ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA (continued 2)

"Hän antoi minulle siunauksensa kuolinvuoteellaan", virkkoi Esmond. "Jumalan olkoon kiitos siitä perinnöstä!"

"Amen, amen, rakas Henry", sanoi lady, pusertaen Esmondin kättä. "Olen saanut sen tietää. St Briden mr. Atterbury, joka oli hänen luonaan, on kertonut minulle. Ja minä kiitin myös Jumalaa ja muistin sen rukouksissani aina sen jälkeen."

"Jos olisitte sen minulle pikemmin kertoneet, olisitte säästänyt minulta monta katkerata yötä", virkkoi Esmond.

"Tiedän sen, tiedän sen", vastasi lady niin suloisen nöyrästi, että Esmond alkoi katua, että hän oli ollenkaan tohtinut nuhdella ladyä. "Minä tiedän, miten paha sydämeni on ollut; ja minäkin olen kärsinyt, rakkaani. Mitä tunnustin mr. Atterburylle — minun ei tule kertoa enempää. Hän — minä lupasin, etten kirjoittasi sinulle ja etten tulisi luoksesi ja parempihan olikin, kun nyt kerran olimme eronneet, että olimme erossa. Mutta minä tiesin, että sinä tulisit takaisin, sen myönnän. Eihän se ole kenenkään vika. Ja tänään Henry, kun virressä laulettiin tuota kohtaa: 'Herra palautti Sionin vangit, niin me olimme kuin unta näkeväiset' niin minä ajattelin: juuri niin kuin unta näkeväiset — kuin unta näkeväiset. Ja sitten jatkui virsi: 'Ne, jotka kyynelin kylvävät, ilolla niittää saavat; matkansa käyvät itkien ja siemenen kalliin kylvävät. He riemulla palaavat jälleen ja lyhteensä he tuovat.' minä kohotin katseeni kirjasta ja näin sinut. En ollut vähääkään hämmästynyt nähdessäni sinut. Minä tiesin, että sinä tulisit, armaani, ja minä näin auringon kullan kehystävän päätäsi."

Lady hymyili melkein oudosti kehottaessaan katseensa Esmondiin. Kuu oli tällävälin noussut ja kimalteli kirkkaana pakkastaivaalla. Nyt vasta Esmond saattoi oikein selvästi nähdä ladyn suloiset, huolen uurtamat kasvot.

"Tiedätkö mikä päivä nyt on?" jatkoi tämä. "Nyt on joulukuun 29 päivä — on sinun syntymäpäiväsi. Mutta viime vuonna emme juhlineet sitä maljoin — ei, ei! Mylord oli kylmänä ja Frank-poikani oli myös kuolemaisillaan. Minun aivoni olivat kuumehoureissa, eikä meillä ollut viiniä. Mutta nyt — nyt olet sinä palannut ja tuonut lyhteet mukanasi, poikaseni." Lady purskahti rajusti itkemään puhuessaan; hän nauroi ja nyyhkytti vasten nuoren miehen rintaa, toistaen kiihkeästi: "Olet tuonut lyhteesi mukanasi — lyhteesi mukanasi."

Esmond oli toisinaan tuntenut, kun hän laivankannelta sydänyöllä katsahti yläpuolellaan oleviin rajattomiin tähtiavaruuksiin, hartaan kummastuksen hurmiota tuon loppumattoman kirkkauden ja kauneuden nähdessään; — melkein samalla tavalla nyt tämän puhtaan rakkauden syvyys (joka nyt ensi kerran paljastui hänelle) kokonaan valtasi hänet ja täytti hänen sydämensä hartaalla kiitollisuudella. Armollinen Jumala, mikä oli hän, heikko ja ystävätön olento, jotta sellainen rakkaus niin suurena annettiin hänelle? Ei ollut hän turhaan elänyt, ei ollut hän turhaan elänyt, — kova ja kiittämätön hän olisi ollut, jos niin ajattelisi, — jolle sellainen aarre annetaan. Mitä muuta kuin itsekästä turhamaisuutta on kunnianhimo siihen verrattuna? Mitä on rikkaus, mitä kuuluisuus? Mitäpä ne hyödyttävät vuoden perästä, kun toiset nimet kantavat kauemmaksi kuin sinun nimesi, kun makaat mullan alle peitettynä niiden merkityksettömien arvonimien parissa, jotka ovat arkkuusi kaiverretut? Vain todellinen rakkaus elää jälkeesi — seuraa muistoasi salaisin siunauksin — tai menee edelläsi ja puhuu puolestasi. Non omnis moriar — jos kuolenkin, niin elän kuitenkin yhdessä tai useammassa lempeässä sydämessä, eikä elämäni ole hukkaan mennyttä eikä toivotonta, jos pyhä edelläni mennyt sielu yhä minua rakastaa ja rukoilee puolestani.

"Jos — jos niin on, rakas lady", virkkoi mr. Esmond, "niin miksi koskaan teitä jättäisin? Jos Jumala on minulle antanut tämän suuren lahjan — ja niinkuin nyt tiedän, rakkaan emäntäni sydän seuraa minua, olipa hän lähelläni tai poissa luotani — niin suokaa siis minun saada tuo siunaus lähelleni älkääkä koskaan erottako minua siitä, ennenkuin kuolema meidät erottaa. Tulkaa — jättäkää tämä Eurooppa, tämä paikka, jolla on niin paljon surullisia muistoja teille. Alkakaamme uusi elämä uudessa maailmassa. Hyvä lordini puhui usein lähtevänsä katsomaan virginialaisia tiluksia, jotka kuningas Kaarle antoi meille — antoi hänen esi-isälleen. Frank luovuttaa kyllä sen meille. Kukaan ihminen ei siellä kysy, onko nimessäni tahraa eikä tiedustele metsiltä minun arvonimeäni."

"Ja lapseni — ja velvollisuuteni — ja hyvä isäni, Henry?" puhkesi lady puhumaan. "Hänellä ei ole muita kuin minä nyt, sillä sisareni poistuu pian hänen luotaan ja vanhus jää yksin. Hän on mukautunut oloihin uuden kuningattaren astuttua johtoon. Ja täällä Winchesterissä, missä häntä rakastetaan, ovat ihmiset saaneet hänelle kirkon. Kun lapseni jättävät hänet, jään minä hänen luokseen. En voi seurata lapsiani suureen maailmaan, minne heidän matkansa määrä on — se peloittaa minua. He tulevat sieltä minua katsomaan ja sinäkin tulet toisinaan, Henry, — niin, toisinaan, kuten nytkin, pyhänä adventtiaikana, kun olen sinut nähnyt ja taas siunannut sinut."

"Jättäisin kaiken seuratakseni teitä", virkkoi mr. Esmond, "ja ettekö siis tekin, rakas lady, voi olla yhtä altis minulle?"

"Vaiti, poika!" sanoi lady, puhuen äidin suloisin, surullisin äänin ja ilmein. "Maailma on vasta alussa sinulle. Mutta minä taas olen ollut niin heikko ja syntinen, että minun täytyy siitä luopua ja rukoilla sovitusta, rakas Henry. Jos meillä olisi nyt niinkuin ennen luostareita — ja useat kirkkomme papit haluaisivat niitä — niin olen usein miettinyt, että vetäytyisin sellaiseen ja viettäisin elämäni armoa anoen. Mutta minä rakastaisin sinua yhä — niin, ei ole mitään syntiä rakkaudessa, jommoinen minun on nyt. Ja rakas lordini voi taivaassa nähdä sydämeeni ja tietää ne kyyneleet, jotka ovat pesseet pois syntini. Ja nyt — nyt velvollisuuteni vaatii minua olemaan täällä lasteni luona niinkauan kuin he minua tarvitsevat, sekä myös vanhan isäparkani luona —"

"Eikä siis minun luonani", sanoi Henry.

"Vaiti!" sanoi lady taas ja kohotti kätensä nuoren mielien huulille. "Olen ollut sinun sairaanhoitajasi. Et voinut nähdä minua, Henry, kun olit rokossa ja kun minä tulin ja istuin vierelläsi. Ah! minä rukoilin, että saisin kuolla; mutta se olisi ollut syntistä, Henry. Oh, on kauheata mennä takaisin tuohon aikaan! Se on nyt ohitse ja mennyttä, ja se on minulle annettu anteeksi. Kun taas minua tarvitset, niin tulen vaikka miten kaukaa. Kun sydämesi on haavoitettu, niin tule minun luokseni, rakkaani. Ole vaiti, anna minun sanoa kaikki! Sinä et ole koskaan rakastanut minua, Henry kulta — niin, et nytkään. Ja siitä olen minä kiittänyt Taivasta. Minulla oli tapana pitää sinua silmällä ja tiesin tuhansista merkeistä, että niin oli. Muistatko, miten iloinen olit yliopistoon menosta? Minä juuri sinut lähetin. Olen sen kertonut isälleni ja mr. Atterburylle myös, kun keskustelin hänen kanssaan Lontoossa. Ja he antoivat minulle molemmat synninpäästön — molemmat — ja he ovat hurskaita miehiä, joilla on valta sitoa ja päästää. Ja he antoivat minulle anteeksi, samoinkuin rakas lordini antoi minulle anteeksi, ennenkuin hän meni taivaaseen."

"Kaikki enkelit eivät varmaankaan ole taivaassa", sanoi mr. Esmond. Ja niinkuin veli painaa sisaren sydämelleen ja niinkuin äiti vaipuu poikansa rinnalle, niin oli Esmondin rakastettu emäntä hetkisen hänen lähellään ja siunasi häntä.

VII luku.

MINUT OTETAAN ILOISESTI VASTAAN WALCOTESSA.

Kun he saapuivat Walcotessa olevaan taloon, olivat huoneet valaistut iloisesti. Illallispöytä oli katettu tammisaliin; anteeksianto ja rakkaus näytti odottavan palaavaa tuhlaajapoikaa. Muutamia tuttuja palvelijain kasvoja näkyi tähystelemässä rappusilla — vanha taloudenhoitajatar oli siellä ja nuori Lockwood Castlewoodista mylordin oranssi- ja sinivärisessä livreassa. Esmondin rakas emäntä pusersi hänen kättään kun he astuivat eteissaliin. Ladyn silmät säteilivät kuvaamattoman rakkaasti. "Tervetuloa", sanoi hän kohottaessaan katseensa ja työntäessään taaksepäin vaaleita kiharoitaan ja mustaa päähinettään. Silloinen hymy väreili hänen kasvoillaan. Harry ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ladyä niin lumoavana. Hänen kasvojaan kirkasti ilo, joka oli kauneutta valtavampi. Hän tarttui poikansa käteen — tämä seisoi eteisessä äitiään odottamassa — mutta ei hellittänyt Esmondin käsivarresta.

"Tervetuloa, Harry", toisti nuori lordi hänen perässään. "Olemme kaikki kokoontuneet sitä sanomaan. Tässä on vanha Pincot — eikö hän olekin käynyt sieväksi?" Ja Pincot, joka oli entistään vanhempi eikä suinkaan sievempi, niiasi kapteenille, joksi hän Esmondia nimitti ja kehoitti mylordia "herkeämään jo".

"Ja tässä on Jack Lockwood. Hänestä tulee vielä kuuluisa krenatööri, ja niin tulee minustakin. Kirjoittaudumme molemmat sinun miehiksesi, serkku. Ja heti kun tulen seitsentoistavuotiseksi, menen sotaväkeen — kaikki herrat menevät sotaväkeen. Mutta katso kuka saapuu — ho, ho!" lordi purskahti nauramaan. "Itse mrs. Trix uuden nauhan somistamana. Tiesin, että hän ottaisi uuden käytäntöön heti kun sai kuulla, että kapteeni tulee illalliselle."

Tämä iloinen keskustelu tapahtui Walcoten eteissalissa. Sen keskellä on portaat, jotka johtavat avonaiseen käytävään, jossa ovat makuuhuoneihin johtavat ovet; ja yhdestä näistä saapui Beatrix-neiti vahakynttilä kädessään; se kirkasti hänen olemustaan ja valo lankesi punaiselle nauhalle ja maailman kaikkein loistavimmalle valkoiselle kaulalle.

Esmond oli jättänyt lapsen ja tapasi naisen, joka oli kasvanut tavallista kokoa pitemmäksi ja saavuttanut niin huikaisevan täydellisen kauneuden, että Esmondin silmät helposti saattoivat ilmaista kummastusta ja ihastusta häntä katsellessaan. Hänen silmissään oli niin loistava ja sulattava kirkkaus, että olen nähnyt kokonaisen seurueen seuraavan häntä aivankuin vastustamattomasta lumouksesta. Ja sinä iltana, jolloin suuri herttuamme oli teatterissa Ramillies'n taistelun jälkeen, kaikki katsoivat Beatrixia eikä herttuata (Beatrix sattui juuri saapumaan teatterin toiselta puolelta). Hän oli tumma kaunotar — tai hänen silmänsä, tukkansa ja kulmakarvansa ja silmäripsensä olivat tummat; hänen tukkansa kiemurteli runsaina laineina ja valui hänen hartioilleen. Ja hänen ihonsa oli niin huikaisevan valkoinen kuin lumi auringonpaisteessa, paitsi poskia, jotka olivat raikkaan punaiset, ja huulia, jotka olivat vielä syvempää punaa. Hänen suunsa ja leukansa sanottiin olevan liian suuret ja täyteläiset, ja ehkä ne olisivatkin olleet marmoriin valetulle jumalattarelle, mutta eivät naiselle, jonka silmät olivat tulta, ja jonka katse oli rakkautta ja jonka ääni oli suloisinta hiljaista laulua ja jonka vartalo oli täydellistä tasasuhtaisuutta, terveyttä, päättäväisyyttä, toimeliaisuutta, naiselle, jonka jalka laskeutui maahan niin varmana ja joustavana ja jonka liikkeet, olivatpa ne nopeita tai hitaita, olivat aina täydellistynyttä suloa — nopealiikkeinen kuin ilmatar, ylväs kuin kuningatar, — hetkisen heltynyt, hetkisen hallitseva, hetkisen sarkastinen. Hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, joka ei olisi ollut kaunis. Kun tämän kirjoittaja ajattelee häntä, tuntee hän itsensä jälleen nuoreksi ja muistaa ihanteensa.

Niin hän saapui kantaen laahustintaan toisella sirolla, pyöreällä käsivarrellaan ja kynttilää edessään, sipsuttaen portaita alas Esmondia tervehtimään.

"Hän on koristautunut punaisilla sukillaan ja valkeilla kengillään", sanoi mylord, yhä nauraen. "Ohhoo, hieno neitsykäiseni! näinkö asetat paulasi kapteenille?" Beatrix lähestyi, hymyillen ihanasti Esmondille, joka ei saattanut katsoa mihinkään muualle kuin hänen silmiinsä. Beatrix astui esiin ojentaen päätään aivankuin haluaisi, että Esmond suutelisi häntä, niinkuin tämä oli tehnyt Beatrixin lapsena ollessa.

"Seis", sanoi hän, "olen kasvanut liian isoksi jo! Tervetuloa, Harry-serkku!" ja hän teki Esmondille ylvään kumarruksen, taipuen melkein maahan asti mitä siroimmassa kaarroksessa ja katsellen koko ajan Esmondiin silmät loistavina ja suu hymyten. Rakkaus tuntui säteilevän hänestä. Harry katseli häntä sellaisen ihastuksen vallassa, jollaista Milton on kuvaillut ensimmäisen kerran rakastuneen tuntevan.

"N'est — ce pas?" sanoi mylady matalalla, suloisella äänellä, yhä riippuen Harryn käsivarressa.

Esmond kääntyi ja säpsähti ja punastui kohdatessaan emäntänsä kirkkaat silmät. Hän oli unohtanut tämän, vaipuessaan ihailemaan filia pulchrior'ia.

"Oikea jalka esiin, varpaat taivutukseen, kas niin. Ja niiaa nyt ja näytä punaiset sukkasi, Trix. Niissä on hopeakaistat, Harry. Leskivarakreivitär on ne lähettänyt. Beatrix meni panemaan niitä jalkaansa", virkkoi mylord. "Ole vaiti, sinä tyhmä lapsi", virkkoi neiti, vaientaen veljensä suudelmin. Ja sitten täytyi hänen tulla ja suudella äitiään katsellen koko ajan Harrya äitinsä olan yli. Ja vaikkei hän suudellut Esmondia, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja otti sen jälkeen toisen tämän käsistä omiinsa ja sanoi: "Oi Harry, olemme niin, niin iloisia, kun tulit."

"Meillä on metsäkurppia illalliseksi", sanoi mylord. "Hurraa! saarna toi kovan nälän." "Ja nyt on joulukuun 29 päivä ja meidän Harry on tullut kotiin."

"Hurraa, Pincot-eukkoseni!" sanoi mylord taas; ja armaan ladyn huulet näyttivät liikkuvan aivankuin rukouksessa. Hän tahtoi, että Harry veisi Beatrixin illallishuoneeseen ja meni itse nuoren varakreivin johdattamana. Ja tähän seurueeseen liittyi pian myös Tom Tusher, jonka ainakin neljä tästä viisihenkisestä seurueesta toivoi olevan poissa. Ja pois hän menikin heti kun jälkiruoan tarjoilu alkoi. Ja sitten kertoi Harry suuren, räiskyvän takkavalkean ääressä hänen emäntänsä tai suloisen Beatrixin täyttäissä hänen maljaansa tarinan sotaretkestään; ja vietti ihanimman illan mitä elämänsä mittaan oli kokenut. Aurinko oli jo kauan ennen häntä ylhäällä, niin syvä, suloinen ja virkistävä oli hänen unensa ollut. Hän heräsi aivankuin enkelit olisivat vartioineet hänen vuoteensa ääressä koko yön. Ja varmaan olikin eräs, joka oli yhtä puhdas ja rakastava kuin enkeli, siunannut hänen untaan rukouksillaan.

Seuraavana aamuna kappalainen luki rukoukset Walcoten pienelle perheelle, niinkuin oli tapana. Esmond ajatteli, ettei Beatrix-neiti paljonkaan kuunnellut Tusherin kehoituksia. Koko hartaushetken ajan harhailivat hänen silmänsä joka taholla — ainakin aina, kun Esmond kohotti katseensa ja heidän silmänsä yhtyivät. Varmaankaan ei myös Esmond kovin tarkkaavaisesti kuunnellut herra pastoria. "Tämä olisi voinut olla minun elämäni", ajatteli hän; "tämä olisi voinut olla minun velvollisuutenani aina vanhuuteen asti. No niin, mutta eikö olisi ihanaa olla näiden rakkaiden ystävien luona eriämättä heistä koskaan? Niin, kunnes — kunnes kohtalon määräämä rakastaja tulee ja vie pois kauniin Beatrixin", ja Harry-paralta jäi kuulematta parhain osa Tom Tusherin esitystä, joka saattoi olla hyvin oppinutta ja kaunopuheista, ajatellessaan rakastajaa, joka hälvensi mielestä papin.

Beatrix oli koko rukousten ajan polvistuneena ihan Harry Esmondin edessä. Punaiset sukat oli vaihdettu harmaisiin ja kengät mustun, joissa hänen jalkansa näyttivät aivan yhtäkauniilta. Kaikki kevään ruusut eivät olisi kyenneet kilpailemaan hänen ihonsa raikkauden kanssa, ja Esmond ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään hänen silmiensä aurinkoisen loiston veroista. Rouva varakreivitär näytti väsyneeltä aivankuin valvomisesta, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

Beatrix-neiti huomasi nämä sairauden oireet äidissään ja pahoitteli sitä. "Olen vanha nainen", sanoi mylady ystävällisesti hymyillen; "en saata toivoa, että näyttäisin yhtä nuorelta kuin sinä, kultaseni".

"Hän ei voi koskaan näyttää yhtä hyvältä kuin sinä, äiti, vaikka hän eläisi satavuotiseksi", virkkoi mylord ottaen äitiään vyötäisiltä ja suudellen hänen kättään.

"Näytänkö minä kovin ilkeältä, serkku?" kysäisi Beatrix kääntyen kokonaan Esmondiin päin ja tuoden kauniit kasvonsa niin lähelle tämän leukaa, että hieno, tuoksuava tukka kosketti siihen. Puhuessaan asetti hän sormennenänsä Esmondin hihalle ja Esmond asetti toisen kätensä hänen kädelleen.

"Olen kuin peilisi", sanoi hän, "eikä se voi sinua imarrella."

"Hän tarkoittaa, että sinä katselet häntä aina, kultaseni", sanoi Beatrixin äiti viekkaasti. Silloin Beatrix juoksi pois Esmondin luota ja kiiti äitinsä luo ja suuteli tätä, sulkien myladyn suun kauniilla kädellään.

"Harrya on myös hyvin hauska katsella", sanoi mylady, katsellen lempeillä silmillään nuoreen mieheen.

"Jos on hauska nähdä onnellisia kasvoja", Harry sanoi, "niin näette sellaiset. Mylady sanoi 'amen' huokaisten. Ja Harry ajatteli, että lordivainajan muisto heräsi ja painoi hänet taas takaisin suruun, sillä hymy kaikkosi ladyn kasvoilta ja niille palasi surullinen ilme."

"Totisesti, Harry, olet hieno poika punaisessa, hopeakoristeisessa puvussa ja mustassa peruukissa!" huudahti mylord. "Äiti, olen väsynyt omaan tukkaani. Koska saan peruukin? Mistä sait pitsikauluksesi, Harry?"

"Se on leskivarakreivittären pitsejä", vastasi Harry; "hän antoi minulle tämän ja muita hienouksia."

"Leskivarakreivitär ei olekaan paha nainen", jatkoi mylord.

"Hän ei ole niin — niin punainen kuin miksi hän on maalattu", virkkoi neiti Beatrix.

Hänen veljensä purskahti nauramaan. "Kerron hänelle, että sinä sanoit niin, totisesti Trix, sen minä teen!" huudahti hän.

"Hän tietää kyllä, ettei sinulla olisi ollut järkeä sitä sanoa, mylord", virkkoi Beatrix-neiti.

"Emme riitele ensimmäisenä päivänä Harryn ollessa täällä, emmehän äiti?" sanoi nuori lordi. "Saadaanpas nähdä pääsemmekö riitelemättä uuteen vuoteen. Mutta otahan nyt vähän tätä joulupiirakkaa! Ja tuossapa tuodaan haarikka — ei, Pincot tuo teetä."

"Mitä kapteeni suvaitsee?" kysäisi Beatrix-neiti.

"Kuules Harry", jatkoi mylord, "minä näytän sinulle hevosiani aamiaisen jälkeen; ja tänäiltana lähdemme linnustamaan ja maanantaina on kukkotaistelu Winchesterissä — pidätkö kukkotaisteluista, Harry? — Sussexin ja Hampshiren herrain välillä kymmenestä punnasta taistelua kohti ja viisikymmentä puntaa maksetaan häviöstä kahdenkymmenen yhden kukon kilpailtua."

"Mitä sinä, Beatrix teet, huvittaaksesi sukulaistamme?" kysäisi mylady.

"Minä kuuntelen häntä", vastasi Beatrix. "Olen varma, että hänellä on sadoittain meille kerrottavia juttuja. Ja minä kadehdin jo espanjalaisia naisia. Oliko se kaunis nunna, jonka sinä Cadizissa pelastit sotamiesten kynsistä? Palvelijasi kertoi siitä eilen illalla kyökissä ja mrs. Betty kertoi sen minulle tänä aamuna kammatessaan minua. Ja palvelijasi sanoo, että sinä olet varmaankin rakastunut, sillä istuit laivankannella koko yön ja töhersit runoja päivät pitkät muistikirjaasi." Harry ajatteli, että vaikka hän eilen oli ollut vailla aihetta runoilleen, niin hän tänään oli sen löytänyt ja etteivät kaikki runoilijain Lindamirat ja Ardeliat yhteensä olleet puoliksikaan niin kauniita kuin tämä nuori olento. Mutta hän ei sitä sanonut, vaari sen teki eräs toinen hänen puolestaan.

Sittenkun ateria oli ohitse ja nuoret olivat menneet, hänen armas emäntänsä alkoi keskustella Esmondin kanssa lapsistaan ja heidän luonteistaan sekä toiveistaan ja suruistaan heihin molempiin nähden. "Mutta minä en pelkää heidän puolestaan vielä", hän sanoi, "kun he ovat kotona äitinsä pesässä. Minua peloittaa heidän maailmaan menonsa, maailmaan, jonne en minä kykene heitä seuraamaan. Beatrix ottaa vastaan toimensa ensi vuonna. Olet kai kuullut erään huhun lordi — lordi Blandfordista. Mutta he olivat molemmat vain lapsia ja se on merkityksetöntä jaaritusta. Tiedän, ettei tämä sukulaisrouva koskaan antaisi poikansa solmia avioliittoa niin köyhän kanssa kuin Beatriximme on. Euroopassa on tuskin ruhtinatartakaan, jota tuo lady pitäisi tarpeeksi hyvänä pojalleen ja omalle kunnianhimolleen."

"Euroopassa ei ole ainoatakaan ruhtinatarta, jota voisi verrata Beatrixiin", virkkoi Esmond.

"Kauneudessako? Niin, kenties ei siinä", vastasi mylady. "Hän on kaikkia muita kauniimpi, eikö totta? Siinä ei minua petä äidin puolueellisuus. Pidin sinua silmällä, kun Beatrix tuli alas rappusia ja luin sen kasvoistasi. Me katselemme silloin kuin ette luule meidän katsovan ja näemme paremminkin kuin luulettekaan, rakas Harry. Ja juuri nyt, kun tuli puhe runoistasi — kirjoitit kauniita säkeitä, kun olit vain poikanen — niin ajattelit Beatrixin olevan sievän aiheen runoiluun, etkö ajatellutkin, Harry?" (Herramme kykeni ainoastaan punastumaan vastaukseksi). "Ja hän onkin; ja sinä et ole ensimmäinen, jonka hänen kauniit kasvonsa ovat vanginneet. Se on nopeasti tehty. Sellainen kirkas silmäpari kuin hänen oppii varsin nopeasti tuntemaan voimansa ja käyttää sitä hyvin aikaisin." Ja katsellen nuorukaiseen tutkivasti omillaan, suloinen leski poistui hänen luotaan.

Ja niin se on — kirkkaan silmäparin kymmenen katsetta riittää valloittamaan nuoren miehen, tekemään hänet orjaksi ja sytyttämään hänen sydämessään tulen ja vieläpä saa hänet unohtamaankin. Ne huikaisevat hänet, niin että menneisyys tulee hänelle heti hämäräksi, ja hän arvioi tuon silmäparin niin arvokkaaksi, että hän antaisi koko elämänsä voidakseen omistaa sen. Mitäpä onkaan parhaiden ystäväin hellä rakkaus tämän aarteen rinnalla? Onko muisto yhtä väkevä kuin toivova odotus? Onko nautinto yhtä voimakas kuin nälkä? Onko kiitollisuus yhtä väkevä kuin kaipuu? Olen katsellut kuninkaallisia jalokiviä Euroopan aarreaitoissa ja ajatellut miten niistä on käyty sotia. Mogul-hallitsijat panivat viralta ja kuristivat ihmisiä niiden tähden tai he keinottelivat niillä, miljoonat kurottautuivat niitä ostamaan ja rohkeimmat menettivät elämänsä kaivaessaan esiin noita pieniä kimaltelevia leluja, joita en pidä sen arvokkaampina kuin hattuninappia. Samoin on myös muita loistavia hempuja (jotka myös ovat kiteytynyttä vettä), joista ihmiset ovat aina tappaneet toisiaan ja riidelleet keskenään ihmissuvun alusta asti, hempuja, joiden kimallus ei kestä kuin muutaman vuosikymmenisen. Missä ovat nyt ne jalokivet, jotka loistivat Kleopatran otsalla tai säteilivät ihanan Helenan kulmilla?

Toisena Esmondin Walcote'iin tulon jälkeisenä päivänä sai Tom Tusher luvan mennä lomalle ja hän läksi kaikkein parhaimmassa kauhtanassaan ja papinkauluksessaan kosimaan sitä nuorta naista, jonka pastori halusi naida. Se ei ollut mikään varakreivin leski, kuten ilmeni, vaan erään oluenpanijan leski Southamptonista. Hänellä oli muutaman tuhannen punnan myötäjäiset. Kelpo Tomin sydän oli niin erinomaisen kurin alainen, ettei itse Venuskaan olisi milloinkaan ilman myötäjäisiä saanut sitä lemmessä loimuamaan. Niinpä hän ratsasti pois hidaskulkuisella valakallaan tavoittelemaan juurevia rakkaitaan. Hän jätti Esmondin tämän armaan emännän ja hänen tyttärensä seuraan ja toverikseen Esmond sai nuoren lordin, joka oli ihastuksissaan sekä siitä, että sai tavata vanhan ystävän, kuin myös siitä, että sai syrjäyttää opettajansa ja latinalaiset kirjansa.

Poika puhui asioista ja ihmisistä ja myös paljon itsestään, avomieliseen, teeskentelemättömään tapaansa. Helppoa oli havaita, että hän ja hänen sisarensa pitivät puolensa hellää äitiä vastaan, eikä ollut vaikeata huomata, että Frank oli äitinsä lemmikki ja suosikki, vaikka he usein riitelivät ja vaikka hyvä lady väitti rakastavansa molempia lapsiaan yhtä paljon. Lordi hallitsi koko taloa (lukuunottamatta kuitenkaan kapinallista Beatrixia) aivan yhtä yksinvaltaisesti nyt kuin ollessaan lapsi ja johtaessaan kylän poikia sotilasleikeissä ja kärkkäästi ruoskiessaan heitä, niinkuin mikäkin ankara korpraali. Tom Tusher puolestaan kohteli nuorta lordia niin kohteliaasti ja huomaavaisesti kuin aina arvohenkilöitä olipa tämän koko tai ikä mikä tahansa. Tätä nuorukaista tosiaankin olikin mahdotonta olla rakastamatta, niin avomieliset ja miellyttävät olivat hänen tapansa, hänen kauneutensa, hänen iloisuutensa, hänen naurunsa helinä ja hänen äänensä suloinen soitto. Minne ikänä hän meni, siellä hän lumosi ja hallitsi. Luulenpa hänen vanhan isoisänsä, tuomiorovastin ja jäykän, vanhan taloudenhoitajan, mrs. Pincotin, olleen yhtä suuressa määrin hänen orjiaan kuin hänen äitinsäkin oli. Esmond puolestaan havaitsi myös pian joutuneensa eräänlaisen lumouksen valtaan, jonka poika loi, ja olevansa tuon lumouksen orja kuten muutkin perheen jäsenet. Ilo, joka hänelle koitui jo Frankin seurasta ja keskustelustakin, oli suurempi kuin hän koskaan on tuntenut kenenkään muun miehen seurassa, olipa tämä keskustelussaan miten miellyttävä tahansa tai nerokkuudestaan kuuluisa. Hänen läsnäolonsa toi auringonpaistetta huoneeseen; hänen naurunsa, hänen lörpöttelynsä, hänen jalo kauneutensa ja muotonsa iloisuus ilostutti ja lumosi kuvaamattoman suuresti. Kun hän sai kuulla pienemmästäkin kurjuudesta painuivat hänen kätensä heti kukkaroa tavoittelemaan ja hän halusi aina antaa myötätuntonsa ja apunsa. Tapa, jolla naiset häntä rakastivat ja hemmoittelivat kun hän pari vuotta jälkeenpäin, vielä poikasena, tuli suureen maailmaan ja hullutukset, joita he tekivät hänen vuokseen (niinkuin hänkin heidän vuokseen) toi mieleen Rochesterin vaiheet, ja hänen voittonsa olivat Grammontin menestyksiä suuremmat. Hänen velkojansakin rakastivat häntä ja mitä kovasydämisimmät koronkiskurit sekä myös muutamat kauniin sukupuolen taipumattomat veikistelijät eivät saattaneet häneltä mitään kieltää. Hän ei ollut vähääkään älykkäämpi kuin kuka tahansa muu mies, mutta sen, mitä hän sanoi, hän toi ilmi sen näköisenä, että ei kukaan muu olisi voinut sitä niin sanoa eikä näyttää sennäköiseltä. Olen nähnyt naisten huvinäytelmään mennessään parveilevan hänen ympärillään Brysselissä teatterin eteisessä. Ja kun hän istui näyttämöllä, katselivat useammat henkilöt häntä kuin näyttelijöitä, pitäen silmällä hänen liikkeitään. Ja muistan Ramillies'ssa, kun hän haavoittui ja kaatui, miten iso, jykevä, punatukkainen skotlantilainen vääpeli heitti piilukeihäänsä maahan, purskahti itkemään kuin nainen, riuhtaisi hänet käsivarsilleen aivankuin hän olisi ollut pieni lapsi ja kantoi hänet pois tulesta. Tämä veli ja sisar olivat kaunein pari mitä koskaan on nähty, mutta heitä sai harvoin nähdä yhdessä sitten kun Frank lensi pois emon pesästä.

Kun he istuivat päivällisellä kaksi päivää Esmondin saapumisen jälkeen (oli vuoden viimeinen päivä) päivänä, joka oli niin onnellinen Harry Esmondille, että sen nauttiminen veti vertaa kaikelle sille tuskalle, minkä hän oli kestänyt ja nyt unhottanut, nuori lordi täytti maljan ja pyysi Harrya täyttämään toisen ja joi sisarensa maljan, onnitellen häntä markiisittaren nimellä.

"Markiisitarko!" virkkoi Harry kummastuneena, sillä hän tunsi jo sekä uteliaisuutta että mustasukkaisuutta.

"Järjettömyyksiä, mylord", virkkoi Beatrix päätään kohauttaen. Rouva varakreivitär kohotti hetkiseksi katseensa Esmondiin ja loi sitten silmänsä maahan.

"Markiisitar Blandford", sanoi Frank. "Vai et sinä tiedä — eikö Punamaali-lohikäärme ole sinulle kertonut?" (Mylordilla oli tapana mainita Chelsean leskivarakreivitärtä tällä ja useilla muillakin nimillä.) "Blandford on saanut kiharan Trix-neidin hiuksista." Herttuatar tapasi poikansa polvistuneena Trix-neidin edessä ja antoi hänelle korvapuusteja ja sanoi, että "tohtori Haren on annettava hänelle vitsaa."

"Toivon, että mr. Tusherkin antaisi vitsaa sinulle", virkkoi Beatrix.

Mylady sanoi ainoastaan: "Minä toivon, ettet kerro mitään tällaisia tyhmiä juttuja muualla kuin kotona, Francis."

"Sanani takeeksi sen totuudesta", jatkoi Frank. "Katsos äiti, miten Harry murjottaa ja miten Beatrix punastuu yhtä punaiseksi kuin hopeakaistoilla koristetut sukkansa."

"Meidän lienee parasta jättää herrat viinin ja oman seuransa varaan", sanoi miss Beatrix, ja hän nousi kuin nuori kuningatar ja ravisti kahisevat, aaltoilevat verhonsa ympärilleen ja poistui huoneesta äitinsä seuraamana.

Lady Castlewood katsahti uudestaan Esmondiin kumartuessaan suutelemaan Frankia. "Älä kerro noita tyhmiä juttuja, lapsi", hän sanoi. "Älä myöskään juo paljon viiniä, sir. Harry ei ole milloinkaan pitänyt viinin juomisesta." Ja ladykin poistui; hänellä oli yllään musta surupukunsa. Hän katsahti takaisin Esmondiin lempeä ilme kauniilla kasvoillaan.

"Se on totista totta", virkkoi Frank siemaisten viiniä lordin elein. "Mitä pidät tästä Lissabonin viinistä — väärentämätöntä Collaresta? Se on parempaa kuin päihdyttävä portviini. Saimme sitä eräässä espanjalaisessa laivassa, joka saapui Vigosta viime vuonna. Äitini osti sitä Southamptonista laivan ollessa siellä — se oli 'Ruusu', kapteenina Hawkins."

"Niin, minä tulin kotiin siinä laivassa", virkkoi Harry.

"Se toi siis kotiin hyvän pojan ja hyvää viiniä", virkkoi mylord. "Totisesti, Harry, toivon, ettei sinulla olisi tuota kirottua puutetta kilvessäsi."

"Ja miksi ei siinä saisi olla puutteellisuutta", kysäisi toinen.

"No ajatteles, että minä menisin sotaan ja saisin surmani — kaikki herrat menevät sotaan — kuka silloin pitää huolen naisväestämme? Trix ei mitenkään jää kotiin; äiti on rakastunut sinuun — niin, minä uskon, että äiti on rakastunut sinuun. Hän ylisti sinua aina ja puhui sinusta yhtämittaa. Ja kun hän meni Southamptoniin laivaa katsomaan, keksin koko jutun. Mutta huomaathan, että se on mahdotonta. Me olemme Englannin vanhinta sukua; saavuimme Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana. Me olimme tosin vain parooneja — mutta mitä se haittaa. Se oli olosuhteiden pakko — Jaakko ensimmäinen pakoitti siihen isoisän isän. Mutta me olemme arvonimien yläpuolella; me vanhat englantilaiset ylimykset emme niitä kaipaa. Kuningatar voi tehdä herttuan koska haluaa. No esimerkiksi Blaudfordin isä, herttua Churchill ja herttuatar Jennings, mitä he ovat, Harry? Hitto vie, sir, mitä he ovat, nostaakseen nenäänsä meidän edessämme? Missä olivat he silloin, kun esi-isämme ratsasti kuningas Henrikin rinnalla Agincourtin taistelussa ja täytti Ranskan kuninkaan maljan Poitiersin taistelun jälkeen? Kautta Yrjänän, sir, miksi ei Blandford naisi Beatrixia? Jumal'auta, hän nai Beatrixin tai muuten minä puutun asiaan. Me menemme avioliittoon Englannin parhaiden sukujen kanssa, ei muiden kuin Englannin parhaan suvun. Sinä olet Esmond, ja ethän voi korjata syntymääsi, poikaseni. Mutta otetaanpas uusi pullo esiin! Mitä, eikö enää? Olen juonut kolme neljännestä tästä itse. Vietin monta monituista yötä isäni kanssa. Seisoit hänen vierellään miehen lailla, Harry; seisoit sukusi tukena. Sinä et voi auttaa onnettomuuttasi, tietäähän sen — ei kukaan ihminen voi."

Vanhempi herroista ilmoitti lähtevänsä emäntänsä teepöytään. Nuorukainen alkoi posket punaisina ja ääntään koroittaen laulaa jotain laulunpätkää ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua Esmond kuuli hänen kutsuvan koiriaan ja yllyttävän niitä puheillaan ja lukemattomat hänen liikkeensä ja ilmeensä, äänen vivahteet ja käynti toivat Esmondin mieleen lordivainajan, Frankin isän.

Ja niin kului vuoden viimeinen ilta. Perhe erkani paljon ennen keskiyötä, epäilemättä koska lady Castlewood muisti edellisiä uudenvuodenaattoja, jolloin onnenmaljoja juotiin ja nauru raikui hänen seurassaan, jolle vuodet, mennyt, nykyinen ja tuleva, olisivat kuin yksi ainut. Hän ei siis välittänyt istua lastensa seurassa ja kuunnella tuomiokirkon kellojen ilmoittavan vuoden 1703:n syntymistä. Esmond kuuli kellojen kumahtelun istuessaan omassa kamarissaan, haaveillessaan siellä olevan hiipuvan takkavalkean ääressä; ja hän kuunteli kellojen viimeisiä ääniä katsellessaan akkunastaan kaupunkia kohti, ja tuomiokirkon suuret, harmaat tornit kohosivat sumuista taivasta vasten ja ylhäällä tuikkivat kirkkaat tähdet.

Näiden loistavien taivaankappalten näkeminen pani hänet ajattelemaan toisia valomeriä. "Ja hänen silmänsä ovat siis jo kokeilleet tehoaan", ajatteli Esmond, "mutta keneen? — kuka voi sen minulle kertoa?" Onni oli, että hänen serkkunsa oli lähellä, ja Esmond tiesi, ettei hänen olisi vaikea saada selville Beatrix-neidin tarinaa pojan yksinkertaisista puheista.

VIII luku.

PERHEPAKINAA.

Mitä Harry ihaili ja mikä hänet lumosi tuossa kauniissa sukulaispojassa — sillä miksi olisi hän tuota lumousta vastustanut — oli se tyyni käskevyys, jonka nuori lordi omaksui, aivankuin käskeminen olisi hänen eittämätön oikeutensa ja koko maailman (joka oli arvossa häntä alempana) tulisi kumartaa varakreivi Castlewoodia.

"Minä tunnen asemani, Harry", sanoi hän. "Minä en ole ylpeä — Winchesterin yliopiston pojat väittävät minua ylpeäksi; mutta ylpeä minä en ole. Minä olen vain varakreivi Francis James Castlewood Irlannin aatelistossa. Olisin saattanut olla — tiedätkö sitä? — Esmondin markiisi ja jaarli Francis James Englannin ylimystössä. Mutta lordivainaja kieltäytyi arvonimestä, jonka hänelle tarjosi minun kummini, entinen Majesteetti. Sinun tulee se tietää — olet meidän perhettämme, katsos — minkä sinä sille voit, ettei kilpesi ole täydellinen, Harry kulta. Mutta siitä huolimatta kuulut erääseen Englannin parhaaseen sukuun. Ja sinä seisoit isäni vierellä ja Luoja auta, minä seison sinun vierelläsi! Sinä et tule koskaan olemaan ystävää vailla, Harry, niinkauan kuin Francis James varakreivi Castlewoodilla on killinkikään. Nyt on vuosi 1703 ja minä tulen täysikäiseksi vuonna 1709. Minä menen takaisin Castlewoodiin; tulen aina asumaan Castlewoodissa. Minä korjaan täydelleen tuon talon. Minun omaisuuteni on siihen mennessä lisääntynyt ihan riittävästi. Varakreivivainaja käytti väärin minun omaisuuttani ja jätti sen perin huonoon tilaan. Äitini elää säästävästi, kuten näet ja pitää minua niin, ettei se juuri sovellu näiden valtakuntain päärille. Minullahan on vain pari hevosta, opettaja ja mies, joka samalla on sekä kamaripalvelija että tallirenki. Mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, niin pannaan nämä asiat tolalleen, Harry. Talomme on oleva sellainen kuin sen tulee olla. Ja sinä tulet aina Castlewoodissa käymään, eikö totta? Sinulle on aina varattuna kaksi linnan pihalta johtavaa huonetta. Ja jos joku halveksuu sinua, hitto heidät periköön, silloin varokoot minua! Minä nain aikaisin — todennäköisesti on Trix jo siihen mennessä oleva herttuatar. Tykinkuulahan voi pyyhkäistä hänen ylhäisyytensä minä päivänä tahansa, tietäähän sen."

"Kuinka?" kysäisi Harry.

"Vaiti, poikaseni!" virkkoi mylord. "Olet meidän perhettämme — olet uskollinen meille, kautta Yrjänän, ja minä siis kerron sinulle kaikki. Blandford on naiva hänet — tai —" ja tässä asetti kreivi pienen kätensä miekkansa kahvalle — "ymmärrät loput. Blandford tietää kumpi meistä kahdesta on parempi aseenkäyttäjä. Minä voin hänet kukistaa floretin tai keihään tai miekan tai tikarin käytössä, jos häntä haluttaa kokeilla. Olen häntä koetellut, Harry, ja hän tietää, totisesti, että minä en ole mikään leikinkappale."

"Mutta et tarkoita", virkkoi Harry, salaten nauruansa vaikka ei kummastustaan, "että voit miekalla pakottaa lordi Blandfordin, kuningaskuntamme ensimmäisen miehen pojan, naimaan sisaresi?"

"Tarkoitan, että olemme serkkuja äidin puolelta, vaikka eihän siinä ole mitään ylpeilemistä. Tarkoitan, että Esmond on Churchillin arvoinen. Ja kun kuningas palaa, on Esmondin markiisin sisar oleva minkä tahansa kuningaskuntamme aatelismiehen tyttären vertainen. Koko Englannissa on vain kaksi markiisia: William Herbert, Powisin markiisi ja Francis James, Esmondin markiisi. Ja kuule, Harry — tee nyt vala, ettet milloinkaan puhu tästä. Anna minulle kunniasanasi gentlemannina, sillä sinä olet gentlemanni, vaikka oletkin —"

"No, anna kuulua, anna kuulua!" virkkoi Harry hieman kärsimättömänä.

"No, kun siis äitimme varakreivivainajaa kohdanneen onnettomuuden jälkeen meni meidän kanssamme Lontooseen pyytämään oikean tuomion täytäntöön panoa teille kaikille, (mitä Mohuniin tulee, tahdon hänen verensä yhtä varmaan kuin nimeni on varakreivi Francis Esmond) niin me menimme asumaan serkkumme, lady Marlborough'n luo, jonka kanssa olimme olleet riidoissa kauan aikaa. Mutta onnettomuuden tullessa hän seisoi sukunsa tukena. Ja niin teki myös leskivarakreivitär ja niin teit sinäkin. No niin, sir, sillävälin siis kun äitini oli vetoamassa edesmenneeseen Oranian prinssiin — en tahdo koskaan sanoa häntä kuninkaaksi — ja sillävälin kuin sinä olit vankilassa, me asuimme lordi Marlborough'n talossa. Lordi ei joutunut olemaan kotonaan, hän kun oli sotaväen mukana Hollannissa. Ja silloin — mutta kuule, Harry, ethän sitten kerro?"

Harry vannoi uudestaan pitävänsä asian salassa.

"No niin, pidimme kaikella tavalla hauskaa, kuten ymmärrät. Ja herttuattarella oli tapana suudella minua ja niin tekivät myös hänen tyttärensä ja Blandford rakastui niin turkasesti Trixiin ja Trix piti hänestä. Ja eräänä päivänä Blandford — hän suuteli Beatrixia oven takana — niin hän teki — ja herttuatar sai hänet kiinni siitä ja silloin häh antoi semmoisen läimäyksen sekä Trixin että Blandfordin korville — olisitpa vain nähnyt! Ja sitten hän sanoi, että meidän on heti poistuttava ja solvasi äitiä, joka muka oli perillä asiasta; mutta eihän hän koko aikana jaksanut ajatella muuta kuin isää. Ja niin tulimme sieltä Walcote'iin — Blandford oli pantu arestiin eikä hänen annettu tavata Trixiä. Mutta minä pääsin pujahtamaan hänen luokseen. Minä kiipesin vesiränniä pitkin ylös ja pääsin sisään akkunasta, jonka ääressä hän itki."

"Markiisi", sanoin minä, sitten kun hän oli aukaissut akkunan ja auttanut minut sisään, "te tiedätte, että minä kannan miekkaa; minä katsos olin vienyt sen mukanani."

"Oi, varakreivi", sanoi hän — "oi, rakas Frank!" ja hän heittäytyi käsivarsilleni ja alkoi itkeä ja huutaa: "Minä rakastan Beatrix-neitiä niin, että minä kuolen, jos en saa häntä omakseni."

"Rakas Blandford", sanoin minä, "olet kovin nuori ajattelemaan naimista." Sillä hän oli vain viisitoistavuotias ja sen ikäinen nuorimies tuskin voi sitä ajatella.

"Mutta minä odotan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hän vain huolii minusta", sanoi hän. "Minä en mene koskaan naimisiin — en, en, en, muiden kuin hänen kanssaan, en, en ruhtinattarenkaan kanssa, vaikka muut puuhaisivat sitä miten paljon tahansa. Jos Beatrix odottaa minua, niin hänen Blandfordinsa vannoo olevansa uskollinen. Ja hän kirjoitti lapun, — hän ei kirjoittanut sitä oikein sillä hän kirjoitti olen valmis vereläni alekirioittaman, joka, kuten tiedät, Harry, ei ole oikein — ja vannoi, ettei hän naisi ketään muuta kuin jalosukuisen neidin Gertrude Beatrix Esmondin, rakkaimman ystävänsä, Francis Jamesin, Esmondin neljännen varakreivin, ainoan sisaren. Ja niin annoin minä hänelle medaljongin, jossa oli Beatrixin hiuksia."

"Jossako oli Beatrixin hiuksia?" huudahti Esmond.

"Niin. Trix antoi sen minulle herttuattaren kanssa riideltyämme juuri sinä päivänä. Mutta aivan varmaan en minä sitä tarvinnut; minä annoin siis sen Blandfordille, ja me suutelimme toisiamme erotessamme ja sanoimme: hyvästi veli! Ja minä laskeuduin takaisin vesiränniä myöten ja lähdimme kotiin vielä sinä iltana. Sitten hän meni King's College'iin Cambridge'iin, ja minä menen myös pian Cambridge'iin. Ja jos ei hän pysy sanassaan (hän on kirjoittanut vain kerran), niin hän tietää, että minä kannan miekkaa, Harry. Tule, menkäämme katsomaan kukkotaistelua Winchesteriin."

"Mutta olenpa varma", hän jatkoi hetken kuluttua, "ettei Trixin sydän murru hänen tähtensä. Herra nähköön! missä ikänä hän vain miehen näkee, siellä hän alkaa koetella silmiensä voimaa häneen. Ja nuori sir Wilmot Crawley Queen's Crawley'sta ja Anthony Henley Alresfordista mittelivät miekkoja hänen tähtensä Winchesterin kokouksessa kuukausi sitten."

Sinä yönä ei Harryn uni ollut läheskään niin virkistävä eikä suloinen kuin se oli ollut kahtena ensimmäisenä iltana hänen saapumisensa jälkeen Walcotiin. "Nuo kirkkaat silmät ovat siis jo loistaneet toiselle", hän ajatteli, "ja nuo sievät huulet tai ainakin posket ovat jo alkaneet sen työn, jota varten ne luotiin. Tässä on tyttö, joka ei vielä ole kuuttatoista täyttänyt ja eräs nuori herra huokailee jo hänen hiuskiharansa ääressä ja kaksi maalaisherraa on jo valmiina katkaisemaan toistensa kaulat saadakseen kunnian tanssia hänen kanssaan. Mikä narri olenkaan, vaivatessani itseäni tällä intohimolla ja kärventäessäni siipiäni tällä tyhmällä tulella! Siipiänikö? — miksi ei yhtä hyvin kainalosauvoja? Meidän välillämme on kyllä vain kahdeksan vuoden ikäero, mutta tosielämässä minä olen häntä kolmekymmentä vuotta vanhempi. Miten saattaisin koskaan toivoa voivani miellyttää hiomattomilla tavoillani ja järeillä kasvoillani niin suloista olentoa? Kuuntelisiko hän milloinkaan, vaikka vakuuttaisin omistavani miten paljon tahansa ansiota ja luoneeni itselleni nimen. Hänen siis täytyy tulla rouva markiisittareksi ja minun täytyy jäädä nimettömäksi äpäräksi. Oi isäntäni, isäntäni!" (Esmond alkoi lohduttoman surullisesti ajatella valaa, jonka oli tehnyt kuolevalle lordiparalleen). "Oi emäntäni, armain ja lempein, oletko tyytyväinen uhriin, jonka orporaukka tekee puolestasi, hän, jota rakastat ja joka rakastaa sinua niin suuresti?"

Sitten tuli kiusaus rajumpana. "Sana vain", ajatteli Harry, "pieni selitys, ja kaikki tämä muuttuisi; mutta ei, minä olen vannonut hyväntekijäni kuolinvuoteen ääressä. Hänen ja hänen omaistensa vuoksi, menneiden päivien siunaavan rakkauden ja ystävällisyyden vuoksi annoin hänelle lupaukseni; ja vanhurskas Jumala antakoon minulle voimaa pysymään sanassani!"

Seuraavana, päivänä hänen armas emäntänsä huomasi, mitä hänen mielessään liikkui vaikka Esmond ei antanut mitään merkkiä siitä, vaan koetti olla tavallista iloisempi ja hauskempi, kun hän aamiaisella kohtasi ystävänsä. Lady, jonka kirkkaat silmät huomasivat Esmondin jokaisen sielunliikkeen, näki että jokin vaivasi häntä, sillä hän katsoi Esmondiin huolestuneesti useamman kerran aamiaisen aikana, ja kun tämä sen jälkeen meni huoneeseensa, seurasi lady häntä sinne hetken perästä ja koputti hänen ovelleen.

Koko asia selvisi varmaankin ladylle heti, kun hän astui huoneeseen, sillä hän keksi nuoren herran matkalaukkuaan täyttämässä. Esmond oli panemassa toimeen päätöstä, johon hän edellisenä iltana oli tullut, että nopeasti pakenisi tätä kiusausta.

Lady sulki oven hyvin huolellisesti ja nojasi sitten siihen kovin kalpeana, kädet ristissä edessään, katsellen nuoreen mieheen, joka oli polvistuneena matkalaukkunsa ääressä. "Niinkö pian sinä menet?" hän sanoi.

Esmond nousi seisomaan ja kenties punastui, kun hänet noin yllätettiin ikäänkuin itse teossa, ja tarttui toiseen ladyn somista pikku käsistä — se oli se, jossa oli hänen vihkimäsormuksensa — ja suuteli sitä.

"Kaikkein parasta on niin, armahin lady", hän sanoi.

"Minä tiesin jo aamiaisella, että sinä menisit. Minä — minä luulin ensin, että viipyisit. Mitä on tapahtunut? Miksi et voi kauemmin viipyä luonamme? Mitä on Frank sinulle kertonut — puhelitte keskenänne myöhään viime yönä?"

"Chelseasta myönnettiin minulle vain kolmen päivän loma", Esmond vastasi niin iloisesti kuin hän kykeni. "Tätini — hän antaa minun sanoa itseään tädiksi — on nyt emäntäni! Häntä saan kiittää upseerinarvostani ja koreasta takistani. Hän on ottanut minut kultaiseen suosioonsa; ja uuden kenraalini pitäisi tulla Chelsea'hen päivälliselle huomenna — kenraali Lumley'n. Hän on määrännyt minut adjutantikseen ja minun pitää saada kunnia palvella häntä. Kas, tässä on kirje leskivarakreivittäreltä. Posti toi sen eilen illalla, mutta minulla ei ollut halua puhua siitä, sillä pelkäsin, että viimeinen, hauska yhdessä olomme häiriintyisi."

Mylady vilkaisi kirjeeseen ja laski sen sitten kädestään hieman ylenkatseellisen hymyn päilyessä hänen kasvoillaan. "Sen lukeminen ei ole tarpeen", hän sanoi. (Hyvä olikin, ettei hän sitä tehnyt, sillä Chelsean viesti, joka oli leskikreivitärparan tavallista ranskalaista sekamelskaa, myönsi Esmondille pitemmän loman kuin hän oli sanonut. 'Je vous donne', kirjoitti jalo rouva, 'oui jour, pour vous fatigay parfaictement de vos parens fatigans') — "kirjeen lukeminen ei ole tarpeen", hän sanoi. "Mitä Frank sinulle kertoi viime yönä?"

"Hän ei kertonut minulle paljonkaan sellaista mitä en olisi tiennyt", Esmond vastasi. "Mutta olen ajatellut sitä vähäistä ja tämä on tulos: minulla ei ole mitään oikeutta nimeen, jota kannan, hyvä lady, ja vain teidän kärsivällisyytenne ansiota on, että saan sitä kantaa. Jos hetkisen ajattelinkin sellaista, mikä varmaan on liikkunut teidänkin mielessänne —"

"Niin, se on liikkunut, Harry", virkkoi lady. "Olen sitä ajatellut ja ajattelen yhä. Ja minä nimittäisin mieluummin pojakseni sinua kuin ylhäisintä Euroopan ruhtinaista — juuri niin, kuin ylhäisintä Euroopan ruhtinaista. Sillä kukapa heistä on niin hyvä ja niin urhea ja kuka rakastaisi äitiään niinkuin sinä rakastat? Mutta on esteitä, joita äiti ei voi mainita."

"Minä tunnen ne", sanoi mr. Esmond, keskeyttäen hymyllään ladyn puheen. "Tiedän, että esteenä ovat sir Wilmot Crawley Queen's Crawleystä ja mr. Anthony Henley Grangesta ja Mylord Blandfordin markiisi, joka tuntuu olevan suosittu kosija. Pyydätte vain minua kantamaan rouva markiisittaren värejä ja tanssimaan hänen häissään."

"Oi, Harry, Harry, mikään näistä hullutuksista ei minua peloita", lady Castlewood huudahti. "Lordi Churchill on vain lapsi ja hänen haaveilunsa Beatrixista oli vain poikamaista hullutusta. Hänen vanhempansa näkisivät hänet mieluummin haudassa kuin avioliitossa alempiarvoisen kanssa. Ja luuletko, että minulla on halua ryhtyä tavoittelemaan miestä Francis Esmondin tyttärelle, tai että alistuisin työntämään tyttäreni tuohon ylpeään perheeseen, missä hän vain aiheuttaisi riidan pojan ja vanhempien välille ja tulisi kohdelluksi alempiarvoisena. Semmoinen matalamielisyys on minusta inhoittavaa. Beatrix halveksisi sitä. Oi Harry, vika ei ole sinussa vaan Beatrixissa. Minä tunnen teidät molemmat ja rakastan teitä: tarvitseeko minun sitä rakkautta nyt hävetä? Ei, ei koskaan, ja sinäkö, rakas Harry, olisit ansioton! Minä vapisen Beatrix-parkani vuoksi — jonka itsepäisyys peloittaa minua. Hänen mustasukkaista luonnettaan (minun sanotaan myös olleen mustasukkaisen, mutta Jumalan kiitos, olen nyt parantunut tuosta synnistä) ja turhamaisuuttaan eivät mitkään sanani eivätkä rukoukseni voi parantaa — vain kärsimykset, vain kokemus ja perästäpäin tuleva katumus. Oi Henry, hän ei tee onnelliseksi sitä miestä, joka häntä rakastaa. Poistu täältä poikani, jätä hänet. Rakasta meitä aina ja ajattele meitä ystävällisesti. Ja minuun nähden tiedät rakkaani, että näiden seinien sisäpuolella on kaikki se, mitä minä maailmassa rakastan."

Havaitsiko Esmond myöhemmässä elämässään tosiksi ne sanat, jotka hänen hellä emäntänsä surullisella mielellä lausui? Esmondia varoitettiin; mutta varmaan ovat myös muut ennen häntä ja hänen jälkeensä saaneet varoituksia, ja hänkin hyötyi siitä saman verran kuin useat muut.

Nuori varakreivi oli kovin suruissaan kun hän sai kuulla, ettei Harry voinut tulla hänen kanssaan kukkotaisteluun, koska tämän täytyi mennä Lontooseen. Mutta varmaankin mylord tunsi itsensä lohdutetuksi, kun Hampshiren kukot voittivat kilpailun ja hän sai nähdä jok'ainoan taistelun ja soveliaasti pöyhkeillä hävinneille Sussexin herroille.

Kun Esmond ratsasti kaupunkia kohti, tuli hänen palvelijansa hänen rinnalleen ja kertoi nauraen, että miss Beatrix oli ottanut, esiin uuden puvun ja siniset sukat esiintyäkseen päivällispöydässä niissä ja että hän oli tullut raivoihinsa ja antanut palvelijattarelleen korvapuustin saatuaan kuulla, että Esmond oli lähdössä pois. Miss Beatrixin palvelijatar, mies kertoi, tuli palvelijain saliin itkien ja poski yhä lyönnistä punaisena. Mutta Esmond käski jyrkästi palvelijansa vetäytymään taakseen ja vaikenemaan ja ratsasti eteenpäin pää täynnä ajatuksia — muutamia surullisia ja muutamia sanomattoman armaita ja mieluisia.

Hänen emäntänsä, josta hän oli ollut vuoden erossa, oli taas hänen rakas emäntänsä. Perhe, josta hän oli ollut erotettu ja jota hän mitä hellimmällä kiintymyksellä rakasti, oli taas hänen perheensä. Beatrixin kauneus, jos se hänelle säteili, säteili ystävällisesti, ja hän suhtautui siihen samanlaisella ihastuksella kuin nähdessään hymyävien madonnain kauniita muotokuvia Cadizin luostarissa, kun hän oli lippuineen siellä lähetystoimissa. Vaikeata on sanoa minkälaisin tuntein Esmond suhtautui emäntäänsä. Hänen kohtaamisensa oli tuottanut onnea eikä eroaminen tuottanut mitään suurta tuskaa. Pojan hellyys, rakkaus, joka oli sekä kunnioitusta että huolenpitoa, täytti Esmondin mielen, kun hän ladyä ajatteli. Ja Esmond rukoilee, että se pyhä tuli aina palaisi, olipa hän ladyä lähellä tai etäällä hänestä, siitä hetkestä tähän ja tästä hetkestä kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan.

IX luku.

OTAN OSAA 1704:N SOTARETKEEN.

Sitten mr. Esmond ratsasti Lontooseen ja jos leskivarakreivitär olikin ollut vihainen tämän pikaisesta lähdöstä, niin hän nyt oli tavattoman iloinen tämän nopeasta palaamisesta.

Esmond meni heti kunniavierailulle uuden kenraalinsa, Lumleyn luo, joka otti hänet suosiollisesti vastaan. Hän oli tuntenut Esmondin isän ja hän oli myös, niinkuin häntä huvitti sanoa, saanut mitä parhaimmat tiedot mr. Esmondista upseerilta, jonka adjutanttina tämä oli ollut Vigo-retkellä. Mr. Esmond oli kuluneena talvena kirjoitettu luutnantiksi brigaadipäällikkö Webbin jalkaväkirykmenttiin, joka silloin oli päällikköineen Flanderissa. Mutta koska Esmond nyt kiinnitettiin mr. Lumleyn seurueeseen, ei hän liittynyt omaan rykmenttiinsä ennen kuin vuoden perästä, palattuaan Blenheimin sotaretkeltä, joka taisteltiin seuraavana vuonna. Se sotaretki alkoi hyvin aikaisin. Meidän väkemme marssivat leireistään, kun talvi tuskin vielä oli kulunut, ja sijoittuivat Bonnin kaupunkiin Reinin varrella, herttuan toimiessa ylipäällikkönä. Hänen ylhäisyytensä liittyi armeijaan kovin syvän surun painostamana; hänellä oli suruharso hihassaan ja koko hänen perheensä oli surussa. Ja sama postilaiva, joka toi ylipäällikön, toi myös kirjeitä sotaväelle, joka oli saapunut määräpaikkaan ennen ylipäällikköä; kirjeiden joukossa oli myös Esmondille tämän rakkaalta emännältä, ja se kirje oli Esmondista hyvin mielenkiintoinen.

Nuori markiisi Blandford, hänen ylhäisyytensä poika, joka oli otettu oppilaaksi King's College'iin Cambridge'issa, (nuori varakreivi oli myös ollut Cambridge'issa Trinity College'issa ja mr. Tusher oli hänen ohjaajanaan) oli saanut rokon ja oli kuusitoistavuotiaana kuollut. Niin olivat Frank-paran suunnitelmat sisarensa ylenemisestä tuhoutuneet ja tuo viaton lapsellinen intohimo tukahtunut alkuunsa.

Lady olisi suonut Esmondin palaavan — ainakin viittasivat hänen kirjeensä siihen. Mutta vihollisen edessä oltaessa oli tämä mahdotonta ja nuori mies oli vaatimattomalta osaltaan mukana piirityksessä, jota ei tarvitse tässä kuvailla, ja hänellä oli onni päästä siitä ilman minkäänlaista vammaa ja juoda päällikkönsä malja, kun vihollinen oli antautunut. Hän oli yhtä mittaa sotapalveluksessa tämän vuoden eikä ajatellut pyytää lomaa kuten muutamat hänen vähemmän onnelliset ystävänsä tekivät; nämä hukkuivat tuossa hirmumyrskyssä, joka sattui marraskuun loppupuolella, myrskyssä "mi yllä Britannian raivoon sai", (kuten mr. Addison siitä lauloi) ja jossa kymmeniä parhaita laivojamme ja 15,000 merisotilastamme hukkui.

Sanottiin, että herttuamme oli ihan murtunut onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen perhettään; mutta hänen vihollisensa havaitsivat, että hän kykeni heidät kukistamaan sekä myös hallitsemaan suruansa. Vaikka tämän suuren päällikön toimenpiteet olivat olleet onnellisia menneenä vuonna, voitti ne kuitenkin täydellisesti hänen ylväs voittonsa seuraavalla sotaretkellä. Korkea ylipäällikkö meni Englantiin Bonnin taistelun jälkeen, ja armeijamme vetäytyi takaisin Hollantiin, jossa hänen ylhäisyytensä uudelleen järjesti joukot huhtikuussa vuonna 1704 saavuttuaan Harwichista ja astuttuaan maihin Maesland Sluyissa. Sieltä hänen ylhäisyytensä saapui heti Haagiin, jossa hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläät, johtavat upseerit ja muita huomattavia henkilöitä. Mitä suurimpia kunnianosoituksia tuli joka paikassa hänen ylhäisyytensä osaksi — Haagissa, Utrechtissa, Ruremondeasa ja Maestrichtissa. Kansalliset viranomaiset tulivat vastaanottamaan hänen vaunujaan, hänen saapumistaan tervehdittiin tykeillä, komeita valtaistuintelttoja pystytettiin hänelle sinne, missä hän viipyi ja juhlatilaisuuksia valmistettiin niille lukuisille herroille, jotka kulkivat hänen seurueessaan. Hänen ylhäisyytensä tarkasti uudelleen paikallisen ylipäällikön joukot Liegen ja Maestrichtin välillä, sekä sen jälkeen englantilaiset voimat, jotka olivat kenraali Churchillin johdon alaisina lähellä Bois-le-Ducia. Ryhdyttiin kaikkiin valmistuksiin pitkää marssia varten, ja armeija sai suureksi ylpeydekseen kuulla, että ylipäällikön tarkoitus oli siirtää sota Alankomaista muualle ja marssia Mosel-joen vartta myöten. Ennenkuin jätimme Maestrichtissa olevan leirimme, saimme kuulla, että ranskalaisetkin retkeilivät marski Villeroyn johdolla Moselia, kohti.

Toukokuun loppupuolella saapui armeijamme Koblenziin. Ja seuraavana päivänä hänen ylhäisyytensä ja kenraalit, jotka seurasivat häntä, menivät vierailulle Trierin vaaliruhtinaan luokse hänen linnaansa Ehrenbreitsteiniin, ja sillävälin kuin herttuata huvitettiin suuressa juhlassa, jonka vaaliruhtinas oli järjestänyt, kulkivat ratsuväki ja rakuunat Reinin yli. Kaikki oli vielä uutuuden viehätystä, juhlimista ja loistoa — suuren ja kunniakkaan armeijan ylväs marssi ystävällisen maan läpi ja varmaan myös läpi ihanampani paikkojen niitä koskaan olen nähnyt.

Jalkaväkemme ja tykistö, jotka seurasivat ratsuväkeä mahdollisimman nopeasti, meni Reinin ylitse Ehrenbreitsteinin alapuolelta ja eteni siten Casteliin, Mainzia vastapäätä, jossa kaupungissa hänen ylhäisyyttään päälliköineen ja saattueineen maihinnousupaikassa odottivat vaaliruhtinaan vaunut; ne veivät heidät vaaliruhtinaan palatsiin kanuunain jylistessä; ja niin juhlittiin herttuata taas suurenmoisesti. Gidlingen Baijerissa oli määrätty armeijan yhteiseksi kokoontumispaikaksi, ja sinne kulkivat nyt eri teitä englantilaisten, hollantilaisten ja tanskalaisten koko voimat ja saksalaiset apujoukot. Jalkaväki ja tykistö kulki Neckarin yli Heidelbergin kohdalta kenraali Churchillin johdon alaisena; ja Esmondilla oli tilaisuus nähdä tuo kaupunki ja linna, jotka kerran olivat olleet niin kuuluisat ja kauniit (vaikka ranskalaiset olivat ne Turennen johtamina saartaneet ja tuhonneet viime sodassa); hän sai nähdä paikan, jossa hänen isoisänsä oli palvellut kaunista ja onnetonta Pfalzin vaaliruhtinatarta, ensimmäisen Kaarle-kuninkaan sisarta.

Mindelsheimissä tuli kuuluisa Savoijin prinssi vierailulle ylipäällikkömme luo, ja kaikki me tunkeilimme innostuneina esiin saadaksemme edes vilaukselta nähdä tuon loistavan ja pelottoman soturin. Sotaväkemme asetettiin kunniatervehdystä tekemään prinssin eteen, jota huvitti osoittaa ihailuaan tätä jaloa englantilaista armeijaa kohtaan. Viimein saimme viholliset näkyviimme Dillingenin ja Lawingenin välillä, ja näiden kahden armeijan välissä oli Brentz. Vaaliruhtinas, joka päätteli, että Donauworth olisi hänen ylhäisyytensä hyökkäyspaikka, lähetti suuren osaston parhaita joukkojaan kreivi Darcosin avuksi, joka oli asettunut lähellä olevaan Schellenbergin kaupunkiin. Sinne oli tehty mahtavia vallihautoja ja tuhansia työsotilaita oli asetettu vahvistamaan asemaa.

Heinäkuun toisena päivänä herttua teki hyökkäyksen tätä asemaa vastaan, ja tuskin tarvinnee mainita minkälainen menestys meillä oli. Herttualla oli edetessään kuusituhatta englantilaista ja hollantilaista jalkamiestä, kolmekymmentä eskadroonaa ratsuväkeä ja kolme rykmenttiä keisarillisia kyrassiereja. Hän kulki joen yli ratsuväen etupäässä. Vaikka väkemme hyökkäsi verrattoman rohkeasti ja raivoisasti — syöksyen ihan vihollisen tykkejä vasten ja saaden surmansa sen varuksien edessä — työnnettiin meidät useita kertoja takaisin emmekä me olisi aikeessamme onnistuneet, elleivät Badenin prinssin johtamat keisarilliset olisi tulleet apuun, jolloin vihollinen ei kyennyt meitä vastustamaan. Me ahdistimme sen juoksuhautoihin tehden siellä hirveätä surmantyötä, ja niin ihan Tonavalle asti, jossa suuri osa vihollisen joukkoja, seuraten päällikköjensä, kreivi Darcosin ja itsensä vaaliruhtinaan esimerkkiä, koetti pelastautua uimalla. Armeijamme marssi Donauworthiin, jonka baijerilaiset olivat tyhjentäneet ja jossa vaaliruhtinaan sanottiin aikoneen antaa meille lämmin vastaanotto polttamalla meidät vuoteisiimme — sillä talojen alla olevien kellarien, kun me otimme ne huostaamme, havaittiin olevan olkia täynnä. Mutta vaikka soihdut yhä olivat siellä, niin olivat soihdunkantajat livistäneet tiehensä. Kaupunkilaiset saivat talonsa pelastetuiksi ja ylipäällikkömme otti haltuunsa vihollisen ruoka- ja ampumavarat varastohuoneista, puodeista ja makasiineista. Viisi päivää myöhemmin laulettiin suuri "Te Deum" prinssi Ludwigin armeijassa, ja meidän armeijassamme pidettiin hartaan juhlallinen kiitospäivä; Savoijin prinssin onnittelut saapuivat hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle päivän uskonnollisten juhlamenojen aikana ja tuntuivat aivankuin lopettavan ne "amenella".

Ja nyt, saatuaan ensin nähdä sotaisen retken ystävällisen maan läpi sekä usean saksalaisen hovin komeuden ja niissä toimeenpannut juhlat, ankaran kamppailun tulisen taistelun kilvoituksessa sekä voiton riemun, mr. Esmond sai nähdä toisen osan sotatoimista — väkemme saapumisen vihollisen alueelle, jossa se kohdisti kaikkeen ympärillään olevaan miekan ja tulen; hän sai nähdä poltettuja maatiluksia, tallattuja viljavainioita, kirkuvia naisia, teurastettuja poikia ja isiä ja humalaisia sotamiehiä, jotka kiroilivat ja pitivät juominkeja kyynelten, kauhun ja murhan keskellä. Miksi ylevä Historian Runotar, joka niin kernaasti kuvailee sankarien urhoollisuutta ja taistelun ihanuutta, jättää pois nämä tapaukset, jotka ovat niin raakoja, inhoittavia ja alhaisia ja jotka kuitenkin muodostavat moninverroin suurimman osan sodan murhenäytelmästä? Te Englannin gentlemannit, jotka saatte elää mukavasti kotona ja ylpeilette voittolauluista, joissa päällikköjämme ylistetään, te sievät immet, jotka lennätte hypellen alakertaan kuullessanne huilun ja rummun äänen ja hurraatte brittiläisille krenatööreille — oletteko ottaneet lukuun, että nämä seikat ovat olleet tekijöinä siinä voitossa, jota te ihailette ja muodostaneet osan teidän hellimienne sankarien toimista? Ylipäälliköllämme, jota Englanti ja koko Eurooppa, lukuunottamatta ainoastaan ranskalaisia, melkein jumaloi, oli sen verran jumalallista olennossaan, että hän oli aivan tunteeton voiton, vaaran tai tappion tullen. Hän oli tunteeton kaikkein suurimman vastuksen ja kaikkein tavallisimman juhlallisuuden edessä; hän oli tunteeton sadantuhannen taisteluriviin asettuneen miehen ja palavan majansa eteen surmatun talonpojan edessä. Hän oli tunteeton juopuneiden saksalaisten aatelisherrain juominkeja katsellessaan ja itsevaltiaan hovissa, ja tehdessään pöytänsä ääressä leirimajassaan suunnitelmiaan ja vihollisen patterien edessä, jotka syöksivät kidoistaan tulta ja turmaa ja kasasivat ruumiita hänen ympärilleen, — hän oli aivan tyyni, kylmä, päättävä niinkuin kohtalo. Hän teki kavalluksen ja hovikumarruksen, hän kertoi niin mustan valheen kuin Styx-virta yhtä kevyesti kuin hän sanoi kohteliaisuuden tai puhui ilmasta. Hän otti rakastajattaren ja hylkäsi hänet, hän petti hyväntekijänsä ja auttoi häntä ja olisi hänet surmannut aina vain yhtä tyynesti ja tuntien yhtä vähän katumusta kuin Klotho kehrätessään lankaansa tai Lakhesis katkaistessaan sen. Olen kuullut Savoijin prinssin upseerien sanovan, että prinssi taistelun tuoksinassa tuli eräänlaisen sotaisen raivon valtaan; hänen silmänsä loistivat ja hän syöksyi raivoissaan joka taholle. Hän huusi kirouksia ja rohkaisusanoja ja huusi ja kehoitti verisiä sotakoiriaan eteenpäin, ollen itse aina ensimmäisenä hyökkääjistä. Herttuamme oli yhtä tyyni tykin suun edessä kuin vierashuoneen oven edessäkin. Hän ei varmaankaan olisi voinut olla se suuri mies, joka hän oli, jos hänellä olisi ollut sydäntä rakkauteen tai vihaan tai sääliin tai pelkoon tai katumukseen tai kaihoon. Hän ajoi perille mitä rohkeimman urotyön tai syvimmän älyn kokeen aivan samoin kuin hän suoritti kaikkein kehnoimman teon mihin ihminen kykenee — valhetteli ja petti rakastavan naisen ja ryösti köyhältä kerjäläiseltä puolipennyä samanlaisella hirveällä tyyneydellä ja yhtä hyvin kyeten luonteemme sekä korkeimpiin että matalamielisimpiin tekoihin.

Hänen ominaisuutensa tunnettiin varsin hyvin armeijassa, jossa oli kaikkien puolueitten jäseniä ja paljon viekkautta ja neroa; mutta hän omisti niin täysin kaikkien luottamuksen maailman ensimmäisenä sotapäällikkönä, ja usko ja ihailu hänen ihmeellistä älyään ja menestystään kohtaan oli niin suuri, että juuri ne ihmiset, joilta hän surullisen kuuluisasti petkutti palkan ja päälliköt, joita hän käytti hyväkseen ja loukkasi; — (sillä hän käytti hyväkseen kaikkia ihmisiä, pieniä ja suuria, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä), käytti heitä samalla lailla välikappaleinaan ja otti heiltä jotain, joko jonkun ominaisuuden tai aineellista omaisuutta — hän otti sotilaan veren tai jalokivikoristeisen päähineen tai kuninkaalta satatuhattakruunua rahaa tai osan nälkäänäkevän kenttävahdin kolmesta kuparipennistä; tai hän saattoi ottaa, ollessaan nuori, suudelman naiselta sekä kultaiset ketjut tämän kaulalta, sillä hän otti kaiken mitä voi sekä naisilta että miehiltä. Ja hänessä oli, niinkuin olen jo sanonut, sen verran jumalaista, että hän saattoi nähdä sankarin saavan surmansa tai varpusen kuolevan tuntien samanverran myötätuntoa kumpaakin kohtaan. Ei niin, ettei hänellä olisi ollut kyyneliä: hän saattoi aina tilata esiin tämän varatoimenpiteen oikealla hetkellä; hän voi varata mielinmäärin kyyneleitä ja hymyjä aina kun tarve vaati tämän halvan rovon käyttämistä. Hän saattoi madella kengänkiilloittajan edessä aivan samoin kuin hän imarteli ministeriä tai itsevaltiasta; hän saattoi olla ylpeä, nöyrä, uhkaava, katuva, hän saattoi itkeä ja pusertaa kättänne — tai antaa iskun, kun näki tilaisuuden soveliaaksi — mutta siitä huolimatta ne, jotka sotaväessä tunsivat hänet parhaiten ja olivat enimmän kärsineet hänen tähtensä, ihailivat häntä kaikkein enimmän; ja kun hän ratsasti rivien mukana taisteluun tai tilaisuuden sattuessa nelisti rohkaisemaan pataljoonaa, joka horjui vihollisen hyökkäyksen tai tykkitulen edessä, niin heikonneet miehet ja upseerit saivat uutta voimaa, kun he näkivät hänen kasvojensa ylevän tyyneyden ja tunsivat, että hänen tahtonsa teki heidät vastustamattomiksi.

Blenheimin suuren voiton jälkeen oli sotaväen innostus herttuata kohtaan — hänen katkerimpien yksityisten vihamiestensäkin — jonkinlaista raivoa; niin, juuri ne upseerit, jotka sydämissään häntä kirosivat, olivat kaikkein raivoisimpia hänelle hurraamaan. Kukapa voisi kieltäytyä palkitsemasta ihailullaan sellaista voittoa ja sellaista voittajaa? Ei ainakaan tämän kirjoittaja. Ihminen voi väittää olevansa miten suuri filosofi tahansa, mutta sen, joka taisteli sinä päivänä, täytyy tuntea rintansa ylpeydestä paisuvan, kun hän sen muistaa.

Ranskalaisten oikea siipi oli asetettu lähelle Blenheimin kylää Tonavan varrelle, jossa marski Tallardin asemat olivat; heidän rintamansa saattoi ulottua noin neljä tai viisi kilometriä Lutzingenin edustalle ja ylös metsäistä harjannetta, jonka reunalle oli Savoijin prinssiä vastaan asetettu neljäkymmentä vihollisen ratsuväkiosastoa.

Siellä oli eräs kylä, jonka ranskalaiset olivat polttaneet, koska metsä tosiasiassa oli parempi suoja ja helpompi varjella kuin mikään kylä.

Näiden kahden kylän ja ranskalaisten rintaman edessä juoksi pieni puro, joka ei ollut enempää kuin kaksi jalkaa leveä, rämeikön lävitse (joka ilman kuumuuden vuoksi oli suurimmaksi osaksi kuivanut), ja tämä puro oli ainoa mikä erotti näitä kahta armeijaa. Meidän armeijamme oli tullut ja järjestäytynyt taisteluriviin ranskalaisten edessä kello kuudelta aamulla, niin että he saattoivat hyvin nähdä rintamamme. Koko tämä suuri tasanko mustanaan kuhisi sotaväkeä jo tunteja ennenkuin pommitus alkoi. Kummallakin puolella kesti tätä kuulasadetta useita tunteja; ranskalaiset tykit olivat heidän rintamansa edessä ja tekivät erittäinkin meidän ratsuväkemme joukossa tuhoisaa jälkeä, sekä myös oikean siipemme keisarillisissa joukoissa, joita johti Savoijin prinssi. Hän ei kyennyt etenemään tykistöineen eikä joukkoineenkaan, kun maa hänen edessään oli ojien ja suoaukeamain peitossa ja perin vaikeata kulkutietä tykistölle.

Keskipäivä oli mennyt, kun alkoi vasemman siipemme hyökkäys, jota lordi Cutts, Englannin armeijan urhoollisin ja rakastetuin upseeri johti. Ja nyt nuori adjutanttimme sai sotakokemuksensa täydellisiksi. Nähtyään kaksi suurta sotajoukkoa vastakkain taisteluvalmiina ja saatuaan kunnian ratsastaa määräysten viejänä rintaman toisesta päästä toiseen, hän joutui osalliseksi varsin tavallisesta sotaisesta kunniasta ja sai iskun päähänsä useiden satojen muiden urhoollisten poikain lailla jo melkein tämän kuuluisan Blenheimin päivän alkaessa. Vähän puolipäivän jälkeen, kun järjestäytyminen hyökkäystä varten oli suuren ajanhukan ja monien vaikeuksien jälkeen saatu toimitetuksi, marssi osasto englantilaisia ja hessiläisiä kenraalimajuri Wilkes'in johtaessa linjamme ulointa vasenta siipeä Blenheimiä kohti, edeten kovin urheasti vihollisen ankaran tykkitulen alaisina; heidän tykkinsä olivat paremmissa asemissa ja lukuisammat kuin meidän; kenraalimajuri kulki jalkaisin upseereineen osastonsa etunenässä, marssien avopäin pelkäämättömänä aivan vihollisen eteen, joka sinkosi surmantulta tykeistään ja musketeistaan. Meikäläisiä oli neuvottu olemaan vastaamatta tuleen muuten kuin pistimin ja pajunetein saavuttuamme ranskalaisten paaluvarustuksille asti. Näille johti nyt Wilkes kulkunsa vaarasta välittämättä ja iski miekkansa paaluvarustukseen, ennenkuin meikäläiset vielä ehtivät hyökätä sille. Samassa ammuttiin hänet ynnä hänen everstinsä, majurinsa ja useat upseerinsa, ja joukkomme, joka riemuiten ja hurraten suurenmoisen päättävästi ja urhoollisesti eteni, pysäytti kuitenkin se surmantuli, joka sinkosi esiin vihollisen varuksien takaa, ja sitten hyökkäsi meitä vastaan raivoisasti sivulta Blenheimistä saapunut ranskalainen ratsuväki, kaataen paljon miehiämme. Vihollinen teki kolme raivoisaa ja epätoivoista hyökkäystä jalkaväkeämme vastaan ja työnsi meidät takaisin; niinpä olivatkin jalkaväkiosastomme aivan muserretut ja peräytyivät nyt ryömien pienen puron poikki, jonka yli niin päättäväisinä olimme tunti sitten tulleet, ja koko ajan seurasi meitä ranskalainen ratsuväki, surmaten ja hakaten meitä maahan.

Mutta nyt teki hyökkääjiä kohti raivoisan vastahyökkäyksen Esmondin päällikkö, kenraali Lumley, jonka ratsuosastojen takana pakeneva jalkaväki sai suojaa ja pääsi uudelleen järjestäytymään, sillävälin kuin Lumley työnsi takaisin ranskalaisen ratsuväen ja hyökkäsi Blenheimin kylään sekä paaluaitausta vasten, jonka luona Wilkes sekä useita satoja muita urhoollisia englantilaisia virui surmanröykkiöinä. Mr. Esmond menetti tietoisuutensa tämän hetken jälkeen, eikä tiedä siis tästä kuuluisasta voitostakaan mitään; sillä luoti kaatoi hänen hevosensa ja nuori herramme meni ratsunsa mukana, kaatuen huumaantuneena ja musertuneena sen alle. Hän ei tiedä miten pitkän ajan kuluttua hän tuli tajuihinsa, ja samassa hän menikin uudestaan tainnoksiin tuskasta ja verenhukasta. Hän muistaa tunteneensa näiden hetkien kuluessa jonkinlaisen hämärän tunteen siitä, että ihmisiä valitteli hänen ympärillään, hän muistaa omistaneensa muutamia rajuja katkonaisia ajatuksia hänelle, jolla nyt oli niin suuri osa hänen sydäntään ja ajatuksen siitä, että tähän olivat nyt hänen elämänsä, toivonsa ja onnettomuutensa päättyneet. Kun hän heräsi, hän tunsi äärettömän tuskan viiltävän ruumistaan. Hänen rintakilpensä oli otettu pois ja hänen palvelijansa piteli hänen päätään ylhäällä, — tuo hyvä ja uskollinen Hampshiren poika [Emäntäni lähetti minulle Walcotesta John Lockwoodin ennenkuin lähdin tälle sotaretkelle, ja tämä on aina siitä pitäen ollut luonani. — H.E.] itki katkerasti isäntänsä ääressä, jonka hän oli löytänyt ja luullut kuolleeksi. Ja eräs haavuri tutki olkapäässä olevaa haavaa, jonka Esmond varmaankin sai samalla hetkellä kuin hänen hevosensa ammuttiin ja kaatui hänen päälleen. Taistelu oli nyt ohitse tällä kohdalla kenttää ja kylä oli englantilaisten hallussa. Sen urhoolliset puolustajat olivat vankeja tai he olivat paenneet tai useat heistä olivat myös hukkuneet läheisiin Tonavan vesiin. Esmondin elämä olisi epäilemättä päättynyt ja samoin myös tämä kertomus, ellei kelpo Lockwood niin uskollisesti olisi etsinyt isäntäänsä. Ruumiidenryöstäjät olivat jo liikkeellä toimessaan kaatuneiden viruessa taistelukentällä, ja Jack oli opettanut yhtä näistä ylimyksistä muskettinsa varrella, kun tämä oli ollut kähveltämässä Esmondilta hänen hattuansa ja peruukkiansa ja kukkaroansa sekä hienoja leskivarakreivittären antamia hopeakoristeisia pistooleja. Hän oli juuri ollut kopeloimassa Esmondin taskuja löytääkseen lisäaarteita, kun Jack Lockwood saapui ja lopetti tämän konnan riemun.

Blenheimiin oli perustettu sairaaloita haavoittuneitamme varten, ja siellä makasi nyt Esmond useampia viikkoja, ollen hyvin suuressa hengenvaarassa. Haava, josta hän kärsi, ei ollut kovin suuri, ja lääkäri oli ottanut kuulan pois samalla paikalla missä nuori herramme oli sen saanut; mutta seuraavana päivänä hänen sairaalassa maatessaan häneen nousi kuume ja vähällä oli, ettei se tehnyt hänestä loppua. Jack Lockwood kertoi, että hän oli sekapäisenä puhunut mitä hurjimmalla tavalla ja nimittänyt itseään Esmondin markiisiksi ja ottanut kiinni yhden apulaislääkäreistä, jota oli tullut hänen haavojaan hoitamaan, vakuuttaen tämän olevan Madame Beatrixin ja että hän tekisi tästä herttuattaren, jos tämä vain antaisi myöntymyksensä. Näissä mielettömissä kuvitelmissa ja vana somniassa Esmond kulutti päiviä sillävälin kuin armeija lauloi "Te Deumia" voiton johdosta ja sillävälin kuin ne kuuluisat juhlat pantiin toimeen, joissa herttuaamme, josta nyt oli tehty saksalainen prinssi, huvittivat Rooman kuningas ja hänen aatelistonsa. Herttua meni Englantiin Berliinin ja Hannoverin kautta ja Esmond jäi osattomaksi juhlista, jotka pidettiin noissa kaupungeissa ja jotka hänen päällikkönsä vietti muiden yliupseerien seurassa. Kun Esmond kykeni liikkumaan, päätyi hän kotiin Württembergin herttuan kaupungin Stuttgartin kautta, käyden uudelleen Heidelbergissa, josta hän meni Mannheimiin; sieltä hän teki pitkäveteisen mutta vaivattoman vesimatkan alas Rein-jokea, ja hän olisi pitänyt tätä matkaa varsin miellyttävänä ja kauniina, ellei hänen sydämensä olisi kaihonnut kotiin ja näkemään jotain, joka oli vielä monta kertaa kauniimpaa ja miellyttävämpää.

Melkein yhtä kirkkaina ja iloisina kuin hänen rakastettunsa silmät loistivat valot Harwichissa, kun postilaivamme saapui Hollannista. Monta tuntia ei kestänyt ennenkuin hän, Esmond, oli Lontoossa, sen voin vakuuttaa ja hänet otti avosylin vastaan Chelsean vanha leskivarakreivitär, joka vakuutti, puhuen ranskan- ja englanninkielten sekaista sotkuaan, että Esmondilla oli air noble, että tämän kalpeus puki tätä ja että tämä oli Amadis, joka ansaitsi Glorianan. Ja tuli ja leimaus, suuri oli Esmondin ilo kun hän sai kuulla, että hänen rakastettunsa oli tullut hovinaiseksi ja oli nyt hänen majesteettinsa luona. Vaikka Esmond oli käskenyt Jack Lockwoodin hankkia hevoset, koska heillä oli aikomus ratsastaa Winchesteriin sinä iltana, peruutti hän edellisen käskyn ja tilasi hevoset heti, kun sai kuulla nämä uutiset. Hänellä ei ollut enää mitään asiaa Hampshireen; kaikki hänen toivonsa ja kaihonsa kohdistuivat muutamien penikulmien päähän sieltä, Kensingtonin puiston aitauksen sisäpuolelle. Harry-poloinen ei ollut milloinkaan ennen katsonut peiliin niin hartaasti, ottaakseen selville, oliko hänellä bel air ja pukiko hänen kalpeutensa häntä tosiaankin. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon vaivaa peruukkinsa kiharoista, röyhelöjensä hienoudesta ja kaularöyhelöstään kuin nyt, ennenkuin mr. Amadis ilmestyi Madame Glorianan eteen. Oliko ranskalaisten rintamatuli puoleksikaan niin surmaatuottava kuin ne surmannuolet, joita hänen armonsa silmät sinkosivat? Ah seitsemän taivaan riemut, miten ne olivat ihanat!

Ja niinkuin kuu kalpenee taivaalla melkein näkymättömäksi loistavan aamuauringon valossa, niin ajatteli Esmondkin, varmaankin punastuen, eräitä toisia suloisia, kalpeita kasvoja, surullisia ja väsyneitä, jotka katosivat näkyvistä suloisine lempeine ilmeineen. Ne tuntuivat luovan sellaisen viimeisen katseen; jommoisen Eurydice olisi voinut luoda kaihotessaan rakastajaansa, kun Kohtalo ja Pluto ryöstivät hänet ja hän astui varjojen maahan.

X luku.

VANHA TARINA NARRISTA JA NAISESTA.

Huvittelemishalun, mikäli sitä Esmondilla oli (eikä hän pitänyt desipere in loco'sta [kuvittelemisesta yhdessä paikassa] sen enempää eikä vähempää kuin useimmat muutkaan hänen ikäisensä nuoret miehet) hän voinut mitä suurenmoisimmin tyydyttää, vieläpä parhaassa seurassa mitä kaupunki tarjosi. Kun armeija matkusti sotaleireihinsä ulkomaille, saivat ne upseerit, joilla oli vaikutusvaltaa tai rahaa, helposti lomaa ja havaitsivat, että heidän oli paljon mukavampi kuluttaa aikaansa Pall Mallissa ja Hyde Parkissa kuin viettää talvea varustusten suojassa vanhoissa Flanderin kaupungeissa, joihin englantilaiset sotajoukot olivat kokoontuneet. Purret ja postilaivat kulkivat joka päivä hollantilaisten ja flaamilaisten satamain ja Harwichin välillä; sieltä Lontooseen johtavat tiet ja suuret majatalot olivat tulvillaan sotaherroja; kaupungin ravintolat ja kapakat kuhisivat punatakkeja; ja suuren herttuamme vastaanotot St. James'issa olivat yhtä tungokseen asti täynnä kuin ne olivat olleet Gentissä ja Brysselissä, joissa me olimme kohdelleet häntä kuin valtiasta ja hän meitä hallitsijan ylevin ja juhlallisin elein. Vaikka Esmond oli määrätty luutnantiksi siihen jalkaväkirykmenttiin, jonka eversti oli tuo mainehikas upseeri, brigaadipäällikkö John Webb, ei hän ollut liittynyt tuohon rykmenttiin eikä tullut esitellyksi sen oivalliselle päällikölle siitä huolimatta, että he olivat olleet yhteisellä sotaretkellä ja ottaneet osaa samaan taisteluun. Sillä kun Esmond oli adjutanttina kenraali Lumleylla, joka johti ratsuväkiosastoa, ja koska sotaväki marssi määräpaikkaan Tonavalle eri tietä, ei Esmond vielä ollut kohdannut päällikköään eikä tulevia sotatovereitaan. Mutta Lontoossa, Golden Squaressa, jossa kenraalimajuri Webb asui, sai kapteeni Esmond kunnian ensi kerran tavata ystävänsä, isäntänsä ja tulevan sotapäällikkönsä. Ne, jotka muistavat tämän komean ja hienosti sivistyneen herran, voivat varmaankin myös muistaa hänessä sen ominaisuuden, josta hän ei luullakseni ollutkaan vähän ylpeä, että hän nimittäin oli armeijamme kaunein mies. Eräs runoilija, joka kirjoitti ikävän runosikermän Oudenarden taistelusta kolme vuotta myöhemmin, sanoo, kuvaillessaan Webbiä: —

"Nyt jalo Webb taas johtaa joukkoaan, se näky kaikki viepi mukanaan, edellä muiden kenraal' ratsullaan kuin ylväs Mars jo päätyy kahakkaan; ah armo taivaan suojaks' sankarin sen sorjan Pariin, uljaan Hektorin!"

Mr. Webb piti näitä säkeitä aivan yhtä hyvinä kuin mr. Addisonin kirjoittamaa runoelmaa Blenheimin taistelusta, ja Hektorina olo à la mode de Paris olikin tämän urhean gentlemannin kunnianhimona. Vaikeata olisi ollut koko meidän armeijastamme tai niiden upeain hoviherrain ja Maison du Royn kavaljeerien joukosta, jotka Vendômen ja Villeroyn alaisina taistelivat meitä vastaan, löytää upseeria, joka olisi ollut taitavampi sotilas tai täydellisempi gentlemanni taikka joko urhoollisempi tai ulkomuodoltaan kauniimpi. Ja jos mr. Webb uskoi sen, mitä maailma hänestä sanoi, ja jos hän oli syvästi vakuutettu eittämättömästä nerokkuudestaan, kauneudestaan ja urhoollisuudestaan, niin kelläpä olisi oikeutta ryhtyä hänen kanssaan riitelemään? Tämä hänen itsetyytyväisyytensä piti häntä yleensä hyvällä tuulella, mistä hänen ystävänsä ja ne, jotka olivat hänestä riippuvaisia, osasivat hyötyä.

Hän polveutui hyvin vanhasta wiltshireläisestä suvusta, jota hän kunnioitti yli kaikkien sukujen maailmassa. Hän kykeni näyttämään sukunsa polveutumisen kuningas Edward I:n ajoilta asti, ja hänen ensimmäinen esi-isänsä Roaldus de Richmond ratsasti Wilhelm Valloittajan rinnalla Hastingsin tantereella. "Olimme aatelismiehiä, Esmond", hän tapasi sanoa, "jo silloin kun Churchillit olivat tallirenkejä." Hän oli kovin pitkä mies ja oli tanssikengissään kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä (suurissa saappaissaan ja korkeassa vaaleassa peruukissaan hattuineen ja töyhtöineen hän oli ainakin kahdeksan jalkaa pitkä). "Minä olen pitempi kuin Churchill", hän tapasi sanoa tarkastaen itseään kuvastimessa, "ja olen rakenteeltani täydellisempi; ja jos eivät naiset pidä minusta, jolla ei ole luomaa nenässä niin enpä minä totisesti voi sitä auttaa ja Churchill vie minusta voiton siinä." Hän vertailikin itseään alinomaa herttuaan ja pyysi aina ystäviään vertailemaan heitä. Ja kun hän puhui näin avomieliseen tapaan, niinkuin hän maljansa ääressä teki, nauroivat juomaveikot ja yllyttivät häntä, ystävät olivat pahoillaan, juonittelijat ja imartelijat kannustivat häntä jatkamaan, ja juorukellot kuljettivat nämä jutut päämajaan ja niin lisäsivät sitä kaunaa, mikä jo oli olemassa suuren ylipäällikön ja erään kykenevimmän ja urhoollisimman kenraalin välillä mitä hänellä oli koskaan ollut.

Kenraalin katkeruus herttuaa kohtaan oli niin silmiinpistävä, että sen huomasi jo, kun ensikertaa joutui puolentunnin ajaksi keskustelemaan kenraali Webbin kanssa. Ja hänen vaimonsa, joka ihaili kenraaliaan ja piti häntä sata kertaa pitempänä, kauniimpana ja urhoollisempana kuin miksi lahjojaan tuhlaava luonto oli hänet tehnyt, vihasi suurta herttuaa sellaisella itsepintaisuudella, jommoista uskollisten vaimojen sopiikin tuntea miestensä vihamiehiä kohtaan. Ei niin, että herttua olisi vielä ollut vihamies; mr. Webb oli lausunut päälliköstään tuhansia moitteita, jotka tämä oli antanut anteeksi; ja ylipäällikkö, jonka vakoojat olivat joka paikassa, oli kuullut ainakin tuhannen seikkaa lisäksi, asioita, joita Webb ei ollut koskaan sanonutkaan. Mutta tälle suurelle miehelle ei anteeksiantaminen tuottanut mitään vaivaa, ja hän sieti loukkauksen ja hyväntyön yhtä helposti.

Jos joku lapsistani ottaa vaivakseen lukea nämä esi-isänsä muistiinpanot, niin en soisi hänen arvostelevan suurta herttuata sen mukaan, mitä hänen aikalaisensa ovat hänestä kirjoittaneet. [Tämä kappale Esmondin muistiinpanoissa on kirjoitettu lehdelle, joka on jälkeenpäin liitetty käsikirjoituskirjaan ja on päivätty 1744, varmaankin siis sen jälkeen kuin hän oli kuullut herttuattaren kuolemasta.] Ketään ihmistä ei ole niin äärettömästi ylistetty eikä parjattu kuin tätä suurta valtiomiestä ja soturia; ja totisesti ei myös kukaan ihminen ole koskaan ansainnut suurempaa ylistystä eikä pahempaa moitetta. Jos tämän kirjoittaja yhtyy viimemainittuun puolueeseen, niin hyvin todennäköisesti on hänen yksityinen, mieskohtaisesti tuntemansa loukkaus syynä hänen vihaansa.

Kun Esmond näyttäytyi ylipäällikön vastaanotossa, ei hänen ylhäisyytensä voinut hituistakaan muistaa kenraali Lumleyn adjutanttia; ja vaikka hän tunsi Esmondin perheen aivan hyvin, koska hän oli ollut sotaretkellä molempien lordien (lordi Franciksen ja varakreivi Esmondin isän) kanssa Flanderissa ja Yorkin herttuan vartioväessä, niin Marlborough'n herttua, joka oli ystävällinen ja avulias niinsanotuille laillisille varakreivi Castlewoodin edustajille, ei kiinnittänyt mitään huomiota luutnanttiparkaan, joka kantoi heidän nimeään. Ystävällinen sana tai tunnustus tai yksi ainoa hyväksyvä katse olisi voinut muuttaa Esmondin mielipiteen tuosta suuresta miehestä, ja kukapa tietää, eiköhän siinä tapauksessa sen satiirin sijasta, jota hänen kynänsä ei voi olla kirjoittamatta, alhainen historiankirjoittajamme olisi valinnut ylistelevien osaa? Meidän on vain muutettava katsantokantaamme ja suurikin teko näyttää katalalta; sen mukaan kuin käännämme perspektiivilasia, näyttää jättiläinen kääpiöltä. Saatatte kyllä kuvailla, mutta kuka voi todistaa, onko näkönne selvä tai ei taikka tiedonantokeinonne tarkat? Jos tuo suuri mies olisi sanonut sanankaan tälle vähäiselle (hänhän olisi astunut ulos kullatuista vaunuistaankin puistamaan rääsyisen, haavojen uuvuttaman Lasaruksen kättä, jos hän vain luuli, että Lasaruksesta olisi hänelle jotain hyötyä) olisi Esmond epäilemättä taistellut hänen puolestaan kynällä ja miekalla koko voimallaan; mutta lordi-leijona ei kaivannut herra hiiren apua tällä hetkellä, ja niinpä Muscipulus meni pois ja alkoi nakertaa puolustusaseita.

Näin sai siis nuori herra, jota hänen perheensä ja epäilemättä myös hän itse piti täydellisenä sankarina, kokea, ettei päivän suuri sankari kiinnittänyt häneen sen enemmän huomiota kuin armeijansa pienimpään rumpaliin. Chelsean leskivarakreivitär oli raivoissaan tästä perheensä laiminlyönnistä ja hän kävi kovan taistelun lady Marlborough'ta vastaan (joksi lady Castlewood itsepintaisesti nimitti herttuatarta). Herttuatar oli nyt kuningattaren ylihovimestaritar ja kuningaskuntamme suurimpia henkilöitä, samoinkuin hänen puolisonsa oli koko Euroopan; ja näiden kahden ladyn taistelu tapahtui kuningattaren vastaanottohuoneessa.

Vastaukseksi tätini kiihkeisiin valituksiin virkkoi herttuatar vihaisesti, että hän oli tehnyt parhaansa Esmondin laillisen sukuhaaran hyväksi ja ettei voitu odottaa, että hän pitäisi huolen tuon perheen äpäräsikiöistä.

"Äpäristäkö?" virkkoi varakreivitär raivoissaan. "Churchillien joukossa on äpäröitä, niinkuin teidän armonne tietää, ja Berwickin herttuasta pidetään varsin hyvää huolta."

"Madame", virkkoi herttuatar, "tiedätte kyllä kenen syy on, ettei sellaisia herttuoita ole myöskin Esmondin suvussa ja miten erään tunnetun ladyn pienoinen suunnitelma raukesi tyhjiin."

Esmondin ystävä Dick Steele, joka oli suorittamassa palveluksiaan prinssille, kuuli ladyjen väittelyn hovissa. "Ja luulenpa totisesti, Harry", virkkoi Dick, "että sinun sukulaisesi hävisi ottelussa."

Dick ei voinut pitää juttua omana tietonaan; ennen iltaa tiedettiin se jo kaikissa kahviloissa. Se oli painettuna eräässä "News Letters" julkaisussa, ennenkuin kuukausi oli loppuun kulunut, ja hänen ylhäisyytensä M-rlb-r-gh'n herttuattaren vastaus eräälle paavinuskoiselle hovinaiselle, joka kerran oli entisen K-J-kon suosikki, oli painettuna useissa paikoissa huomautuksen ohella, jossa selitettiin, että herttuatar ei ollut suonut itselleen hetkenkään lepoa, kun tämän perheen pää hiljattain sai surmansa onnettomassa kaksintaistelussa, ennenkuin sai eläkkeen orvoksi jääneille perillisille ja leskelle hänen majesteettinsa apurahastosta. Tämä riita ei suinkaan edistänyt Esmondin ylennystä ja pani hänet tosiaankin niin häpeämään itseään, ettei hän uskaltanut uudelleen näyttää kasvojaan ylipäällikön vastaanotoissa.

Niiden kahdeksantoista kuukauden kuluessa, jotka olivat kuluneet siitä kuin Esmond oli nähnyt rakasta emäntäänsä, oli tämän hyvä isä, vanha tuomiorovasti, jättänyt tämän elämän, viimeiseen asti periaatteilleen uskollisena ja kehoittaen perhettään aina muistamaan, että kuningattaren veli, kuningas Jaakko III, oli oikea hallitsija. Hänen loppunsa oli kovin mieltä ylentävä, niinkuin hänen tyttärensä kertoi Esmondille; hänen tytärtään ei suinkaan hämmästyttänyt vähän kun hän tuomiorovastin kuoleman jälkeen (tuomiorovasti oli aina elänyt hyvin vaatimattomasti) havaitsi, että hänen isänsä oli jättänyt jälkeensä sievoisen 3000 punnan erän ja testamentannut sen myladylle.

Tällä pikku omaisuudella kykeni lady Castlewood, sitten kun hänen tyttärensä palvelus hovissa alkoi, menemään Lontooseen, jossa hän järjesti pienen, aistikkaan kodin hovin läheisyyteen Kensingtoniin ja toi lapsensa sinne mukanaan; ja täällä tapasi Esmond nyt ystävänsä.

Nuoren lordin yliopistoelämä oli päättynyt jotenkin äkkinäisesti. Kelpo Tusher, hänen opettajansa, oli havainnut nuoren herran aivan hillittömäksi. Mylord haaskasi elämänsä kaikenlaisiin kujeisiin ja yltyi, niinkuin kotona kasvatetut pojat tekevät, satoihin poikamaisiin hullutuksiin. Niin siis tohtori Bentleyn, Trinityn uuden harjoitusmestarin mielestä oli soveliasta kirjoittaa varakreivitär Castlewoodille, mylordin äidille, ja pyytää häntä ottamaan pois nuori aatelismies yliopistosta, jossa hän kieltäytyi oppimasta ja jossa hän yltiöpäisellä esimerkillään sai vain pahaa aikaan. Uskonpa tosiaankin, että lordi oli vähällä saada aikaan tulipalon Nevil's Courtissa, tuossa kauniissa uudessa yliopistomme nelikulmiossa, jonka Sir Cristopher Wren oli hiljattain rakentanut. Mylord töyttäsi nurin erään proctorin palvelijoista, joka aikoi vangita hänet joissakin yökujeissa; hän piti päivälliskemut Walesin prinssin syntymäpäivänä, joka oli kahden viikon kuluttua hänen omasta syntymäpäivästään ja ne kaksikymmentä nuorta herraa, jotka olivat läsnä, päätyivät kadulle viininsä juotuaan. He olivat juoneet maljoja kuningas Jaakon terveydeksi avonaisten akkunain ääressä ja laulaneet kavaljeerilauluja ja huutaneet: "Jumala kuningasta suojelkoon!" suurella pihalla, niin että harjoitusmestari oli sydänyöllä tullut asunnostaan ja hajoittanut tuon kapinallisen seurueen.

Tämä oli mylordin kujeitten kukkura, ja kun pastori Thomas Tusher, jalosukuisen lordin varakreivi Castlewoodin perhepappi, huomasi, ettei hänen rukouksistaan ja saarnoistaan ollut mitään maallista hyötyä lordille, hän hylkäsi holhoojan velvollisuutensa ja meni ja nai tuon oluenpanijan lesken Southamptonista ja vei hänet ja hänen rahansa virkataloonsa Castlewoodiin.

Mylady ei voinut olla pojalleen vihainen siitä, että tämä oli juonut kuningas Jaakon maljan, koska hän itse oli lojaalinen tory niinkuin kaikki Castlewoodin perheen jäsenet olivat, ja tyytyi huokaisemaan, tietäen varmaankin, ettei hänen kieltonsa ollenkaan vaimentaisi nuoren lordin halua sotaiseen elämään. Lady olisi halunnut poikansa liittyvän samaan rykmenttiin, jossa Esmond oli, sillä hän toivoi, että Harry holhoaisi ja neuvoisi itsepäistä nuorta sukulaistaan; mutta nuori lordi ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin vartioväestä, ja hänelle hankittiin siis toimi Ormondin herttuan rykmentistä. Esmond sai siis tietää, kun hän palasi Saksasta Blenheimin taistelun jälkeen, että mylord oli vänrikki ja palkkaa nauttiva upseeri.

Huomio, jota kumpikin lady Castlewoodin lapsista herätti esiintyessään seurapiireissä, oli tavaton; ja koko kaupunki alkoi pian laulaa heidän ylistystään; niin kaunista paria, sanottiin, ei oltu koskaan nähty. Nuoren hovineidin maljoja juotiin joka pöydässä ja kaikissa ravintoloissa; ja nuoren lordin muhkeutta ihailtiin vielä enemmän kuin hänen sisarensa kauneutta. Satoja lauluja kirjoitettiin tästä parista; ja niinkuin senaikuinen tapa oli, ylistettiin nuorta lordia näissä anakreonlauluissa yhtä lämpimästi kuin Batyllusta. Voin vakuuttaa, että hän otti vastaan hyvin kiitollisena kaupungin mielipiteen hänestä, ja tyytyi vilpittömyydellä ja lumoavalla iloisuudella, joka hänessä aina ilmeni, ajattelemaan todella olevansa Lontoon kaunein mies.

Vaikka ei vanhaa Chelsean varakreivitärtä koskaan voitu saada myöntämään, että miss Beatrix olikaan kaunotar (jota kielteistä mielipidettä, kuten voidaan käsittää, suuri joukko naisia kannatti hänen kerallaan), hän kuitenkin, heti kun sai nähdä nuoren Castlewoodin, myönsi rakastuneensa häneen. Ja kun Harry Esmond, taas palasi Chelseahen, hän huomasi, että hänet oli kokonaan syrjäyttänyt varakreivittären suosiosta nuorempi sukulaisensa. Kuninkaan maljanjuomiskuje Cambridgessä olisi ainakin voittanut hänen sydämensä, vakuutti varakreivitär, ellei mikään muu olisi sitä tehnyt. "Miten saattaa tuo armas poika olla niin kaunis?" kysyi hän. "Hän ei ole sitä perinyt isältään — eikä tietenkään myös äidiltään. Miten on hän voinut saada niin jalot käyttäytymistavat ja niin täydellisen bel airin? Tuo maalaistunut Walcoten leski ei olisi koskaan voinut hänelle sitä opettaa." Esmondilla oli omat mielipiteensä maalaistuneesta Walcoten leskestä, jonka käyttäytymisessä oli tyyntä suloutta ja lämmintä ystävällisyyttä, mikä oli Esmondista aina tuntunut hyvän kasvatuksen täydellistymiseltä, vaikka ei hän ylittänytkään väitellä tästä tätinsä kanssa. Mutta hän voi olla yhtä mieltä useimpien ylistyksien suhteen, joita hurmaantunut vanha leskivarakreivitär uhrasi varakreiville, koska ei Esmond koskaan ollut nähnyt mielenkiintoisempaa eikä lumoavampaa gentlemannia. Castlewoodilla ei ollut yhtä suuressa määrin älykkyyttä kuin iloisuutta. "Tuon nuorukaisen ulkomuoto on kaikkea hyvää", oli mr. Steelen tapa sanoa; "ja hänen naurunsa tekee keskustelun yhtä miellyttäväksi kuin kymmenen mr. Congreven älynleimausta. Istuisin aivan yhtä kernaasti pullon ääressä hänen kanssaan kuin mr. Addisonin, ja mieluummin kuuntelen hänen puhettaan kuin Nicolinia. Onko mies vielä koskaan ennen ollut niin suloisella tavalla humalainen kuin mylord Castlewood? Antaisin mitä tahansa, että pysyisin tasapainossa viinini jälkeen" (vaikka totisesti Dick kesti osansa varsin huokeasti, ja juotavaa sai olla paljonkin) "niinkuin tämä verraton nuori mies. Kun hän on selväpäinen, on hän ihastuttava, ja kun hän on päissään, on hän aivan vastustamaton." Ja viitaten lemmikkiinsä, Shakespeareen (joka oli aivan kokonaan vanhanaikainen, kunnes Steele hänet jälleen toi muotiin), Dick vertasi lordi Castlewoodia Prinssi Henrikkiin ja huvikseen risti Esmondin Pistooliksi.

Ylihovimestaritarta, Englannin korkeinta ladyä kuningattaren jälkeen tai ennenkin hänen majesteettiaan, niinkuin maailma sanoi, ei koskaan voitu saada sanomaan ainoatakaan ystävällistä sanaa Beatrixille, jonka hän oli toimittanut hovinaiseksi, mutta tämän veljen hän otti heti suosioonsa. Kun nuori Castlewood uudessa univormussaan ja näyttäen sadun prinssiltä meni kohteliaisuusvierailulle herttuattaren luo, katseli tämä hetkisen vaiteliaana punastelevaa ja hämillään olevaa nuorta miestä edessään, sitten alkoi lady nyyhkyttää ja suuteli lordia tyttärensä ja seurueensa nähden. "Hän oli poikani ystävä", sanoi hän nyyhkytystensä lomassa. "Minun Blandfordini olisi voinut olla kuin hän." Ja jokainen näki tämän herttuattaren suosionosoituksen jälkeen, että nuoren lordin edistys oli taattu, ja ihmiset parveilivat suosikin ympärillä, joka tuli turhamaisemmaksi ja vallattomammaksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen.

Sillävälin teki Beatrix-neiti valloituksia omalla puolellaan; ja näiden valloitusten joukossa oli eräs herraparka, johon hänen nuoret silmänsä olivat singonneet nuolen kaksi vuotta sitten ja joka ei koskaan ollut täysin toipunut tästä haavasta. Hän tiesi kyllä, miten toivotonta sille taholle suunnattu rakkaus oli, ja oli nauttinut parasta, vaikkakin halpaa, remedium amorista [rakkauden parannuskeino] paetessaan nopeasti lumoojatarta ja olemalla kauan poissa hänen luotaan. Ja koska Esmond ei ollut saanut vaarallista tartuntaa aivan heti, toipui hän pian tästä vaivasta, ja jos se hänellä vielä oli, niin ei hän sitä tietänyt ja hän kantoi sen helposti. Mutta kun hän palasi kotiin Blenheimin taistelun jälkeen, oli tuo nuori kuusitoistavuotias neitonen, joka kaksi vuotta sitten oli näyttänyt kauneimmalta oliolta mihin hän koskaan oli silmiään kohdistanut, nyt saavuttanut kauneuden täyden kypsyyden ja täydellisyyden, sellaisen, että se heti otti lumoihinsa poikaparan, joka jo oli ollut hänen lumojaan paossa. Silloin oli Esmond nähnyt häntä vain kaksi päivää ja paennut. Nyt hän näki hänet päivä päivältä, ja kun Beatrix oli hovissa, vartosi Esmond häntä; kun hän oli kotona, liittyi Esmond perheseuraan. Jos Beatrix lähti ajelemaan, ratsasti Esmond hänen äitinsä vaunujen jälessä; kun Beatrix näyttäytyi teatterissa, valitsi Esmond aition hänen läheisyydestään tai permantopaikan, josta sai katsella häntä; kun hän meni kirkkoon, oli siellä varmaan Esmondkin, vaikka ei hän mahtanutkaan kuunnella saarnaa, ja oli valmis auttamaan Beatrixia istuimelleen, jos tämä suvaitsi ottaa vastaan Esmondin palvelukset ja valita hänet siitä nuorukaisjoukosta, joka aina oli hänen ympärillään. Kun Beatrix meni pois, seuraten hänen majesteettiaan Hampton Courtiin, lankesi pimeys Lontoon yli. Jumalani, minkälaisia öitä Esmond onkaan viettänyt ajatellen häntä, runoillen hänestä, puhuen hänestä! Hänen ystävänsä Dick Steele kosiskeli tähän aikaan tuota nuorta naista, mrs. Scurlockia, jonka hän nai; tällä ladyllä oli asunto Kensington Squaressa aivan lähellä lady Castlewoodin taloa. Dick ja Harry, jotka olivat samalla asialla, tapasivat yhtämittaa toisensa Kensingtonissa. He retkeilivät alinomaa sen ympärillä tai kävelivät synkkinä sieltä tai kiiruhtivat innoissaan sinne. He tyhjensivät lukemattomia pulloja "Kuninkaan aseissa", ja kumpikin puhui rakkaudestaan ja antoi toisen puhua ehdolla, että tämä saisi omalla vuorollaan olla kuulijana. Tästä muodostui heidän välilleen läheinen ystävyys, vaikka he lienevätkin muiden ystäviensä mielestä olleet sietämättömiä. Esmondin runot "Gloriana klaverin ääressä," "Glorianan kukkavihko" ja "Gloriana hovissa" ilmestyivät sinä vuonna Observatorissa. — Oletteko koskaan lukenut niitä? Niitä pidettiin kauniina runoina ja muutamat luulivat niitä mr. Priorin tuotteiksi.

Tämä intohimo ei jäänyt huomaamatta — kuinka se olisi voinutkaan jäädä? — Esmondin emännän kirkkailta silmiltä. Esmond kertoi hänelle kaikki: mitä ei mies tekisi ollessaan hurjana rakkaudesta? Mihinkä kataluuteen ei hän alentuisikaan? Mitä tuskia ei hän panisi toisia kärsimään voidakseen huojentaa itsekästä sydäntään? Päivä päivältä haki Esmond rakkaan emäntänsä ja valoi mielettömiä toivoja, rukouksia, ihastuksenpuuskia ja ylistyksiä hänen korvaansa. Tämä kuunteli, hymyili, lohdutteli väsymättömällä säälillä ja suloudella. Esmond oli vanhin hänen lapsistaan, niin häntä huvitti sanoa; ja mitä tulee hänen ystävällisyyteensä, niin kukapa koskaan olisi hakenut tai hakisi muuta siltä, joka oli lempeyden ja säälin enkeli? Sen jälkeen mitä on sanottu, on melkein tarpeetonta lisätä, että Esmond-paran kosinta oli menestyksetöntä. Mitäpä saattoi nimetön, rahaton luutnantti tehdä, kun maan suurimpia oli tantereella? Esmond ei koskaan edes ajatellut pyytää lupaa saada toivoa niin paljon yläpuolelle mahdollisuuksiensa kuin tiesi tavoiteltavansa olevan ja kulutti mieletöntä, hyödytöntä elämäänsä arvottomaan huokailemiseen ja voimattomaan kaihoon. Minkälaisia raivon öitä, minkälaisia kidutuksen päiviä, intohimoisen, täyttämättömän kaihon päiviä, sairaaksi tekevän mustasukkaisuuden päiviä, hän voikaan muistaa! Beatrix ei ajatellut häntä enempää kuin lakeijaa, joka seurasi hänen kantotuoliaan. Esmondin tuskat eivät liikuttaneet häntä vähimmässäkään määrässä; Esmondin ihastuksen puuskat pikemminkin kyllästyttivät häntä; hän ei välittänyt Esmondin rimoista enempää kuin Chaucerin, joka oli kuollut monta sataa vuotta sitten. Beatrix ei vihannut häntä; Beatrix pikemminkin halveksi häntä ja juuri ja juuri sieti häntä.

Eräänä päivänä, puhuttuaan Beatrixin äidille, armaalle, lempeälle, alttiille emännälleen — useita tunteja — koko päivän pitkän — ja loihdittuaan esiin intohimonsa hehkun, epätoivonsa ja raivonsa, palattuaan yhä uudestaan ja uudestaan samaan aineeseen kävellessään edestakaisin huoneessa hän repi pöydällä olevat kukat murusiksi, taivutti ja mursi palasiksi lakan kirjoitustelineiltä ja teki satoja mielettömiä tekoja intohimonsa hurjuudessa. Viimein, kun Esmond näki emäntänsä aivan kalvenneen ja väsyneen vain pelkästä säälistä, emäntänsä, joka katseli hänen kuumeista tuskaansa ainakin sadannetta kertaa, hän tarttui hattuunsa ja poistui. Kun hän pääsi Kensington Squarelle, valtasi hänet katumuksen tunne ajatellessaan sitä rasittavaa tuskaa, jota hän oli tuottanut rakkaimmalle ja lempeimmälle ystävälle mitä miehellä on koskaan ollut. Hän palasi taloon, jossa palvelija yhä seisoi avonaisella ovella, juoksi portaat ja löysi emäntänsä siinä, mihin oli hänet jättänyt, akkunakomerossa; siinä hän katseli peltojen yli Chelseahen päin. Hän nauroi ja kuivasi samalla kyyneleet, jotka päilyivät hänen lempeissä silmissään. Esmond polvistui ja painoi päänsä hänen syliinsä. Ladyllä oli kädessään vaaleanpunaisen kukan varsi, jonka teriön Esmond oli repinyt. "Oi, antakaa minulle anteeksi, te armain ja lempein", virkkoi Esmond; "minä olen helvetissä ja te olette enkeli, joka tuo minulle vesipisaran."

"Minä olen äitisi ja sinä olet minun poikani ja minä rakastan sinua aina", virkkoi lady, levittäen kätensä hänen ylitseen; ja Esmond poistui lohdutettuna ja nöyryytettynä mieleltään, ajatellessaan sitä hämmästyttävää ja muuttumatonta rakkautta ja lempeyttä, joilla tämä suloinen lady aina siunasi ja palkitsi häntä.

XI luku.

KUULUISA MR JOSEPH ADDISON.

Kamariherroilla oli aina oma pöytänsä Kensington-palatsissa ja henkivartioston herroilla aina upea päivällinen St. James-palatsissa, ja kummassakin näistä ravintoloista Esmond sai vapaasti syödä päivällistä. Dick Steele piti enemmän henkivartioston ruokapöydästä kuin omasta kamariherrojen pöydästään, koska jälkimmäisessä oli vähemmän viiniä ja enemmän juhlallisuutta. Ja Esmond vietti siellä useita hauskoja iltoja ystävänsä seurassa ja auttoi ainakin sata kertaa Dickin kantotuoliinsa. Jos viinissä kerran on totuutta, kuten vanha sananlasku vakuuttaa, niin mikä herttainen luonne Dickillä onkaan ollut! Sikäli kuin hän imi sisäänsä viiniä, hän alkoi pursua ystävällisyyttä. Hänen keskustelunsa ei ollut yhtä suuressa määrässä nerokasta kuin se oli viehättävää. Hän ei koskaan sanonut sanaakaan, joka olisi voinut ketään suututtaa, ja tuli sitä hyväntahtoisemmaksi kuta enemmän hän humaltui. Useat pilkkakirveet pitivät ivanesineenään miesparkaa, kun hän oli humalassa, ja valitsivat hänet satiirinsa maalitauluksi. Mutta Dickin olemuksessa oli hyvyyttä ja eräänlaista suloista, pirteätä mielikuvituksen leikkiä, joka Esmondista tuntui moninverroin lumoavammalta kuin mikään terävämpien älyniekkojen kerkeinkään puhe, kun he singauttelivat koreita, sattuvia vastauksiaan ja teennäisen vakavia mietelmiään. Minusta Steele pikemminkin sädehti kuin loisti. Nuo kuuluisat kahviloiden beaux-esprits [kompasepät] (esimerkiksi mr. William Congreve, silloin kuin hänen nivelleininsä ja ylemmyytensä sallivat hänen liittyä meihin) tekivät paljon loistavan sattuvia huomautuksia — toisinaan puolisen tusinaa illassa — mutta heidänkin niinkuin tarkka-ampujain, jotka ovat ampuneet panoksensa, oli pakko vetäytyä suojaan siksi, kunnes saivat aseensa uudelleen ladatuiksi, ja odottaa, kunnes saivat uuden tilaisuuden otella vihollista vastaan; Dick sensijaan ei koskaan ajatellut, että hänen juomaveikkonsa olisi ollut maalitaulu — vain ystävä, jonka kättä tuli pusertaa. Miesparalla oli uskottuinaan puolet kaupunkia; jokainen tiesi hänen rakkaudestaan ja veloistaan, hänen velkojistaan ja hänen rakastettunsa kovasydämisyydestä. Kun Esmond ensi kerran tuli kaupunkiin, oli kelpo Dick seitsemänteen taivaaseen asti ihastunut siihen nuoreen naiseen, länsi-intialaiseen perijättäreen, jonka hän nai. Muutaman vuoden perästä tämä rouva kuoli ja omaisuus oli melkein kaikki kulutettu ja kelpo leskemme oli yhtä kiihkeä pyydystämään uutta kauneuden esikuvaa kuin jos ei hän koskaan olisi kosinut eikä nainut eikä haudannut edellistä.

Poistuttuaan henkivartioston ruokapöydän äärestä eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun Dickillä sattui olemaan selvä hetki, suuntasivat hän ja hänen ystävänsä kulkunsa Germain-katua alas; silloin Dick hellitti äkkiä ystävänsä käsivarresta ja juoksi erään herran luo, joka tuijotti pienoiseen kirjaan kirjakaupan akkunassa lähellä St. James-kirkkoa. Tämä oli vaalea, suuri mies, jolla oli nuuskanvärinen puku ja yksinkertainen miekka vyöllä; hän oli hyvin vakava ja melkein ryysyisessä asussa — ainakin jos häntä vertasi kapteeni Steeleen, joka mielellään koristi iloisen, pyylevän olemuksensa kaikkein hienoimpiin vaatteisiin ja loisti punaisessa sotilaspuvussa ja kultanauhoissa. Kapteeni syöksyi siis tähystäjän luo kirjakaupan edessä, otti hänet syliinsä ja syleili häntä lämpimästi ja olisi häntä suudellutkin — sillä Dick hyväili ja suuteli ystäviään aina; mutta toinen vetäytyi takaisin punastus kalpeilla kasvoillaan, näyttäen hylkäävän tämän julkisen todisteen Steelen ystävyydestä.

"Armahin Joe, missä olet piileskellyt tämän loppumattoman ajan?" huudahti kapteeni, yhä pidellen molempia ystävänsä käsiä; "olen riutunut sinua ikävöiden nämä kaksi viikkoa."

"Kaksi viikkoa ei ole loppumaton aika, Dick", virkkoi toinen iloisena. (Hänellä oli vaaleansiniset hyvin kirkkaat silmät ja täydellisen säännölliset kasvot aivan kuin väritetyllä patsaalla.) "Minä olen piileksinyt — voitko ajatella missä?"

"Mitä! ethän vain meren takana, armahin Joe?" sanoi Steele näyttäen kovin pelästyneeltä. "Tiedäthän, että minä olen aina — —"

"Ei", virkkoi hänen ystävänsä keskeyttäen hänet hymyillen; "emme ole vielä päässeet sellaisiin umpipohjukkoihin, Dick. Minä olen piillyt, sir, eräässä paikassa, jossa eivät ihmiset koskaan ajattele kohtaavansa minua — omassa asunnossani, jonne nyt menen polttamaan piipullisen ja juomaan lasin espanjanviiniä. Liittyykö teidän ylhäisyytenne seuraani?"

"Tule tänne, Harry Esmond", huusi Dick. "Olet kuullut minun puhuvan yhä uudestaan ja uudestaan armaimmasta Joe-ystävästäni, suojelusenkelistäni."

"Enkä tosiaankaan ole oppinut vain sinulta ihailemaan mr. Addisonia", virkkoi Esmond kumartaen. "Me pidimme hyvästä runoudesta Cambridgessä samoin kuin Oxfordissakin; ja minä osaan ulkoa muutamia runojanne, vaikka olenkin pukenut ylleni punaisen takin. 'O qui canoro blandius Orpheo vocale ducis carmen' [Oi kuinka sinä johdat ihanaa laulua suloisemmin kuin laulukas Orpheus]; jatkanko, sir?" sanoi mr. Esmond, joka tosiaankin oli lukenut ja ihaili mr. Addisonin viehättäviä latinalaisia runoja, sillä kaikki senaikuiset oppineet tunsivat ne ja ihailivat niitä.

"Tämä on kapteeni Esmond, joka oli Blenheimin retkellä", sanoi Steele.

"Luutnantti Esmond", virkkoi toinen syvään kumartaen, "mr. Addisonin palvelukseksi."

"Minä olen kuullut teistä", virkkoi mr. Addison hymyillen. Koko kaupunkihan olikin kuullut tuon onnettoman jutun Esmondin varakreivitär-tädistä ja herttuattaresta. "Aioimme mennä George'iin tyhjentämään pullon ennen näytännön alkamista", sanoi Steele; "etkö liity meihin, Joe?" Mr. Addison sanoi, että hänen oma asuntonsa oli aivan lähellä ja että hän oli vielä tarpeeksi rikas tarjotakseen hyvän pullon viiniä ystävilleen; ja hän kutsui nuo kaksi herraa asuntoonsa Haymarketille, jonne myös menimme.

"Emäntäni antaa minulle luottoa", sanoi Addison hymyillen, "kun hän näkee kahden näin hienon herran nousevan minun rappusiani." Ja hän otti vieraansa kohteliaasti vastaan huoneessaan, joka oli varsin köyhännäköinen; mutta mikään maamme ylimys ei olisi voinut ottaa vieraitaan vastaan viehkeämmällä ja täydellisemmällä sulolla kuin tämä herra. Niukka päivällinen, jonka muodosti lihapala ja pennyn leipä, odotti vuokralaista. "Viinini on parempaa kuin ruokani", sanoi mr. Addison: "lordi Halifax lähetti minulle burgundilaiseni." Ja hän asetti pullon ja lasit ystäviensä eteen ja söi yksinkertaisen päivällisensä muutamissa minuuteissa, ja sitten kävivät nuo kolme viiniin käsiksi. "Näettehän", virkkoi mr. Addison, viitaten kirjoituspöydälleen, jossa oli Höchstedtin sotatoimia kuvaava kartta ja muutamia sanoma- ja lentolehtiä, jotka koskivat tuota taistelua, "että minäkin aherran teidän asioissanne, kapteeni. Minut on katsokaas pyydetty runolliseksi avustajaksi ja minä kirjoitan runoa tuosta sotaretkestä."

Niinpä siis Esmond isäntänsä kehoituksesta kertoi tälle sen mitä tiesi tuosta kuuluisasta sotaretkestä, piirusti joen pöydälle aliquo mero [jollakin väkevällä] ja näytti muutamien piipunpalasien avulla vasemman siiven etenemisen, jonka mukana hän oli toiminut.

Muutamia arkkeja tuota runoelmaa oli jo pöydällä meidän pullojemme ja lasiemme vieressä ja kun Dick oli yllinkyllin virkistänyt itseään viimemainittujen sisällöllä, otti hän esiin käsikirjoitusarkit, jotka olivat kirjoitetut kirjailijan omalla hennolla, kauniilla käsialalla melkein ilman ainoatakaan mustetahraa tai korjausta, ja alkoi lukea niitä komeasti korostaen ja sulavasti. Runon pysähdyspaikoissa vaikeni innostunut lukija ja singautteli myrskyisiä ylistyksiä.

Esmond hymyili Addisonin ystävän innostukselle. "Olet saksalaisten porvarien ja Moselin ruhtinaiden kaltainen", sanoi hän; "kun armeijamme saapui johonkin pysähdyspaikkaan, lähettivät he aina lähetystön onnittelemaan päällikköä ja laukaisivat valleiltaan tervehdyslaukauksen kaikilla aseillaan."

"Ja joivat sen jälkeen suuren päällikön maljan, eikö totta?" virkkoi kapteeni Steele täyttäen iloisena lasin — hän ei koskaan hidastellut antamasta sillä tavalla tunnustustaan ansiokkaalle ystävälle.

"Ja herttua, koska tahdotte minun näyttelevän hänen ylhäisyytensä osaa", virkkoi mr. Addison hymyillen ja melkein punastuen, "joi puolestaan näiden ystäviensä maljan. Kaikkein lempeämielisin Covent Gardenin vaaliruhtinas, minä juon teidän korkeutenne maljan", ja hän täytti itselleen lasin. Joseph ei tarvinnut sen enempää kuin Dickkään kehoituksia senkaltaiseen huviin. Mutta viini ei tuntunut koskaan hämmentävän mr. Addisonin aivoja — se vain höllensi hänen kieltään; kapteeni Steelen pää ja keskustelu menettivät sensijaan kokonaan tasapainonsa yhdestä ainoasta pullosta.

Olivatpa säkeet minkälaisia tahansa, ja totta puhuaksemme havaitsi mr. Esmond muutamain niistä olevan kovin keskinkertaisia, niin ei Dickin ihailu päämiestään kohtaan koskaan laimennut, ja joka rivillä, jonka Addisonin kynä oli kirjoittanut, keksi Steele mestarinäytteen. Kun Dick pääsi runoelman siihen osaan, jossa laulaja kuvaa yhtä miedosti, kuin jos hän selostaisi oopperatanssia tai vaaratonta idyllistä keppitaistelua maalaismarkkinoilla, tuota veristä ja armotonta sotaretkemme osaa, jonka muistaessaan jokaisen mukana olleen soturin täytyy häpeästä sairastua — kun meidät määrättiin ryöstämään ja hävittämään vaaliruhtinaan maa, jolloin murhapoltot, surmaaminen ja rikokset hävittivät suuren osan hänen valtakuntaansa — kun Dick pääsi säkeisiin: —

"Nyt miekkaan, tuleen tarttuu sotilaat, kun kosto rinnan sytti, raiskaa maat; tuhannet viljapellot tuli syö tuhannet kodit liekki maahan lyö. Taa synkän korven lampaat kiiruhtaa, suruisin äänin karja valittaa, vavisten herrat samaan suojaan saa ja lasten huudot ilmaan kajahtaa. Sen suruun vaipuin kuulee sotamies, mut käskyn oikein täyttäneensä ties. Myös sääli täyttää syömen päällikön mi jalosti niin johti rynnäkön",

niin siihen mennessä olivat viini ja ystävyys saattaneet Dick-paran aivan höperöksi ja hän kirkui viimeisen säkeen sellaisella lempeydellä, että se sai toisen hänen kuulijoistaan nauramaan.

"Minä ihailen teidän runoilijain erikoisoikeuksia", sanoi Esmond mr. Addisonille. (Dick halusi, luettuaan kaikki säkeet, mennä pois, ja hän tahtoi suudella molempia rakkaita ystäviään ennen lähtöään ja hoiperteli sitten pois, peruukki silmille valahtaneena.) "Ihailen taidettanne: sotaretkemme murhat toimitetaan sotamusiikin tahtiin niinkuin taistelu oopperassa ja neitoset kirkuvat soinnukkaasti urheitten krenatööriemme marssiessa heidän kyliinsä. Tiedättekö minkälainen näky se oli?" — (tähän mennessä oli viini ehkä alkanut lämmittää mr. Esmondinkin aivoja) — "ja mitä voittoa te ikuistatte? Tiedättekö minkälaisia häpeän ja kauhun näytelmiä pantiin toimeen, näytelmiä, joiden kestäessä nerokas ylipäällikkömme valvoi asiain kulkua niin tyynenä kuin hän ei olisi edes kuulunutkaan meidän taivaankappaleellemme? Puhutte 'kuuntelevasta soturista, joka suruun vaipuu' ja 'päälliköstä, joka säälii', mutta minä uskon ettei päällikkö välittänyt sen enemmän määkivistä lampaista kuin lasten huudoistakaan, ja useat meidän roistoistamme murhasivatkin niitä molempia yhtä tyynesti. Minä häpesin ammattiani, kun näin toimeenpantavan noita kauhuntöitä, jotka joka mies joutui näkemään. Muovaatte hiotuissa säkeissänne ylvään, autereisen kuvan voitosta: vakuutan teille, että se on raaka, väärennetty, villi epäjumala, hirveä, verinen ja barbaarinen. Ne juhlamenot, jotka sen edessä suoritetaan, ovat mieltäjärkyttäviä ajatella. Teidän suurten runoilijain tulisi osoittaa se sellaiseksi kuin se on: julmaksi ja hirveäksi eikä kauniiksi ja ylvääksi. Ah, sir, jos te olisitte ollut tuolla sotaretkellä, niin uskokaa pois, ette koskaan olisi laulaneet siitä noin."

Tämän pienen tunteenpurkauksen kestäessä kuunteli mr. Addison poltellen pitkää piippuaan hymyillen kovin tyynesti. "Mitä haluaisitte", sanoi hän. "Meidän hienostuneena aikanamme ja taiteen lakienkin mukaan on mahdotonta, että Runotar kuvailisi kidutuksia tai likaisi kätensä sodan kauhuja maalailemalla. Ne mieluimmin vain osoitetaan kuin kuvaillaan, samoin kuin kreikkalaisissa murhenäytelmissä, jotka varmaan olette lukenut (ja missään ei voikaan olla loistavampia runouden näytteitä), Agamemnon kaatuu tai Medean lapset surmataan näyttämön ulkopuolella — ja kuoro valtaa näyttämön ja laulaa tapahtumasta pateettisen soiton säestämänä. Jotain tällaista, parahin herrani, minäkin yritän vaatimattomalla tavallani: minä koetan kirjoittaa ylistysrunon enkä satiiria. Jos laulaisin niinkuin te haluaisitte minun tekevän, repisi kaupunkimme väestö runoilijan kappaleiksi ja polttaisi sitten hänen kirjansa tavallisen pyövelin avulla. Ettekö käytä tupakkaa? Kaikista kasveista, joita maan päällä kasvaa, on tuo nikotiininen varmasti kaikkein rauhoittavinta ja terveellisintä. Meidän täytyy maalata suuri herttuamme", jatkoi mr. Addison, "ei mieheksi, jolla on heikkoutensa niinkuin meillä toisillakin, niinkuin hänellä epäilemättä onkin, vaan sankariksi. Teidän nöyrä palvelijanne ratsastaa pegasoksellaan voitossa eikä sodassa. Me yliopistorunoilijat kuljemme, kuten tiedätte, kovin kevyttä laukkaa. Ikimuistoisista ajoista on runoilijan tehtäviin kuulunut ikuistaa runoissa sankaritekoja ja laulaa niistä teoista, joita te sodankävijät saatte aikaan. Minun täytyy seurata taiteen sääntöjä ja tämänlaisen runoelman tulee olla kokoonpanoltaan sopusointuista ja majesteetillista, ei kotoista eikä jokapäiväistä totuutta liiaksi lähentelevää. Si parva licet: jos Vergilius saattoi loihtia esiin jumalaisen Augustuksen, niin saattaa arvottomampi runoilija Isiksen rannoilta juhlia voittoa ja voittajaa, jonka voitoissa jokaisella brittiläisellä on osansa ja jonka kunnia ja nerokkuus tulee osaksi jokaisen kansalaisensa kunniaksi. Milloinka, Henrikkiemme ja Edwardiemme päivien jälkeen, on ollut niin suurenmoista aseiden mestarinäytettä kuin se, jolta te itse olette tuoneet kunniamerkkejä? Jos minun vallassani on laulaa tuo laulu ansiokkaasti, teen sen ja olen kiitollinen runottarelleni. Jos runoilijana epäonnistun, niin ainakin osoitan brittiläisenä uskollisuuttani ja heitän ilmaan hattuni ja hurraan voittajalle: —

"Rheni pacator et Istri, Omnis in hoc uno variis discordia cessit Ordinibus; laetatur eques, plauditque senator Votaque patricio certant plebeia favori."

[Reinin ja Isterin rauhoittaja, kaikki joukkojen eripuraisuus lakkasi tämän yhden ilmestyessä; iloitsee ritari, rahvaan onnentoivotukset hänelle ja ylimysten suosio kilpailevat keskenään.]

"Mutta sotatantereella oli yhtä urhoollisia miehiä", virkkoi mr. Esmond (jota ei koskaan voitu saada pitämään Marlborough'n herttuasta eikä unohtamaan niitä juttuja, joita hän oli lapsuudessaan kuullut suuren päällikön itserakkaudesta ja petoksista). — "Blenheimissa oli yhtä hyviä miehiä kuin ylipäällikkö, miehiä, joita eivät ritarit eivätkä senaattorit ylistäneet eivätkä plebeijien tai patriisien äänet suosineet ja jotka nyt lepäävät unohdettuina siellä multamöhkäleiden alla. Missä on runoilija, joka heistä laulaisi?"

"Laulaa Hadekseen lähetettyjen sankarien urheista sieluista!" virkkoi mr. Addison hymyillen. "Tahtoisitteko ikuistaa ne kaikki? Jos minulla lienee mitään sanansijaa sellaisessa ihailtavassa teoksessa, niin on laivaluettelo Homerossa aina tuntunut minusta hieman pitkäveteiseltä: mikä olisi runoelma ollutkaan, jos oletamme, että kirjailija olisi selostanut kapteenien ja luutnanttien nimet, arvon ja järjestyksen? Suuren miehen suurimpia ominaisuuksia on menestys: se on tulos kaikesta muusta; suuressa miehessä salattu voima pakottaa itselleen jumalten suosion ja tekee onnen alamaisekseen. Yli kaikkien muiden lahjojen ihailen sitä suuressa Marlborough'ssa. Mitä on urhoollisuus? Kuka hyvänsä on urhoollinen. Mutta voitokkuudessa, sellaisessa kuin hänen, on minusta jotain jumalaista. Tilaisuuden ilmetessä loistaa päällikön suuri sielu ja Jumala ilmaiseikse. Itse kuolemakin kunnioittaa häntä ja kulkee hänen sivutseen kaataessaan toisia. Sota ja verilöylyt väistyvät hänen tieltään tuhotakseen taistelukentällä toisia osia, samalla tavalla kuin Hektor väistyi jumalaista Akillesta. Sanotte, ettei hän tuntenut mitään sääliä: Sitä eivät tunne jumalatkaan, jotka ovat sen yläpuolella ja ovat yli-inhimillisiä. Heikontuva taistelu saa voimia hänen näkemisestään; ja missä ikänä hän ratsastaa, siellä voitto kallistuu hänen puolelleen."

Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun mr. Esmond uudelleen vieraili runoilija-ystävänsä luona, havaitsi hän tämän ajatuksen, joka oli innokkaan keskustelun synnyttämä, tulleen parannetuksi ja muovatuksi noihin kuuluisiin säkeihin, jotka todellisuudessa ovat "Sotaretki"-runoelman jaloimmat. Kun nuo kaksi herraa istuivat keskusteluun kiintyneinä — mr. Addison lohduttautui totuttuun tapaansa piipullaan — tuli pieni palvelijatar, joka odotti hänen huoneustonsa edessä, opastaen erästä herraa, jolla oli hienot röyhelöiset vaatteet; tämä oli nähtävästi joku huomattavuus hovista tai hän tuli jonkun suuruuden vastaanotoista. Hoviherra yski hieman piipun savuun joutuessaan ja katseli uteliaasti ympäri huonetta, joka olikin varsin köyhännäköinen samoinkuin sen omistajakin kuluneessa nuuskan värisessä pinnissään ja sideperuukissaan.

"No miten edistyy magnum opus [suuri työ], mr. Addison?" virkkoi hoviherra, kun hänen katseensa osui papereihin, jotka olivat pöydällä.

"Olimme juuri sitä pohtimassa", vastasi Addison (suurimmalla hovimiehellä maassamme ei olisi voinut olla loistavampaa kohteliaisuutta eikä suurempaa arvokkuutta käyttäytymisessä). "Tässä pöydällä", sanoi hän, "on suunnitelma: hac ibat Simois [tässä juoksee Simois] tässä virtasi pieni Nebel-joki; hic est Sigeia tellus [tässä on Sigeia], tässä ovat Tallardin leirit tämän piipunkopan vieressä; heidän hyökätessään oli kapteeni Esmond paikalla. Minulla on kunnia esitellä hänet mr. Boylelle; mr. Esmond kuvailikin juuri aliquo proelia mixta mero [taistelun vaiheita väkeviä käytellen] kun te saavuitte." Nuo kaksi herraa olivatkin olleet siihen kiintyneitä vieraan saapuessa. Ja Addison valitteli, hymyillen tapansa mukaan, johtaessaan puheen mr. Webbiin, Esmondin rykmentin everstiin (joka sillä kerralla johti erästä brigaadia ja kunnostautui erinomaisesti), ettei hän voinut koskaan löytää sopivaa loppusointua Webbille, muussa tapauksessa olisi brigaadipäällikkö kyllä saanut sijan runoilijan säkeissä. "Ja mitä teihin tulee, niin olettehan vain luutnantti", sanoi Addison, "ja runotar ei voi vaivautua mainitsemaan ketään herraa, joka on rykmentinpäällikköä alempi."

Mr. Boyle paloi halusta saada kuulla ja sanoi pääministerin ja lordi Halifaxin olevan yhtä halukkaita siihen; ja Addison alkoi punastellen lukea säkeitään, ja olen varma siitä, että hän tunsi niiden heikot puolet yhtä hyvin kuin kaikkein kriitillisin kuulijakin. Kun hän pääsi riveihin, jotka kuvailevat enkeliä: —

"mi masennettuun joukkoon kiihkon toi ja taistoon empivähän raivon loi,"

hän luki eloisasti, katsellen Esmondiin aivankuin sanoakseen: "tiedät, mistä tuo vertaus tuli — meidän puheestamme ja burgundilaispullostamme toissapäivänä."

Runoilijan kaksi kuulijaa valtasi innostus, ja he osoittivat suosiota kaikin voimin. Hoviherra hypähti seisaalle suuren ihastuksen vallassa. "Ei sanaakaan enää, parahin sir", sanoi hän. "Uskokaa minun haltuuni nuo paperit; minä puolustan niitä hengelläni. Antakaa minun lukea ne kokonaan pääministerille, jota minun on määrä tavata puolen tunnen kuluttua. Uskallan luvata, ettei runoelma menetä mitään minun lukemanani; ja sitten sir, saammepa nähdä onko lordi Halifaxilla oikeus valittaa, ettei hänen ystävänsä eläkettä enää makseta." Ja ilman pitempiä mutkia otti röyhelöpukuinen hoviherra käsikirjoituspakan, asetti sen pitsiröyhelön kehystämällä kädellään povelleen sydämensä kohdalle, teki vapaalla kädellään kaikkein siroimman kaaren hatullaan ja hymyili ja kumarsi itsensä ulos huoneesta, jättäen pomanderin lemun jälkeensä.

"Eikö kamari näytä perin pimeältä", virkkoi mr. Addison tarkastellen sitä, "tuon armollisen lähettilään loistavan ilmestymisen ja poistumisen jälkeen? Hänhän valaisi koko huoneen. Teidän punainen pukunne, mr. Esmond, kestää minkä valon tahansa; mutta tämä minun kulunut vanha takkini, miten perin kuluneelta se näyttikään tuossa upeassa loistossa! Mahtavatko ne nyt tehdä jotain minun hyväkseni", jatkoi hän. "Kun tulin Oxfordista maailmaan, lupasivat suosijani minulle suuria; ja nyt näette mihin heidän lupauksensa ovat minut vieneet — asuntoon, jonne saa kiivetä kahdet porrassarjat ja jossa tarjotaan kuuden pennyn päivällinen. Otaksun, että tämä viimeinen lupaus on yhtä hyvä kuin edellisetkin. Onni hylkii minua, kuten se veikistelijä on tehnyt koko ajan näinä seitsemänä vuotena! Puhallan sen luutun luotani pois", sanoi hän hymyillen ja puhaltaen savupilven piipustaan. "Köyhyydessä ei ole mitään niin kovaa, Esmond, ettei sitä voisi kestää; riippuvaisessa asemassakaan ei ole niin suurta koettelemusta, ettei kunniallinen mies voisi sitä kantaa. Saavuin maailmaan Alma Materin helmasta hänen ylistystensä kannustamana ja ajatellen, että minulla olisi merkitystä maailmassa niillä ominaisuuksilla ja opilla, jotka olivat minulle yliopistossa luoneet merkitsevän nimen. Maailma on valtameri ja Isis ja Charwell ovat vain pieniä vesipisaroita, joihin ei meri kiinnitä mitään huomiota. Minun maineeni päättyi penikulman päähän Maudlin Towerista; ja kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiotaan, mutta niinä opin ainakin kestämään kovan onnen iloisella mielellä. Dick-ystäväni on kunnostautunut maailmassa ja on jo kauan sitten siinä kilpailussa sivuuttanut minut. Mitä merkitsee pieni nimi tai pieni omaisuus? Ei ole mitään kohtaloa, jota ei filosofi voisi kestää. En ole oppineena jäänyt tuntemattomaksi ja kuitenkin olen pakoitettu elämään karhuntaluttajana ja opettamalla poikia lukemaan. Mitäpä sitten? Sellainen elämä ei ole hauskaa, mutta se on siedettävää. Jos tämä yritykseni nyt epäonnistuisi, niin palaan takaisin Oxfordiin; ja jonakuna päivänä, kun te olette kenraali, kohtaatte minut papinkauhtanaan ja kaulukseen pukeutuneena apulaisena ja minä lausun teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi majaani maaseudulla ja tarjoan tuopin pennyn olutta. Köyhyys ei ole kovinta eikä se ole elämän onnettomin osa", virkkoi mr. Addison, puistellen tuhkan piipustaan. "Katsokaa, piippuni on loppuun poltettu. Otammeko esiin vielä toisen pullon? Minulla on vielä muutamia sitä oikeata lajia tuolla kaapissa. Eikö enää? — Lähdetäänpä ulos ja käväistään Mallissa tai pistäydytään vaikka teatterissa katsomassa Dickin uutta huvinäytelmää. Se ei ole mikään neronleimaus; mutta Dick on hyvä poika, vaikk'ei hän voikaan sytyttää Thamesia palamaan."

Kuukauden kuluttua tästä päivästä mr. Addisonin arpa oli voittanut tavattoman voiton elämän arpajaisissa. Koko kaupunki oli hullaantunut hänen runoelmaansa: "Sotaretkeen", jota Dick Steele valoi suustaan jokaisessa kahvilassa Whitehallissa ja Covent Gardenissa. Temple Barin toisella puolella asuvat nerot tervehtivät heti Addisonia suurimpana runoilijana mitä maailma oli vuosisatoihin nähnyt; ihmiset hurrasivat Marlborough'lle ja Addisonille; ja mikä vielä enemmän, voimassa oleva puolue piti huolen ansiokkaasta runoilijasta ja mr. Addison sai määräyksen myyntiveron komissariaatin paikkaan, jonka kuuluisa mr. Locke jätti avoimeksi. Hän kohosi tästä virasta toisiin arvoihin ja kunniapaikkoihin, eikä hänen edistyksensä tästä lähtien elämänsä loppuun juuri ollenkaan keskeytynyt. Mutta minä luulen hänen olleen melkein onnellisemman vinttikamarissaan Haymarketilla kuin hän koskaan oli upeassa palatsissaan Kensingtonissa ja uskon, ettei se onnetar, jonka hän vaimonsa, kreivittären, hahmossa voitti, ollut muuta kuin äkäpussi ja sisunpurkaja.

Vaikka kaupunki oli hauska, niin se oli vain synkkä paikka mr. Esmondin mielestä, olipa hänen lumoojattarensa sitten siellä tai sieltä poissa, ja hän oli iloinen kun hänen kenraalinsa ilmoitti hänelle lähtevänsä takaisin armeijaosastoonsa, joka oli viettänyt talven Bois-le-Duc'issa. Esmondin hyvä emäntä jätti hänelle jäähyväiset iloisin kasvoin; Esmond tiesi, että hänellä aina oli tämän siunaus minne ikinä onni hänet johtikin. Mistress Beatrix oli kotoa poissa hänen majesteettinsa luona Hampton Courtissa, ja hän suuteli hentoja sormenpäitään Esmondille jäähyväisiksi, kun tämä ratsasti sinne hyvästelemään. Beatrix otti vastaan sukulaisensa eräässä odotushuoneessa, jossa lisäksi oli puolitusinaa muita hovinaisia, joten Esmondin korkealentoiset puheet, jos hän oli sellaisia aikonut pitää (ja se on hyvin todennäköistä), olivat mahdottomia. Beatrix ilmoitti ystävilleen serkkunsa lähtevän sotaan, aivan yhtä huolettomasti kuin hän olisi sanonut Esmondin menevän juomaan suklaata. Esmond tiedusteli kasvot hieman synkkinä, oliko Beatrixilla mitään määräyksiä sotaväelle, ja tämä suvaitsi sanoa, että hän halusi hartiahuivin Mechlinpitsiä. Beatrix kumarsi Esmondille viehkeästi vastaukseksi tämän surulliseen kumarrukseen. Hän kujeili sormenpäitänsä suutelemalla akkunasta, jonka ääressä hän seisoi nauraen toisten naisten kanssa ja sattui näkemään Esmondin kun tämä suuntasi tiensä "Lelu"-ravintolaan. Tällä kertaa ei Chelsean leskivarakreivitär ollut surullinen erotessaan hänestä. "Mon cher, vous êtes triste comme un sermon" [Rakkaani, te olette surullinen kuin nuhdesaarna], suvaitsi hän sanoa Esmondille: siinä tilassa, jossa tämä oli, eivät herrat todellakaan missään tapauksessa ole huvittavia tovereita, ja sitäpaitsi tuo huikenteleva vanha vaimo oli löytänyt paljon rakastettavamman suosikin ja oli aivan hurmaantunut armaaseen henkivartioston luutnanttiinsa. Frank jäi vielä joksikin aikaa kotiin eikä liittynyt armeijaan ennen kuin myöhemmin hänen ylhäisyytensä ylipäällikön seurueessa. Hänen armas äitinsä pani Esmondin lupaamaan, viimeisenä päivänä ennen tämän lähtöä, kun nuo kolme söivät päivällistä yhdessä, että Esmond suojelisi hänen poikaansa ja kehoitti Frankia ottamaan esimerkikseen serkkunsa, joka oli lojaalinen gentlemanni ja urhoollinen soturi, kuten lady suvaitsi sanoa; ja heidän erotessaan ei lady osoittanut pienintäkään horjumisen tai heikkouden merkkiä, vaikka, Jumala tietää, tuo hellä sydän oli varsin huolissaan toisista, vaikka hän niin lujana kestikin oman tuskansa.

Esmondin kenraali lähti matkalle Harwichista. Suurenmoista oli nähdä mr. Webbin punaiseen pukeutuneena laivan kannelta heiluttavan hattuaan laivan lähtiessä rannasta, rannalla olevien tykkien ampuessa kunnialaukauksia. Henry ei uudestaan nähnyt varakreiviään ennen kuin kolmen kuukauden perästä Bois-le-Duc'issa, kun hänen ylhäisyytensä herttua saapui ottamaan johdon käsiinsä, ja Frank toi silloin uutisia kotoa: miten hän oli syönyt illallista sen ja sen näyttelijättären kanssa ja väsynyt toiseen; miten hän oli kilpailussa voittanut mr. St. Johnin sekä heidän istuessaan pullon ääressä että Haymarketin näyttelijättären mrs. Mountfordin suosiossa (viisikymmenvuotisen veteraanilumoojattaren, johon nuori syntipukki kuvitteli olevansa rakastunut); miten hänen sisarensa aina teki kujeitaan ja oli hyljännyt nuoren paroonin vanhan jaarlin tähden. "Minä en voi ymmärtää Beatrixia", virkkoi lordi; "hän ei välitä meistä, kenestäkään — hän ajattelee vain itseään; hän ei ole milloinkaan onnellinen, ellei saa riidellä. Mutta mitä tulee äitiin — minun äitini, Henry, on enkeli." Henry koetti vakuuttaa nuorelle miehelle miten välttämätöntä oli tehdä voitavansa tuon enkelin ilahuttamiseksi, — ei siis sopinut juoda liikaa, ei tehdä velkoja, ei juosta sievien flaamilaistyttöjen jäljessä ja niin edespäin, niinkuin vanhemman miehen sopi puhua nuorukaiselle. "Mutta siunatkoon", virkkoi poika, "minä voin tehdä mitä haluan ja minä tiedän että hän rakastaa minua siitä huolimatta"; ja niin hän siis tekikin mitä halusi. Kaikki hemmoittelivat häntä ja hänen vakava sukulaisensa yhtä paljon kuin muutkin.