HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN TRINITY COLLEGESTA (continued 2)

"Te hirtätte yhtä monta meidän marttyyriämme", keskeytti Harry; "ja mitä kidutukseen tulee, niin isä Holt kertoi minulle, että eräs nuori herra Edinburghista, kahdeksantoistavuotias ylioppilas Edinburghin yliopistosta, hirtettiin vääräoppisena vielä viime vuonna, vaikka hän teki peruutuksen ja juhlallisesti pyysi hairahduksiaan anteeksi."

"Totta on! on ollut liian paljon vainoa molemmin puolin, mutta te sen opetitte."

"Ei, alun tekivät pakanat", huusi poika ja alkoi esimerkiksi luetella kirkkonsa pyhimyksiä ensimmäisestä marttyyrista alkaen; — tämän alla tuli sammui; tuon kattilassa jäähtyi öljy; kolmatta pyhää päätä löi mestaaja kolme kertaa eikä se eronnut ruumiista. "Näyttäkää meille teidän kirkkonne marttyyrejä, joille sellaisia ihmeitä on tapahtunut!"

"Ei", sanoi ratsusotilas vakavana, "ensimmäisen kolmen vuosisadan ihmeet kuuluvat minun kirkolleni yhtä hyvin kuin sinunkin, herra paavilainen". Ja lisäsi sitten, kasvoillaan jotain hymyn tapaista ja katsellen omituisesti Harrya: "Ja kuitenkin, pikkuinen saarnamies, olenpa toisinaan ajatellut noista ihmeistä, ettei niistä ollut paljon hyötyä, koska uhrin pää aina lopuksi putosi kolmannella tai neljännellä iskulla, ja kattila, vaikkei se jonakuna päivänä kiehunut, kiehui seuraavana. Olkoonpa miten tahansa, kirkko on meidän aikanamme menettänyt lykkäyksien epäilyttävät edut. Rankkasade ei ole milloinkaan ehkäissyt Ridleyn tulta eikä enkeli kääntänyt Campioniin kirveen terää. Kidutuspenkki repi samalla tavalla Southwell-jesuiitan kuin Sympson-protestantinkin jäsenet. Uskon puolesta kuolee kaikkialla joukoittain ihmisiä varsin kernaasti. Olen lukenut monsieur Rycaut'n 'Turkin historiasta' tuhannesta Muhametin seuraajasta, jotka taistelussa syöksyivät kuolemaan aivankuin olisivat syöksyneet paratiisiin; ja Suuren Mogulin alusmaissa heittäytyy sadoittain ihmisiä epäjumalain vaunujen alle joka vuosi, ja lesket polttavat itsensä miestensä ruumiiden ääressä, kuten on hyvin tunnettua. Uskon puolesta kuoleminen ei ole niinkään kovaosaista, herra Harry — jokaisen kansan yksilöt ovat sen tehneet — sen mukaisesti eläminen on vaikeampaa, sen tiedän omasta kokemuksestani", hän lisäsi huokaisten. "Ja voi!" jatkoi hän, "en ole poika raukkani, tarpeeksi vahva vakuuttamaan sinulle totuutta elämälläni — vaikkakin uskoni puolesta kuoleminen antaisi minulle suurimman ilon — mutta minulla oli hyvä ystävä Magdalen yliopistossa, Oxfordissa; toivon, että Joe Addison olisi täällä käännyttämässä sinua ja sen hän tekisi nopeasti — sillä luulenpa, että hän on koko jesuiittakoulun veroinen, ja mikä vielä parempi, noudattaa oppiaan elämässään. Sanat, joita mestarisi lainaili ja jotka kärsivät marttyyrikuoleman hiiliastiassa", sanoi Dick hymyillen, "olivat tohtori Cudworthin. Kun kuulin Cudworthin itsensä niitä käyttävän, ajattelin valita mustan takin (mutta häpesin elämääni, näes, ja valitsin tämän surullisen punaisen); olen usein ajatellut Joe Addisonia, — tohtori Cudworth sanoo: 'Hyvä omatunto on taivaan paras peili', ja ystäväni kasvoilla on rauha, joka aina sitä heijastaa. Toivon, että saisit nähdä hänet, Harry."

"Tekikö hän teille paljon hyvää?" kysyi poika yksinkertaisesti.

"Hän olisi voinut tehdä", — vastasi toinen — "ainakin hän opetti minut näkemään ja ymmärtämään parempia asioita. Oma vikani on kaikki, deteriora sequi." [Huonompien seuraaminen.]

"Te näytätte kovin hyvältä", sanoi poika.

"En ole sellainen miltä näytän, paha kyllä!" vastasi ratsusotilas. Ja todellakin näytti siltä, että Dick parka oli sanonut totuuden; sillä juuri sinä iltana, illallisen aikana yhteisessä ruokasalissa, jossa ratsuväki aterioitsi ja kulutti suurimman osan päiviään pelaamalla arpapeliä, polttamalla tupakkaa ja laulaa hoilottamalla ja kiroilemalla Castlewoodin oluen ääressä, löysi Harry Esmond oppineen Dickin murheellisessa juopumuksen tilassa. Hän sammalsi nikottaen suustaan saarnan; ja hänen nauravat, toverinsa pyysivät häntä laulamaan hymnin, jolloin Dick vannoi, että hän lävistäisi sen lurjuksen, joka solvasi hänen uskontoaan, ja lähti hakemaan miekkaansa, joka riippui seinällä ja kaatui miekkansa alle sanoen Harrylle, joka juoksi häntä auttamaan: "Ohoo, pieni katolilainen, kunpa Joseph Addison olisi täällä!"

Vaikka kuninkaan henkivartioston ratsuväki oli pelkästään herrasmiehiä, näyttivät toiset herrat Harry Esmondin mielestä tietämättömiltä ja raaoilta tomppeleilta hyväluontoisen, oppineen korpraali Steelen ja kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin rinnalla, jotka olivat aina ystävällisiä pojalle. He viipyivät muutamia viikkoja tai kuukausia majoitettuina Castlewoodiin, ja heiltä Harry sai tietää aika ajoittain kuinka ladyä Hextonin linnassa kohdeltiin sekä yksityiskohtia hänen vankina olostaan. Tunnettua on, että kuningas Wilhelm oli taipuisa kohtelemaan hyvin lempeästi ylimystöä, joka pysyi uskollisena vanhan kuninkaan asialle, eikä kukaan vallananastaja — siksi hänen vihamiehensä sanoivat häntä (vaikka nyt mielestäni hänellä oli oikeus kruunuun) — ole aiheuttanut vähemmän verenvuotoa. Vaarattomammille naispuolisille salaliittolaisille hän asetti vakoilijoita ja telkesi tyrmään toiset. Lady Castlewoodilla oli parhaat huoneet Hextonin linnassa, ja vanginvartijan piha kävelytilana; ja vaikka hän yhtä mittaa halusi päästä ulos mestattavaksi kuten Skotlannin Maria kuningatar, ei kukaan koskaan ajatellut katkaista hänen vanhaa maalattua päätään ruumiista eikä tehdä hänelle muuta kuin pitää hänet taatusti lukkojen takana.

Ja tapahtui, että lady tapasi nyt onnettomuudessaan muutamia ystäviä, joita hän menestyksensä päivinä oli pitänyt pahimpina vihamiehinään. Eversti Francis Esmond varakreivin ja varakreivittären serkku, joka oli nainut Winchesterin tuomiorovastin tyttären, ja kuningas Jaakon maasta poistumisen jälkeen oli asunut Hextonin kaupungin läheisyydessä, tuli, saatuaan tiedon sukulaisensa onnettomuudesta, katsomaan rouva varakreivitärtä vankeuteen, tarjoten setänsä tyttärelle kaikenlaisia ystävällisiä palveluksia, jotka olivat hänen vallassaan. Ja hän toi vaimonsa ja pienen tyttärensä vankia katsomaan; lasta, joka oli erinomaisen kaunis ja jolla oli paljon miellyttäviä tapoja, vanha varakreivitär alkoi suuresti rakastaa, vaikka varakreivittären ja lapsen äidin välillä tuskin oli enemmän rakkautta kuin ennenkään. On muutamia loukkauksia, joita eivät naiset anna milloinkaan toisilleen anteeksi; ja Madame Francis Esmond oli naidessaan varakreivittären serkun tehnyt tuollaisen korvaamattoman vääryyden lady Castlewoodia kohtaan. Mutta koska tämä nyt oli nöyryytetty ja onneton, saattoi Madame Francis myöntää aselevon vihalleen ja saattoi, ainakin jonkun aikaa, olla hyvä miehensä hylkäämälle rakastajattarelle. Niinpä sallittiin pikku Beatrixin, Madamen tyttären, usein käydä vierailulla vangitun varakreivittären luona, joka, mitä lapseen ja tämän isään tulee, lievensi vihaansa tuota Castlewood-suvun haaraa kohtaan. Ja kun eversti Esmondin kirjeet tulivat päivän valoon, kuten on mainittu, ja kun hänen käytöksensä tuli kuninkaan neuvoston tietoon, pääsi eversti parempiin suhteisiin vallitsevaan hallitukseen kuin hän oli milloinkaan ollut; kaikki epäilykset hänen uskollisuuteensa nähden pyyhittiin kokonaan pois ja siten hän kykeni paremmin hyödyttämään sukulaistaan kuin muuten olisi voinut.

Ja nyt sattui tapaus, jonka avulla tämä lady sai vapautensa ja Castlewoodin linna uuden omistajan ja isätön pieni Harry Esmond uuden ja mitä lempeimmän suojelijan ja ystävän. Olipa se salaisuus mikä tahansa, joka Harryn piti saada kuulla mylordilta, niin hän ei sitä saanut häneltä tietää; sillä se ilta, jona isä Holt saapui ja vei mylordin pois mukanaan, oli viimeinen, jolloin Harry näki holhoojansa. Mitä varakreiville tapahtui voidaan tässä lyhyesti kertoa. Haettuaan hevosensa lepopaikastaan ratsastivat varakreivi ja isä Holt yhdessä Chalterisiin, jossa heillä oli joksikin ajaksi suojaa erään kaupungissa asuvan isän rippilapsen luona; mutta koska heitä haettiin kiivaasti ja koska palkkio jommankumman löytämisestä oli melkoinen, katsottiin viisaaksi, että he eroaisivat, ja pappi lähti toisiin piilopaikkoihin, jotka olivat hänen tiedossaan, kun taas varakreivi matkasi Bristolin kautta Irlantiin, jossa Jaakko-kuninkaalla oli hovi ja sotajoukko. Varakreivi oli vain pienenä lisänä siihen — hänhän ei tuonut muuta kuin miekkansa ja muutamia taskussaan olevia kolikoita — mutta kuningas otti hänet vastaan lempeästi ja huomaavaisesti, hänen köyhyydestään huolimatta, vahvisti hänen uuden markiisin arvonsa, antoi hänelle rykmentin komennettavaksi ja lupasi lisäylennystä. Mutta eivät arvonimet eivätkä ylennykset nyt enää hyödyttäneet häntä. Mylord haavoittui Boynen kohtalokkaassa taistelussa, jolta taistelukentältä paettuaan (paljon myöhemmin kuin hänen herransa oli hänelle antanut siihen esimerkin) hän makasi jonkun aikaa piilossa rämeisessä maaseutupaikassa Trimin kaupungin läheisyydessä, ja riutui ja kuoli pikemminkin suoseuduissa saamansa katarrin ja kuumeen tähden kuin vihollisen miekasta. Kepeät olkoot mullat Thomas Castlewoodin haudalla! Sen, joka tämän kirjoittaa, on ajateltava häntä rakkaudella, vaikka tämä herra teki hänelle kaksi onnetonta vääryyttä: toisen näistä hän olisi varmaankin hyvittänyt, jos hänelle olisi elämää annettu, mutta toinen oli yläpuolella hänen hyvitysvaltansa, vaikka onkin toivottavaa, että suurempi synninpäästäjä kuin pappi on kreivin siitä vapauttanut. Hän sai myös jonkinlaisen synninpäästön lohdutuksen, sillä eräs Trimin pappi kirjoitti kirjeen varakreivittärelle ilmoittaen hänelle onnettomuudesta.

Mutta niihin aikoihin kirjeet kulkivat hitaasti, ja pappimme kirje viipyi kaksi kuukautta tai enemmänkin matkallaan Irlannista Englantiin; ja kun se sinne saapui, ei se tavannut kreivitärtä omasta kodistaan — hän oli kuninkaan kartanossa Hexton-linnassa kirjeen saapuessa Castlewoodiin, — mutta siitä huolimatta sen aukaisi siellä päällysmiehenä toimiva upseeri.

Harry Esmond muistaa hyvin tämän kirjeen saapumisen; Lockwood toi sen sisälle kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin ollessa tasangolla pelaamassa pallopeliä ja nuoren Esmondin katsellessa heidän urheiluaan tai lukiessa kirjaansa lehtimajassa.

"Tässä on uutisia Frank Esmondille", sanoi kapteeni Westbury. "Henry, oletko koskaan nähnyt eversti Esmondia?" Ja kapteeni Westbury katsoi hyvin tutkivasti poikaan puhuessaan.

Henry sanoi nähneensä hänet vain kerran tämän ollessa Hextonissa siellä pidetyissä tanssiaisissa.

"Sanoiko hän silloin mitään?"

"Hän sanoi sellaista, jonka toistamiseen minulla ei ole halua", vastasi Harry. Sillä hän oli nyt kaksitoistavuotias: hän tiesi syntyperänsä ja sen häpeän, eikä hän tuntenut rakkautta sitä miestä kohtaan, joka todennäköisimmin oli tahrannut hänen äitinsä kunnian sekä hänen omansa.

"Rakastitko mylord Castlewoodia?"

"Harkitsen vastausta, kunnes tulen tuntemaan äitini, sir", vastasi poika ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Lordi Castlewoodille on tapahtunut jotain," sanoi kapteeni Westbury hyvin vakavalla äänellä, — "jotain, jonka täytyy tapahtua meille kaikille. Hän on kuollut Boynen luona saamastaan haavasta taistellessaan kuningas Jaakon puolesta."

"Olen iloinen, että mylord taisteli oikean asian puolesta", sanoi poika.

"Oli parempi kohdata kuolema taistelutantereella miehen tavoin kuin Towerin mäellä, kuten muutamien käy", jatkoi mr. Westbury. "Toivon, että hän on tehnyt jonkun testamentin tai jollain tavalla turvannut sinun elämäsi. Tässä kirjeessä sanotaan, että hän jättää unicum filium suum dilectissimum [rakkaan ainoan poikansa] ladynsä hoivaan. Toivon, että hän on jättänyt sinulle muutakin kuin sen."

Harry vastasi, ettei hän tiennyt. Hän oli taivaan ja kohtalon käsissä: mutta yksinäisempänä nyt, kuten hänestä tuntui, kuin hän oli vielä koskaan elämässään ollut, ja sinä yönä maatessaan pienessä huoneessaan, jossa hän yhä asui, poika ajatteli häpeän ja surun tuntein outoa ja yksinäistä asemaansa: kuinka hänellä oli ja ei ollut isä ja nimetön äiti, jonka kukaties oli saattanut perikatoon tuo samainen isä, jonka Harry saattoi tunnustaa omakseen vain salaisesti ja punastuen ja jota hän ei voinut rakastaa eikä kunnioittaa. Ja hän tuli sydämestään sairaaksi ajatellessaan miten isä Holt, vieras ihminen, ja pari kolme sotamiestä, joihin hän oli tutustunut viimeisenä kuutena viikkona, olivat ainoat ystävät, jotka hänellä oli suuressa avarassa maailmassa, jossa hän nyt oli aivan yksin. Pojan sydän oli täynnään rakkautta ja hän ikävöitsi maatessaan siinä pimeydessä jotakuta, jolle voisi sen antaa. Hän muistaa ja muistaa kuolinpäiväänsä asti, tuon pitkän yön ajatukset ja kyyneleet ja tunnit, jotka surullisesti löivät lyöntinsä sen kuluessa. Kuka hän oli ja mikä? Miksi täällä paremmin kuin muualla? Minun on paras, ajatteli hän, mennä Trimin papin luo ja tutkia mitä isäni sanoi hänelle kuolinvuoteellaan ripityksessä. Onko koko maailmassa ketään lasta niin turvatonta kuin minä? Nousenkohan ja lähden täältä ja pakenen Irlantiin? Näissä ajatuksissa poika kulutti kyynelöiden tuon yön, kunnes viimein itki itsensä nukuksiin.

Seuraavana päivänä henkivartioston herrat, jotka olivat kuulleet mitä hänelle oli tapahtunut, olivat tavallista ystävällisempiä lapselle, erittäinkin hänen ystävänsä oppinut Dick, joka kertoi hänelle oman isänsä kuolemasta, joka oli sattunut Dickin ollessa Dublinissa; Dick ei ollut silloin ollut edes viisivuotias. "Se oli ensimmäinen surun tunne", sanoi Dick, "jota koskaan olen tuntenut. Muistan menneeni huoneeseen, jossa hänen ruumiinsa oli, ja äitini istui itkien sen ääressä. Minulla oli pallopelin karttu kädessäni ja aloin lyödä arkkua ja huutaa isää; silloin äitini otti minut käsivarsilleen ja kertoi minulle kyynelten tulviessa, ettei isä saattanut minua kuulla eikä enää milloinkaan leikkiä minun kanssani, sillä he aikoivat panna hänet syvälle maahan, josta hän ei enää milloinkaan voinut tulla meidän luoksemme. Ja tämä", sanoi Dick lempeästi, "on saattanut minut säälimään kaikkia lapsia sen jälkeen ja sai minut rakastamaan sinua, isätön, äiditön poika raukkani. Ja jos milloinkaan kaipaat ystävää, tiedät, että sellainen on Richard Steele."

Harry Esmond kiitti häntä ja tunsi iloa. Mutta mitäpä korpraali Steele saattoi tehdä hänen hyväkseen? Ottaa hänet vapaaksi jääneen hevosen ratsastajaksi ja ratsuväen palvelijaksi? Vaikkei Harry Esmondin kilpi ollutkaan tahraton, oli se kuitenkin jalo. Noiden kahden ystävän neuvo oli, että Harryn oli jäätävä sinne missä oli odottamaan kohtaloaan; niinpä Esmond jäi Castlewoodiin odottamaan suurella jännityksellä kohtaloaan, — muodostuipa se sitten miksi tahansa.

VII luku.

MINUT JÄTETÄÄN ORPONA CASTLEWOODIIN, MUTTA SAAN SIELLÄ MITÄ LEMPEIMPIÄ SUOJELIJOITA.

Ajan, jonka sotamiehet oleskelivat Castlewoodissa, oli kelpo oppinut Dick yksinäisen, pienen orpopojan Harry Esmondin ainainen toveri; he lukivat yhdessä ja pelasivat pallopeliä yhdessä, ja kun toiset ratsusotilaat tai heidän upseerinsa, jotka olivat maljainsa ääressä karkeapuheisia (niinkuin senaikuinen tapa, oli, sillä eivät miehet eivätkä naisetkaan silloin seuloneet sanojaan) keskustelivat sopimattomasti rakkausasioistaan ja teikaroimisistaan lapsen kuullen, lopetti Dick, joka näytti naurattavan koko komppaniaa, heidän leikinlaskunsa mahtilauseilla maxima debetur pueri reverentia [poikaa on kohdeltava mitä kunnioittavimmin], tarjoutui kerran laahaamaan ulos toisen ratsusotilaan, jota sanottiin Hylky-Tuomoksi, koska tämä tahtoi tehdä Harry Esmondille ruokottoman kysymyksen.

Huomatessaan lapsen muka ikäisiään tunteellisemmaksi ja hänen viisautensa suureksi ja kiitettäväksi, Dick uskoi Henrylle salaisuutena, että hän rakasti erään viinikauppiaan tytärtä, joka asui lähellä tullipihaa Westminsterissä ja jota Dick mainitsi Sacharissan nimellä useissa kirjoittamissaan runoissa ja jota ilman hän ei sanonut voivansa elää. Hän vakuutti tätä tuhannen kertaa päivässä, vaikka Henry hymyili nähdessään, että tuolla rakkauden riuduttamalla sulholla oli yhtä hyvä terveys ja ruokahalu kuin rykmentin kaikkein eheäsydämisimmälläkin ratsusotilaalla; ja hän vannotti Harrya myös pitämään salaisuuden, jonka valan poika juhlallisesti pitikin, kunnes huomasi, että kaikki upseerit ja sotamiehet myöskin olivat Dickin uskottuja ja saivat nauttia hänen runoistaan. Ja täytyykin myöntää, että kun Dick huokaili Lontoossa olevaa Sacharissaansa, oli hänellä lohdutusta maaseudullakin; sillä Castlewoodin kylästä tuli tytönletukka, joka aina pesi hänen vaatteensa ja itki lohduttomasti kuullessaan hänen lähteneen pois — ja Dick lähti maksamatta edes tytön laskua; sen suorittamisen Harry Esmond otti asiakseen antaen tytölle hopearahan, jonka oppinut Dick oli antanut Harrylle hänestä erotessaan syleillen häntä useita kertoja ja rukoillen hänelle menestystä, kun Castlewoodin varusväki määrättiin muualle. Oppinut Dick sanoi, ettei hän milloinkaan unohtaisi nuorta ystäväänsä eikä hän unohtanutkaan; ja Henry oli surullinen, kun ystävälliset sotamiehet jättivät Castlewoodin ja katseli huolehtien kohti tulevaisuutta (sillä huolet ja yksinäisyys olivat tehneet hänet ikäisiänsä vakavammaksi), kohtaloon, joka häntä odotti, kun linnan uusi lordi ja lady tulivat sinne asumaan. Hän oli nyt elänyt yli kaksitoistavuotiaaksi, eikä hänellä ollut vielä koskaan ollut ystävää, lukuunottamatta tätä rajua ratsumiestä ja isä Holtia; ja hänellä oli herkkä ja rakastava sydän, heikkouteen asti hellä, joka olisi mielellään kiintynyt johonkin eikä näyttänyt tulevan levolliseksi, ennenkuin oli löytänyt ystävän, joka otti sen huostaansa.

Vaisto johti Henry Esmondin ihailemaan ja rakastamaan tuota suloista olentoa, jonka kauneuden ja hyvyyden ihana näky oli niin häntä liikuttanut, kun hän näki tämän ensi kertaa; se kasvoi pian hartaaksi kiintymykseksi ja kiitollisuuden tunteeksi, joka täytti kokonaan pojan nuoren sydämen. Henry oli tähän asti, isä Holtia lukuunottamatta, kokenut vain vähän hyvyyttä, josta olisi tarvinnut olla kiitollinen. O Dea certe, ajatteli poika, muistaen nuo rivit Aeneaksesta, jota isä Holt oli hänelle opettanut. Pojan mielestä jokaisessa tämän ihanan olennon ilmeessä ja liikkeessä oli enkelimäistä lempeyttä ja suloista myötätuntoa — yhtä suloiselta hän näytti levätessään kuin liikkeessä ollessaankin; hänen äänensä sointu, vaikka hän lausui mitä vähäpätöisimpiä sanoja, antoi Harrylle iloa, joka oli melkein tuskan tapaista. Ei voi sanoa rakkaudeksi sitä, mitä kaksitoistavuotias poikanen, palkollista tuskin parempi, tunsi ylhäistä naista kohtaan, joka oli hänen emäntänsä; se oli palvontaa. Saada katse häneltä, saada toimitettavakseen hänen asiansa ja juosta sille, ennenkuin lady vielä oli sen lausunut — katsella, seurata, ihailla häntä — se tuli nyt pojan elämäntehtäväksi. Kuten on tavallista, hänen epäjumalallaan oli omat epäjumalansa, eikä tämä koskaan ajatellut tai aavistanut kääpiömäisen ihailijansa ihailua.

Kreivittärellä puolestaan oli kolme epäjumalaa: ensimmäisenä ja ylimmäisenä, Juppiterinä ja yksinvaltiaana, hänen herransa, Harryn isäntä, Castlewoodin hyvä varakreivi. Kaikki tämän toivomukset olivat ladylle lakeja. Jos varakreivillä oli päänsärky, oli varakreivitär sairas, jos varakreivi oli tyytymätön, vapisi varakreivitär. Jos varakreivi laski leikkiä, nauroi varakreivitär ja oli ihastuksissaan. Jos varakreivi meni metsästämään, oli kreivitär aina akkunassa nähdäkseen tämän ratsastavan pois; hänen pieni poikansa ilakoi silloin äitinsä käsivarrella; tai varakreivitär odotti hänen palaamistaan. Hän laittoi varakreiville ruokia päivälliseksi, mausti hänen viininsä ja valmisti juoman hänen maljaansa aamiaiseksi; hän piti talon hiljaisena varakreivin nukkuessa tuolissaan ja odotti katsetta, kun hän heräsi. Varakreivi ei itsekään ollut vähän ylpeä kauneudestaan, mutta varakreivitär ihaili sitä. Varakreivitär riippui hänen käsivarressaan, kun hän käveli pengermällä ja hänen kaksi, pientä kättään oli puserrettuna varakreivin suuren käden ympärille. Varakreivittären silmät eivät milloinkaan väsyneet katselemasta miehensä kasvoja ja ihmettelemästä niiden täydellisyyttä. Ladyn pieni poika oli isänsä poika, hänellä oli isänsä ulkonäkö ja kihara, ruskea tukka. Ladyn tytär Beatrix oli isänsä tytär, ja hänellä oli tämän silmät — oliko maailmassa koskaan ollut niin kaunista silmäparia? Koko talo oli järjestetty siten, että se tuottaisi kreiville mukavuutta ja huvia. Varakreivitär piti siitä, että ympäristöllä asuva alempi aatelisto tuli kunniatervehdykselle varakreivin luo, välittämättä milloinkaan omasta osuudestaan ihmisten suosiosta. Niiden, jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä varakreivittären kanssa, tuli ihailla hänen miestään. Välittämättä puvustaan varakreivitär kulutti pukunsa ryysyiseksi vain siksi, että hänen miehensä siitä kerran piti; ja jos tämä toi hänelle rintaneulan tai nauhakoristeen, hän piti niitä parempana puvustonsa kaikkein arvokkaimpia esineitä.

Varakreivi meni Lontooseen joka vuosi kuudeksi viikoksi, ja koska hänen perheensä oli liian köyhä esiintyäkseen hovissa arvokkaasti, meni hän yksinään. Varakreivittären kasvot eivät ilmaisseet surua, ennenkuin hänen miehensä oli kadonnut näkyvistä; ja mikä ilo hänen palatessaan! Mitä valmistuksia tehtiinkään hänen paluunsa edellä! Tuo rakastava olento piti hänen nojatuoliaan takan ääressä — hän huvitteli asettumalla siihen ja katselemalla sitä. Kukaan ei istunut varakreivin paikalla pöydässä hänen poissaollessaan, mutta hänen hopeinen juomamaljansa oli yhä paikoillaan kuten varakreivin saapuvilla ollessakin.

Kaunista oli nähdä varakreivin poissaolon aikana tai niinä useina aamuina, jolloin uni tai päänsärky pitivät häntä vuoteessa, tämän ihanan nuoren Castlewoodin ladyn, pieni tyttärensä polvellaan ja hänen palvelijansa kokoontuneina hänen ympärilleen, lukevan Englannin kirkon aamurukousta. Esmond muistaa alati hänen ulkonäkönsä ja puheensa, kun hän nöyrästi polvistui pyhän kirjan eteen auringon kimaltaessa hänen kullanvärisellä tukallaan, kunnes se muodosti sädekehän hänen ympärilleen. Tusina talon palvelijoita polvistui riviin vastapäätä emäntäänsä. Jonkun aikaa Harry Esmond pysyi erillään näistä mysterioista; mutta kun tohtori Tusher osoitti hänelle, että heidän lukemansa rukoukset olivat kaikkien aikojen kirkon käyttämiä rukouksia, ja kun pojan oma taipumus aina veti häntä niin lähelle emäntäänsä kuin hän voi päästä, ja koska poika piti kaikkea, mitä tämä teki, ilman muuta oikeana, tuli hän pian polvistumaan yhdessä muun talonväen kanssa saliin kuunneltuaan ensin jonkun aikaa rukouksia eteishuoneesta, ja muutamassa vuodessa varakreivitär oli hänet täydellisesti käännyttänyt. Poika rakasti käännyttäjäänsä niin paljon, että olisi myöntynyt kaikkeen, mitä tämä pyysi, eikä milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän lempeätä puhetta sekä yksinkertaisia selityksiä pyhästä kirjasta; varakreivitär luki sitä hänelle äänellä, jonka suloista kehoitusta ja lempeätä, vetoavaa ystävällisyyttä oli vaikeata vastustaa. Tämä lempeä käännyttäminen ja läheisyys, jonka se aiheutti, yhdisti pojan yhä kiinteämmin emäntäänsä. Tämä oli Harryn koko elämän onnellisin aika, ja nuori äiti luki ja työskenteli ja leikki tyttärensä, poikansa ja suojelemansa orpopojan kanssa ja he olivat lapsia yhdessä. Jos lady katseli eteenpäin, — ja kukapa rakastava vaimo ei sitä tekisi? — tulevaisuutta kohti, ei hänellä ollut mitään suunnitelmia, joista Harry Esmond olisi syrjäytetty, ja tuhansia kertoja yhä uudelleen poika intohimoisella ja rajulla tavallaan vannoi, ettei mikään voima voisi erottaa häntä hänen emännästään ja pyysi vain, että jokin sattuma sallisi hänen osoittaa uskollisuuttaan tätä kohtaan. Nyt, elämänsä iltana, kun hän istuu hiljaisuudessa onnellisia ja vaihtelevia tapauksia muistellen, voi hän katsoa olleensa uskollinen tuolle varhaiselle valalleen. Sellainen elämä on niin yksinkertainen, että vuodet voidaan selostaa muutamilla riveillä. Mutta harvojen ihmisten elämänmatka on säädetty olemaan kokonaan onnea, ja tämä rauha, josta puhuimme, oli pian päättyvä.

Kun Esmond kasvoi ja alkoi tehdä omintakeisia huomioita, hän löysi pakostakin paljon lukemista ja ajattelemista sen rakkaan sukulaispiirin ulkopuolelta, joka oli suonut hänen liittyä heihin. Hän luki enemmän kirjoja kuin mitä heillä oli halu tutkia hänen kanssaan; oli yksinään aivan heidän keskellään monta monituista kertaa ja kulutti öitä töissä, jotka saattoivat olla joutavia, mutta sellaisia, joihin toiset eivät voineet ottaa osaa. Hänen rakas emäntänsä ihaili hänen ajatuksiaan tavallisella hellänkateellisella valppaudellaan; hän alkoi aavistella aikaa, jolloin poika jättäisi kotipesänsä, ja kun poika kiihkeästi sen kielsi, huokasi lady ainoastaan ja pudisti päätään. Ennenkuin nuo elämän kohtalokkaat säädökset täyttyvät, ilmestyy aina salaisia merkkejä ja varoittavia enteitä. Kaiken näyttäessä vielä tyyneltä tajuamme jo myrskyn tulon. Ennenkuin nuo onnelliset päivät olivat kuluneet, tunsi ainakin kaksi tuon kotoisen seurueen jäsentä, että ne olivat loppumaisillaan, ja he olivat levottomia ja odottivat pilveä, joka oli pimentävä heidän päivänsä.

Harryn oli helppo nähdä, että vaikka varakreivitär pysyttelikin tottelevaisena ja ihailevana miestään kohtaan — mylord alkoi väsyä hiljaiseen elämäänsä ja tuli veltoksi ja sitten ärtyi niistä lempeistä siteistä, joissa hänen vaimonsa olisi tahtonut häntä pitää. Sanotaan jumaluuden kovasti rasittavan Tiibetin Suurta Laamaa ja hänen haukottelevan alttarillaan, kun hänen pappinsa kumartuvat ja palvovat häntä, ja aivan samoin myrtyy monen kotijumalan sydän siitä kunnioituksesta, jolla hänen perhehurskastelijansa häntä ahdistavat ja huokaa vapautta ja entistä elämäänsä ja toivoo pääsevänsä alas korokkeelta, jossa hänen holhokkinsa tahtoisivat hänen aina istuvan, heidän ihaillessaan häntä, uhratessaan hänelle kukkia ja hymyjä ja suitsutusta ja imartelua. Niinpä alkoi kelpo lordi Castlewoodkin väsyä muutaman vuoden naimisissa oltuaan. Kaikki ne korkealentoiset ihailun puuskat ja hartaat palvomiset, joita hänen vaimonsa, hänen ylipapittarensa, hänelle omisti, ensin nukuttivat varakreivin ja myöhemmin ajoivat hänet kodin ulkopuolelle: sillä on myönnettävä, että kreivi oli iloinen herra, jolla oli kovin vähän ylevää ja jumalaista luonnetta, vaikka hänen rakastava vaimonsa yhä piti kiinni sen palvomisesta; ja sitäpaitsi hänen oli maksettava rakkaudesta korvaus, jota hänen luonteisensa henkilöt harvoin mielisuosiolla suorittavat — sanalla sanoen, joskin hänellä oli rakastava vaimo, tämä oli myös hyvin mustasukkainen ja vaativainen. Sitten alkoi kreivi väsyä tähän mustasukkaisuuteen; sitten hän irroittautui siitä; sitten alkoi tietysti syntyä valituksia ja syytöksiä, sitten varmaankin parannuksen lupauksia, joita ei täytetty, ja sitten nuhteluja, jotka eivät suinkaan olleet miellyttävämpiä siksi, että ne olivat äänettömiä ja että vain surulliset silmäykset ja kyyneleiset katseet niitä antoivat. Sitten saapui aviopari tuohon toiseen asteeseen, joka ei ole tavaton naineiden kesken, kun vaimo huomaa, ettei kuherruskuukausien jumala olekaan mikään jumala, vaan ainoastaan pelkkä kuolevainen, kuten me muutkin; ja silloin hän katsahtaa sydämeensä ja katso! vacuae sedes et inania arcana [valtaistuimet ovat tyhjinä ja salaperäinen kadonnut]. Ja nyt, jos oletetaan, että naisellamme on terävä äly ja oma loistava järjen juoksunsa ja että tuo ihmeellinen lumous ja hulluus, joka johti hänet ihailemaan jumalana hyvin tavallista kuolevaista on hänestä poissa — niin mitä seuraa? He elävät yhdessä ja aterioivat yhdessä ja sanovat toisilleen "armaani" ja "kultaseni", kuten tähänkin asti, mutta mies on oma itsensä ja nainen oma itsensä. Lemmen unelma on kadonnut, niinkuin kaikki muukin elämässä katoaa — niinkuin kukkaset ja raivonpuuskat ja surut ja ilotkin katoavat.

Hyvin todennäköistä on, että lady Castlewood oli herennyt ihailemasta puolisoaan jo kauan ennen kuin hän kohosi polvistuneesta asemastaan, mutta hän ei antanut perheensä lopettaa miehensä ihailemista. Tuomitaksemme varakreiviä oikein täytyy sanoa, ettei hän koskaan vaatinut näitä palveluksia. Hän nauroi ja laski leikkiä ja joi pullonsa tyhjäksi ja kirosi ollessaan vihainen — senkin hän teki vallan liian jokapäiväisesti, ylevyyttä tavoittelematta — ja koetti parhaansa mukaan hävittää sitä juhlallisuutta, jolla hänen vaimonsa näki hyväksi hänet ympäröidä. Ja nuoren Esmondin puolelta ei tarvittu suurtakaan mielikuvitusta huomaamaan, että hänen omat aivonsa olivat hänen isäntänsä aivoja paremmat, eikä varakreivi koskaan omaksunutkaan mitään ylemmyyttä poikaan eikä kehenkään alamaiseensa nähden, paitsi ollessaan loukkaantunut, jolloin hän saattoi ilmaista mielentilansa kiroilemalla kovin häikäilemättömästi; hän päinvastoin luullakseni, hemmoitteli pilalle "pastori Harryn", kuten hän nuorta Esmondia nimitti, ylistämällä alati tämän lahjakkuutta ja ihailemalla tämän lapsen omistamaa tietovarastoa.

Saattaa näyttää kiittämättömältä, että se, joka on saanut satoja suosionosoituksia isännältään, puhuu muuten kuin kunnioittavalla tavalla vanhemmistaan; mutta tämän kirjoittajalla on omia jälkeläisiä, jotka hän on kasvattanut mahdollisimman vähäisellä määrällä sitä orjuutta, jota vanhemmat nykyaikana vaativat lapsiltaan (ja jonka velvollisuusnaamion takaa usein väijyy välinpitämättömyys, ylenkatse ja kapinallisuus); ja samoin kuin hän ei toivoisi lastenlastensa uskovan ja kuvaavan häntä tuumaakaan pitemmäksi kuin miksi luonto on hänet tehnyt, samoin hän tahtoo entisistä ystävistäänkin puhua ilman vihaa, mutta totuuden mukaisesti vähentämättä tai piirtämättä mitään muistiin ilkeämielisyydestä.

Siis niin kauan kuin maailma kulki eteenpäin lordi Castlewoodin toivomusten mukaan, hän oli hyvällä tuulella; luonteeltaan hän oli teeskentelemättömän eloisa ja mukavuutta harrastava, pitäen leikinlaskusta, erittäinkin alamaistensa parissa, ja oli ihastuksissaan, kun he naurulla palkitsivat hänet. Hän oli erinomainen urheilija — ampui maaliin ja lennosta, kesytti varsoja, ratsasti kilparadalla, heitti kiekkoa, pelasi kaikkia pelejä erinomaisen taitavasti. Eikä hän ainoastaan osannut kaikkea tätä vaan tiesi myöskin osaavansa sen; niinpä häntä petettiin usein hevoskaupoissa, hän kun uskotteli tuntevansa hevoset paremmin kuin yksikään hevoskauppias; veijarit, jotka veivät hänen rahansa, panivat hänet pelaamaan kuulapeliä ja biljardia, ja hän palasi joka kerta Lontoosta surullisen paljon köyhempänä, kuin oli ollut mennessään; sen osoitti hänen asiainsa tila sitten, kun se äkillinen onnettomuus tuli, joka hänen elämänsä juoksun päätti.

Hän piti komeasta pukeutumisesta ja kulutti yhtä monta tuntia päivässä pukeutumiseensa kuin konsanaan elähtänyt kaunotar. Kymmenesosa hänen päivästään kului hampaiden harjaamiseen ja tukan voiteluun; hänen tukkansa oli kiharainen ja ruskea, ja sitä hän ei halunnut peittää peruukin alle, jommoista melkein jokainen siihen aikaan käytti. (Nyt on meille palautettu tukkamme nautinto-oikeus, mutta sen ohella puuteri ja hiusvoide. Koskahan nämä aikamme hirveät päänrasitukset poistetaan ja koska suodaan miesten käyttää omia värejään, mustaa, punaista tai harmaata sellaisina, jommoisiksi luonto on ne tehnyt)? Ja koska varakreivi piti siitä, että hänen vaimonsa oli hyvin puettu, ei tämä säästänyt vaivoja miellyttääkseen siinä asiassa miestään; varmaankin olisi lady rasvannut hiuksensa tai leikannut ne poiskin miehensä pyynnöstä.

Esmond kummasteli palvellessaan paashina lordia ja ladyä päivän toisensa jälkeen, kun kuuli mylordin kertovan vieraille, joita saapui, samoja meluisia kaskuja, joille ei hänen ladynsä lakannut hymyilemästä tai painamasta päätään alas eikä tohtori Tusher purskahtamasta nauruun sopivassa paikassa, tai huudahtamasta: "Hyi mylord; muistakaa papillista virkaani!" samalla kuitenkin osoittaen niin laimeata vastustusta, että se vain yllytti lordia yhä enemmän. Lordi Castlewoodin kertomukset kohosivat asteettain ja tulivat väkevämmiksi, päivällisoluen sekä sen jälkeen tyhjennetyn pullon perästä; mylady pakeni aivan ensimmäisen, kirkon ja kuninkaan onneksi juodun maljan jälkeen jättäen herrat juomaan muut maljat kahden kesken.

Ja koska Harry Esmond oli hänen paashinsa, vapautettiin hänetkin velvollisuuksistaan samaan aikaan. "Mylord on elänyt armeijassa sotamiesten seurassa", oli hänen tapana sanoa pojalle, "ja siellä suvaitaan suuria vapauksia. Sinä olet saanut erilaisen kasvatuksen, ja minä uskon, että nämä asiat muuttuvat sinun tullessasi vanhemmaksi, ei niin, että lordissa, joka on kuningaskuntamme parhaita miehiä, olisi mitään virhettä". Ja niin tosiaankin näytti varakreivitär uskovan. Kummallista on, mitä kaikkea mies saattaa tehdä, ja nainen kuitenkin yhä pitää häntä enkelinä.

Ja koska Esmond on ottanut totuuden tunnuslauseekseen, täytyy myös myöntää tuohon toiseen enkeliin, hänen emäntäänsä katsoen, että tällä oli luonteenvika, joka tärveli hänen täydellisyyttään. Vaikka hän oli toista sukupuolta kohtaan täydellisen kärsivällinen ja lempeä, hän oli omaansa nähden muuttumattoman mustasukkainen; ja todisteeksi siitä, että hänellä oli tämä vika, voimme mainita, että vaikka hän myönsi omikseen tuhannet virheet, joita hänellä ei ollut, niin häntä ei milloinkaan voitu saada myöntämään tätä virhettä. Mutta jos Castlewoodiin saapui kauneuden varjoakin tavoitteleva nainen, oli varmaa, että lady keksi hänessä jonkun virheen; mylord usein silloin nauroi iloisella tavallaan ja kiusoitteli häntä tästä hänen siveellisestä heikkoudestaan. Sievät palvelijattaret tulivat tarjoutumaan palvelukseen, mutta heitä ei milloinkaan huolittu Castlewoodiin. Taloudenhoitajatar oli vanha; ladyn oma seuranainen oli karso ja rokonarpinen; palvelijattaret ja keittäjä olivat tavallisia maalaistyttöjä, joille lady Castlewood oli ystävällinen, jommoiseksi hänen luonteensa hänet teki melkein jokaista kohtaan: mutta heti kun hänen täytyi joutua tekemisiin kauniin naisen kanssa, hän oli kylmä, luotaan työntävä ja ylenkatseellinen. Maaseudun vallasnaiset huomasivat tämän vian; ja vaikka kaikki miehet häntä ihailivat, valittivat heidän vaimonsa ja tyttärensä hänen kylmyyttään ja oikukkaita ilmeitään ja sanoivat Castlewoodin olleen miellyttävämmän lady Isebelin, leskivarakreivittären aikana kuin nykyään. Aniharvat olivat emäntäni puolella. Vanha lady Blenkinsop Jointure, joka oli ollut hovissa kuningas Jaakko I:n aikana, piti aina hänen puoltaan; ja samoin vanha neiti Crookshank, piispa Crookshankin tytär, Hextonista, joka muutamien muiden samanlaisten kanssa julisti emäntäni enkeliksi. Mutta kauniit naiset eivät olleet sitä mieltä; ja maaseudun mielipide oli, että lordi oli vaimonsa tohvelin alla ja että tämä hallitsi häntä.

Toinen tappelu, jonka Harry Esmond taisteli, tapahtuu hänen ollessaan neljätoistavuotias. Bryan Hawkshaw, Sir John Hawkshaw'n poika laverteli, että mylady oli mustasukkainen ja hallitsi lordia, ja saattoi siten Harryn sellaiseen raivoon, että hän hyökkäsi pojan kimppuun niin rajusti, että poika, joka oli häntä kahta vaotta vanhempi ja paljon suurempi, joutui pahasti tappiolle tässä ottelussa, kunnes sen keskeytti ruokasalista saapuva tohtori Tusher. Bryan Hawkshaw nousi seisaalle, nenä verissä, ja oli perin hämmästynyt, niinkuin moni vanhempikin mies olisi saattanut olla, moisesta raivoisasta hyökkäyksestä.

"Sinä pikkuinen kerjäläis-äpärä", hän uhkaili; "tästä minä vielä tapan sinut."

Ja siihen hän olikin tarpeeksi suuri.

"Äpärä taikka ei", sanoi toinen hammasta purren, "minulla on miekkapari ja jos tahdot kohdata minut kuin mies miehen pengermällä tänä iltana —"

Ja tässä loppui nuorten mestarien keskustelu, koska tohtori juuri saapui. Hyvin todennäköistä on, ettei Hawkshaw, vaikka hän olikin suuri, välittänyt jatkaa taistelua mokoman raivoisan vastustajan kanssa.

VIII luku.

MENESTYSTÄ SEURAA HUONO ONNI.

Senjälkeen kun lady Mary Wortley Montagu toi istutusrokon kotimaahansa Turkista (vaarallisena tapana ja hyödyttömänä vaaran kitaan syöksymisenä pitävät sitä useat), luulen että isonrokon, — tuon maailman kauhean vitsauksen — ankaruus on jossakin määrin lieventynyt meidän osassamme maailmaa, ja muistan ajaltani sadoittain nuoria ja kauniita ihmisiä, jotka on saatettu hautaan tai ovat nousseet tyynyiltään hirvittävän arpisina ja muodottomina tämän taudin jälkeen. Useat suloiset kasvot ovat jättäneet ruusunsa vuoteelle, jolle tämä kammoittava ja hävittävä rutto heidät saattoi. Varhaisimmassa nuoruudessani tämä surma saattoi tulla kylään ja hävittää puolet sen asukkaista. Sen lähetessä, niinkuin voidaan käsittää, eivät yksinomaan kauniit olleet huolissaan, vaan vahvimmatkin, ja ne, jotka vain voivat, pakenivat. Eräänä päivänä vuonna 1694, minulla on hyvä syy muistaa se, tuli tohtori Tusher juosten Castlewoodin linnaan, kauhistunein kasvoin, sanoen, että tuo tauti oli ilmaantunut sepän talossa Castlewoodin kylässä ja että eräs palvelijatar makasi siellä rokkosairaana.

Sepällä oli pajansa ja hevosenkenkämyymälän ohella oluttupa ja sitä hoiti hänen vaimonsa, ja vieraat istuivat penkeillä ravintolan oven edessä katsellen pajaa olutta juodessaan. Tässä ravintolassa oli kaunis tyttö, jota miesväki nimitti Nancy Sievewrightiksi, rehevä, raikkaan näköinen neitonen, jonka posket olivat punaiset kuin rautatammen marjat paaluaidan yläpuolella puutarhassa ravintolan takana. Tähän aikaan Harry Esmond oli kuusitoistavuotias poika, ja miten ollakaan, hänelle sattui kävelyillään ja retkillään usein niin, että hän kohtasi Nancy Sievewrightin kauniit kasvot. Ellei hänen tarvinnut pajassa mitään laitattaa, meni hän juomaan olutta "Kolmeen linnaan" tai keksi jonkun tekosyyn saadakseen nähdä Nancy-paran. Harry poloinen ei tarkoittanut eikä ajatellut mitään pahaa, yhtä vähän kuin tyttökään; mutta totuus on, että he aina kohtasivat toisensa — niityllä tai puron luona tai puutarhan paaluaidalla tai lähellä Castlewoodia. "Herranen aika, mr. Henry" ja "Mitä kuuluu, Nancy?" lausuttiin monta monituista kertaa viikossa. Hämmästyttävä on se magneettinen vetovoima, joka vetää ihmiset yhteen niin kaukaa. Punastun ajatellessani Nancy parkaa nyt, punaisine puseroineen ja iloisena, posket loistavan punaisina, purjekankainen hame yllä, ja sitä, että keksin suunnitelmia ja punoin ansoja ja laadin sydämessäni puheita, joita minulla harvoin oli rohkeutta ilmaista ollessani tuon halvan lumoojattaren parissa, joka lehmän lypsämistä lukuunottamatta ei tiennyt mitään, ja aukaisi mustat silmänsä kummastuneesti, kun pidin hienoja puheita Wallerista tai Ovidiuksesta. Nancy-parka! kaukaisen menneisyyden vuosien hämärästä loistavat sinun rehelliset maalaiskasvosi, ja muistan ystävällisen äänesi, kuin olisin sen eilen kuullut.

Kun tohtori Tusher toi uutisen, että rokko oli "Kolmessa-linnassa", jonne eräs maankiertäjä kertoman mukaan oli tuon taudin tuonut, oli Henry Esmondin ensi ajatus Nancy-paran varoittaminen ja sitten häpeän tunne ja levottomuus Castlewoodin perheestä, johon hän pelkäsi tuoneensa tartunnan; sillä totuus on, että mr. Harry oli istunut eräässä kamarissa tunnin ajan sinä päivänä, ja Nancy Sievewright oli ollut siellä pienen veljensä kanssa, joka oli valittanut päänsärkyä ja makasi pökerryksissä itkien joko tuolilla takan ääressä tai Nancyn sylissä tai minun sylissäni.

Pikkuinen lady Beatrix kirkaisi kuullessaan tohtorin uutiset ja kreivi huudahti: "Jumala sinua varjelkoon!" Hän oli rohkea mies, eikä pelännyt kuolemaa missään muussa muodossa kuin tässä. Hän oli hyvin ylpeä punertavasta hipiästään ja vaaleasta tukastaan; mutta rokkoon kuolemisen ajatus peloitti häntä enemmän kuin mikään muu. "Otamme lapset ja ratsastamme huomenna Walcote'iin" — se oli mylordin pieni talo lähellä Winchesteria, ja sen hän oli perinyt äidiltään.

"Se on paras turva, jos tauti leviää", sanoi tohtori Tusher. "On hirveätä ajatella, että se alkoi oluttuvasta. Puolet kylän kansasta on käynyt tänään siellä tai pajassa, joka on aivan sama. Kanslia-apulaiseni Nahum asui heidän luonaan. En voi mennä kirjoituspöytäni ääreen tuon henkilön ollessa lähelläni. En tahdo pitää tuota miestä lähelläni."

"Jos rokkoon kuoleva pitäjäläinen lähettäisi teitä hakemaan, niin menisittekö?" kysyi mylady, katsahtaen käsityökehyksistään tyynillä sinisilmillään.

"Herran tähden, minä en ainakaan menisi", ehätti mylord.

"Emme ole paavillisessa maassa, eikä sairas mies tarvitse välttämättömäsi synninpäästöä ja viimeistä voitelua", vastasi tohtori. "Totta kyllä, että ne ovat hänelle lohdutukseksi ja avuksi silloin, kun ne ovat saatavissa ja jaettavissa hyvän toivossa. Mutta milloin laumansa keskuudessa toimivan pitäjän papin elämä on hänen seurakunnalleen suuriarvoinen, ei häntä pyydetä sitä panemaan alttiiksi (ja sen ohella oman perheensä elämää, tulevaisuutta ja ajallista ja vieläpä iankaikkistakin hyvinvointia) yhden ainoan henkilön hyväksi, joka hyvin todennäköisesti ei edes ymmärrä sitä uskon sanomaa, jonka pappi tuo, koska on kehittymätön ja myöskin taudin lamauttama tai mielenvikaan saattama. Jos rouva varakreivitär tai herra varakreivi, kunnioitettu hyvä ystäväni ja isäntäni, sattuisi saamaan —"

"Jumala armahtakoon!" huudahti lordi.

"Amen!" jatkoi tohtori Tusher. "Amen siihen rukoukseen, parahin herrani! Teidän puolestanne antaisin oman elämäni", — ja tohtorin tulipunaisten kasvojen hätääntyneestä ilmeestä olisi voinut jo melkein päättää, että tuota uhria tultiin vaatimaan heti.

Lasten rakastaminen ja niiden helliminen oli Henry Esmondissa pikemminkin vaisto kuin ansio, vieläpä siinä määrin, että hän ajatteli tavallaan häveten kiintymystään niihin ja herkkyyttä, johon se hänet houkutteli; ja tänä päivänä ei poikaraukalla ollut sylissään ollut ainoastaan nuori ystävänsä, karjakon veli, vaan hän oli myös piirustanut kuvia ja kertonut satuja pienelle Frank Esmondille, joka oli vallannut tämän paikan tuntia jälkeen päivällisen, eikä milloinkaan väsynyt Henryn tarinoihin eikä hänen sotamiesten- ja hevostenkuviinsa. Onni oli, ettei Beatrix sinä iltana asettunut tavalliselle paikallensa, jonka hän tavallisesti iloisena valtasi, opettajansa polvelle. Sillä Beatrix oli jo pitkät ajat ollut kateellinen jokaisesta hyväilystä, joka annettiin hänen pikku veljelleen Frankille. Hän kiiti pois äitinsäkin sylistä, jos näki Frankin siinä olleen ennen häntä; tämän vuoksi lady Esmondin oli pakko peitellä rakkauttansa pieneen poikaansa pienen tyttärensä saapuvilla ollessa ja hyväillä kumpaakin, kun he olivat toisistaan erillään. Beatrix kalpeni ja punastui raivosta, jos hän huomasi keskinäisen ymmärryksen tai rakkauden merkkejä Frankin ja äitinsä välillä; ja hän istui syrjässä eikä puhunut koko iltana, jos luuli pojalla olevan paremman hedelmän tai suuremman leivoksen kuin hänen omansa, — hän heitti pois koristenauhan, jos näki veljelläkin olevan sellaisen; ja varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen hän lausui, istuen pienellä tuolillaan suuren takan ääressä vastapäätä sitä nurkkaa, jossa lady Castlewood tavallisesti istui koruompelunsa ääressä, lapsellisia ivapuheita suosiosta, jota osoitettiin hänen veljelleen. Nämä, jos ne sanottiin lordi Castlewoodin kuullen, huvittivat ja naurattivat häntä. Tavallisesti hän silloin teeskenteli pitävänsä Frankista enemmän ja hyväili ja suuteli tätä ja ulvoi naurusta Beatrixin mustasukkaisuudelle. Mutta totta on, ettei mylord usein ollut näitä näytelmiä näkemässä eikä paljoa häirinnyt sen tulisijan rauhallisuutta, jonka ääressä hänen vaimonsa vietti monta pitkää iltaa. Mylord metsästeli päivät pitkät niin kauan kuin vuodenaika sen salli; hän kävi katsomassa kaikkia maaseudun kukkotaisteluita ja markkinoita ja ratsasti kaksikymmentä peninkulmaa saadakseen nähdä painikilpailun tai kahden klovnin puhkaisevan toistensa päät ottelussa; ja hänestä oli hauskempi istua kamarissa juoden olutta ja punssia Pekkojen ja Paavojen kanssa kuin oleskella vaimonsa vastaanottohuoneessa, jonne hän saapuessaan hyvinkin usein toi verestävät silmät ja nikottelevan puheensävyn ja horjuvan kävelyn. Talon ja sen omaisuuden hallitseminen, harvojen vuokralaisten ja kylän köyhien vaaliminen ja talouden tilit olivat hänen vaimonsa hoidettavina sekä tämän nuoren kirjurin Harry Esmondin. Mylord otti huostaansa tallit, koirakopin ja kellarin — jonka hän sekä täytti että tyhjensi.

Niinpä tapahtui sinä päivänä, jolloin Harry Esmond-paralla oli ollut sekä sepän poika että päärin poika polvellaan, että pikku Beatrix, joka mielellään tuli opettajansa luo kirjoineen ja kirjoitusvälineineen, oli tällä kertaa kieltäytynyt, koska oli nähnyt paikan veljensä hallussa, ja, onneksi itselleen, istuutunut huoneen kaukaisimpaan soppeen, erilleen opettajastaan, leikkien omistamallaan lintukoiralla, johon hän puuskittain saattoi kiihkeästi rakastua, ja puhutteli Harry Esmondia olkansa ylitse samalla kuin oli hyväilevinään koiraa, sanoen, että Fido rakasti häntä ja hän Fidoa eikä ketään muuta kuin Fidoa koko elämänsä ajan.

Kun siis tuotiin uutinen, että "Kolmen-linnan" pieni poika oli rokkosairaana, tunsi Harry Esmond säikähdyksen masennusta, ei niin paljon itsensä kuin emäntänsä pojan tähden, jonka oli saattanut vaaralle alttiiksi. Beatrix, joka oli kyllikseen murjottanut ja joka aina, kun vieras ilmestyi, jo melkein lapsesta asti oli tehnyt siroja temppuja vetääkseen tämän huomion puoleensa, aikoi veljensä nukkumaan mentyä ottaa paikkansa Esmondin polvella; sillä hän ei pitänyt tohtorista, vaikka tämä oli hänelle nöyrän kohtelias, koska tohtorilla oli paksut saappaat ja likaiset kädet, kuten nenäkäs pikku neiti sanoi ja koska hän vihasi katekismuksen lukemista.

Mutta kun hän lähestyi Esmondia huoneen nurkasta, jossa oli murjottanut, vetäytyi tämä taaksepäin ja asetti suuren tuolin, jolla istui, Beatrixin ja itsensä väliin sanoen ranskaksi lady Castlewoodille, jonka kanssa nuorukainen oli paljon lueskellut ja jonka tietoja hän oli tässä kielessä täydentänyt: "Madame, lapsi ei saa lähestyä minua; minun on sanottava teille, että olin tänään sepän luona ja että minulla oli hänen pieni poikansa sylissäni."

"Johon sen jälkeen otitte minun poikani", sanoi lady Castlewood kovin vihaisena ja punastui. "Kiitän teitä, sir, että suotte hänelle semmoista seuraa. Beatrix", hän sanoi englanninkielellä, "kiellän sinua koskemasta mr. Esmondiin. Tule pois, lapsi — tule huoneeseesi, tule huoneeseesi. Toivotan herra pastorille hyvää yötä; ja te, sir, eikö teidän olisi parempi mennä ystävienne luo oluttupaan?" Hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin lempeät, lähettivät vihan salamoita hänen puhuessaan ja hän kohotti päätään, joka tavallisesti oli alas taivutettu, ruhtinattaren elein.

"Hei vain!" sanoi mylord, joka seisoi takan ääressä, — hän oli juuri siinä tilassa, johon hän tavallisesti tuli siihen aikaan illasta — "hei vain! Rachel, mistä olet vihainen? Sivistyneet naiset eivät saisi koskaan vihastua — eihän, tohtori Tusher? Vaikka onhan hauskaa nähdä Rachel vihaisena. Siunatkoon, lady Castlewood, näytätte perhanan kauniilta vihaisena."

"Se johtuu siitä, mylord, että mr. Henry Esmond, joka ei saa aikaansa mitenkään kulumaan luonamme ja joka ei pidä meidän seurastamme, on ollut oluttuvassa, jossa hänellä on muutamia ystäviä."

Mylord virkkoi nauraen ja kiroten; "Sinä nuori kelmi, olet ollut Nancy Sievewrightin luona. Hitto vie tuota nuorta tekopyhää, kuka olisi sitä uskonut? Vakuutan, Tusher, että hän on ollut —"

"Tarpeeksi, mylord", sanoi lady; "älkää loukatko minua tällä puheella."

"Kunniasanallani", sanoi Harry raukka, itkuun purskahtamaisillaan häpeästä ja nöyryytyksestä, "tuon nuoren henkilön kunnia on kokonaan tahraton." "No niin tietysti, tietysti", sanoi mylord, nauraen ja humaltuen yhä enemmän. "Hänen kunniasanallaan, tohtori — Nancy Sieve —"

"Viekää Beatrix-neiti vuoteeseen", huudahti lady samalla hetkellä mrs. Tuckerille, seuranaiselleen, joka toi hänen armonsa teen. "Asettakaa hänet minun huoneeseeni — ei, teidän huoneeseenne", hän lisäsi nopeasti. "Mene lapsi, — mene heti — ei sanaakaan!" Ja Beatrix oli niin hämmästyksissään tästä äkillisestä vallannäytteestä, sillä äiti koroitti harvoin ääntään, että hän poistui huoneesta säikähtyneenä ja pidättäytyi itkemästäkin, kunnes pääsi ovelle mrs. Tuckerin kanssa.

Tällä kertaa hänen äitinsä ei vähääkään välittänyt hänen nyyhkyttämisestään, vaan jatkoi kiivasta puhettaan. "Mylord", hän sanoi "tämä nuori mies — teidän holhokkinne — kertoi minulle juuri ranskaksi — hän häpesi puhua omaa kieltään — että hän on ollut oluttuvassa koko päivän, jossa hän on pitänyt sylissään tuota pientä poloista, joka nyt on rokkosairaana. Ja hän tulee tuosta paikasta löyhkäten kotiin — niin juuri, löyhkäten — ja ottaa häpeämättä syliinsä minun poikani ja istahtaa minun viereeni, niin juuri minun viereeni. Hän on voinut hyvinkin tappaa Frankin — tappaa meidän lapsemme. Miksi hänet tuotiin perhettämme häpäisemään? Miksi hän on täällä? Antaa hänen mennä — antaa hänen mennä, sanon minä, tänä iltana, ettei hän enää saastuta tätä paikkaa."

Hän ei ollut milloinkaan vielä lausunut epäystävällistä sanaakaan Harry Esmondille ja hänen ilkeät sanansa koskivat poikaparkaan, niin että tämä oli muutamia minuutteja vallan surusta ja raivosta suunniltaan saadessaan niin epäoikeutetun iskun sellaisesta kädestä. Tulipunaisesta hän muuttui kalmankalpeaksi.

"En voi auttaa syntyperääni, rouva", hän sanoi, "enkä muitakaan onnettomuuksiani. Ja mitä teidän poikaanne tulee, niin jos — jos minun läheisyyteni nyt saastuttaa häntä, niin ei aina ole niin ollut laita. Hyvää yötä, mylord. Taivas palkitkoon teidän ja omaistenne hyvyyden minulle! Olen kyllästyttänyt hänen armonsa hyvyyteen ja tahdon poistua"; ja polvistuen Harry Esmond otti hyväntekijänsä karkean käden ja suuteli sitä.

"Hän haluaa mennä oluttupaan — antaa hänen mennä!" huudahti mylady.

"Piru vieköön minut, jos sen teen", sanoi mylord. "En luullut, että voisit olla niin h—tin kiittämätön, Rachel."

Vastaukseksi tämä purskahti kyyneltulvaan ja poistui huoneesta katsahtaen nopeasti Harry Esmondiin, kun mylord, välittämättä kyynelistä ja vielä varsin hyväntuulisena, kohotti nuoren holhokkinsa tämän polvistuneesta asemasta (sillä tuhannet hyvät työt olivat saaneet pojan kunnioittamaan mylordia isänään) ja laski leveän kätensä Harry Esmondin olalle.

"Semmoinen hän on aina ollut", virkkoi mylord; "vihjauskin naisesta tekee hänet ihan hulluksi. Siitä syystä juuri rupesin ryyppäämään, hitto vie — en mistään muusta syystä; sillä eihän hän ainakaan voi olla mustasukkainen oluttynnyrille eikä rommipullolle, vai mitä, tohtori? Hitto vie, katsokaapa piikojamme — katsokaapa vain talon piikoja. Oletteko missään nähnyt semmoisia piikoja? Ette nyt ottaisi vaimoa Castlewoodista, vai mitä, tohtori?" Ja mylord purskahti nauramaan.

Tohtori, joka oli kulmainsa alta katsellut lordi Castlewoodia, sanoi: "Mutta leikki sikseen, mylord, en saata hengenmiehenä käsitellä tätä ainetta leikillisesti enkä tämän seurakunnan sielunpaimenena ajatella mitenkään muuten kuin surren sitä, että niin nuori lammas joutuu harhateille."

"Sir", sanoi nuori Esmond puhjeten vihaisena puhumaan, "hän kertoi minulle itse, että te itse olette kauhea äijä ja tarjouduitte suutelemaan häntä maitohuoneessa."

"Häpeä, Henry", huudahti tohtori Tusher karahtaen punaiseksi kuin kalkkunakukko mylordin ulvoessa naurusta. "Jos kuuntelet tyttöhylkiön valheita —"

"Hän on yhtä kunniallinen kuin kuka hyvänsä Englannin naisista ja minusta yhtä puhdas", huudahti Henry, "ja yhtä lempeä ja hyvä. Hävetkää, kun solvaatte häntä."

"Kaukana olkoon se minusta että sen tekisin", huudahti tohtori. "Taivas suokoon, että olen erehtynyt tuon tytön suhteen ja teidän suhteenne, sir, jolla on totisesti pikkuvanhan nerokkuutta; mutta siitä ei nyt ole kysymys. On ilmennyt, että rokkoon sairastui pieni poika 'Kolmesta-linnasta' ja että se oli hänessä teidän käydessänne oluttuvassa omissa tarkoituksissanne, ja että istuitte lapsi sylissänne jonkun aikaa ja heti sen jälkeen nuoren lordin kanssa." Tohtori koroitti ääntään puhuessaan ja katseli varakreivittäreen päin, joka oli tullut takaisin ja näyttäen hyvin kalpealta piti nenäliinaa kädessään.

"Kaikki aivan totta, sir", sanoi lady Esmond katsellen nuorta miestä.

"Nyt on pelättävissä, että hän on tuonut tartunnan mukanaan."

"Niin juuri — oluttuvasta", sanoi mylady.

"Hitto vie, unohdin sen tarttuessani kaulukseesi, poika", huudahti mylord peräytyen. "Pysy poissa, Harry poikaseni; ei kannata syöksyä suden kitaan, tiedäthän sen."

Mylady katseli häntä hieman hämmästyneenä, meni heti Henry Esmondin luo ja tarttui tämän käteen. "Pyydän sinulta anteeksi, Henry", hän sanoi; "puhuin kovin epäystävällisesti. Minulla ei ole mitään oikeutta sekaantua sinun — sinun —"

Mylord kirosi. "Etkö saata jättää poikaa rauhaan, mylady?" Kreivitär näytti hieman punaiselta ja puristi hiljaa pojan kättä hellittäessään sen.

"Ei se enää hyödytä mitään, mylord", sanoi hän. "Frank oli Henryn polvella, kun hän piirteli kuvia ja juoksi yhtämittaa Henryn luota minun luokseni. Jos paha oli tullakseen, se on jo tullut."

"Ei ainakaan minuun nähden, hitto vie", huudahti mylord. "Olen tupakoinut", ja hän sytytti piippunsa uudestaan hiilellä — "ja se estää tartuntaa, ja koska tauti on kylässä — paha sen periköön! -neuvoisin sinua lähtemään täältä. Menemme huomenna Walcote'iin, rouvani."

"Minä en pelkää", sanoi mylady; "minuun se olisi voinut tulla lapsena. Se alkoi meidän talossamme silloin; ja kun se oli neljässä sisaressani kotona kaksi vuotta ennen avioliittoamme, säästyin minä siitä ja kaksi armasta sisartani kuoli."

"Minä en tahdo heittäytyä vaaraan", sanoi mylord; "olen yhtä rohkea kuin kuka mies tahansa, mutta tuota en voi kestää."

"Ota Beatrix mukaasi ja mene", sanoi mylady. "Meidän suhteemme on tuho tehty; ja Tucker voi palvella meitä; hänessä on jo ennen ollut tuo tauti."

"Sinä kyllä katsot, että valitset tarpeeksi rumia", sanoi mylord, jolloin varakreivitär painoi alas päänsä ja näytti tyhmältä; ja mylord kutsui Tusherin mukaansa tammikamariin polttamaan piippua. Tohtori kumarsi syvään varakreivittärelle (tervehdyksissään hän aina liioitteli) ja käveli pois narisevilla, nelitahoisilla varpaillaan isäntänsä perästä.

Kun lady ja nuorukainen jäivät kahdenkesken, syntyi muutamien minuuttien hiljaisuus, jonka kuluessa nuorukainen seisoi lieden ääressä katsellen tyhjin katsein hiipuviin hiiliin, sillävälin kuin kreivitär askaroitsi ompelutarpeittensa ja neulojensa parissa.

"Olen pahoillani", sanoi lady hetken hiljaisuuden jälkeen kovalla, kuivalla äänellä — "toistan olevani pahoillani siitä, että osoittauduin niin kiittämättömäksi ajatellessani poikani turvallisuutta. En vähääkään tahtonut, että lähtisitte luotamme, sen vakuutan, ellei teitä itseänne haluta lähteä. Mutta teidän täytyy huomata, mr. Esmond, että teidän iässänne ja teidän pyrintöinenne on mahdotonta teidän jatkuvasti pysyä samassa läheisessä suhteessa, jossa olette olleet tähän perheeseen. Olette toivoneet yliopistoon menoa ja luulen, että on parhaaksenne lähettää teidät sinne. En kiirehtinyt tätä asiaa, sillä pidin teitä lapsena, kuten vuosiin nähden olettekin — aivan lapsi; enkä olisi milloinkaan ajatellut kohdella teitä toisin ennenkuin — ennenkuin nämä asianhaarat tulivat päivän valoon. Ja pyydän miestäni lähettämään teidät mahdollisimman pian; ja jatkan Frankin opetusta niin hyvin kuin osaan; olen isälleni kiitollinen pohjatiedoistani ja teille, olen vakuutettu, paljosta, mitä olette minulle opettanut — ja — ja toivotan teille hyvää yötä, mr. Esmond."

Ja näin sanoen hän teki komean kumarruksen ja ottaen kynttilänsä poistui seinäverhohuoneen ovesta, joka vei hänen huoneisiinsa. Esmond seisoi lieden ääressä tuijottaen ilmeettömästi hänen jälkeensä. Poika ei näyttänyt näkevänkään niin kauan kuin hän oli näkyvissä, mutta sitten hänen kuvansa painui pojan mieleen ja pysyi aina hänen muistiinsa syöpyneenä. Hän näki varakreivittären etenevän ja vahakynttilän valaisevan hänen marmorisia kasvojaan, näki hänen punahuultensa värisevän ja hänen kultaisen tukkansa kimmeltävän. Esmond meni omaan huoneeseensa ja vuoteelleen, jossa hän yritti lukea, kuten hänen tapansa oli, mutta hän ei vähääkään tiennyt, mitä hän luki, ja muisti vasta jälkeenpäin kirjainten muodon (hän oli lukenut Montaignen esseitä), ja päivän tapahtumat kulkivat hänen editseen — se on, päivän viimeisen tunnin tapahtumat, sillä aamua ja karjapiikaa hän ei ajatellut kertaakaan. Eikä hän päässyt uneen, ennenkuin päivän koittaessa ja heräsi tuntien hirveätä päänsärkyä ja aivan virkistymättömänä.

Hän oli varmasti tuonut mukanaan tartunnan "Kolmesta-linnasta", ja pian häneen iski rokko, joka ei säästänyt linnaa enempää kuin mökkipahastakaan.

IX luku.

MINUSSA ON ROKKO JA VALMISTAUDUN LÄHTEMÄÄN CASTLEWOODISTA.

Kun Harry Esmond sai sivuutetuksi taudin käännekohdan ja sai taas terveytensä takaisin, kuuli hän, että pieni Frank Esmond oli myös kärsinyt tuon taudin vaivat ja toipunut siitä ja että hänen äitinsä varakreivitär oli vuoteessa sen vaivoissa; vielä muutamia muitakin perheen jäseniä oli sairastunut. "On Jumalan sallimus, josta meidän kaikkein on oltava kiitollisia", sanoi tohtori Tusher, "että mylady ja hänen poikansa pelastuivat, kun kuolema vei mukanaan linnan palvelijaparkoja", ja hän moitti Harryä siitä, että tämä kysyi yksinkertaisella tavallaan: "Kummasta meidän pitäisi olla kiitollisia -siitäkö, että palvelijat kuolivat, vai siitäkö, että vallasväki siitä pelastui?" Myöskään ei Esmond voinut olla samaa mieltä, kun tohtori innokkaasti vakuutti varakreivittärelle käydessään tämän luona hänen toipuessaan, ettei tuo tauti ollut vähääkään vahingoittanut hänen ulkomuotonsa viehkeyttä ja ettei se ollut käyttäytynyt niin karkeasti, että olisi vioittanut Castlewoodin varakreivittären ihania piirteitä; päinvastoin, huolimatta näistä hienoista puheista Harryn mielestä kreivittären kauneus oli hyvin paljon vioittunut rokossa. Kun taudin merkit häipyivät, ei hänen kasvoillaan totta kyllä ollut uurteita eikä arpia (paitsi kenties yksi otsalla, vasemman silmän yläpuolella), mutta hänen heleä värinsä ja raikas, hieno ihonsa oli kadonnut, hänen silmänsä olivat menettäneet loistonsa, hänen tukkansa lähti ja hänen kasvonsa näyttivät vanhemmilta. Oli aivan kuin karkea käsi olisi pyyhkinyt pois suloisen kuvan herkän hienot värit ja tehnyt sen, niinkuin nähdään taitamattomien maalaustenpuhdistajain tekevän, kylmän värittömäksi. Myöskin on myönnettävä, että kreivittären nenä vuoden tai pari taudin jälkeen oli ajetuksissa ja punaisempi.

Näiden pikkuasiain mainitsemisella ei olisi väliä muuten, mutta ne vaikuttivat todellakin useampien henkilöjen elämään, kuten pikkuseikat maailmassamme usein tekevät; täällä hyttynen useinkin näyttelee suurempaa osaa kuin elefantti; ja myyränkolo, kuten kuningas Wilhelmin historiasta tiedämme, voi kaataa kumoon kokonaisen kuningaskunnan. Kun Tusher erikoisen kohteliaalla tavallaan (jota Harry Esmond aina pilkkasi ja josta hän puhui ivallisesti) vannoi ja vakuutteli, että rouva kreivittären kasvot eivät olleet vähääkään entisestään rumentuneet, puuttui poika puheeseen ja sanoi: "Ne ovat rumentuneet ja emäntäni ei ole likimainkaan niin sievä kuin hän oli". Tälle puheelle lady Castlewood parka hymyili surullisesti ja katsoi pieneen, venetsialaiseen peiliinsä, joka hänelle varmaankin näytti, että se mitä tuo tyhmä poika sanoi, oli hyvinkin totta, sillä hän kääntyi pois peilistä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Näiden näkeminen sai Esmondissa aina aikaan jonkinlaisen säälin raivon, ja nähdessään ne sen naisen kasvoilla, jota hän eniten rakasti, nuori rikoksentekijä polvistui ja pyysi häneltä anteeksi sanoen olevansa tyhmyri ja mielipuoli ja että hänen oli petomaista puhua sillä tavalla, hänen, joka oli aiheuttanut ladyn taudin; ja tohtori Tusher sanoi Henrylle, että karhu hän totisesti olikin ja karhuna pysyi, josta puheesta nuori Esmond-parka tyhmistyi niin, ettei edes murissut.

"Hän on minun karhuni enkä anna häntä rengastaa, tohtori", sanoi mylady taputtaen ystävällisesti kätösellään pojan päätä, kun tämä yhä oli polvistuneena ladyn jalkojen juuressa. "Kuinka sinun tukkasi onkaan lähtenyt! Ja minun myös", lisäsi hän huoaten toistamiseen.

"Itseni tähden ei minua lainkaan huolestuttanut", sanoi varakreivitär Harrylle pastorin poistuttua; "mutta olenko minä hyvin paljon muuttunut? Voi, voi! Pahoin pelkään, että se on liiankin totta."

"Madame, teillä on armaimmat, lempeimmät ja suloisimmat kasvot maailmassa minun mielestäni", sanoi nuorukainen; ja niin hän ajatteli ja ajattelee vieläkin.

"Ajatelleeko mylord niin, kun hän palaa?" kysyi lady huokaisten ja heittäen uuden katseen venetsialaiseen peiliinsä. "Jos hän ajattelee niinkuin sinäkin, sir, että minä olen hirveä — niin, hirveä juuri sinä sanoit — niin hän lakkaa välittämästä minusta. Juuri siitä kaikki miehet naisissa välittävät, meidän kauneuden hiukkasestamme. Miksi hän valitsi minut sisarteni joukosta? Vain siksi. Me hallitsemme vain päivän tai parisen; aivan varmaan Vasti tiesi, että Ester oli tuleva."

"Madame", sanoi mr. Esmond, "Ahasverus oli mahtava muhamettilainen, ja vaihtaminen oli hänen maansa tapa ja hänen lakinsa mukaista."

"Te olette kaikki mahtavia muhamettilaisia siinä asiassa", sanoi rouva varakreivitär, "tai olisitte, jos voisitte olla. Tule Frank, tule lapseni. Olet terve, ylistetty olkoon taivas! Sinun kutrisi eivät ole ohenneet tuon hirveän rokon tähden, eivätkä sinun kasvokultasi arvettuneet, — eihän enkelini?"

Frank alkoi huutaa ja nyyhkyttää ajatellessaan sellaista onnettomuutta. Pojan varhaisimmasta iästä alkaen hänen äitinsä oli opettanut tätä nuorta, herraa ihailemaan kauneuttaan ja maljat, jotka juotiin kreivittären kauneuden kunniaksi, eivät aiheutuneet suuremmasta ihailun tunteesta, kuin mitä nuori herra tunsi omaa kauneuttansa kohtaan.

Eräänä päivänä, kun hän oli itse toipumaisillaan kuumeestaan, pisti jonkinmoinen häpeän tunne nuoren Esmondin rintaan, kun hän muisti, ettei ollut kertaakaan koko sairautensa aikana suonut ajatustakaan tuolle sepän tyttöraukalle, jonka punaisia poskia hän oli ollut niin innostunut näkemään vain kuukausi sitten. Nancy-parka! Hänen poskensa olivat saaneet ruusujen kohtalon ja olivat nyt kuihtuneet. Hän oli sairastunut samana päivänä kuin Esmond. Hän ja hänen veljensä olivat molemmat kuolleet rokkoon ja haudatut Castlewoodin marjakuusien alle. Mitkään iloiset kasvot eivät nyt katsoneet puutarhasta eivätkä ilostuttaneet vanhaa seppää hänen yksinäisen tulisijansa ääressä. Esmond olisi mielellään suudellut Nancya hänen käärinliinoissaan (kuten neito Priorin kauniissa runossa), mutta tämä lepäsi monen jalan syvyydessä maan sisällä, kun Esmond ensi kerran tautinsa jälkeen astui ulkoilmaan.

Tohtori Tusher toi uutiset tästä onnettomuudesta, josta Harry Esmondin mieli teki tiedustella, vaikka hän ei uskaltanut. Tohtori sanoi, että melkein koko kylä oli ollut ruton lyömä; seitsemäntoista henkeä oli siihen kuollut, joiden joukossa hän mainitsi Nancy-paran ja hänen pikku veljensä nimet. Myöskään hän ei jättänyt mainitsematta, miten kiitollisia meidän eloon jääneiden tuli olla. Kun tämän miehen toimena oli imartelu ja saarnojen pito, on myönnettävä, että hän oli siinä mitä ahkerin ja teki päivät pitkät jompaakumpaa.

Niinpä Nancy oli mennyt; ja Harry Esmond punastui ajatellessaan, ettei hän vuodattanut kyyneltäkään tälle, ja alkoi sepittää elegiaa latinalaisin säkein tuon pienen maalaiskaunottaren kunniaksi. Hän pyysi dryaadeja suremaan ja luonnottaria valittamaan hänen menettämistään. Koska tytön isä täytti Vulcanuksen kutsumusta, sanoi Harry, että neito oli varmasti kuin Venuksen tytär, vaikka Sievewrightin vaimo oli ilkeä äkäpussi, kuten poika jälkeenpäin muisti kuulleensa. Hän oli surullisen näköinen, mutta ei tosiaankaan tuntenut itseään surullisemmaksi kuin mykkä hautajaisissa. Nämä miesten ja naisten ensimmäiset intohimot syntyvät useimmiten ennen aikojaan ja kuolevat jo melkein ennen syntymistään. Esmond muistaa viimeiseen elinpäiväänsä asti muutamia niistä ontuvista säkeistä, joissa hänen muusansa valitti hänen sievää neitoaan, ja häntä hävettää muistella miten huonoja nuo säkeet olivat ja miten hyviksi hän niitä luuli; kuinka petollista hänen surunsa oli ja kuinka hän kuitenkin oli siitä ylpeä. Erehdystä on aivan varmaan puhua nuoruuden yksinkertaisuudesta. En luule, että ketkään ovat teeskentelevämpiä ja käytöksessään toisiaan kohtaan teennäisempiä kuin nuoret. He pettävät itseään ja toisiaan juonilla, jotka eivät petä maailman miehiä; me alamme ymmärtää totuutta paremmin ja tulemme yksinkertaisemmiksi vanhetessamme.

Kun rouva varakreivitär kuuli mikä kohtalo oli tullut Nancy-paran osaksi, ei hän sanonut mitään niinkauan kuin Tusher oli saapuvilla; mutta kun tämä oli poistunut, tarttui lady Harry Esmondin käteen ja sanoi —:

"Harry, pyydän sinulta anteeksi noita julmia sanoja, joita käytin sinä iltana, jolloin sinä sairastuit. Olen aivan tyrmistynyt tuon olento-paran kohtalosta ja olen varma, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut mistä vihassani sinua syytin. Ja aivan ensimmäisenä päivänä, jolloin menemme ulos, sinun on vietävä minut sepän luo katsomaan voinko tehdä mitään tuon vanhan mies-raukan lohdutukseksi. Mies-raukka! Kadottaa molemmat lapsensa! Mihin olisi minusta ilman omiani?"

Ja ensimmäisen kävelyretkensä sairautensa jälkeen mylady teki Esmondin käsivarteen nojaten juuri sinne. Mutta hänen käyntinsä ei tuonut mitään lohtua vanhalle isälle, eikä tämä näyttänyt mitään herkkyyden merkkejä eikä keskustelun halua. "Herra antoi ja Herra otti", hän sanoi; ja kyllä hän tiesi mikä Hänen palvelijansa velvollisuus oli. Häneltä ei puuttunut mitään — nyt vähemmän kuin ennen, koska oli vähemmän ruokittavia. Hän toivotti rouva varakreivittärelle ja nuoriherra Esmondille — tämä oli kasvanut pitkäksi sairautensa aikana ja oli saanut vain vähän jälkiä siitä — hyvää päivää; ja näin sanoen ja kumartaen synkkänä seppä asteli pajasta taloonsa jättäen kreivittären jotenkin äänettömänä ja nolona ovelle. Seppä antoi pystyttää kauniin kiven kahden lapsensa haudalle; kivi nähdään Castlewoodin kirkkomaalla vielä nykyäänkin; ja ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, oli hänen omakin nimensä piirretty tuohon kiveen. Kuoleman, tuon ylimmän hallitsijan, saapuessa pelästyy keimaileva nainen, eikä hänen kateellisuutensa juuri mene tuon kolkon valtakunnan rajojen yli. Tuo tunne on kokonaan maasta kotoisin ja häipyy kylmään sini-ilmaan meidän ulottuviltamme.

Viimein kun kaikki vaara oli kokonaan ohitse, ilmoitettiin, että mylord ja hänen tyttärensä aikoivat palata. Esmond muistaa hyvin tuon päivän. Hänen emäntänsä varakreivitär oli suuren pelon vallassa. Ennenkuin mylord tuli, meni hän huoneeseensa ja palasi sieltä punertunein poskin. Hänen kohtalonsa oli ratkaisuaan lähellä. Hänen kauneutensa oli kadonnut — oliko hänen hallitusaikansa myöskin mennyt? Lyhyt hetkinen oli sen ratkaiseva. Varakreivi saapui ratsullaan sillan yli — hänet saattoi nähdä suuresta akkunasta, hän oli punaisiin puettu ja ratsasti tavallisella harmaalla hevosellaan — ja hänen pieni tyttärensä ratsasti hänen vierellään puettuna upeaan siniseen ratsastuspukuun kiiltävällä, kastanjanruskealla hevosella. Varakreivitär nojasi suureen uuninhyllyyn tuijottaen eteensä, toinen käsi sydämellään — hän näytti entistä kalpeammalta, kun hänellä oli nuo punaiset väripilkut poskillaan. Hän pani nenäliinan silmilleen ja veti sen taas pois, nauraen hysteerisesti — nenäliina oli aivan punainen ihomaalista, kun hän otti sen silmiltään. Hän juoksi uudestaan huoneeseensa ja tuli takaisin kalpein kasvoin ja punaisin silmin — taluttaen poikaansa — juuri kun herra varakreivi saapui nuoren Esmondin seuraamana, joka oli mennyt ulos suojelijaansa vastaanottamaan ja pitämään hänen jalustintaan, kun hän laskeutui ratsultaan. "Mitä, Harry-poika!" sanoi varakreivi iloisesti, "näytät yhtä laihalta kuin vinttikoira. Rokko ei ole sinun kauneuttasi lisännyt, eikä sinun osassasi taloa sitä ole koskaan liiaksi ollutkaan — ho — ho!"

Ja hän nauroi ja hyppäsi maahan erinomaisen notkeasti, näyttäen komealta ja punaiselta iloisine kasvoineen ja vaalean ruskeine hiuksineen, kuin mikäkin henkivartijahusaari. Esmond polvistui uudelleen niin pian kuin hänen isäntänsä oli astunut maahan, osoitti kunnioitustaan ja meni sitten tervehtimään pientä Beatrixia ja auttamaan häntä ratsulta.

"Hyi! miten sinä näytät keltaiselta!" sanoi tämä; "ja sinun poskissasi on yksi, kaksi punaista reikää!" Se olikin aivan totta — Harry Esmondin karkeatekoisessa muodossa säilyivät läpi elämän tuon taudin merkit.

Varakreivi nauroi taas kovin iloisena.

"Hitto vie!" hän sanoi käyttäen tavallisinta kirosanaansa, "pikku villikissa näkee kaikki. Toissapäivänä hän näki leskikreivittären ihomaalin ja kysyi miksi tämä käyttää tuota punaista ainetta — etkö vain kysynytkin, Trix? ja Towerin ja St. James-palatsin ja näytelmän — ja prinssi Yrjön ja prinsessa Annan — etkö nähnytkin, Trix?"

"He ovat molemmat hyvin lihavia ja haisevat konjakilta", sanoi lapsi.

Isä nauraa hohotti.

"Konjakiltako?" hän sanoi. "Ja mistä sen tiedät, neiti näsäviisas?"

"Siitä, että teidän ylhäisyytenne haisee konjakilta illallisen jälkeen, jolloin syleilen teitä ennen maata menoa", sanoi nuori neiti, joka todellakin oli niin näsäviisas kuin hänen isänsä oli sanonut, ja näytti kauneimmalta pikku mustalaiselta, mitä ikinä on silmin nähty.

"Ja nyt kreivittären luo", sanoi mylord nousten portaita ja mennen kirjokankaisen verhon taa, joka oli vastaanottohuoneen oven edessä. Esmond muistaa tuon jalon ulkomuodon, sievän punaisen puvun verhoamana. Viimeksi kuluneina kuukausina oli hän itse kasvanut pojasta mieheksi, ja hänen vartalonsa mukana olivat hänen ajatuksensa kehittyneet ja tulleet miehekkäiksi.

Mylady, jonka ilmeiden muutoksia Harry Esmond oli tottunut panemaan merkille, hän kun huomasi ja tulkitsi huolestuneella rakkaudella ilon tai huolen merkit, oli surullisen ja masentuneen näköinen useita viikkoja varakreivin palaamisen jälkeen; tämän ajan kuluessa näytti aivan kuin hän olisi hyväilyjen ja rukousten avulla koettanut saada puolisoaan luopumaan jostain huonosta oikusta, joka tällä oli ja jota tämä ei tahtonut hyljätä. Miehensä miellyttämisinnossa varakreivitär käytti sadoittain niitä keinoja, jotka ennen olivat lumonneet hänen miehensä, mutta jotka nyt tuntuivat kadottaneen tehonsa. Hänen laulunsa eivät huvittaneet, ja hän keskeytti ne ja hillitsi lapsiaan varakreivin saapuvilla ollessa. Varakreivi istui vaiteliaana päivällisellä, juoden paljon, varakreivitär istui vastapäätä häntä katsoen salaa miestään, äänettömänä hänkin. Varakreivittären äänettömyys vaivasi hänen miestään yhtä paljon kuin hänen puheensakin, ja varakreivi saattoi ärtyisenä ja kiroten kysyä vaimoltaan, miksi tämä oli vaiti ja näytti murjottavan; tai hän karkeasti keskeytti varakreivittären puheen ja kielsi tätä puhumasta joutavia. Näytti siltä, ettei mikään, mitä varakreivitär teki tai sanoi, voinut miellyttää hänen miestään tämän palattua kotiin.

Kun perheen isäntä ja emäntä ovat keskenään riitaisia, asettuu talon väki jommankumman puolelle. Harry Esmond pelkäsi niin suuresti varakreiviä, että hän olisi juossut kokonaisen penikulman avojaloin toimittaakseen hänen asiansa; mutta hänen kiintymyksensä lady Esmondiin aiheutui niin suuresta kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteesta, että hän joka päivä olisi antanut henkensä poistaakseen tältä jonkun surun tai tehdäkseen tälle palveluksen, ja tämän kunnioituksen voima ja suuruus johti hänet aavistamaan miten onnetonta hänen rakastetun emäntänsä elämä oli ja että salainen suru painoi tätä, vaikka hän ei itse koskaan puhunut huolistaan.

Jokainen, joka on kulkenut maailman läpi ja tarkastanut miesten ja naisten luonteita, ymmärtää lady Castlewoodin aseman. Olen tosin nähnyt muutamien ihmisten vievän mukanaan vanhuuteen asti nuoruudenrakkautensa kukkeuden kuihtumatonna, ja tiedän mr. Thomas Parrin eläneen sadan kuudenkymmenen vuoden vanhaksi. Mutta kaikesta siitä huolimatta on seitsemänkymmentä ihmisten ikä ja harvat pääsevät sen yli; ja varmaa on, että mies, joka nai vain yksinomaan beaux yeux'n [kauniiden silmien] tähden, kuten herra varakreivi teki, katsoo oman osansa kontrahdista olevan loppuun suoritetun, kun nainen lakkaa täyttämästä omaansa, eikä hänen rakkautensa elä hänen vaimonsa kauneutta kauemmin. Tiedän kyllä, että useinkin on toisin; ja voin muistaa kuten useimmat miehet omasta kokemuksestaan, useita koteja, joissa varhaisvuosina sytytetty rakkauden pyhä lamppu ei ole koskaan sammunut; mutta niinpä jää meille vielä mr. Parr ja samoin myös tuo suuri markkinoilla näytetty jättiläinen, joka on kahdeksan jalkaa pitkä — poikkeuksia ihmisistä — ja tuon mainitsemani kurjan lampun, joka ensin valaisee aviokamaria, sammuttavat savupiipun tuhannet tuulet ja vedot, tai sen tuikuttava valo sammuu itsekseen öljyn puutteesta. Ja sitten — sitten on Chloe pimeässä, täysin valveilla, ja Strephon kuorsaa välinpitämättömänä, tai vice versa, Strephon-parka on nainut sydämettömän veikistelijän ja herää tuosta aviollisen onnen mielettömästä harhanäystä, jonka piti kestää iankaikkisesti ja joka on kadonnut niinkuin mikä muu uni tahansa. Molemmat ovat tehneet yhteisen vuoteensa ja niinpä heidän on siis siinä maattava viimeiseen päiväänsä, jolloin elämä päättyy ja he pääsevät nukkumaan erilleen.

Tähän aikaan nuori Esmond, jolla oli säkeiden sommittelukykyä, puki muutamia Ovidiuksen epistoloita runomittaan ja vei ne emännälleen tämän ihailtaviksi. Harry huomasi, että ne, jotka koskettelivat hyljättyjä naisia, vaikuttivat tähän syvästi; ja kun Oenone huusi Pariksen jälkeen ja Medea pyysi Jasonin palaamaan, huokasi Castlewoodin lady ja sanoi, että hänen mielestään nuo osat säkeistä olivat parhaimmat. Hän olisi varmaankin kaivanut esiin isänsä tuomiorovastin, jos siten olisi saanut miehensä takaisin. Mutta hänen kaunis Jasoninsa oli mennyt, kuten kauniit Jasonit tavallisesti menevät, eikä lumoojatarparalla ollut yhtään taikakeinoa häntä luonaan pidättääkseen.

Mylord oli synkkä vain niin kauan kuin hänen vaimonsa huolestuneet kasvot tai käytös näyttivät häntä nuhtelevan. Kun lady oli alkanut hallita näitä ja ulkonaisesti näyttää iloista muotoa ja käytöstä, palasi hänen miehensä hyväntuulisuus osaksi, eikä tämä enää kironnut eikä hälissyt päivällispöydässä, vaan nauroikin toisinaan ja haukotteli pidättymättömästi. Hän poistui usein kotoa ja kutsui sinne enemmän seuraa kuin ennen, kuluttaen suurimman osan päivistään metsästysmailla tai pullon ääressä kuten ennenkin, mutta se oli erona, ettei vaimo enää niinkuin ennen saanut nähdä rakkauden valon sädehtivän miehensä silmistä. Hän oli vaimonsa luona, mutta tuo liekki oli sammunut, eikä tuo kerran tervetullut majakkatuli enää loistanut vastaan.

Mitä tunsikaan tämä vaimo, kun hänen oli pakko myöntää se totuus, josta ennustava peili oli hänelle antanut liiankin todenperäisen varoituksen, että nimittäin hänen kauneutensa keralla hänen hallituksensakin oli päättynyt ja hänen rakkautensa päivät menneet. Mitä tekee merimies myrskyssä kun mastot ja peräsin tuhoutuvat? Hän laatii varamastot ja ohjaa parhaansa mukaan airoilla. Mitä tapahtuu, jos kattosi romahtaa rajuilmalla? Kun ensimmäinen onnettomuuden humaus on ohitse, kömpii alle jäänyt esiin, ryömii katsomaan, että lapset ovat turvassa ja panee ne suojaan sateelta. Jos palatsi palaa poroksi, otetaan asunnoksi riihi. Kenen ihmisen elämää ei kohtaa yksi tai useampi valtainen hirmumyrsky, joka syöksee purjehtijan väylältä ja heittää karille, mistä saa etsiä suojaa miten parhaiten taitaa?

Kun lady Castlewood huomasi, että hänen suuri laivansa oli uponnut, hän alkoi parhaansa mukaan vahingon seurauksista toivuttuaan, panna liikkeeseen pieniä onnen yrityksiä ja toivoa pieniä voittoja ja ansioita, kuten pörssikauppias, joka, indocilis pauperiem pati [tottumattomana kärsimään puutetta], kadotettuaan tuhansia kiinnittää muutamat kultarahansa seuraavaan laivaan. Hän antoi kaikkensa lapsilleen hemmoitellen heitä rajattomasti — hänenlaisensa lempeä luonne ei voinut hemmoittelemista välttää — ja uhrasi kaikki ajatuksensa heidän hyvinvointiinsa — hän opiskeli kyetäkseen heitä opettamaan; ja täydensi omia luonnonlahjojaan ja naisellista sivistystään voidakseen lahjoittaa ne lapsilleen. Hyvän tekeminen toisille on useimpien hyvien naisten elämää. Heidän hyvyytensä on tavallaan ylitsevuotavainen ja heidän täytyy jakaa siitä jollekin toiselle. Hän teki itsestään ranskan-, italian- ja latinankielen etevän taitajan, — hänen isänsä oli hänelle nuoruudessa antanut näiden kielten alkeisopetuksen, mutta hän ei näyttänyt kykyjään puolisolleen, varmaankin peläten että ne loukkaisivat tätä — sillä varakreivi ei ollut mikään kirjamies ja hän nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan oppineille naisille ja olisi ollut vihainen siitä, että hänen vaimonsa saattoi kääntää latinalaista kirjaa, josta hän itse tuskin ymmärsi kahta sanaa. Nuori Esmond oli apu- tai kotiopettaja, hänen alaisensa tai ylempänsä, miten milloinkin sattui. Varakreivin poissaolon aikana jatkuivat nämä koulupäivät keskeytymättä — ja äiti ja tytär oppivat hämmästyttävän nopeasti, viimemainittu vain oli opinnoissaan peräti oikullinen. Pieneen lordiin nähden on myönnettävä, että hän opinasioissa tuli isäänsä — hän piti kivipalloista ja leikeistä ja isosta ja pienestä hevosesta, jotka hänen isänsä hänelle kasvatti ja joilla hän vei hänet metsästämään ja jotka olivat monin verroin paremmat kuin Corderius ja Lily. Hän toimi kylän poikain sotapäällikkönä ja piti pientä hovia heidän keskuudessaan ja ruoski heitä ja hallitsi heitä hienon itsevaltiaan tavoin, mikä nauratti hänen isäänsä, kun hän sen näki ja saattoi hänen äitinsä häntä lempeästi varoittamaan. Kokilla oli poika, puunhakkaajalla kaksi, ja portinvartijan iso poika sai häneltä korvapuusteja ja käskyjä. Tohtori Tusher sanoi nuorta kreiviä urheahenkiseksi nuoreksi aatelismieheksi; ja Harry Esmond, joka oli hänen opettajansa ja kahdeksan vuotta pientä lordiaan vanhempi, sai ponnistella toisinaan ankarasti pitääkseen yllä valtaansa kapinalliseen pieneen päällikköönsä ja sukulaiseensa.

Parisen vuotta sen jälkeen kun oli sattunut tuo onnettomuus, joka oli ryöstänyt lady Castlewoodilta hiukan — hyvin hiukan — hänen kauneuttaan ja hänen huolettoman puolisonsa sydämen (Jos totuus täytyy kertoa, oli mylady huomannut sekä sen, että hänen hallituksensa oli loppunut, että myös sen, että hänen seuraajansa oli määrätty; seuraaja oli jonkun Drury Lanen teatterin neitokaisia; tämän oli varakreivi valinnut ja tämän luona hän vieraili kaupungissa kahdeksan peninkulman päässä — pudet haec opprobria dicere nobis) [meitä ujostuttaa kertoa näin häpeällisiä seikkoja], oli suuri muutos tapahtunut hänen mielessään, joka, vain hänen itsensä tuntemien taistelujen kautta — hän ei ainakaan niistä kellekään koskaan maininnut eikä niitä aavistanut se henkilö, joka aiheutti varakreivittärelle hänen kärsimänsä tuskan — oli kehittynyt sellaiseen tilaan, jota hän ei vannaankaan olisi voinut kuvitella mahdolliseksi muutamia kuukausia ennen kuin hänen onnettomuutensa alkoivat.

Hän oli siinä ajassa vanhentunut, kuten yleensä henkilöt, jotka kärsivät suurta henkistä tuskaa, ja oppinut paljon sellaista mitä ei milloinkaan ennen ollut aavistanut. Häntä opetti tuo säälimätön opettaja, kova onni. Pari vuotta sitten hän oli lapsi, joka oli toisten lapsosten äiti ja hänen lordinsa oli hänen jumalansa: tämän sanat olivat olleet varakreivittären laki; lordin hymy oli ollut varakreivittären päivänpaiste; varakreivin velttoja, jokapäiväisiä puheenparsia varakreivitär oli kuunnellut innokkaana, aivan kuin ne olisivat viisauden sanoja; kaikki varakreivin toivomukset ja oikut hän oli täyttänyt orjamaisella hartaudella. Hän oli ollut varakreivin ylin orja ja sokea palvoja. Muutamat naiset kestävät vielä enemmän, he eivät alistu vain laiminlyöntiin, vaan myös uskottomuuteen; mutta tähän tämän vaimon alistuvaisuus loppui. Hänen henkensä kapinoi ja kieltäytyi tottelemasta. Hänen oli ensiksi kestettävä salaisesti suru siitä, että kadotti ihailunsa esineen; sitten hän havaitsi jo, että hänen palvomansa henkilö olikin vain kömpelö epäjumala; sitten hänen täytyi hiljaisuudessa myöntää se totuus, että hän itse oli ylempi eikä hänen itsevaltias herransa — että hänellä oli ajatuksia, joita eivät tämän aivot milloinkaan kyenneet hallitsemaan, että hän oli heistä kahdesta lahjakkaampi — aivan erillinen olento mylordista, vaikka olikin häneen sidottu, ja tuomittu, kuten melkein kaikki ihmiset (lukuunottamatta muutamia erittäin onnellisia), työskentelemään koko elämänsä yksinään. Mylord istui tuolillaan nauraen nauruaan, lasketellen kompiaan, kasvot viinistä hohtaen — — mylady istuimellaan häntä vastapäätä — eikä varakreivi koskaan aavistanut, että hänen ylempänsä oli siinä, tuossa tyynessä, mukautuvassa naisessa, joka oli tavoiltaan kylmä ja joka istui katse maahan luotuna. Kun varakreivi oli juovuspäissään hyvällä tuulella, hän saattoi laskea leikkiä varakreivittären kylmyydestä ja "hitto vie, nyt kun mylady on mennyt, siemaisemme toisen pullon", hän saattoi sanoa. Hän ilmaisi varsin avomielisesti ajatuksensa, olivatpa ne mitä tahansa. Mylordin sanoissa ja käytöksessä ei ollut mitään salaperäistä. Hänen ihana Rosamondinsa ei asunut labyrintissä, kuten Addisonin oopperan neito, vaan upeili maalatuin poskin ja humalaisin seuruein maaseutukaupungissa. Jos lady Castlewoodilla olisi ollut halu kostaa, olisi hän helpostikin löytänyt tien kilpailijattarensa kotiin, ja jos mylady olisi tullut juomamalja ja tikari mukanaan, olisi vihollinen työntänyt hänet takaisin Billingsgaten väen kuulasateella: tuo ihana olento piti aina luonaan sellaista väkeä.

On jo sentään mainittu, että hänen hyväntekijänsä suloiset kasvot eivät olleet kadottaneet hituistakaan viehättävyydestään Harry Esmondin mielestä. Niillä oli aina mitä ystävällisimpiä ilmeitä ja hymyjä hänelle — hymyjä, jotka kenties eivät olleet yhtä iloisia ja luonnollisia kuin ne, joita lady Castlewood oli ennen suonut, kun hänelle, joka itse oli lapsi ja leikki lastensa kanssa, hänen puolisonsa huvi ja auktoriteetti oli hänen ajatustensa keskipisteenä; mutta hänen suruistaan ja huolistaan kehittyi — luulen niin tapahtuvan aina, kun nämä koettelemukset kohtaavat lempeätä sydäntä eivätkä ole liian raskaita — ajatuksia ja saavutuksia, joita ei milloinkaan olisi syntynyt, elleivät hänen surunsa ja onnettomuutensa olisi niitä synnyttäneet. Sattuma on tosiaankin melkein kaiken sen isä, mitä meissä hyvää on. Aivan samoin kuin olemme nähneet vangin tottumattomien sormien ja kömpelöjen työkalujen leikkaavan ja sommittelevan mitä siroimpia pieniä veistoksia ja tekevän mitä ihmeellisimpiä maanalaisia rakennustöitä ja kaivautuvan läpi muurattujen seinien ja sahaavan rautatankoja ja kahleita, aivan samoin onnettomuus herättää neuvokkuutta tai kestävyyttä tai lujuutta sydämissä, joissa ne ominaisuudet eivät olisi koskaan heränneet, ellei sattuma olisi niille antanut alkusysäystä.

"Epäilemättä vasta senjälkeen kun Jason hänet jätti", sanoi lady Castlewood kerran hymyillen nuorelle Esmondille (joka luki hänelle käännöstä eräistä Euripideen säkeistä), "Medeasta tuli oppinut nainen ja suuri lumoojatar".

"Ja hän voi loihtia tähdet taivaalta", lisäsi nuori opettaja; "mutta Jasonia hän ei enää voinut luokseen palauttaa".

"Mitä tarkoitat?" kysyi varakreivitär kovin vihaisena.

"En todellakaan tarkoita mitään", sanoi toinen, "paitsi mitä olen kirjoista lukenut. Mitäpä tietäisinkään noista asioista? En ole nähnyt muita naisia kuin teidät ja pikku Beatrixin ja papin vaimon ja entisen emäntäni ja teidän armonne palvelijattaret täällä."

"Miehet, jotka kirjoittivat kirjasi", sanoi mylady, "Horatiuksesi ja Ovidiuksesi ja Vergiliuksesi, ajattelivat kaikki, mikäli minä heitä tunnen, pahaa meistä naisista; kaikki sankaritkin, joista he kirjoittivat, kohtelivat meitä huonosti. Meidät on kasvatettu aina olemaan orjina; ja meidän aikanammekin, koska te yhä olette ainoat lainlaatijat, koettavat luullakseni saarnamme sanoa, että paras nainen on se, joka kantaa herransa kahleet kaikkein viehättävimmin. Vahinko, ettei kirkkomme hyväksy nunnaluostareita; Beatrix ja minä pakenisimme sellaiseen ja viettäisimme siellä päivämme rauhassa poissa teidän luotanne."

"Eikö siis luostarissa ole orjuutta?" kysäisi Esmond.

"Joskin naiset siellä ovat orjia, ei heitä ainakaan kukaan näe", vastasi lady. "He eivät laahaudu kaduilla ja turuilla, joissa kansa heitä pilkkaa; ja jos he kärsivät, kärsivät he salassa. Tuolla saapuu mylord metsästämästä. Ota pois kirjat; mylord ei pidä niiden näkemisestä. Opetustunnit ovat lopussa tältä päivältä, herra opettaja." Ja kumartaen ja hymyillen hän taaskin lopetti tämänlaisen keskustelun.

Tosiaankin oli "herra opettajalla", kuten varakreivitär Esmondia nimitti, tarpeeksi hommaa Castlewoodin linnassa. Hänellä oli kolme oppilasta, varakreivitär ja hänen kaksi lastaan, joiden oppitunneilla varakreivitär aina tahtoi olla läsnä, ja sen ohella hän kirjoitti varakreivin kirjeet ja järjesti hänen tilinsä — silloin kun sattui nämä saamaan leväperäiseltä isännältään.

Oppilaista olivat nuo kaksi lapsosta laiskanpuoleisia; ja koska ei mylady sallinut mitään kuritusta, jommoinen silloin oli käytännössä, oppi mylordin poika vain sen, mitä halusi, ja se oli hyvin vähän; eikä häntä elämänsä loppuun asti voitu saada kääntämään enemmän kuin kuusi riviä Vergiliusta. Beatrix-neito leperteli ranskaa sievästi jo hyvin varhaisella iällä ja lauloi suloisesti; mutta laulamaan hänet oli opettanut äiti eikä Harry Esmond, joka vain vaivoin saattoi eroittaa "Vihreähihaisen" "Lillibulleronista", vaikkei mikään huvi ollut hänelle elämässä rakkaampi kuin näiden naisten laulun kuuleminen. Hän näkee heidät nytkin (unohtaneeko hän heitä koskaan?) sellaisina kuin he istuivat yhdessä kesäisinä iltoina — kaksi kultatukkaa nuottivihon ääressä — lapsen pienoinen käsi sekä äidin käsi löivät tahtia äänten rinnan noustessa ja laskiessa.

Mutta joskin lapset olivat välinpitämättömiä, oli ihmeellistä, miten innostuneesti äiti oppi nuorelta opettajaltaan — ja puolestaan opetti tätä. Mitä onnellisin vaistomainen kyky oli tällä naisella — kyky käsittää kirjain salattua kauneutta ja peitettyä suloa, erittäinkin runokirjain, samoinkuin hän kävelyretkillä saattoi keksiä niittykukkia ja niistä tehdä kukkavihkoja, jommoisia ei mikään muu käsi olisi kyennyt laatimaan. Hän oli kriitikko, ei järjen, vaan tunteiden puolesta — niiden kirjain, joita he yhdessä lukivat, suloisin selittäjä; ja onnellisimmat hetket nuoren Esmondin elämässä olivat varmaankin ne, jotka hän vietti tämän lempeän emäntänsä ja hänen lastensa seurassa.

Nämä onnelliset päivät tulivat kuitenkin pian loppumaan, ja ne päättyivät lady Castlewoodin omasta määräyksestä. Joulun aikaan tapahtui, — Harry Esmond oli silloin jo yli kuusitoistavuotias, — että hänen vanha toverinsa, vastustajansa ja ystävänsä Tom Tusher palasi koulustaan Lontoosta; tämä oli vaaleaverinen, rotevakasvuinen, vankka nuorukainen ja juuri yliopistoon menossa saatuaan koulustaan stipendin ja suosituksia kirkolliselle alalle. Tom Tusher ei enää puhunut mistään muusta kuin Cambridgesta; ja pojat, jotka olivat hyviä ystäviä, vertailivat innostuneina toistensa kirjallista edistystä. Tom oli oppinut jonkunverran kreikan ja heprean kieltä, lukuunottamatta latinaa, jossa hän oli varsin taitava, ja oli myös antautunut matemaattisiin opintoihin isänsä johdolla, joka oli mestari noissa tieteissä, joista Esmond ei tietänyt mitään. Hän ei myöskään osannut kirjoittaa latinaa yhtä hyvin kuin Tom, vaikka hän puhui sitä paremmin, koska häntä oli opettanut hänen rakas ystävänsä jesuiitta-isä; tämän muistoa nuorukainen aina vaali mitä suurimmalla rakkaudella, lukien hänen kirjojaan ja puhdistellen hänen miekkojaan tuossa pienessä komerossa, jossa isä oli ne Esmondille näyttänyt vierailuyönään; ja istuessaan usein iltamyöhällä kappalaisen huoneessa, jossa poika asui kirjojensa, runojensa ja töherrystensä ääressä, joiden parissa hän askarteli, hän katsahti akkunaan, toivoen, että se aukeaisi ja päästäisi sisään tuon hyvän isän. Tämä oli tullut ja mennyt unennäön lailla; ellei miekkoja ja kirjoja olisi ollut, olisi Harry melkein voinut luulla isän olleen hänen mielikuvituksensa tuotetta — sekä kahta kirjettä, jotka olivat tulleet häneltä, toinen ulkomailta, täynnään neuvoja ja rakkautta, toinen pian sen jälkeen kun hänet oli konfirmeerannut Hextonin piispa, jossa kirjeessä isä Holt valitti hänen luopumistaan. Mutta Harry Esmond tunsi itsensä nyt niin varmaksi mielipiteistään ja omasta kasuistiikastaan, että hän ajatteli kykenevänsä vastustamaan itseänsä isää uskonväittelyssä ja mahdollisesti hänet kääntämäänkin.

Nuoren oppilaansa uskoa vahvistaakseen Esmondin lempeä emäntä lähetti hakemaan kirjoja tuomiorovastin, hänen isänsä kirjastosta. Tuomiorovasti oli huomattavalla tavalla ottanut osaa entisen kuninkaan hallituksen aikana käytyihin uskonriitoihin ja oli nyt vanhan taistelijan tavoin ripustanut seinälle väittelyaseet. Nämä hän otti mielellään hyllyiltään nuoren Esmondin käytettäväksi ja hyödytti tätä omilla mieskohtaisilla neuvoillaan ja opetuksillaan. Kovin suuria kehoituksia ei tarvittu, ennenkuin poika jo uskoi rakastetun emäntänsä tavalla. Ja hyvä, vanha, uskollisuuden valaa vannomaton tuomiorovasti kiitti itseään käännytyksestä, josta todellisuudessa oli kiittäminen paljon vienompaa ja ihanampaa houkuttelijaa.

Varakreivittären ystävällisten katseiden nähden (hyvin tavallisesti varakreivin silmät olivat unen sulkemat) Esmond luki useita nidoksia kuuluisien brittiläisten hengenmiesten teoksia edelliseltä vuosisadalta, ja tunsi Waken ja Sheilockin sekä Stillingfeetin ja Patrickin. Hänen emäntänsä ei milloinkaan väsynyt kuuntelemiseen tai lukemiseen eikä sisällön seuraamiseen innokkain huomautuksin eikä jättänyt tarkemmin tutkimatta niitä kohtia, joissa hänen mielensä eniten liikkui tai jotka hänen älynsä piti kaikkein tärkeimpinä. Isänsä tuomiorovastin kuoleman jälkeen tämä lady harrasti uskonnollista kirjallisuutta sillä tavoin, että hänen oikeauskoinen isänsä ei olisi milloinkaan myöntänyt sitä hyväksi; isän mielikirjailijat näet vetosivat enemmän järkeen ja muinaisuuteen kuin lukijainsa tunteisiin ja mielikuvitukseen; ja nyt piispa Taylorin teokset, jopa mr. Baxterin ja mr. Lawn, itse asiassa saivat lady Castlewoodilta enemmän suosiota kuin suurten englantilaisten oppineittemme ankarammat tuotteet.

Myöhemmin, yliopistossa ollessaan, Esmond alkoi uudelleen ajatusvaihdon uskonnosta ja kehitti sitä parhaansa mukaan, sitten kun hänen isäntäväkensä olivat päättäneet, että hänen oli valittava hengenmiehen ura. Mutta vaikka hänen emäntänsä sydän veti tähän kutsumukseen, ei Esmond sille koskaan suuresti halunnut. Sen yksinkertaisen hartauden ja ensi innostuksen jälkeen, jonka hänen rakastettu jesuiittapappinsa oli hänessä herättänyt, ei spekulatiivisella, teologialla ollut suurta sijaa nuoren miehen mielessä. Kun hänen varhainen herkkä uskonsa häirittiin ja hänen pyhimyksensä ja neitsyensä poistettiin hänen jumalanpalveluksestaan jäädäkseen yhtä vähäarvoisiksi kuin Olympon jumalolennot, muodostui hänen uskonsa, pikemminkin hyväksymiseksi kuin innoksi; ja hän teki päätöksensä papinkauhtanan ja papinkauluksen valitsemisesta elämäntehtäväkseen aivan samalla tavalla kuin joku toinen mies haarniskan ja saappaiden valitsemisesta tai kassakirjojen ääreen kiipeämisestä; hän teki sen myös enemmän tottelevaisuudesta ja välttämättömyydestä kuin omasta valinnastaan. Yliopistoissa oli mr. Esmondin aikana runsaasti sellaisia miehiä, jotka eivät ryhtyneet kirkonmiehiksi sen paremmin kutsumuksesta kuin hänkään.

Kun Thomas Tusher oli mennyt, joutui nuori Esmond niin suuren masennuksen ja levottomuuden valtaan, että vaikkei hän sitä valittanut, hänen lempeä emäntänsä varmaan arvasi sen syyn, sillä pian jälkeenpäin ei hän ainoastaan osoittanut, että oli ymmärtänyt Harryn synkkyyden syyn, vaan kykeni myös parantamaan sen. Hänen tapansa oli täten tarkastaa toisten huomaamatta niitä, joihin velvollisuus tai rakkaus häntä sitoi, ja estää heidän suunnitelmansa tai käyttää niitä, milloin ne olivat hänen vallassaan. Tämän naisen luonteen taipumuksena oli ystävällisyyden osoituksien ajatteleminen ja salaisten lahjojen antaminen ja hyvien töiden suunnittelu lähimmäisilleen. Sellaisen hyvyyden yleensä otamme vastaan aivan kuin meille luonnostaan tulevana; Mariat, jotka tuovat voidetta jaloillemme, saavat harvoin kiitoksia. Muutamat meistä eivät edes koskaan tunne tätä alttiutta, eikä se liikuta heitä kiitollisuuteen tai tunnustuksen antamiseen; toiset muistavat sen vasta vuosia jälkeenpäin, kun ne ajat jo ovat ohitse, jolloin nuo suloiset ystävyyden osoitukset meille tuhlattiin, ja me tarjoamme takaisin velkamme korvaukseksi köyhän, myöhästyneen kyynelpalkkion. Silloin palautuvat unohdetut rakkauden soinnut mieleemme, ja ystävälliset katseet loistavat kirkkaina menneisyydestä — oi, niin säteilevän kirkkaina! — oi, niin kaihottuina! — koska ne ovat saavuttamattomissa: niinkuin juhlamusiikki vankilan muurien vierustalta — tai auringonpaiste, joka loistaa ristikkojen taa: ne ovat arvokkaita, koska ovat saavuttamattomia, — kirkkaita, koska nykyinen pimeys ja yksinäisyys, joista pääsemiseen ei ole mitään keinoa, ovat niiden vastakohtana.

Kaikki se huomio siis, minkä lady Castlewood näytti Tom Tusherin lähdettyä kiinnittävän Harry Esmondin synkkämielisyyteen, oli siinä, että hän hänelle tavattomalla iloisuudella koetti karkoittaa pojan synkkyyttä. Varakreivitär teki Henryn kolme oppilasta (joista hän itse oli ensimmäinen) iloisemmiksi kuin he koskaan vielä olivat olleet ja oppivaisemmiksi myös, ja kaikki he oppivat ja lukijat paljon enemmän kuin tavallisesti. "Sillä kukapa tietää", sanoi kreivitär, "mitä saattaa tapahtua, ja saammeko kauankaan pitää luonamme niin oppinutta kotiopettajaa".

Frank Esmond sanoi, ettei hän puolestaan halunnut oppia enää enempää ja että Harry-serkku sai sulkea kirjansa, koska vain halusi, jos häntä halutti tulla kalastamaan; ja pikkuinen Beatrix huomautti, että hän lähettäisi hakemaan Tom Tusheria ja hän kyllä tulisi ilomielin Castlewoodiin, jos Harry näki hyväksi mennä pois.

Eräänä päivänä tuli lähetti Winchesterista, tuoden kirjeen, jossa oli suuri musta sinetti. Se oli tuomiorovastilta ja ilmoitti, että hänen sisarensa oli kuollut ja jättänyt 2000 punnan suuruisen omaisuuden jaettavaksi kuudelle veljentyttärelleen, tuomiorovastin tyttärille; ja useita kertoja sen jälkeen on Harry Esmond muistanut ne punastelevat kasvot ja innostuneet katseet, joilla hänen ystävällinen emäntänsä häntä kunnioitti tämän tiedon saatuaan. Hän ei osoittanut mitään surua sukulaisvainajansa vuoksi, josta hän ja hänen perheensä olivat olleet useita vuosia erossa.

Kun varakreivi kuuli uutiset, ei hänkään näyttänyt murehtivan. "Raha tulee olemaan hyvään tarpeeseen, voimme varustaa musiikkihuoneen ja kellarin, joka alkaa tyhjentyä, sekä ostaa teidän annollenne vaunut ja muutamia hevosia, jotka menettelevät ratsuhevosina tai vaunujen edessä. Ja Beatrix, sinä saat klaveerin; ja Frank, sinä saat pienen hevosen Hextonin markkinoilta ja sinä, Harry, saat viisi puntaa kirjojen ostamiseen", sanoi varakreivi, joka oli antelias omiensa samoinkuin toistenkin rahain suhteen. "Toivon, että tätisi kuolisi kerran vuodessa, Rachel; voisit kuluttaa oman rahasi ja kaikkein sisartesikin."

"Minulla on vain yksi täti — ja — ja minä tarvitsen vahan muuhun, mylord;" sanoi varakreivitär käyden kovin punaiseksi. "Tarvitset muuhun, kultaseni! Mitäpä sinä tiedät rahasta?" huudahti kreivi. "Ja mitä perhanaa se on, jota minä en sinulle antaisi, jos kerran tarvitset?"

"Minä aion antaa tämän rahan, — ettekö voi kuvitella niihin, mylord?"

Mylord käytti muuatta parhaista voimasanoistaan ilmaisemaan, ettei hän tiennyt vähääkään mitä hänen vaimonsa tarkoitti.

"Tarkoitukseni on antaa se Harry Esmondille yliopistoon menoa varten. Harry-serkku", sanoi kreivitär; "sinun ei tule viipyä enää tässä ikävässä paikassa, vaan hanki itsellesi mainetta ja samalla meille, Harry."

"Hitto vie, Harryn on varsin hyvä olla täällä", sanoi mylord näyttäen hetkisen synkältä.

"Meneekö Harry pois? Ethän vain sano, että menet?" huudahtivat Frank ja Beatrix samassa henkäyksessä.

"Mutta hän tulee takaisin ja tämä on aina oleva hänen kotinsa", huudahti mylady, taivaallisen ystävällisyyden loistaessa hänen sinisilmistään; "ja hänen oppilaansa tulevat aina häntä rakastamaan, eikö niin?"

"Herra nähköön, Rachel, sinä olet hyvä nainen!" sanoi varakreivi, tarttuen varakreivittären käteen, jolloin tämä punastui kovin ja vetäytyi pois asettaen lapset eteensä. "Toivotan sinulle iloa, serkku", hän jatkoi taputtaen Harry Esmondia sydämellisesti olalle. "En tahdo olla onnesi esteenä. Mene Cambridge'iin, poikani; ja kun Tusher kuolee, saat täältä papinviran, ellet silloin jo ole päässyt parempaan asemaan. Me katamme ruokasalin ja ostamme hevoset jonain toisena vuonna. Annan sinulle pienen hevosen tallistamme — ota mikä hyvänsä, minun ratsuani ja rautiota valakkaa ja vaunuhevosia lukuunottamatta, — ja Jumala sinua suojelkoon, poikani!"

"Ota punaisenruskea ruuna, Harry, se on hyvä. Isä sanoo, että se on paras koko tallissa", sanoi pikku Frank käsiään taputtaen ja ilmaan hypähtäen. "Mennäänpä katsomaan sitä talliin." Ja toinen ihastuksissaan ja innoissaan oli samalla lähtemäisillään huoneesta matkaansa järjestääkseen.

Varakreivitär Castlewood katsahti hänen jälkeensä surullisin, tutkivin katsein. "Hän toivoo olevansa jo matkalla, mylord", sanoi hän miehelleen.

Nuori mies palasi nolona takaisin. "Jäisin todellakin tänne ainiaaksi, jos teidän armonne minua pyytäisi", sanoi hän.

"Ja olisit hyvin hullu, jos jäisit, serkku", sanoi mylord. "Vaiti, vaiti poika. Mene näkemään maailmaa. Hulluttele kuten muutkin nuoret ja ota paras minkä kohtalo sinulle varaa. Toivonpa, että olisin uudestaan poika, että voisin mennä yliopistoon ja maistaa Trumpingtonin olutta."

"Meidän kotimme onkin ikävä", sanoi kreivitär hieman surunvoittoisuutta ja satiiria äänessään — "vanha synkkä talo, puoliksi raunioina ja muu osa vain puoliksi kalustettuna; nainen ja kaksi lasta ovat huonoa seuraa miehille, jotka ovat parempaan tottuneet. Olemme omiamme vain teidän ylhäisyytenne palvelijattariksi ja välttämättömyyden pakosta teidän huvinne ovat kodin ulkopuolella."

"Piru vieköön minut, Rachel, jos nyt tiedän, oletko tosissasi vai etkö", sanoi mylord.

"Tosissaniko, mylord!" sanoi hänen vaimonsa seisoen yhä toisen lapsensa ääressä. "Onkohan täällä paljonkaan syytä leikinlaskuun?" Ja hän teki miehelleen upean kumarruksen ja luoden Harry Esmondiin ylvään katseen, joka näytti sanovan: "Muista, että sinä ymmärrät minua, vaikkei hän ymmärrä", poistui huoneesta lapsineen.

"Sen jälkeen kun hän pääsi tuon kirotun Hexton-asian perille", sanoi mylord, — "ja paha periköön ne, jotka sen hänelle kertoivat! — ei hän ole ollut sama ihminenkään kuin ennen. Hän, joka oli ennen nöyrä kuin karjapiika, on nyt ylpeä kuin ruhtinatar", ihmetteli mylord. "Kuule minun neuvoani, Harry Esmond, ja pysy erilläsi naisista. Senjälkeen kun olen joutunut tekemisiin noiden luuskien kanssa, ne eivät ole minulle tuottaneet muuta kuin inhoa. Minulla oli Tangerissa vaimo, jonka kanssa minun olisi luullut voivan viettää rauhallista elämää, sillä hän ei osannut sanaakaan kieltäni. Mutta hän yritti myrkyttää minut, koska oli mustasukkainen eräälle juutalaistytölle. Sitten tuo tätisi, sillä tätisi hän on — Isabel-täti, olipa se kaunista elämää, jota isäsi hänen kanssaan vietti! Ja sitten tämä vaimoni. Kun näin hänet ratsastamassa isänsä tuomiorovastin selän takana, hän näytti sellaiselta lapselta — ja se hän olikin, — että kuudenpennyn nukke olisi voinut häntä tyydyttää. Ja nyt näet mikä hän on — kädet ylös, ylevän tiukkaa, armoa ei hiukkaa, korkeata ja mahtavaa, eikä keisarinnakaan voisi olla mahtavampi. Ojennapa meille malja, Harry poikani. Oluttuoppi ja naukku aamutuimaan, sanoi isäntäiseni. Naukku ja oluttuoppi iltapäivällä, sanoo kultaseni. Hitto vie, Pollykin pitää oluttuopillisesta ja kruunaa sen konjakilla, kautta Juppiterin!" Arvelenpa tosiaankin, että he joivat sen yhdessä; sillä mylord sammalteli päivällisellä ja oli illallispöydässä iltasella aivan puhumaton.

Kun Harry Esmondin lähtö oli päätetty, näytti siltä kuin myöskin lady Castlewood iloitsisi hänen menettämisestään; sillä enemmän kuin kerran, kun poika, varmaankin häpeissään omasta salaisesta poismenohalustaan (mutta kuitenkin surun kalvamana ajatellessaan, että hänen täytyi jättää ne, joilta oli saanut niin monta verrattoman kallista rakkauden ja ystävyyden osoitusta), koetti osoittaa emännälleen kiitollisuuden tunnettaan tätä kohtaan ja suruaan jättäessään ne, jotka niin olivat suojanneet ja hoitaneet nimetöntä ja koditonta orpoa, keskeytti lady Castlewood hänen rakkauden vakuutuksensa ja valituksensa eikä tahtonut kuulla mistään surusta, vaan puheli vain tulevaisuudesta ja Harryn maineesta ja edistyksestä elämässä. "Pieni lahjoituksemme suo sinulle neljäksi vuodeksi gentlemannin elannon. Taivaan hoiva, oma älysi, ahkeruutesi ja kunniantuntosi tehkööt muun puolestasi. Castlewood on aina oleva kotisi, ja nämä lapset, joita sinä olet rakastanut ja opettanut, eivät unohda rakastaa sinua. Ja Harry", hän sanoi (ja tämä oli ainoa kerta, jolloin hän puhui kyynelsilmin ja värisevin äänin), "luonnon säädöksen mukaan saattaa tapahtua, että minut kutsutaan pois heidän luotaan ja heidän isänsä luota — ja — ja he tarvitsevat uskollisia ystäviä ja suojelijoita. Lupaa minulle, että olet heille uskollinen — niinkuin — niinkuin minä luulen olleeni sinulle — ja äidin rakastava rukous ja siunaus kulkevat myötäsi."

"Sen teen, Jumala minua auttakoon", sanoi Harry Esmond polvistuen ja suudellen armaan emäntänsä kättä. "Jos nyt suotte, minun jäädä, teen sen. Mitäpä siitä luonko itse oman urani tai kuoleeko äpäräparka yhtä tuntemattomana kuin hän nyt on? Se on aivan varmaan tarpeeksi, että minulla on teidän rakkautenne ja ystävällisyytenne; ja jos voin tehdä teidät onnelliseksi, on siinä tarpeeksi suuri velvollisuus minulle."

"Onnelliseksi!" sanoi varakreivitär; "mutta minunhan pitäisi olla onnellinen omistaessani lapseni ja —"

"En tarkoittanut onnelliseksi", sanoi Esmond (sillä hän tiesi mitä varakreivittären elämä oli, vaikkei hän tästä milloinkaan puhunut sanaakaan emäntänsä kanssa). "En tarkoita juuri onnea, mutta ainakin huoletonta elämää. Suokaa minun jäädä ja tehdä työtä teidän hyväksenne — antakaa minun jäädä ja olla palvelijanne."

"Parasta on tosiaankin, että menet pois", sanoi varakreivitär nauraen laskiessaan hetkiseksi kätensä pojan pään päälle. "Sinä et jää näin ikävään paikkaan. Menet yliopistoon ja teet itsesi huomatuksi, kuten nimellesi sopii. Siten voit minua paraiten miellyttää — ja — ja jos lapseni sinua tarvitsevat tai jos minä sinua tarvitsen, tulet luoksemme ja tiedän, että voimme luottaa sinuun."

"Taivas minut hyljätköön, ellette voi", sanoi Harry nousten seisaalleen.

"Ja ritarini kaipaa juuri tällä hetkellä lohikäärmettä voidakseen taistella", sanoi varakreivitär nauraen — joka puhe saattoi Harry Esmondin säikähtämään ja punastumaan; sillä juuri se ajatus oli hänen mielessään, että hän olisi onnellinen, jos tapahtuisi jotakin, jolla hän voisi osoittaa alttiuttaan. Ja häntä miellytti suuresti, että hänen emäntänsä oli häntä sanonut "ritarikseen;" ja monta monituista kertaa palautti Esmond tämän mieleensä ja rukoili, että hän todella voisi olla hänen uskollinen ritarinsa.

Varakreivittären akkunasta aukeni laaja näköala ympäristöön, ja siitä saattoi nähdä Castlewoodin kylän takana olevat punaiset nummet ja kylän ja linnan välillä olevan viheriän tasangon ja joen yli vievän vanhan sillan. Kun Harry Esmond tähti Cambridge'iin, juoksi pikku Frank hänen ratsunsa rinnalla sillalle saakka; ja siinä Harry pysäytti hetkiseksi hevosensa ja katsahti takaisin taloon, jossa paras osa hänen elämästään oli kulunut. Se aukeni hänen eteensä tuttuine harmaine torneineen, pari huippua loisti auringossa ja pilarit ja pengermän vallit heittivät suuria sinisiä varjoja ruohikkoon. Ja koko elämänsä sen jälkeen Harry muisti, miten hän näki valkopukuisen emäntänsä akkunassa katsomassa häntä, ja miten pienen Beatrixin kastanjan väriset kiharat olivat äidin vieressä. Molemmat heiluttivat hänelle jäähyväisiksi, ja pikku Frank nyyhkytti jättäessään hänet. Hän tahtoi olla emäntänsä uskollinen ritari, niin hän vannoi sydämessään; hän heilutti tälle jäähyväisiä hatullaan. Kylän kansallakin oli hänelle sanottavana jäähyväiset. Kaikki tiesivät, että nuori herra Harry oli yliopistoon menossa, ja useimmilla heistä oli ystävällinen sana ja hyvänsuopa katse hänelle antaa. En pysähdy selittelemään mitä vaiheita Harry alkoi kuvitella, tai mitä elämää itselleen suunnitella, ennenkuin hän vielä oli ratsastanut kolmea peninkulmaa kotoa. Hän ei ollut vielä lukenut Monsieur Gallondin nerokkaita arabialaiskertomuksia; mutta varmasti on muitakin henkilöitä, jotka rakentavat pilvilinnoja ja hautovat suuria suunnitelmia ja potkaisevat ne taas maahan, kuin kelpo Alnaschar.

X luku.

MENEN CAMBRIDGE'IIN, MUTTA EN SAA SIELLÄ MITÄÄN HYVÄÄ AIKAAN.

Varakreivi, joka sanoi, että häntä haluttaisi uudelleen käydä nuoruutensa tyyssijoilla, seurasi ystävällisesti Harry Esmondia hänen ensimmäisellä matkallaan Cambridge'iin. Heidän tiensä kulki Lontoon kautta, jossa herra varakreivi toivoi Harryn myös viipyvän muutamia päiviä näyttääkseen hänelle kaupungin viehättävyyksiä, ennenkuin Harry kävi käsiksi yliopisto-opintoihinsa; ja heidän täällä ollessaan Harryn isäntä vei nuorukaisen leskivarakreivittären taloon Chelsea'hin, Lontoon lähelle, koska Castlewoodin ystävällinen emäntä oli erityisesti määrännyt, että sekä nuoren että vanhan herran oli käytävä siellä kunnioittavalla vierailulla.

Hänen armonsa leskivarakreivitär asui kauniissa, uudessa talossa Chelseassa; talon takana oli puutarha ja sen pääty oli joelle päin — aina iloinen ja virkistävä näky merimiesparvineen, huvilaivoineen ja veneineen. Harry nauroi tuntiessaan vastaanottohuoneessa tuon mielessäpysyvän, Sir Peter Lelyn vanhan maalauksen, jossa hänen isänsä leski oli kuvattu metsästäjättäreksi, aseistettuna kultaisella jousella ja nuolella ja verhottuna vain niillä vähäisillä vaatekaistaleilla, joita kuningas Kaarlen aikuiset neitsyet näyttävät tottuneen käyttämään.

Rouva leskivarakreivitär oli jättänyt pois tämän metsästäjättärelle ominaisen pukeutumistavan mennessään naimisiin. Mutta vaikka hän nyt oli melkoisesti yli kuudenkymmenen, niin uskon, että hän luuli muotokuvan ilmavan luonnottaren yhä helposti olevan tunnettavissa siitä kunnioitettavasta henkilöstä, joka soi suosiollisen vastaanoton Harrylle ja hänen isännälleen.

Nuoren miehen hän otti vastaan vielä suosiollisemmin kuin vanhemman, sillä hän näki hyväksi keskustella ranskaksi, jossa varakreivi Castlewood ei ollut mikään mestari, ja ilmaisi tyytyväisyytensä huomatessaan, että mr. Esmond osasi puhua sujuvasti sitä kieltä. "Se on ainoa, joka sopii säädyllisessä keskustelussa käytettäväksi", hän alentui sanomaan, "ja on sopiva ylhäistä syntyperää oleville henkilöille."

Mylord nauroi naissukulaisensa käytöstä jälkeenpäin, kun herrat poistuivat. Hän sanoi hyvin muistavansa ajan, jolloin varakreivitär osasi puhua englantia varsin sujuvasti, ja laski leikkiä iloiseen tapaansa tappiostaan, kun oli menettänyt niin rakastettavan vaimon.

Rouva varakreivitär suvaitsi kysyä lordilta hänen vaimonsa ja lastensa vointia. Varakreivitär oli kuullut, että lady Castlewoodissa oli ollut rokko; hän toivoi, ettei se ollut niin kovin paljon rumentanut tätä kuin ihmiset sanoivat.

Tämä huomautus hänen vaimonsa taudista sai herra varakreivin vavahtamaan ja punastumaan; mutta leskivarakreivitär puhuessaan tuon nuoren naisen rumuudesta kääntyi peiliin ja tutki vanhaa ryppyistä naamaansa siitä niin tyytyväisesti hymyillen, että hänen vieraillaan oli täysi työ pidättäytyessään nauramasta päin hänen vanhoja kasvojaan.

Hän kysyi Harryltä, mille alalle tämä aikoi, ja kun varakreivi sanoi, että poika aikoi kirkonmieheksi ottaakseen vastaan Castlewoodin seurakunnan, kun vanha tohtori Tusher jätti sen avoimeksi, ei hän näyttänyt osoittavan mitään suuttumusta saadessaan tietää, että Harrystä oli tuleva Englannin kirkon pappi, olipa pikemminkin iloinen, että nuorukaisella oli siten tulevaisuus selvänä. Hän pyysi mr. Esmondia, ettei tämä unohtaisi saapua hänen luokseen aina kun hän matkusti Lontoon läpi, menipä hän suosiollisuudessaan vielä niinkin pitkälle, että lähetti hänelle kaksikymmentä guineata sisältävän kukkaron ravintolaan ("Vinttikoiraan" Charing Crossiin), jossa lordi asui; ja tämän tervetulleen lahjan ohella sukulaispojalleen hän lähetti pienen nuken lahjaksi mylordin tyttärelle Beatrixille, joka näihin aikoihin kasvoi ohi nukkeiän ja oli melkein yhtä pitkä kuin hänen kunnioitettava sukulaisensakin.

Nähtyään kaupungin ja käytyään näytelmiä katsomassa ratsastivat mylord Castlewood ja Esmond yhdessä Cambridge'iin, viettäen kaksi hauskaa päivää matkalla. Ei oltu vielä keksitty noita nopeita uusia kyytivaunuja, jotka toimittivat koko matkan Lontoon ja yliopiston välillä yhdessä ainoassa päivässä. Mutta tie oli varsin miellyttävä ja kyllin lyhyt Harry Esmondin mielestä, ja hän muistaa aina kiitollisena sitä onnellista juhlapäivää, jonka hänen hyvä isäntänsä hänelle soi.

Mr. Esmond otettiin Cambridge'in Trinity College'iin, johon kuuluisaan college'iin lordikin oli nuoruudessaan kuulunut. Tähän aikaan oli tohtori Montague rehtorina ja otti vastaan herra varakreivin erittäin kohteliaasti; samoin teki mr. Bridge, joka määrättiin Harryn harjoitusmestariksi. Tom Tusher, joka kuului Emanuel College'iin ja oli nyt nuorempi toisen vuoden ylioppilas, tuli palvelemaan varakreiviä ja ottamaan Harryn suojelukseensa; ja kun tälle oli hankittu mukavat huoneet, jotka olivat suurelle pihalle päin portin vieressä, lähellä kuuluisan mr. Newtonin asuntoa, otti Harryn isäntä häneltä jäähyväiset monin lempein sanoin ja siunauksin ja kehoitti tätä käyttäytymään yliopistossa paremmin kuin mylord itse oli aikoinaan käyttäytynyt.

Näissä muistiinpanoissa on tarpeetonta pitemmälti selostaa Harry Esmondin yliopistoelämän yksityiskohtia. Se oli samantapaista kuin satojen muiden senaikuisten nuorten herrain elämä. Mutta hänellä oli se onnettomuus, että hän oli muutamia vuosia vanhempi useita ylioppilastovereitaan; ja häntä erotti tovereistaan, jotka olivat häntä nuorempia ja reimaluontoisempia, hänen yksinäinen kasvatuksensa ja asemansa elämässä sekä se surunvoittoisuus ja miettiväisyys, jotka luonto oli hänelle perintönä antanut. Hänen harjoitusmestarinsa, joka oli kumartanut maahan saakka, kun hän näytti mylordille yliopiston ruohokenttiä, muutti käytöksensä heti, kun tuo aatelismies käänsi selkänsä, ja oli — ainakin Harryn mielestä — äreä ja ilkeä. Aina kun nuorukaiset kokoontuivat greges'eihinsä salissa, Harry huomasi olevansa yksin tuon suuren poikaparven keskellä. He nostivat kovan naurunrähäkän, kun Harry pantiin lukemaan latinaa, jota hän luki ulkomaalaisesta ääntäen, kuten hänelle oli opettanut hänen entinen opettajansa jesuiitta-isä. Harjoitusmestari, mr. Bridge, teki hänestä kernaasti käyttämiensä kömpelöjen kokkapuheiden esineen. Nuoren miehen luonto kiihtyi, hänen turhamaisuuttaan oli loukattu; ja joksikin aikaa hän sortui täällä yhtä yksinäiseksi kuin hän konsanaan oli ollut Castlewoodissa, jonne hän kaihosi palata. Hänen syntyperänsä oli hänelle häpeän aiheena, ja hän kuvitteli saaneensa osakseen tuhansia halveksumisen osoituksia ja ilkkumisia nuorilta ja vanhoilta, jotka epäilemättä olisivat kohdelleet häntä paremmin, jos hän itse olisi kohdellut heitä avomielisemmin. Ja kun hän nyt, tyynempinä päivinä, katsahtaa menneisyyteen, tähän elämänsä kohtaan, jota hän piti niin onnettomana, hän näkee, että hänen oma ylpeytensä ja turhamaisuutensa olivat melko suurena syynä niihin pettymyksiin, jotka hän laski toisten pahansuopuuden syyksi. Maailma kohtelee hyväntahtoisesti hyväluontoisia henkilöitä; ja jokainen synkkä maailmanmurjoma ihmisvihaaja, jonka olen tuntenut, on itse suhtautunut väärällä tavalla ihmisiin. Tom Tusher antoi Harrylle yllinkyllin hyviä neuvoja tässä suhteessa, sillä Tomilla oli sekä hyvä järki että hyvä tahto; mutta mr. Harry näki hyväksi kohdella vanhempaa ylioppilasta tarpeettoman ylenkatseellisesti ja tyhmän ivallisesti eikä mitenkään tahtonut luopua hänelle rakkaiksi käyneistä loukkauksista, joihin ei kukaan muu uskonut kuin hän itse. Mitä kelpo tohtori Bridge'iin tulee, havaitsi tuo opettaja, tehtyään muutamia älynkokeita oppilaansa suhteen, että tuo nuorempi mies oli huono leikin esine ja että nauru usein lopuksi kohdistui häneen itseensä. Tämä ei suinkaan tehnyt harjoitusmestaria ja oppilasta paremmiksi ystäviksi, mutta siitä oli kuitenkin niin paljon hyötyä Esmondille, että mr. Bridgen oli pakko jättää hänet rauhaan; ja niin kauan kuin Harry piti saarnaharjoituksiaan ja täytti sen mitä yliopistoharjoitukset häneltä vaativat, oli Bridge tyytyväinen, kun ei nähnyt Harryn synkkää naamaa luokallaan, ja jätti hänet omaan huoneeseensa lukemaan ja murjottamaan itsekseen.

Pari latinalaista ja englantilaista runoa, jotka julistettiin verraten ansiokkaiksi, sekä eräs latinalainen puhe (sillä mr. Esmond osasi paremmin kirjoittaa tuota kieltä kuin ääntää sitä) tuottivat hänelle hieman mainetta sekä yliopiston auktoriteettien että nuorten miesten joukossa, joiden kesken häntä alettiin arvioida suuremmaksikin kuin hän todellisuudessa oli. Kun hän pari kertaa, oli voittanut heidän yhteisen vihollisensa mr. Bridgen, rupesivat toiset turvautumaan häneen ja katsomaan häneen heidän luokkansa esitaistelijana vanhempia ylioppilaita vastaan. Ne pojista, jotka hän otti uskotuikseen, eivät pitäneet häntä niin synkkänä ja ylpeänä kuin hänen ulkonäkönsä oli maattanut uskomaan, ja Don Dismallo, joksi häntä sanottiin, tuli pian hieman merkitsevämmäksi henkilöksi yliopistossaan, ja oli, niin hän luulee, vanhempien ylioppilaiden mielestä vaarallinen otus.

Don Dismallo oli piintynyt nuori jakobiitti, kuten muutkin hänen perheensä jäsenet; hän salli itselleen useita hullunkurisia uskollisuuden ilmauksia ja kutsui nuoria ystäviä juomaan burgundiviiniä ja tyhjentämään kuninkaan maljan Jaakko-kuninkaan syntymäpäivänä; hän käytti mustaa pukua tämän kruunustaluopumispäivinä, paastosi kuningas Wilhelmin kruunauksen vuosi juhlapäivänä ja suoritti tuhansittain hupsuja ilveitä, joita ajatellessa häntä nyt hymyilyttää.

Nämä hulluttelut aiheuttivat paljon moitteita Tom Tusherin puolelta, joka aina oli vallanpitäjäin ystävä, samoin kuin Esmond aina oli niitä vastustavalla kannalla. Tom oli vapaamielinen, Esmond vanhoillinen. Tom ei milloinkaan jäänyt pois luennolta, ja tervehti proctoria mitä syvimmin kumarruksin. Ei käy ihmetteleminen, että hän huokasi Harryn taipumattomuuden puolesta ja oli vihainen, kun toiset nauroivat tälle. Ellei Harryllä olisi ollut herra varakreivin suojelusta, olisi Tom epäilemättä katkaissut välinsä hänen kanssaan. Mutta kelpo Tom ei milloinkaan hylännyt toveria niin kauan kuin tämä oli maan mahtavien ystävä. Tämä ei ollut Tomin puolelta harkittua, vaan hänessä oli luonnollinen taipumus siihen. Hänessä ei imarteleminen ollut teennäistä, vaan se oli hänelle synnynnäinen tarve, sillä hän oli luonteeltaan kovin hyvänsuopa, avulias ja orjaileva.

Harryllä oli hyvin runsaasti rahoja, sillä häntä avusti säännöllisesti sekä hänen rakas emäntänsä Castlewoodista että Chelsean leskivarakreivitär, joka antoi vuotuisesti lahjoituksensa ja kutsui Esmondin Lontoon lähellä olevaan taloonsa joka jouluna. Mutta näistä hyvistätöistä huolimatta Esmond oli aina köyhä, ja oli ihme, miten pienellä isältään tulevalla apurahalla Tom Tusher saattoi hyvin näytellä osaansa. Totta on, että Harry sekä kulutti, antoi että lainasi rahaansa hyvin vapaasti, mitä Thomas ei milloinkaan tehnyt. Luulen, että hän tässä suhteessa oli kuten kuuluisa Marlborough'n herttua, joka saatuaan nuorena miehenä viidenkymmenen killingin rahalahjan joltain hassulta nuorelta naiselta, joka rakastui hänen sievään ulkomuotoonsa, näytti tuota rahaa Cadoganille useita vuosikymmeniä jälkeenpäin piironginlaatikostaan, jossa se oli ollut siitä saakka kun hän oli myynyt nuorukaisena kunniansa hankkiakseen sen. En tarkoita, että Tom milloinkaan käytti somaa ulkomuotoaan näin edullisesti, sillä luonto ei ollut lahjoittanut hänelle mitään erikoisia ulkonaisia viehättävyyksiä, ja hän oli aina siveellisen käytöksen perikuva jättämättä koskaan käyttämättä tilaisuutta parhaimman neuvonsa antamiseen nuoremmalle toverilleen — jonka neuvon antamisessa, ollaksemme oikeudenmukaisia, hän oli hyvin aulis. Ei silti, ettei Tomkin ollut reima poika omalla tavallaan. Hän piti leikkipuheesta, jos hänen onnistui se käsittää; ja joi jalomielisesti osansa pullosta, jos toinen sen maksoi ja erittäinkin, jos juomaveikkojen joukossa oli nuori lordi. Sellaisissa tapauksissa ei koko yliopistossa ollut kovempaa juojaa kuin mr. Tusher; ja mieltäylentävää oli nähdä hänen, parta juuri sileäksi ajettuna ja korein kasvoin laulavan: "Amen!" varhaisessa jumalanpalveluksessa aamulla. Lukemisessaan soi Harry-parka itselleen vapauden viiletellä kaikkien yhdeksän muusan jälkeen, ja hyvin todennäköisesti hän ei saanut heiltä keltään paljon suosiota; kun taas Tom Tusher, jolla oli yhtä vähän taipumusta runouteen kuin kyntömiehellä, kosiskeli siitä huolimatta itsepäisen kestävästi ja orjamaisen kuuliaisesti jumalaista Kalliopea ja saavutti palkkioksi opistaan palkinnon ja jonkunverran suosiota yliopistossa ja college'insa nuoremman opettajan viran. Tähän aikaan elämässään mr. Esmond sai sen vähäisen oppineisuuden, josta hän on koskaan voinut kerskata, ja kulutti hyvän osan päiväänsä ahmien ahneesti kaikkia kirjoja, jotka käsiinsä sai. Tähän pintapuoliseen tapaan hän tuli lukeneeksi enimpäin englantilaisten, ranskalaisten ja italialaisten runoilijain teokset; ja samoin hän sai pintapuoliset tiedot espanjankielestä, puhumattakaan vanhoista kielistä, joissa, erittäinkin latinassa, hän oli melkoinen mestari.

Sitten, yliopistoelämänsä keskivaiheilla, hän alkoi lukea sitä elämänuraa varten, johon mainen viisaus pikemminkin kuin taipumus häntä veti, ja joutui pian päästään pyörälle teologisessa väittelyssä. Opintojensa varrella (joita ei ohjannut se vakaumus ja harras mieli, joita sellainen tutkiminen vaatii) havaitsi nuorukainen itsensä jonkun kuukauden päättyessä roomalaiskatoliseksi ja aikoi jo tunnustaa uskonsa; seuraavana kuukautena Chillingworthin vaikutuksesta protestantiksi; ja kolmantena skeptikoksi Hobbesin ja Baylen vaikutuksesta. Kelpo Tom Tusher sitä vastoin ei milloinkaan antanut mielensä eksyä määrättyjen yliopillisten latujen ulkopuolelle, vaan uskoi kolmekymmentäyhdeksän artikkelia, koko sydämestään ja olisi vannoutunut ja allekirjoittanut nimensä toisiin kolmeenkymmeneen yhdeksään täydellisen kuuliaisesti. Harryn itsepäisyys tässä asiassa ja hänen häilyvät ajatuksensa ja keskustelunsa masensivat ja loukkasivat hänen vanhempaa toveriaan niin että kehittyi kylmyys ja vieraantuminen heidän välillään, joten he olivat enää tuskin muuta kuin tuttavia, vaikka olivat olleet läheisiä ystäviä ensin tullessaan yliopistoon. Yliopistossa politikoitiinkin; ja tässäkin asiassa nuo kaksi nuorta miestä olivat erimielisiä. Tom julistautui, vaikka olikin korkeakirkollinen, lujaksi kuningas Wilhelmin mieheksi, kun taas Harry toi mukanaan yliopistoon perheensä tory-politiikan, johon hänen täytyi lisätä Oliver Cromwellin vaarallinen ihaileminen. Tämän tai kuningas Jaakon puolelle hän useinkin suvaitsi asettua väittelyissä, joita nuorilla herroilla oli tapana pitää toistensa huoneissa; he väittelivät kansan asemasta, kruunatuista ja eroitetuista kuninkaista ja joivat menneitten ja nykyisten sankarien ja kaunottarien maljoja yliopiston olutruukuista.

Täten Esmond joutui elämään hyvin paljon yksin yliopistossa-oloaikanaan joko syntyperänsä tai luonteensa luonnollisen surunvoittoisuuden tähden; sillä hänellä ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa tehdäkseen itsensä huomatuksi yliopistoelämässä eikä hän välittänyt sekaantua ylioppilasten huvitteluihin ja poikamaisiin iloihin; toverit kun olivat suurimmaksi osaksi kahta tai kolmea vuotta häntä nuorempia. Hän kuvitteli mielessään, että yhteisessä seurusteluhuoneessa hänen college'insa pojat pilkkasivat häntä hänen syntyperänsä vuoksi, ja pysyi tästä syystä erillään heidän seurastaan. Saattaa olla, että hän sai aikaan tämän pahennuksen, jonka hän kuvitteli johtuvan muista, omalla käytöksellään, sillä kun hän sitä arvostelee myöhempänä elämänsä aikana, hän huomaa olleensa äreä ja ylenkatseellinen. Mutta kuitenkin hän oli yhtä lempeän kiitollinen ystävällisyydestä kuin hän oli herkkä tuntemaan pilkan ja vääryyden; ja vaikka hän tavallisesti oli yksinäinen, oli hänellä sentään parisen hyvin lämmintä ystävää senaikuisten toveriensa parissa.

Eräs näistä oli omituinen herrasmies, joka asui yliopistossa, vaikkei hän ollut sen jäsen, ja opetti erästä taitoa, jota tuskin tunnetaan nykyisessä tavallisessa yliopistokasvatuksessa. Tämä oli eräs ranskalainen pakolaisupseeri, joka oli karkoitettu syntymämaastaan siellä vallinneiden protestanttivainojen aikana, ja tuli Cambridge'iin, jossa opetti miekkailutaitoa ja perusti asesalin. Vaikka hän ilmoitti olevansa protestantti, väitettiin mr. Moreauta valepukuiseksi jesuiitaksi; häntä olikin hyvin lämpimästi suositeltu tory-puolueelle, joka oli voimakas siinä yliopistossa, ja todennäköisesti hän oli niitä monia asiamiehiä, joita Jaakko-kuninkaalla oli tässä maassa. Esmond havaitsi tämän herran keskustelun paljon enemmän makunsa mukaiseksi kuin yliopiston oppineiden puheen seurusteluhuoneessa. Hän ei milloinkaan väsynyt Moreaun kertomuksiin Turennen ja Condén sodista, joihin tämä oli ottanut osaa; ja koska Harry oli tuntenut ranskankielen lapsuudestaan asti ja taisi sitä paikassa, jossa aniharvat sitä puhuivat, tuli hänen seuransa hyvin mieluisaksi vanhalle, urhealle miekkailutaidon professorille, jonka mielioppilas hän oli; professori tekikin mr. Esmondista melkoisen etevän mestarin escrimen jalossa taidossa.

Seuraavana lukukautena Esmondin piti suorittaa kandidaattitutkintonsa ja sen jälkeen aikanaan omaksua papinkauhtana ja kaulus, joita hänen lempeä emäntänsä halusi hänen käyttävän. Tom Tusher oli jo tähän aikaan pappi ja college'insa jäsen; ja Harry tunsi hyvin mielellään luovuttavansa oikeutensa Castlewoodin papinvirkaan Tomille, sillä hänen oma kutsumuksensa tuskin oli saarnavirka. Mutta kun hän ennen kaikkia muita asioita maailmassa oli sidottu rakkaaseen emäntäänsä ja tiesi, että hänen kieltonsa tekisi tämän surulliseksi, päätti Harry olla antamatta tälle mitään vihjausta haluttomuudestaan papilliseen virkaan; ja tässä epätyydyttävässä mielentilassa hän läksi Castlewoodiin viettämään viimeistä loma-aikaa, joka hänellä oli, ennenkuin hän antoi vihkiä itsensä papiksi.

XI luku.

TULEN LOMA-AJAKSI CASTLEWOODIIN JA KEKSIN SIELLÄ SALAISEN PERHESURUN.

Tällä kolmannella pitkällä loma-ajallaan Esmond tuli, kuten tavallisesti, Castlewoodiin, tuntien suloisen mielihyvän värähdyksen, kun huomasi taas olevansa talossa, jossa oli viettänyt niin monta vuotta, ja nähdessään emäntänsä lempeiden, tuttujen silmäin häntä katselevan. Hän ja hänen lapsensa (joista erillään varakreivitär harvoin kohtasi Harryn) tulivat häntä tervehtimään. Beatrix-neiti oli kasvanut niin pitkäksi, ettei Harry oikein tietänyt saiko häntä suudella vai ei; ja tyttö punastui ja vetäytyi pois, kun hän aikoi antaa tämän tervehdyksen, vaikka hän sen otti ja pyysikin sitä heidän ollessaan kahden kesken. Nuori lordi oli kasvanut ja alkoi kehittyä isänsä muotoiseksi ulkonäöltään, vaikka hänellä oli äitinsä lempeät silmät. Castlewoodin varakreivitär näytti myös aivan kuin kasvaneen sen jälkeen kuin Harry oli hänet nähnyt — oli komeammannäköinen, vartaloltaan täyteläisempi, ja hänen kasvoillaan, jotka yhä olivat, kuten aina, mitä lempeimmät, ja ystävällisimmät, oli käskevämpi ja päättäväisempi ilme kuin niissä viattoman suloisissa piirteissä, joita Harry niin kiitollisena muisti. Hänen äänensä sävy oli entistä paljon syvempi ja surullisempi kun hän puhui ja otti vastaan Harryn. Se vallan hämmästytti Esmondia, joka yllättyneenä katseli kreivittäreen tämän puhuessa, jolloin tämä käänsi katseensa hänestä pois; eikä hän enää sen jälkeen katsonut Esmondiin, milloin tämän katse oli häneen kohdistettu. Jotain suruun ja salaisuuteen viittaavaa, joka täytti Esmondin mielen epämääräisellä levottomuudella, tuntui olevan tuossa matalassa, värisevässä äänessä ja ja katsovan noista kirkkaista, surullisista silmistä. Hänen tervehdyksensä Esmondille oli niin kylmä, että se melkein koski nuorukaiseen (joka olisi tahtonut polvistua ja suudella hänen pukunsa lievettä, niin harras ja tulinen oli hänen kunnioituksensa ja kiintymyksensä), ja tämä oli epävarma vastatessaan kysymyksiin, joita varakreivitär, hänkin puolestaan epäröiden, alkoi tehdä. Oliko hän onnellinen Cambridge'issa? Lukiko hän liian paljon? Toivottavasti ei. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja näytti erinomaisen hyvinvoivalta.