa ja suuntasi nuoret hymynsä häneen; tämä kaikki huvitti suuresti tuota nuorta miestä ja ilostutti hänen isäänsä, joka nauroi äänekästä nauruaan ja yllytti tytärtään tämän tuhansiin ilveihin. Lady Castlewood tarkkasi lasta vakavana ja surullisena. Tyttönen vastaili ärtyisästi äidilleen, mutta vakuutteli innokkaasti rakkauttaan ja lupasi parannusta; ja hän oli yhtä valmis itkemään (pienen, hänen oman huimapäisyytensä aiheuttaman riidan jälkeen), kunnes oli voittanut takaisin äitinsä suosion kuin uhatakseen lempeän rouvan mielenrauhaa uusilla levottoman turhamaisuuden puuskilla. Äitinsä surullisia katseita hän pakeni isänsä istuimelle ja puolihumalaiseen nauruun. Hän yllytti jo näin toisen toista vastaan, ja tuo pikkuinen veijari oli mielissään pikku ilkeyksistään, joiden tekotaidon hän jo niin aikaisin osasi.

Castlewoodin nuorta perillistä hemmoittelivat piloille sekä isä että äiti. Hän otti vastaan heidän hyväilynsä niinkuin miehet ja aivan kuin ne olisivat olleet hänen oikeutensa. Hänellä oli haukkansa ja lintukoiransa, pieni hevosensa ja vainukoiransa. Hän oli oppinut ratsastamaan, juomaan ja ampumaan lennosta; hän otti esimerkkiä herra isästään siinä, että hänellä oli pikkuinen hovinsa, kuten tulevalla perijällä tulikin olla; hovin muodostivat metsästäjän ja puunhakkaajan pojat. Jos pojalla oli päänsärky, oli hänen äitinsä yhtä säikähtänyt kuin jos rutto olisi ollut talossa. Varakreivi nauroi ja laski leikkiä jyrkkään tapaansa (tämä sattui uudenvuodenpäivän jälkeisenä päivänä, päänsärky johtui liiallisesta herkkulihapiirakan syömisestä) ja sanoi kiroten kuten tavallisesti: "Perhana vie, Harry Esmond, miten vaimoni huolehtii poikani päänkivistyksestä. Hän oli ennen huolissaan minustakin, poikaseni (ojennapa malja, Harry) ja pelästyksissään, jos minulla oli päänsärky, ennen muinoin. Hän ei välitä minun päästäni nyt. Semmoisia ne ovat — naiset — kaikki samaa maata, Harry, kaikki pettureita sydämissään. Pidä kiinni yliopistosta — pidä kiinni punssista ja vanhasta oluesta — äläkä koskaan katso naiseen, joka on sievempi vanhaa kuonanaamaista siivoojamuijaa. Se on minun neuvoni."

Varakreivin tapana oli singahutella tämänluonteisia pilapuheita vaimonsa ja lastensakin saapuvilla ollessa, aterioiden aikana — kömpelöitä, katkeria ivapuheita, jotka loukkasivat myladya monta monituista kertaa, vaikka hän ei aina ollut kuulevinaan, ja jotka silloin tällöin osuivat maaliinsa ja saivat uhriparan peräytymään (kuten saattoi nähdä hänen punoittavista poskistaan ja kyyneltyneistä silmistään), mutta toisinaan kiihoittivat hänet vihaan ja vastustukseen, jolloin hän vastaukseksi näihin raskaisiin nuoliin singahutti takaisin värisevän vastauksen. Pari ei ollut onnellinen, eikä myöskään ollut onnellista olla heidän luonaan. Voi, että nuoruuden rakkaus ja totuus päättyy tällaiseen katkeruuteen ja vararikkoon! Mikään ihme ei ole nähdä nuoren parin rakastavan toisiaan — mutta nähdä vanhan parin rakastavan tosiaan, se on paras kaikista näyistä. Harry Esmondista tuli molempien uskottu, — toisin sanoen varakreivi kertoi nuorukaiselle kaikki surunsa ja kärsimänsä vääryydet (jotka olivat lordi Castlewoodin itsensä aiheuttamia), ja Harry arvasi varakreivittären surut. Harryn rakkaus johti hänet helposti läpi sen ulkokultaisuuden, jonka peitossa lady Castlewood näki hyväksi tavallisesti kulkea, ja hän näki ladyn sydämeen koskevan, vaikka hänen kasvonsa hymyilivät. Vaikea temppu naisen elämässä on tuon naamion säilyttäminen, jota maailma vaatii heidän käyttämään. Mutta suurempaa rikosta ei ole kuin että nainen osoittaa saavansa väärää kohtelua ja olevansa onneton, vaikkapa niin olisikin. Maailma vaatii säälimättä häntä näyttämään iloiselta; ja meidän naistemme, kuten Malabarin vaimojen, on kuljettava hymyilevinä ja maalattuina uhratakseen itsensä miestensä mukana, ja heidän sukulaisensa ovat kaikkein innokkaimpia pakottamaan heitä velvollisuuttaan täyttämään ja hyvähuudoin ja kiitoksin tukahuttamaan ja vaimentamaan heidän tuskanhuutonsa.

Niinpä Harry Esmond melkein huomaamattaan tutustui isäntänsä perheen surulliseen salaisuuteen. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän ollut sitä älynnyt, sillä hän ei voinut sitä silloin ymmärtää; mutta lukeminen ja ajatteleminen ja ihmisten tutkiminen oli häntä vanhentanut, ja erään elämän, joka todellisuudessa ei ollut milloinkaan ollut oikein onnellinen, syvin suru paljastui hänelle, kun hänen täytyi pakostakin ymmärtää ja sääliä surua, jota huojentamaan hän oli aivan voimaton.

On sanottu, ettei mylord koskaan tahtonut tehdä alamaisuusvalaansa eikä ottaa vastaan paikkaansa Irlannin kuningaskunnan ylimyksenä — Irlannissa hänellä olikin tiluksia vain nimeksi; ja hän kieltäytyi vastaanottamasta Englannin päärin arvoa, jonka kuningas Wilhelmin hallitus hänelle tarjosi lahjoakseen hänet uskollisuuteen.

Hän olisi saattanut vastaanottaa tämän, ja epäilemättä olisikin sen tehnyt, ellei hänen vaimonsa olisi sitä innokkaasti vastustanut; mylady hallitsi puolisonsa mielipiteitä paremmin kuin hänen käytöstään; hän oli sydämellinen ja suoramielinen nainen, jolla oli vain yksi uskon ja oikeuden ohje, eikä hän milloinkaan tahtonut hairahtua uskollisuudestaan maanpaossa olevaa kuninkaallista perhettä kohtaan tai tunnustaa muuta valtiasta kuin kuningas Jaakon. Ja vaikka hän tyytyi tottelevaisuuteen vallassa olevaa hallitusta kohtaan, ei mikään kiusaus voinut häntä pakottaa tunnustamaan Oranian prinssiä oikeaksi hallitsijaksi; eikä hän sallinut miehensäkään tätä siksi tunnustaa. Niinpä siis lordi Castlewood tuskin koko elinaikanansa vannoi uskollisuuden valaansa, vaikka hänen kieltäytymisensä aiheuttikin hänelle monta kärsimystä ja teki hänet synkäksi ja huonotuuliseksi.

Vallankumouksen jälkeisenä vuonna ja koko kuningas Wilhelmin elinajan tiedetään punotun yhtämittaisia juonia karkoitetun perheen valtaanpalauttamiseksi; mutta jos lordi Castlewood otti näihin ollenkaan osaa, kuten on mahdollista, kesti sitä vain lyhyen ajan ja silloin kuin Harry Esmond oli liian nuori tutustuakseen sellaisiin tärkeisiin salaisuuksiin.

Vuonna 1695 suunniteltiin sir John Fenwickin, eversti Lowickin ja muiden salaliitto; aiottiin asettua väijytykseen kuningas Wilhelmin tullessa Hampton Courtista Lontooseen ja muodostettiin salainen suunnitelma, johon suuri joukko aatelia ja ylhäisiä otti osaa. Silloin ilmestyi isä Holt Castlewoodiin ja toi mukanaan nuoren ystävän, erään herran, jota sekä mylord että isä, kuten oli helppo huomata, kohtelivat tavattoman kunnioittavasti. Harry Esmond näki tämän herran ja tunsi ja muisti hänet myöhemmin elämänsä varrella, kuten aikanaan osoitetaan. Ei hänellä nykyisin myöskään ole epäilystä siitä, että herra varakreivi oli jotenkin sekaantunut näihin toimiin, joissa kaikissa oli mukana isä Holt, joka matkusteli sinne tänne monenmoisten eri nimien ja valepukujen suojassa. Isän toveri kulki kapteeni Jamesin nimellä; jälkeenpäin Harry Esmond näki tämän toisennäköisenä ja aivan eri nimellä.

Seuraavana vuonna pantiin toimeen historiallinen Fenwick-salaliitto, joka päättyi sir Johnin ja useiden muiden mestaukseen; salaliittolaiset kärsivät miehekkäästi rangaistuksensa; heitä saattoi Tyburniin myladyn isä, tuomiorovasti Armstrong, mr. Collier sekä muutamat muut vankat uskollisuuden valaansa vannomattomat kirkonmiehet, jotka antoivat heille synninpäästön hirsipuun juurella.

On tunnettua, että kun sir John tuli paljastetuksi, saatiin, selville suuri joukko salaliittoon osallisien herrain nimiä, mutta silloin prinssi jalomielisen viisaasti ja lempeästi poltti hänelle hankitun luettelon salaliittolaisista ja sanoi, ettei hän halunnut tietää asiasta sen enempää. Tämän jälkeen lordi Castlewood vannoi pyhän valan, ettei hän milloinkaan, taivas häntä siihen auttakoon, enää ottaisi osaa mihinkään toimenpiteeseen tuota urhoollista ja hyväsydämistä miestä vastaan; ja samoin hän vastasi Holtille, kun tuo väsymätön pappi kävi hänen luonaan ja olisi toivonut lordin ottavan osaa uuteen salaliittoon. Tämän jälkeen mylord puhui aina kuningas Wilhelmistä mitä viisaimpana, urhoollisimpana ja suurimpana miehenä — mikä tämä epäilemättä olikin. Mylady Esmond puolestaan sanoi, ettei hän milloinkaan saattanut antaa kuninkaalle anteeksi ensiksikään sitä, että tämä oli häätänyt appiukkonsa valtaistuimeltaan ja toiseksi sitä, ettei tämä ollut uskollinen vaimolleen, prinsessa Marialle. Luulen tosiaankin, että vaikka itse Nero nousisi haudastaan ja tulisi Englannin kuninkaaksi ja hyväksi aviomieheksi, naiset antaisivat hänelle synnit anteeksi. Varakreivi nauroi vaimonsa vastaväitteille — tuollainen hyveen mittapuu ei hänestä oikein soveltunut.

Viimeinen neuvottelu, joka mr. Holtilla oli varakreivin kanssa, tapahtui, kun Harry oli tullut kotiin yliopistosta viettämään ensimmäistä loma-aikaansa (Harry näki entisen opettajansa vain puolen tunnin ajan eikä puhunut mitään kahdenkesken tämän kanssa), ja heidän keskustelunsa, mitä se sitten lienee ollutkin, saattoi herra varakreivin kovin kiihdyksiin — jopa siinä määrin, että hänen vaimonsa ja nuori sukulaisensa Harry Esmond eivät saattaneet olla huomaamatta hänen levottomuuttaan. Kun Holt oli mennyt, työnsi varakreivi Esmondin luotaan ja kohteli häntä sitten taas mitä huomaavaisimmin. Hän karttoi vaimonsa kysymyksiä ja katsoi lapsiinsa synkin ja huolestunein kasvoin mutisten: "Lapsi parat — lapsi parat!" tavalla, joka ei voinut olla mitä suurimmassa määrin huolestuttamatta niitä, joiden elämänä oli häntä palvella ja totella. Tämän synkkyyden tulkitsi jokainen, joka piti silmällä lordi Castlewoodia, oman mielensä mukaan.

Varakreivitär sanoi naurahtaen julman katkerasti: "Varmaankin on tuo olento Hextonissa ollut sairaana tai torunut häntä" (sillä varakreivin hulluus mrs. Marwoodiin nähden tunnettiin liiankin hyvin). Nuori Esmond pelkäsi varakreivin raha-asiain tilaa, jonka hän tunsi, ja että menot, jotka aina olivat hänen tuloja suuremmat, olivat aiheuttaneet lordi Castlewoodin levottomuuden.

Eräs niistä syistä, joiden vuoksi herra varakreivi oli ottanut nuoren Esmondin erikoiseen suosioonsa, oli mitätön seikka, jota ei ole mainittu; se oli eräs tapaturma, joka oli onneksi Henry Esmondille. Vain muutamia kuukausia varakreivin Castlewoodiin tulon jälkeen talvisaikaan, nuori kreivi, joka silloin oli pieni mekkopukuinen poika juoksenteli huoneissa. Sattui sitten päivällisen jälkeen, että pikku Frank oli isänsä seurassa, joka nukahti viininsä ääreen huolehtimatta lapsesta, joka ryömi tulisijalle. Kaikeksi onneksi Esmondin emäntä lähetti hänet poikaa hakemaan, juuri kun kekäle oli sytyttänyt tuleen tuon kirkuvan pikku viikarin vaatteet. Esmond syöksyi esiin ja repi puvun pois pienokaisen yltä, niin että hänen omat kätensä paloivat pahemmin kuin lapsi, joka pikemmin pelästyi kuin sai vammoja tässä tapaturmassa. Mutta sattuman varassa oli, että päättäväinen henkilö juuri sillä hetkellä tuli huoneeseen, muuten varmaankin lapsi olisi palanut kuoliaaksi, sillä varakreivi nukkui juotuaan hyvin raskaasti eikä herännyt niin valppaana kuin tulee miehen, jonka on taisteltava vaaraa vastaan.

Aina tämän jälkeen tuo isä puhui katumuksestaan ja nöyryydestään soimaten itseään juopoksi tyhjäntoimittajaksi ja vakuutteli ihailevansa Harry Esmondia, jotahan nimitti sankariksi vain siksi, että tämä oli tehnyt hyvin pienen palveluksen. Varakreivi kohteli lempeästi poikansa hengen pelastajaa ja Harrystä tuli aivan kuin perheen jäsen. Hänen palohaavojaan hoiti mitä suurimmalla huolellisuudella hänen lempeä emäntänsä, joka sanoi, että taivas oli lähettänyt tämän hänen lastensa suojelijaksi ja että hän oli rakastava Harryä koko elämänsä ajan. Ja tämän jälkeen Harry tuli perheensä ja rakkaan emäntänsä uskoon. Hänen kääntymisensä johtui enemmän siitä suuresta rakkaudesta ja lempeydestä, joka oli kehittynyt tässä pienessä perheessä kuin tuomiorovasti Armstrongin kehoituksista (vaikka näillä olikin häneen suuri vaikutusvoima). Uuden uskonsa tunnustajana hän on aina senjälkeen pysynytkin. Mitä tulee tohtori Tusherin kehumisiin, että hän muka oli tämän kääntymisen aiheuttaja — niin halveksi mr. Esmond jo näinä nuoruutensa päivinä tohtoria siinä määrin, että jos Tusher olisi pyytänyt häntä jotain uskomaan (jota hän ei tehnytkään, eikä milloinkaan sekaantunut koko asiaan), olisi Harry heti pannut asian todenperäisyyden kyseenalaiseksi.

Mylady joi harvoin viiniä, mutta määrättyinä vuoden päivinä, kuten syntymäpäivinä (Harry-paralla ei milloinkaan sellaista ollut) ja vuosipäivinä hän maistoi vähäisen; ja tämä päivä, joulukuun 29:s, oli sellainen. Tämän vuoden, siis 1696:n lopussa, oli ehkä neljätoista päivää kulunut mr. Holtin viimeisestä vierailusta, kun lordi Castlewood yhä hyvin synkkämielisenä istui pöydän ääressä — silloin mylady pyysi palvelijaa tuomaan hänelle lasin viiniä ja, katsellen mieheensä ja hymyillen suloisinta hymyään sanoi: — "Mylord, ettekö tekin täytä lasianne ja salli minun esittää maljaa?"

"Mikä nyt on, Rachel?" sanoi tämä ojentaen tyhjän lasinsa täytettäväksi.

"On joulukuun 29:s päivä", sanoi mylady näyttäen hellän kiitolliselta, "ja maljani on, Harryn malja — Jumala siunatkoon häntä, joka pelasti poikani hengen."

Mylord katsahti Harry Esmondiin tiukasti ja joi maljan; mutta paukahutti sen pöytään heti ja huokaisten nousi ja poistui huoneesta. Mikä oli vikana? Tiesimme kaikki, että jokin suuri suru vaivasi häntä.

Harry Esmond ei tietänyt, oliko lordi älykkäästi keinotellen rikastunut vai oliko hän saanut lahjoituksia, joiden avulla hänen oli mahdollista pitää suurempaa taloutta ja elää vähemmän säästeliäästi kuin tähän asti; Castlewoodin talo vaati nyt paljon suurempia kustannuksia kuin ensimmäisinä vuosina varakreivin tulon jälkeen. Talleissa oli enemmän hevosia ja linnassa enemmän palvelijoita, ja paljon enemmän vieraita tuli ja meni nyt kuin ennen, vaikka silloinkin oli ollut vaikeata edes kaikkein ankarinta säästäväisyyttä noudattamalla pitää taloa hänen ylhäisyytensä arvon mukaisessa asussa ja säilyttää tilat velattomina. Ja suurta älykkäisyyttä ei tarvittu havaitsemaan, että useat Castlewoodin uusista tuttavista eivät miellyttäneet sen emäntää; ei silti, että hän koskaan olisi kohdellut heitä tai ketään kuolevaista muuten kuin kohteliaasti, mutta he olivat henkilöitä, jotka eivät saattaneet olla hänelle tervetulleita ja joiden seuraa niin hienostunut ja varovainen nainen tuskin saattoi haluta, lapsilleen. Sinne saapui juoppoja maalaisherroja joka taholta maaseutua; ne loilottivat laulujaan varakreivittären akkunain alla ja joivat itsensä humalaan varakreivin punssista ja oluesta. Tuli upseereja Hextonista; niiden seurassa pikku lordimme, pantiin kuulemaan keskustelua ja juomaan ja kiroamaan tavalla, joka sai tuon hienotunteisen ladyn vapisemaan poikansa puolesta. Esmond koetti häntä lohduttaa sanomalla, että hän tiesi yliopistokokemuksestaan, kuinka miehen täytyy ennemmin tai myöhemmin matkallaan maailman läpi joutua tämänlaiseen seuraan ja keskusteluun; ja ettei se haitannut mitään, jos kuuli sen kaksitoista tai kaksikymmenvuotiaana, koska nuorukaiset, jotka kauimmin pysyivät äitinsä hameen liepeissä ratkesivat useinkin rajuimmin hurjastelemaan. Mutta tyttärestään lady Castlewood oli eniten huolissaan peläten vaaraa, jonka hän luuli uhkaavan pikku Beatrixia isän hemmoittelun vuoksi (täytyy myöntää, että mylord erittäinkin näiden onnettomien kotoisten eripuraisuuksien jälkeen oli hillittömän kiivas puhuessaan lapsille vihaisena ollessaan; samoin hän oli liian tuttavallinen, ellemme sanoisi karkea, hyvällä tuulella ollessaan), ja seuraa, johon huolimaton lordi lapsensa vei.

Castlewoodin lähitienoilla on Sarkin-linna, jossa markiisitar Sark asui; tämän tiedettiin olleen kuningas Kaarle-vainajan rakastajattarena; ja tähän taloon, jonne, totta kyllä, suuri osa maalaisylimystöä meni, herra varakreivi tahtoi mennä, vieläpä viedä pienen tyttärensä ja poikansa leikkimään talon lasten kanssa. Lapsilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä tuo talo oli loistava ja vastaanotto varsin ystävällinen. Mutta varakreivitär — epäilemättä varsin oikein — arveli, että sellaisen äidin lapset, jommoinen tuo huomattu lady Sark oli ollut, eivät voineet olla hyvää seuraa hänen kahdelle lapselleen, ja ilmaisi ajatuksensa miehelleen. Tämän puhetapa ei ollut todellakaan kaikkein lempeintä, milloin häntä vastusteltiin. Sanalla sanoen tästä asiasta syntyi perheriita, kuten oli syntynyt useista muista seikoista, eikä ladya pakotettu ainoastaan myöntymään — sillä miehen tahto oli laki, eikä lady lastensa nuoruuden tähden voinut sanoa näille, mikä hänen vastenmielisyytensä syynä oli, eikä mainita heille mitään muutakaan estettä — vaan hän koki lisäksi sen salaisen nöyryytyksen, että näki heidän palaavan ihastuneina uusiin ystäviinsä, kuormitettuna heidän antamillaan lahjoilla ja palaen halusta saada mennä takaisin sellaiseen riemujen tyyssijaan kuin Sarkin linna oli. Vuosi vuodelta tuo seura kävi varakreivittären mielestä yhä vaarallisemmaksi Beatrixille, joka lapsesta kasvoi naiseksi ja jonka päivittäin lisääntyvä kauneus ja useat luonteenheikkoudet puhkesivat esiin.

Harry Esmondin osana oli nähdä muuan vierailu, kun vanha lady Sark tuli Castlewoodin ladyn luokse; lady Sark tuli juhlallisesti kuuden kastanjanruskean hevosen vetämissä ajopeleissä, sinisin ohjaksin, paashi kummallakin vaunun astimella, kuski oli edessä ja aseellisia palvelijoita ratsastamassa hänen edellään ja jäljessään. Ja ellei olisi ollut ikävää nähdä lady Castlewoodin kasvoja, olisi ollut huvittavaa tarkastaa noiden kahden vihamiehen käytöstä — nuoremman naisen kylmää kärsivällisyyttä ja vanhemman horjumatonta hyväntuulisuutta. Lady Sark ei huomannut mitään loukkausta mitä ikinä hänen kilpailijattarensa tarkoittikin eikä lakannut hymyilemästä ja nauramasta ja imartelemasta lapsia tai lausumasta kohteliaisuuksia jokaiselle miehelle, naiselle, lapselle, jopa koirallekin tai tuolille ja pöydälle Castlewoodissa; niin altis hän oli ihailemaan kaikkea siellä. Hän ylisti lapsia ja toivoi — kuten hänellä oli syytäkin — että hänen oma perheensä olisi yhtä hyvin kasvatettu kuin nuo keruubit. Hän ei ollut nähnyt milloinkaan sellaista hipiää kuin Beatrix-kullan — vaikka olihan tällä oikeus siihen sekä isän että äidin puolelta — lady Castlewoodin hipiä olikin aivan ihmeteltävän raikas; ja lady Sark huokasi ajatellessaan, ettei hän ollut syntynyt kauniiksi naiseksi. Ja hän huomautti Harry Esmondille lumoavasti vielä vanhanakin hymyillen, että hän onnitteli tätä viisaudesta, jonka lady sanoi lukevansa hänen silmistään ja otsastaan, ja vannoi, ettei hän milloinkaan ottaisi tätä vastaan Sarkissa, ennenkuin hänen tyttärensä olivat poissa tieltä.

XII luku.

MYLORD MOHUN TULEE LUOKSEMME TUODEN MUKANAAN IKÄVYYKSIÄ.

Tämän vanhan ylimysnaisen seurueen myötä oli ratsastanut kaksi herraa — hänen poikansa, mylord Firebrace ja tämän ystävä, mylord Mohun — jotka molemmat Castlewoodin vieraanvarainen lordi erinomaisen ystävällisesti otti vastaan. Mylord Firebrace oli vain heikkojärkinen ja heikkojäseninen nuori aatelismies, pieni kasvultaan, heikko käsityskyvyltään, mikäli voimme päättää hänen keskustelustaan nuoren Esmondin kanssa; mutta toinen oli ulkomuodoltaan sievännäköinen nuorukainen, jolla oli bel air ja iloinen, rohkea, sotainen ulkomuoto, ja joka oli sen aikuisen historian mukaan jo valloittanut useita kaunottaria ja kunniamaljoja. Hän oli taistellut ja tehnyt valloituksia sekä Ranskassa että Flanderissa. Hän oli ottanut osaa useihin Badenin ruhtinaan Tonavanretkiin ja ollut näkemässä Wienin pelastusta turkkilaisten käsistä. Ja hän puhui sotaisista urotöistään miellyttävästi ja sotilaallisen miehekkäästi ja vapaasti, jolla hän ihastutti kaikkia kuulijoitansa Castlewoodissa; siellä ei oltu totuttu kohtaamaan niin miellyttävää seuratoveria.

Ensimmäisenä päivänä tämän jalon seurueen saapumisen jälkeen mylord ei tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän poismenostaan ennen päivällistä ja vei mukanaan herrat, huvittaakseen heitä, ja jätti vaimonsa vanhan markiisittaren ja tämän tyttären seuraksi. Herrat tarkastivat talleja ja mylord Mohun ylisteli hevosia, vaikka niiden näkeminen oli pieni huvi; ja he kävelivät vanhan talon ja puistojen ympäri ja taistelivat Oliverin aikaisen piirityksen uudelleen. He pelasivat rakettipelin vanhalla pihalla ja mylord Castlewood voitti mylord Mohunin, joka sanoi pitävänsä pallopelistä yli kaiken ja pian palaavansa Castlewoodin kostamaan. Päivällisen jälkeen he heittivät kiekkoa ja joivat punssia viheriällä pengermällä, ja erotessaan he olivat uskollisuudenvalan tehneitä ystäviä; mylord suuteli tuota toista lordia, ennenkuin tämä kiipesi ratsulleen julistaen hänet parhaaksi toveriksi, mitä oli kohdannut pitkiin, pitkiin aikoihin. Aina iltamyöhään asti ei lordi Castlewood, piippuaan poltellen, lakannut puhumasta Harry Esmondille uudesta ystävästään; eikä lordi tosiaankaan herennyt hänestä puhumasta, ennenkuin oli niin päissään, ettei enää kyennyt selvästi puhumaan.

Aamiaisella seuraavana päivänä uudistui sama puhe, ja kun mylady sanoi, että lordi Mohunin ulkonäössä ja puhetavassa oli jotain vapaata, joka ei ladyssä herättänyt luottamusta tähän, virkkoi hänen miehensä, nauraen ja vannoen tavalliseen tapaansa, ettei hän milloinkaan ollut pitänyt miehestä, naisesta eikä eläimestä, jolle ei varakreivitär aina varmasti olisi tullut mustasukkaiseksi, ja että Mohun oli sievin mies Englannissa ja että hän toivoi saavansa tätä tavata usein niin kauan kuin tämä oli maaseudulla ja että hän aikoi ilmoittaa Mohunille mitä rouva Tekokaino oli hänestä sanonut.

"Totta kyllä on", sanoi lady Castlewood, "että pidän hänen keskustelustaan varsin paljon. Se on huvittavampaa kuin useimpien tuntemieni henkilöiden. Myönnän, että pidin sitä liian vapaana; ei siinä suhteessa mitä hän sanoi, vaan pikemminkin siinä, mitä hän tuntui tarkoittavan."

"Pyh! teidän armonne ei tunne maailmaa", virkkoi hänen miehensä, "ja olette aina ollut yhtä turhanaikainen kuin ollessanne viisitoistavuotias neitonen."

"Ette havainnut minussa mitään vikaa, kun olin viisitoistavuotias neitonen."

"Herranen aika, rouva, te olette käynyt liian vanhaksi ruvetaksenne enää lasten esiliinoihin; tottakai minun on päätettävä minkälaiseen seuraan vaimoni joutuu", sanoi mylord iskien nyrkkiä pöytään.

"En tosiaankaan, Francis, ole milloinkaan muuta ajatellutkaan", vastasi varakreivitär nousten ja kumartaen hänelle; kumarruksessa oli kuuliaisuutta, mutta myöskin uhkaa; niinkin myötämielinen katsoja kuin Harry Esmond saattoi nähdä siitä, miten toivottomasti he olivat erossa toisistaan — mikä suuri erimielisyyden ja epäsovun kuilu oli heidän välillään.

"Siunatkoon! Mohun on paras mies Englannissa ja minä kutsun hänet tänne tuon naisen kiusallakin. Oletko milloinkaan nähnyt niin kylmää röyhkeyttä kuin tuo, Harry? Noin hän kohtelee minua", hän jatkoi vihan vallassa, ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi: "En ole ihminenkään omassa talossani. Minut pantaisiin tuon papintyttären nöyräksi palvelijaksi. Kautta Juppiterin! Tahtoisin kernaammin, että hän heittäisi ruuan silmilleni kuin ilkkuu minulle tuolla tavoin. Hän häpäisee minua lastemme edessä kirotuilla ilmeillään; ja puhuu varmasti Frankille ja Beatylle, että isä on hylky, ja että heidän tulee halveksia minua."

"Todellakaan, todellakaan, sir, en ole koskaan kuullut hänen puhuvan teistä sanaakaan muuten kuin kunnioittavasti", puuttui Harry Esmond puheeseen.

"Et, piru vie! Kunpa hän edes puhuisi! mutta sitä hän ei tee. Hän halveksii minua ja on vaiti. Hän pysyttelee minusta erillään aivan kuin olisin ruttoinen. Voi turkinpippuri! kuinka hän kerran piti rutostaan. Ja kun tulin kosimaan, niin olisitpa nähnyt neitosen punastuvan, punastuvan aivan punaiseksi, herra nähköön, ilosta. No mitä luulet hänen minulle sanoneen, Harry? Hän sanoi itse, kun tein hänelle pilaa hänen hitonmoisista hymyilevistä punaposkistaan: 'Niin tehdään Saint James-palatsissakin: Kohotan ylös punaisen lippuni, kun kuninkaani tulee.' Hän näes, tarkoitti, että minä olin kuningas. Ja katsopas nyt häntä, sir! Luulenpa, että hän olisi iloissaan, jos olisin kuollut; ja kuollut olen ollutkin hänelle nämä viisi vuotta — aina siitä lähtien kun teissä kaikissa oli rokko; hän ei koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että lähdin pois."

"Vaikka se totisesti oli vaikeata, mylord, niin luulen emäntäni antaneen sen anteeksi", sanoi Harry Esmond. "Ja muistakaa, miten innokkaasti hän odotti teidän ylhäisyytenne paluuta ja kuinka surullisena hän kääntyi pois, kun näki teidän kylmät katseenne."

"Hitto vie!" huudahti mylord, "olisiko minun pitänyt jäädä tänne ja hankkia rokko itseeni? Mitä perhanan hyötyä siitä olisi ollut? Vaarassa olen mies siinä missä kuka muu tahansa, mutta en mene tarpeettomaan vaaraan — ei ole pelkoakaan. Kiitoksia paljon tyhjästä. Ja — ja sinä nyökytät päätäsi ja tiedän varsin hyvin, Harry-pastori, mitä tarkoitat. Oli tuo — tuo toinen juttu, joka häntä suututti. Mutta eikö vaimo voi koskaan antaa anteeksi miehelle, jonka jalka vähän luiskahtaa? Pidätkö minua pyhimyksenä?"

"Tosiaankaan, sir, en pidä", myönsi Harry hymyillen.

"Sen ajan jälkeen vaimoni on ollut kylmä kuin Charing Grossin patsas. Vakuutan, Henry, ettei hänessä ole hituistakaan anteeksiantavaisuutta. Hänen kylmyytensä jäädyttää koko elämäni ja ajaa minut punssimaljan ääreen tai ajelemaan ympäri maan. Lapseni eivät ole minun lapsiani, vaan hänen, ollessamme yhdessä. Vain silloin, kun hän ei ole näkemässä kirottuine kylmine katseineen, jotka lävistävät minut, tulevat he luokseni ja ainoastaan silloin uskallan antaa heille edes suukonkaan; ja siksi, Harry, vien heidät toisten koteihin hyväilläkseni heitä siellä. Minut tappaa tuon ylpeän naisen hyveellisyyskin. Hyveellisyys! Antakaa minulle hyveellisyyttä, joka voi antaa anteeksi; antakaa minulle hyveellisyyttä, joka ei ajattele itsesäilytystä, vaan toisten ihmisten onnelliseksi tekemistä. Piru vie, mitäpä haittaa arpi tai pari, jos saa ne ystävää hädästä auttaessaan."

Ja mylord löi uudestaan nyrkkinsä pöytään ja otti pitkän siemauksen juomamaljasta. Harry Esmond kuunteli häntä ihaillen ja ajatteli, miten tämä uhrautuvaisuuden saarnaajaparka oli karannut pakoon rokkoa, jonka hänen vaimonsa oli niin tyytyväisenä kestänyt ja joka tauti oli ollut niin suurena eripuraisuuden aiheena kaikkien tämän perheen jäsenten elämässä. "Miten hyvin ihmiset sentään saarnaavat", ajatteli nuorukainen, "ja kukin on oman saarnansa valaisevana esimerkkinä! Itsekullakin on oma kertomuksensa riidasta, vieläpä tosikertomuksensa, ja molemmat ovat oikeassa tai väärässä, miten vain halutaan!" Harryn sisimpään sydämeen koski niiden taistelujen ja tuskien näkeminen, jotka repivät tämän hyvän, miehekkään ystävän ja suojelijan sydäntä.

"Aivan varmaan, sir", hän sanoi, "toivon Jumalan tähden, että emäntäni voisi kuulla teidän puhuvan niinkuin minä olen kuullut; hän tietäisi paljon sellaista, joka tekisi hänen elämänsä onnellisemmaksi, jos hän sen saattaisi kuulla." Mutta mylord singautti ivaten manauksiaan. Hän sanoi, että Harry-pastori oli hyvä, mutta että mitä naisiin tulee, ne olivat kaikki samanlaisia — kaikki pettureita ja sydämettömiä. Niin heittää mies hienon maljakon maahan ja halveksii sitä, koska se särkyy. Se saattaa olla nyt arvoton — totta kyllä, mutta kenen huostassa se oli ja kuka sen murskasi? Harry, joka olisi antanut elämänsä tehdäkseen hyväntekijättärensä ja tämän puolison onnellisiksi, ajatteli itsekseen nähdessään varakreivin mielentilan ja huomatessaan, että tällä todellakin oli paljon rakkautta jäljellä sydämessään ja että hän oli valmiina vaimonsa suosiolle, jos tämä siitä huolisi, eikö hän saattaisi olla sovun välittäjänä näiden kahden henkilön välillä, joita hän kunnioitti eniten koko maailmassa. Ja hän suunnitteli mielessään miten hän ilmaisisi osan tästä emännälleen ja miten hän selittäisi tälle, että hänen puolisonsa, Harryn järjen mukaan ainakin, yhä ihaili ja rakastikin häntä.

Mutta hän huomasi aineen hyvin vaikeaksi käsitellä, kun hän mitä vakavimmin yritti sitä esittää (sillä pitkäaikainen luottamus ja uudistuneet rakkauden ja uskollisuuden näytteet olivat antaneet hänelle perheessä eräänlaisen arvovallan, jonka hän omaksui aina kun hän taloon palasi); hän laati puheen, jonka olisi luullut tehoavan, koska se lähti aivan puhujan sydämestä ja yritti mitä lempeimmin viitata ihaillulle emännälleen, että tämä teki miehelleen vääryyttä eikä tuntenut häntä ja että koko perheen onni riippui ladyn mielenmuutoksesta.

Hän, joka tavallisesti oli tyyni ja mitä lempein ja hymyä ja altista huomaavaisuutta uhkuva, punastui, kun nuori Esmond puhui siten, ja nousi istuimeltaan luoden nuorukaiseen halveksumisen ja vihan katseen, jonka laista tämä ei milloinkaan ennen muistanut häneltä saaneensa. Mylady oli hetkisen aivan kuin toinen olento ja näytti suuttuneelta ruhtinattarelta, jota vasalli on loukannut.

"Oletteko koskaan kuullut minun lausuvan moitteen sanaakaan varakreivistä?" kysyi hän kiihkeästi kähisten ja polkien jalkaansa.

"En suinkaan", vastasi Esmond katsellen maahan.

"Oletteko te tullut luokseni hänen lähettiläänään, — te?" jatkoi hän.

"Mieluummin kuin mitään muuta maan päällä haluaisin nähdä sovun teidän välillänne", vastasi Harry, "ja ryhtyisin mihin lähettilästoimeen tahansa siinä tarkoituksessa."

"Te siis olette mylordin välittäjämies", jatkoi hän välittämättä toisen puheesta. "Olette lähetetty kutsumaan minua takaisin orjuuteen ja ilmoittamaan minulle, että mylordin suosio on armossa palautettu hänen palvelijalleen? Hän on väsynyt Covent Gardeniin, eikö niin, koska tulee kotiin ja haluaisi teurastuttaa juotetun vasikan?"

"Siihen on annettu jalo esimerkki", virkkoi Esmond.

"Niin kyllä, pojan suhteen; mutta mylord ei ole minun poikani. Hän juuri työnsi minut luotansa. Hän juuri särki onnemme; ja nyt hän pyytää minua sitä korjaamaan! Hän juuri näytti minulle itsensä viimeinkin semmoisena kuin hän oli; hän ei ollut se, minä olin häntä pitänyt. Hän tulee lasteni eteen tyhmänä ja viinistä humaltuneena; hän jättää seurapiirimme liittyäkseen kapakkain ja huonojen paikkojen vierailijoihin, — hän menee kotoaan kaupunkiin ystäviensä luo, ja kyllästyttyään niihin palaa tänne ja odottaa minun polvistuvan ja ottavan hänet iloiten vastaan. Ja teidät hän lähettää kamariherrakseen! Mikä ylevä lähettilääntoimi! Monsieur, onnittelen teitä uuden virkanne johdosta!"

"Se olisi ylevä lähettilästoimi, ja onnellinen toimi myöskin, jos voisin yhdistää teidät ja mylordin", vastasi Esmond.

"Otaksun, että olette nyt toimenne täyttänyt, sir. Sievä toimi teidän perille saatettavaksenne. En tiedä onko Cambridgen filosofianne vai aika muuttanut teidän ajatuskantanne", jatkoi lady Castlewood yhä ivalliseen sävyyn. "Varmaankin olette myöskin oppinut pitämään juopottelemisesta ja nikottelemaan viinin ja punssin ääressä — mikä on teidän ylhäisyytenne lempijuoma? Varmaankin myös poikkeatte 'Ruusuun' matkustaessanne Lontoon läpi, ja varmaan teillä on tuttavanne Covent Gardenissa. Nöyrin palvelijanne, sir, sekä päämiehen että lähettilään, sekä herran että — että lakeijan."

"Taivaan tähden! madame", huudahti Harry, "mitä olen tehnyt, että noin jo toisen kerran loukkaatte minua? Tahdotteko minun punastuvan siitä, mistä ennen olin ylpeä, siitä, että elin teidän armoillanne? Suurin iloni on palvella teitä (sen hyväksi antaisin henkeni), te tiedätte, lähinnä suurin onneni on saada teiltä suosionosoitus. Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun minua näin haavoitatte, julma nainen?"

"Mitäkö pahaa?" sanoi hän, katsellen Esmondiin leimuavin silmin.

"No, eipä mitään, — ei mitään mitä itse tietäisit, Harry, tai jota voisit auttaa. Miksi toitkaan tänne rokon", hän lisäsi oltuaan hetken vaiti, "Castlewoodin kylästä? Et voinut sille mitään, ethän? Kukapa meistä tietää, minne kohtalo meidät vie? Mutta siihen asti olimme kaikki onnellisia, Henry." Ja Harry poistui tästä keskustelusta ajatellen yhä, että vieraantuminen hänen isäntänsä ja rakastetun emäntänsä välillä oli parannettavissa ja että he molemmat tunsivat suurta sydämen kiintymystä toisiinsa.

Kiintymys lordi Mohunin ja Castlewoodin välillä näytti yhä kasvavan, niin kauan kuin edellinen viipyi maaseudulla, eikä ainakaan lordi Castlewood milloinkaan näyttänyt onnelliselta ollessaan poissa uuden toverinsa luota. He urheilivat yhdessä, joivat sekä pelasivat kiekkoa ja tennistä. Mylord Castlewood saattoi mennä kolmeksi päiväksi Sarkiin ja tuoda mukanaan lordi Mohunin Castlewoodiin, jossa lordi Mohun olikin kaikille hyvin tervetullut sillä hänellä oli leikkipuheita tai uusi huiman meluinen leikki lapsille, kaikki kaupungin uutiset lordille ja musiikkia ja kohteliaisuuksia ja yllinkyllin beau langage'a myladylle ja Harry Esmondille, joka ei milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän kertomuksia sotaretkistä ja elämästä Wienissä, Venetsiassa ja Pariisissa, ja kuuluisista eurooppalaisista kaupungeista, joissa hän oli käynyt sekä rauhan että sodan aikana. Ja hän lauloi myladyn klaveerin ääressä ja pelasi korttia tai lautapeliä tai uutta biljardipeliä mylordin kanssa (jonka hän aina voitti); hän oli aina täysin iloinen ja hänen käytöksessään oli eräänlaista miehekästä suloa, joka tosin paljasti hieman leirielämää ja Alsatiata, mutta jolla kuitenkin oli viehätyksensä ja joka leimasi hänet gentlemanniksi. Ja hänen käyttäytymisensä lady Castlewoodia kohtaan oli niin altista ja kunnioittavaa, että tältä pian häipyivät ensimmäiset epämiellyttävät tunteet, — niin, rupesipa hän vielä ennen pitkää huolehtimaan hänen henkisestä tilastaan ja toivomaan hänen parempaan kääntymistään lainaten hänelle hengellisiä kirjoja, joita lordi lupasi kuuliaisena tutkia. Mylord Mohun puhui ladyn kanssa parannuksen teosta ja hiljaiseen elämään asettumisesta, hovista ja kaupungista poistumisesta ja maapalstan ostamisesta lähistöltä; mutta kun nuo kaksi lordia olivat burgundilaisviininsä ääressä päivällisen jälkeen kahdenkesken, oli heidän puheensa kovin erilaista ja oli varsin vähän kysymystä lordi Mohunin parempaan elämään kääntymisestä. Kun he pääsivät toiseen pulloonsa, jätti Harry Esmond tavallisesti kahden kesken nämä jalot juopottelijat, jotka, vaikka he, Herra paratkoon, puhuivatkin varsin vapaasti hänen läsnäollessaan (hyvä Jumala, minkä kertomussarjan Alsatiasta ja Kevät-puutarhasta, kapakoista ja pelihuoneista, hovinaisista ja teatteridiivoista hän muistaakaan heidän hurskaasta keskustelustaan!) — vaikkakin he, kuten sanoin, keskustelivat Esmondin läsnäollessa vapaasti, näyttivät he kuitenkin iloisilta, kun hän poistui; ja sitten he joivat toisen pullon ja alkoivat sitten pelata korttia ja sitten tuli mylord Mohun hänen armonsa vastaanottohuoneeseen jättäen ilotoverinsa nukkumaan pois humalansa.

Sen aikuisten hienojen herrojen kunnianasiana oli menettää tai voittaa huikeasti kilpa-ajoissa tai kortti- ja arpapelissä; eikä milloinkaan voinut päättää näiden herrojen käytöksestä jälkeenpäin, kuka oli voittanut ja kuka hävinnyt heidän pelissään. Ja kun mylady vihjasi mylordille, että tämä pelasi enemmän kuin hyvä oli, työnsi tämä hänet luotaan "pyh" sanalla ja vakuutti, ettei mikään ollut tasaväkisempää kuin peli kahden gentlemannin välillä, jos he vain pitivät sitä yllä tarpeeksi kauan. Ja siitä saa olla varma, että nämä pitivät sitä yllä tarpeeksi kauan. Sen aikuinen maailmanmies kulutti usein neljänneksen päivästään korttiensa ääressä ja toisen neljänneksen juomiseen; olen tuntenut monta miellyttävää miestä, jotka saattoivat olla nerokkaitakin, valmiita antamaan sattuvan vastauksen ja tuhattaitoisia seuraelämän käänteissä, mutta jotka kovin hämmästyivät, jos heidän täytyi kirjoittaa enemmän kuin oma nimensä.

Tuskin on ainoatakaan ajattelevaa miestä tai naista, joka ei voisi katsella menneisiin elämänsä vaiheisiin ja muistaa jotain seikkaa, joka tapahtuessaan on saattanut näyttää perin mitättömältä, mutta silti on kääntänyt ja muuttanut koko hänen elämänsä juoksun. Niin on melkein meidän kaikkien laita kuin Massillonin loistavan kuningas Wilhelmin muotokuvan; jokin grain de sable [hiekanjyvä] turmelee tai tuhoaa meidät; ja niinpä myös kevyt, ilmaan singahutettu sana, vain pilalle hemmotellun lapsosen luonteen oikku, tuotti kokonaisen musertavan surujen taakan perheeseen, johon Harry Esmond kuului.

Tullessaan kotiin armaaseen Castlewoodiinsa kolmantena akateemisten vaiheittensa vuonna yliopistosta (jossa hän nyt oli saavuttanut hieman mainetta, koska hänen latinalainen runonsa Gloucesterin herttuan, Tanskan Anna-prinsessan pojan, kuolemasta oli tuottanut hänelle kunniamitalin ja johtanut hänet yliopistonerojen seuraan) havaitsi Esmond pienen ystävänsä ja oppilaansa Beatrixin kasvaneen äitiään pitemmäksi, hennoksi ja suloiseksi nuoreksi neidoksi, jonka posket kertoivat terveydestä ja ruusuista, jonka silmät olivat kuin tähtien tuike taivaan sinen takaa, jonka aaltoileva pronssinvärinen tukka kiemurteli ihanimman nuoren otsan yllä, mitä ihmissilmä on koskaan nähnyt, ja joka olennoltaan ja käytökseltään oli ylpeä ja kaunis, sellainen kuin on tuo kuuluisa antiikkinen Diana-metsästäjättären patsas. Yhdellä kertaa ylenkatseellinen, tulinen, hallitseva, silmin ja nuolin, jotka iskevät ja tappavat; ja Harry katsoi ja ihmetteli tätä nuorta olentoa ja vertasi häntä ajatuksissaan Artemikseen jousineen ja nuolineen, jotka sinkoavat surmaa Nioben lapsiin. Toisin ajoin oli hän kaino ja heltyvä kuin Luna, joka lempeästi paistaa Endymionille: tämä suloinen olento, tämä loistava Phoebe, oli vielä nuori eikä vielä ollut saavuttanut läheskään täyttä loistoaan, mutta oli jo kehittymäisillään ja loisti. Nuori yliopistoherramme, pää täynnä runollisia mielikuvia, sydän varmaankin sykähdellen määrittelemättömistä haluista, ihaili tätä nousevaa nuorta jumaluutta ja katsoi häneen (vaikka vain kuin johonkin "erikoiseen kirkkaaseen tähteen", joka oli kaukana hänen maastaan) loppumattoman ihastuksen ja ihmettelyn katsein. Tyttö oli ollut keimaileva melkein varhaisimmasta lapsuudestaan, kokeillut oikkujaan ja mustasukkaisuuttaan, vallattomia elkeitään ja kaikkivoittavia hyväilyjään kaikkiin, jotka tulivat hänen ulottuvilleen; hän pani palvelijattaret riitelemään keskenään lastenkamarissa ja harjoitteli silmiensä tehoa tallirenkiin ratsastaessaan tämän takana naisten satulalla.

Hän oli isän ja äidin lemmikki ja kiusankappale. Hän punoi salaisia juonia kummankin kanssa ja lahjoitti rakkautensa ja otti sen taas takaisin, kiusasi heitä herkeämättä kyynelin, hymyin, suudelmin, imarteluin; kun äiti oli vihainen, kuten usein sattui, juoksi hän isänsä luo ja ahdisti tämän selän takaa uhriaan; kun molemmat olivat häneen tyytymättömiä, luovutti hän hyväilynsä palvelijoille, tai odotti, kunnes saavutti takaisin vanhempainsa suosion joko saamalla heidät nauramaan ja ilostumaan, tai rauhoittaen heitä alistuvaisuudella ja teennäisellä nöyryydellä. Hän oli saevo laeta negotio [mieltynyt julmiin tekoihin], niinkuin tuo huikenteleva jumalatar, jota Horatius kuvaa ja jonka "pahanilkisestä ilosta" eräs meidän suuri runoilijamme on kirjoittanut niin jalosti — runoilija, joka, vaikka olikin kuuluisa ja sankarillinen, ei ollut tarpeeksi vahva vastustamaan naisten kiduttavia juonia.

Vain kolme vuotta sitten tuo lapsi, joka silloin oli vain kymmenvuotias, oli ollut vähällä saada aikaan riidan Harry Esmondin ja tämän toverin, hyväluontoisen, kylmäkiskoisen Thomas Tusherin välille, joka ei koskaan omasta tahdostaan riidellyt kenenkään kanssa; Miss Beatrix oli silloin ilmaissut tälle erään tyhmän pilan, jonka Harry oli lausunut tästä (se oli mitä turhanaikaisin, mitättömin leikkipuhe, vaikka se johtikin kaksi vanhaa ystävystä melkein nyrkkitappeluun asti, ja luulen, että sellainen tappelu olisikin suuresti miellyttänyt tyttöä); ja siitä päivästä Tom karttoi Beatrixia, ja Beatrix kunnioitti Tomia ja hyvitteli tätä uupumattomiin aina, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Harry oli paljon helpompi lepyttää, koska hän enemmän rakasti lasta; ja kun Beatrix teki ilkeyttä, käytti purevaa puhetapaa tai aiheutti ystävilleen tuskaa, hän pujahti rikoksestaan, ei myöntämällä sen tehneensä tai valittaen sitä, vaan julistamalla itsensä syyttömäksi ja vakuuttaen syyttömyyttään niin herkeämättä ja muka niin teeskentelemättömästi, että oli mahdotonta epäillä hänen selityksiään. Lapsuudessaan hän teki vain pieniä ilkeyksiä; mutta hänen voimansa tuli tuhoisammaksi, kun hän vanheni — kuin kissanpoikasen, joka ensin leikkii pallolla ja sitten syöksähtää linnun kimppuun ja surmaa sen. Ei pidä luulla, että Harry Esmondilla oli kaikki tämä kokemus jo varhaisella elämänsä asteella, jonka historiaa hän nyt kirjoittaa; useat seikat, joista tässä huomautetaan, hän tuli tuntemaan vasta myöhempinä päivinään. Melkein kaikki mitä Beatrix teki tai tuhosi näytti hänestä silloin ja useita vuosia jälkeenpäinkin hyvältä, tai ainakin puolustettavalta.

Tapahtui siis, että Harry Esmond tuli kotiin Castlewoodiin viimeiselle loma-ajalleen. Hänellä oli hyviä toiveita päästä collegensa jäseneksi, päätettyään lopultakin ohjata pyrintönsä siihen suuntaan. Oli ensimmäinen vuosi nykyistä vuosisataa ja mr. Esmond (mikäli hän tiesi syntymäaikaansa), oli silloin kaksikymmentäkaksivuotias. Hän havaitsi entisen oppilaansa kehkeytyneen kaunottareksi, jota olemme kuvailleet, ja lupaavan vielä enemmän. Hänen veljensä, mylordin poika oli sievännäköinen, huimapäinen, urhea poika, jalomielinen ja suoraluontoinen, kaikille hyvä, lukuunottamatta kai sisartaan, jonka kanssa Frank oli sotajalalla (eikä syynä siihen ollut hän, vaan Beatrix), — ihaili äitiään, jonka ilo hän oli ja oli tämän puolella niissä onnettomissa aviollisissa eripuraisuuksissa, jotka nyt olivat taukoamattomia; Beatrix neito sitävastoin tietysti oli isänsä puolella. Kun perheen päät joutuvat epäsopuun, lankee luonnostaan, että heistä riippuvaiset tunnustavat jommankumman puolueen värejä; ja keskusteluissa palvelijain salissa ja tallissa saattoi Harry, jolla oli varhain kehittynyt huomiokyky, nähdä ketkä olivat mylordin liittolaisia ja ketkä myladyn, ja päätellä miten heidän onnetonta riitaansa pohdittiin. Lakeijamme istuvat oikeutta meitä tuomiten. Mylordin juonet voivat olla miten salaisia tahansa, hänen palvelijansa tietää ne; ja myladyn palvelijatar vie emäntänsä yksityisasiat palvelijain juorumarkkinoille ja vaihtaa ne siellä toisten palvelijain salaisuuksiin.

XIII luku.

MYLORD LÄHTEE LUOTAMME JA JÄTTÄÄ PAHAN JÄLKEENSÄ.

Mylord Mohun (jonka urotöistä ja maineesta muutamat yliopiston herrat olivat antaneet vain huonoja tietoja) oli taas vieraana Castlewoodissa ja nähtävästi läheisemmin liittynyt mylordiin kuin milloinkaan ennen. Kerran keväällä nuo kaksi aatelismiestä olivat ratsastaneet Cambridge'iin Newmarketista, jonne olivat menneet kilpa-ajoihin, ja kunnioittaneet Harry Esmondia käymällä vierailulla hänen asunnossaan; tohtori Montague, yliopiston rehtori, joka oli kohdellut Harrya hieman ylenkatseellisesti, nähdessään tämän tuttavallisuuden noiden suuruuksien kanssa ja että mylord Castlewood nauroi ja käveli käsi Harryn olalla, lämpeni mr. Esmondille ja alistui olemaan erittäin kohtelias tälle. Ja muutamia päiviä saapumisensa jälkeen Harry kertoi nauraen tuon jutun lady Esmondille, huomauttaen miten outoa oli, että miehet, jotka olivat opistaan kuuluisia ja ylistettyjä yli Euroopan, kumartavat arvonimelle ja matelevat aatelismiehen edessä, olipa tämä miten köyhä tahansa. Tämän kuullessaan Beatrix-neito keikahutti päänsä pystyyn ja sanoi, että alhaista alkuperää olevien sopiikin kunnioittaa ylempiään ja että papit yleensä tekeytyivät aivan liian ylpeäksi ja että hän piti paljon lady Sarkin perheessä vallitsevasta tavasta, siliä siellä kappalainen, vaikka hän piti vanukkaasta, kuten kaikki papit, poistui aina ennen kermavanukkaan tarjoamista.

"Ja kun minusta tulee pappi", sanoi mr. Esmond, "niin etkö anna minulle ollenkaan kermavanukasta, Beatrix?"

"Sinä — sinä oletkin erilainen", vastasi Beatrix. "Sinä olet meidän sukuamme."

"Minun isäni oli pappi, niinkuin sinä heitä kutsut", sanoi mylady.

"Mutta minunpa on Irlannin pääri", sanoi Beatrix-neito kohauttaen päätään. "Tietäkööt ihmiset asemansa. Varmaankin tahdotte minun polvillani ryömien pyytämään siunausta mr. Thomas Tusherilta, josta juuri on tullut apulainen ja jonka äiti oli kamaripiika."

Ja hän poistui tulistuneena ja pää kenossa huoneesta.

Kun hän oli mennyt, näytti mylady niin surulliselta ja vakavalta, että Harry kysyi hänen levottomuutensa syytä. Lady vastasi, ettei se johtunut ainoastaan siitä, mitä Harry oli sanonut Newmarketista, vaan myös siitä, että hän oli huomannut, huolekseen ja kauhukseen, että mylordin, erittäinkin hänen tutustuttuaan lordi Mohuniin, oli uudelleen vallannut pelihimo, jonka hän oli hylännyt avioliittonsa jälkeen.

"Mutta miehet lupaavat enemmän kuin kykenevät avioliitossa täyttämään", sanoi mylady huokaisten, "Pelkään, että hän on menettänyt suuria summia, ja omaisuutemme, joka aina on ollut pieni, hupenee tyhjiin tässä huolettomassa irstailussa. Kuulin hänen olleen Lontoossa hyvin hurjassa seurassa. Hänen paluunsa jälkeen on kirjeitä ja lakimiehiä herkeämättä tullut ja mennyt; hänellä näyttää minusta olevan taukoamaton huoli, vaikka hän peittää sen hullutteluun ja nauruun. Katselin — katselin oven takaa eilen illalla ja — ja ennenkin", sanoi mylady, "ja näin heidät korttien ääressä keskiyön jälkeen. Ei mikään maatila kestä sitä tuhlausta, vielä vähemmin meidän, joka hupenee niin, ettei pojalleni jää mitään, eikä Beatrix-paralleni ollenkaan perintöosuutta."

"Toivon, että voisin teitä auttaa, rouva", sanoi Harry Esmond huokaisten ja toivoen sitä hyödyttömästi ja tuhannetta kertaa elämässään.

"Kukapa voi auttaa? Jumala yksin", sanoi lady Castlewood, "yksin Jumala, jonka käsissä olemme." Ja niinhän onkin. Perheenhallituksesta ja käytöksestään vaimoaan ja lapsiaan kohtaan — alamaisiaan, joiden yli hänen valtansa on rajaton — on jokaisen, joka seuraa maailman menoa, toisinaan vavisten ajateltava tulevaa tiliä. Sillä meidän yhteiskunnassamme ei mikään laki ylety kotilieden kuninkaaseen. Hän on omaisuuden ja onnen herra — melkeinpä hengenkin. Hänellä on vapaus rangaista, tehdä onnelliseksi tai onnettomaksi — tuhota tai kiduttaa. Hän voi vähitellen tappaa vaimon, eikä häntä siitä tutkita eikä tuomita sen enempää kuin Turkin keisaria, joka keskiyöllä hukuttaa orjansa. Hän saa tehdä lapsistaan yhtä hyvin orjia ja teeskentelijöitä kuin ystäviä ja vapaita ihmisiä, hän saa nostattaa ne kapinaan ja vihaan rakkauden luonnonlakia vastaan. Olen kuullut valtiomiesten ja kahvilapolitikoitsijain sanomalehtiä lukiessaan raivoavan Ranskan kuninkaan ja keisarin tyrannivaltaa vastaan, ja olen ihmetellyt heitä (sillä hekin tavallaan ovat itsevaltiaita) heidän kotoisen hallintonsa vuoksi, jossa kukin mies on itsevaltias. Kun itsekunkin pienen hallituksen aikakirjat näytetään Ylimmäiselle Herralle, jonka alaisina hallitsemme, paljastetaan perhetyrannien historioita, jotka ovat yhtä julmia kuin Amurathin ja yhtä petomaisia kuin Neron ja yhtä hurjan irstailevia kuin Kaarlen.

Jos Harry Esmondin isäntä hairahtui, tapahtui se viimemainitulla tavalla, hän kun oli luonteeltaan pikemminkin mukavuutta rakastava kuin julma, ja hänet olisi voitu palauttaa paljon parempiin tunteisiin, jos hänelle olisi suotu aikaa muuttaa katumuksensa pysyväiseksi parannukseksi.

Koska mylord ja hänen ystävänsä lordi Mohun olivat niin läheisiä tovereita, suvaitsi Beatrix-neito olla kateellinen viimemainitulle, ja nuo kaksi herraa huvittivat toisiaan usein nauraen karkeaan, rajuun tapaansa lapsen vihanpuuskille ja vastenmielisyyden osoituksille. "Kun tulet tarpeeksi vanhaksi, menet naimisiin lordi Mohunin kanssa", oli Beatrixin isällä tapana sanoa, silloin tyttö nyrpisti nenäänsä ja sanoi: "Mieluummin menisin naimisiin vaikka Tom Tusherin kanssa." Ja koska lordi Mohun aina osoitti ääretöntä ritarillisuutta lady Castlewoodia kohtaan, jota hän näytti suuresti ihailevan, vastasi Beatrix eräänä päivänä tähän isänsä vanhaan leikkipuheeseen: "Luullakseni mylord mieluummin naisi äidin kuin minut ja odottaa vain sinun kuolemaasi kosiakseen häntä."

Tyttö sanoi nuo sanat kevyesti ja nenäkkäästi eräänä iltana ennen illallista, kun perheseura oli kokoontunut suuren takkavalkean ääreen. Nuo kaksi lordia, jotka olivat korttiensa ääressä, säpsähtivät molemmat. Mylady kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan ja käski Beatrix-neidon mennä omaan kamariinsa; silloin sanoi tyttö kaikkein viattomimmin ilmein, kuten hänellä oli tapana: "En tosiaankaan tarkoittanut mitään pahaa. Ihan varmaan äiti puhuu paljon enemmän Harry Esmondin kuin isän kanssa; hän itkikin, kun Harry lähti pois eikä hän milloinkaan itke, kun isä lähtee! Ja eilen illalla hän puhui lordi Mohunin kanssa niin kauan, niinkauan, ja lähetti meidät pois huoneesta, ja itki, kun me tulimme takaisin, ja —"

"Peijakas!" huusi lordi Castlewood, joka oli menettänyt kaiken malttinsa. "Poistu huoneesta, sinä kyykäärme!" ja hän nousi kiivaasti ja heitti pois korttinsa.

"Kysy lordi Mohunilta, mitä olen hänelle sanonut, Francis", sanoi varakreivitär nousten pelästyneenä, mutta kuitenkin ulkomuodossaan ja äänessään suurta ja liikuttavaa arvokkuutta ja vilpittömyyttä. "Tule pois kanssani, Beatrix." Beatrix nousi myöskin; hän kyynelöi nyt.

"Äiti kulta, mitä olen tehnyt?" hän kysyi. "En tarkoittanut mitään pahaa." Ja hän riippui kiinni äidissään ja pari poistui huoneesta nyyhkyttäen yhdessä.

"Kerron sinulle mitä vaimosi minulle sanoi, Frank", huudahti mylord Mohun. "Harry-pastori voi kuulla sen; ja taivaan nimessä, joka sana, jonka sanon, on totta. Eilen illalla vaimosi pyysi minua kyyneleet silmissä olemaan enää pelaamatta kanssasi arpa- ja korttipeliä; ja itse parhaiten tiedät, oliko se, mitä hän pyysi, sinun omaksi hyväksesi."

"Oli tietenkin, Mohun", sanoi mylord kuivalla, kovalla äänellä. "Sinä tietysti olet miesten esikuva, koko maailmahan tietää millainen pyhimys olet."

Mylord Mohun oli eronnut vaimostaan ja hänellä oli ollut ratkaistavana useita kunnianasioita, joissa naiset olivat olleet tavallisimpana syynä.

"En ole mikään pyhimys, mutta vaimosi on; ja saatan vastata teoistani, kuten muiden on vastattava sanoistaan", vastasi mylord. Mohun.

"Herran tähden, mylord, se on teidän tehtävä", huusi toinen ponnahtaen ylös.

"Meillä on ensin eräs toinen pieni tili päätettävänämme, mylord", sanoi lordi Mohun, jolloin Harry Esmond säikähtäen seurauksia, joihin tämä tuhoisa väittely johtaisi, puhkesi mitä kiivaimmin varoittamaan isäntäänsä ja tämän vastustajaa. "Taivaan tähden!" hän sanoi, "aiotteko te, mylord, vetää miekkanne ystäväänne vastaan omassa talossanne? Voitteko epäillä naista, joka on puhdas kuin taivas, ja kuolisi tuhat kertaa mieluummin kuin rikkoisi teitä vastaan? Saavatko kateellisen lapsen mitättömät sanat viedä ystävykset riitaan? Eikö emäntäni ole kehoittanut teidän ylhäisyyttänne lopettamaan yhteytenne lordi Mohunin kanssa ja hylkäämään tavan, joka voi tuottaa perikadon perheellenne? Olisihan mylord Mohun ilman sairastumistaan jo poistunut luotanne?"

"Siunatkoon, Frank, eihän mies, jonka varpaissa on nivelleini, voi juoksennella toisten miesten vaimojen jäljessä", puhkesi mylord Mohun puhumaan; hän oli todellakin siinä tilassa, ja naurahti ja katsoi kapaloitua raajaansa niin koomillisesti, että toinenkin huitaisten kädellään otsaansa joutui tuon tarttuvan hyväntuulisuuden valtaan ja sanoi kiroten: "— vie, Harry, uskonpa sinua", ja niin päättyi tämä riita ja nuo kaksi herraa, jotka hetki sitten olivat seisoneet paljastetuin miekoin käänsivät niiden päät alaspäin ja pudistivat toistensa käsiä.

Beati fiacifici. "Mene ja hae vaimoni takaisin", sanoi Harryn isäntä. Esmond poistui kovin iloisena, kun sai olla niin hyvän viestin viejänä. Hän löysi tämän ovelta — hän oli kuunnellut siinä, mutta vetäytyi takaisin Harryn tullessa. Lady tarttui Harryn molempiin käsiin; hänen omansa olivat kylmät kuin marmori. Hän näytti haluavan langeta Harryn syliin. "Kiitoksia, ja Jumala sinua siunatkoon, rakas Harry, veljeni!" hän sanoi. Hän suuteli Harryn kättä. Esmond tunsi sillä hänen kyyneleensä ja johdatti hänet huoneeseen ja mylordin luokse, jolloin lordi Castlewood, liikutuksen ja rakkauden valtaamana, jommoista ei ollut useaan pitkään vuoteen näyttänyt, painoi vaimonsa sydämelleen ja kumartui ja suuteli häntä ja pyysi häneltä anteeksi.

"Minun on jo aika mennä yöpuulle. Syön vellini vuoteessa", sanoi lordi Mohun ja nilkutti pois koomillisesti Harry Esmondin käsivarteen nojaten. "Kautta Yrjänän, tuo nainen on helmi!" sanoi hän; "ja vain sika on häntä arvossa pitämättä! Oletteko nähnyt tuon raa'an, kieppuvan appelsiinien myyjättären, jonka Esmond", — mutta tässä keskeytti hänet mr. Esmond sanoen, etteivät nämä olleet asioita, joita hänen tuli tietää.

Mylordin kamariherra tuli palvelemaan isäntäänsä, joka tuskin oli päässyt pukeutumisnuttuunsa ja yömyssyynsä, kun hänen luokseen tuli vieras, jonka hänen isäntänsä tahtoi lähettää — ja tämä ei ollut kukaan muu kuin lady Castlewood itse, mukanaan paahdettua leipää ja velli, jotka hänen miehensä käski hänen laittaa kuntoon ja omin käsin viedä vieraalleen.

Lordi Castlewood seisoi katsellen vaimonsa jälkeen, kun tämä meni asialle, ja kun lordi noin katsoi, ei Harry Esmond saattanut olla tuijottamatta häneen, ja hän huomasi isäntänsä kasvoilla rakkauden, surun ja huolen ilmeet, jotka hyvin suuresti liikuttivat ja hellyttivät nuorukaista. Lordi Castlewoodin kädet vaipuivat alas hervottomina ja hänen päänsä painui rintaa vasten ja viimein hän sanoi:

"Kuulitko mitä Mohun sanoi, pastori?"

"Ettäkö mylady on pyhimys?"

"Että on kaksi tiliä suoritettavana. Olen kulkenut harhaan nämä viisi vuotta, Harry Esmond. Aina siitä lähtien kuin toit tuon kirotun rokon tähän taloon, on kohtalo ajanut minua takaa; ja minun olisi ollut parasta kuolla siihen eikä pelkurin lailla paeta sitä. Jätin Beatrixin sukulaistensa luo ja menin Lontooseen ja jouduin varkaiden joukkoon, Harry, ja lankesin takaisin kirottuihin kortteihin ja arpapeliin, joihin en ollut koskenut naimisiinmenoni jälkeen — niin, en sen jälkeen, kuin kuuluin herttuan henkivartiostoon ja olin noiden villien Mohockien parissa. Ja olen pelannut yhä huonommin ja joutunut yhä syvemmälle siihen; ja nyt olen velkaa Mohunille kaksituhatta puntaa, ja kun se on maksettu, en ole kerjäläistä paljoa parempi. En voi enää katsoa poikaani silmiin, hän vihaa minua — tiedän sen. Minä olen tuhlannut Beatyn pienen osuuden; ja Herra tietää, mitä tapahtuu jos elän. Parasta minun on kuolla ja pelastaa se osa maatilasta, joka on lunastettavissa, pojalleni."

Mohun oli yhtä suuressa määrin Castlewoodin herra kuin itse linnan omistajakin ja hänen hevosensa täyttivät tallit, joissa olikin tilaa yllinkyllin paljon useammalle kuin Harry Esmondin köyhtynyt isäntä saattoi pitää. Lordi Mohun oli saapunut ratsain palvelijainsa seurassa, mutta kun hänen nivelleininsä ilmaantui, lähetti mylord hakemaan Lontoosta kevyitä kääsejä, jotka hän omisti ja joita kuljetti pieni parivaljakko; niillä saattoi ajaa, jos tiet vain olivat hyvät, yhtä nopeasti kuin lappalaisen pulkalla. Kun nämä ajoneuvot saapuivat, tahtoi lordi Mohun viedä lady Castlewoodin ajelemaan; hän tekikin sen useita kertoja, ja nopea kulku huvitti suuresti hänen toveriaan, joka piti tuosta vauhdista ja raikkaista tuulista lakeuksilla, jotka ovat aivan Castlewoodin läheisyydessä ja levenevät sieltä merelle päin. Koska tämä huvi miellytti suuresti ladyä, ja hänen miehensä, puhumattakaan siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa vaimonsa läheisestä kanssakäymisestä lordi Mohunin kanssa, kehoitti rouvaansa tähän huvitteluun, — aivankuin haluten suurella luottamuksellaan korvata entisen epäluulon, jota mustasukkaisuudessaan oli osoittanut — huvittelihe lady Castlewood vapaasti tähän viattomaan tapaan, jota hänen vieraansa puolestaan oli hänelle hyvin kärkäs suomaan. Ja lady näytti käyvän pakottomammaksi lordi Mohunin seurassa ja yhä enemmän pitävän hänen seurastaan jonkin uhrin vuoksi, jonka lordi halusi tehdä tavotellakseen ladyn suosiota.

Koska Harry Esmond yhä näki nuo kaksi herraa yhtämittaa korttiensa ääressä iltaisin, hän valitti eräänä päivänä emännälleen sitä, että tämä hänen herransa tuhoisa hulluus yhä jatkui, ja kun he taas näyttivät sopineen, pyysi hän emäntäänsä vaikuttamaan mieheensä niin etteivät he enää pelaisi.

Mutta lady Castlewood vastasi, hymyillen viekkaasti ja ilosesti, että hän pian aikoi puhua miehelleen ja että tämän ainakin muutamana iltana vielä oli annettava jatkaa huviaan.

"Ette todellakaan tiedä, rouva", sanoi Harry, "mitä se teille maksaa, ja helppoa on jokaisen katselijan, joka tuon pelin tuntee, nähdä, että lordi Mohun on monin kerroin vahvempi vastustajaansa."

"Tiedän kyllä, että hän on", sanoi mylady yhä erinomaisen hilpeästi; "hän ei ole vain maailman paras pelaaja, mutta myös jalomielisin pelaaja."

"Rouva, rouva!" huudahti Esmond kiihtyneenä ja ärtyneenä, "kunniavelat on ennemmin tai myöhemmin maksettava; ja herrani joutuu perikatoon, jos hän jatkaa tätä menoa."

"Harry, kerronko sinulle salaisuuden?" vastasi mylady, yhä ystävällisenä ja iloisena. "Francis ei joudu perikatoon, jos hän jatkaa; hän pelastuu, jos hän jatkaa. Kadun, että olen puhunut pahaa lordi Mohunista, kun hän oli täällä viime vuonna. Hän on hyvä ja jalomielinen ja uskoni on, että voimme hänet johtaa paremmalle tielle. Olen lainannut hänelle 'Tillotsonin' ja sinun lemmikkisi 'Piispa Taylorin', ja hän sanoo olevansa hyvin liikutettu; ja katumuksensa todisteeksi (tämä on salaisuuteni), mitä luulet hänen tekevän Francikselle? Hän antaa Frank-paran voittaa taas rahansa takaisin. Hän on jo voittanut viimeisinä neljänä iltana; ja mylord Mohun sanoo, ettei hän tahdo olla Frank-paran ja armaiden lasteni loukkauskivenä."

"Ja mitä Jumalan nimessä annatte hänelle vastalahjaksi tästä uhrista?" kysyi Esmond kauhistuneena, koska tunsi miehiä tarpeeksi, ja erittäinkin tätä, ollakseen varma, ettei sellainen koulunkäynyt irstailija antanut mitään ilmaiseksi. "Miten taivaan nimessä aiotte sen hänelle korvata?"

"Korvata hänelle! Äidin siunauksin ja vaimon rukouksin!" huudahti mylady puristaen kätensä yhteen. Harry Esmond ei tietänyt, nauraako vaiko suuttua, vaiko rakastaa tätä hyvää emäntäänsä enemmän kuin milloinkaan sen itsepintaisen viattomuuden vuoksi, jolla hän suhtautui maailmanmiehen käytökseen, miehen, jonka suunnitelmat Harry osasi paremmin tulkita. Hän kertoi ladylle varovaisesti, mutta saattaen kuitenkin tarkoituksensa tälle täysin selväksi, mitä tiesi tämän aatelismiehen entisestä elämästä ja käytöksestä — toisista naisista, joita vastaan hän oli punonut suunnitelmiaan ja jotka hän oli valloittanut — keskustelusta, jossa hän Harry, itse oli ollut lordi Mohunin kanssa ja jossa lordi oli kerskaillut vapaa-aatteisuudestaan ja moneen kertaan tunnustanut pitävänsä kaikkia naisia vapaasti pyydystettävinä (siksi hänen ylhäisyytensä tätä sievää urheilua määritteli) ja että he kaikki, poikkeuksetta, olivat voitettavissa. Ja palkkioksi kehoituksistaan ja vastalauseistaan Harry sai vihan puuskan lady Castlewoodilta, joka ei tahtonut kuulla hänen syytöksiään; vastaukseksi sanoi lady, että Harry itse varmaan oli kovin kehno ja turmeltunut olettaessaan pahoja suunnitelmia siellä, missä ladyn mielestä sellaisia ei ollut. "Ja tämän palkan saavat välittäjät asiaan sekaantumisestaan", ajatteli Harry itsekseen katkerasti; ja hänen hämminkinsä ja mielipahansa vain suurentui, koskei hän saattanut puhua mylord Castlewoodille itselleen tämänluontoisesta aineesta tai yrittää neuvoa tai varoittaa häntä sellaisessa asiassa, joka oli niin perin pyhä kuin tämän oma kunnia, jonka paras vartija mylord itse luonnollisesti oli.

Mutta vaikka lady Castlewood ei tahtonut kuunnella nuoren holhokkinsa neuvoa ja näytti vihaisena hylkäävän sen, kun se tarjottiin, huomasi Harry iloiten, että tämä hyväksyi neuvon, jonka näytti hylkäävän: sillä seuraavana päivänä hän valitti päänsärkyä, kun mylord Mohun olisi vienyt hänet ajelemaan; ja seuraavana päivänä jatkui tuota päänsärkyä; ja sitä seuraavana päivänä ehdotti lady nauraen iloisen huolettomasti, että lapset tulisivat hänen paikalleen hänen ylhäisyytensä vaunuihin, sillä heitä huvitti ajeleminen enemmän kuin mikään muu, eikä hän tahtonut vallata kaikkia huveja itselleen. Mylord käytti lapsia ajelulla varsin mielellään, vaikka saatankin vakuuttaa, että raivo ja pettymys kuohui hänen sisässään; ei siksi, että hänen sydämensä olisi ollut erittäin vakavasti kiintynyt vilpittömään lady Castlewoodiin, vaan siksi että sellaisten miesten elämä on useinkin pelkkää juonittelua, eivätkä he voi viettää päiväänsä ahdistamatta naista paremmin kuin ketunpyytäjä voi olla urheiluaan vailla aamiaisen jälkeen.

Teennäisen huolettoman käytöksen alta huomasi Harry lordi Castlewoodin tarkastavan vierastaan kovin tiukasti ja luuli näkevänsä isännässään luulevaisuuden ja tukahutetun raivon merkkejä, jotka eivät ennustaneet hyvää. Esmond tiesi, miten arka hänen isäntänsä oli kunnianasioissa, ja piti häntä silmällä melkein kuin lääkäri potilastaan; hänestä tuntui, että tämän sairaan tauti kehittyi hitaasti, vaikkei hän voinutkaan enää heittää myrkkyä pois, sittenkun se oli sekoittunut hänen vereensä. Shakespearen teoksista luemme (jonka kirjailijan tämän kirjoittaja puolestaan arvioi paljon yläpuolelle Congreven, Drydenin, tai minkä tahansa nykyisen aikamme neron), että kun mustasukkaisuus pääsee valtaan, ei katkojuuret, valmiit eivätkä kaiken maailmankaan unijuomat voi sitä lieventää tai parantaa.

Taudin oireet näyttivät, sanalla sanoen, niin peloittavilta tästä nuoresta lääkäristä (joka todellakin, niin nuori kuin hän olikin, oli tunnustellut kaikkien noiden armaiden sukulaistensa jalojen valtimojen tykintää), että Harry katsoi velvollisuudekseen varoittaa lordi Mohunia ja antaa hänelle tiedoksi, että hänen suunnitelmiaan epäiltiin ja pidettiin silmällä. Niinpä eräänä päivänä, kun lordi Mohun melkoisen äreätuulisena oli lähettänyt hakemaan lady Castlewoodia, joka oli luvannut lähteä ajelemaan hänen kanssaan ja nyt kieltäytyi tulemasta, Harry sanoi: "Mylord, olen teille kiitollinen jos te hyväntahtoisesti suotte minulle paikan vierellänne; minulla on paljon teille sanottavaa ja haluaisin puhua teille yksityisesti."

"Kunnioitatte minua suomalla minulle luottamuksenne, mr. Henry Esmond", sanoi toinen kumartaen suurenmoisesti. Mylord oli aina hieno gentleman; ja vaikka Esmond olikin nuori, oli hänen käytöksessään jotain, joka osoitti, että hänkin oli gentleman ja ettei hän suvainnut kenenkään käyttäytyvän liian vapaasti. Niinpä he lähtivät ulos ja kiipesivät pieniin ajoneuvoihin, joiden edessä oli kaksi upeasti valjastettua pientä kermanväristä hannoverilaista hevosta kuolaimiaan pureskellen.

"Mylord", sanoi Harry Esmond, kun he olivat päässeet ulommas, osoittaen mylord Mohunin jalkaa, joka oli flanelleihin kääritty ja komeasti asetettu tyynylle — "mylord, olen lukenut lääketiedettä Cambridgessä."

"Niinkö, Harry-pastori", sanoi toinen; "ja aiotteko ottaa lääketieteenkin diploomin ja parantaa yliopppilastoverinne —"

"Nivelleinistä", sanoi Harry keskeyttäen hänet ja katsoen häntä tuikeasti silmiin. "Tiedän melko paljon nivelleinistä."

"Toivon, ettette koskaan saa sitä. Se on helvetinmoinen vaiva", sanoi mylord, "ja sen kolotus on pirullista. Ah!" ja hän väänsi kasvonsa surkeannäköisiksi aivankuin juuri tuntisi kolotuksen.

"Teidän ylhäisyytenne voisi paljon paremmin, jos ottaisitte pois koko tuon käärevaatteen: se vain tulehduttaa varvasta", jatkoi Harry katsoen miestä suoraan silmiin.

"Ahaa! vai tulehduttaa se varvasta?" kysäisi toinen viattomin ilmein.

"Ottaisitte pois tuon kääreen ja heittäisitte tuon tyhmän tohvelin menemään ja käyttäisitte saapasta", jatkoi Harry.

"Suositteletteko minulle saappaita, mr. Esmond?" kysyi mylord.

"Niin juuri, saappaita ja kannuksia. Näin teidän ylhäisyytenne kolme päivää sitten juoksevan käytävää alas varsin nopeasti", pitkitti Harry. "Olen varma, että vellin nauttiminen iltaisin ei ole teidän ylhäisyydestänne yhtä miellyttävää kuin punaviinin; ja sitäpaitsi se pitää teidän ylhäisyytenne pään selvänä pelissä, kun taas isäntäni pää on juomisesta hämmentynyt ja kiihtynyt."

"Piru vieköön, sir, ette kai rohkene sanoa, etten pelaa rehellisesti?" huudahti mylord lyöden piiskalla hevosiaan, jotka alkoivat nelistää.

"Olette selväpäinen isäntäni ollessa juovuksissa", jatkoi Harry, "teidän ylhäisyytenne voittaa isäntäni. Olen pitänyt teitä silmällä nostaessani lukujeni välillä silmäni kirjoistani."

"Oikea nuori Argus", sanoi lordi Mohun, joka piti Harry Esmondista — ja jonka seurasta ja nerokkuudesta ja eräänlaisesta käytöksen uljuudesta Harry myös suuresti, piti — "nuori Argus! voitte katsoa kaikilla sadalla silmällänne ja nähdä meidän pelaavan rehellisesti. Olen menettänyt pelissä maatilan yhtenä iltana ja olen pelannut paitanikin päältäni: olen pelannut peruukkinikin ja mennyt kotiin yömyssy päässä. Mutta kukaan ei voi sanoa, että käytän häntä hyödykseni muuten kuin pelin suoman hyödyn mukaan. Pelasin konnamaisen arpapelihuijarin kanssa Alsatiassa hänen korvistaan ja voitin ne ja minulla on toinen niistä asunnossani Bow Streetillä spriipullossa. Harry Mohun pelaa kenen kanssa hyvänsä mistä hyvänsä — on aina pelannut."

"Pelaatte hirveistä panoksista, mylord, isäntäni talossa", sanoi Harry, "ja useampia pelejä kuin pannaan korteille."

"Mitä tarkoitatte, sir?" huudahti mylord, kääntyen ja punastuen.

"Tarkoitan", vastasi Harry ivalliseen sävyyn, "että nivelleininne on parantunut, — jos teillä sitä on koskaan ollutkaan."

"Sir!" huudahti mylord kiihtyen.

"Ja totta puhuaksemme uskon, ettei teidän ylhäisyydellänne ole enemmän nivelleiniä kuin minullakaan. Joka tapauksessa ilmanvaihdos tekee teille hyvää, mylord Mohun. Ja tarkoitan vilpittömästi, että teidän olisi paras poistua Castlewoodista."

"Ja teidätkö määrättiin minulle tätä sanomaa tuomaan?", huudahti lordi Mohun. "Frank Esmondko antoi teille tämän toimen?"

"Sitä ei ole antanut kukaan. Perheeni kunnia pani minut tähän toimeen."

"Ja oletteko valmis vastaamaan tästä?" huudahti toinen ruoskien raivoisana hevosiaan.

"Aivan valmis, mylord. Teidän ylhäisyytenne kaataa ajoneuvot, jos ruoskitte niin kiivaasti."

"Kautta Yrjänän, onpa teillä rohkea luonto!" huudahti mylord purskahtaen nauramaan. "Luulenpa, että tuo helvetillinen bolie de fesuite — jesuiitan hyökkäyskeino — tekee teidät niin rohkeaksi", hän lisäsi.

"Ei, vaan rauhan säilyttäminen perheessä, jota rakastan enin maailmassa", vastasi Harry Esmond heltyen; "jalon hyväntekijäni kunnia — rakkaan emäntäni ja hänen lastensa onni. Olen heille velkaa kaiken elämässä, mylord, ja panisin henkeni alttiiksi kenen puolesta hyvänsä heistä. Mikä tuo teidät tänne häiritsemään tätä rauhallista kotia? Mikä viivyttää teitä, kuukauden kuukauden jälkeen, maaseudulla? Mikä panee teidät teeskentelemään sairautta ja keksimään tekosyitä viivyttelyllenne? Sekö, että voittaisitte isäntä-parkani rahat? Olkaa jalomielinen, mylord, ja säälikää hänen heikkouttaan hänen vaimonsa ja lastensa vuoksi. Sekö, että voisitte leikkiä hyveellisen naisen yksinkertaisella sydämellä? Voisitte yhtä hyvin hyökätä Toweria vastaan paljain käsin. Mutta voitte tahrata hänen nimensä puhumalla siitä, kevyesti tai yrittämällä sopimattomia — enkä kiellä, että teidän vallassanne on tehdä hänet onnettomaksi. Säästäkää näitä viattomia ihmisiä ja poistukaa heidän luotaan."

"Herranen aika, uskonpa, että itse olette iskenyt silmänne tuohon sievään puritaaniin, nuoriherra Harry", sanoi mylord nauraen huoletonta, hyväntuulista naruaan ja aivankuin olisi kuunnellut mielenkiinnolla nuoren miehen kiihkeätä pyyntöä. "Kuiskatkaa, Harry! Rakastatteko häntä itse? Onko juoppolalli Frank Esmond joutunut kaiken lihan tielle?"

"Mylord, mylord", huudahti Harry kasvot punaisina ja silmät kyynelissä; "minulla ei ole milloinkaan ollut äitiä, mutta rakastan tätä naista äitinäni. Jumaloin häntä kuin pyhäinpalvoja pyhimystä. Kun kuulen hänen nimeänsä mainittavan kevyessä tarkoituksessa, tuntuu se minusta pyhäinhäväisyltä. Rohkenisitteko ajatella omasta äidistänne niin tai suvaita kenenkään hänestä siten puhuvan. Minulle on kauhistus ajatella, että kukaan mies saattaa hänestä ajatella likaisesti. Rukoilen teitä, vaadin teitä jättämään hänet. Onnettomuus on oleva tämän seurauksena."

"Onnettomuus, pyh!" sanoi mylord antaen piiskansivalluksen hevosille, jotka tällä hetkellä — sillä olimme päässeet lakeuksille — alkoivat nelistää niin, ettei mistään pidättämisestä ollut apua. Ohjakset katkesivat lordi Mohunin käsissä ja pillastuneet hevoset kiitivät hurjina eteenpäin, ajoneuvot vaappuivat edestakaisin ja ajajat tarrautuivat niiden laitoihin kynsin hampain, kunnes he näkivät edessään suuren rotkon, jossa kaatumista ei voinut välttää, silloin nuo kaksi herraa hyppäsivät henkensä edestä, kumpikin omalta puoleltaan kääseistä. Harry Esmond putosi nurmikkoon niin rajusti, että hän hetkeksi pyörtyi; mutta jonkun ajan kuluttua hän kykeni nousemaan, kovin pahoinvoipana ja vertavuotavin nenin, mutta ilman muuta vammaa. Lordi Mohun ei ollut niin onnellinen; hän putosi päälleen erästä kiveä vasten ja makasi nyt maassa, nähtävästi kuolleena.

Tämä onnettomuus tapahtui herrojen ollessa kotiin päin palaamassa — ja mylord Castlewood kohtasi mennessään poikansa ja tyttärensä kanssa ratsastamaan nuo parihevoset niiden nelistäessä ajopelit takanaan ja katkonaiset ohjat jalkoihin sotkeutuneina; mylordin palvelijat käännyttivät ja pysäyttivät ne. Nuori Frank havaitsi lordi Mohunin punaisen takin ja seurue kiiruhti tuon onnettoman herran ja Esmondin luo; Harry oli jo noussut maasta. Lordin suuri peruukki ja töyhtöniekka hattu olivat pudonneet, ja otsassa olevasta haavasta oli vuotanut runsaasti verta. Hän näytti olevan ja olikin jo ruumiina.

"Suuri Jumala! hän on kuollut!" sanoi mylord. "Jonkun on ratsastettava! Hakekaa tohtori — jääkää! Menen kotiin ja noudan tänne Tusherin; hän tuntee kirurgiaa", ja mylord nelisti pois ja hänen poikansa hänen jäljessään.

Tuskin he olivat poistuneet, kun Harry Esmond, joka juuri oli tullut tajuihinsa, muisti mielessään samanlaisen onnettomuuden, jonka oli nähnyt ratsastaessaan Newmarketista Cambridge'iin; ja reväisten hihan mylordin takista Harry aukaisi kynäveitsellä suonen hänen käsivarrestaan ja rauhoittui hetken kuluttua kokonaan nähdessään veren vuotavan. Kesti lähes puoli tuntia, ennenkuin lordi tuli tajuihinsa; sillävälin tohtori Tusher ja pikku Frank saapuivat ja huomasivat, ettei mylord ollutkaan vainaja, niin kalman kalpea kuin olikin.

Hetken kuluttua, kun lordi kykeni sen kestämään, asettivat he hänet rengin ratsulle ja antoivat toisen ratsun Esmondille; miehet kävelivät molemmin puolin lordi Mohunia tukien häntä, milloin tarve vaati, ja arvoisa tohtori Tusher heidän kanssaan. Pikkuinen Frank ja Harry ratsastivat yhdessä antaen hevosen kävellä.

"Kun ratsastimme kotiin yhdessä", sanoi poika, "kohtasimme äidin, joka käveli pengermällä tohtorin kanssa ja isä pelästytti häntä kertomalla, että sinä olit kuollut —"

"Ettäkö minä olin kuollut?" hätäytyi Harry.

"Niin. Isä sanoi: 'nyt on Harry-parka saanut surmansa, kultaseni', jolloin äiti kirkaisi kovasti, ja voi, Harry, hän kaatui ja minä luulin, että hänkin kuoli. Enkä ole milloinkaan nähnyt isää semmoisella tuulella. Hän kirosi voimakkaimmalla tavallaan ja tuli aivan kalpeaksi ja sitten hän alkoi omituisesti nauraa ja käski tohtorin ottaa hänen hevosensa ja minun seurata tohtoria; me poistuimme isän luota. Ja kun katsoin takaisin, näin hänen valavan vettä suihkulähteestä äidin päälle. Oi, miten äiti pelästyi!"

Miettien tätä omituista tapausta — sillä mylord Mohunin nimi oli myöskin Harry ja ystävykset sanoivat toisiaan usein Frankiksi ja Harryksi — ja kovin kiihtyneenä ja huolestuneena ratsasti Esmond kotiin. Hänen rakas emäntänsä oli yhä pengermällä ja hänen palvelijattarensa oi hänen luonaan, eikä mylord ollut enää siellä. Sieltä johtivat rappuset ja pieni ovi tielle. Lordi Mohun ratsasti, näyttäen kovin aavemaiselta, nenäliina pään ympärillä ja ilman hattuaan ja peruukkiaan, joita renki kantoi; mutta hänen kohteliaisuutensa ei hänestä luopunut ja hän kumarsi ylhäällä seisovalle ladylle.

"Taivaan kiitos, että pelastuitte!" sanoi tämä.

"Ja Harrykin on pelastunut, äiti", riemuitsi pikku Frank, — "hurraa!"

Harry Esmond astui ratsulta ja juoksi emäntänsä luo ja samoin pieni Frank, ja toinen rengeistä otti huostaansa nuo kaksi hevosta, sillävälin kuin toinen, hattu ja peruukki kädessä, käveli mylordin ratsun ääressä pääportille, joka oli puolen kilometrin päässä.

"Oi oma poikani! millaisen säikähdyksen oletkaan minulle tuottanut!" sanoi lady Castlewood Harry Esmondin saapuessa hänen luokseen, hän tervehti nuorukaista loistavine ilmeineen ja lempeätä tervetuloa soivin äänin; ja hän oli niin hyvä, että suuteli nuorukaista (toisen kerran lady häntä niin kunnioitti) ja kulki sisälle Harryn ja poikansa välissä, pidellen kumpaakin kädestä.

XIV luku.

RATSASTAMME HÄNEN JÄLKEENSÄ LONTOOSEEN.

Levättyään muutamia päiviä lordi Mohun tointui vammastaan niin paljon, että kykeni ilmoittamaan aikovansa lähteä seuraavana aamuna, jolloin hän myös poistui Castlewoodista, päättäen matkustaa Lontooseen lyhyin päivämatkoin ja levätä kaksi yötä tiellä. Hänen isäntänsä kohteli häntä harkitun ja juhlallisen kohteliaasti, joka kokonaan poikkesi mylordin tavallisesta, suorasta ja huolettomasta käytöksestä, mutta ei ollut mitään syytä olettaa, että nuo kaksi lordia eivät eronneet ystävinä, vaikka Harry Esmond huomasi, että herra varakreivi kohtasi vieraansa vain muiden henkilöjen seurassa ja näytti välttävän hänen kanssaan kahdenkesken jäämistä. Eikä hän myöskään saattanut ratsullaan lordi Mohunia, kuten hänen oli tapana tehdä useimmille ystävilleen, joita hän aina oli halukas lausumaan tervetulleeksi ja haluton päästämään luotaan; hän vain tyytyi, kun lordi Mohunin hevosten ilmoitettiin olevan valmiina ja niiden omistaja ilmaantui matkavalmiina jättääkseen kohteliaimmat jäähyväisensä Castlewoodin naisille, seuraamaan lordi Mohunia alakertaan hänen hevostensa luo ja kumartamaan ja toivottamaan hänelle onnellista matkaa. "Tapaan sinut Lontoossa ennen pitkää, Mohun", sanoi mylord hymyillen, "silloin teemme toistemme kanssa lopulliset tilit."

"Älä huoli antaa niiden itseäsi vaivata, Frank", sanoi toinen iloisesti ja kättään ojentaessaan hän näytti hieman hämmästyneen siitä tylystä ja ylpeästä tavasta, jolla hänen isäntänsä otti vastaan hänen erotervehdyksensä; ja niin hän ratsasti palvelijainsa seuraamana pois.

Harry Esmond oli tuota lähtöä näkemässä. Se oli hyvin erilainen kuin mylordin tulo, jota varten oli tehty suuria valmistuksia (silloin vanha talo pukeutui parhaaseen asuunsa vieraansa kunniaksi); ja tänä päivänä kaikki olivat surullisia ja väkinäisiä, mikä täytti mr. Esmondin mielen synkin entein ja surullisin, määrittelemättömin huolin. Lordi Castlewood seisoi ovella katsellen vieraansa ja tämän palvelijain jälkeen, kun nämä kulkivat ulomman portin kaaren alitse. Sinne päästyään lordi Mohun vielä kerran kääntyi; herra varakreivi kohotti hitaasti majavannahkalakkiaan ja kumarsi. Harryn mielestä hänen kasvonsa olivat omituisen lyijynväriset. Hän kirosi ja potkaisi koiriansa, jotka hypellen saapuivat hänen luokseen; sitten hän käveli suihkulähteen luo pihan keskelle ja nojaten erääseen pylvääseen katsoi altaaseen. Kun Esmond meni omaan huoneeseensa — se oli entinen kappalaisen huone pihan toisella puolella — ja kääntyi mennäkseen sisään matalasta ovesta, hän näki lady Castlewoodin katselevan akkunaverhojen takaa suuresta vastaanottohuoneen akkunasta ylhäältä mylordia, kun tämä tarkasti suihkulähdettä. Pihalla tuntui vallitsevan omituinen hiljaisuus ja tuo näky pysyi kauan Esmondin muistossa: Ylhäällä kirkas taivas, rakennuksen varastohuoneet ja aurinkokello heittivät varjojaan kultaiseen, alhaalla olevaan memento mori kirjoitukseen, kaksi koiraa, musta vinttikoira ja melkein valkoinen lintukoira, toinen kuono aurinkoa kohti ja toinen nuuskien ruohoa ja kiviä, ja mylord nojaten suihkulähteeseen, joka iloisesti pulputti. On kummaa miten tuo näky ja tuon suihkulähteen ääni pysyvät muistiin kiteytyneinä miehellä, joka on nähnyt satoja loiston ja vaarankin näkyjä, joita ei ole säilyttänyt muistinsa kammioissa.

Lady Castlewood — hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin iloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa — juoksi, niin pian kuin nuo kaksi herraa yhdessä olivat poistuneet hänen huoneestaan, Harryn luo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja silmät huolekkaina hän sanoi: "Seuraa heitä, Harry: olen varma, että jokin on hullusti." Ja siten joutui Esmond tämän ladyn määräyksestä urkkijaksi, ja hän vetäytyi omaan kamariinsa suodakseen itselleen aikaa, ja yritti vakavasti sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen emäntäänsä; sillä hän ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä, että jotakin vakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran suhteessa.

Ja nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina päivinä pöydän ääressä kuten ennenkin iltaisin; tämä huoli, vaikka olikin nimetön ja näkymätön, oli siitä huolimatta alati ainakin kolmen henkilön mielessä siellä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina kun hän poistui huoneesta, seurasivat hänen vaimonsa silmät häntä. Lordi kohteli vaimoaan jollain tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja lempeästi, mikä oli ihmeellistä hänenlaisen säädyttömän ja tavallisesti karkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän ristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä lapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut; ja vaikka hän tavallisesti oli välinpitämätön kirkosta, meni hän sinne nyt ja täytti kaikki velvollisuudet (kuunteli tohtori Tusherin saarnaakin) ihmeellisen hartaasti.

"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota selville mikä se on", sanoi lady Castlewood vähän väliä nuorelle holhokilleen. "Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen", sanoi hän eräänä toisena päivänä.

"Kirjeet rouva, olivat eräälle lakimiehelle", vastasi Harry, joka tiesi näistä kirjeistä ja oli nähnyt osan niiden sisällöstä, joka koski erästä uutta lainaa, jonka mylord otti; ja kun nuori mies pahoitteli tätä isännälleen, sanoi mylord: "Hankin vain rahaa maksaakseni erään vanhan kiinnitysvelan, josta täytyy päästä vapaaksi."

"Rahaan nähden ei lady Castlewood ollut vähimmässäkään määrässä huolissaan. Harvat hellät naiset tuntevat rahahuolien tuskaa; tuskin saattaa antaa naiselle suurempaa mielihyvää kuin pyytämällä hänen panttaamaan timanttinsa rakastamansa miehen hyväksi; ja muistan kuulleeni mr. Congreven sanoneen lordi Marlborough'sta, että syy, jonka vuoksi mylordilla oli niin suuri menestys naisten parissa nuorana miehenä, oli se, että hän otti heiltä rahaa. On harvoja miehiä, jotka ryhtyvät siihen uhraukseen", sanoi mr. Congreve, joka tunsi osan naissukua varsin hyvin.

Harry Esmondin loma oli juuri lopussa, ja kuten on sanottu, hän valmistautui palaamaan yliopistoon viimeiseksi lukukaudekseen suorittaakseen sen jälkeen tutkintonsa ja astuakseen kirkon palvelukseen. Hän oli nyt lopullisesti päättänyt valita tämän uran, tuntematta tosin sitä hartautta, joka sopii miehelle, joka on astumaisillaan niin pyhään tehtävään, mutta maallisen tyytymyksen hengessä hän katsoi parhaaksi tuon elämän uran ottamisen kutsumuksekseen. Hänen syynsä tähän päätökseen oli, että hän oli velkaa kaiken Castlewoodin perheelle ja että hän oli mieluummin heidän läheisyydessään kuin missään muualla maailmassa; hän tahtoi hyödyttää hyväntekijöitään, jotka palkkioksi soivat hänelle rajattoman luottamuksen ja rakkauden; hän tahtoi kasvattaa perheen nuoren perillisen ja toimia tämän opettajana; hän tahtoi jatkuvasti olla rakkaan isäntänsä ja emäntänsä ystävä ja neuvonantaja. Molemmat he iloisina sanoivatkin, että he aina pitivät häntä sellaisena; ja niin hän päätti lohduttautua sillä, että oli rakastamilleen henkilöille hyödyksi ja hylkäsi kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat, joita hänen omassa rinnassaan saattoi kyteä. Hänen emäntänsä oli hänelle sanonut, ettei hän sallisi Harryn poistua luotaan; ja tämän käsky oli Harryn laki.

Lady Castlewoodin mieli huojentui suuresti tämän muistossasäilyvän loma-ajan viimeisinä harvoina päivinä, kun mylord huolettomassa sävyssä ilmoitti, että lordi Mohun oli mennyt Pariisiin ja aikoi tehdä pitkän matkan ympäri Eurooppaa; ja vaikkei lordi Castlewoodin oma synkkyys hälvennyt eikä hänen käytöksensä muuttunut, alkoi hänen vaimonsa kuitenkin tämän huolen aiheen poistuttua hänen mielestään tulla toivorikkaammaksi ja rauhallisemmaksi ja koki myös koko sydämellään ja kaikin vallassaan olevin lohdutuskeinoin palauttaa mylordin iloisuutta ja karkoittaa hänen synkkyyttänsä.

Synkkyytensä syyksi sanoi lordi itse sairauden; hän tahtoi tavata lääkäriään; hän sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori Cheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond matkustaisivat Lontooseen asti yhdessä; ja maanantaiaamuna, lokakuun 11 päivänä vuonna 1700 he lähtivät ratsain matkaamaan Lontoota kohti. Sunnuntaina, edellisenä päivänä, oli satanut rankasti, joten perhe ei mennyt kirkkoon; ja illalla mylord luki päivän saarnan perheelleen kovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja vakavuutta — pitäen erojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä hän koskaan oli kuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa suuteli lordi ja syleili vaimoaan ja lapsiaan, hellemmin kuin tavallisesti ja niin juhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä aikoina saivat suurta lohtua tuon hetken muistelemisesta.

He ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle yhtä hellät jäähyväiset kuin edellisenä iltanakin), olivat yötä matkalla ja saapuivat Lontooseen illan suussa, ja mylord asettui "Vaskitorveen" Cockpitiin, Whitehalliin, jota taloa sotilashenkilöt hänen nuoruudessaan olivat käyttäneet ja johon lordi aina siitä pitäen asettui Lontoossa käydessään.

Tunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa oli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä; ja arvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahden kesken asianajajan kanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi, että hänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr. Esmondin erityisesti asianajajalle, joka oli ollut perheen palveluksessa entisen lordin aikana ja joka ilmoitti, että hän määräyksen mukaan sinä päivänä itse oli maksanut rahat mylord Mohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja että lordi oli ilmaissut hämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää lakimiehiä, kuten hän oli sanonut, sellaisiin toimiin säätyhenkilöiden kesken, mutta että hän oli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan, jonka asianajaja luovutti asiakkaansa huostaan.

"Luulin, että lordi Mohun oli Pariisissa?" huudahti mr. Esmond, kovin säikähtyneenä ja hätääntyneenä.

"Hän on minun kutsustani palannut", sanoi herra varakreivi. "Meillä on keskenämme selvitettävänä lopputilejä."

"Taivas suokoon, että ne jo olisivat selvillä, sir", sanoi Esmond.

"Oh, aivan täydelleen", vastasi toinen katsellen tiukasti nuorukaiseen. "Hän oli hieman ärtyinen tuon rahan suhteen, jonka kerroin menettäneeni hänelle pelissä. Ja nyt on se maksettu ja olemme kuitit noista tileistä ja kohtaamme taas hyvinä ystävinä."

"Mylord", huudahti Esmond, "olen varma, että petätte minua ja että teidän ja lordi Mohunin välillä on riita."

"Riitako — kaikkea vielä! Syömme illallista yhdessä juuri tänä iltana ja juomme pullollisen. Jokainen mies, joka menettää sellaisen summan kuin minä olen menettänyt, on huonolla tuulella. Mutta nyt on se maksettu ja vihani on mennyt sen mukana."

"Missä syömme illallista, sir", kysyi Harry.

"Me! Muutamat herrat suvaitkoot odottaa kunnes heidät kutsutaan", sanoi herra varakreivi naurahtaen. "Menet Duke Streetille katsomaan mr. Bettertonia. Pidät siitä kappaleesta, se on varma. Anna minun seurata omia halujani; ja aamulla aterioimme yhdessä sellaisella ruokahalulla kuin voimme, niinhän näytelmässä sanotaan."

"Jumalan tähden! mylord, en poistu luotanne tänä iltana", sanoi Harry Esmond. "Luulen tuntevani riitanne aiheen. Vannon teille, ettei se ole minkään arvoinen. Samana päivänä, jolloin tuo onnettomuus sattui lordi Mohunille, keskustelin hänen kanssaan siitä. Olen varma, ettei asia hänen puoleltaan ole ollut muuta kuin merkityksetöntä ritarillisuutta."

"Tiedät, ettei mitään muuta kuin merkityksetöntä kohteliaisuutta ole ollut lordi Mohunin ja vaimoni välillä", sanoi mylord jylisevällä äänellä — "tiesit tämän etkä ilmoittanut minulle?"

"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, — tuhat kertaa enemmän. Miten saattoikaan hän, joka oli viaton kuin lapsi, tietää, mikä oli tuon roiston peitettyjen puheiden takana?"

"Roisto hän on, sen myöntänet, ja olisi riistänyt minulta vaimoni."

"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli", huudahti nuori Esmond.

"Olenko sanallakaan häntä moittinut?" jylisi mylord. "Olenko milloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen elinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan, että hän joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi intohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen luonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, taivas tietäköön, rakastan häntä tuhat kertaa enemmän kuin milloinkaan ennen — niin, enemmän kuin silloin, kun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli — kun hän hymyili minulle vanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli tapana mennä piiloon minua odottamaan, kun tulin metsästämästä — kun tapasin painaa pääni hänen pienelle polvelleen ja itkeä kuin lapsi hänen sylissään ja vakuuttaa, että tekisin parannuksen, en enää joisi enkä pelaisi enkä välittäisi naisista, — enemmän kuin silloin, kun kaikki hoviherrat juoksivat hänen perässään, — kun hän, kautta Yrjänän, näytti lapsensa kanssa ihanammalta kuin madonna kuningattaren kappelissa. En ole hyvä niinkuin hän — tiedän sen. Kukapa olisi — taivas tietköön, kukapa olisi? Hän väsyi ja kyllästyi minuun, — tiedän sen varsin hyvin. En osannut keskustella hänen kanssaan. Te nerokkaat ja kirjalliset miehet voitte sen tehdä ja minä en voinut — tunsin, etten voinut. Niinpä sinun ollessasi vain viisitoistavuotias poikanen saatoin kuulla teidän kahden keskustelevan runoudestanne ja kirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon, valtaan, että olin valmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry, ja minä rakastin sinua — tiedät, että sinua rakastin. Ja tunsin, ettei vaimoni kuulunut minulle; eivätkä lapsetkaan kuulu. Ja sokaisin itseni ja rupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin kirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten tulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä — tiedän, että hän pitää hänestä."

"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir", huudahti Esmond.

"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä", huudahti mylord — "katsopas tätä, Harry", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra. Se putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki löysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden kirotulla teatterisoperroksella: "Jumalainen Gloriana; — Miksi katsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään sääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse antaa mitään vastausta kirjenippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla sydänverelläni? Vaimoni on saanut useampiakin kirjeitä häneltä."

"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan", huudahti Esmond.

"Se ei suinkaan ole Mohunin vika", sanoi mylord; "ja minä tahdon kostaa hänelle — niin totta kuin Jumala on taivaassa, sen teen."

"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne kunnian ja perheonnenne, mylord?" keskeytti Esmond rukoilevasti.

"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä", sanoi mylord, "voimme riidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto saamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain helpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi; ja Frank saa parempia opettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja tapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni ja sinut lasteni holhoojiksi."

Nähdessään, että mylord oli päättänyt olla jättämättä tätä riitaa ja etteivät mitkään kehoitukset saaneet häntä siitä luopumaan, ajatteli Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan tulisempi ja rajumpi kuin nyt, kun huolet, ja syvät mietteet ja harmaat hiukset ovat häntä tyynnyttäneet), että hänen velvollisuutensa oli pysyä hyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja sanoi: "Mylord, jos olette päättänyt sotaan ryhtyä, ette saa siihen lähteä yksin. Perheenne velvollisuus on olla päämiehensä tukena; enkä antaisi anteeksi itselleni enkä teillekään, ellette minua siihen pyytäisi, tai jos olisin luotanne poissa vaaran hetkellä."

"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi", sanoi mylord tarttuen Esmondin käteen kovin lempeästi, "ja olisi suuri vahinko, että sinä sekaantuisit tähän juttuun."

"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi", vastasi Harry; "eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan Castlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani, sir. Osaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä luule pelkääväni, kun se vedetään huotrastaan." Ja sitten selitti Harry punastellen ja epäröiden (sillä asia oli arka, ja hän pelkäsi, että hän sekaantumalla riitaan oli loukannut isäntäänsä), miten hän itse oli vakavasti varoittanut lordi Mohunia ja ehdottanut miekkojen mittelemistä tämän kanssa tarpeen vaatiessa. "Ja olisin voittanut hänet, sir", sanoi Harry nauraen. "Hän ei milloinkaan veisi puolustautua tuota bottea [hyökkäystapaa] vastaan, jonka toin Cambridgesta. Ruvetkaammepa puoleksi tunniksi harjoittelemaan — voin opettaa sen teidän ylhäisyydellenne. Se on maailman hienoin hyökkäystapa. Jos ette voi sitä käyttää hyväksenne, on vastustajanne miekka teidät lävistävä."

"Kautta Yrjänän, Harry, sinun tulisi olla perheen pää", sanoi mylord synkkänä. "Olisit ollut parempi Castlewoodin lordi kuin minunlaiseni juoppo laiskiainen", hän lisäsi, pyyhkäisten kädellään silmiänsä ja katsahtaen sukulaiseensa lempein, hellin katsein.

"Ottakaamme takkimme pois ja pitäkäämme puolen tunnin harjoitus ennen illansuuta", sanoi Harry kiitollisesti puserrettuaan isäntänsä miehekästä kättä.

"Olet vasta pikkuinen pojan naskali", sanoi mylord iloisesti, "mutta luulenpa totisesti, että pitäisit puolesi tuota miestä vastaan. Ei, poikaseni", hän jatkoi, "en tahdo sinun juoniasi enkä pistotemppujasi; minäkin osaan melko hyvin käyttää miekkaani ja tahdon taistella oman riitani omalla tavallani."

"Mutta minä tulen todistajaksi nähdäkseni, että peli on rehellistä", huudahti Harry.

"Niin, Jumala sinua siunatkoon, tule vain todistajaksi." "Koska taistelu tapahtuu, sir?" kysyi Harry, sillä hän näki kaikesta, että mylord oli järjestänyt koko asian yksityisesti edeltäpäin.

"Se on järjestetty näin: Lähetin pikalähetin Jack Westburyn luo sanoen haluavani tavata häntä yksityisesti. Hän tietää tarkoituksen ja tulee tänne hetimiten ja juo kanssani osan tuosta Espanjan viinistä. Sitten menemme teatteriin Duke Streetille, jossa tapaamme Mohunin; ja sitten menemme kaikki yhdessä illalliselle 'Ruusuun' tai 'Vinttikoiraan'. Sitten pyydämme siellä kortteja ja varmaankin syntyy riita pelistä; ja sitten — Jumala meitä auttakoon — poistuu maailmasta joko roisto ja petturi tai kehno, arvoton miesparka, joka ei välitä siihen jäädä. On parempi, että olen poissa, Hal; vaimoni tulee koko joukon onnellisemmaksi, kun olen poissa", sanoi mylord päästäen huokauksen, joka koski Harry Esmondin sydämeen niin, että häneltä pääsi nyyhkytys isäntänsä kättä pidellessään.

"Tuo asia päätettiin Mohunin kanssa, ennenkuin hän lähti kotoa, — Castlewoodista tarkoitan", jatkoi mylord. "Vein tuon kirjelipun hänelle luettuani sen, ja syytin häntä roistomaisuudestaan; eikä hän voinut kieltää, vakuutti vain, että vaimoni oli viaton."

"Ja niin hän onkin, mylord, taivaan nimessä, hän on!" huudahti Harry.

"Ei epäilystäkään siitä, ei epäilystäkään. Hyvä vaimo on aina viaton", sanoi mylord. "Kun hän kuuli lordin kuolleen, hän pyörtyi epäilemättä sattumalta."

"Mutta mylord, minunkin nimeni on Harry", huudahti Esmond polttavan punaisena. "Ilmoititte myladylle: 'Harry on saanut surmansa!'"

"Peijakkaan poika! Onko minun taisteltava sinunkin kanssasi", huudahti mylord raivostuneena. "Aiotko sinä, sinä pikkuinen käärme, jota minun lieteni on lämmittänyt, aiotko sinä pistää — sinä? Ei, poikani, sinä olet rehellinen poika, hyvä poika." (Ja tässä hänen vihansa muuttui kyyneliksi, joita oli vielä surullisempi katsella.) "Olet rehellinen poika, ja rakastan sinua; ja taivas tietää, että olen niin onneton, etten välitä kenen miekka elämäni päättää. Kas tuossahan on Jack Westbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko! Tämä on sukulaiseni Harry Esmond."

"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir", sanoi Harry kumartaen; ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää espanjan viinipulloa, joka oli heitä varten pöydälle asetettu.

"Harry on numero kolme", sanoi mylord. "Ei sinun tarvitse hänestä välittää, Jack." Ja everstin ilmeistä näkyi, aivan kuin hän olisi sanonut: "Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta." Ja sitten mylord selitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Kun hän riiteli mylord Mohunin kanssa, hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa puntaa, jota lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan kunnes herra varakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa puntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna ja ennen kotoa lähtöään järjestänyt asiansa ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan tuloksia.

Vaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjan viiniä, ja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin teatteriin. Näyteltiin Wycherlyn kirjoittama "Rakkautta metsässä".

Harry Esmond on ajatellut aina sen jälkeen jonkinmoisella kauhulla tuota näytelmää sekä mrs. Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka tuossa huvinäytelmässä esiintyi tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli seisomaan herrojen eteen kuin nämä istuivat näyttämöllä ja katseli olkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan ja hymyili mylordille ja kysyi, mikä vaivasi maalaisherroja ja oliko hän saanut pahoja uutisia Bullockin markkinoilta?

Näytösten välillä menivät herrat näyttämön puolelle ja keskustelivat vapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä, sotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen, hopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja kaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö — mylord Warwickin ja Hollannin jaarli. Mylordilla oli käärö appelsiineja, joita hän söi ja tarjosi näyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun mylord Mohun sanoi jotain karkeata, kääntyi mrs. Bracegirdle häneen päin ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko hän ja hänen ystävänsä tulleet surmaamaan jotain toista, kuten he olivat tehneet Will Monntford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä synkemmäksi tästä ivasta ja sai häijyn, pahaenteisen ilmeen. Ne, jotka sen näkivät, muistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.

Näytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät yhdeksi, ja mylord Castlewood ehdotti silloin, että he menisivät johonkin ravintolaan illalliselle. Lockitin "Vinttikoira" Charing Crossilla valittiin määräpaikaksi. Kaikki kuusi lähtivät yhdessä kävelemään sinne; nuo kolme lordia kulkivat edeltä, lordi Mohunin kapteeni, eversti Westbury ja Harry Esmond heidän perässään. Heidän kävellessään Westbury kertoi Harry Esmondille hänen vanhasta ystävästään oppineesta Dickistä, joka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi ja oli kirjoittanut kirjan nimeltä "Kristitty sankari" ja sai vaivansa palkkioksi koko henkivartioston naurun, sillä tuo kristitty sankari rikkoi yhtämittaa käskyjä, sanoi Westbury, ja oli jo taistellut pari kaksintaisteluakin. Ja matalammalla äänellä Westbury kehoitti nuorta mr. Esmondia olemaan ottamatta osaa esillä olevaan riitaan. "Yksi sekundantti riittää aivan hyvin", sanoi eversti, "ja joko kapteeni tai lordi Warwick voisi helposti poistua." Mutta Harry väitti vastaan; hän oli päättänyt pysyä mukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman, jolla hän luuli voivan estää herra varakreivin asiaan ryhtymästä.

He menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta ja viiniä ja kortteja; ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat juoda ja esittää maljoja ja näyttivät kovin ystävällisiltä niinkauan kuin palvelijat olivat huoneessa.

Harry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä puheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa etusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin. "Pyh!" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi parhaaksi olla koettelematta tuota botte de Jesnite'a), — "nuorten yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä panoksista. Olette liian nuori."

"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?" puhkesi Harry puhumaan. "Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?"

"Minäkö pelkäisin!" huudahti Mohun.

Mutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. "Pelaan kanssasi kymmenestä moidoresta, Mohun", hän sanoi. —

"Sinä tyhmä poika, emme me pelaa täällä pikkupenneistä kuten te Cambridgessa" Ja Harry, jolla ei ollut niin suurta summaa taskussaan (sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina kovin tyyten kulutettu ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena ja raivoissaan siitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa lyödä pöytään.

"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun", sanoi lordi Mohunin kapteeni.

"Luulin että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia", sanoi Harry.

"Onkos niitä yliopistossa?" kysyi kapteeni.

"Siellä annetaan narreja selkään", kiihtyi Harry, "ja ruoskitaan kerskailijoita ja heitetään penikat järveen."

"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta", sanoi kapteeni, joka oli irlantilainen; ja kaikki herrat rupesivat nauramaan ja siten saivat Harry-paran vielä vihaisemmaksi.

Hetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän — silloin toivat tarjoilijat uusia pulloja ja laseja ja jäivät huoneeseen — jolloin herra varakreivi sanoi: "Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun typerä oletkaan! Sytytä kynttilä, tarjoilija."

"Kirotun typerä on kirotun typerä sanantapa, mylord", kiivastui toinen. "Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja —, tai pyytävät anteeksi, jos sen tekevät."

"Minä olenkin maalaisherra", sanoi herra varakreivi.

"Näen sen käyttäytymisestänne", sanoi lordi Mohun. "Kukaan mies ei saa sanoa minua kirotun typeräksi."

"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord", sanoi toinen; "lähetänkö kortitkin samaa tietä?"

"Herrat, herrat! palvelijain nähdenkö?" huudahtivat eversti Westbury ja mylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti huoneesta. He kertoivat alhaalla oleville ihmisille yläkerrassa syttyneestä riidasta.

"On jo tarpeeksi sanottu", sanoi eversti Westbury. "Kohtaavatko teidän ylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?"

"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?" kysyi Warwickin jaarli.

"Mylord Castlewood on oleva — ensimmäinen", sanoi eversti Westbury.

"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa herrat, on käytetty loukkaavaa puhetapaa — hyvitystä on pyydetty ja se on evätty."

"Ja se on evätty", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä. "Missä kohtaamme ja milloinka?"

"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen, ei mikään aika ole niin hyvä kuin nykyhetki", sanoi mylord Mohun. "Ottakaamme kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin."

"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pari otetta?" kysyi eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.

"On kunniaksi minulle", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, "saada kilpailla herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa."

"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?" kysyi kapteeni.

"Ei, ei herrat! kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin", sanoi Harryn isäntä. "Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney", ja hän puristi Harryn kättä — viimeistä edellisen kerran elämässään.

Ravintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra varakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat ihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut ja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille juomaan pullon lisää ennen maatamenoa.

Sitten tilattiin puolisen tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa astuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester Fieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standardravintolaa vastapäätä. Oli keskiyö ja kaupunki oli jo käynyt levolle ja vain muutamien talojen akkunoista näkyi valoja: mutta yö oli kyllin kirkas siihen onnettomaan tarkoitukseen, jota varten riitaveikot tulivat, ja niin kävivät kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle torille; kantomiehet seisoivat rautasuojuksen takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan voinut kohtausta häiritä.

Kaikki mitä siellä tapahtui on tullut kaiken kansan tietoon ja varoitukseksi muille julkaistu maamme aikakirjoissakin. Oltuaan ottelussa vain muutamia minuutteja, niin Harry Esmond luuli (mutta koska hän kamppaili oman vastustajansa miekkaa vastaan, joka vastustaja oli kiivas, voi olla niin, ettei hän pitänyt kunnon laskua ajasta), ilmaisi ulompana olevien kantajien huuto — he polttivat piippujaan ja nojasivat kentän tankoihin katsellessaan kentällä tapahtuvaa ottelua — että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin pudottamaan miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen vihollisensa haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta nuori mies ei paljon välittänyt haavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan maassa.

Mylord Mohun oli hänen luonaan.

"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Kuolema kai tästä tulee", vastasi mylord maasta.

"Ei, ei, ei niin", sanoi toinen; "ja kutsun Jumalan todistajaksi, Frank Esmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut minulle siihen tilaisuuden. Ensi — ensi aiheena meidän riitaamme, ei kukaan muu, sen vannon, ollut syynä kuin minä ja — ja se että mylady —"

"Vaiti!" sanoi varakreivi-parka, kohottautuen käsivartensa varaan ja puhuen heikosti. "Riita aiheutui korteista — noista kirotuista korteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua auttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku Frankiani — ja — ja vie tämä pieni sydän vaimolleni."

Ja sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia, joka hänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään, hän kaatui maahan tajuttomana.

Tästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen; mutta Esmond ja eversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niinpä vietiin mylord erään mr. Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää, Long Acre'iin ja siellä herätettiin talon väki ja tämän riidan uhri kannettiin sisään.

Herra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä ystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Kun hän oli hoitanut mylordia, sitoi hän Harry Esmondin käden (poika oli myös verenhukasta pyörtynyt, talossa ja oli jonkun aikaa voinut olla tiedotonna); kun nuori mies tuli tajuihinsa, hän kysyi kiihkeästi, miten hänen rakas isäntänsä voi; silloin haavuri johdatti hänet huoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi; tämä oli jo lähettänyt hakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin sanottiin, puhutella sukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kovin kalpeana ja kuolevan näköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs katse, joka on kuoleman ennustaja; ja hän viittasi heikosti kädellään kaikkia muita luotaan poistumaan ja huudahti: "Harry Esmond yksin", jolloin hänen kätensä voimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli esiin ja kumartui ja suuteli sitä.

"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry", sanoi varakreivi katkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen kylmällä kädellään. "Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle kuolinvuodetunnustukseni."

Ja oli kuin pyhä kuolema olisi odottanut vuoteen jalkopäässä hänen sanojensa peloittavana todistajana, kuolevan sieluparan hengähtäessä ilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden — hän ilmoitti nöyrästi katuvansa virheitään — ja kristillistä suhtautumistaan maailmaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa asiat koskivat Harry Esmondia yhtä paljon kuin ne häntä hämmästyttivät. Ja herra varakreivi, heikontuen ihan silmissä, oli näiden ihmeellisten tunnustusten keskikohdalla, kun se kirkonmies, mr. Atterbury, jota hän oli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.

Tämä herra ei vielä ollut saavuttanut mitään ylhäistä kirkollista arvoa; hän oli vain St. Bride-kirkon saarnaaja, mutta veti koko kaupungin sinne kauniilla saarnoillaan. Hän oli mylordin kummipoika, ja mylord oli ollut hänen isänsä oppilas; hän oli Oxfordista käsin vieraillut Castlewoodissa usean kerran, ja hänen neuvostaan luullakseni lähetettiin Harry Esmond Cambridge'iin eikä Oxfordiin, josta paikasta mr. Atterbury, vaikka olikin sen huomattu jäsen, puhui vain pahaa.

Sanan viejämme löysi tuon hyvän papin kirjojensa äärestä jo kello viideltä aamulla, ja tämä seurasi miestä halukkaasti taloon, jossa varakreivi-parkani makasi; Esmond hoivasi häntä ja sai kuulla hänen viimeiset sanansa.

Kun mylord kuuli mr. Atterburyn saapumisesta, hän pyysi pusertaen Esmondin kättä, saada olla kahdenkesken papin kanssa, ja Esmond jätti heidät tuota juhlallista keskustelua varten. Varmaa on, että hänen omat rukouksensa ja surunsa koskivat hänen kuolevaa hyväntekijäänsä. Mylord oli sanonut hänelle sellaista, joka hämmensi nuorukaista — ilmoittanut hänelle erään salaisuuden, joka suuresti koski häntä. Kuultuaan sen hänellä oli tosiaankin ollut hyvää syytä epäilykseen ja kauhuun, henkiseen tuskaan samoinkuin päättäväisyyteenkin. Sillävälin kuin keskustelu mr. Atterburyn ja hänen kuolevan parannuksentekijänsä kanssa tapahtui sisemmässä huoneessa, riehui lordi Castlewoodin nuoren toverin rinnassa järkyttävä, suuri sisäinen taistelu.

Tunnin kuluttua — ehkä enemmänkin — tuli mr. Atterbury huoneesta, katsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotain paperia.

"Hän on Jumalan peljättävän tuomion partaalla", kuiskasi pappi. "Hän on keventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja tekee parannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajan sitä allekirjoittamaan?"

"Jumala tietää", nyyhkytti nuorukainen; "rakas lordini on tehnyt minulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan."

Pappi asetti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se häälyi hänen silmissään.

"Se on rippitunnustus", sanoi hän.

"Se riippuu teistä", vastasi mr. Atterbury.

Huoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita varten, ja nurkassa oli kasa vaatteita kokonaan rakkaan lordini veren värjäämänä. Esmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon paperin. Huoneessa oli suuri takka lasitetuista värillisistä tiilistä. Miten hyvin muistammekaan sellaisina kauhunhetkinä näkemämme pikkuseikat! — kirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa — viimeisen ruokalajin maun, ruokalajin, jonka olemme syöneet ennen kaksintaistelua, tai jonkun tärkeän kohtauksen tai eron edellä. Värilliset tiilit tuossa huonossa talossa oli karkea kuva, joka kuvasi Jaakoppia karvaisine käsineen kavaltamassa Iisakilta Esaun esikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.

"Se on vain rippitunnustus, mr. Atterbury", virkkoi nuorukainen. Hän nojasi päätään uuninhyllyä vasten; kyyneltulva täytti hänen silmänsä. Nyt vuotivat ensimmäiset kyyneleet senjälkeen kun hän oli saapunut lordinsa ääreen pelästyneenä tästä haavoittumisesta sekä vielä enemmän siitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, ja sen ajatuksen masentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen onnettomuuden sanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.

"Menkäämme hänen luokseen", sanoi mr. Esmond. Ja he menivät viereiseen huoneeseen, jossa tällä välin päivä oli alkanut sarastaa; se näytti lordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät, joissa oli tuon lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri oli hänen luonaan. Hän meni huoneeseen, josta Atterbury saapui. Varakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti. Tämän oli vaikea hengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun korahtelevan.

"Herra varakreivi", sanoi mr. Atterbury, "mr. Esmond ei halua mitään todistajaa ja on polttanut tuon paperin."

"Rakkain isäntäni!" sanoi Esmond polvistuen ja tarttuen lordin käteen ja suudellen sitä.

Mylord nousi vuoteellaan ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille. "Jumala siu — siunatkoon —" hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksähti hänen suustaan ja tulvi nuorukaisen yli. Rakasta lordiani ei enää ollut. Hän oli mennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys miehekkäässä sydämessään.

"Benedicti benedicentes", sanoi mr. Atterbury; ja nuorukainen polvistuneena vuoteen ääreen huokaisi "amen."

"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?" oli mr. Esmondin seuraava ajatus. Ja hän pyysi mr. Atterburyä viemään suruviestin Castlewoodiin. Hän ei itse voinut viedä emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr. Atterbury ystävällisesti myöntyi, kirjoitti Esmond kiireisen kirjelipun muistikirjaansa mylordin palvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset mr. Atterburylle ja ratsastamaan hänen kanssaan ja lähettämään Esmondin oman matkalaukun Gatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä ja antautua vangiksi.