KUVAA MR. ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA. (continued 2)

Esmond ei maininnut ystävälleen Tomille, miten tarkoin tämä kertomus sopi Esmondiin itseensä; mutta hän nauroi sille ja käytti sitä hyväkseen, ja koska hän jo oli päättänyt tilinsä tässä rakkausasiassa, niin hän päätti näyttää iloista naamaa tehtyään vararikon. Beatrix oli ehkä hieman loukkaantunut hänen iloisuudestaan. "Näinkö sinä, sir, otat vastaan ilmoituksen onnettomuudestasi", virkkoi hän; "hymyillenkö sinä tulet minun eteeni aivankuin olisit iloinen, että olet päässyt minusta."

Esmond ei tahtonut luopua hyvästä tuulestaan, vaan kertoi hänelle tuon jutun Tom Trettistä ja tämän vararikosta. "Minä olen kuroitellut muurilla olevia viinirypäleitä", virkkoi hän; "ja menetin kärsivällisyyteni kun en ylettynyt niihin; oliko se mikään ihme? Nyt ne ovat poissa ja toisen omia — nöyrintä palvelijaasi pitempi mies on ne saanut." Ja eversti teki serkulleen syvän kumarruksen.

"Pitempi mies, serkku Esmond!" virkkoi Beatrix. "Reima mies olisi kiivennyt muurille ja anastanut ne. Rohkea mies olisi taistellut niistä eikä suu auki töllistellyt niitä."

"Herttuan ei tarvitse muuta kuin suu auki töllistellä ja ne putoavat hänen suuhunsa", virkkoi Esmond ja teki taas syvän kumarruksen.

"Niin, sir", virkkoi Beatrix, "herttua on pitempi mies; kuin sinä. Ja miksi en olisi kiitollinen sellaiselle miehelle kuin hänen ylhäisyytensä, joka antaa minulle sydämensä ja suuren nimensä? Hän kunnioittaa minua suurella lahjalla. Minä tiedän, että se on vain sopimus meidän välillämme — ja minä hyväksyn sen ja teen kaikkeni suorittaakseni oman osani siitä. Huokailemisesta ja kuhertelusta ei tule mitään hänen ylhäisyytensä, iässä olevan aatelismiehen ja tytön välillä, jolla on kovin vähän sellaista hempeyttä luonteessaan. Miksi en myöntäisi, että olen kunnianhimoinen, Harry Esmond? Ja jos ei kunnianhimo ole miehessä synti, niin miksi ei myös nainen saa himoita kunniaa? Tahdon olla avomielinen sinulle, Harry ja sanoa, että jos et olisi ryöminyt polvillasi ja ollut niin nöyrä, niin olisi sinulla ollut parempi menestys minuun nähden. Minunlaiseni nainen, serkku, voitetaan urhoollisuudella eikä huokauksilla ja surullisella naamalla. Koko ajan, kun sinä palvelet minua ja laulat minulle ylistyslauluja, minä tiedän hyvin, että en ole jumalatar ja väsyn tuohon suitsutukseen. Niin olisit sinäkin väsynyt jumalattareesi — sitten kun häntä olisi sanottu mrs. Esmondiksi ja hän olisi tullut vihaiseksi siksi, että ei hänellä ole tarpeeksi neularahaa ja että hänen täytyy aina kulkea vanhassa puvussa. Niin serkku, jumalatar, jolla on aamumyssy päässä ja jonka itse täytyy keittää miehensä velli, lakkaa olemasta jumalainen, se on varma. Minä olisin ollut oikukas ja riitainen ja maailman kaikista ylpeistä olioista mr. Esmond on kaikkein ylpein, saanhan sen hänelle sanoa. Sinä et milloinkaan kiivastu, mutta minä luulen, ettet sinä myöskään voi milloinkaan antaa anteeksi. Jos sinä olisit ollut suuri mies, niin ehkä olisit ollut iloinenkin. Mutta kun et sinä ole mikään, sir, niin olet liian suuri mies minulle; minä pelkään sinua, serkku — siinä se on. Ja niinä en halua palvella sinua jumalana, ja sinä taas et ole onnellinen muiden kuin sellaisen naisen kanssa, joka sen tekee. Niin, kun minä olisin tullut omaksesi, olisit vihan puuskaan jouduttuasi jonakuna yönä pannut tyynyn suuni eteen ja tukehuttanut minut samoin kuin se musta mies tekee naiselle siinä näytelmässä, joka on sinun lempikappaleitasi. Mikä sen naikkosen nimi taas onkaan? — Desdemona. Sen sinä olisit tehnyt, sinä pikkuinen musta Othello!"

"Niin luulen minäkin, Beatrix", vastasi eversti.

"Mutta sellaista loppua en minä tahdo. Minä tahdon elää sadan vuoden vanhaksi ja olla kymmenessä tuhannessa juhlassa ja tanssiaisissa ja pelata korttia joka ilta elämässäni vuoteen kahdeksaantoistasataan asti. Ja minä tahdon olla joka paikassa ensimmäinen, sir; ja minä pidän imarteluista ja kohteliaisuuksista, ja niitä en saa sinulta; ja minä haluan nauraa, sir, ja haluaisinpa tietää kuka voisi nauraa sinun synkälle naamallesi? Ja minä pidän kuusivaljakosta ja kahdeksanvaljakosta ja timanteista, ja minä tahdon uuden puvun joka viikko ja pidän siitä, että ihmiset sanovat: 'tuo on herttuatar — miten somalta hänen armonsa näyttää — tehkää tietä madame l'Ambassadrice d'Angleterre'lle [Englannin lähettilään rouvalle] — kutsukaa hänen armonsa palvelijoita' — sellaisesta minä pidän. Mutta sinä taas tahdot naisen tuomaan tohvelisi ja yömyssysi ja istumaan jalkaisi juuressa ja huutamaan 'O caro! O bravo!' kun sinä luet Shakespeare'iäsi ja Miltoniasi ja muuta hölynpölyä. Äiti olisi sopinut sinun vaimoksesi, jos sinä olisit ollut vähän vanhempi; vaikka kyllä sinä silti näytät kymmenen vuotta häntä vanhemmalta — niin näytät, sinä synkkänaamainen, sinipartainen pikku äijä. Te olisitte yhdessä istuneet kuten Darby ja Joan ja imarrelleet toisianne ja nokkineet ja kuherrelleet kuin vanha kyyhkyspari orrella. Minä tarvitsen siipeni ja tahdon niitä käyttää, sir." Ja Beatrix levitti kauniit käsivartensa aivankuin hän tosiaankin olisi voinut lentää niinkuin kaunis 'Gawrie', johon sadun mies oli rakastunut.

"Ja mitä sanoo sinun Peter Wilkensisi lennostasi?" kysäisi Esmond, joka ei milloinkaan ihaillut tätä ihanaa olentoa enemmän kuin silloin, kun tämä vastusti häntä ja nauroi hänelle.

"Herttuatar tietää hyvin asemansa", vastasi Beatrix naurahtaen. "Minullahan onkin jo valmiina poika, joka jo on kolmekymmenvuotias (mylord Arran) ja neljä tytärtä. Kylläpä ne riitelevät ja ovat vihaisia, kun minä valtaan pöydän pään. Mutta minä en anna heidän olla vihaisia enempää kuin kuukauden; sen jälkeen he tulevat kaikki minua rakastamaan, lordi Arran myös sekä kaikki hänen ylhäisyytensä skotlantilaiset vasallit ja alamaiset Skotlannin ylängöiltä. Minä olen sen päättänyt, ja kun minä saan jotain päähäni, niin minä ajan sen myös läpi. Hänen ylhäisyytensä on Euroopan arvokkain herra ja minä koetan tehdä hänet onnelliseksi; ja kun kuningas tulee takaisin, niin voit olla varma minun suojeluksestani, serkku Esmond — sillä kuningas tahtoo tulla takaisin ja tulee varmasti ja minä tuon hänet Versailles'sta vaikkapa, krinoliinini alla."

"Minä toivon, että asemasi tekee sinut onnelliseksi, Beatrix", virkkoi Esmond huokaisten. "Ja tahdothan sinä yhä olla Beatrix, kunnes sinusta tulee hänen armonsa herttuatar? Sitten teen teidän armollenne kaikkein syvimmän kumarrukseni."

"Nämä huokaukset ja iva ovat tarpeettomia, serkku", sanoi Beatrix. "Minä otan vastaan herttuan suuren hyvyyden kiitollisena — niin, kiitollisena juuri, ja minä kannan hänen arvoaan soveliaasti. Minä en väitä, että hän on liikuttanut sydäntäni; mutta olen hänelle kiitollinen, kuuliainen ja ihaileva. Sen enempää en ole hänelle luvannutkaan, ja siihen hänen jalo sydämensä tyytyy. Olen kertonut hänelle kaiken — vieläpä tuosta miespoloisestakin, jonka kanssa olin kihloissa ja jota en voinut rakastaa; ja olin iloinen kun sain antaa tälle takaisin lupauksensa, ja hypähdin ilosta kun tämä vapautti minut lupauksestani. Minä olen kahdenkymmenenviiden vuoden vanha —"

"Kahdenkymmenenkuuden, ystäväiseni", virkkoi Esmond.

"Kahdenkymmenenviiden, sir, — minä haluan olla kahdenkymmenenviiden; ja kahdeksaan vuoteen ei ainutkaan mies ole sytyttänyt sydäntäni; niin, sinä teit sen kerran, Harry, vähäksi aikaa, kun tulit kotiin Lillen taistelun jälkeen ja olit taistellut tuon Mohun-murhaajan kanssa ja pelastanut Frankin hengen. Minä luulin, että voisin sinusta pitää; ja äiti rukoili minua polvillaan ja minä rakastin — yhden päivän. Mutta sitten tuo vanha jää hyydytti minut, Henry, ja minä aloin taas pelätä sinua ja surumielisyyttäsi; ja minä olin iloinen, kun menit pois, ja menin kihloihin lordi Ashburnhamin kanssa, jotta ei minun enää tarvitsisi kuulla sinusta — siinä syy. Sinä olet jotenkin liian hyvä minulle. Minä en voisi tehdä sinua onnelliseksi ja sydämeni särkyisi, kun koettaisin sinua rakastaa enkä voisi. Mutta jos olisit minua pyytänyt silloin kun annoin sinulle miekan, niin sinä olisit minut saanut, sir; ja nyt olisimme molemmat onnettomia. Minä puhuin tuon tyhmän lordin kanssa koko illan vain kiusatakseni sinua ja äitiä, ja onnistuinhan kai siinä? Miten avomielisesti voimmekaan puhua näistä asioista. Tuntuu kuin siitä olisi tuhannen vuotta, ja vaikka istumme tässä aivan samassa huoneessa, meidän välillämme on suuri muuri. Rakas, hyvä, uskollinen, synkkä vanha serkkuni! Nyt voin sinusta pitää ja ihaillakin sinua, sir, ja sanoa, että sinä olet urhoollinen ja kovin hyvä ja kovin vilpitön ja kovin hieno herra huolimatta — huolimatta pienestä syntymäonnettomuudestasi", virkkoi Beatrix heilutellen viekasta päätään.

"Ja nyt, sir", virkkoi Beatrix niiaten, "emme saa enää puhua muulloin kuin äidin läsnäollessa tai kun herttua on luonamme, sillä hän ei pidä sinusta hituistakaan ja on yhtä mustasukkainen kuin se musta mies lempinäytelmässäsi."

Vaikka juuri näiden sanojen ystävällisyys haavoitti mr. Esmondia kaikkein kipeimmin, ei hän antanut loukkauksen ilmetä olennossaan (kuten Beatrix myöhemmin myönsi), vaan hän virkkoi hilliten itseään täydellisesti ja rauhallisesti hymyillen: "Tämä haastattelu, ystäväni, ei saa vielä loppua, ennenkuin olen sanonut viimeisen sanani. Kas, tuolla tulee äitisi (hän saapuikin tässä suloinen huolestunut ilmeensä kasvoillaan, ja Esmond meni ja suuteli hänen kättään kunnioittavasti). Armas ladyni voi myös kuulla viimeiset sanani, jotka eivät ole mitään salaisuuksia ja jotka ovat ainoastaan jäähyväissiunauksia, joita seuraa morsiuslahja eräältä vanhalta herralta, joka on holhoojasi — sillä minusta tuntuu kuin olisin koko perheen holhooja ja kovin, kovin vanha mies, joka sopisi teidän kaikkien isoisäksi, — ja sellaisena pyydän antaa hänen armolleen herttuattarelle morsiuslahjani. Morsiuslahjani ovat ne timantit, jotka isäni leski minulle testamenttasi. Aioin antaa ne Beatrixille vuosi sitten; mutta ne ovat kyllin kelvolliset herttuattarellekin, vaikka eivät olekaan kyllin kirkkaat maailman kauneimmalle naiselle." Ja Esmond otti taskustaan lippaan, jossa jalokivet olivat ja ojensi ne serkulleen.

Beatrix huudahti ihastuksesta, sillä nuo jalokivet olivat tosiaankin kovin kauniit ja kallisarvoiset; ja seuraavassa tuokiossa oli kaulakoru siinä, missä Belindan risti on mr. Popen ihailtavassa runoelmassa, ja kimalteli Englannin kaikkein valkeimmalla ja jalomuotoisimmalla kaulalla.

Tyttö joutui niin suuren ihastuksen valtaan, kun hän sai nämä korut, että hän ensin juoksi kuvastimen ääreen ja tutki niiden tehoa tuolla ihanalla kaulalla ja juoksi juuri takaisin käsivarret ojennettuina, sillä Beatrix nähtävästi aikoi maksaa serkulleen palkkion, minkä tämä epäilemättä olisi mielellään ottanut hänen ruusuisilta huuliltaan, mutta samassa aukeni ovi ja hänen ylhäisyytensä sulhanen ilmoitettiin.

Herttua katsoi kovin vihaisesti mr. Esmondiin, jolle hän kyllä teki kovin syvän kumarruksen ja suuteli molempain ladyjen kättä mitä mutkikkaimmin menoin. Hän oli tullut kantotuolissaan lähellä olevasta palatsista ja kantoi Sukkanauhan- ja Ohdakeritarikunnan merkkejään.

"Katsokaa, mylord herttua", virkkoi Beatrix mennen hänen luokseen ja näyttäen hänelle rinnallaan olevat timantit.

"Timantteja", virkkoi hänen ylhäisyytensä. "Hm! ne ovat sieviä."

"Ne ovat minun morsiuslahjani", virkkoi Beatrix.

"Hänen majesteetiltaanko?" kysäisi herttua. "Kuningatar on kovin hyvä."

"Serkultani Henryltä — meidän Henry-serkultamme!" huudahtivat molemmat ladyt yht'aikaa.

"Minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa. Luulin, ettei lordi Castlewoodilla ollut veljeä ja ettei teidän armonne puolellakaan ollut miespuolisia sukulaisia."

"Meidän serkultamme, eversti Henry Esmondilta, mylord", virkkoi Beatrix ja tarttui urheasti everstin käteen — "jonka isämme jätti meidän holhoojaksemme ja joka satoja kertoja on osoittanut rakkauttaan ja ystävyyttään perhettämme kohtaan."

"Hamiltonin herttuatar ei ota vastaan timantteja muilta kuin puolisoltaan, madame", virkkoi herttua; "saanko pyytää teitä palauttamaan nämä mr. Esmondille?"

"Beatrix Esmond saa ottaa lahjan sukulaiseltamme ja hyväntekijältämme, herra herttua", virkkoi lady Castlewood kovin arvokkaasti. "Hän on vielä minun tyttäreni ja jo hänen äitinsä hyväksyy lahjan, niin ei kellään muulla ole oikeutta sekaantua asiaan."

"Sukulaiselta ja hyväntekijältä!" virkkoi herttua. "Minä en tiedä siitä sukulaisesta enkä halua, että vaimoni hyväntekijänä olisi —"

"Mylord!" virkkoi eversti Esmond.

"Minä en ole täällä kinailemassa", virkkoi hänen ylhäisyytensä, "minä sanon teille kerta kaikkiaan, että teidän vierailunne tähän taloon ovat liian tiheitä ja että minä en halua mitään lahjoja Hamiltonin herttuattarelle herroilta, jotka kantavat nimeä, johon heillä ei ole minkäänlaista oikeutta."

"Mylord", keskeytti lady Castlewood, "mr. Esmondilla on kaikista maailman miehistä siihen nimeen suurin oikeus, ja se nimi on yhtä vanha ja yhtä kunniallinen kuin teidän ylhäisyytennekin."

Herttua hymyili ja näytti luulevan, että lady Castlewood oli tullut hulluksi.

"Kun minä sanon häntä hyväntekijäksi", virkkoi emäntäni, "niin juuri se hän onkin meille ollut — kaikista hyväntekijöistä jaloin, uskollisin, urhoollisin ja kultaisin. Hän koetti pelastaa puolisoni hengen Mohunin aseelta. Hän pelasti poikani hengen ja puolusti häntä tuota roistoa vastaan. Eivätkö ne ole hyviä töitä?"

"Minä pyydän anteeksi eversti Esmondilta", virkkoi herttua jos mahdollista entistään vihaisempana. "Minä en tahdo sanoa sanaakaan, joka loukkaisi häntä ja minä kiitän häntä hyvyydestään teidän armonne perhettä kohtaan. Lordi Mohun ja minä olemme kuten tiedätte avioliiton kautta sukulaisia, — vaikka ei meitä toisiimme yhdistä veri eikä ystävyys; mutta minun täytyy toistaa se, niitä jo sanoin, että vaimoni ei voi ottaa vastaan lahjoja eversti Esmondilta."

"Minun tyttäreni saa ottaa lahjoja perheemme päämieheltä; minun tyttäreni saa kiitollisena ottaa vastaan isänsä, äitinsä ja veljensä rakkaimman ystävän antimia ja olla kiitollinen vielä yhdestä hyvästä työstä niiden tuhansien lisäksi, uhrausten, jotka hän on hyväksemme tehnyt", huudahti lady Castlewood. "Mitä merkitsee jalokivinauha verrattuna siihen rakkauteen, jota hän on meille osoittanut — armain suojelijamme ja hyväntekijämme? Emme saa kiittää häntä vain Frankin hengestä, vaan kaikesta, mitä omistamme — kaikesta, kaikesta", virkkoi emäntäni kasvojen puna tummenneena ja ääni väristen. "Se arvonimi, jota kannamme, on hänen, jos hän vain tahtoo. Juuri meillä ei ole mitään oikeutta nimeemme, vaan hänellä, joka on liian suuri sitä kantamaan. Hän uhrasi nimensä kuolevan lordini vuoteen ääressä — uhrasi sen orpolapsilleni; hän hylkäsi arvon ja kunnian, koska hän rakasti meitä niin jalosti. Hänen isänsä oli ennen häntä varakreivi Castlewood ja markiisi Esmond ja hän on isänsä laillinen poika ja oikea perillinen ja me olemme vain hänen jalon lahjansa saajia, ja hän on päämies suvussa, joka on aivan yhtä vanha kuin teidänkin sukunne. Ja kun hän haluaa luopua nimestään minun lapsieni hyväksi, niin me rakastamme häntä ja kunnioitamme ja siunaamme häntä, kantakoon hän mitä nimeä tahansa!" — Ja nyt tuo hellä ja rakastava olento olisi taas polvistunut Esmondin eteen, mutta Esmond esti hänet siitä; ja Beatrix juoksi kalpeana äitinsä luokse ja syleili tätä ja huudahti pelästyneenä: "Äiti, mitä tämä merkitsee?"

"Tämä on perhesalaisuus, herra herttua", virkkoi eversti Esmond. "Beatrix-parka ei ole tiennyt siitä mitään ja hänen armonsakin tuli sen tietämään vasta vuosi sitten. Ja minulla on aivan yhtä hyvä oikeus luopua arvonimestäni kuin teidän ylhäisyytenne äidillä oli luovuttaa arvonimensä teille."

"Minä olisin kyllä kertonut kaiken herttua Hamiltonille", virkkoi emäntäni, "jos teidän ylhäisyytenne olisi pyytänyt tyttäreni kättä minulta eikä Beatrixilta. Minä olisin yksityisesti puhunut teidän kanssanne juuri tänään, mylord jolleivät teidän sananne olisi aiheuttaneet tätä odottamatonta selitystä. Ja onhan sopivaa, että Beatrix sen nyt myös kuulee ja tietää, kuten tahtoisin koko maailman tietävän, mitä me olemme velkaa sukulaisellemme ja suojelijallemme."

Ja sitten lady Castlewood kertoi liikuttavasti, pitäen tyttärensä kädestä kiinni ja puhuen paremmin hänelle kuin herttualle, sen, minkä te jo tiedätte — ylistäen taivaisiin asti sukulaisensa käytöstä. Mr. Esmond puolestaan perusteli niitä syitä, jotka hänestä olivat riittäviä osoittamaan miten paljon parempi oli, että ei nykyistä omistajaa syrjäytetty ja että hän itse edelleenkin jäi eversti Esmondiksi.

"Ja Esmondin markiisiksi, mylord", virkkoi herttua syvään kumartaen. "Saanko pyytää teidän ylhäisyydeltänne anteeksi sanoja, jotka lausuin tietämättömyydessä, ja pyydän teitä suomaan minulle ystävyytenne. Teidän sukulaisuutenne, sir, on kunnia, vaikka kantaisitte mitä nimeä tahansa" (niin hänen ylhäisyytensä suvaitsi sanoa); "ja vastalahjana siitä ylväästä lahjasta, jonka annatte vaimolleni, sukulaisellenne, voitte vaatia mitä palveluksia tahansa, jotka ovat James Douglasin vallassa. En saa koskaan rauhaa, jollen edes jollain lailla saa korvata teille velkaani; ja ehkäpä se ennen pitkää onkin minun vallassani sen toimen avulla, minkä hänen majesteettinsa on minulle uskonut", virkkoi herttua. "Minä pidän suurena suosionosoituksena, mylord, jos eversti Esmond luovuttaa minulle morsiameni."

"Ja jos hän jo edeltäpäin haluaa tavallisen palkkion, niin olkoon hyvä", virkkoi Beatrix ja tuli Esmondin luokse; ja kun Esmond suuteli häntä, Beatrix kuiskasi: "Oi, miksi en ennen tuntenut sinua."

Tästä suudelmasta kävi herttua kiihtyneeksi ja levottomaksi, mutta hän ei sanonut mitään. Beatrix kumarsi hänelle ylpeästi ja nuo kaksi ladyä poistuivat yhdessä huoneesta.

"Koska teidän ylhäisyytenne lähtee Pariisiin?" kysäisi eversti Esmond.

"Niin pian häiden jälkeen kuin mahdollista", vastasi herttua. "Se on määrätty joulukuun ensi päiväksi, ei voida olla sen nopeampia. Ajoneuvoja ei voida saada pikemmin kuntoon. Kuningattaren tarkoituksena on saada lähetystö mahdollisimman loistavaksi ja minulla itselläni taas on lakiasioita järjestettävinä. Tuo pahaenteinen Mohun on taas tullut tai on tulossa Lontooseen. Meillä on vireillä lakiasia lordi Gerard-vainajan omaisuudesta ja Mohun on kutsunut minut itseään tapaamaan."

V luku.

MOHUN ESIINTYY VIIMEISEN KERRAN TÄSSÄ HISTORIASSA.

Mr. Esmondilla oli herttua Hamiltonin ohella, joka niin ystävällisesti oli luvannut suojelustaan ja suosiotaan tälle, muitakin suuria ystäviä, joilla nyt oli valtaa ja jotka sekä kykenivät että halusivat häntä auttaa; ja sellaisten liittolaisten avulla hän saattoi ajatella edistyvänsä yhtä nopeasti siviilielämässä kotimaassa kuin hän oli edistynyt ulkomaillakin. Hänen ylhäisyytensä oli niin ylevämielinen, että hän tarjoutui ottamaan mr. Esmondin kirjurikseen lähetystöönsä Pariisiin, mutta tähän tarjoukseensa hän epäilemättä toivoi saavansa kiellon; Esmond ei voinutkaan ajatella seuraavansa rakastettuansa kauemmaksi kuin kirkon ovelle vihkimisen jälkeen, ja hän hylkäsi siis tuon tarjouksen, jonka hänen jalomielinen kilpailijansa teki hänelle.

Muut vallassa olevat herrat soivat viljalti ainakin kohteliaisuuksia ja lupauksia eversti Esmondille. Mr. Harley, josta nyt oli tehty Oxfordin ja Mortimerin lordi ja Sukkanauhan ritari samana päivänä kuin herttua Hamiltonistakin, lähetti everstille ilmoituksen, että hänelle pian tarjottaisiin istuinta parlamentissa; ja mr. St. John antoi everstille paljon imartelevia ylenemistoiveita sitten kun tästä tulisi edustaja. Esmondin ystävät olivat kaikki menestyneet hyvin; ja kaikkein parhaiten ja loistavimmin oli menestynyt hänen rakas vanha päällikkönsä, kenraali Webb, joka nyt oli määrätty maavoimain kenraaliluutnantiksi ja jonka erikoisen kunnioittavasti ottivat vastaan ministeristö, kuningatar ja ulkona olevat ihmiset, jotka hurrasivat tuolle päällikölle aina, kun he näkivät hänet vaunuistaan menossa parlamenttiin tai kuningattaren vastaanottoon tahi nilkuttavan jalkaisin vaunuihinsa St. Stephensistä mainehikkaan keppinsä ja kainalosauvansa varassa; ja ihmiset osoittivat hänelle suosiotaan yhtä äänekkäästi kuin konsanaan Marlborough'lle.

Tuo suuri herttua oli häväisty perinpohjin, ja kelpo Webb laski kaikkien hänen onnettomuuksiensa alkaneen Wynendaelista ja vakuutteli, että Kohtalotar oli oikein palkinnut tuon petturin. Herttuatar Sarah oli hänkin joutunut perikatoon: hänen oli ollut pakko luovuttaa avaimensa ja paikkansa ja eläkkeensä. "Aiai!" virkkoi Webb, "hän olisi avaimillaan lukinnut kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jos olisin saanut kuulan päähäni, mutta minäpä ehkäisin tuon apuretkikunnan Wynendaelissa." Vihamiehemme Cardonnel oli ajettu pois Alahuoneesta (yhdessä mr. Walpolen kanssa) jouduttuaan kiinni yleisten varojen väärinkäyttämisestä. Cadogan menetti arvonimensä ja paikkansa Towerin luutnanttina. Marlborough'n tyttäret luopuivat paikoistaan uskottuina hovineiteinä, ja herttua Marlborough'n lankeemus oli niin täydellinen, että hänen vävynsä, lordi Bridgewaterin, täytyi jättää asuntonsa St. Jamesissa ja häneltä lopetettiin pieni eläkkeensä ylihovitallimestarina. Mutta luulen, että Marlborough'n syvin lankeemus oli se, että hän lähetti kysymään kenraali Webbiltä milloin tämä soisi hänelle vastaanoton, hän joka oli komentanut tuota vaappumatonta vanhaa kenraalia ja loukannut ja ivaillut tätä, Marlborough, joka oli antanut Webbin virua odotushuoneessaan ja joka ei Webbin urotyön jälkeen viitsinyt edes kirjoittaa tälle omakätistä kirjettä. Kansa halusi nyt yhtä kiihkeästi rauhaa kuin se koskaan oli halunnut sotaa. Savoijin prinssi tuli Englantiin, kuningatar otti hänet vastaan ja hän sai mainehikkaan kunniamiekan ja koetti kaikin keinoin koota whigpuoluetta, jotta se toisi Englantiin Hannoverin nuoren vaaliruhtinaan — hän koetti tehdä kaikkensa pitkittääkseen sotaa ja edistääkseen tuon prinssin niin leppymättömästi vihaaman vanhan hallitsijan perikatoa. Mutta kansa oli väsynyt sotaan — niin täydellisesti väsynyt, ettei häviömme Denainin luona voinut herättää meissä mitään vihaa, vaikka sellainen häviö kaksi vuotta aikaisemmin olisi saanut koko Englannin raivon valtaan. Helppoa oli havaita, ettei suuri Marlborough nyt ollut armeijan johdossa. Eugenen täytyi raivoissaan peräytyä ja luopua uneksimastaan loistavasta kostosta. Turhaan sanoi herttuan puolue Englannissa: "Annammeko me häväistä aseitamme? Emmekö lähetä takaisin sitä ainoata esitaistelijaa, joka voisi hyvittää kunniamme?" Kansa oli saanut tarpeekseen taistelusta ja pilkka tai kehoitukset eivät enää voineet brittejämme kiihoittaa.

Täytyy myöntää, että mr. St. John valtiomieheksi, joka aina puhui vapaudesta ja jolla aina oli suurimmat filosofiset maksimit huulillaan, menetteli toisinaan enemmän turkkilaisen kuin kreikkalaisen filosofin tavoin, ja hän menetteli häpeällisesti ainakin yhtä onnetonta ihmisluokkaa vastaan — kynänkäyttäjiä vastaan, ja sellainen mielivaltaisuus oli hieman tavatonta miehessä, joka julisti niin suuresti kunnioittavansa heidän kutsumustaan. Tähän aikaan oli kynäsota kovin kiivasta. Hallituksen puolue oli siinä voiton puolella, suuri yleisö oli sillä puolella, ja se puolue olisi voinut olla armeliaskin. Oli luonnollista, että oppositsioni oli jyrkkää ja suurläänistä; muutamat ottivat siihen osaa sydämensä pohjasta ja ihailivat herttua Marlborough'n tavatonta lahjakkuutta ja valittivat häväistystä, mikä maailman suurimman sotapäällikön täytyi kestää; toiset patriootit taas sai vatsa valittamaan, ja sellaiset miehet huusivat, koska he olivat köyhiä ja saivat palkan huutamisestaan. Näille ei mr. St. John, Bolingbroken lordi, osoittanut vähintäkään armoa, vaan heitätti heitä joukon vankilaan tai häpeäpaaluun osoittamatta hiventäkään sääliä.

Mr. Esmond oli nyt muuttunut asemiehestä kynämieheksi, mutta hän oli turvallisemmalla puolella kuin se, jolle yllämainitut miehet uskalsivat vapautensa ja luottonsa. Meidän puolellamme, voimakkaammalla, ei ollut mitään vaaraa; ja sitäpaitsi lohdutteli mr. Esmond itseään sillä imartelevalla ajatuksella, että hän ainakin kirjoitti kuin gentlemanni milloin hänen ei onnistunutkaan esiintyä nerona.

Sen aikuisista kuuluisista neroista, jotka ovat tehneet kuningatar Annan hallitusajan mainehikkaaksi ja joiden teokset tuleviin aikoihin säilyvät kaikille englantilaisille, näki mr. Esmond useita, mutta pääasiallisesti vain yleisissä paikoissa, sillä hän ei ollut kenenkään heidän läheisempi ystävä lukuunottamatta kelpo Dick Steeleä ja Addisonia, jotka kuitenkin luopuivat Esmondista, kun hänestä tuli piintynyt tory ja kun hän joutui läheisiin väleihin tuon puolueen johtajien kanssa. Addison valitsi itselleen vain muutamia ystäviä, ja hän oli harvoin avomielinen muulloin kuin heidän seurassaan. Julkisuuden miehistä oli vaikeata löytää suorempaa ja omantunnontarkempaa miestä kuin hän, jonka keskustelu oli niin monipuolista, välitöntä ja miellyttävää. Nyt myöhemmällä iälläni kirjoittaessani tätä myönnän Addisonin politiikan olleen oikean, ja jos minun aikani palaisi, olisin Englannissa whig enkä tory; mutta miehiä, jotka omaksuvat jonkun puolueen politiikassa, sitovat siihen useimmiten enemmän ihmiset kuin periaatteet.

Ystävällisyys tai muu vähäpätöinen seikka panee miehen seuraamaan jompaakumpaa lippua, ja hän marssii sen alla sodan loppuun saakka. Marlborough oli loukannut Esmondin päällikköä ja tämä vihasi Marlborough'ta, ja Esmond taisteli päällikkönsä puolesta tämän riidoissa. Kun Webb tuli Lontooseen, Marlborough'n vihamiehet käyttivät häntä aseenaan (ja hän olikin puhdasta terästä, tuo kunnon päällikkö); eikä hänen adjutanttinsa, mr. Esmond, ollut uskoton eikä arvoton puoluelainen. Ihmeellistä on täällä vieraalla maalla ja maassa, joka vain nimellisesti on riippuvainen (sillä en mitenkään saata uskoa, että Pohjois-Amerikan Siirtokunnat voivat jäädä pienen saarivaltakunnan alusmaiksi edes kahdeksikymmeneksi vuodeksi), muistaa, miten Englannin kansa antautui yhden tai toisen aristokraattisen puolueen johdettavaksi ja otti milloin Hannoverista, milloin Ranskasta kuninkaan, miten vain puolueet kehoittivat. Ja kun toryt, lokakuun kerhon herrat, korkeakirkolliset papit, jotka pitivät Englannin kirkon puolta, aikoivat valita katolisen kuninkaan, jonka puolesta, useat näiden puolueiden skotlantilaiset ja englantilaiset johtomiehet ihailtavalla uskollisuudella ja hartaudella panivat henkensä alttiiksi, niin heidät johtivat siihen miehet, joilla ei, surullista kyllä, ollut mitään uskontoa, vaan jotka käyttivät uskontoa kuten muitakin mielipiteitään omien pyyteittänsä edistämiseksi. Ja toisen puolueen, whigien, jotka hekin julistivat uskonnollisuuttaan ja vapaamielisyyttään, oli pakko hakea Hollannista tai Hannoverista hallitsija, jonka ympärille he voisivat kokoontua. Tuo osa Englannin historiaa on omituinen kompromissien sarja — periaatekompromisseja, puoluekompromisseja, uskontokompromisseja! Englannin vapauden ja itsenäisyyden rakastajat alistivat omattuntonsa uskonnollisissa kysymyksissä parlamenttisäädöksen alaisiksi; he eivät voineet ratkaista vapauttaan lähettämättä Celle'een tai Haagiin hakemaan kuningasta, joka heitä johtaisi, eivätkä he voineet löytää maailman ylpeimmän kansan joukosta hallitsijakseen miestä, joka puhuisi heidän omaa kieltään ja ymmärtäisi heidän lakejaan. Toryja korkeakirkolliset patriootit olivat valmiit kuolemaan katolisen suvun puolesta, hallitsijasuvun, joka oli myynyt meidät ranskalaisille. Mahtavat whigpuolueen aateliset, piintyneet tasavaltalaiset niskottelijat, jotka maankavalluksesta olivat katkaisseet Kaarle Stuartin pään, ottivat kernaasti kuninkaan, joka oli perinyt arvonimensä kuninkaalliselta isoäidiltään, jonka pään taas oli katkaissut kuningatar Elisabetin mestauskirves. Ja meidän ylpeä englantilainen aatelimme lähetti hakemaan itselleen kuningasta pikkuruisesta saksalaisesta kaupungista hallitsemaan Lontooseen, ja meidän pappimme suutelivat hänen hollantilaisten rakastajattariensa rumia käsiä pitämättä sitä minään häpeänä. Englannissa tehdään aina jyrkät puolue-erot samoin kuin peritään talokin kaikkine rasituksineen, velkoineen, vanhoine epämukavuuksineen, vieläpä raunioineenkin; vain korjaillaan, mutta ei milloinkaan rakenneta uudestaan. Viitsimmekö me Uuden Maailman ihmiset enää nimellisestikään alistua tähän vanhaan brittiläiseen taikauskoon? Ajan merkit panevat minut ajattelemaan, että ennen pitkää välitämme yhtä vähän kuningas Yrjöstä ja maallisista ja hengellisistä herroistamme kuin kuningas Knut Suuresta tai druideista.

Tämä luku alkoi neroista, ja olemme harhailleet kovin kauaksi heistä, huomauttaa tyttärenpoikani varmaankin. Miellyttävimmät neroista, jotka tunsin, olivat tohtorit Garth ja Arbuthnot sekä mr. Gay, "Trivian" kirjoittaja, parhain ja viehättävin mies, joka koskaan on sukkeluudelle nauranut tai pulloa aukonut. Näin myös mr. Priorin, ja hän oli kuin saviastia, joka ui vaskiastiain joukossa virtaa alas ja joka koko matkan, syystä kyllä, pelkäsi murskaantuvansa. Minä tapasin hänet sekä Lontoossa että Pariisissa, missä hän jätteli surullisia jäähyväisiä Shrewsburyn herttualle, sillä hänellä ei ollut voimaa ylläpitää arvoa, minkä hänen eittämätön nerokkuutensa ja luonnonlahjansa olivat hänelle voittaneet, ja hän kirjoitteli mairittelevia kirjeitä ministeri St. Johnille ja ajatteli hopeitansa ja virkaansa ja pelkäsi miten hänen kävisi, jos hänen puolueensa häviäisi, Näin kuuluisan mr. Congreven lukemattomia kertoja "Buttonissa" ja hän oli loistava raunio; hän oli kovin ylellisesti puettu ja osoitti urheata naamaa onnettomuuksistaan huolimatta, vaikka hän oli luuvaloinen ja melkein sokea.

Suuri mr. Pope (jonka ihmeellistä neroa ihaillessani jään sanoja vaille) oli vain hento nuorukainen tähän aikaan ja näyttäytyi harvoin ravintoloissa. Sen aikuisissa teatterissa ja kahviloissa kävijöiden parvessa oli sadoittain älyniekkoja ja mukavia miehiä — miehiä, joita nunc perscribere longum est [kuvaaminen tässä veisi pitkälle]. Luulen, että sellaisista miehistä sain nähdä kaikkein loistavimman näytteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun tein viimeisen matkani Englantiin ja tapasin nuoren Harry Fieldingin, jonka isä oli se Fielding, joka yhdessä meidän kanssamme oli ollut sodassa Espanjassa ja myöhemmin Flanderissa; veikeydessä ja sukkeluudessa nuori Fielding tuntui voittavan kaikki muut. Kuuluisasta tohtori Swiftista voin sanoa vain vidi tantum [sain ainoastaan nähdä]. Hän oli Lontoossa koko tämän ajan kuningattaren kuolemaan asti ja hän kävi sadoissa ravintoloissa, joissa hänet vain näin, mutta en seurustellut hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan jäänyt pois hovista sunnuntaina ja siellä oli hänet pari kertaa etempää näytetty isoisällenne. Hän olisi kyllä kernaasti tutustunut minuun, jos olisin ollut joku suuren arvonimen tai ritarimerkin omistaja. Hovissa ei tohtori nähnyt muita kuin kaikkein suurimmat. Valtiovarainhoitaja ja St. John nimittivät häntä tavallisesti Jonathaniksi ja palkitsivat hänet huonosti siitä, mitä he hänellä teettivät. Tohtori Swift kirjoitti heidän häväistyskirjoituksensa, taisteli heidän vihollisiaan vastaan, ruoski ja kerskaili heidän palveluksessaan, ja varmaa on, että hän teki sen erikoisen taitavasti ja sisukkaasti. Sanotaan hänen nyt menettäneen järkensä ja unohtaneen kärsimänsä vääryydet ja vihansa ihmissukua vastaan. Minä puolestani olen aina pitänyt häntä ja Marlborough'ta sen ajan suurimpina miehinä. Olen lukenut Swiftin kirjat (kukapa ei niitä tuntisi?) vilpoisissa metsissämme täällä, ja kun häntä ajattelen, tuntuu hän jättiläiseltä verrattuna minuun — yksinäiseltä, sortuneelta Prometheukselta, joka valittaa, kun kotka häntä laatelee. Minä näin Prometheuksen; mutta kun ensi kerran jouduin tuon jättiläisen kanssa puheisiin, astui tämä kantotuolistaan "Siipikarjakahvilaan". Hän oli tullut sinne humalainen irlantilainen palvelija airueenaan, joka ilmoitti hänet huutamalla hänen kunnianarvoisuutensa nimen, sillä välin kuin hänen isäntänsä yhä kitsasteli kantomiehelle maksaessaan. Tästä mr. Swiftista en pitänyt, ja kuulin monenmoisia juttuja siitä miten hän kohteli miehiä ja kiusasi naisia. Hän osasi imarrella suuria yhtä hyvin kuin hän osasi kiusata heikkoja; ja koska mr. Esmond siihen aikaan oli nuorempi ja tulisempi kuin nyt, niin hän oli päättänyt olla pakenematta tämän lohikäärmeen hampaita ja tulta, jos hän joskus tämän kohtaisi.

Ihmisillä on monenmoisia vaikuttimia, jotka heitä elämässä johtavat, ja sadat erilaiset syyt vievät heitä epätoivoisiin tai suuriin tekoihin. Esmondilla oli eräs toveri, eräs pikkuinen irlantilainen kelpo luutnantti Handysiden rykmentistä. Tämä joutui niin suureen velkaan leirikapakoitsijalle, että hän aikoen kosiskella miehen tytärtä, aikoen siten maksaa velkansa; ja velkaansa ja naista paeten hän hyökkäsi Malplaquet'n taistelussa niin epätoivoisesti ranskalaisten linjoja vastaan, että hän sai oman komppanian ja ylennettiin kapteeniksi, mutta hänen täytyi kuitenkin naida ravintoloitsijan tytär, joka toi Roger-poloiselle huomenlahjana kuitin tämän veloista hänen isälleen. Laskua ja avioliittoa paeten hän juoksi vihollisen pistimiä vastaan ja kun eivät nämä häntä tappaneet, työnnettiin hänet takaisin toiseen pahaan. Samassa taistelussa taisteli suuri herttuamme, ei ranskalaisia, vaan Englannin torypuoluetta vastaan; eikä hän pannut alttiiksi omaa ja sotajoukon henkeä isänmaansa, vaan palkkojensa ja virkojensa ja tuon ainoan henkilön, jota hän maan päällä pelkäsi, Englannissa olevan vaimonsa puolesta. Olen tutkinut komppaniani miehiä (uusia joukkoja maalaispoikia liittyi sodan aikana armeijaamme yhtämittaa, vaihtaen auran miekkaan) ja sain selville, että puolet lippumme alla kulkevista oli sinne saanut nainen; erään oli hänen rakastettunsa hyljännyt ja hän otti epätoivoissaan sotilaspestin; toinen taas oli hyljännyt tytön ja pakeni tätä leirille, mistä ei laki häntä saanut käsiinsä. Miksi kertoisimme sellaisia yksityiskohtia? Mitäpä muuta voisivat Aatamin ja Eevan pojat kuin jatkaa sitä rakkauden ja kärsimysten sarjaa, minkä heidän isänsä ja äitinsä alkoivat? Oi tyttärenpoikani! Minulta alkaa olla lopussa se osa elämäkertaani, jossa tein tuttavuutta Englannin ja Euroopan suurmaailman ihmisten kanssa; minun vuoteni ovat jo menneet ohi heprealaisen runoilijan määrän, ja minä vakuutan sinulle, että kaikki huoleni — ja totisesti myös ilonikin — ovat johtuneet naisesta, ja niin on sinunkin käyvä, kun aikasi tulee. Nainen teki minusta sotilaan ja nainen myöhemmin pani minut punomaan juonia; Minä luulen, että olisin laittanut hänelle vaikka vaatteita, jos hän vain olisi minua kehoitellut siihen; kaiken, mikä oli vallassani, minä olisin antanut hänelle. Eikö joka miehellä ole omassa mitassaan ollut Omfaleaansa ja Delilaansa? Minun viettelijäni kiehtoi minut Thamesin rantamilla rakkaassa vanhassa Englannissa; sinä saatat löytää omasi Rappahannocin ääriltä.

Tuota naista, miellyttääkseni siis koetin herättää huomiota sotilaana ja myöhemmin älyniekkana ja poliitikkona; erästä toista miellyttääkseni olisin kantanut mustaa papin kaapua ja kaulusta, ja niin olisi tapahtunutkin, jollei korkeampi kohtalo olisi tullut väliin ja tuhonnut tuota suunnitelmaa. Ja luulen totisesti, että maailma on samanlainen kuin kapteeni Esmondin komppania, josta äsken puhuin; ja jos eteenne paljastettaisiin joka miehen elämänvaiheet, niin näkisitte naisen häntä estelevän tai viivyttelevän hänen kulkuaan tai pysähdyttävän hänet, tai näkisitte naisen rohkaisevan tai kiihoittavan häntä tai viittaavan hänelle vaunuistaan niin että mies menee hänen luokseen ja jättää kilpajuoksun sikseen; tai nainen tuo hänelle omenan ja sanoo: "syö", tai hankkii hänelle tikarin ja kuiskaa: "Tapa! tuossa on Duncan ja kruunu ja sopiva tilaisuus."

Isoisänne taisteli paremmalla menestyksellä poliitikkona kuin älyniekkana; ja hän kykeni tekemään hyviä palveluksia sille asialle, jonka palvelukseen hän uhrautui, sekä mr. St. Johnille ja hänen puolueelleen, koska hänellä päällikkönsä loukkausten ohella oli omaa yksityistä vihan aihetta suurta sotavoimia johtavaa herttuata vastaan ja koska hän tunsi sota-asiat paremmin kuin useimmat kirjailijat, jotka eivät olleet käyneet "Wills"'in piipun tulta kauempana. Mutta hän halveksi solvailevaa kirjoitustapaa, johon muutamat torypuolueen kirjoittajat alentuivat; esimerkiksi tohtori Swift, joka suvaitsi epäillä herttua Marlborough'n rohkeutta ja hänen ylhäisyytensä etevyyttä sota-asioissa. Esmondin julkaisujen arvoa ei alentanut sekään, että hän toivoi niillä olevan menestystä (vaikka ne eivät voineet loukata herttua Marlborough'ta läheskään niin paljon yleisön silmissä kuin Swiftin solvailevat hyökkäykset, jotka olivat tarkoituksellisesti laaditut mustaamaan ja alentamaan herttuata) sillä mr. Esmond oli ne kirjoittanut avomielisesti ja vilpittömästi ja hän tunnusti ne mielellään omikseen; Esmond ei enää kuulunut armeijaan, mutta hän ei koskaan hyökkäillyt Marlborough'n tavatonta rohkeutta ja etevyyttä vastaan, vaan ainoastaan hänen itserakkauttaan ja ahneuttaan.

Erään kerran Esmond oli kirjoittanut palasen torypuolueen lehteen, jonka nimi oli Post-Boy (kirjeen Bouchainista, josta kaupunki puhui kokonaista kaksi päivää, kunnes eräs italialainen laulaja antoi uutta keskusteluaihetta), ja kun hänellä oli asiaa liikekeskukseen, mistä Beatrix taisi haluta hansikasparin tai viuhkan, niin Esmond meni oikomaan kirjoitustaan ja istui painohuoneessa, kun kuuluisa tohtori Swift saapui, mukanaan irlantilainen palvelijansa, joka tavallisesti kulki hänen kantotuolinsa edessä ja huusi isäntänsä nimen kovin arvokkaasti.

Mr. Esmond odotteli myös latojaa, jonka vaimo oli mennyt tätä kapakasta hakemaan, ja piirusteli odotellessaan ratsusotilaan kuvaa latojan vaimon likaiselle, somalle pikku pojalle, jonka vaimo oli jättänyt kotiin.

"Te olette nähtävästi Post-Boyn julkaisija, sir?" virkkoi tohtori narisevalla äänellä Irlannin murteella; ja hän katsahti everstiin tiheitten kulmakarvainsa alta kovin kirkkaalla sinisellä silmäparilla. Hänen hipiänsä oli samea, vartalonsa lihava ja hänellä oli kaksi leukaa. Hänellä oli yllään kulunut papinkauhtana ja mustan peruukkinsa päällä kulunut hattu, ja hän veti esiin suuren kultakellon, johon hän vihaisena katsahti.

"Minä olen vain avustaja, tohtori Swift", virkkoi Esmond, pitäen yhä pikku poikaa sylissään. Hän istui selkä akkunassa kiinni, joten ei tohtori voinut nähdä häntä.

"Kuka teille sanoi, että minä olen tohtori Swift?" kysyi tohtori, katsoen everstiin ylpeänä.

"Teidän kunnianarvoisuutenne palvelija huusi nimenne", virkkoi eversti. "Minä päättelin, että olette tuoneet hänet Irlannista."

"Pyydän kysyä, sir, mikä oikeus teillä on päätellä onko minun palvelijani tullut Irlannista vai ei? Minä tahdon puhua johtajanne, mr. Leachin kanssa. Laputtakaa häntä hakemaan."

"Missä on isäsi, Tommy?" kysäisi eversti lapselta, likaiselta pikku raukalta, jolla oli mekko yllä.

Vastauksen asemesta alkoi lapsi itkeä; tohtorin tulo oli epäilemättä pelästyttänyt pahasen.

"Lähettäkää tuo kirkuva mukula omiin oloihinsa ja tehkää mitä käskin, sir", virkkoi tohtori.

"Minun täytyy ensin lopettaa Tommyn kuva", virkkoi eversti nauraen. "Kas niin, Tommy, tahdotko parrakkaan tai parrattoman Pandourin?"

"Pajjakkaan", virkkoi Tommy, kovin innostuneena kuvaan.

"Kuka piru te olette, sir?" huudahti tohtori; "oletteko te latojan apulainen vai mikä?"

"Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse herättää henkiin pirua kysyäkseen kuka minä olen", virkkoi eversti Esmond. "Oletko koskaan kuullut tohtori Faustista, pikku Tommy? tai isä Baconista, joka keksi ruudin ja pani Thamesin tuleen?"

Mr. Swift kävi ihan punaiseksi, melkein sinipunaiseksi. "En tahtonut loukata, sir", virkkoi hän.

"Loukkasitte tahtomattannekin", virkkoi toinen yrmeästi.

"Kuka te olette, sir? Tiedättekö te, kuka minä olen, sir? Te kuulutte tuohon Grub Streetin töhertäjälaumaan, jota ystäväni ministeri on ahdistellut. Miten te uskallatte, sir, puhutella minua näin?" huudahti tohtori raivostuneena.

"Minä pyydän teidän kunnianarvoisillenne suosiollista anteeksiantoa, jos olen teidän kunnianarvoisuuttanne loukannut", virkkoi Esmond kovin nöyränä. "Teen mitä tahansa mieluimmin kuin menen tutkintotuomarin eteen tai häpeäpaaluun. Mutta mrs. Leach, latojan vaimo, pyysi minun pitämään huolta Tommystä sillä aikaa kuin hän hakee kapakasta miestään, ja minä en tohdi jättää lasta, sillä se voi polttaa itsensä takassa; mutta jos teidän kunnianarvoisuutenne kaitsee häntä —"

"Minäkö ottaisin tuon pikku pedon!" virkkoi tohtori peräytyen. "Minä olen teitä parempien palveluksessa, mies. Sanokaa mr. Leachille, että kun hän tekee tohtori Swiftin kanssa sopimuksen, niin hänen on parasta pitää se — kuuletteko? Ja käyttäkää kieltänne kunnioittavammin, kun puhuttelette minun laistani miestä."

"Minä olen vain entinen sotilas", virkkoi eversti, "ja kyllä minä olen nähnyt parempia päiviä, vaikka nyt olenkin joutunut kirjoittelemaan. Minkäpä kukaan kohtalolleen voi, sir?"

"Te olette nähtävästi se mies, josta mr. Leach on minulle puhunut. Olkaa hyvä ja puhukaa säyseästi, kun teitä puhutellaan, ja käskekää Leachin tänä iltana kello kymmeneltä saapua asuntooni Bury Streetille ja tuoda lehdet mukanaan. Ja kun te toiste minut tapaatte, tunnette te minut ja olette kohtelias, mr. Kemp."

Kemp-poloinen, joka sodan alkaessa oli ollut luutnantti oli joutunut vastoinkäymisiin ja oli Post-Boyn avustaja sai nyt palkkaa kelpo mr. Leachilta eikä kuningattarelta. Esmond oli nähnyt tämän herran ja hän oli kyvykäs, ahkera ja kunnollinen mies, joka uurasti elättääkseen suuren perheensä ja valvoi monta pitkää talviyötä, torjuakseen sudet oveltaan. Ja mr. St. John, jolla oli aina vapaus huulillaan, oli juuri lähettänyt joukon vastapuolueen kynäilijöitä vankeuteen ja vieläpä yhden häpeäpaaluunkin siitä, mitä ministeri nimitti häväistyskirjoituksiksi, vaikka ne häväistyskirjoitukset eivät olleet puoliksikaan niin alhaisia kuin meidän puolueemme kirjoitukset. Tästä julmuudesta oli Esmond moittinut ministeriä, joka vain nauroi ja sanoi, että ne roistot olivat saaneet ansaitun palkkansa; sitten hän kertoi Esmondille erään Swiftin sukkeluuden asiasta. Kun St. John kerran aikoi armahtaa erään miespoloisen, joka ryöstöstä oli tuomittu kuolemaan, niin tämä irlantilainen ihan esti ministerin tekemästä tätä hyvää työtä ja kerskailikin vielä, että hän oli hirtättänyt miehen; ja vaikka tohtori olikin suuri nero ja loistavan lahjakas, ei Esmond voinut hänestä ollenkaan pitää eikä halunnut koskaan tutustua häneen. Tohtori saapui uutterasti kylläkin joka sunnuntai hoviin, missä eversti harvoin kävi, vaikka hän tunsikin sinne suurta vetovoimaa erään hänen majesteettinsa kauniin hovineidon tähden, ja se määräävä sävy minkä Swift omaksui, välittämättä maamiehistään, jotka hän hyvin tunsi, hänen kovaääninen puheensa, joka saattoi olla sekä loukkaavaa että orjailevaa, vieläpä hänen lämmin ystävyytensä valtiovarainhoitajan ja ministeri St. Johnin kanssa, jotka hyväksyivät hänen kaikki oikkunsa ja sanoivat häntä Jonathaniksi, kiusasi varmasti useita henkilöitä, joihin ylpeä pappi ei kiinnittänyt mitään huomiota turhamaisuutensa ja menestyksensä päivinä.

Kolme päivää marraskuun 15 päivän jälkeen 1712 (sitä päivämäärää Esmond ei voi unohtaa) eversti meni kenraalinsa päivälliskutsuihin, joissa tilaisuuksissa hän tavallisesti istui pöydän alapäässä; niinpä hän sodan aikanakin oli lukemattomia kertoja istunut kenraalin sekä työ- että ruokapöydän päässä. Nyt oli suuret juhlakutsut ja tarjoilu oli upeata; vanha kelpo herra halusi kestitä loistavasti ystäviään; vieraisiin kuuluivat: hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua, joka oli saanut kenraalin arvon armeijassa, varakreivi, lordi Bolingbroke, hänen majesteettinsa valtiosihteeri, sekä lordi Orkney, joka oli ollut yhdessä meidän kanssamme sodassa. Herttua Hamilton, vaatevaraston yliritari, jonka kunniaksi juhla oli järjestetty, kun hänen matkansa lähettilääksi Ranskaan alkoi lähestyä, oli kello kahdelta, vain tuntia ennen päivällistä, lähettänyt kenraali Webbille anteeksipyynnön; vain kaikkein kiireellisin asia, sanoi herttua, voi hänet estää juomasta erojaismaljaa kenraali Webbin terveydeksi. Hänen poissaolonsa tuotti suuren pettymyksen Esmondin vanhalle päällikölle, joka lisäksi kärsi kovin haavoistaan, ja vaikka seura olikin arvohenkilöistä kokoonpantu, niin mieliala oli synkänpuoleinen. Viimein saapui St. John ja toi ystävänsä mukanaan. "Minun pöydässäni on varmasti aina tilaa tohtori Swiftille", virkkoi vanha kenraalini kohteliaasti kumartaen.

Mr. Esmond meni tohtorin luo ja kumarsi hymyillen. "Minä ilmoitin tohtorin asian latojalle", virkkoi hän; "toivottavasti hän ajoissa toi teidän asuntoonne nuo paperit." Leach-parka oli palannut heti tohtorin poistuttua humalaisena kotiinsa, jonne hänen taloudellinen vaimonsa hänet toi, ja hän oli puhellut sekanaisesti serkku Swiftista, vaikka ei mr. Esmond tietenkään vihjaillut tähän sukulaisuuteen. Tohtori rypisti silmiään, punastui ja joutui kovin hämilleen eikä virkkanut montakaan sanaa koko päivällisillä. Kovin pieni kivi saattaa toisinaan kaataa nämä neron Goliatit, ja niin joutui Swiftkin toisinaan häviölle, jos hän sattui reiman miehen otteeseen. Hän istui synkkänä paikalleen ja sekoitti vettä viiniin, jota toiset runsaasti käyttivät, ja puhui tuskin sanaakaan.

Keskustelu koski päiväntapahtumia tai pikemminkin ihmisiä kuin tapahtumia; puhuttiin lady Marlborough'n raivosta, miten hänen tyttärensä vanhoissa vaatteissa ja yömyssyt päässä katselivat akkunoistaan ja näkivät seurapiirin menevän kuningattaren vastaanottoihin; hovimarsalkan kauhusta, kun Savoijin prinssi esitettiin hänen majesteetilleen palmikkoperuukissa, vaikka ei vielä ennen yksikään mies, jolla ei olisi ollut täyttä peruukkia, ollut saanut suudella kuningattaren kättä; puhuttiin mohawk-intiaaneista ja ilkitöistä, joita he tekivät hyökätessään kaupunkeihin, rääkätessään ja murhatessaan. Joku kertoi, että Mohunin pahaenteiset kasvot taas edellisenä iltana oli nähty teatterissa ja että Macartney ja Meredith olivat olleet hänen kanssaan. Seuramme, vaikka se oli tarkoitettu iloiseksi juhlaksi, oli juomasta ja keskustelusta huolimatta synkkä kuin hautajaisjoukko. Kaikki keskusteluaiheet tuntuivat häipyvän yleiseen synkkyyteen. Ormondin herttua poistui, kun keskustelu johtui äskeiseen Denainin taisteluun, jonka olimme hävinneet. Esmondin kenraaliinkin koski tämän taistelun mainitseminen, sillä hänen toverinsa Wynendaelin retkeltä, Nassau-Woudenbourgin kreivi, oli siellä kaatunut. Mr. Swift suuttui, kun Esmond häntä kiusoitteli, että hän ei juo viiniä, ja otti hattunsa naulasta ja poistui viitaten lordi Bolingbrokea mukaansa; mutta tämä kehoitti tohtoria käyttämään hänen vaunujaan ja säästämään ajurinmaksun — hänen täytyi keskustella eversti Esmondin kanssa; kun muu osa seuraa vetäytyi korttiensa ääreen, jäi hän Esmondin kanssa hämärään keskustelemaan.

Bolingbroke puhui aina kerkeästi juotuaan paljon. Siinä tilassa saivat hänen vihollisensa hänet puhumaan kaikenlaisia salaisuuksia; naisiakin käytettiin häntä urkkimaan ja merkitsemään muistiin hänen sanojaan. Olen kuullut, että lordi Stair kolme vuotta myöhemmin, kun valtiosihteeri pakeni Ranskaan ja rupesi pretendentin ministeriksi, sai kaikki tarvitsemansa tiedot siten, että hän otti naisurkkijoita vakoilemaan St. Johnia tämän ollessa humalassa. Nyt hän puhui avomielisesti: "Jonathan ei tiedä mitään tästä hommasta, vaikka hän tosin epäilee. Ja kautta Yrjänän, Webbista tulee arkkipiispa ja Jonathanista tulee — ei — hitto vie — Jonathan saa vallan kernaasti arkkipiispan istuimen Jaakolta, minä takaan sen. Herttua Hamiltonilla on koko asiain johto käsissään", jatkoi sihteeri. "Meillä on sellaista, mikä pakottaa Marlborough'n pysymään erillään, ja parin viikon päästä hän poistuu Lontoosta. Priorilla on omissa asioissaan hoitamista; hän poistui luotani tänä aamuna. Ja kuulepa, Harry, jos kohtalo veisi meiltä ylevän, rakastetun ja mitä luuvaloisimman ja täydellisimmän kuningattaremme ja uskon puoltajan, niin meidän kaunis asiamme voittaisi. A la sante de la bonne cause! [hyvän asian menestykseksi!] Kaikki hyvä tulee Ranskasta. Viini tulee Ranskasta; tyhjentäkäämme uusi malja kauniin asiamme menestykseksi!" Me joimme sen yhdessä.

"Luuletko kauniin asiamme kääntyvän protestantiksi?" kysäisi mr. Esmond.

"Ei hitossa", virkkoi toinen; "hän puoltaa meidän uskoamme kuten hänen velvollisuutensa on, mutta hän ei siltä luovu omastaan. Urospeura ja pantteri saavat ajaa samoissa vaunuissa, kautta Jupiterin! Vanhurskaus ja rauha suutelevat toisiaan ja me saamme tänne isä Massillonin kävelemään Paavalin kirkon holvikaarrokseen tohtori Sacheverelin rinnalle; lisää viiniä; juokaamme hyvän asian malja polvillamme — hitto vie, juokaamme se polvillamme!" Hän oli aivan hämmentynyt ja kiihtynyt viinistä.

"Mutta jos kaunis asia möisi meidät ranskalaisille kuten hänen isänsä ja setänsä häntä ennen?" virkkoi Esmond, jolla aina oli synkät ennakkoluulonsa.

"Möisi meidät ranskalaisille", kertasi Bolingbroke; "pelkääkö yksikään englantilainen herrasmies sitä? Sinä, joka olet nähnyt Blenheimin ja Ramillies'n pelkäät ranskalaisia? Meidän molempain esi-isät, kuten myös urhean vanhan Webbin tuolla, ovat sadoissa taisteluissa otelleet ranskalaisten kanssa, ja meidän lapsemme ovat valmiit tekemään saman. Kuka se taas tahtoi enemmän englantilaisia rintamalle? Serkkuni Westmorelandko? Möisi meidät ranskalaisille, pyh!"

"Hänen setänsä teki sen", virkkoi Esmond.

"Ja miten kävi hänen isoisänsä?" keskeytti St. John täyttäen taas maljansa. "Minä juon Englannin suurimman hallitsijan maljan, juon sen englantilaisen maljan, joka teki Englannista kuningaskunnan. Meidän suuri kuninkaamme tuli Huntingdonista eikä Hannoverista; meidän isämme eivät hakeneet hollantilaista hallitsijakseen. Tulkoon kuningas ja me pidämme hänet ja näytämme hänelle Whitehallin. Jos hän on kavaltaja, niin täällä on oikea paikka tutkia häntä. Ja onhan meillä yhtä suuria miehiä kuin milloinkaan aikaisemmin on ollut. Täällä on miehiä, jotka eivät pelkää vaaraa missään muodossa. Petturi! isänmaan kavallusta! peloittavatko sellaiset sanat meitä? Ovatko kaikki Oliverin miehet kuolleita tai hänen mainehikas nimensä unohdettu viidessäkymmenessä vuodessa? Eikö ole enää hänen vertaisiaan miehiä, yhtä suuria — niin, yhtä suuria? Eläköön kuningas! ja jos kuningaskunta epäonnistuu niin eläköön Brittein tasavalta!"

St. John täytti taas maljan, kohotti sen ilmaan ja tyhjensi kiivaasti, juuri kun kuului nopeasti lähestyvää pyörien kolinaa ja ajoneuvot pysähtyivät ovemme eteen, ja mr. Swift astui eteiseen kiireisen koputuksen ja pienen odotuksen perästä ja juoksi yläkertaan siihen huoneeseen, jossa olimme, kasvoillaan kovin huolestunut ilme. St. John aikoi juuri viinin kiihoittamana lausua jonkun hurjan sitaatin Macbethistä, mutta Swift esti hänet.

"Lopettakaa Jumalan tähden juontinne, mylord", virkkoi hän. "Minulla on kauheita uutisia."

"Onko kuningatar kuollut?" kysyi St. John tarttuen kiivaasti vesilasiin.

"Ei, Hamiltonin herttua on kuollut. Tunti sitten murhasivat Mohun ja Macartney hänet. He riitaantuivat tänä aamuna eivätkä antaneet herttualle aikaa edes kirjeen kirjoittamiseen. Herttua etsi muutamia ystäviään, ja nyt hän on kuollut; ja samoin myös Mohun, tuo verinen roisto, joka hänet tappoi. He taistelivat Hyde-puistossa juuri ennen auringonlaskua; herttua surmasi Mohunin ja Macartney tuli ja lävisti herttuan miekallaan, ja nyt on se koira paennut. Minulla on teidän vaununne alhaalla. Lähettäkää maan joka äärelle tieto ja ottakaa kiinni se roisto; menkäämme herttuan taloon ja katsokaamme onko hänessä enää elonmerkkejä."

"Oi Beatrix, Beatrix", ajatteli Esmond, "niin päättyi tyttö poloisen kunnianhimo."

VI luku.

BEATRIX-PARKA.

Esmondia ei ollut tarvinnut kehoittaa pysymään erillään Beatrixista; kohtalo oli heidät täydellisesti erottanut. Beatrix-poloinen oli samalla kuin hän oli lupautunut herttualle, omaksunut herttuattaren tahi valitun kuningattaren majesteetillisen sävyn, ja hän piti itseään pyhänä ja erotettuna meistä tavallisista ihmisistä. Hänen äitinsä ja serkkunsa alistuivat hänen oikkuihinsa; viimemainittu teki sen ehkä ivaten ja lausuili tavallisia pilojaan Beatrixin ja itsensä turhamaisuudesta. Tässä tytössä oli erikoinen viehätys, jonka lumoa eivät eversti Esmond eikä hänen hellä emäntänsä voineet vastustaa. Huolimatta hänen virheistään ja ylpeydestään ja itsepäisyydestään heidän täytyi rakastaa Beatrixia; niinpä voitte siis pitää heitä tuon loistavan olennon hovin kahtena pääimartelijana.

Kuka ei elämänsä matkalla olisi kokenut sellaista lumoa ja palvonut toista tai toista epäjumalaa? Vuosia sen jälkeen, kun tämä intohimo oli kuollut ja haudattu tuhansien muiden maallisten huolien ja pyyteiden kanssa, voi hän, joka sen tunsi, herättää sen henkiin ja ihailla melkein yhtä hellästi kuin nuoruudessaan tuota rakastettavaa, majesteetillista olentoa. Minä herätän tuon kauniin olennon muistojen mailta ja rakastan häntä yhä, tai paremminkin pitäisi minun sanoa, että sellainen menneisyys on miehelle aina nykyisyyttä; kun sellaisen intohimon on kerran tuntenut, muodostuu siitä osa hänen olemustaan eikä hän voi siitä eritä; siitä muodostuu osa uutta ihmistä, samoin kuin ihmiseen vaikuttavat aina jälkeenpäin suuri usko tai suuri vakaumus, runouden syvä tajuaminen tai uskonnollinen herääminen — aivan samoin kuin se haava, jonka minä Blenheimin luona sain ja josta minulla on arpi, on tullut osaksi itseäni ja vaikuttanut koko ruumiiseeni, vieläpä jälkeenpäin henkiseen kehitykseenikin, vaikka neljäkymmentä vuotta sitten sen sain ja siitä paranin. Erota ja unohtaako! Kuka uskollinen sydän voisi sen tehdä? Suuret aatteemme, suuret rakkautemme, elämämme totuudet jäävät ainiaaksi omiksemme. Emme voi niitä erottaa tietoisuudestamme, ne seuraavat meitä kaikkialle, ja ne ovat pyhiä ja kuolemattomia.

Vieden muassaan tämän onnettomuuden kauheat uutiset, jotka itkevät palvelijat herttuan omalla ovella vahvistivat, mr. Esmond ajoi kotiin päin niin kiivaasti kuin hänen hitaat vaununsa kykenivät hänet viemään ja pohti koko ajan mielessään, miten hän voisi ilmoittaa tämän asian sille henkilölle, johon se enimmän koski; ja jos ihmisen turhamaisuus tarvitsee satiiria, niin tuo naispoloinen antoi aihetta siihen siinä seurassa ja toimessa, jossa Esmond hänet tapasi. Beatrixin vaunut olivat tätä ennen päivittäin vierineet säkkikaupasta korukauppaan ja kultasepästä pitsimyymälöihin. Hänellä oli erinomainen maku tai ainakin oli rakastunut sulhanen sanonut niin ja antanut hänelle täyden vallan kaikkiin ostoksiin, pöytäkalustoihin, huonekaluihin ja ajoneuvoihin nähden, joilla hänen ylhäisyytensä lähettiläs oli halunnut koristaa loistavaa lähetystointaan. Beatrixin täytyi saada Kneller maalaamaan muotokuvansa, sillä eihän herttuatar ole täydellinen ilman muotokuvaa; ja Kneller laatikin jalon luoman, sovittipa siihen vielä eräälle tyynylle kruununkin, jota Beatrixin piti saada kantaa. Beatrix vakuutti kantavansa kruunua vasta kuningas Jaakko III:n kruunausjuhlissa; kellekään ruhtinattarelle maassamme ei kärpännahka ole paremmin sopinut. Esmond näki eteishuoneen olevan täpötäynnä muotikauppiaita, korukauppiaita ja nöyriä kultaseppiä jalokivineen, rasioilleen ja lippaineen; siellä oli silkkikauppiaita seinäverhojen, samettien ja brokaadikankaiden ympäröimänä. Valittu herttuatar neuvotteli erään kuuluisan hopeasepän kanssa Exeter Changesta; tämä oli tuonut suuren siselöidyn tarjottimen, minkä kauneutta hän juuri selitteli, kun eversti Esmond saapui. "Tule, serkku, ihailemaan tämän sievän esineen aistikkuutta", virkkoi Beatrix. Siinä lepäsivät Mars ja Venus kultaisessa lehtimajassa; kultainen Cupido kantoi pois sodanjumalan kypäriä, toinen hänen miekkaansa, kolmas hänen suurta kilpeään, johon meidän vaakunamme viereen piti kaivertaa hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttuan vaakuna; ja neljäs polvistui lepäävän jumalattaren viereen käsissään herttuallinen kruunu. Jumala armahda! Kun mr. Esmond uudestaan näki tuon tarjottimen, olivat vaakunat vaihdetut, herttuallinen kruunu oli vaihtunut varakreivin kruunuun: Siitä tuli tuon taloudellisen kultasepän oman tyttären huomenlahjoja, kun tämä kaksi vuotta myöhemmin meni naimisiin varakreivi Squanderfieldin kanssa.

"Eikö olekin kaunis?" virkkoi Beatrix tutkien sitä, ja hän alkoi selittää Cupidojen somaa suloa ja uupuneen, lepäävän Marsin taiteellisia muotoja. Esmond tunsi tuskaa, kun hän ajatteli huoneessaan surmattuna makaavaa soturia, jonka palvelijat ja lapset itkivät hänen ääressään ja tätä hymyilevää olentoa, joka tuntui koristelevan itseään morsiameksi kuolinvuoteelle. "Se on kaunis kevytmielisyyden tuote", virkkoi Esmond katsellen surullisesti tuota ihanaa olentoa; huoneessa oli soihtuja, jotka valaisivat sen säihkyvää haltijatarta. Beatrix otti kultaisen tarjottimen ihanille käsivarsilleen.

"Kevytmielisyyttä", virkkoi hän vihaisesti. "Se mikä, sinussa on kevytmielisyyttä, on minussa säädyllisyyttä. Te pyydätte siitä juutalaisen hintaa, mr. Graves; mutta minä tahdon sen kuitenkin, vaikka vain mr. Esmondin kiusalla."

"Oi Beatrix, pane se pois!" virkkoi mr Esmond. "Herodias, sinä et tiedä mitä sinä kokoat pääsi päälle."

Beatrixilta putosi tarjotin kilahtaen ja kultaseppä juoksi hädissään nostamaan pudonneen aarteensa. Beatrix huomasi Esmondin kalpean, kauhistuneen ulkomuodon ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kuin merkkitulet hädässä. "Mitä on tapahtunut, Henry?" kysyi hän juosten Esmondin luo ja tarttuen tämän molempiin käsiin. "Mitä sinä tarkoitat kalpeilla kasvoillasi ja synkillä sanoillasi?"

"Tule pois, tule pois!" virkkoi Esmond, johtaen häntä. Beatrix turvautui pelästyksessään Esmondiin ja Esmond painoi häntä sydäntään vasten ja pyysi säikähtäneen kultasepän poistumaan huoneesta. Mies meni viereiseen huoneeseen tuijottaen hämmästyneenä ja hyväillen arvokasta aarrettaan.

"Oi Beatrix, sisareni!" virkkoi Esmond, pitäen yhä käsivarsillaan tuota kalpeata ja pelästynyttä olentoa; "kaikista naisista maan päällä olet sinä rohkein; valmistaudu sitä nyt osoittamaan, sillä sinun täytyy kestää kauhea koettelemus."

Beatrix juoksi pois ystävän luota, joka olisi häntä tukenut. "Onko herttua jättänyt minut?" kysyi hän. "Me riitelimme tänä aamuna — hän oli kovin surullinen ja minä suututin hänet, mutta hän ei ole uskaltanut, hän ei ole uskaltanut!" Beatrixin puhuessa tulvi polttava puna yli hänen kasvojensa ja povensa. Esmond näki sen peilistä, jonka vieressä Beatrix seisoi painellen pakahtuvaa sydäntään nyrkkiin puserretuin käsin.

"Hän on jättänyt sinut", virkkoi Esmond, ihmetellen, että Beatrixin kasvot paljastivat enemmän vihaa kuin surua.

"Ja hän elää", huudahti Beatrix, "ja sinä tuot minulle tämän sanoman! Hän on jättänyt minut ja sinä et ole uskaltanut kostaa. Sinä, joka sanot olevasi perheemme esitaistelija, olet antanut minun kärsiä tämän loukkauksen! Missä on Castlewood? Minä menen veljeni luokse."

"Herttua ei ole elossa, Beatrix", virkkoi Esmond.

Beatrix katsoi hurjana serkkuunsa ja kaatui seinää vasten aivankuin häntä olisi ammutti rintaan. "Ja sinä tulet tänne ja — ja — sinäkö tapoit hänet?"

"Ei, Jumalan kiitos!" vastasi hänen serkkunsa; "tuon jalon miehen veri ei tahraa minun miekkaani. Viimeiseen hetkeensä asti oli hän uskollinen sinulle, Beatrix Esmond. Kevytmielinen ja ilkeä nainen! polvistu ja kiitä Kaikkivaltiasta, joka antaa elämän ja kuoleman ja ojentaa ylpeän, kiitä siitä, että jalo Hamilton kuoli uskollisena sinulle — ainakaan ei sinun riitasi eikä ylpeytesi eikä kurja kevytmielisyytesi ajaneet häntä kohtaloonsa. Hänet tappoi se verinen miekka, joka jo on juonut oman isäsi verta. Oi nainen, oi sisar! etkö voi tuoda muita surijoita kuin kostosi ja kevytmielisyytesi sille synkälle tanterelle, missä kaksi ruumista lepää — sillä murhaajakin sai surmansa siltä mieheltä, jonka surmasi? Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, Beatrix, niinkuin Hän tuo tämän kauhean rangaistuksen kovalle ja kapinalliselle sydämellesi."

Esmond oli tuskin lakannut puhumasta, kun hänen emäntänsä tuli sisään. Keskustelu Esmondin ja Beatrixin välillä oli kestänyt vain muutamia minuutteja, ja sillä ajalla oli Esmondin palvelija toimittanut nuo synkät uutiset koko perheen tietoon. Turhuuden markkinain väki, joka odotti ulkopuolella, kokosi kimpsunsa ja pakeni kauhuissaan. Lempeä lady Castlewood oli yläkerrassa keskustellut tuomiorovasti Atterburyn, tuon hurskaan olennon rippi-isän kanssa; ja tuomiorovasti saapui nyt hänen mukanaan kuten lääkäri, joka saapuu sairasvuoteelle. Beatrixin äiti katsahti Esmondiin ja juoksi tyttärensä luokse kasvot kalpeina ja sydän ja syli avoinna, kokonaan säälin ja hellyyden valtaamana. Mutta Beatrix vältti hänet, ja hän torjui myös luotaan hengellisen lääkärin parannukset. "Minä voin parhaiten omassa huoneessani yksinäisyydessä", virkkoi hän. Hänen silmänsä olivat ihan kuivat ja vain kerran Esmond näkikin tuon surun niitä kostuttavan. Beatrix ojensi Esmondille poistuessaan kylmän kätensä. "Kiitoksia paljon, veli", virkkoi hän matalalla äänellä ja yksinkertaisuudella, joka oli liikuttavampaa kuin kyyneleet; "kaikki, mitä sinä olet sanonut, on totta ja ystävällistä ja minä menen ja rukoilen armoa." Toiset jäivät huoneeseen ja selostivat uudestaan tuon hirveän tapahtuman. Se näytti koskevan tohtori Atterbury'iin vielä enemmän kuin toisiin. Mohunin, hänen miehensä murhaajan kuolema oli emännästäni vieläkin kauheampaa kuin herttuan onneton loppu. Esmond selosti kokonaisuudessaan ne yksityisseikat, mitkä hän tunsi tuosta riidasta, sekä sen syyn. Nuo kaksi aatelismiestä olivat kauan olleet riidassa lordi Gerardin omaisuudesta, sillä herttua ja lordi Mohun olivat naineet hänen tyttärensä. He olivat sopimuksesta kohdanneet toisensa lakimiehen luona Lincolns-Inn-Fieldsissä; he vaihtoivat kiivaita sanoja, ja vaikka ne tuntuivat kovin joutavilta niistä, jotka ne kuulivat, niin sitä eivät ne olleet miehille, joita pitkäaikainen viha kiihoitti toisiaan vastaan Mohun kysyi herttualta, missä hän voisi kohdata hänen ylhäisyytensä ystäviä, ja tunnin sisällä hän oli lähettänyt omat ystävänsä järjestämään tätä tuhoisaa kaksintaistelua. Se järjestettiin niin tulisella kiireellä ja se aiheutui niin vähäpätöisestä asiasta, että kaikki siihen aikaan arvelivat erään puolueen halunneen poistaa lordi Hamiltonin elävien kirjoista ja näiden kolmen surullisen kuuluisan mellastajan toimineen sen puolueen asiamiehinä. Taistelijoita oli kolme kummallakin puolella samoin kuin tuossa kaksitoista vuotta aikaisemmin tapahtuneessa murhenäytelmässä, joka jo on selostettu, ja jossa Mohun teki toisen murhansa, he tekivät kiivaan hyökkäyksen ja ottelivat tulisesti tekemättä mitään tavallisia temppuja, eivätkä edes lyöneet yhteen miekkojaan ja pistivät kiihkeästi toisiaan, jolloin kumpikin sai useita haavoja. Mohun oli saanut kuolettavan haavan, ja herttua viipyi hänen vierellään; silloin tuli Macartney ja sysäsi miekkansa herttuan ruumiiseen, ja se isku tappoi herttuan. Eversti Macartney kielsi tämän, mutta koko kuningaskunnan kauhu ja viha oli niin suuri, että hän ei olisi voinut välttää rangaistusta, mutta hän pakeni Englannista eikä palannut koskaan sinne.

Mikä oli tosisyy herttua Hamiltonin kuolemaan — mitätön riita vain, joka helposti olisi voitu sovittaa sellaisen alhaisen, huonon ja jumalattoman roiston kanssa, jonka edelliset rikokset ja toistuvat murhat olivat yhä paaduttaneet, joten niin mainehikas ja ruhtinaallista sukua oleva mies kuin herttua olisi halveksunut tahrata miekkaansa sellaisen konnan verellä. Mutta herttua oli niin kiivas ja ne, jotka toivoivat hänen kuolemaansa tiesivät, että herttua oli yhtä rohkea kuin armeliaskin, hän kun ei koskaan päästänyt ihmistä luotaan ilman apua; ja hän kuoli Mohunin ja niiden kahden muun murhaajan, jotka oli pantu häntä ahdistamaan, uhrina. Kuningattaren Pariisin lähettiläs kuoli — Stuartin perheen uskollinen ja altis palvelija, joka itse oli skotlantilainen ruhtinas, hän, jonka piti viedä kuningatar Annan viesti ja katumuksen ilmaus oman vilpittömän rakkautensa ja miljoonien maalaistensa hyvien toivomusten ohella kuningattaren maanpaossa olevalle veljelle, kuninkaalle.

Se puolue, johon lordi Mohun kuului, sai nauttia hänen palveluksensa hedelmät ja vapautui samalla sellaisesta roistosta. Mohun ja Meredith ja Macartney olivat herttua Marlborough'n miehiä; ja vain vuotta tätä ennen nuo kaksi everstiä olivat olleet syytteessä juotuaan maljoja torypuolueen tuhoksi. Marlborough oli nyt whig ja hannoverilaismielinen ja halusi sotaa yhtä kiihkeästi kuin prinssi Eugenekin. En väitä, että Marlborough olisi järjestänyt herttua Hamiltonin kuoleman; sanon vain, että Marlborough'n puolue hyötyi siitä ja että saatiin kolme veristä välikappaletta toimeenpanemaan tuota murhaa.

Kun Esmond ja tuomiorovasti kävelivät Kensingtonista keskustellen tästä murhenäytelmästä, olivat katuhuutajat jo ulkona ja huusivat ympäri kaupunkia täydellistä, todellista ja kauheata tietoa lordi Mohunin ja herttua Hamiltonin surmasta kaksintaistelussa. Eräs heistä oli tullut Kensingtoniin ja huuteli siinä kaupungin osassa kovin aikaisin aamulla kun Esmond meni ohitse. Esmond hääsi miehen ihan Beatrixin akkunan alta, joka oli aukaistu. Aurinko paistoi, vaikka olikin marraskuu; Esmond näki torikärryjen vierivän Lontooseen, palatsivahtien vaihtuvan, työmiesten kiiruhtavan työmaalleen puutarhoihin. Kensingtonin ja kaupungin välissä — kulkukauppiaiden ja toriväen täyttävän ilman huudoillaan. Maailma alkoi taas askareensa, vaikka herttuat makasivat surmattuina ja ladyt surivat heitä ja vaikka kuninkaat kaiken todennäköisyyden mukaan menettivät otollisen hetkensä. Niin vaihtelevat yö ja päivä ja huomen koittaa eikä meidän sijamme tunne meitä enää. Esmond ajatteli pikaviestinviejää, joka Pohjoista tietä pitkin nelisti ilmoittamaan hänelle, joka eilen oli Arranin lordi, että hän tänään on Hamiltonin herttua; hän ajatteli tuhansia suuria suunnitelmia, toiveita, pyyteitä, jotka vielä eilen elivät eräässä urheassa sydämessä, joka muutamia tunteja sitten sykki, mutta joka nyt oli pieni, hiljentynyt tomumaja.

VII luku.

KERRAN VIELÄ KÄYN CASTLEWOODISSA.

Näin olivat siis Beatrixin kunnianhimoiset toiveet tuhoutuneet kolmannen kerran ja hänellä oli syytä uskoa, että erikoinen pahansuopa kohtalo vaani ja ahdisti häntä ja repi voiton hänen käsistään juuri silloin, kun se näytti olevan hänen omansa ja jätti hänelle palkaksi vain raivon ja surun. Mitä vihan tai surun tunteita Beatrixilla olikin (ja pelkään ensinmainitun tunteen vaivanneen hänen sydäntään enimmän) niin ei hän halunnut uskottua, kuten helläluontoisemmat ihmiset olisivat tehneet sellaisen onnettomuuden sattuessa; hänen äitinsä ja sukulaisensa tiesivät, että Beatrix hylkäsi heidän säälinsä ja että sen tarjoaminen vain pahentaisi sitä tuhoisaa haavaa, minkä kohtalo oli antanut. Tiesimme, että Beatrixin ylpeys oli saanut nöyryytyksen ja rangaistuksen tämän odottamattoman ja kauhean iskun kautta; Beatrix ei halunnut meidän selityksiämme osoittamaan tämän tapahtuman surullista opetusta. Hänen äitinsä voi antaa ainoastaan rukouksensa ja hänen serkkunsa uskollisen ystävyytensä ja kärsivällisyytensä tuolle onnettomalle, murretulle olennolle; ja vain vihjauksin ja muutamin sanoin, jotka hän kuukausia jälkeenpäin lausui, osoitti Beatrix ymmärtävänsä heidän hiljaisen säälinsä, ja hän oli puolestaan salaisesti kiitollinen siitä, että he pysyivät erillään. Hovissa sanoivat ihmiset, että hänen käytöksessään oli sellaista, mikä työnsi pois pilkan ja toisten osanoton — hän oli yläpuolella heidän myötätuntonsa ja säälinsä ja näytteli osaansa tuossa surullisessa murhenäytelmässä ylevästi ja rohkeasti; niinpä täytyi niidenkin, jotka häntä vähimmän rakastivat, häntä ihailla. Me, jotka näimme hänet hänen onnettomuutensa jälkeen, emme voineet olla kunnioittamatta hänen kukistumatonta rohkeuttansa ja majesteetillistä tyyneyttään, joilla hän kantoi surunsa. "Minä näkisin hänet mieluimmin kyynelissä kuin ylpeänä", virkkoi hänen äitinsä, joka oli tottunut kantamaan surunsa aivan eri tavalla ja ottamaan sen vastaan Jumalan koettelemuksena, hartaan alistuvaisena ja kärsivällisenä. Mutta Beatrixin luonne oli erilainen kuin hänen hellän äitinsä; Beatrix tuntui kantavan surunsa ja kestävän sen, eikä hän antanut (en usko, että hän teki sitä yksinäisyydessäkään, kun hän oli omassa huoneessaan) sen saada itseltään tunnustusta ainoallakaan nöyryytyksen kyyneleellä tai tuskan huudahduksella. Ystävät ja sukuni lapset, jotka seuraatte jälkiäni, miten kestätte te koettelemuksenne? Tunnen yhden, joka rukoilee, että Jumala antaisi teille enemmän rakkautta kuin ylpeyttä ja että Kaikkinäkevän silmä löytäisi teidät nöyrien joukosta. Mutta silti tulee meidän tuomita ylpeitäkin laupiaasti. Muutamat on luonto muovaillut kunnianhimoon ja valtaan, samoinkuin se toisia on muovaillut tottelevaisiksi ja nöyrän alistuvaisiksi: leopardi on luonteensa orja samoinkuin lammaskin, ja se toimii leopardilain mukaan; leopardi ei voi mitään kauneudelleen, rohkeudelleen eikä pahuudelleen tai ainoallekaan täplälle kiiltävässä turkissaan, eikä valloitushalulleen, joka sitä kiihoittaa, eikä luodille, joka sen surmaa.

Whigit valtasi nyt, syystä kyllä, suuri pelko, että kuningatar hylkäisi heidän hannoverilaisen ruhtinaansa, johon tätä sitoivat valat ja liitot, ja kutsuisi veljensä, jonka luonto oli tähän liittänyt vielä vahvemmin kuin velvollisuuden sitein; silloin Savoijin prinssi ja rohkeimmat whigpuoluelaiset aikoivat tuoda Englantiin nuoren Cambridgen herttuan huolimatta kuningattaren ja hänen alamaistensa vastalauseista, sillä he selittivät, että vaaliruhtinaalla, englantilaisella päärillä ja prinssillä, joka sukunsa pää miehenä oli Englannin kruunun perillinen, oli oikeus istua parlamentissa, jonka jäsen hän oli, ja asua maassa, jota hän kerran vielä oli hallitseva. Vain kuningattaren ja hänen liittolaistensa mitä jyrkin vastalause ja kuninkaallisen koston uhka, jos tätä suunnitelmaa yhä ajettaisiin perille, esti sen täytäntöönpanon.

Samoin vaativat rohkeimmat meidän puoluelaisemme omaa prinssiään Englantiin. Hän oli Jumalan säätämän oikeuden mukaan eittämätön perijä; hänen puolellaan oli enemmän kuin puolet kansasta ja melkein koko pappissääty ja Englannin ja Skotlannin ylimystö; ja kukapa olisi Englannissa uskaltanut häiritä prinssiä, jos hän olisi tullut keskuuteemme ja antautunut brittiläisten jalomielisyyden, kunniantunnon ja vieraanvaraisuuden varaan, prinssiä, joka oli aivan syytön siihen rikokseen, josta hänen isäänsä oli rangaistu — prinssiä, joka oli urhoollinen, nuori, kaunis ja onneton? Englantilaiset, joilla oli tulta suonissaan, olisivat vastustaneet kuolemaansa asti hyökkääjää, jolla oli ranskalainen sotajoukko tukenaan, ja ajaneet hänet takaisin sinne, mistä hän tuli; mutta yksinäinen prinssi, jolla oli vain oikeus tukenaan ja joka luotti kansansa uskollisuuteen, selittivät monet hänen ystävistään, sai olla varma ystävällisestä vastaanotosta tai ainakin turvallisuudestaan, jos hän tulisi keskuuteemme. Koskaan ei hänen sisarensa kuningattaren tai kansan, hänen alamaistensa, käsi ollut nouseva häntä vahingoittamaan. Mutta kuningatar oli luonteeltaan arka, ja niillä hänen ministereistään, jotka olivat myötämielisiä, oli omat syynsä epäröidä. Mutta rohkeimmilla ja kelvollisimmillä niistä miehistä, joilla oli sydämellään tuon mainehikkaan nuoren pakolaisen asia, ei ollut mitään omia suunnitelmia tai pyyteitä, mitkä olisivat estäneet heitä ajamasta oikeaa asiaa, ja he olivat valmiita uskaltamaan kaiken saadakseen lausua prinssin tervetulleeksi ja suojella tätä, jos hän vain tulisi englantilaisena.

St. John ja mr. Harley lausuivat molemmat yllin kyllin ystävällisiä sanoja prinssin liittolaisille, antoivat prinssille loppumattomasti lupauksia avustaan tulevaisuudessa, mutta vihjauksia ja lupauksia enempää heiltä ei voitu saada; muutamat prinssin ystävistä olivatkin toiminnassaan paljon rohkeampia ja tehokkaampia ja avomielisempiä. Muutamien tällaisten kanssa mr. Esmond ryhtyi toimimaan vuosi jälkeen herttua Hamiltonin onnettoman kuoleman, joka oli riistänyt prinssiltä rohkeimman liittolaisensa Englannissa; näistä on muutamia vielä elossa ja eräiden näiden nimiä mr. Esmondilla ei ole oikeutta mainita. Eräs näistä ystävistä, jonka nimi Esmondilla on lupa mainita, sillä tuota urheata piispaa ei voi enää maanpako eikä kidutus tavoittaa, oli tuomiorovasti Atterbury; ja hänelle ja parille muulle paljasti eversti oman suunnitelmansa, joka, jos prinssi tuki sitä jommoisellakin päättäväisyydellä, ei voinut olla saattamatta heidän hartaimpia toivomuksiaan täytäntöön.

Nuori lordi varakreivi Castlewood ei ollut tullut Englantiin juhlimaan täysi-ikäisyyttään, ja hän oli nyt ollut useita vuosia sieltä poissa. Sinä vuonna, jolloin hänen sisarensa piti mennä naimisiin ja herttua Hamilton kuoli, esti mylordin Brysselistä lähdön se, että hänen vaimonsa joutui lapsivuoteeseen. Lempeä Clotilda ei voinut kestää miehensä poissaoloa — varmaankin hän epäili tuon nuoren syntipukin kapinoivan, kun tämä vapautuisi hänen ohjausnuoristaan — ja piti tämän luonaan hoitelemassa lasta ja höystämässä juoruja. Frankin alistuvaisuus naisvaltaan toi Beatrixille monta makeaa naurua. Hänen äitinsä olisi mennyt Clotildan luo, kun tämän aika tuli, mutta anoppia tarvittiin nyt toisaalla, sillä Beatrix-paran avioliittovalmistukset olivat jo alkaneet. Muutamia kuukausia tuon Hyde Parkissa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen vetäytyivät emäntäni ja hänen tyttärensä Castlewoodiin, missä mylordin piti yhtyä heihin. Mutta totta puhuaksemme ei heidän hiljainen taloutensa ollut lordin makuun. Lordi saatiin tulemaan Walcote'iin vain kerran ensimmäisen sotaretkensä jälkeen, ja silloinkin tuo nuori huimapää vietti enemmän kuin puolet ajastaan Lontoossa; siellä hän ei esiintynyt omalla nimellään ja arvollaan hovissa ja julkisuudessa, vaan kävi teattereissa ja kapakoissa ja seurusteli mitä huonoimpien ihmisten parissa kapteeni Esmondin nimellä (se saattoi hänen viattoman sukulaisensa monta kertaa ikävyyksiin). Niinpä oli Frank Castlewood siis pysynyt Englannista poissa monenmoisten tekosyiden nojalla, etsiessään kaikenlaisia huveja siksi, kunnes hän joutui laillisen huvituksen, avioliiton helmaan, ja niin eivät häntä tunteneet muut kuin armeijan herrat, joiden kanssa hän oli suorittanut sotapalvelusta ulkomailla. Hänen äitinsä hellään sydämeen koski tämä pitkäaikainen poissaolo. Henry Esmond ei voinut muuta kuin lohdutella ladyä tämän luonnollisessa mielipahassa ja etsiä syitä serkkunsa huikentelevaisuuteen.

Syksyllä 1713 aikoi lordi Castlewood palata kotimaahansa. Hänen ensimmäinen lapsensa oli ollut tytär; Clotildan odotettiin ilahuttavan lordia toisella lapsella; ja tuo hurskas nuori mies ajatteli, että jos hän toisi vaimonsa esi-isäinsä kotiin ja rukoilisi Castlewoodin Pyhää Filipiä ja ties mitä kaikkea, niin Jumala voitaisiin saada antamaan hänelle tällä kertaa poika, jonka tuloa odottava äitikin kovin toivoi.

Kauan hierottu rauha oli julistettu tänä vuonna maaliskuun lopussa ja Ranska oli meille avoinna. Juuri kun Frankin äiti oli saanut kaiken valmiiksi lordi Castlewoodin vastaanottoa varten ja odotti kiihkeästi poikaansa, koitui odottavalle ladylle taas pettymys eversti Esmondin tähden ja hänen täytyi taas tukahduttaa sydämensä armahin toive.

Esmond ratsasti Castlewoodiin. Hän ei ollut nähnyt sen vanhoja harmaita torneja ja muistossa säilyviä metsiä lähes neljääntoista vuoteen; silloin olivat he ratsastaneet sieltä mylordin kanssa, jolle hänen emäntänsä, vierellään nuoret lapsensa, oli liehuttanut jäähyväisiä. Mitä ikuisuuksia tuntui siitä olevan! mitä toiminnan, intohimon, huolen, rakkauden, toivon ja onnettomuuden vuosia! Nyt olivat lapset täysikasvuisia ja heillä oli omat tarinansa. Esmondista puolestaan tuntui kuin hän olisi sadan vuoden vanha. Vain hänen hyvä emäntänsä ei näyttänyt muuttuneen; hän oli samannäköinen ja lausui Esmondin tervetulleeksi juuri niinkuin ennen. Holvipihalla lirisi suihkulähde tuttua musiikkiaan, vanha sali huonekaluineen, leikkauksilla koristettu tuoli, jota lordivainaja oli käyttänyt, ja samainen ruukkukin, josta hän oli juonut, olivat kuin ennenkin. Esmondin emäntä tiesi, että tämä mielellään nukkui siinä pienessä huoneessa, joka oli ollut hänen huostassaan; se oli järjestetty häntä varten ja vieressä olevaan kappalaisen huoneeseen oli asetettu keto-orvokkeja ja tuoksuvia yrttejä.

Vuodattaen kyyneleitä, jotka eivät johtuneet epämielekkyydestä, nöyrästi rukoillen kuoleman ja elämän, menestyksen ja vastoinkäymisen kaikkivaltiasta Jakajaa, mr. Esmond vietti osan ensimmäistä yötä Castlewoodissa ja makasi hereillä useita tunteja kellon naksuttaessa (miten hyvin hän muistikaan sen äänen) ja katseli taaksepäin ajan virtaa, niinkuin kaikki ihmiset, jotka uudestaan käyvät lapsuutensa kodissa, ja näki kaukaisella rantamalla synkän, pikkuisen, surumielisen pojan, jonka lordi vielä eli — hänen emäntänsä oli vielä vain tyttö ja tämän lapset ilakoivat tämän ympärillä. Kun hän vuosia sitten oli poikana maannut tällä samaisella vuoteella, hän oli pyhästi luvannut olevansa ladylle uskollinen ja koskaan unohtamatta tämän suurta hyvyyttä, senjälkeen kuin lady oli siunannut hänet ja sanonut häntä ritarikseen. Oliko hän pitänyt tuon hellän, lapsellisen lupauksensa? Oli, Jumalan kasvojen edessä, oli, ylistetty olkoon Jumala! Hänen elämänsä oli kuulunut ladylle! Hänen verensä, hänen menestyksensä, hänen nimensä, hänen koko sydämensä oli aina senjälkeen ollut hänen ja hänen lastensa. Koko yön hän uneksui uudestaan vaiheitaan poikana ja heräsi vähä väliä; hän melkein luuli kuulevansa isä Holtin kutsuvan itseään viereisestä huoneesta ja hän luuli tämän saapuvan ja poistuvan tuon salaperäisen akkunan kautta.

Esmond nousi ennen päivänkoittoa; hän meni viereiseen huoneeseen, missä ilma oli raskasta kukkien tuoksusta; hän katsoi hiilipannuun, missä asiapaperit oli poltettu, ja vanhaan hyllyyn, missä isä Holtin kirjat ja paperit oli säilytetty; sitten hän koetti, vieläkö saisi akkunan laskeutumaan painamalla vieteriä. Vieteriin ei oltu koskettu moniin vuosiin, mutta viimein se taipui ja koko akkunalaitos putosi alas. Esmond nosti sen ja se luisui takaisin kehyksiinsä: kukaan ei ollut siitä kulkenut sen jälkeen kuin isä Holt käytti sitä kuusitoista vuotta sitten.

Sitten aukaisi Esmond korkean kaapin, joka oli uunihyllyn puukehyksen yläpuolella; kaappiin olisi mahtunut vaikka mies, ja mr. Holt oli siinä säilyttänyt monenmoista salaperäistä omaisuuttaan. Esmond muisti nuo kaksi miekkaa aivankuin hän yhä olisi ollut poika, ja hän otti ne kaapista ja pyyhki ne omituisen liikuttavan uteliaisuuden vallassa. Siellä oli myöskin asiapaperikäärö, minkä Holt varmaankin oli sinne jättänyt viimeisellä vierailullaan varakreivin eläessä, juuri sinä päivänä, jolloin Holt oli vangittu ja viety Hexhamin linnaan. Esmond ei häikäillyt tutkimasta näitä asiapapereita, ja hän löysi kuningas Wilhelmin aikuisia salaliittopapereita — siellä oli Chairnockin ja Perkinsin, sir John Fenwickin ja sir John Friendin, Rookwoodin ja Lodwickin, lordien Montgomeryn ja Yarmouthin nimet, sillä he olivat kaikki ottaneet osaa salaliittoihin vallananastajia vastaan; siellä oli myös kirje Berwickin herttualta sekä eräs toinen kirje kuninkaalta St. Germainista; kirjeessä kuningas tarjoutui antamaan uskolliselle ja rakastetulle varakreivi Francis Castlewoodille Esmondin jaarlin ja markiisin arvonimet, mitkä oli annettu hänen neljäntenä hallitusvuotenaan kuninkaallisella takuulla varakreivi Thomas Castlewoodille sekä tämän miespuolisille perillisille, joiden puutteessa arvonimi ja sääty siirtyisivät edellä mainitulle Francikselle.

Tämä oli se paperi, josta lordivainaja oli puhunut, ja jonka Holt näytti tälle samana päivänä kuin hänet vangittiin ja johon hänen viikon sisällä oli pitänyt antaa vastaus. Panin nämä asiapaperit kiireesti salakomeroon, josta olin ne ottanut, sillä minut keskeytti ovelta kuuluva kevyt koputus: Sieltä saapui lempeä emäntäni, kasvot rakkautta ja ystävällisyyttä uhkuen. Hänkin oli epäilemättä viettänyt yönsä valvoen, mutta kumpikaan ei toiseltaan tiedustellut, miten he olivat nuo tunnit kuluttaneet. On muutamia asioita, jotka ymmärrämme ilman sanoja ja jotka tiedämme vaikka ne tapahtuvat katseemme ulottuman ulkopuolella. Tämä hellä lady on kertonut minulle, että molempina päivinä, kun haavoituin ulkomailla, hän tiesi sen. Kuka tietää, miten suuri valta myötätunnolla on ja miten oikein rakkaus osaa ennustaa? "Minä katsoin huoneeseesi", virkkoi lady vain; "vuode oli tyhjä, tuo pikkuinen vanha vuode! Minä tiesin löytäväni sinut täältä." Ja tuo hyvä olento suuteli Esmondia hellästi ja punastui vienosti, siunaus katseessaan.

He astuivat ulos käsi kädessä läpi vanhan holvipihan ja pengermälle, missä ruoho kimalteli kasteesta, ja ylhäällä vihreissä metsissä lauloivat linnut kauniita liverryksiään punastuvan aamuauringon alla. Miten hyvin kaikki olikaan säilynyt muistossa! Linnan vanhat tornit ja pylväät, jotka loivat varjojaan itään päin, purppurahohteiset heijastukset vihreillä rinteillä, aurinkokellon sirot koristukset ja leikkaukset, metsien kattamat ylängöt, ihana keltainen tasanko iloisine viljalaihoineen ja peltoineen ja kirkas joki, joka juoksi sen lävitse sen takana olevia ylväitä vuoria kohti — kaikki nämä aukenivat silmiemme eteen yhdessä tuhansien kauniiden nuoruutemme muistojen kanssa, kauniiden ja surullisten, mutta ne olivat meille yhtä todellisia ja eloisia kuin tuo ihana ja aina mielessä säilyvä maisema, jonka silmämme taas näkivät. Emme unohda mitään. Muisto uinuu vain, mutta herää uudestaan: ajattelen usein miten on käyvä sitten, kun nukumme vaimein kuoleman uneen, jolloin Herättäjä herättää meidät iankaikkisuuteen ja menneisyys kulkee ohitsemme yhdessä ainoassa tajunnan hetkisessä henkiin heränneenä kuten sielukin.

Talonväki ei herännyt vielä muutamaan tuntiin (oli heinäkuu ja päivä oli juuri koittanut); täällä siis Esmond uskoi emännälleen sen asian, minkä hän oli ottanut suorittaakseen, ja selitti, mikä osa Frankin tuli siinä suorittaa. Esmond tiesi voivansa uskoa mitä tahansa ladylle ja että tuo rakas olento kuolisi mieluummin kuin paljastaisi sen; ja hän pyysi ladyä pitämään tuon asian salassa kaikilta ja selosti sen kokonaisuudessaan emännälleen (lady oli yhtä vankka pikkuinen lojalisti kuin kuka tahansa kuningaskunnassamme), ja Esmond oli tosiaankin varma, että kaikki hänen suunnitelmansa saivat ladyn hyväksymisen ja myötätunnon. Lady oli peräti puolueellinen arvostelussaan, hän kun sanoi, että ei hän ollut vielä ennen nähnyt niin suurenmoista suunnitelmaa eikä vielä milloinkaan ollut hänen mielestään ollut niin altista ritaria sen toimeenpanijana. Heidän neuvotteluunsa saattoi kulua noin pari tuntia. Beatrix saapui heidän luokseen juuri, kun heidän keskustelunsa päättyi; hänen kaunis kookas vartalonsa oli verhottu surupukuun (jota hän koko ajan viimevuotisen onnettomuutensa jälkeen oli vaatimattomasti käyttänyt), jonka taustana oli viheriä pengermä ja joka heitti varjojaan hänen eteensä ruohikolle.

Beatrix hymyili ja teki meille komean kumarruksen ja nimitti meitä "nuoreksi pariksi". Hän oli vanhempi, kalpeampi ja ylevämpi kuin vuosi sitten; hänen äitinsä näytti häntä nuoremmalta. Lady Castlewood kertoi Esmondille, että Beatrix ei ollut kertaakaan puhunut surustaan eikä viitannut muuten, kuin parilla hiljaisella sanalla toiveittensa tuhoutumiseen.

Kun Beatrix palasi Castlewoodiin, alkoi hän käydä kaikissa mökeissä ja sairaiden luona. Hän perusti lastenkoulun ja opetti muutamille heistä laulua. Meillä oli hyvä vanhat urut Castlewoodin kirkossa, ja Beatrix soitti niitä ihailtavan hyvin ja meidän kirkkomusiikkimme tuli tunnetuksi pitkien matkojen päässä, ja ihmiset tulivat varmaankin yhtä paljon katsomaan ihanaa soittajaa kuin kuulemaan hänen soittoaan. Pastori Tusher ja hänen vaimonsa asuivat pappilassa; mutta tämän vaimo ei ollut tuonut Tomille lapsia, joita olisi kelvannut näytellä vihamiehille. Kelpo Tom piti huolen, että ei tullut paljon semmoisia; hänen suurilierinen papinhattunsa kohosi nöyrästi hänen päästään kaikkien edessä. Hän tuhlaili kovin kumarruksiaan ja kohteliaisuuksiaan. Hän käyttäytyi Esmondia kohtaan niinkuin eversti olisi ollut ylipäällikkö. Hän söi päivällistä Castlewoodissa sinä päivänä, joka oli sunnuntai, ja vain ankarain kehoitusten jälkeen hänet saatiin jäämään jälkiruokaan asti. Hän valitti lordi Castlewoodin kääntymistä, mutta joi lordin maljan kovin hartaana; ja tuntia aikaisemmin kirkossa sai everstin nukkumaan pidettyään kovin pitkän, oppineen ja virkistävän saarnan.

Esmondin kotonaoloa kesti vain kaksi päivää, sillä asia, jota hän ajoi, kutsui häntä ja vei hänet pois Englannista. Hän näki Beatrixin ennen lähtöään vain kerran yksin, ja silloin tämä kutsui häntä luokseen pitkästä seinäverhokamarista, missä Esmond ja hänen emäntänsä istuivat niinkuin menneinä aikoinakin, viereiseen kamariin, joka oli ollut varakreivitär Isabelin makuuhuoneena; Esmond muisti vallan hyvin, miten vanha lady istui vuoteellaan yöpukimissaan sinä aamuna, jolloin ratsuväen osasto tuli häntä vangitsemaan. Englannin kaunein nainen makasi nyt sillä vuoteella; vuoteen suuret kirjaillut verhot olivat tuskin haalistuneet siitä, kun Esmond ne viimeksi näki.

Siellä seisoi nyt Beatrix mustassa puvussaan ja piti lipasta kädessään. Se oli sama, jonka Esmond oli antanut hänelle morsiuslahjana; siihen oli leimattu kruunu, jota tuo toiveissaan pettynyt tyttö ei saanut koskaan kantaa, ja siinä olivat jalokivet, jotka Esmond oli perinyt tädiltään.

"Parasta on, että sinä otat mukaasi nämä, Harry", virkkoi hän; "nyt minä en enää tarvitse timantteja." Beatrixin tyynessä, matalassa äänessä ei ollut liikutuksen merkkiäkään. Hänen ihana kätensä, joka ei yhtään vapissut, ojensi mustaa shagrininahkalipasta. Esmond näki, että hänellä oli siinä musta samettinen rannerengas, jossa oli herttuan emaljikuva: herttua oli sen antanut Beatrixille vain kolme päivää ennen kuolemaansa.

Esmond sanoi, että jalokivet eivät enää olleet hänen ja koetti naurulla estää tämän lahjan palautuksen. "Mitäpä minä niillä tekisin?" virkkoi hän. "Prinssi Eugenea ei tutuistakaan kaunistanut hänen hatussaan oleva timanttisilmukka, eikä se tee minunkaan keltaista naamaani kauniimmaksi."

"Sinä annat ne vaimollesi, serkku", virkkoi Beatrix. "Sinun vaimollasi, serkku, on ihana hipiä ja vartalo."

"Beatrix", puhkesi Esmond kiihkeästi puhumaan, sillä vanha tuli syttyi taas, niinkuin se ajoittain leimahti, "tahdothan sinä käyttää noita koruja häissäsi? Sinä kuiskasit kerran, ettet tuntenut minua. — Nyt sinä tunnet minut paremmin; sinä tiedät, mitä minä olen kaihonnut, mitä huokaillut, mitä uhrannut kymmenen vuoden aikana!"

"Tahdotteko palkkion uskollisuudestanne, mylord", virkkoi Beatrix; "sellainen preux chevalier [uljas ritari] tahtoo tulla palkituksi; hyi, hyi, serkku!"

Esmond alkoi taas puhua: "Jos minä teen jotain, joka on sinulle sydämen asia, jotain, joka on meistä molemmista arvokasta, jotain, joka luo minulle nimen, millä sinua koristaa, niin huolitko sen? Sinä sanoit, että minulla kerran oli toivoa; onko mahdotonta herättää sitä uudestaan henkiin? Älä puista päätäsi, vaan kuule minua — sano, että kuuntelet minua vuoden perästä. Jos minä palaan luoksesi ja tuon sinulle mainetta, niin välitätkö sinä siitä? Jos minä teen sellaista, mitä sinä enin haluat — mitä hän, joka on kuollut, halusi enin — niin taivuttaako se sinut?"

"Mitä se on, Henry", virkkoi Beatrix, ja hänen kasvonsa kirkastuivat; "mitä sinä tarkoitat?"

"Älä kysele mitään", virkkoi Esmond, "odota vain ja anna minulle aikaa. Jos minä tuon jotain, jota sinä haluat, jotain, jota olen kuullut sinun tuhansia kertoja rukoilevan, niin etkö suo mitään palkkiota sille, joka sinulle on sen palveluksen tehnyt? Pane pois nuo korut — pidä ne; et minun häissäni etkä omissasi, mutta minä lupaan pyhästi, että tulee päivä, jolloin kodissasi juhlitaan — jos tehtäväni vain on ihmisen vallassa, — ja silloin sinä kannat noita koruja ylpeänä. Minä en nyt sano enempää. Pidä nämä sanat salaisina ja pane tuo lipas talteen siksi, kunnes muistutan sinua molemmista. Minä pyydän sinua nyt ainoastaan odottamaan ja muistamaan."

"Matkustatko sinä ulkomaille?" virkkoi Beatrix liikutuksen vallassa.

"Kyllä, huomenna", vastasi Esmond.

"Lothringiinko, serkku?" virkkoi Beatrix asettaen kätensä Esmondin käsivarrelle: se oli se käsi, jossa hänellä oli herttuan rannerengas. "Kuule, Harry", jatkoi hän äänellä, jossa oli enemmän haltioitumista kuin Beatrix tavallisesti osoitti. "Kuule viimeinen sanani. Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua; kuka ei sitä tekisi tultuaan tuntemaan sellaisen rakkauden, jommoista sinä olet meille kaikille osoittanut? Mutta minä luulen, että minulla ei ole sydäntä — en ainakaan ole tullut tuntemaan miestä, joka voisi sytyttää sen; jos olisin hänet löytänyt, niin ryysyissä olisin häntä seurannut, vaikka hän olisi ollut vain tavallinen sotilas, tai purjehtinut hänen kanssaan meriä niinkuin joku noista merirosvoista, joista sinä meille luit, kun olimme lapsia. Minä tekisin mitä hyvänsä sellaisen miehen tähden, kärsisin mitä tahansa hänen tähtensä; mutta häntä en ole löytänyt. Sinä olit aina liian orjamainen voittaaksesi sydämeni; ei mylord herttuakaan kyennyt sitä liikuttamaan. En olisi ollut onnellinen, jos olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin. Tiesin sen kolme kuukautta kihlauksemme jälkeen — mutta olin liian turhamainen purkamaan sitä. Oi, Harry! Minä itkin pari kertaa, mutta en itkenyt häntä, vaan vuodatin raivon kyyneliä siksi, etten voinut surra häntä. Minä kauhistuin, kun huomasin iloitsevani hänen kuolemastaan. Ja jos minut yhdistettäisiin sinuun, niin tuntisin samaa orjuutusta ja samaa vapautumiskaihoa. Me olisimme molemmat onnettomia, ja sinä olisit vielä onnettomampi, sinä, joka olet yhtä mustasukkainen luonteeltasi kuin herttuakin. Minä koetin häntä rakastaa, oi, kuinka minä koetin; teeskentelin iloisuutta kun hän saapui, alistuin kuuntelemaan häntä, kun hän oli luonani, ja kokeilin vaimon osassa, koska luulin, että minun oli näyteltävä sitä elämäni loppuun saakka. Mutta kyllästyin tuohon liittoon puolessa tunnissa, mitä siis, jos se olisi kestänyt koko elinajan? Minun ajatukseni liitelivät muualla kun hän puhui, ja minä ajattelin: voi jospa tuo mies hellittäisi kädestäni ja nousisi jalkaini juuresta! Minä tunsin hänen ylevät ja jalot luonteenominaisuutensa, jotka olivat tuhansia kertoja ylevämmät ja jalommat kuin minun, ja niin ovat myös sinun, serkku — miljoonan miljoonaa kertaa jalommat, se on varmaa. Mutta en valinnut häntä jalon luonteensa vuoksi; valitsin hänet saadakseni loistaa maailmassa; ja menetin sen. Menetin sen, enkä sure herttuata; ajattelin usein kun kuuntelin herttuan helliä valoja ja tulisia sanoja: Oi, jos otan tämän miehen ja kohtaan sen toisen, niin vihaan häntä ja jätän hänet. Minä en ole hyvä, Harry; äitini on lempeä ja hyvä kuin enkeli. On ihmeellistä, että hänellä on sellainen lapsi. Hän on heikko, mutta hän kuolisi mieluummin kuin menettelisi rikollisesti; minä olen häntä vahvempi, mutta voisin uhkamielisyydestä tehdä sen. Minä en välitä siitä, mitä papit sanovat pitkäveteisissä saarnoissaan; näin heitä hovissa yhtä huonoina ja arvottomina kuin huonoin nainen siellä. Oi, minua inhoittaa ja väsyttää maailma. Vain yhtä asiaa odotan, ja kun se on suoritettu, niin omaksun Frankin ja sinun äitiraukkasi uskonnon ja menen luostariin ja kuolen samoin kuin äitisi. Kannanko silloin noita timantteja? — Sanotaan nunnien käyttävän kauneimpia koristuksiaan sinä päivänä, jolloin he tekevät nunnanvalan. Minä panen nämä talteen kuten pyysit. Jumalan haltuun, serkku! Äiti kävelee viereisessä huoneessa ja vaivaa pikkuista päätään saadakseen selville, mitä me olemme puhuneet. Hän on mustasukkainen — sellaisia ovat kaikki naiset. Minä luulen toisinaan, että se on ainoa naisellinen ominaisuus, mikä minulla on."

"Jumalan haltuun! Jumalan haltuun, serkku!" Veljen etuoikeudella Beatrix antoi Esmondin suudella poskeaan. Poski oli kylmä kuin marmori.

Esmondin emäntä ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä, kun he palasivat huoneeseen, missä hän oli. Lady oli kouluuttanut itsensä näyttämään ihan tutkimattomalta, milloin hän vain halusi. Muiden naisellisten ominaisuuksiensa ohella hän omasi myös täydellisen teeskentelytaidon.

Esmond ratsasti Castlewoodista pois ajamaan perille sitä tehtävää, jonka hän oli ottanut suorittaakseen ja jota hän oli päättänyt kuolemaan asti tukea; ja kyllä hänen mielentilansa olikin sellainen, että hän kaipasi jotain ulkonaista kiihoitusta vastapainoksi sille sisäiselle, kalvavalle tuskalle, jota hän kärsi.

VIII luku.

MATKUSTAN RANSKAAN JA TUON KOTIIN ERÄÄN RIGAUD'N MAALAAMAN MUOTOKUVAN.

Mr. Esmondin mielestä ei ollut soveliasta ottaa jäähyväisiä hovissa eikä ilmoittaa koko Pal Mallin hienostolle ja kahviloille, että hän aikoi poistua Englannista, vaan hän katsoi parhaaksi poistua mahdollisimman salaa. Hän hankki itselleen tohtori Atterburyn välityksellä passin erään ranskalaisen nimellä; tohtori Atterbury teki hänelle tämän palveluksen ja hankki siihen vielä lordi Bolingbroken viraston sinetinkin turvautumatta sihteeriin mieskohtaisesti. Esmond otti Lockwoodin, uskollisen palvelijansa, mukaansa Castlewoodiin ja jätti tämän sinne; hän pani ennen Lontoosta poistumistaan liikkeelle jutun, että hän oli sairas ja että hän oli mennyt Hampshire'iin maalaisilmaa hengittämään, ja sitten hän poistui mahdollisimman hiljaisesti suorittamaan tehtäväänsä.

Koska Frank Castlewoodin apu oli välttämätön mr. Esmondin suunnitelmalle, niin hän kävi ensin Brysselissä (hän meni sinne Antwerpenin kautta, missä herttua Marlborough oli maanpaossa); ja Brysselissä kohtasi Harry rakkaan nuoren Benedictinsä, tuon aviomiehen, joka näytti ottavan surulliselta kannalta aviolliset kahleensa ja esteli Clotildaa kietomasta itsepäisiä hyväileviä kahleitaan hänen kaulansa ympärille. Eversti Esmondia ei esitelty Clotildalle, vaan monsieur Simon, Royal Cravateihin kuuluva herra, esitettiin (Esmond muisti tuon kunnon irlantilaisen rykmentin nimen, irlantilaisen, jonka hän oli nähnyt kun hän Malplaquet'n taistelun jälkeen ensi kerran näki nuoren kuninkaan); niinpä monsieur Simon esitettiin varakreivitär Castlewoodille, o.s. kreivitär Wertheim, lukuisille kreiveille, lady Clotildan pitkille veljille, hänen isälleen kamariherralle sekä tämän vaimolle, Frankin anopille, joka oli kookas, majesteetillisen pyylevä henkilö, niinkuin äidin sopikin olla sellaisessa krenatöörikomppaniassa, minkä hänen sotaiset poikansa muodostivat. Koko suku asui vapaasti siinä pienessä Brysselin lähellä olevassa linnassa, minkä Frank oli ostanut — he ratsastivat hänen hevosillaan, joivat hänen viinejään, ja elivät mukavasti poikaparan kustannuksella. Mr. Esmond oli aina säilyttänyt täydellisen taidon ranskankielessä, joka oli hänen äidinkielensä; ja jos tämä perhe (joka puhui ranskaa erikoisella flaamilaisella murteella) havaitsikin jotain puutteellista mr. Simonin ääntämisessä, niin se voitiin laskea mr Simonin pitkäaikaisen Englannissaolon viaksi, hän kun oli mennyt siellä naimisiin ja ollut siellä koko ajan senjälkeen kuin hän joutui Blenheimin taistelussa vangiksi. Hänen tekaisemansa juttu oli erinomaisen etevä. Siellä eivät sitä epäilleet muut kuin kelpo Frank, joka ihastui suuresti serkkunsa suunnitelmaan kun hän tutustui siihen; ja ainahan hän tosiaankin ihaili eversti Esmondia hellällä uskollisuudella ja piti serkkuaan viisaimpana ja parhaimpana kaikkia serkkuja ja miehiä. Frank otti osaa suunnitelmaani sieluilleen ja ruumiineen ja oli vielä ihastuneempi siihen siksi, että se vei hänet Pariisiin pois lankojensa, appi-isänsä ja anoppinsa likettyviltä, sillä näiden huolenpito kyllästytti häntä.

Olen jo maininnut, että Castlewood oli syntynyt samana vuonna kuin nuori Walesin prinssi; käytökseltään, kooltaan ja vartaloltaan hän muistutti paljon prinssiä; ja senjälkeen kuin hän jo mainitussa tilaisuudessa oli nähnyt Chevalier de St. Georgen, hän oli kovin ylpeä, että hän oli niin mainehikkaan henkilön näköinen; tätä yhdennäköisyyttään hän koetti lisätä kaikin keinoin, mitkä olivat hänen vallassaan, ja käytti vaaleanruskeita peruukkeja, jommoisia prinssikin käytti, ja nauhakoristeita, jotka olivat prinssin väriä, ja kaikkea samanlaista.

Tämä yhdennäköisyys oli juuri se seikka, jolle mr. Esmond oli rakentanut suunnitelmansa; kun hän oli saanut Frankin innostuksen ja vaitiololupauksen, hän poistui tämän luota ja jatkoi matkaansa voidakseen tavata niitä muita henkilöitä, joista hänen menestyksensä riippui. Se paikka, mihin mr. Simon sitten matkusti, oli Bar Lothringissa; sinne saapui kauppiaamme mukanaan lähetys kaksilevyisiä hienoja kankaita, arvokkaita Malines-pitsejä ja kirjeitä siellä olevalle liiketuttavalle.

Haluttaisiko teitä tietää, mitä teki onnettomuudestaan kuuluisa prinssi, kuningassuvun jälkeläinen, suvun, joka tuntui olevan tuomittu kuten Tantaluksen suku vanhalla ajalla — haluttaisiko teitä tietää, mitä hän teki, kun lähettiläs, joka saapui hänen luokseen vaarojen ja vaikeuksien läpi, näki hänet ensi kerran? Nuori kuningas, flanellitakki yllään, pelasi tennistä seurueeseensa kuuluvien herrain kanssa ja huuteli palloa hakiessaan ja kiroili kuin paatunein alamaisistaan. Seuraavan kerran näki mr. Esmond hänet silloin, kun monsieur Simon vei käärön pitsejä mrs. Oglethorpe'ille — siihen aikaan hän oli prinssin vastaanottohuone ja sellaiselle halvalle ovelle täytyi ilmaisten koputtaa päästäkseen hänen majesteettinsa puheille. Vastaanotto myönnettiin minulle. Lähettiläs tapasi kuninkaan ja tämän rakastajattaren yhdessä; pari pelasi korttia ja hänen majesteettinsa oli humalassa. Tuo kuningas välitti enemmän kolmesta valtista kuin kolmesta kuningaskunnasta; ja kymmenkunta lasia ratafiaa sai hänet unohtamaan kaikki surunsa ja onnettomuutensa, isänsä kruunun ja isoisänsä pään.

Mr. Esmond ei silloin paljastanut suunnitelmiaan prinssille. Hänen majesteettinsa olisi tuskin saattanut häntä kuunnella siinä tilassa, ja Esmond epäili, voisiko kuningas, joka joi niin paljon, säilyttää salaisuutta sekaisessa päässään ja olisiko käsi, joka vapisi niin, tarpeeksi vahva tarttumaan kruunuun. Mutta viimein Esmond kuitenkin, keskusteltuaan prinssin neuvonantajain kanssa, joiden joukossa oli useita gentlemanneja, kunnollisia ja uskollisia miehiä, paljasti suunnitelmansa yksityisneuvottelussa kuninkaalle ja tosimajesteetille Oglethorpe'ille. Prinssi oli erittäin mieltynyt suunnitelmaan; se oli helppo ja rohkea ja hänen huolettoman huvittelunhalunsa ja elinvoimaisen nuoren luonteensa mukainen. Aamulla, kun hän oli nukkunut pois humalansa, hän oli kovin iloinen, eloisa ja miellyttävä. Hänen käytöksessään oli tavaton viehkeyden viehätys ja lempeä yksinkertaisuus; ja ollaksemme oikeudenmukaisia tulee meidän myöntää, että myös majesteetti Oglethorpe oli hyvä, älykäs ja päättäväinen liittolainen; hän antoi prinssille hyviä neuvoja, joita tämä oli liian heikko seuraamaan, ja hän rakasti prinssiä uskollisuudella, jonka prinssi palkitsi varsin kuninkaallisella kiittämättömyydellä.

Eversti Esmondilla oli omat aavistuksensa tästä suunnitelmasta, jos se joskus täyttyisi, ja tavalliset synkät epäluulonsa siitä hyödystä, mikä maalle koituisi, jos juoppo nuori hallitsija palautettaisiin valtaistuimelle; niinpä eversti sai jäähyväisaudienssinsa, ja hiljainen monsieur Simon poistui. Joka tapauksessa tuo Barin nuorukainen oli yhtä hyvä kuin tuo vanhempi pretendentti Hannoverissa; jos asiat saivat kaikkein pahimman käänteen, niin voitiin englantilaista hoidella yhtä hyvin kuin saksalaistakin. Monsieur Simon ratsasti tuon pitkän matkan Nantesista Pariisiin ja näki tuon kuuluisan kaupungin varkain ja vakoilijan tavalla, joka hän tosiaankin oli; siellä on varmaan enemmän loistoa ja kurjuutta, enemmän ryysyjä ja pitsejä, enemmän likaa ja kultausta kuin missään muussa kaupungissa maan päällä. Täällä hän joutui tekemisiin kuninkaan parhaan ystävän, tämän velipuolen, kuuluisan Bervickin herttuan kanssa. Esmond tunsi hänet nyt siksi vieraaksi, joka oli käynyt Castlewoodissa lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen ylhäisyytensä tuli avomieliseksi Esmondia kohtaan, kun hän havaitsi, että Esmond kuului Webbin urheaan rykmenttiin, jonka päällikkö hänen ylhäisyytensä oli kerran ollut. Berwick oli tosiaankin Stuartin asian ase ja kilpi: hänen kilvessään ei ollut muuta tahraa kuin se, minkä Marlborough'n sisar oli hänelle jättänyt. Jos Berwick olisi ollut isänsä perillinen, olisi Jaakko III varmasti istunut Englannin valtaistuimella. Berwick uskalsi, kesti, osasi tarvittaessa lyödä, puhua ja vaieta. Ehkä hänellä ei ollut erikoista tulta ja nerokkuutta, (huonommilla miehillä oli niitä) mutta näitä paitsi hänellä oli muutamia kaikkein parhaita johtajaominaisuuksia. Hänen ylhäisyytensä tunsi Esmondin isän ja tämän tarinan, ja hän vihjasi siihen sillä tavalla, että Esmond alkoi uskoa herttuan tuntevan hänen vaiheensa yksityisseikkoja myöten. Mutta Esmondia ei haluttanut keskustella tästä asiasta, eikä herttua häntä vaatinutkaan siihen. Mr. Esmond virkkoi: "Kyllä minä vielä saan arvonimeni, jos vain suurempiarvoiset saavat omansa ensin."

Esmondin käsitystä siitä, että Berwickin herttua tiesi Esmondin aseman, tuki eräs tapahtuma: kun eversti meni kunniatervehdykselle St. Germainiin, niin hänen majesteettinsa kuningatar puhutteli häntä kerran markiisinarvonimellä. Esmond vei kuningattarelle kunnioittavat tervehdykset tämän kummityttäreltä ja eräältä ladyltä, jolle hänen majesteettinsa myötäkäymisensä päivinä oli ollut ystävällinen. Kuningatar muisti hyvin Rachel Esmondin; hän oli kuullut lordi Castlewoodin kääntymyksestä ja oli hyvillään siitä, mitä Taivas oli tehnyt lordin hyväksi. Hän tiesi, että muutkin sen perheen jäsenet olivat kuuluneet ainoan oikean kirkon helmaan. "Teidän isänne ja äitinne, monsieur le marquis, kuuluivat siihen", virkkoi hänen majesteettinsa (tuon ainoan kerran hän käytti tuota arvonimeä). Monsieur Simon kumarsi kovin syvään ja sanoi, että hän omien vanhempiensa sijaan oli löytänyt toiset vanhemmat, jotka olivat opettaneet hänelle toisin, mutta että näillä molemmilla oli vain yksi kuningas. Silloin hänen majesteettinsa suvaitsi antaa hänelle mitalin, minkä paavi oli siunannut ja mikä oli huomattu kovin tehokkaaksi hänenlaisissaan tapauksissa; ja kuningatar lupasi rukoilla Esmondin ja tämän perheen kääntymisen puolesta. Sen tuo hurskas lady epäilemättä tekikin, mutta eversti Esmondin täytyy sanoa, että tuo mitali ja nuo rukoukset eivät hänen tietääkseen ole tähän hetkeen asti, kahdenkymmenen seitsemän vuoden kuluttua, mitenkään vaikuttaneet hänen uskonnolliseen vakaumukseensa.

Versailles'n loiston kauppias monsieur Simon näki vain alhaisena ja kaukaisena katsojana; hän näki vanhan kuninkaan vain kerran kun tämä meni syöttämään toutaimiaan; hän ei pyytänytkään tulla esitetyksi hänen majesteettinsa hovissa.

Tällä välin oli herra varakreivi Castlewood saapunut Pariisiin, missä, kuten Lontoon lehdet pian ilmoittivat, hänen rouvansa joutui lapsivuoteeseen ja synnytti pojan, perillisen. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Clotilda kovin heikko ja lääkärit kielsivät häntä, matkustamasta; muuten oli yleisesti tunnettua, että varakreivi Castlewood aikoi pian palata Englantiin ja ottaa haltuunsa sukutilansa ja asettua sinne.

Lordi Castlewood antoi Pariisissa ollessaan kuuluisan ranskalaisen maalarin monsieur Rigaud'n maalata muotokuvansa lahjaksi äidilleen Lontooseen; ja tämän monsieur Simon vei mukanaan, kun hän palasi siihen kaupunkiin; sinne hän saapui toukokuun vaiheilla vuonna 1714, ja pian sen jälkeen lady Castlewood ja hänen tyttärensä ja heidän sukulaisensa, eversti Esmond, joka koko tämän ajan oli ollut Castlewoodissa, palasivat myös Lontooseen, lady taloonsa Kensingtoniin ja mr. Esmond asuntoonsa Knightsbridge'iin, joka oli lähempänä kaupunkia, ja pian eversti ilmestyi taas kaikkiin julkisiin paikkoihin, sillä hänen terveytensä oli suuresti parantunut hänen pitkän maaseudulla oleskelunsa aikana.

Kauneissa, kullatuissa kehyksissä oleva mylordin kuva ripustettiin kunniapaikalle ladyn vastaanottohuoneeseen. Lordi oli maalattu punaisessa henkivartioston kapteenin univormussaan, vaaleanruskea peruukki päässä, takin alla panssari, sinisin nauhakoristein ja brysselinpitsiröyhelöin. Useat ladyn ystävistä ihailivat maalausta suunnattomasti ja parveilivat sitä katsomaan. Piispa Atterbury, mr. Lesly, hyvä vanha mr. Collier ja muutkin pappissäädyn miehet olivat ihastuneita siihen, ja useat kaikkein hienoimmat tutkivat ja kiittelivät sitä; mutta täytyy myöntää, että kun tohtori Tosher sattui tulemaan Lontooseen ja näki kuvan (se oli tavallisesti verholla peitetty, mutta sinä päivänä sattui Beatrix katselemaan sitä tohtorin saapuessa), Castlewoodin kappalainen vakuutti, että hän ei voinut nähdä tässä maalauksessa mitään entisen oppilaansa näköisyyttä, paitsi ehkä pikkuisen leuassa ja peruukissa. Mutta me selitimme hänelle kaikki, että hän ei ollut nähnyt Frankia ainakaan viiteen vuoteen ja että hän ei ymmärtänyt kuvaamataiteita enempää kuin kyntömies ja että hän oli erehtynyt; ja hän lähti kotiin vakuutettuna siitä, että muotokuva oli täydelleen lordin näköinen. Mutta kun taas eversti Esmond näytti muotokuvaa lordi Bolingbrokelle, joka toisinaan kunnioitti ladyä vierailullaan, niin tämä purskahti nauramaan ja kysyi, mitä hitonpeliä eversti piti. Esmond myönsi ilman muuta, että muotokuva ei ollut varakreivi Castlewoodista ja kehoitti valtiosihteeriä kunniasanallaan säilyttämään salaisuuden; hän kertoi, että talon ladyt olivat innokkaita Jaakon-puoluelaisia, mikä hyvin tunnettiin, ja hän tunnusti, että muotokuva oli Chevalier de St. Georgen kuva.

Seikka on se, että kun mr. Simon eräänä päivänä odotti lordi Castlewoodia monsieur Rigaud'n luona, missä lordi istui mallina muotokuvaansa varten, hän näytti suuresti ihastuneen erääseen muotokuvaan, mikä esitti prinssiä ja mistä vain pää oli valmis, ja osti sen maalarilta sadalla kruunulla. Taiteilija selitti, että se oli tarkoitettu mrs. Oglethope'ille, prinssin rakastajattarelle, mutta kun tuo nuori lady poistui Pariisista, oli hän jättänyt työn taiteilijalle; ja kun lordin kuva valmistui vei eversti Esmond, alias monsieur Simon, tämänkin kuvan kotiin ja jäljensi univormun ja muut koristeet lordin kuvasta täydentääkseen Rigaud'n puutteellisen kankaan — eversti oli koko elinaikansa harjoitellut maalausta ja hän innostui siihen erittäinkin pitkän oleskelunsa aikana Flanderin kaupungeissa, joissa hän joutui van Dyckin ja Rubensin mestaritöiden keskuuteen. Tyttärenpojallani on nyt tuo muotokuva sellaisenaan Virginiassa.

Kesäkuun alkaessa saapuivat miss Beatrix Esmond ja rouva varakreivitär, hänen äitinsä, Castlewoodista; Beatrix alkoi taas hovipalveluksensa, minkä herttua Hamiltonin surullinen kuolema oli keskeyttänyt. Hän siis astui taas toimeensa hänen majesteettinsa seurueessa ja hovineitien pöydässä; hän oli aina mrs. Mashamin, ylimmän hovirouvan suosikki, ja tuo suosio johtui ehkä osaksi ladyn katkeruudesta herttuatar Marlborough'ta kohtaan, jota Beatrix ei rakastanut sen enemmän kuin tämän kilpailijatarkaan. Hoviherrat, muiden muassa lordi Bolingbroke, myönsivät, että tuo nuori lady oli palannut kauniimpana kuin milloinkaan ennen ja että vakava ja surullinen sävy, mikä hänen kasvoillaan nyt hänen tahtomattaankin asusti, sopi hänelle paremmin kuin hänen entinen hymynsä ja viehkeytensä.

Kaikki Kensington Squaren pienen talouden palvelijat oli vaihdettu. Vanha vouti, joka oli palvellut perheessä kokonaista kaksikymmentäviisi vuotta lasten syntymisen jälkeen lähetettiin Irlantiin tarkastamaan lordin siellä olevaa taloa; taloudenhoitaja, joka oli ollut ladyn palveluksessa ja lasten seuralaisena niin kauan kuin voi muistaa, lähetettiin vastahakoisena Walcote'iin pitämään huolta kartanon maalaamisesta ja korjaamisesta, sillä leskivarakreivitär aikoi sijoittua sinne tulevaisuudessa ja luovuttaa Castlewoodin miniälleen, jota joka päivä voitiin odottaa Ranskasta. Eräs toinen palvelijatar, joka varakreivittärellä oli, poistettiin myös — hän sai rahapalkkion — sillä tekosyyllä, että ladyn täytyi vähentää palvelijakuntaansa; niin ei lopulta jäänyt koko talouteen yhtään henkilöä, joka oli kuulunut siihen silloin, kun nuori lordi Castlewood vielä oli kotona.

Oli välttämätöntä suunnitelmalle, jota eversti Esmond ajoi, ja panokselle, jonka hän uskalsi, että salaisuus uskottaisiin mahdollisimman harvoille henkilöille. Perheemme ulkopuolella tunsi sen vain kolme tai neljä henkilöä, ja ihmeellisesti he säilyttivät tuon salaisuuden.

Kymmenentenä päivänä kesäkuuta 1714 mr. Priorin sanantuojan mukana tuli Pariisista kirje, herra varakreivi Castlewoodilta hänen äidilleen; siinä lordi ilmoitti olleensa kevytmielinen raha-asioissa; hän sanoi häpeävänsä ilmoittaa, että hän oli menettänyt rahaa pelissä ja muissa huvituksissa ja että hänen nyt, sensijaan että olisi tänä vuonna pitänyt Castlewoodissa suuria juhlia, kuten hän oli toivonut, täytyi elää mahdollisimman yksinkertaisesti ja koettaa kaikessa säästää. Siihen asti oli Frank-poloisen kirjeessä joka sana totta, eikä voinut epäillä, että hän ja hänen pitkät lankonsa olivat kuluttaneet enemmän kuin heidän olisi sopinut ja käyttäneet tulot Castlewoodin tiluksista, joita hellä äiti niin huolellisesti oli hoitanut ja parantanut holhousaikanaan.

Hänen Clotildansa, jatkoi Castlewood, oli vielä heikko, ja lääkärit arvelivat, että hänen synnytyksensä tapahtuisi parhaiten Pariisissa. Hän tuli siis ilman ladyään ja oli oleva äitinsä talossa kesäkuun 17 tai 18 päivän tienoilla, sillä hän aikoi heti ratsastaa Pariisista ja tuoda vain yhden palvelijan mukanaan; ja hän pyysi, että lakimiehet Gray's Innistä kutsuttaisiin tileineen hänen luokseen ja että Castlewoodin vouti myös saapuisi tileineen, niin että hän voisi nopeasti järjestää asiansa heidän kanssaan ja saisi kokoon tarvittavan rahamäärän ja voisi palata varakreivittärensä luo siksi kuin tämä joutui lapsivuoteeseen. Sitten lordi ilmoitti muutamia uutisia kaupungista, missä hän oli, ja lähetti terveisensä sukulaisille, ja niin päättyi kirje. Se tuli yleisen postin mukana ja epäilemättä ranskalaiset ja englantilaiset viranomaiset jäljensivät sen, ja saivatkin sen kernaasti tehdä.

Kaksi päivää myöhemmin saapui toinen kirje Ranskan yleisessä postissa, yhtä julkisesti kuin edellinenkin; tämä kirje antoi ensin tietoja ranskalaisista hovitavoista ja päättyi sitten seuraaviin lauseisiin, joissa ei kukaan, joka ei tuntenut avainta, olisi voinut keksiä mitään salaisuutta: —

"(Kuningas ottaa) lääkettä torstaisin. Hänen majesteettinsa voi paremmin kuin hän viimeaikoihin on voinut, vaikka hän kärsiikin huonosta ruuansulatuksesta liian kovan ruokahalunsa tähden. Madame Maintenon voi yhä hyvin. St. Cyrissä on näytelty eräs monsieur Racinen näytelmä. Shrewsburyn herttua ja mr. Prior, meidän lähettiläämme, ja koko täällä oleva Englannin aateli oli saapuvilla sitä näyteltäessä. Sanotaan (varakreivi Castlewoodin passin) kielletyn häneltä, sillä lordilta velkoo eräs kultaseppä oikeudellista tietä Vaisselle pöytäkaluston ja helmikaulanauhan hintaa, mitkä korut lordi on antanut Comedie Francaise'in näyttelijättärelle mademoiselle Meruelille. On surullista, että sellaiset uutiset kulkevat maailmalle (matkustaen Englantiin) meidän nuoresta aatelistostamme täällä. Mademoiselle Meruel on lähetetty Fort l'Evesque'iin; sanotaan, että hän ei ole tilannut vain pöytäkalustoa, vaan myös huonekalut ja vaunut ja hevosia (tuon lordin nimellä), josta hulluttelusta ei onneton varakreivitär tiedä mitään.

"(Hänen majesteettinsa tulee olemaan) kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden vanha ensi syntymäpäivänään. Hovi valmistautuu viettämään sitä suurella juhlalla. Mr. Prior on suruissaan siitä, että Englannista on kieltäydytty lähettämästä hänelle pöytähopeaansa. Kaikki ihailivat täällä herra varakreivin muotokuvaa ja sanoivat sen olevan Rigaud'n mestariluoman. Oletteko te nähnyt sen? Se on (lady Castlewoodin talossa Kensington Squaressa). Minä luulen, että ei mikään englantilainen maalari kykenisi luomaan sellaista teosta.

"Meidän ystäväparkamme apotti on ollut Bastillessa, mutta hänet on nyt siirretty Conciergerie'hin (missä hänen ystävänsä voivat häntä tavata. Heidän tulee kysyä) voisiko hän saada armahduksen tuomioonsa. Toivokaamme, että tuo mieshylky on vankilassa katunut.

"(Lordi Castlewoodia) on huvittanut sovittaa tuo pöytäkalustojuttu, ja hän matkustaa Englantiin.

"Eikö tämä ole ikävä kirje? Minulla on hitonmoinen päänsärky, sillä minä olen yöllä juopotellut Matin ja muutamien toisten kanssa ja olen, humalassa ja raittiina, iäti sinun —"

Lukuunottamatta niitä muutamia sanoja, mitkä olen tässä pannut sulkumerkkien sisään, oli koko tämä kirje joutavaa lörpötystä, vaikka kirjeen sisältö olikin niin tärkeä kuin kirjeen sisältö vain voi olla. Se ilmoitti niille, joilla oli avain, että: Kuningas ottaa varakreivi Castlewoodin passin matkustaen Englantiin tuon lordin nimellä. Hänen majesteettinsa on oleva lady Castlewoodin talossa Kensington Squaressa, missä hänen ystävänsä voivat häntä tavata. Heidän tulee kysyä lordi Castlewoodia. Tämä kirje on saattanut kulkea mr. Priorin ja noiden meidän uusien liittolaistemme, ranskalaisten silmien editse sanomatta heille mitään. Lontoossa oleville henkilöille oli sen sisältö selvä, ja he jotka lukevat muistiinpanojani sadan vuoden päästä tästä, saavat siitä tiedon asiasta, johon eversti Esmond viimeaikoina oli antautunut. Hän aikoi hiljaisuudessa ja nopeasti tehdä sen, jonka hyväksi toiset juonittelivat ja jonka hyväksi Jaakon-puoluelaiset punoivat kömpelöitä juonia; hän aikoi yksin toimittaa sen, mistä puolueen johtomiehet Englannissa vain puhuivat — tuoda Walesin prinssin maahan julkisesti kaikkein nähden ihan Bolingbroken silmien editse, vaikka seinillä oli tuon valtiosihteerin allekirjoittamia ilmoituksia, joissa luvattiin viidensadan punnan palkkio hänen kiinniottamisestaan: se oli panos, jonka pelaaminen ja voittaminen tarjosi nautintoa vaikka kenelle uhkarohkealle uskalikolle. Panoksen menettäminen saattoi tuottaa raskaan rangaistuksen, mutta koko perheemme halusi panna sen alttiiksi, kun oli niin suurenmoinen tilaisuus voittaa peli.

Oikeastaanhan sitä ei tulisi sanoa peliksi lukuunottamatta ehkä pääpelaajaa, joka ei ollut sen enemmän tai vähemmän epäröivä kuin useimmat julkisuuden miehet, joihin Esmond tutustui siihen aikaan. (Onko Englannissa koskaan julkisuuden miestä, joka kokonaan uskoo puolueeseensa? Onko siellä ainuttakaan, joka ei taistelisi sen puolesta, vaikka hän kuinka epäilisi?). Nuori Frank oli valmis taistelemaan ajattelematta paljoa. Hän oli Jaakon-puoluelainen, kuten hänen isänsäkin ennen häntä; kaikki Esmondit olivat rojalisteja. Jos hänelle vain olisi sanottu sanakaan, olisi hän huutanut: "Eläköön Jaakko-kuningas!" palatsivahdin edessä tai kukkaissalon ympärillä Strandissa. Ja naisille, kuten on tavallista, se ei ollut puoluekysymys, vaan uskon kysymys — heidän uskonsa oli intohimo; sekä Esmondin emäntä että tämän tytär olisivat iloisina kuolleet sen puolesta. Olen usein nauranut puhuessani kuningas Wilhelmin hallituksesta ja sanonut, että lady Castlewood tuntui minusta pettyneen, kun ei kuningas vainonnut perhettämme enemmän; ja ne, jotka tuntevat naisten luonteita, voivat itse kuvitella (mitä ei tässä tarvitse selostaa) sen ilon, millä nämä noviisit ottivat vastaan ihmeen, kun se heille julistettiin, sen innon, millä he odottivat sen täyttymistä, sen kunnioituksen, millä he kohtelivat lähettiä, joka selosti heille tuon salaisen totuuden, jonka silloin vain muutamat tunsivat, mutta jonka pian tuli paljastua koko maailmalle. Naisten luottamuksella ei tosiaankaan ole mitään rajoja. Katsokaa Arriaa, joka palvoo humalaista mieshölmöä, vaikka tämä kurittaa häntä; katsokaa Corneliaa, joka äidinsydämessään palvoo kuin jalokiveä hupsua poikaansa. Minä tiedän naisen, joka on suositellut lääkkeeksi kiinakuorta ja myöhemmin tohtori Berkeleyn tervavettä, aivankuin niiden nieleminen olisi uskonkappale ja niistä kieltäytyminen Jumalan häpäisemistä.

Palattuaan Ranskasta eversti Esmond asettui pienen kiinteän salaliiton johtoon. Esmond tiesi, ettei kuolema tai kidutus voisi horjuttaa siihen kuuluvien uskollisuutta. Kun Esmond selosti suunnitelmaansa kuninkaan tuomiseksi huomautti vanhempi lady, että Jumalan edessä täytyi valtaanpalauttaminen laskea Castlewoodin perheen ja sen päämiehen ansioksi; ja hän palveli ja rakasti Esmondia jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen. Lady ei hetkeäkään epäillyt Esmondin suunnitelman onnistumista, jonka epäileminen hänestä olisi ollut hartauden puutetta. Ja kun Beatrix tutustui suunnitelmaan ja yhtyi siihen, niinkuin hän koko sydämestään teki, soi hän Esmondille yhden läpitunkevia, kirkkaita katseitaan. "Oi, Harry", virkkoi hän, "miksi et sinä ole perheemme päämies? Sinä olet ainoa, joka voisit sitä koroittaa. Miksi annat tuolle tyhmälle pojalle arvonimen ja kunnian? Mutta niin on maailmassa — ne palkitaan, jotka eivät sitä ansaitse tai siitä välitä. Minä toivon, että voisin antaa sinulle sinun tyhmän palkintosi, serkku, mutta en voi. Minä olen koettanut enkä voi." Ja hän poistui, puistellen surullisesti päätään; mutta Esmondista on aina tuntunut, että Beatrixin kiintymys ja kunnioitus häntä kohtaan lisääntyi moninverroin sitten kun tämä tuli tietämään, mitä Esmond kykeni toimimaan ja kestämään, mitä suorittamaan ja mitä uhraamaan.

IX luku.

MUOTOKUVAN MALLI TULEE ENGLANTIIN.

Perheessämme ilmoitettiin, että lordi Castlewood saapuu seurassaan ranskalainen herra, joka toimi lordin sihteerinä. Ranskalainen oli roomalaiskatolinen ja hyvästä perheestä, vaikka hän nyt olikin joutunut alhaiseen toimeen; hän halusi syödä ateriansa omassa huoneessaan eikä yhdessä talon palvelijain kanssa. Varakreivitär luovutti tyttärensä huoneen vieressä olevan makuuhuoneensa, ja kun hänellä oli sen vieressä suuri mukava rukouskammio, asetettiin siihen vuode näennäisesti monsieur Baptistelle; mutta tarpeetonta on sanoa, että kun huoneiden ovet lukittiin, ja nuo kaksi vierasta vetäytyivät niihin, tuli nuoresta varakreivistä vain palvelija sille mainehikkaalle prinssille, joka oli hänen vieraansa, ja hän luovutti kernaasti mukavamman ja ilmavamman huoneen ja vuoteen herralleen. Madame Beatrix vetäytyi myös yläkertaan, sillä hänen huoneensa oli muutettu mylordin seurusteluhuoneeksi. Beatrix teeskenteli palvelijain nähden vastahakoisuutta, jotta petos menestyisi paremmin, ja oli katkera, kun hänen täytyi lähteä huoneestaan mylordin tähden.

Valmistukset eivät totisesti olleet vähäpätöisiä, eikä ollut vähäinen se odotuksen kiihko, mikä sai Castlewoodin lempeitten ladyjen sydämet sykkimään ennen niiden henkilöjen saapumista, joiden piti juuri kunnioittaa heidän taloaan. Kamari oli koristettu kukilla; vuoteessa oli kaikkein hienoimmat liinavaatteet, ja nuo kaksi ladyä halusivat sen itse laittaa ja polvistuivat vuoteen ääreen ja suutelivat hursteja, kunnioittaen kudosta, minkä tuli verhota kuninkaan pyhää olemusta. Pesukalusto oli hopeaa ja kristallia; kirjoituspöydälle oli asetettu "Eikon Basiliké" kirja; marttyyrinä kuolleen kuninkaan muotokuva riippui aina uunihyllyn yläpuolella, ja sen alla oli poloisen lordi Castlewoodin miekka ja pieni kuva eli muistoesine, jonka leski tahtoi aina pitää silmäinsä edessä herätessään ja jota kehysti hänen lordinsa ja hänen kahden lapsensa hiuksista tehty koriste. Uskonnolliset hartauskirjansa hän vei mukanaan siihen yläkerran huoneeseen, minkä hän oli valinnut itselleen, koska ne olivat kaikki Englannin kirkon oppia. Ladyt näyttivät Esmondille ne mieluisat valmistukset, mitkä he olivat tehneet, kun he saivat kaiken valmiiksi. Juuri silloin polvistui Beatrix ja suuteli liinaisia lakanoita. Mutta hänen äitinsä, lady Castlewood, kumarsi ovella samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt alttarin edessä kirkkoon saapuessaan, ja hän myönsi pitävänsä huonetta tavallaan pyhänä.

Palvelijain huoneessa ei väki hetkeäkään olettanut, että näitä valmistuksia tehtiin ketään muuta, kuin nuorta varakreiviä, talon herraa varten, jota hänen hellä äitinsä ei ollut niin moneen vuoteen nähnyt. Molemmat ladyt olivat täydellisiä talousihmisiä ja he olivat mitä taitavimpia sokerileivosten, hajuvesien y.m. valmistajia ja he pitivät keittiön huolellisen valvontansa alaisena. Esmondin mielestä tapettiin niin monta juottovasikkaa, että niillä olisi voitu ravita kokonainen tuhlaajapoikain joukko, ja hän nauroi, tullessaan käymään ladyjen luona sinä päivänä, jolloin vieraiden piti saapua, ja nähdessään kaksi paria Englannin kauneimpia ja pyöreimpiä käsivarsia (lady Castlewood herätti huomiota käsivarsiensa kauneudella), jauhoissa yläpuolelle kyynärpäiden heidän valmistaessaan taikinaa ja pyörittäessään kaulinpuita taloudenhoitajan huoneessa. Vieraan ei pitänyt saapua ennenkuin illallisaikaan ja mylordin piti syödä ateriansa mieluimmin omassa huoneessaan. Voitte olla varma siitä, että talon kirkkaimmat hopeat oli asetettu sinne, ja voitte ymmärtää, miksi ladyt tahtoivat yksin palvella perheen nuorta päämiestä.

Eversti Esmond ratsasti kiireesti Rochesteriin ja odotti siellä kuningasta samassa kaupungissa, missä tämän isä oli viimeisen kerran laskenut jalkansa Englannin rannikolle. Siellä oli eräästä majatalosta hankittu huone lordi Castlewoodille ja hänen palvelijalleen; ja eversti Esmond osasi niin hyvin sovittaa ratsastuksensa, että hän oli tuskin ollut puolta tuntia paikalla, ja katseli juuri portaalta pihalle, kun kaksi matkustajaa ratsasti portista sisään, ja eversti juoksi pihalle ja syleili rakasta nuorta lordiaan seuraavassa hetkessä.

Lordin toveri, joka näytteli palvelijan osaa, astui ratsultaan ja aikoi pitää varakreivin jalustinta, mutta eversti Esmond kutsui omaa palvelijaansa, joka oli holvipihalla ja käski tämän ottaa hevoset ja maksaa pojalle, joka oli kuljettanut ratsullaan postia näiden kahden matkustajan mukana, ja huusi ylpeästi lordin toverille ranskaksi ja näytti olevan pahoillaan, että lordin palvelija oli ranskalainen, joka ei tuntenut maan rahaa eikä tapoja. "Minun palvelijani pitää huolen hevosista, Baptiste", virkkoi eversti Esmond. "Ymmärrätkö sinä englanninkieltä?" "Kovin vehen." "No niin, seuraa lordia ja palvele häntä päivällisellä hänen omassa huoneessaan." Isäntä ja hänen väkensä toivat vähän ajan perästä päivällistä. Oli onni että he kolistelivat ja hälisivät käytävässä, sillä muuten olisivat he nähneet eversti Esmondin polvillaan lordi Castlewoodin palvelijan edessä, sillä eversti toivotti hänen majesteettinsa tervetulleeksi valtakuntaamme ja suuteli kuninkaan kättä. Isännälle selitimme, että ranskalainen palvelee herraansa; ja Esmondin palvelija määrättiin vartioimaan käytävässä oven ulkopuolella. Prinssi söi hyvällä ruokahalulla ja nauroi ja puhui kovin iloisesti ja pyysi kohteliaasti kahta toveriaan istumaan kanssaan pöytään. Hän oli paremmalla tuulella kuin Frank Castlewood-parka, jonka Esmond luuli olevan murheissaan siitä, että tämän oli täytynyt erota jumalaisesta Clotildastaan; mutta kun prinssi päivällisen jälkeen halusi ottaa pienen ruokalevon ja vetäytyi sisempään huoneeseen, missä oli vuode, Frank-poloisen surun aihe paljastui ja tuo uskollinen nuorukainen purskahti itkuun ja antoi monenmoisin rakkauden, ystävyyden ja nöyryyden ilmauksin sukulaisensa tietää, että hän tunsi salaisuuden sekä uhraukset, mitkä eversti Esmond oli tehnyt hänen hyväkseen.

Mr. Esmond oli pyytänyt emäntäänsä salaamaan tuon asian pojaltaan, koska hän ei havainnut mitään hyvää siinä, että Frank saisi sen selville. Prinssi oli kertonut poikaparalle kaiken, kun he ratsastivat Doverista. "Olisin aivan yhtä kernaasti antanut ampua itseni, serkku", virkkoi Frank. "Minä tiesin, että sinä olit kaikista miehistä paras ja urhein ja jaloin", (niin jatkoi haltioitunut nuorukainen) "mutta en olisi mitenkään luullut, että saisin olla sinulle kiitollinen kaikesta, ja tuon velvoituksen paino tuntuu minusta ylivoimaiselta."

"Minä olen sinun isäsi sijainen", virkkoi mr. Esmond ystävällisesti, "ja tottahan isä voi luovuttaa arvonsa pojalleen. Minä hylkään arvottoman kruunun ja luovutan sinulle Brentfordin kuningaskunnan. Olet hupsu kun itket: sinä olet paljon pitempi ja kauniimpi varakreivi kuin minä olisin koskaan voinut olla." Mutta Esmond ei voinut hetkeen saada tuota hellää poikaa, joka siunaili ja vastusteli, nauroi ja puhui hajanaisia sanoja intohimoisen tunteen vallassa, yhtymään leikinlaskuunsa; hän tahtoi polvistua Esmondin eteen ja suudella tämän kättä; hän pyysi ja kehoitti Esmondia vaatimaan itseltään jotain — anomaan, että Castlewood antaisi oman elämänsä tai riistäisi sen joltain toiselta tämän puolesta — mitä tahansa, mikä osoittaisi hänen olevan kiitollisen siitä jalomielisyydestä, jota Esmond oli hänelle osoittanut.