ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA (continued 3)

XII luku.

SAAN OMAN KOMPPANIAN VUODEN 1706:N SOTAKETKELLÄ.

Ensimmäisen kerran joutui nuori lordini vihollisen tuleen helluntaipäivänä, tuona kuuluisana 23 p:nä toukokuuta v. 1706; kohtasimme vihollisen taistelujärjestykseen asettuneena ylängölle pienen Gheet-joen taakse, jossa heidän linjansa ulottuivat kolmen penikulman alalle tai pitemmällekin; vihollisella oli vasemmalla puolellaan Anderkirkin eli Autre-eglisen kylä ja oikealla puolellaan Ramillies, joka on antanut nimen eräälle loistavimmista ja tuhoisimmista taistelupäivistä, mitä historia koskaan on kirjoihinsa merkinnyt.

Täällä kohtasi herttuamme taas vanhan vihollisensa Blenheimin ajoilta, Baijerin vaaliruhtinaan, sekä marski Villeroy'n, josta Savoijin prinssi oli saanut kuuluisan Chiarin voiton. Kukapa englantilainen tai ranskalainen ei tuntisi tuon päivän tuloksia? Vaikka vihollinen oli valinnut asemansa ja vaikka sillä oli suurempi miesluku kuin englantilaisilla ja lisäksi vielä nuo oivalliset espanjalaiset ja baijerilaiset joukot sekä koko Maison-du-Roy, maailman loistavin ratsuväki — niin tämän suurenmoisen Villeroy'n armeijan hävitti yhdessä tunnissa (ja huolimatta Ranskan kuninkaallisten tavattomasta urhoollisuudesta, kuninkaallisten, jotka tekivät hyökkäyksen linjamme keskustaa vastaan ja mursivat sen) joukko, joka oli marssinut kaksitoista tuntia. Voitto oli mitä suurimmassa määrässä ylipäällikön rohkeuden ja nerokkuuden ansiota. Kun hän oli vihollisen läheisyydessä, hän näytti tosiaankin voiton jumalalta.

Luulen johtuneen enemmän vakaumuksesta kuin valtioviisaudesta, vaikka hänen valtioviisautensa varmaan olikin maailman varovaisinta, että suuri herttua aina puhui voitoistaan tavattoman vaatimattomasti ja ikäänkuin nämä hämmästyttävät saavutukset eivät olisi olleet hänen ihailtavan älynsä ja rohkeutensa tuloksia, vaan aivankuin hän olisi ollut määrätty kohtalokkaaksi välikappaleeksi sallimuksen käsiin, sallimuksen, joka ehdottomasti halusi vihollisen kukistumista. Ennen sotatoimiaan hän aina antoi pitää juhlalliset kirkonmenot ja ilmoitti horjumattoman uskonsa olevan, että kuningattaren aseet olivat siunatut ja voittomme varma. Kaikki kirjeet, jotka hän on kirjoittanut taistelujen jälkeen, osoittavat hartautta pikemminkin kuin riemua. Eipä hän lukenut saavutuksia, joista olen kuullut mitättömien upseerien ja sotamiesten kerskailevan anteeksiannettavan turhamaisesti, ollenkaan oman urhoollisuutensa tai taitonsa ansioksi, vaan taivaan suojelevan hoivan, jota hän aina näytti pitävän meidän erikoisena liittolaisenamme. Ja armeijamme alkoi uskoa niin ja vihollinenkin oppi ajattelemaan siten; sillä emme koskaan käyneet taisteluun uskomatta täydellisesti, että se päättyisi voittoon, eivätkä ranskalaiset Blenheimin saavutuksen sekä tuon hämmästyttävän Ramillies'n voiton jälkeen koskaan kohdanneet meitä tuntematta, että leikki oli menetetty jo ennenkuin se alettiinkaan ja että ylipäällikkömme onnetar oli vastustamaton. Täällä, samoinkuin Blenheimissäkin, ammuttiin herttuan ratsu ja hetken aikaa luultiin hänenkin kuolleen. Kun hän kiipesi toisen, Binfield-nimisen ratsun selkään, ammuttiin hänen ylitallimestariltaan, joka oli polvistunut pitämään hänen ylhäisyytensä jalustinta, pää irti ruumiista kanuunankuulalla. Eräs ranskalainen kuninkaallisiin kuuluva aatelismies, joka oli vankinamme, kertoi kirjoittajalle, että kun heidän hevosensa sekoittuivat meidän hevosiimme kuninkaallisten hyökkäyksen aikana, eräs irlantilainen upseeri heikäläisistä tunsi ruhtinasherttuan ja huutaen: "Marlborough, Marlborough" laukaisi pistoolinsa herttuata kohti à bout portant [aivan läheltä] ja että lukuisia muitakin karbiineja ja pistooleja laukaistiin häntä kohti. Yksikään niistä ei osunut häneen: hän ratsasti ranskalaisten kyrassierien lävitse miekka kädessä ja aivan vahingoittumattomana, tyynenä ja hymyilevänä, kokosi saksalaisen ratsuväen, joka horjui vihollisen edessä, ja toi nämä ja kaksikymmentä eskadroonaa orkneylaisia takaisin ranskalaisia vastaan ja ajoi heidät joen yli ja johti taas itse hyökkäystä ja lannisti sen ainoan vaarallisen liikkeen, minkä ranskalaiset sinä päivänä tekivät.

Kenraalimajuri Webb johti rintamamme vasenta siipeä, ja nyt sai hänen oma rykmenttinsä nauttia rakastetun päällikkönsä johtoa. Tässä tilaisuudessa ei hän eikä hänen rykmenttinsäkään pettänyt entisiä urhoollisuusominaisuuksiaan. Multa Esmond oli kovin huolestunut rakkaasta lordistaan, koska hän ei ollut nähnyt tätä kuin kerran koko päivänä tämän tuodessa erästä määräystä ylipäälliköltä mr. Webbille. Kun ratsuväkemme, hyökättyään vihollisen oikeaa siipeä vasten Overkirkin luona, oli saattanut sen täydelliseen sekasortoon, ryhdyttiin kauttaaltaan etenemään ja koko meidän rintamamme lähti liikkeelle ja kulki pienen joen ja suon poikki ylänkömaalle, johon ranskalaiset olivat asettuneet ja hurrasi edetessään ja vihollisen perääntyessä. Hyökkäyksemme oli enemmän kunniata kuin vaaraa tuottava, sillä ranskalaiset pataljoonat eivät ainoassakaan tapauksessa odottaneet päästäkseen vaihtamaan keihään tai pajunetin pistoja meikäläisten kanssa ja tykkimiehet pakenivat aseittensa äärestä, jotka joutuivat meidän rintamamme taa meidän edetessämme ja ranskalaisten perääntyessä.

Ensin oli heidän perääntymisensä aivan järjestettyä, mutta sitten muodostui se pakokauhuksi, ja tästä paniikista oli seurauksena hirveä ranskalaisten teurastus, niin että kuusikymmentuhantinen armeija kokonaan murskattiin ja tuhottiin muutamien tuntien kuluessa. Oli aivan kuin hirmumyrsky olisi ottanut valtaansa lujan ja lukuisan laivaston, pannut sen kokonaan tuuliajolle, murskannut, hukuttanut ja tuhonnut sen: afflavit Deus, et dissipati sunt [Jumala puhalsi, ja ne tuhoutuivat]. Ranskalainen Flanderin armeija oli mennyttä; heidän tykistönsä, heidän sotalippunsa, aarteensa, muonavarastansa ja ampumatavaransa olivat kaikki jääneet heidän paetessaan; nuo raukat olivat paenneet ilman keittokattiloitaankin, joita ranskalainen ratsuväki käyttää yhtä suuressa määrin suojuksinaan kuin sulttaanin janitsaarit ja joiden ympärille he kokoontuvat vielä enemmän kuin liljojensa ympärille.

Takaa-ajo ja hirveä verilöyly, joka siitä johtui, (sillä sodassa on aina, olipa se miten loistava tahansa, ryöstöjen, julmuuksien ja humalaisen sekasorron kehno leima) ulottui kauas Ramillies'n kenttien ulkopuolelle.

Kelpo Lockwood, Esmondin palvelija, halusi varmaankin itse olla ryöstäjien mukana ja saada osansa saaliista, sillä kun taistelu oli lopussa ja joukot saapuivat yöleiriinsä ja kapteeni pyysi Lockwoodia hankkimaan ratsun, kysyi tämä kovin surullisen näköisenä tahtoiko hänen armonsa hänen seuraavan mukanaan; mutta hänen armonsa käski hänen vain mennä omille asioilleen ja Jack keikkui pois varsin ihastuneena niin pian kuin näki isäntänsä ratsun selässä. Esmond suuntasi kulkunsa, tosin ei vaaroitta ja vaikeuksitta, hänen ylhäisyytensä päämajaan ja etsi pian adjutanttien kortteerit, jotka olivat erään maatalon ulkorakennuksissa. Siellä useat näistä herroista istuivat illallisella juoden ja laulaen. Jos Esmond olikin tuntenut pojastaan huolta, huojentui se huoli heti. Muuan näistä herroista lauloi jotain laulua nuotilla, jota sekä mr. Farquhar että mr. Gay olivat käyttäneet ihailtavissa huvinäytelmissään ja joka oli hyvin suosittu senaikuisessa armeijassa. Laulun jälkeen säesti kuoro: "ah mäkien yllä niin kaukana" ja Esmond kuuli Frankin raikkaan äänen aivan kuin kohoavan yli muiden nuorten miesten äänien — hänen äänensä, jolla aina oli eräänlainen koruton, kuvaamaton voima itsessään ja joka saikin mr. Esmondin silmät täyttymään kyynelistä nyt, kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, kun lapsi oli turvassa ja yhä eli nauraakseen ja laulaakseen.

Kun laulu oli loppunut, saapui Esmond huoneeseen, jossa hän tunsi useita läsnäolevia herroja. Siellä istui myöskin nuori lordi, joka oli riisunut panssarinsa; hänen liivinsä olivat auki, kasvot hehkuivat, pitkä keltainen tukka solui hänen hartioilleen ja hän joi toisten mukana ja oli nuorin, iloisin ja kaunein läsnäolevista. Heti kun hän näki Esmondin hän löi pöytään lasinsa ja juoksi ystävänsä luo ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja syleili häntä. Esmondin ääni vapisi ilosta, kun hän tervehti nuorukaista, hän oli juuri ajatellut seisoessaan pihalla heleän kirkkaassa kuutamossa: "Suuri Jumala! Mikä surman näky onkaan penikulman päässä täältä, sadat ja tuhannet ovat saaneet seistä vaaran edessä tänään! Ja täällä laulavat nämä nuorukaiset maljojensa ääressä, ja sama kuu, joka valaisee tuon kauhun kentän tuolla, heittää varsin todennäköisesti valonsa myös Walcote'iin myladyn istuessa ajatellen poikaansa, joka on sodassa." Kun Esmond nyt syleili nuorta oppilastaan, tapahtui se hyvin hartain ja kiitollisin mielin, ja hän tunsi melkein isällistä iloa saadessaan nähdä tämän.

Lordin kaulassa oli juovikkaalla nauhalla varustettu tähti, joka oli tehty pienistä briljanteista ja saattoi olla sadan kruunun arvoinen. "Katso", sanoi hän, "eikö tämä olekin sievoinen lahja äidille?"

"Kuka antoi sinulle tuon kunniamerkin?" kysäisi Harry tehden herroille sotilaallisen tervehdyksen; "voititko sinä sen taistelussa?"

"Minä voitin sen miekallani ja keihäälläni", huudahti toinen. "Eräällä muskettisoturilla oli se kaulassaan — sellainen suuri muskettisoturi, yhtä suuri kuin kenraali Webb. Minä huusin hänelle että hän antautuisi ja että hän saisi asunnon minun luotani. Hän kutsui minua petit polisson'iksi [nulikaksi] ja laukaisi pistoolinsa minua kohti ja lähetti sen sitten kiroten päätäni kohti. Ratsastin hänen luokseen, sir, syöksin miekkani suoraan hänen käsivartensa alle ja taitoin sen tuon konnan ruumiiseen. Löysin kukkaron hänen pistoolikotelostaan, ja kukkarossa oli kuusikymmentäviisi louista sekä käärö rakkauskirjeitä ja pullo unkarinvettä. Vive la guerre! [Eläköön sota!] kas tässä se kymppi, jonka minulle lainasit. Olisi hauskaa saada taistella joka päivä", ja lordi veteli pieniä viiksiään ja käski erästä palvelijaa tuomaan kapteeni Esmondille illallista.

Harry kävi siihen käsiksi erinomaisella ruokahalulla; hän ei ollut maistanut mitään kahteenkymmeneen tuntiin, ei sitten päivän sarastuksen. Herra lapsenlapsi, joka tätä luet, etsitkö taistelujen ja piiritysten historiaa? Mene ja hae ne sopivista kirjoista; tämä on vain tarina isoisästäsi ja hänen perheestään. Paljon ihanampaa kuin voitto oli hänestä se, että tuo päivä oli kulunut ja hänen rakas nuori Castlewoodinsa loukkaantumattomana, vaikka kyllä voitonkin suhteen voi sanoa meminisse juvat [on hauska muistella].

Ja jos te hyvä herra, haluaisitte tietää, mitenkä eräs rauhallinen jalkaväen kapteeni, uuttera ja yksinäisyyttä harrastava kaksikymmenkahdeksan tai -yhdeksän vuotias nuorimies, joka ei paljoa välittänyt niistä iloista, joihin hänen toverinsa ottivat osaa ja jonka ei koskaan tiedetty kadottaneen sydäntään missään leirikaupungissa — jos teitä haluttaisi tietää, miksi sellainen mies tunsi niin suurta hellyyttä ja miksi niin hellästi vaali kahdeksantoista vuoden vanhaa poikaa, niin odottakaa, ystäväkulta, kunnes itse olette rakastunut koulutoverinne sisareen, ja saattepa nähdä mitä tunnette toverianne kohtaan. Esmondin kenraali ja hänen ylhäisyytensä prinssiherttua olivat varsin huomattavasti erimielisiä ja todennäköistä oli, ettei ensinmainitun ystävyys kyennyt auttamaan eteenpäin ketään, jonka palveluksista Webb puhui suopeasti, vaan paljon uskottavampaa oli, että sellainen suositus vain vahingoittaisi asianomaista suuren ylipäällikön suosiossa, niin vakuutti sotaväki. Siitä huolimatta oli mr. Esmondilla onni saada hyvin edullinen maininta kenraalimajuri Webbin raportissa taistelun jälkeen, ja koska Webbin rykmentin majuri ja kaksi kapteenia oli saanut surmansa Ramillies'n taistelussa sai Esmond, joka oli toinen luutnanteista, hänen komppaniansa, ja hänellä oli seuraavalla sotaretkellä kunnia palvella kapteeni Esmondina.

Mylord meni kotiin talven tullen, mutta Esmondia peloitti seurata häntä. Hänen armas emäntänsä kirjoitti hänelle useampia kirjeitä, kiittäen häntä, niinkuin vain äidit osaavat kiittää, siitä, että Esmond oli pitänyt hänen pojastaan huolta ja suojellut tätä ja ylistellen Esmondin omia ansioita, paljon enemmän kuin olisi ansainnut — sillä hän ei tehnyt velvollisuuksiaan sen paremmin kuin joku muukaan upseeri — ja puhuen toisinaan, vaikka arasti ja varovaisesti, Beatrixista. Kotoa saapui uutisia ainakin puolestakymmenestä hienosta naimiskaupasta, joita tuon kauniin hovineidon piti tehdä. Hän oli kihloissa jonkun jaarlin kanssa, vakuuttivat St. James'ista tulleet herrat, ja sitten hän hylkäsi tämän erään herttuan tähden, joka vuorostaan oli vetäytynyt pois. Tämä Helena saattoi hyvinkin voittaa jaarlin tai herttuan, sillä Esmond tiesi, ettei hän koskaan vaihtaisi itseään köyhään kapteeniin. Beatrixin käytös, se oli selvää, ei kyennyt tyydyttämään hänen äitiään, joka harvoin mainitsi häntä, tai ehkä lempeä lady ajatteli, että oli parasta olla mitään mainitsematta ja jättää haava ajan hoiviin. Joka tapauksessa Henryn oli parasta olla poissa tuon tuhoisan olennon luota, joka aina sai hänet niin onnettomaksi; ja niin hän ei ensinkään pyytänyt lomaa mennäkseen kotiin, vaan jäi rykmenttinsä luo, joka oli leiriytynyt Brysseliin. Se kaupunki joutui meidän käsiimme, kun Ramillies'n voitto ajoi ranskalaiset Flanderista pois.

XIII luku.

KOHTAAN FLANDERISSA VANHAN TUTTAVAN JA LÖYDÄN SIELTÄ ÄITINI HAUDAN JA OMAN KEHTONI.

Kun Esmond eräänä päivänä oli P. Gudulen kirkossa Brysselissä ja ihaili rakennuksen antiikkista loistoa (hän oli aina tuntenut suurta hellyyttä ja kunnioitusta katolista kirkkoa kohtaan, jota oli yhtä julmasti vainottu Englannissa kuin se itse koskaan menestyksensä päivinä oli vainonnut toisia), hän näki sivualttarille polvistuneena viheriään univormuun puetun upseerin, joka oli vaipunut hartaaseen rukoukseen. Jokin tuttu piirre polvistuvan miehen vartalossa ja asennossa vaikutti kapteeni Esmondiin jo ennen kuin hän näki upseerin kasvot. Kun tämä nousi seisomaan ja pisti taskuunsa pienen mustan messukirjan, jommoisia katoliset papit käyttävät, näki Esmond kasvot, jotka olivat niin samanlaiset kuin hänen lapsuusaikansa ystävän ja opettajan, isä Holtin, että hän päästi huuliltaan hämmästyksen huudon ja läheni askeleen herraa, joka suuntasi askeleensa kirkosta pois. Saksalainen upseeri näytti myös hämmästyneeltä nähdessään Esmondin, ja hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat, kävivät äkkiä punaisiksi. Tästä tunnusmerkistä tiesi englantilainen, ettei hän ollut erehtynyt, ja vaikka toinen ei pysähtynyt, vaan päinvastoin käveli kovin nopeasti ovea kohti, otti Esmond hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa vielä kerran, kun upseeri vihkivettä ottaessaan kääntyi koneellisesti alttariin päin, kumartaakseen sille, ennenkuin poistui pyhästä huoneesta.

"Isä!" virkkoi Esmond englanninkielellä.

"Vaiti! En ymmärrä. En puhu englanninkieltä", sanoi toinen latinaksi.

Esmond hymyili tälle hämmennyksen merkille ja vastasi samalla kielellä: "Tuntisin isän missä puvussa tahansa, olipa se musta tai valkea, olipa hän parraton tai parrakas", sillä tämä itävaltalainen upseeri oli puettu aivan sotaiseen tapaan ja hänellä oli yhtä sotaiset viikset kuin millä Pandourilla tahansa.

Isä nauroi. Olimme tähän mennessä päässeet kirkon rappusille ja kuljimme kerjäläistungoksen läpi, joka tavallisesti kokoontuu siihen kaupitsemaan pieniä koruja tai ruikuttamaan saadakseen almuja. "Sinä puhut latinaa, Harry Esmond", sanoi hän, "englantilaiseen tapaan; sinä olet hylännyt sen vanhan puhtaan roomalaiskielen, jonka kerran tunsit." Hänen sävynsä oli kovin vilpitöntä ja ystävällistä — sama lempeä ääni kuin viisitoista vuotta sitten; puhuessaan hän ojensi Esmondille kätensä.

"Ja toiset taas ovat muuttaneet pukunsakin, isäseni", virkkoi Esmond, katsellen ystävänsä sotaista asua.

"Vaiti! Olen kapteeni von Holtz Baijerin vaaliruhtinaan palveluksessa ja eräällä lähetystoimella hänen ylhäisyytensä Savoijin prinssin luo. Tiedän jo menneiltä ajoilta, että sinä voit säilyttää salaisuuden."

"Kapteeni von Holtz", virkkoi Esmond, "olen teidän nöyrin palvelijanne."

"Ja sinä olet myös vaihtanut takkia", jatkoi toinen iloiseen tapaansa. "Olen kuullut sinusta Cambridgessa oloajaltasi ja sen jälkeenkin — meillä on ystäviä joka paikassa — ja minulle on kerrottu, että Cambridgen mr. Esmond oli yhtä hyvä miekkailija kuin hän oli huono teologi."

"Niinkö", ajatteli Esmond, "minun entinen miekkailunopettajani oli siis jesuiitta, kuten sanottiinkin."

"Olet ehkä oikeassa", virkkoi isä, lukien hänen ajatuksensa aivan kuin entisaikaan. "Olit vähällä kuolla Höchstedtissä vasempaan kylkeen saamastasi haavasta. Sitä ennen olit Vigossa Ormondin herttuan adjutanttina. Toissapäivänä sait oman komppanian Ramillies'n taistelun jälkeen. Sinun kenraalisi ja prinssiherttua eivät ole ystäviä. Kenraalisi on Lydiard Tregozen Webb Yorkin kreivikunnasta ja hän on lordi St. Johnin sukulainen. Sinun serkkusi, Monsieur de Castlewood teki ensimmäisen sotaretkensä tänä vuonna vartioston palveluksessa. Niin, minä tiedän muutamia asioita, kuten näet."

Kapteeni Esmond nauroi vuorostaan. "Teillä on todellakin ihmeellinen tiedonlahja", sanoi hän. Eräs mr. Holtin heikkouksia, hän kun tiesi enemmän kirjoista ja ihmisistä kuin kenties kukaan muu Esmondin tapaama henkilö. Niinpä hän oli joka asiassa, jotka hän tässä julisti tietävänsä, melkein oikeassa, vaikka ei aivan. Esmondin haava oli ohut oikeassa kyljessä eikä vasemmassa; hänen ensimmäinen kenraalinsa oli kenraali Lumley. Mr. Webb oli syntyisin Wiltshiresta eikä Yorkshirestä j.n.e. Esmond ei pitänyt sopivana oikaista entisen opettajansa pieniä virheitä, mutta ne auttoivat häntä isän luonteen tuntemisessa; ja hän hymyili ajatellessaan, että tämä oli hänen oraakkelinsa menneiltä ajoilta, mutta nyt ei tuo oraakkeli enää ollut erehtymätön eikä jumalainen.

"Niin", jatkoi isä Holt tai kapteeni von Holtz, "mieheksi, joka ei kahdeksaan vuoteen ole ollut Englannissa, minä tiedän mitä tapahtuu Lontoossa varsin hyvin. Vanha tuomiorovasti, lady Castlewoodin isä, on kuollut. Tiedätkö, että vastarintaa tekevät piispat tahtoivat koroittaa hänet Southamptonin piispaksi ja että Collier on Thetfordin piispa samanlaisen painostuksen johdosta? Anna-prinsessalla on nivelleini ja hän syö liian paljon. Kun kuningas palaa takaisin, tulee Collierista varmasti arkkipiispa."

"Amen!" virkkoi Esmond nauraen; "ja toivon, etten silloin enää kohtaa teidän pyhyyttänne saappaissa, vaan punaisissa sukissa Whitehallissa."

"Olit aina meidän kanssamme — minä tiedän sen; kuulin siitä, kun olit Cambridgessa. Niin oli lordivainajakin ja niin on nuori varakreivikin."

"Ja niin oli isäni ennen minua", virkkoi Esmond, katsellen toista tyynesti; tämän tutkimattomat harmaat silmät eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään ymmärryksen oiretta. Miten hyvin Henry muisti ne ja niiden katseen; variksenvarpaat vain olivat alkaneet vyyhteillä niiden ympärille — vanhuuden merkkejä, ajan, joka oli asettautunut sinne.

Esmondin kasvot eivät ilmaisseet enemmän hänen tarkoitustaan kuin isänkään kasvot. Kummallakin niistä saattoi olla mitä heikoin ymmärryksen välähdys, aivan kuin pajunetin välähdys väijytyksestä; mutta kumpikin puoli perääntyi, kun kaikki jälleen pimeni ympärillä.

"Ja te, mon capitaine [herra kapteeni] missä te olette ollut?" kysyi Esmond, kääntäen keskustelun pois tältä vaaralliselta alalta, johon ei kumpikaan halunnut kiintyä.

"Minä olen voinut olla Pekingissä", vastasi isä, "tai Paraguayssa — kukapa tietää missä? Nyt olen kapteeni von Holtz hänen korkeutensa vaaliruhtinaan palveluksessa ja olen tullut neuvottelemaan vankien vaihdosta Savoijin prinssin kanssa."

Hyvin tunnettua oli, että useat armeijamme upseereista olivat suopeamielisiä St. Germainissa oleskelevaa nuorta kuningasta kohtaan, jonka oikeus Englannin valtaistuimeen oli eittämätön. Moninverroin suurempi osa Englannin kansaa oli pitänyt parempana hänen nousuaan valtaistuimelle kuin mitättömän saksalaisen ruhtinaan valtiaaksi valitsemista, ruhtinaan, jonka julmuudesta, ahneudesta, talonpoikaisesta käytöksestä ja vastenmielisistä muukalaisista tavoista oli tuhansia juttuja liikkeellä. Meidän englantilaista ylpeyttämme loukkasi ajatus, että kurja yläsaksalainen herttua, jonka tulot eivät olleet kymmentä osaakaan useiden muinaiseen englantilaiseen aateliin kuuluvien ruhtinaiden tuloista, mies, joka ei osannut puhua sanaakaan kieltämme ja jonka me kernaasti kuvailimme jonkinlaiseksi saksalaiseksi talonpojaksi, joka söi traaniöljyä ja hapankaalia ja jolla oli seurue naikkosia jossain riihessä, tulisi hallitsemaan maailman ylpeintä ja hienostuneinta kansaa. Alistuisimmeko me, tuon suuren monarkian voittajat, sellaiseen halpaan hallitukseen? Mitäpä liikutti tuon hannoverilaisen protestanttisuus meitä? Olihan surullisen kuuluisaa (meille oli kerrottu ja meidät oli saatu uskomaan niin), että yhtä tämän protestanttisen sankarin tyttäristä kasvatettiin toistaiseksi ilman mitään uskontoa, jotta hänet voisi muovata luterilaiseksi tai roomalaiskatoliseksi aina sen mukaan, minkälaisen puolison hänen vanhempansa hänelle löytäisivät? Tällaisia juttuja (josta suuri osa oli perin ilkeitä ja solvaavia) leviteltiin sadoittain armeijan ruokapöydissä. Tuskin oli ainoatakaan vänrikkiä, joka ei olisi sellaisia kuullut tai ottanut niihin osaa; ja jokainen tiesi tai oli tietävinään, että itsellään ylipäälliköllä oli suhteita sukulaiseensa Berwickin herttuaan (Jumalankiitos, että englantilainen meidät löylyytti Almanzan luona) ja että hänen ylhäisyytensä oli mitä halukkain palauttamaan valtaan hyväntekijänsä kuningassuvun ja korvaamaan entisen kavalluksensa.

Varmaa on ainakin, ettei yksikään herttuan armeijaan kuuluva upseeri menettänyt ylipäällikkönsä suosiota siksi, että oli ollut tai julistanut olevansa uskollinen maanpaossa olevalle kuningasperheelle. Kun Chevalier de St. George [Pyhän Yrjön ritari], joksi Englannin kuningas itseään nimitti, tuli ranskalaiseen kuningassukuun kuuluvien herttuain seurassa, liittyäkseen Vendômen johtamaan ranskalaiseen armeijaan, näkivät sadat meikäläiset hänet ja hurrasivat hänelle. Ja sanoimme kaikki, että hän oli isänsä kaltainen, isänsä, joka katsellessaan La Hoguen luona ranskalaisen ja meikäläisen laivaston välistä taistelua, oli syntymämaansa puolella taistelun ajan. Mutta Chevalier tiesi kuitenkin samoinkuin kaikki muutkin, että olivatpa sotajoukkomme ja heidän ylipäällikkönsä miten suopeamielisiä tahansa prinssille mieskohtaisesti, niin ei se vihollista vastaan käydessä tullut kysymykseen. Missä herra herttua vain kohtasikin ranskalaisen armeijan, siellä hän taisteli ja kukisti sen, kuten hän teki Oudenardessa, kaksi vuotta Ramillies'n jälkeen; siellä hänen ylhäisyytensä saavutti toisen suuren voittonsa ja jalo nuori prinssi, joka hyökkäsi urhoollisesti yhdessä loistavan Maison-du-Royn kanssa, lähetti sotatoimien tauottua onnittelijat voittajien luo.

Tässä taistelussa, jossa meidän puolellamme taisteleva nuori Hannoverin vaaliruhtinas osoitti suurta urhoollisuutta, kenraali Webb osoitti suurenmoista taitavuutta ja levollisuutta ja taisteli urheasti kuin tavallinen sotilas. Esmondin hyvä onni suosi häntä taaskin. Hän pääsi ilman mitään vammaa, vaikka enemmän kuin kolmasosa hänen rykmenttiään sai surmansa. Hänellä oli kunnia tulla taas suosiollisesti mainituksi päällikkönsä raportissa ja hänet koroitettiin majurin arvoon. Mutta tarpeetonta on puhua tämän taistelun kulusta, koska se on selostettu kaikissa lehdissä ja koska siitä on puhuttu kaikissa maamme kylissä. Palatkaamme siis kirjoittajan yksityisasioihin, joita hän nyt, vanhalla iällään ja kaukana sieltä, kertoo jälkeläisilleen. Ennen Oudenarden taistelua, sen jälkeen kuin Esmond oli sattumalta kohdannut kapteeni von Goltzin Brysselissä, jesuiittakapteeni ja Webbin jalkaväen kapteeni joutuivat yli vuoden ajan olemaan kovin paljon yhdessä. Esmondin ei tarvinnut nähdä vaivaa saadakseen selville (isä ei sitä häneltä salannutkaan, koska hän jo entisajoilta oli varma oppilaansa luotettavuudesta), että vankien välittäjä oli St. Germainista lähetetty asiamies, ja että hän toimitti perille tietoja meidän ja ranskalaisten leirissä olevien suurten henkilöiden välillä. "Minun toimeni", sanoi hän — "ilmoitan sen sinulle sekä siitä syystä, että luotan sinuun, kuin myöskin siksi, että terävät silmäsi ovat sen jo paljastaneet, — on olla välittäjänä Englannin kuninkaan ja hänen täällä olevien alamaistensa välillä, jotka ovat sotimassa Ranskan kuningasta vastaan. Mitä teihin ja ranskalaisiin tulee, niin eivät kaikki maailman jesuiitat yhteensä estä teitä tappelemasta: tapellaan vain, herrat; 'Pyhä Yrjänä Englantiin', sanon minä — ja sinä tiedät kuka niin sanoo, olipa hän missä tahansa."

Luulen, että isä Holt tavallaan halusi komeilla salaperäisyydellään, ja hän ilmestyi ja katosi leiristämme yhtä äkkiä kuin hän entisaikaan tapasi saapua ja kadota Castlewoodissa. Hänellä oli passeja molempia armeijoita varten ja hän tuntui tietävän (mutta epätarkasti, niinkuin kuului hyvän isän kaikkitietäväisyyteen) yhtä hyvin mitä tapahtui kummassakin leirissä. Eräänä päivänä hän toi Esmondille uutisia suuresta juhlasta, mikä vietettiin ranskalaisten leirissä, Monsieur de Rohanin illallisista. Kekkereissä oli pelattu ja soitettu viulua ja sitten oli tanssittu ja sitten oli ollut naamiohuvit: Kuningas meni sinne marski Villars'in omissa ajoneuvoissa. Eräänä toisena päivänä toi isä tiedon hänen majesteettinsa vilutaudista: kuningasta ei ollut taudinpuuska kohdannut enää kymmeneen päivään ja häntä voi sanoa terveeksi. Tähän aikaan kapteeni Holtz teki matkan Lontooseen, niin innostunut hän oli vankeja vaihtamaan. Tältä matkalta palattuaan hän alkoi tulla avomielisemmäksi Esmondille, ja koska he kohtasivat toisiaan usein, niin tilaisuuden sattuessa hän ilmaisi luottamustaan kertomalla ne asiat, jotka on tässä kaikki yhteen mittaan esitetty.

Syy tähän lisääntyneeseen luottamukseen oli tämä: saavuttuaan Lontooseen oli Esmondin tädin, leskivarakreivittären entinen rippi-isä vieraillut ladyn luona Chelseassa ja saanut häneltä siellä tietää, että kapteeni Esmond tunsi perheensä salaisuuden ja oli päättänyt, ettei koskaan saattaisi sitä julkisuuteen. Tämä tieto koroitti Esmondia vanhan opettajansa silmissä (niin suvaitsi Holt sanoa), ja hän ihaili Henryä suuresti tämän kieltäymyksen vuoksi.

"Castlewoodin perhe on tehnyt paljon enemmän minun hyväkseni kuin omani on koskaan tehnyt", virkkoi Esmond. "Antaisin elämäni heidän edestään. Miksi siis nurkuisin siitä ainoasta hyvästä, joka minulla on valta antaa heille." Hyvän isän silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kuuli tämän, vaikka selitys Esmondin mielestä olikin kovin yksinkertainen. Isä syleili Esmondia ja puhkesi monenmoisiin ihastuksen huutoihin. Hän sanoi Esmondilla olevan noble coeur [jalo sydän] ja että hän oli ylpeä tästä ja rakasti tätä oppilaanaan ja ystävänään. Nyt, enemmän kuin milloinkaan ennen, hän katui, että oli kadottanut oppilaansa ja että hänen oli ollut pakko jättää tämä niinä varhaisina vuosina, jolloin hänellä olisi voinut olla vaikutusta tähän ja jolloin hän olisi voinut saattaa tämän ainoan oikean kirkon yhteyteen, sen kirkon, johon isä kuului. Ja hän olisi kirjoittanut hänet jaloimpaan sotajoukkoon, niihin ihminen on koskaan liittyivät — hän tarkoitti omaa jesuiittaseuraansa, jonka jäseniin (kuten hän sanoi) kuuluu suurimmat sankarit, mitä maailma on koskaan tuntenut — sotureita, jotka ovat kyllin rohkeita uskaltamaan kaikki, kohtaamaan mitä vaikeuksia tahansa, kuolemaan minkä kuoleman tahansa, sotureita, jotka ovat saavuttaneet tuhannen kertaa loistavampia voittoja kuin suurinkaan sotapäällikkö, sotureita, jotka ovat nöyrästi polvistuneina tuoneet kansakuntia pyhän sotalippunsa, ristin juureen, sotureita, jotka ovat saavuttaneet kunniakehiä ja arvomerkkejä, verrattoman paljon kirkkaampia kuin ne, jotka annetaan kaikkein uljaimmillekaan maallisille voittajille — ikuisen valkeuden kruunuja ja istuimia taivaan ihanuuksissa.

Esmond oli kovin kiitollinen ystävänsä hyvistä mielipiteistä, vaikka hän ei voinutkaan yhtyä jesuiitta isän uskonkiihkoon. "Minäkin olen ajatellut tuota asiaa, hyvä isä", virkkoi hän, ja hän tarttui isän käteen, "ajatellut sen itsenäisesti, niinkuin kaikkien ihmisten tulee tehdä, ja koetan tehdä oikein ja omalla tavallani luotan taivaaseen yhtä hartaasti kuin te teette omallanne. Jos lapsena olisin saanut olla kuusi kuukautta kauemmin seurassanne, niin en olisi sen parempaa, halunnut. Itkin tyynyäni vasten Castlewoodissa, kun ajattelin teitä; ja minusta olisi voinut tulla veljeskuntanne jäsen, ja kukapa tietää", lisäsi Esmond hymyillen, "ehkä täysi pappi, jolla on viikset ja baijerilainen univormu."

"Poikani", virkkoi isä Holt punastuen, "uskonnon ja uskollisuuden palveluksessa ovat kaikki puvut sopivia."

"Niin kyllä", huomautti Esmond, "kaikki puvut ovat soveliaita, sanotte te; ja minä sanon siihen, että kaikki univormutkin ovat hyviä, sekä mustat että punaiset — sekä musta että valkoinen kokardi — sekä nauhakoristeinen hattu että joku leveälierinen, jonka alla on munkin tonsuuri. En voi uskoa, että P. Francis Xaver kulki viittansa päällä meren yli tai että hän herätti kuolleita; koetin kerran ja melkeinpä uskoinkin, mutta nyt en voi. Suokaa minun tehdä oikein ja omalla tavallani toivoa parasta."

Esmond halusi vaimentaa hyvän isän teologista puhetta ja onnistui siinä; ja isä huokasi oppilaansa voittamattoman tietämättömyyden tähden, mutta ei kuitenkaan lakannut hänestä pitämästä ja antoi hänelle kaiken luottamuksensa — toisin sanoen, hän antoi sen siinä määrin kuin pappi voi — enemmän kuin useimmat tekevät, sillä hän oli luonnostaan puhelias ja liiankin halukas puhumaan.

Holtin ystävyys antoi kapteeni Esmondille rohkeutta kysyä (mitä hän oli kauan halunnut tietää ja mitä ei kukaan voinut hänelle sanoa) muutamia seikkoja äitiraukastaan, jonka kuva usein oli kajastanut hänelle hänen unelmissaan ja jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän kertoi Holtille ne seikat, jotka jo on selostettu tämän tarinan ensimmäisessä osassa — kertoi siitä lupauksesta, jonka oli antanut kuolevalle lordilleen ja tuon kuolevan ystävänsä tunnustuksesta — ja hän kehoitti Holtia kertomaan hänelle mitä tiesi siitä naisparasta, jonka luota hänet oli otettu.

"Hän oli juuri tästä kaupungista", virkkoi Holt, ja hän vei Esmondin katsomaan sitä katua, jonka varrella hänen äitinsä isä oli asunut ja jossa Holt arveli hänen äitinsä syntyneen. "V. 1676, kun isäsi, kapteeni Thomas Esmond tuli tänne kuningasvainajan seurueessa (kuningas oli silloin Yorkin herttua ja hänet oli häpeällisellä tavalla karkoitettu tänne), hän tutustui äitiisi, ahdisteli häntä ja vietteli hänet. Isäsi on useissa myöhemmissä keskusteluissaan kertonut minulle — tunsin silloin velvollisuuteni olevan pitää ne salassa — että äitisi oli kovin siveä ja lempeä nainen ja joka suhteessa kaikkein rakastavin ja uskollisin olento. Isäsi nimitti itseään kapteeni Thomas'iksi, koska hänellä oli hyvä syy hävetä käytöskään äitiäsi kohtaan, ja hän on puhunut minulle usein siitä vilpittömällä katumuksella ja maininnut suurella hellyydellä äitisi monenmoisia rakastettavia ominaisuuksia. Hän myönsi kohdelleensa äitiäsi kovin huonosti ja eläneensä siihen aikaan kelvottomasti, pelanneensa ja hurjailleensa. Äitisi tuli raskaaksi, ja kun hänen vanhempansa pääsivät asian perille, he kirosivat hänet, vaikka äitisi ei koskaan moittinutkaan onnettomuutensa ja perikatonsa aiheuttajaa muuten kuin valuvilla kyyneleillään ja surullisella ulkomuodollaan.

"Thomas Esmond — kapteeni Thomas, joksi häntä sanottiin — sekaantui erääseen peliriitaan, ja riidasta seurasi kaksintaistelu sekä niin ankara haava, että luultiin (hänen lääkärinsä vakuutti niin) hänen kuolevan. Kun hän piti kuolemaansa varmana ja joutui katumuksen valtaan, hän lähetti hakemaan erästä juuri tuon samaisen P. Gudulen kirkon, jossa sinut kohtasin, pappia, ja vielä samana päivänä kun hän ensin oli nöyrtynyt meidän kirkkomme oppiin, hänet vihittiin äitisi kanssa muutamia viikkoja ennen kuin sinä synnyit. Herra varakreivi Castlewoodin (Esmondin markiisin kuningas Jaakon valtakirjan nojalla, jonka minä itse vein isällesi), kastoi P. Gudulen kirkossa sama apulaispappi, joka vihki vanhempasi; sinä sait kasteessa nimen Henry Thomas, E. Thomasin, englantilaisen upseerin, ja Gertrude Maes'in poika. Näet siis, että kuulut meille syntymästäsi alkaen ja käsität miksi en kastanut sinua, kun sinusta Castlewoodissa tuli minun armas oppilaani.

"Sinun isäsi haava sai suotuisan käänteen — hänen omatuntonsa keventyi varmaankin hänen meneteltyään oikein — ja lääkärien hämmästykseksi hän parantui. Mutta kun terveys palasi, palasi hänen ilkeä luonteensakin. Hän kyllästyi tyttöparkaan, jonka hän oli syössyt perikatoon. Ja kun hän sai hiukan raha-avustusta sedältään, vanhalta herra varakreiviltä, joka silloin oli Englannissa, teeskenteli hän liikeasioita, lupasi pian palata, poistui, eikä enää sen koommin nähnyt äitiäsi.

"Hän tunnusti minulle, ensin ripissä, mutta myöhemmin myös keskustelussa tätisi, vaimonsa kanssa, — muuten en olisi koskaan voinut paljastaa sitä, mitä nyt sinulle kerron, — että hän Lontooseen tultuaan kirjoitti valheellisen tunnustuksen Gertrude Maes-paralle — Gertrude Esmondille — ilmoittaen, että hänet oli Englannissa vihitty avioliittoon jo ennenkuin hän oli liittynyt äitiisi. Hän ilmoitti, ettei hänen nimensä ollut Thomas; että hän oli juuri lähdössä Euroopasta Virginiassa oleville tiluksille, jossa suvullasi tosiaankin oli maa-alue, jonka se oli saanut kuningas Kaarle I:ltä. Hän lähetti äidillesi rahaa, — puolet viimeisestä sadasta guineasta, joka hänellä oli — rukoili tämän anteeksiantoa ja sanoi jäähyväisensä.

"Gertrude-parka ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nämä kirjeessä olevat tiedot voisivat olla petollisia, kuten isäsi muu käytös häntä kohtaan. Mutta vaikka eräs nuori mies hänen omaa säätyään, mies, joka tunsi hänen vaiheensa ja josta äitisi oli pitänyt, ennenkuin hän oli nähnyt sen englantilaisen herran, josta oli koitunut kaikkien hänen onnettomuuksiensa aihe, tarjoutui naimaan äitisi ja ottamaan sinut lapsekseen aivan kuin olisit ollut hänen omansa, ja antamaan sinulle nimensä, niin hylkäsi äitisi tarjouksen. Tämä kielto suututti kovin hänen isäänsä, joka oli ottanut hänet kotiin. Hän ei milloinkaan enää saanut pitää päätään pystyssä siellä, ja hän oli lankeemuksensa jälkeen ainaisen huonon kohtelun alaisena. Kun siis muutamat hurskaat rouvat, jotka olivat hänen tuttaviaan, tarjoutuivat maksamaan pienen eläkkeen hänelle, meni hän luostariin, ja sinut annettiin hoidettavaksi. Sen nuoren miehen, joka olisi ottanut sinut lapsekseen, sisar oli se henkilö, joka sinut otti hoivaansa. Äitisi ja tämä henkilö olivat serkuksia. Tämä nainen oli juuri menettänyt, oman lapsensa, jonka sijaan sinä tulit, koska oma äitisi oli liian sairas ja heikko antamaan sinulle ravintoa. Ja pian rakastui hoitajasi sinuun niin suuresti, että hän nurisi jo sitäkin, että sinua käytettiin luostarissa, jossa äitisi oli ja jossa nunnat hyväilivät pientä lasta, koska he säälivät ja rakastivat sen onnetonta äitiä. Äitisi vakaantui kutsumuksessaan joka päivä, ja kahden vuoden kuluttua otettiin hänet juhlallisesti luostarin sisareksi.

"Hoitajasi kotiväki oli ranskalaisia silkinkutojia ja he palasivatkin Arras'hin Ranskan Flanderiin hiukan ennen kuin äitisi teki nunnanvalansa ja he veivät sinut mukanaan; silloin olit kolmen vuoden vanha lapsi. Se oli kaupunki — Ranskan kuninkaan äskeisiä voimakkaita toimenpiteitä puuttui vielä — joka oli täynnä protestantteja, ja täällä hoitajasi isä, vanha Pastoureau, hän, jonka kanssa myöhemmin asuit Ealingissa, omaksui reformeeratun opin, saastuttaen samalla koko perheensä uskon. Heidät karkoitti sieltä kaikkein autuaimman majesteetin julistus, ja he tulivat Lontooseen ja asettivat kangaspuunsa käyntiin Spittlefieldissä. Tuo vanha mies toi hiukan rahaa mukanaan ja jatkoi liikettään, mutta hyvin köyhällä tavalla. Hän oli leskimies. Tähän mennessä oli hänen tyttärensä, leski hänkin, hoitanut hänen talouttaan, ja vanha mies harjoitti yhdessä poikansa kanssa ammattiaan. Sillä välin oli isäsi julkisesti tunnustanut kääntymyksensä juuri ennen Kaarlekuninkaan kuolemaa (joka vainaja oli melkein samallainen kääntymyksentekijä), sopinut varakreivi Castlewoodin kanssa ja nainut, kuten tiedät, hänen tyttärensä.

"Tapahtui sitten, että nuorempi Pastoureau kohtasi vanhan kilpailijansa mennessään näyttämään brokaadinpalasta Ludgate Hilliin kauppiaalle, joka oli kiinnittänyt hänet töihinsä; tämä tuli jostain tien varrella olevasta ravintolasta. Pastoureau tunsi heti isäsi, tarttui hänen kaulukseensa ja soimasi häntä konnaksi, joka oli vietellyt hänen rakastettunsa ja myöhemmin hyljännyt tämän ja tämän pojan. Mr. Thomas Esmondkin tunsi Pastoureaun heti ja kehoitti tätä tyyntymään eikä kokoamaan joukkoa heidän ympärilleen; hän pyysi tätä ravintolaan, josta hän itse oli juuri tullut ja lupasi antaa tälle selityksen kaikesta. Pastoureau meni sinne ja kuuli isännän antavan ovenvartijalle määräyksen viedä kapteeni Thomas johonkin huoneeseen. Isääsi mainittiin tuttavallisesti ristimänimeltään ravintoloissa, joissa hän kävi, eivätkä ne ravintolat totta puhuen olleet kaikkein hyvämaineisimpia.

"Minun pitää kertoa sinulle, että kapteeni Thomas, tahi myöhemmin herra varakreivi, ei koskaan ollut vailla selityksiä ja saattoi liehitellä itsensä naisen tai velkojan suosioon sulavasti ja samalla niin yksinkertaisen sävyisenä, että moni hänen velkojansa on antanut pettää itsensä. Hänen juttunsa tulivat tavallisesti sitä uskottavammiksi mitä pitemmälle kertoja edistyi. Hän liitti todistuksen todistukseen ihmeellisellä nokkeluudella ja johdonmukaisuudella. Tarvittiin, lukuunottamatta sinun olemassaoloasi, kovin pitkää tuttavuutta isäsi kanssa, jos mieli tietää milloin lordi val — puhui totta tahi ei.

"Hän kertoi minulle katkeran katumuksen vallassa ollessaan sairaana — sillä kuolemanpelko pani hänet aina katumaan — ja naurun remahduksin, ollessaan terve, sillä lordilla oli kovin suuri huumorin lahja, miten hän oli puolessa tunnissa ja ennenkuin pullo oli vielä pohjaan juotu, täydelleen saanut petkutetuksi Pastoureau-paran. Hän myönsi myös vietelleensä äitisi, sitä hän ei voinut auttaa. Hän oli valmis mitä vuolaimmin vuodattamaan kyyneleitä, ja hän vuodatti niitä loppumattomasti sulattaakseen herkkäuskoisen kuulijansa. Hän itki äitisi kohtaloa vielä enemmän kuin Pastoureau, joka hänkin itki sydämensä pohjasta, miesparka, kuten lordi minulle kertoi. Hän vannoi kunniansa kautta, että hän oli kaksi kertaa lähettänyt rahaa Brysseliin, ja mainitsi sen kauppiaan nimen, jonka luona kirje odotti Gertrude-parkaa. Lordi ei edes tiennyt oliko Gertrudella lasta vai ei eikä sitäkään elikö hän vai oliko kuollut. Mutta hän sai helposti tietää nämä asiat kelpo Pastoureaulta. Kun lordi sai kuulla, että äitisi oli luostarissa, ilmoitti hän, että hän aikoi itsekin lopettaa päivänsä sellaisessa, jos hän jäisi eloon vaimonsa jälkeen, jota hän vihasi ja jonka tämän ilkeä isä oli pakottanut hänet naimaan. Ja kun hänelle kerrottiin, että Gertruden poika eli ja oli Lontoossa, 'niin minä säpsähdin', virkkoi lordi. 'Minun vaimoni oli juuri silloin, hitto soi, joutumaisillaan lapsivuoteeseen, ja minä ajattelin, että jos tuo vanha visukinttu, minun appiukkoni, alkaisi kitsastella, niin olisi tässä hyvä tilaisuus säikytellä häntä'.

"Hän ilmaisi syvimmän kiitollisuutensa Pastoureaun perheelle siitä, että nämä olivat hoitaneet lasta — sinä olit jo lähes kuusivuotias, — ja Pastoureau sanoi karkeasti lordille, kun tämä ehdotti, että heti lähdettäisiin lapsikultaa katsomaan, etteivät he milloinkaan halunneet nähdä lordin pahaenteisiä kasvoja huoneittensa sisällä ja että hän voi saada pojan, vaikka he kaikki olivat kovin pahoillaan, jos menettäisivät hänet. Heidän sopi ottaa lordilta rahaa, koska he olivat kovin köyhiä, jos hän antaisi sitä, tai he kasvattivat hänet Jumalan avulla, niinkuin he olivat tähänkin asti tehneet, ilman hänen avustustaankin. Lordi myöntyi tähän heti ja sanoi huokaisten: 'Niin kyllä, on parasta, että armas lapsi jää ystävien luo, jotka ovat olleet niin ihailtavan hyviä hänelle.' Puhuessaan minulle jälkeenpäin hän ylisti ja ihaili vilpittömästi tuon kutojan käytöstä ja luontevuutta ja myönsi, että ranskalainen oli kelpo mies ja hän itse, Jumala häntä armahtakoon, surkea roisto."

"Isäsi", jatkoi mr. Holt, "oli antelias rahoihinsa nähden, kun hänellä sattui niitä olemaan; ja koska hän juuri sinä päivänä oli saanut jonkun summan sedältään, hän antoi kutojalle kymmenen kultarahaa kovin avokätisesti ja lupasi tälle lisäavustusta. Hän kirjoitti Pastoureaun nimen ja asunnon muistikirjaansa ja kun Pastoureau puolestaan tiedusteli hänen osoitettaan, ilmoitti hän, aina valmiina, olevansa kapteeni Thomas, ja osoitteensa olevan, New Lodge, Penzance, Cornwall. Hän ilmoitti viipyvänsä Lontoossa vain muutamia päiviä vaimonsa omaisuutta koskevien asiain vuoksi. Hän sanoi vaimoansa oikuttelijaksi, vaikka tämä muuten olikin hyväluontoinen nainen. Hän ilmoitti isänsä olevan Cornwallilaisen maalaisherran, jonka terveys oli kovin heikko ja jonka kuollessa hän toivoi saavansa sievoisen summan, jolloin hän lupasi avokätisesti palkita lapsensa ihailtavan hoitajan ja pitää huolen pojastaan. 'Ja jumaliste, sir', sanoi hän minulle, omituisella, nauravalla tavallaan, 'tilasin vähän juuri samanmallista brokaadia kuin se, jota miehellä oli mukanaan, ja lahjoitin sen vaimolleni aamupuvuksi, jotta hän voisi siinä puvussa ottaa vastaan vieraita, kun hän toipui lapsivuoteesta saatuaan pienen poikamme.'

"Sinun pieni eläkkeesi maksettiin varsin säännöllisesti; ja kun isästäsi tuli varakreivi Castlewood setänsä testamentin perusteella, sain minä toimekseni vaalia sinua ja minun kehoituksestani tuotiin sinut kotiin. Sinun kasvatusäitisi oli kuollut. Hänen isänsä tutustui erääseen naiseen ja nai tämän; uusi vaimo riiteli kovasti miehensä pojan kanssa. Tuo uskollinen sielu matkusti takaisin Brysseliin saadakseen olla lähellä sitä naista, jota hän rakasti, ja hän kuolikin muutamia kuukausia ennen äitiäsi. Tahdotko nähdä äitisi ristin luostarin hautausmaalla? Johtaja on minun entinen rippilapseni ja hän muistaa yhä sisar Marie Magdaleenaa suurella rakkaudella."

Esmond saapui tälle paikalle eräänä valoisana kevätiltana ja näki tuhansien ristien joukossa, joiden varjot päilyivät ruohopeitteisten hautojen yllä, sen, joka oli merkkinä hänen äitinsä leposijasta. Useat muut niistä ihmisraukoista, jotka siellä lepäsivät, olivat valinneet sen saman nimen, jolla suru oli hänet uudestaan ristinnyt, ja joka nimi tuntui vienosti vihjaavan heidän rakkautta ja surua täynnä oleviin vaiheisiinsa yksilöinä. Hän kuvitteli äitiään kyynelöiden polvistuneena pimeässä sen ristin juurelle, jonka alle hänen huolensa olivat haudatut. Esmond polvistui myöskin ja rukoili oman rukouksensa. Hän ei tuntenut yhtä suuressa määrin surua kuin hartautta (sillä hän ei muistanut ollenkaan äitiään), ja hän tunsi sääliä ajatellessaan niitä tuskia, joita tuon lempeän olennon oli täytynyt elinaikanaan kärsiä. Tälle ristille hän oli surunsa tuonut; tähän taivaalliseen ylkään hän oli vaihtanut puolison, joka oli häntä tavoitellut, sen petturin, joka oli hänet hyljännyt. Tuhansia sellaisia hautakumpuja oli hänen ympärillään ja lempeät tuhatkaunot kohosivat mullasta niille, ja kullakin haudalla oli ristinsä ja requiescat-kirjoituksensa. Eräs mustiinverhoutunut nunna oli polvistunut läheisyyteen erään uinuvan sisaren leposijan ääreen, ja vuode oli niin hiljan tehty, että kevät ei ollut vielä ehtinyt kutoa peitettä sille. Hautausmaan muurien takaa näkyi maailma ja elämä vilaukselta ja kaupungin tornit ja päädyt. Vastapäätä olevalta katolta lensi lintu ja laskeutui ensin eräälle ristille ja sitten ruohikolle sen juurelle: sieltä se pian lensi pois lehti suussaan. Sitten kuului luostarikirkosta lähellä olevien sisarten ylistyslaulu. Toiset olivat jo kauan sitten täyttäneet sen paikan, joka Maria Magdaleena-paralla kerran siellä oli; he polvistuivat nyt samassa penkissä ja kuulivat samoja hymnejä ja rukouksia, jotka olivat suoneet lohtua äitivainajan särjetylle sydämelle. Levätköön hän rauhassa — levätköön hän rauhassa; ja niin myös mekin, kun meidän taistelumme ja vaivamme ovat päättyneet! Mutta maa on Herran niinkuin taivaskin; me olemme Hänen omiaan sekä täällä että siellä. Minä taitoin pienen kukan hänen kummultaan ja suutelin sitä ja menin omille teilleni niinkuin lintu, joka juuri oli laskeutunut ristille viereeni, taas takaisin maailmaan. Kuoleman tyyni tyyssija, ikuisen rauhan syvänne, jota eivät myrskyt eivätkä vaivat tapaa! Minusta tuntui kuin ihmisestä, joka on kävellyt meren pohjalla ja kulkenut haaksirikkoisten luiden seassa.

XIV luku.

VUOSIEN 1707:N JA 1708:N SOTARETKET.

Koko sen jälkeisenä vuonna, jona Ramillies'n kunniakas taistelu taisteltiin, ei meidän armeijamme tehnyt yhtään tärkeätä liikettä kovin useiden upseeriemme mielipahaksi, he kun saivat olla toimettomina Flanderissa. Upseerit sanoivat, että hänen ylhäisyytensä ylipäällikkö oli saanut tarpeeksi sodasta ja halusi nyt vain rahaa sekä nauttia viidentuhannen punnan vuotuisesta eläkkeestään ja upeasta palatsistaan, jota par'aikaa rakennettiin Woodstockiin. Ja hänen ylhäisyydellään olikin tarpeeksi tointa tänä vuonna tapellessaan kotoisia vihamiehiänsä vastaan. Siellä alettiin kuiskailla, että herttuan tähti oli alenemassa ja että herttuatar menetti vaikutuksensa kuningattareen, joka soi kuninkaallista suosiotaan kuuluisalle mrs. Marshamille sekä mrs. Marshamin nöyrälle palvelijalle mr. Harleylle. Punoessaan juonia heidän juoniaan vastaan herttua kulutti suuren osan aikaansa. Mr. Harley saatiin pois virastostaan, niin pitkälle pääsi hänen ylhäisyytensä voittajana. Mutta hänen majesteettinsa oli, koska hänet oli vasten tahtoaan saatu vakuutetuksi, yhä siinä vakaumuksessa, jossa runoilija vakuuttaa ihmisten olevan kun heidät on vastahakoisesti saatu muuttamaan käsitystään, ja ennenpitkää mr. Harley sai tilaisuuden kostaa.

Sillä välin ei taistelu edistynyt ensinkään Marlborough'n urheitten luutnanttien mielen mukaan. Meillä ei ollut koko vuoden 1707 aikana, vaikka ranskalaiset olivat aivan nenämme edessä, minkäänlaista tappelua. Berwickin urhea herttua kukisti kokonaan armeijan Espanjassa Almanzan luona; ja me Webbin rykmenttiläiset, joita juuri tuo nuori herttua oli johtanut ennen isänsä virasta luopumista, olimme hieman ylpeitä ajatellessamme, että meidän everstimme juuri oli saavuttanut tämän voiton. "Luulenpa, että jos minä olisin ollut Galwayn paikalla ja jos minulla olisi ollut jalkaväkeni", virkkoi kenraalimme, "emme olisi laskeneet aseitamme edes vanhan everstimme edessä, kuten Galway teki." Ja Webbin upseerit vannoivat, että jos meillä olisi ollut Webb päällikkönä, niin ei meitä ainakaan olisi otettu vangiksi. Rakas vanha kenraalimme puhui varomattomasti itsestään ja muista; urhoollisempaa tai loisteliaampaa soturia kuin hän ii ollut koskaan elänyt; mutta hän toitotti kelvollista sotatorveaan melkein kovemmin kuin hänen asemassaan olevan päällikön sopi, ja vaikka hän olikin mahtava urho, heilutti hän sentään suurta miekkaansa ja riehui liian raivoisasti armeijan edessä.

Salaperäinen mr. Holtz lähti jollekin salaiselle retkelle vuoden 1708 alkupuoliskolla; hän oli kovin voittoisalla mielellä ja ilmoitti Esmondille, että jotain ihmeellistä oli juuri tapahtumaisillaan. Tämä salaisuus paljastui, kun ystäväni palasi armeijaan, olemukseltaan mitä surullisimpana ja masentuneimpana, ja ilmoitti että se suuri, jota hän oli tavoitellut, oli täydellisesti epäonnistunut. Hän oli todellakin ollut tuon kovaonnisen Chevalier de St. Georgen retkikunnan mukana, jonka Ranskan kuningas laivaston ja armeijan tukemana lähetti Dunkerquesta ja jonka tarkoituksena oli saartaa ja valloittaa Skotlanti. Mutta se kehno tuuli, joka aina vastusti kaikkia suunnitelmia, joihin prinssi ryhtyi, ehkäisi Chevalierin saartamasta Skotlantia, kuten tunnemme, ja puhalsi Monsieur von Holtz-paran taas leiriimme takaisin suunnittelemaan ja ennustelemaan ja vakoilemaan kuten tavallisesti. Chevalier (eli Englannin kuningas, jona muutamat meistä häntä pitivät) päätyi Dunkerquesta Ranskan armeijan luo suunnittelemaan hyökkäystä meitä vastaan. Burgundian herttualla oli tänä vuonna johto käsissään ja hänellä oli mukanaan Berryn herttua ja apunaan tässä taistelussa kuuluisa marski Vendôme sekä Matignonin herttua. Holtz, joka tiesi kaiken mitä tapahtui Flanderissa ja Ranskassa (ja varmaankin myös kummassakin Intiassa) selitti, että vuotena 1708 tultaisiin sotimaan enemmän kuin edellisenä vuonna ja että päälliköllämme oli syitä, jotka pitivät häntä sotatoimista poissa. Esmondin päällikkö, joka tunnettiin nurisijaksi ja suuren herttuan sisukkaaksi epäilijäksi, ja sadat muut upseerit hänen kanssaan, eivät empineet selittää, että nämä yksityissyyt tulivat herttualle Ranskan kuninkaan antamien kruunun rahojen muodossa ja että kuningas lahjoi päällikön estääkseen sotaa. Meidän riveissämme oli yllinkyllin miehiä, asiain tonkijoita, joita mr. Webb kuunteli liiankin halukkaasti; nämä tiesivät täsmälleen ne summat, jotka herttua sai ja miten paljon lankesi Cadoganin osalle ja mikä oli tarkalleen se summa, jonka tohtori Hare sai.

Ja se menestys, jolla ranskalaiset alkoivat vuoden 1708 taistelun, puolestaan vahvistaa näitä kavallustietoja, jotka olivat jokaisen huulilla. Kenraalimme antoi vihollisen kulkea meidän ja Ghentin kaupungin välille eikä tehnyt hyökkäystä vaikka sotajoukot olivat vastakkain neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan. Ghent valloitettiin ja samana päivänä Monsieur de la Mothe valtasi Bryggen, ja nämä kaksi suurta kaupunkia olivat joutuneet ranskalaisten käsiin heidän ampumatta laukaustakaan. Muutamia päiviä myöhemmin la Mothe hyökkäsi Plashendallin linnoitusta vastaan. Alettiin jo uskoa, että koko espanjalainen Flanderi ja Brabant joutuisivat ranskalaisille, kun prinssi Eugène saapui Moselista, ja silloin loppui tuo kaksimielinen temppuilu.

Savoijin prinssi merkitsi aina saapumisensa armeijaan pitämällä suuret juhlat (herttua pani toimeen juhlia vain harvoin ja ne olivat köyhiä). Muistan kenraalimme palanneen tältä päivälliseltä kahden ylipäällikön seurassa; hänen päänsä oli silloin hiukan viinin samentama, jota juomaa itävaltalainen päällikkö antoi paljon avokätisemmin kuin englantilainen. "Nyt", sanoi kenraali iskien nyrkkinsä kiroten pöytään, "on hänen pakko taistella, ja kun hänet siihen pakotetaan, niin, hitto soi, ei kukaan mies Euroopassa voi pitää puoliaan Jack Churchillia vastaan." Viikon kuluttua oli Oudenarden taistelu taisteltu, ja silloin, vihasivatpa he toisiaan miten paljon tahansa, Esmondin kenraalin ja ylipäällikön oli pakko ihailla toisiaan, niin loistava oli kummankin urhoollisuus sinä päivänä.

Brigaadi, jota kenraalimajuri Webb johti, sai niin kovia iskuja, että ne vetivät vertoja kaikille, joita siinä taistelussa annettiin, taistelussa, jossa mr. Esmondilla oli kunnia palvella komppanian päällikkönä omassa rykmentissään ja oman päällikkönsä kenraalimajurin johdon alaisena. Ja hänen hyvä onnensa soi hänen johtaa rykmentin taistelusta sen päällikkönä, koska neljä vanhempaa, häntä ylempää upseeria oli kuollut suunnattomassa teurastuksessa, joka sinä päivänä tapahtui. Minusta on mieluisaa ajatella, että Jack Haythorn, joka ivaili minua äpäräksi ja Webbin loiseksi, niinkuin häntä huvitti sanoa, kätteli minua sydämellisesti ennenkuin taistelu alkoi. Kolme päivää sitä ennen Brace-parka, everstiluutnanttimme, oli saanut kuulla vanhemman veljensä kuolleen ja itse perineensä paroonin arvon Norfolkissa sekä neljäntuhannen punnan vuotuiset tulot.

Kohtalo, joka oli säilyttänyt häntä vioittumattomana kymmenissä taisteluissa, riisti hänet juuri silloin kuin maailma olisi ollut elämisen arvoinen, ja hän meni sinä päivänä taisteluun vakuuttaen tietävänsä, että onni oli kääntyvä häntä vastaan. Majuri oli juuri liittynyt rykmenttiimme — hän oli lordi Marlborough'n miehiä ja lähetettiin joukkoomme meidän upseeriemme mielipahaksi, vakoilemaan meitä kuten sanottiin. En tiedä oliko se totta enkä myöskään, kuka vei meidän pöytälavertelumme päämajaan, mutta Webbin rykmentin samoinkuin sen päällikönkin tiedettiin olevan ylipäällikön mustassa kirjassa. "Ja kun ei hän uskaltanut musertaa sitä kotona", vanha urhea päällikkömme tapasi sanoa, "niin hän oli päättänyt hävittää sen vihollisen avulla"; siten pantiin siis majuri Proudfood-parka vaaralliseen virkaan.

Esmondin rakas varakreivi, joka palveli herttuan adjutanttina, sai haavan ja kunniamaininnan Gazettessa, ja kenraali mainitsi myös kapteeni Esmondin, suosikkinsa, nimen ylennystä varten tiedonannossaan. Esmondin sydän alkoi tykyttää, kun hän ajatteli, että eräät silmät kotona, maailman kirkkain silmäpari, saattaisi lukea sen sivun, jolla hänen vaatimattomia palveluksiaan selostettiin. Mutta Esmond oli päättänyt pysyä jyrkästi poissa niiden vaaralliselta vaikutukselta ja antaisi ajan ja poissaolon voittaa sen intohimon, joka hänessä yhä piili. Kun hän oli poissa Beatrixin luota ei se vaivannut häntä, mutta Esmond oli varma siitä, että jos hän palaisi kotiin, puhkeaisi hänen kuumeensa uudestaan, ja hän karttoi Walcotea kuten Lincolnshiren mies karttaa suomailleen menoa, missä hän tietää vilutaudin itseään odottavan.

Meidän, jotka sotaväessä kuuluimme englantilaiseen puolueeseen ja jotka olimme taipuvaisia ivailemaan kaikkea, mikä tuli Hannoverista, ja pitämään vain hiukan tolvanoita ja villi-ihmisiä parempina vaaliruhtinaan hovia ja perhettä, oli kuitenkin pakko myöntää, että nuori vaaliruhtinas Oudenarden päivänä, vaikka hän silloin oli ensimmäisellä sotaretkellään, osoitti tottuneen soturin voimaa ja rohkeutta. Tässä tilaisuudessa oli vaaliruhtinaalla parempi onni kuin Englannin kuninkaalla, joka serkkuineen oli vihollisen leirissä. Hänen oli pakko paeta heidän kanssaan tuon päivän päättyessä häpeään. Vaikka heillä oli maailman täydellisimmät sotapäälliköt edessään ja omalla puolellaan ihailtava ylipäällikkö, näkivät he hyväksi hyljätä neuvot ja ryhtyä ottelemaan päällikköjemme kanssa, ja tämä ottelu päättynyt heidän sotaväkensä perinpohjaiseen tuhoon, ellei olisi ollut Vendômen herttuan suurta taitoa ja urhoollisuutta. Hän korvasi, mikäli urheus ja äly voivat, ne onnettomuudet, jotka olivat johtuneet hänen sukulaistensa, kuningassuvun laillisten prinssien, kalastelemisesta ja hullutuksista.

"Jos Berwickin herttua vain olisi ollut armeijassa, olisi päivän kohtalo ollut peräti toinen", muuta ei mr. von Holtz-parka voinut sanoa. "Ja silloinpa olisit saanut nähdä, että Almanzan sankari kykenee mittelemään miekkoja Blenheimin voittajan kanssa."

Vankien vaihtoa koskeva asia pitkittyi aina, ja se oli ainakin se näennäinen asia, joka piti mr. Holtzia alati liikkeessä ranskalaisten ja liittoutuneiden rintaman välillä, vakuutan, että hänet kerran oli vähällä vakoojana hirtättää kenraalimajuri Wayne, mutta silloin ylipäällikön erikoismääräys vapautti hänet ja lähetytti päämajaan. Hän tuli ja meni, ja missä ikänä hän oli, niin häntä suosi aina jokin korkea vaikkakin salainen suojelija. Hän toimitti lähetinvirkaa Berwickin herttuan ja tämän sedän, meidän herttuamme välillä. Hän näytti tuntevan yhtä hyvin mitä tapahtui prinssin leirissä kuin meidän leirissämmekin. Hän toimitti Englannin kuninkaan onnittelut muutamille upseereistamme, ja muiden ohella saivat Webbin rykmentin herrat sen kunnianosoituksen urheutensa johdosta tuona suurena päivänä. Ja Wynendaelin taistelun jälkeen, kun kenraalimme oli kiihdyksissä ylipäällikön laiminlyönnistä, ilmoitti isä tietävänsä, miten Ranskan armeijan päälliköt suhtautuivat tuohon sotatoimeen, ja että se saavutus, mikä Wynendaelin metsän edustalla voitettiin, oli tie, jota myöten liittoutuneet valloittivat Lillen.

"Ah!" virkkoi Holtz (ja muutamat olivat kovin halukkaita kuuntelemaan häntä), "jos vain kuningas saisi omansa, niin miten muuttuisikaan asiain meno. Hänen majesteettinsa maanpaollakin on se etu, että hän kykenee puolueettomasti arvostelemaan Englantia ja pätevästi arvioimaan kaikki huomattavat miehet. Hänen sisarensa on aina yhden tai toisen ahneen suosikin johdettavana, suosikin, jonka silmillä hän näkee ja jonka imartelulle tai palvelijoille hän uhraa kaikki. Luuletko, että hänen majesteettinsa kuningas, joka tuntee Englannin niin hyvin, löisi laimin sellaisen miehen kuin kenraali Webbin? Webbin tulisi olla ylähuoneessa lordi Lydiardina. Vihollinen ja koko Eurooppa tuntevat hänen ansionsa; juuri tuota mainetta eivät muutamat suuruudet, jotka vihaavat kaikkea tasa-arvoisuutta ja riippumattomuutta, voi milloinkaan antaa anteeksi." Tarkoitus oli, että nämä keskustelut toimitettaisiin mr. Webbin tietoon. Hän ottikin ne kovin iloisena vastaan, sillä vaikka hänen palveluksensa olivatkin suuriarvoiset, niin ei kukaan voinut arvioida niitä suuremmiksi kuin John Richmond Webb itse. Ja koska eripuraisuus hänen ja Marlborough'n välillä oli silmiinpistävä, alkoivat herttuan vihamiehet sekä sotaväessä että kotona imarrella Webbiä ja yllyttää häntä kaikkivoipaa ja vallitsevaa ylipäällikköä vastaan. Ja pian Oudenarden voiton jälkeen tarjoutui kenraali Webbille kunniakas tilaisuus, jota tuo urhea soturi ei lyönyt laimin ja jonka avulla hänellä oli tilaisuus lisätä suunnattomasti mainettaan kotimaassa.

Oudenarden taistelun jälkeen, ja kuten sanottiin, vasten Marlborough'n neuvoja, Savoijin prinssi asettui Lillen, ranskalaisen Flanderin pääkaupungin edustalle, ja alkoi sitä piirittää. Tämä piiritys on aikamme kuuluisin, melkeinpä yhtä kuuluisa kuin itse Troijan piiritys, uroteoista, joita sekä hyökkääjät että puolustajat tekivät. Savoijin prinssin viha Ranskan kuningasta kohtaan oli raivoisaa persoonallista vihaa. Se oli aivan erilaista kuin suuren englantilaisen päällikkömme tyyni viha; häntä ei kiihdyttänyt sotaottelu enemmän kuin biljardipeli ja hän syöksyi eteenpäin ratsuosastojensa kanssa ja työnsi punaiset pataljoonansa joka paikkaan yhtä tyynesti kuin hän olisi tehnyt lyönnin biljardipelissä tai karambolagin biljardipalloilla. Kun leikki loppui (ja hän pelasi sen niin, että hän saattoi olla varma voitosta) ei pienintäkään kaunaa vastapuoluetta kohtaan jäänyt kytemään tämän täydellisen taktiikkamestarin rintaan. Mutta sensijaan oli Savoijin prinssin ja ranskalaisten välillä guerre à mort [vimmattu taistelu]. Kun prinssi jollakin suunnalla työnnettiin pois, kuten hänelle viime vuonna tehtiin Toulonissa, teki hän taas uuden hyökkäyksen johonkin toiseen ranskalaiseen varustukseen syösten siihen sammumattoman raivonsa. Kun prinssi saapui armeijaamme, syttyivät sodan kytevät liekit ilmituleen ja alkoivat loimuten palaa. Kylmäkiskoiset alankomaiset liittolaisemme pantiin hyökkäämään nopeassa tahdissa — tyyni päällikkömme pakotettiin toimintaan. Jo prinssi yksinään oli kokonainen armeija ranskalaisia vastaan; hänen suunnattoman, sammumattoman vihansa voima tarttui satoihin tuhansiin miehiin. Keisarin kenraali kosti verisesti sen ylenkatseen, jolla Ranskan kuningas oli kohdellut tuota tulista pikkuista Savoijin apottia. Sen ohella, että Eugene itse oli uljas ja kuuluisa ja yli kaikkien rohkea ja horjumaton ja kykeni kilvoittelemaan melkein parhaimpienkin kanssa niistä kuuluisista sotureista, jotka olivat Ranskan kuninkaan sotavoimien johtajina, hänellä oli ase, jonka vertaista ei Ranskassa voitu löytää sen jälkeen kuin Sasbachin kanuunankuula kaatoi jalon Turennen. Prinssi kykeni heittämään Marlborough'n ranskalaisia vastaan ja musertamaan ne aivankuin vuorella, jonka alle heidän vahvimpain päällikköjensä kaiken yhteenkootun voiman täytyi musertua.

Englantilainen herttua ei ottanut paljon osaa Lillen suureen piiritykseen, jota kaupunkia keisarin päällikkö ahdisti koko voimallaan ja ripeydellään, muuten kuin suojaamalla piirittäjäin rintamat Burgundin herttuan armeijalta. Tämän ja keisarillisten välillä oli herttuamme asema. Kerran, kun prinssi Eugene oli haavoittunut, asettui herttuamme hänen ylhäisyytensä paikalle juoksuhautoihin, mutta piirittäjinä toimivat keisarilliset emmekä me. Eräs Webbin ja Rantzaun johtama osasto lähetettiin Artois'hin ja Picardie'hin tekemään kaikkein surullisinta ja hirveintä palvelusta, mitä mr. Esmond sotaisen elämänsä aikana joutui näkemään. Puolustajilta jääneiden alueiden onnettomista kaupungeista oli nuoret miehet riistetty ranskalaiseen armeijaan, jonka väkeä tyydyttämätön sota vuosi vuodelta nieli; ne olivat jääneet, meidän armoillemme, ja meille oli annettu käsky olla armoa osoittamatta. Me tapasimme paikkoja, joissa oli varusväkenä invaliideja, lapsia ja naisia. Vaikka he olivat köyhiä, joiksi tämän onnettoman sodan kustannukset olivat heidät saattaneet, oli meidän toimeksemme annettu ryöstää näiltä nälkään nääntymäisillään olevilta raukoilta — riistää ruoka heidän aitoistaan ja repiä ryysyt heidän yltään. Meidät oli lähetetty ryöstö- ja murharetkelle; meidän sotamiehemme tekivät tekoja, joita ajatellessaan kelpo mies punastuu. Palatessamme toimme paljon rahaa ja muonatavaroita herttuan leiriin; meitä ei ollut kukaan vastustanut, mutta kuka uskaltaa kertoa siitä, minkälaisen murhaamisen ja väkivaltaisuuden, raa'an julmuuden, häväistyksen ja solvausten avulla tuo halpamainen saalis oli ryöstetty sodan viattomilta ja onnettomilta uhreilta?

Liittolaisvallat eivät olleet sillä aikaa paljon edistyneet, vaikka sotatoimia Lillen edustalla oli johdettu urhoollisesti, ja kun me palasimme Marlborough'n herttuan leiriin, niin sanottiin, ettei piiritystä milloinkaan voitu saattaa tyydyttävään tulokseen ja että Savoijin prinssin oli pakko luopua siitä. Lordi Marlborough ilmoitti peittelemättä tämän mielipahakseen. Ne, jotka häntä epäilivät, ja mr. Esmond myöntää itse kuuluneensa niihin, vihjasivat siihen, että herttualla oli omat syynsä siihen, ettei Lilleä saanut valloittaa ja että hän oli saanut siitä palkkion Ranskan kuninkaalta. Jos asia oli niin — ja niin minä uskon — niin kenraali Webbillä oli nyt huomattava tilaisuus tyydyttää vihaansa ylipäällikköä kohtaan — tilaisuus tehdä tyhjäksi se häpeällinen ahneus, joka oli kuuluisan herttuan huonoimpia ja huomattavimpia ominaisuuksia, ja samalla osoittaa omaa täydellistä taitoaan sotapäällikkönä. Ja kun harkitsen, että herttualle todella tarjottiin muutamia miljoonia kruunuja, jos Lillen piirityksestä luovuttaisiin, että keisarillinen armeija sen edustalla oli ilman ruoka- ja ampumatarpeita ja sen olisi täytynyt siirtyä pois, ellei se olisi saanut muonavarastoja, että retkikunnan saapuminen, jonka tarkoituksena oli avustaa piiritystä, oli tarkalleen ranskalaisten tiedossa, ja että se sotavoima, joka suojasi sen saapumista, oli häpeällisen kykenemätön vastarintaan ja ainakin kuusi kertaa heikompi kreivi de la Mothen armeijaa, joka oli lähetetty sieppaamaan apuretkikuntaa, ja kun on varmaa, että Berwickin herttua, de la Mothen ylipäällikkö, oli keskeytymättömässä kirjevaihdossa setänsä, englantilaisen ylipäällikön kanssa — niin uskon totisesti, että lordi Marlborough'n tarkoituksena oli ehkäistä muonavarojen, joita Savoijin prinssi välttämättömästi tarvitsi, koskaan saapumasta hänen korkeutensa luo ja että herttuan tarkoituksena oli uhrata se pieni armeija, jonka piti suojata tätä retkikuntaa, ja kavaltaa se, niinkuin hän oli kavaltanut Tollemachen Brestin luona — niinkuin hän oli pettänyt kaikki ystävät, mitä hänellä oli ollut — edistääkseen omia ahneita ja kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Ellei sitä ihmeellistä voittoa olisi ollut, voittoa, jonka Esmondin kenraali saavutti kuusi tai seitsemän kertaa omaa joukkoaan suuremmasta armeijasta, olisi Lillen piiritys ollut jätettävä; ja tulee muistaa, että urhoollista pientä armeijaamme johti kenraali, jota Marlborough vihasi, ja että tämä tunsi raivoa voittajaa kohtaan ja koetti myöhemmin mitä häikäilemättömimmällä ja häpeämättömimmällä vääryydellä riistää häneltä hänen voittonsa ansion.

XV luku.

KENRAALI WEBB VOITTAA WYNENDAELIN TAISTELUN.

Lillen sekä piirittäjät että piiritetyt suorittivat muutamia loistavimpia urotöitä mitkä koskaan ovat mitään sotaa kaunistaneet. Ranskalaisten puolella — jotka olivat tavattoman urhoollisia, vei marski Boufflers'in taito ja urhoollisuus melkein voiton Savoijin prinssin samoista ominaisuuksista — voidaan mainita herrojen de Luxembourgin ja Tournefortin rohkea teko; nämä herrat toivat ratsuja rakuunajoukon avulla kaupunkiin ruutia, josta piiritetyillä oli kova puute; jokainen sotamies toi selässään pussin, jossa oli neljäkymmentä naulaa ruutia. Tämän vaarallisen tavaran kuljetukseen he olivat vallanneet meidän ratsujamme; he joutuivat heitä vastaan lähetetyn jalkaväen tuleen, ja vaikka puolet miehistä räjähti ilmaan heidän ratsastaessaan tällä vaarallisella asialla, pääsi osa miehistöstä kuitenkin kaupunkiin mukanaan avustus, jota varusväki siellä niin kipeästi kaipasi. Eräs ranskalainen upseeri, monsieur du Bois teki myös yhtä rohkean teon ja se onnistin täydellisesti. Herttuan suuri armeija oli asettunut Helchiniin ja oli piirittäjiä suojaamassa, mutta kun M. de Vendômen täytyi saada tietoja kaupungissa vallitsevasta tilanteessa, teki kapteeni du Bois kuuluisan urotyönsä — hän ei ainoastaan kulkenut piiritysketjujen lävitse vaan ui vielä sen jälkeen seitsemän vallihaudan ja ojan yli ja tuli takaisin samaa tietä uiden kirjeet suussaan.

Näissä kirjeissä Monsieur de Boufflers ilmoitti, että hän voi vielä pitää puoliaan lokakuuhun asti, ja että jos yksi liittolaisvaltain apuretkikunnista vain voitaisiin kaapata, täytyisi näiden luopua koko piirityksestä.

Sellaista apuretkikuntaa, kuin jo on mainittu, valmisteltiin par'aikaa Ostendessa, ja se oli lähdössä piiritykseen; ja syyskuun 27 p:nä me — ja samoin ranskalaiset — saimme kuulla, että se oli tulossa. Siihen kuului 700 kuormavaunua, jotka sisälsivät kaikenlaisia muona- ja ampumavaroja ja niitä seurasi Ostendesta 2,000 jalkamiestä ja 300 ratsusotilasta. Samaan aikaan M. de la Mothe poistui Bryggestä mukanaan kolmekymmentäviisi pataljoonaa jalkaväkeä ja yli kuudenkymmenen eskadroonan ratsusotilaita sekä neljäkymmentä tykkiä, katkaistakseen tien apuretkikunnalta.

Sillä välin kenraalimajuri Webb oli luonut itselleen Turout'ssa asevoiman, johon kuului kaksikymmentä pataljoonaa jalkaväkeä ja kolme eskadroonaa rakuunoita, ja sieltä hän lähti suojaamaan apuretkikuntaa ja ahdistamaan de la Mothea; ja hänen taitavan johtonsa alaisina saavuimme Turout'n suurelle tasangolle ja Wynendaelin pienen linnan ja metsän edustalle, jonka taitse apuretkikunta marssi.

Niin pian kuin edelle päässeet miehemme saivat vihollisen näkyviinsä, ne pysäytettiin paikkaan, missä metsä oli heidän takanaan, ja muu osa sotavoimiamme koottiin paikalle mahdollisimman pian; pieni ratsuvoimamme tuotiin etualalle tasangon aukeamalle "huvittamaan vihollista", kuten kenraalimme sanoi. Kun M. de la Mothe saapui, tapasi hän meidät asettuneina kahteen taisteluriviin metsän eteen, ja hän muodosti oman armeijansa taistelukuntoon meitä vastapäätä kahdeksaan riviin, joista neljässä etummaisessa oli jalkaväkeä; rakuunat ja ratsuväki taustalla.

Ranskalaiset alkoivat taistelun kuten tavallista, kuulasateella, jota kesti kolme tuntia. Sen jälkeen he tekivät hyökkäyksensä edeten kahdeksassa rivissä, joista neljässä oli jalkaväkeä ja neljässä ratsuväkeä, metsään, johon me, liittolaisvaltain väki, olimme asettuneet. Heidän jalkaväkensä käyttäytyi kehnosti; heidät määrättiin tekemään pajunettihyökkäys, mutta sen sijaan he alkoivat tulen ja hajaantuivat ja pakenivat melkein meidän ensimmäisestä vastahyökkäyksestämme. Heidän ratsuväkensä käyttäytyi paremmin. Jo sen avulla, joka voima olikin kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin meidän koko voimamme, olisi Monsieur de la Mothe voinut voittaa; mutta vain kaksi meidän pataljoonaamme joutui hiukan epäjärjestykseen, ja nämä järjestyivät pian uudestaan, eivätkä ranskalaisen ratsuväen uudistetut hyökkäykset kyenneet siirtämään joukkojamme tuumaakaan asemastaan metsässä, johon kenraalimme oli sen sijoittanut.

Hyökättyään kaksi tuntia ranskalaiset perääntyivät illansuussa kokonaan muserrettuina. Vihollinen oli yhä kolme kertaa meitä vahvempi koko sen mieshukan jälkeenkin, jonka me olimme sille aiheuttaneet, eikä siis voitu olettaa, että meidän päällikkömme kykenisi ahdistamaan M. de la Mothea, tai tekemään juuri muuta kuin pitämään puoliaan metsän laidassa, josta ranskalainen turhaan oli yrittänyt työntää meitä pois. De la Mothe vetäytyi neljänkymmenen tykkinsä taa. Siellä hänen ratsuväkensä suojasi niitä paremmin kuin se oli kyennyt meitä vahingoittamaan, ja sillä välin apuretkikunta, joka merkitsi enemmän kuin koko meidän pieni sotavoimamme ja jonka turvallisuuden takeeksi me olisimme uhranneet viimeisen miehemme, marssi ohi täysin vahingoittumattomana sotatoimiemme kestäessä ja saapui iloisesti piirittävien leiriin Lillen edustalle.

Kenraalimajuri Cadogan, herttuan ylimajoitusmestari, ja hänen ja Webbin välillä ei ollut liiaksi rakkautta — seurasi retkikuntaa ja yhtyi Webbiin muutaman sadan ratsusotilaan kanssa juuri kuin taistelu oli lopussa ja vihollinen täydessä perääntymistilassa. Hän tarjoutui avuliaana kylläkin hyökkäämään hevosineen ranskalaisten kimppuun näiden perääntyessä. Mutta hänen väkensä oli liian pieni kyetäkseen aiheuttamaan mitään vahinkoa ranskalaisille, ja mr. Webb, joka johti taistelua Cadogania vanhempana upseerina, ajatteli, että oli tarpeeksi jo siinä, että pysyttiin asemissa huolimatta vihollisesta, joka vieläkin olisi kyennyt meidät musertamaan, jos olisimme ryhtyneet sen kanssa tekemisiin avonaisella paikalla, ja siinä, että oli toimitettu turvallinen kulkuväylä apuretkikunnalle. Ratsumiehet, jotka Cadogan oli tuonut, eivät siis käyttäneet miekkaansa, vaan lannistivat ainoastaan uljaalla ulkonäöllään kaiken halun, mitä ranskalaisilla saattoi olla hyökkäyksensä uudistamiseen. Ja kun ei mitään hyökkäystä tullut, vetäytyi kenraali Cadogan pois ratsuosastonsa kanssa, koska hän oli matkalla päämajaan ja nuo kaksi kenraalia hyvästelivät toisiansa jäykästi.

"Hän ehtii Roncq'iin hyvään aikaan nuollakseen herra herttuan ruokakupit illallisen jälkeen", virkkoi mr. Webb.

Meidän miehemme lepäsivät Wynendaelin metsissä sen yön ja kenraalimme söi illallisensa siellä olevassa pienessä linnassa.

"Jos minä olisin Cadogan, niin saisin päärin arvon tämänpäiväisestä työstäni", sanoi kenraali Webb, "ja sinä Harry saisit rykmentin. Sinut on mainittu viimeisessä kahdessa taistelussa; ensimmäisessä olit vähällä kuolla. Minä mainitsen sinut pikasanomassani hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle ja suosittelen sinua Dick Harwood-paran tyhjäksijääneeseen majurin paikkaan. Olisiko sinulla mitenkään antaa sata guineaa Cardonnelille? Pudota ne hänen käteensä huomenna, kun menet päämajaan minun tiedonantoani viemään."

Tässä tiedonannossaan kenraalimajuri ystävällisesti mainitsi kapteeni Esmondin nimen erikoisen suosiollisesti. Ja seuraavana päivänä Esmond vei pikasanoman päämajaan, eikä hän suinkaan ollut vähän ihastunut, kun sai palatessaan tuoda hänen ylhäisyytensä sihteeriltä kirjeen, joka oli osoitettu kenraaliluutnantti Webbille. Hollantilainen upseeri, jonka oli lähettänyt kreivi Nassau Woudenbourg, kenttämarsalkka Auverquerque'in poika, toi myös onnittelukirjeen päällikölleen, joka oli kovin urhoollisesti ja taidokkaasti avustanut mr. Webbia toisena päällikkönä tuossa taistelussa.

Esmond antoi pikasanomansa kumartaen syvään, kasvot hymyillen, ja puhutteli mr. Webbia kenraaliluutnantiksi antaessaan hänelle sen. Herrat hänen ympärillään — kenraali ratsasti seurueineen Meniniin johtavaa tietä kun Esmond hänet kohtasi — hurrasivat ja hän kiitti heitä ja aukaisi pikasanoman kasvot hieman kiihtyneinä, uteliaina.

Hän heitti kirjeen raivostuneena maahan saapastaan vasten luettuaan sen. "Se ei ole edes kirjoitettu hänen käsialallaan. Lue se, Esmond." Ja Esmond luki sen: —

"Hyvä herra, — mr. Cadogan on juuri saapunut, ja hän on tutustuttanut minut siihen menestykselliseen sotatoimintaan, jonka eilen illalla suorititte Wynendaelin luona sitä sotajoukkoa vastaan, jota johti M. de la Mothe; menestys on pääasiallisesti laskettava Teidän hyvän käytöksenne ja päättäväisyytenne ansioksi. Voitte olla vakuutettu, että teen Teille oikeutta kotona ja että iloitsen, kun voin joka tilaisuudessa antaa tunnustukseni palvelukselle, jonka Te olette tehnyt suojellessanne tämän apuretkikunnan saapumista. — Teidän j.n.e. M."

"Kaksi tuon kirotun Cardonnelin kirjoittamaa riviä, ei sen enempää, siitä, että on valloittanut Lillen — siitä, että on kukistanut viisi kertaa meitä suuremman joukon — sellaisesta taistelusta, että se on yhtä loistava kuin parhain niistä, mitä hän koskaan on taistellut", sanoi mr. Webb-parka. "Kenraaliluutnantti! Se ei ole hänen ansiotaan. Minä olin vanhin kenraalimajuri. Perhana, uskonpa totisesti, että hän olisi ollut iloisempi, jos olisin hävinnyt."

Hollantilaiselle upseerille lähetetty kirje oli ranskankielinen ja se oli pitempi ja kohteliaampi kuin mr. Webbin kirje.

"Ja tämä on se mies", virkkoi Webb, "joka hukkuu kultaan, mies, jolla on yllinkyllin meidän hankkimiamme arvonimiä ja kunniamerkkejä ja joka nureksii kun hänen täytyy suoda ainoakaan kiitoksen rivi asetoverilleen! Eikö hän vielä ole saanut kyllikseen? Emmekö me taistele, jotta hän saisi kieritellä kullassa? No niin, no niin, odottakaapa Gazettea, herrat. Kuningatar ja isänmaa tekevät meille oikeutta, kun hänen ylhäisyytensä sen meiltä kieltää." Urhoollisen soturin silmissä oli raivon kyyneleitä, kun hän puhui, ja hän pyyhkäisi ne hansikkaallaan kasvoiltaan. Hän puisti nyrkkiään ilmassa. "Jumaliste!" sanoi hän, "tiedänpä, mitä minä ottaisin mieluummin kuin päärin arvon!"

"No mitä se olisi, sir?" kysäisi joku.

"Minä ottaisin mieluummin neljännestunnin Jack Churchillin seurassa sievällä vihreällä tasangolla ja vain miekkaparin paitojemme välille —"

"Sir!" keskeytti joku.

"Sanokaa hänelle se! Tiedän, että aiotte juuri sitä. Tiedän että kaikki ne jutut, jotka kaikkien yliupseerien suusta livahtavat, toimitetaan hänen tietoonsa. En sano, ettei hän olisi urhoollinen. Tulimmainen vie, hän on ihan tarpeeksi urhoollinen; mutta me varromme Gazettea, herrat. Eläköön kuningatar! Kuningatar tekee meille oikeutta."

Emme saaneet Gazettea ennenkuin kuukauden perästä, jolloin kenraalillani ja hänen upseereillaan oli kunnia syödä päivällistä prinssi Eugenen seurassa Lillessä — hänen korkeutensa suvaitsi sanoa, että me olimme tuoneet ruokavarat ja että meidän siis tuli ottaa osaa kemuihin. Ne olivat suuret kemut. Marlborough'n herttua istui hänen korkeutensa oikealla puolella ja hänen vasemmalla puolellaan marski de Boufflers, joka niin urhoollisesti oli puolustanut tuota kaupunkia. Kummankin armeijan ylimmät upseerit olivat saapuvilla. Ja voin vakuuttaa, että Esmondin kenraali oli suurenmoinen sinä päivänä. Hänen kookas, jalo olemuksensa ja miehekäs kauneutensa tekivät hänet joka paikassa huomatuksi. Hän kantoi ensimmäistä kertaa Jalomielisyyden ritarimerkkiä, jonka Preussin kuningas oli lähettänyt hänelle hänen voittonsa johdosta. Hänen korkeutensa Savoijin prinssi ehdotti maljan Wynendaelin voittajalle. Herttua joi sen hieman väkinäisesti hymyillen. Adjutantit olivat saapuvilla; ja Henry Esmond ja hänen rakas nuori lordinsa olivat yhdessä, niinkuin he koettivat aina olla kun velvollisuudet sen sallivat. He istuivat sitä pöytää vastapäätä, jonka ääressä kenraalit olivat, ja voivat nähdä kaiken mitä tapahtui varsin hyvin. Frank nauroi herttuan synkkää naamaa: Wynendaelin asia ja ylipäällikön käytös Webbiä kohtaan oli ollut koko armeijan keskustelun aiheena. Kun Savoijin prinssi puhui ja ehdotti maljan: "Le vainqueur de Wynendael, son armée et sa victoire", ja lisäsi, "qui nous font diner à Lille aujourd'huy" [Vynendaelin voittaja, hänen armeijansa ja voittonsa, joiden ansiota on, että saamme tänään syödä päivällistä Lillessä], kajahti äänekäs hurraa läpi salin; sillä mr. Webbin urhoollisuus, jalomielisyys ja vieläpä hänen luonteensa heikkoudetkin tekivät hänet armeijassa rakastetuksi.

"Kuin Hektor sorja, kuin Paris uljas!" kuiskasi Frank Castlewood. "Venus, vanhahko Venus-rouva, ei voisi kieltää häneltä omenaa. Seisaallesi, Henry! Katso, me juomme Wynendaelin armeijan maljan. Ramillies ei ole mitään sen rinnalla. Hurraa, hurraa!"

Juri tällä hetkellä, sitten kun kenraalimme oli vastannut, joku toi saliin kappaleen englantilaista Gazette-lehteä ja kuljetti sitä kädestä käteen ympäri pöytää. Upseerit olivat varsin halukkaita sitä lukemaan; äidit ja sisaret kotona ovat varmaankin tunteneet sydäntään kouristavan lukiessaan sitä. Tuskin ilmestyi kuuden vuoden aikana ainoatakaan Gazetten numeroa, joka ei olisi kertonut jostain sankarikuolemasta tai loistavasta urotyöstä.

"Tässä se on: Wynendaelin taistelu, — tässä on teistä, kenraali", sanoi Frank, siepaten käteensä tuon pienen, tahraisen lehden, jonka lukemisesta soturit niin paljon pitävät, ja Frank hypähti meidän penkkimme yli ja meni sinne missä istui kenraali Webb, joka tunsi hänet ja oli monta monituista kertaa nähnyt pöytänsä ääressä hänen hymyilevät, sievät kasvonsa, joista piti jokainen, joka ne näki. Kenraalit suurine peruukkeineen tekivät hänelle tietä. Frank ojensi lehden kenraali Dolman jäykän takin yli vastapäätä istuvalle kenraalillemme.

Hän palasi hypellen ja punastellen tekoaan. "Ajattelin, että hän pitäisi siitä, Henry", kuiskasi nuorukainen. "Eikö minustakin ollut hauskaa lukea nimeni Ramillies'n jälkeen London Gazetessa. — Varakreivi Castlewood, joka palvelee vapaaehtoisena, — mutta varjele, mitä tuolla tapahtuu?"

Mr. Webb, joka luki Gazettea, näytti kovin omituiselta. Hän heitti lehden pöydälle ja syöksähti seisaalleen ja alkoi puhua: "Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne?"

Silloin hypähti hänen ylhäisyytensä Marlborough'n herttua myös seisaalleen. "Parahin kenraali Webb, jokin erehdys on tapahtunut."

"Teidän ylhäisyytenne olisi parasta oikaista se", virkkoi mr. Webb, ojentaen lehteä; mutta hän oli liian kaukana hänen ylhäisyydestään prinssiherttuasta, joka sitäpaitsi istui korkeammalla kuin kenraali (hän istui Savoijin prinssin, Hannoverin vaaliruhtinaan ja Preussin ja Tanskan lähettilästen kanssa kunniakatoksen alla) eikä Webb voinut ulottua häneen asti, vaikka hän olikin pitkä.

"Odottakaapa", virkkoi hän hymähtäen, aivan kuin olisi saanut uuden ajatuksen; ja sitten hän veti miekkansa esiin ja pisti lehden sen kärkeen ja sanoi erittäin kohteliaasti: "Suotakoon minun ojentaa se teidän ylhäisyydellenne."

Herttua näytti kovin synkältä. "Ottakaa se", sanoi hän ylitallimestarilleen, joka palveli hänen takanaan.

Kenraaliluutnantti kumarsi kovin syvään ja meni lopettamaan lasiaan. Gazette, jossa Cardonnel, herttuan kirjuri, selosti Wrynendaelin voittoa, mainitsi Webbin nimen, mutta antoi kaiken kiitoksen taistelusta herttuan suosikille, Cadoganille.

Tämä kenraali Webbin omituinen käytös sai aikaan paljon puhetta, hän kun oli melkein vetäissyt miekkansa ylipäällikköä vastaan, mutta kun kenraalin vihan ensi puuska oli mennyt, hän hallitsi sitä täydellisesti ulkonaisesti ja hänen käytöksensä suututti sen jälkeen hänen mielihyväkseen vielä enemmän ylipäällikköä kuin mitä hän olisi voinut aiheuttaa millään julkisella vihanosoituksella.

Palattuaan leiriinsä ja neuvoteltuaan pääneuvonantajansa, mr. Esmondin kanssa, joka nautti päällikkönsä täydellistä luottamusta ja jota hän kohteli ystävänään ja melkeinpä poikanaan, mr. Webb kirjoitti kirjeen hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle; tässä kirjeessä hän sanoi: —

"Teidän ylhäisyydellänne täytyy olla tieto siitä, että London Gazetten kirjoitus, jossa teidän ylhäisyytenne sihteeri, mr. Cardonnel, on maininnut kenraalimajuri Cadoganin upseerina, joka johti äskeistä Wynendaelin taistelua, ehdottomasti aiheutti kaikkea muuta kuin mielihyvää päällikölle, joka johti tuota taistelua.

"Teidän ylhäisyytenne täytyy tietää, ettei mr. Cadogan edes ollut läsnä tuossa taistelussa, vaikka hän saapuikin ratsueskadroonan kanssa sen päättyessä ja alistui ylemmän upseerin käskettäväksi. Ja koska tuloksena Wynendaelin taistelusta, missä kenraaliluutnantti Webbillä oli onni olla päällikkönä, oli Lillen valloitus, Brysselin pelastus, jonka vihollinen jo oli saartanut, suurten kaupunkien Ghentin ja Brüggen takaisin voittaminen, mitkä kaupungit vihollinen (kaupungin muurien sisällä tehdyn kavalluksen avulla) oli saanut edellisenä vuonna valtaansa, ei mr. Webb voi luovuttaa sellaisen menestyksen ja palveluksen kunniaa mr. Cadoganille eikä kenellekään muullekaan henkilölle.

"Heti kun tämän vuoden sotatoimet ovat lopussa, on kenraaliluutnantti Webb pyytävä lupaa poistua armeijasta ottaakseen uudelleen paikkansa parlamentissa; hän huomauttaa hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle, että hän sieltä tulee vetoamaan asiassaan alahuoneeseen, isänmaahan ja hänen majesteettiinsa kuningattareen."

Innokkaasti haluten oikaista tuon Gazetten väärän tiedonannon, jonka oli kirjoittanut hänen ylhäisyytensä kirjuri, mr. Cardonnel, mr. Webb, joka ei voinut tavoittaa hänen ylhäisyyttään ylipäällikköä, koska heidän välillään istui herroja, asetti lehden, joka sisälsi tuon väärän tiedonannon, miekkansa kärkeen, niin että se nopeammin saapuisi hänen ylhäisyytensä Marlborough'n herttuan käsiin, joka epäilemättä halusi tehdä jokaiselle armeijansa upseerille oikeutta.

"Mr. Webb tietää velvollisuutensa liian hyvin voidakseen ajatella ylemmän upseerin käskyjen vastustamista tai miekkansa käyttöä sodassa muita kuin hänen majesteettinsa vihollisia vastaan. Hän anoo nöyrimmästi lupaa saada palata Englantiin kohta kun sotatoimet sen sallivat ja saada viedä mukanaan Englantiin rykmentistään kapteeni Esmond, joka toimi hänen adjutanttinaan ja oli saapuvilla koko tuon taistelun ajan ja merkitsi kellonsa avulla ajan, jolloin mr. Cadogan saapui taistelun tauotessa."

Ylipäällikkö ei voinut muuta kuin antaa myöntymyksensä ja hänen täytyi myös pitää hyvänään Webbin kirje, vaikka se oli sepitetty mitä loukkaavimpaan muotoon. Puolet armeijaa uskoi, että Ghentin ja Brüggen kaupungit oli kavallettu viholliselle, ja se olikin muutamille meidän armeijassamme päivänselvää. Ylipäällikkö ei olisi vapauttanut Lilleä, jos hän olisi kyennyt toisin menettelemään ja hän ei olisi taistellut sinä vuonna, ellei Savoijin prinssi olisi häntä siihen pakottanut. Kun taistelu kerran alkoi, taisteli lordi Marlborough oman maineensa puolesta siten, ettei kukaan maailmassa koskaan ole taistellut paremmin, eikä mikään mainen lahja voinut estää häntä löylyttämästä vihollista.

[Isoisämme viha lordi Marlborough'ta kohtaan ilmenee läpi kaiken näiden hänen taisteluselostustensa. Hänellä oli aina se vakaumus, että herttua oli suurin petturi ja soturi, josta historia on koskaan kertonut, ja hän väitti, että tämä otti lahjuksia joka puolelta sodan kuluessa. Herra markiisilla (voimme tässä häntä sanoa siksi, vaikkei hän koskaan käyttänyt muuta arvonimeä kuin eversti Esmond) oli tapana kertoa useita juttuja, joita hän ei ole liittänyt näihin muistiinpanoihinsa. Ne hän sai tietää jesuiittaystävältään, joka ei aina ollut asioista täysin selvillä ja joka vakuutti, että Marlborough odotti kahden miljoonan kruunun lahjusta ennen Ramillies'n taistelua.]

[Ja meille lapsille tapasi isoisämme kertoa, että kun hänet esitettiin herttualle, oli tämä kääntänyt selkänsä isoisälleni ja sanonut herttuattarelle, joka sen kertoi Chelsean leskivarakreivittärelle, joka taas myöhemmin kertoi sen eversti Esmondille: — "Tom Esmondin äpärä on ollut vastaanotossani; hänellä on isähylkynsä hännystelijäilme", — arvostelu, jota ei isoisäni koskaan antanut anteeksi. Hän oli yhtä uskollinen vastenmielisyydessään kuin kiintymyksessäänkin, ja erittäin suopea Webbiä kohtaan, jonka puolta hän piti tuota kuuluisampaa päällikköä vastaan. Meillä on kenraali Webbin muotokuva nyt Castlewoodissa, Virginiassa.]

Mutta alemmat päälliköt ryhtyivät asiaa pohtimaan; ja puolet armeijasta olisi voinut joutua keskenään käsikähmään, ellei riitaa olisi lopetettu. Kenraali Cadogan lähetti kenraali Webbille viittauksen, että hän oli valmis, jos Webb sitä halusi, kohtaamaan tämän. Tämä oli kutsu, jommoisen hyvä vanha päällikkömme oli aina liiankin valmis hyväksymään, ja vain suurilla ponnistuksilla saimme me kenraalin vastaamaan, ettei hänellä ollut mitään riitaa mr. Cadoganin kanssa, joka oli käyttäytynyt varsin urhoollisesti, vaan ainoastaan niiden päämajassa olevien henkilöjen kanssa, jotka olivat valehdelleet häntä vastaan. Mr. Cardonnel tarjosi korvausta kenraali Webbille. Mr. Webb vastasi, että hänellä oli keppi mr. Cardonnelin ojentamiseksi ja että ainoa hyvitys, mitä hän tältä pyysi, oli sellainen, jota hän todennäköisesti ei saisi — nimittäin totuus. Meidän Webbin esikuntaan kuuluvat upseerimme ja ne, jotka kuuluivat kenraalimme lähimpään seurueeseen, olivat valmiita antamaan iskuja; ja tästä aiheutui se ainoa kaksintaistelu, johon mr. Esmond päämiehenä koskaan on ottanut osaa, ja se johtui kostonhimoisesta halusta pyyhkiä pois eräs vanha loukkaus.

Mylord Mohun, jolla oli komennettavana osasto lordi Macclesfieldin ratsuväkirykmentistä, kuului herttuan väkeen tällä sotaretkellä. Hän oli tähän mennessä joutunut mitä huonoimpaan maineeseen, hän oli kärsinyt erään toisenkin tuhoisan kaksintaistelun Espanjassa; hän oli nainut ja hyljännyt vaimonsa; hän oli uhkapeluri, hylkiö ja irstailija. Hän liittyi armeijaan juuri ennen Oudenarden taistelua; ja kuten Esmond pelkäsi, alkoi Frank Castlewood, heti kun hän kuuli tämän saapumisesta, etsiä tätä surmatakseen hänet. Haava, jonka varakreivi sai Oudenarden luona, esti heitä kohtaamasta toisiaan. Mutta haava oli jo melkein parantunut ja Esmond vapisi joka päivä pelätessään, että jokin sattuma veisi nuorukaisen ja tämän tunnetun murhamiehen yhteen. He kohtasivat toisensa Handysiden rykmentin ruokapöydässä Lillessä; päällikkönä toimiva upseeri ei tiennyt mitään näiden kahden aatelismiehen välillä vallitsevasta riidasta.

Esmond ei ollut nähnyt Mohunin ilkeitä, kauniita kasvoja yhdeksään vuoteen, ei sen jälkeen kuin he olivat kohdanneet tuona surman yönä Leicester Fieldissä. Hänen kasvonsa olivat nyt rikoksen ja intohimon halventamat; niissä oli sen miehen huolestunut katse, jonka omallatunnolla on kolme kuolemaa ja kukapa tietää miten monta peitettyä häpeätä ja himoa ja rikosta. Mohun teki liioittelevan syvän kumarruksen ja vetäytyi pois, kun isäntämme esitteli vieraat toisilleen. Frank Castlewood ei ollut häntä tuntenut sitä ennen, niin muuttunut oli mies. Mohun tunsi pojan varsin hyvin.

Oli omituista katsella noita kahta — erittäinkin nuorukaista, jonka kasvot kävivät punaisiksi, kun hän kuuli toisen vihatun nimen; Frank virkkoi huonolla ranskankielellään ja urhealla poikamaisella äänellään: "Minä olen jo kauan halunnut tavata lordi Mohunia." Toinen vain kumarsi ja vetäytyi pois hänen luotaan. Tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän mainittava, ettei hän halunnut mitään riitaa nuorukaisen kanssa.

Esmond asettui heidän väliinsä pöydässä. "Hitto soi", sanoi Frank, "miksi menet toisen paikalle, henkilön, joka on sinua ylempi arvossa? Mylord Mohunin tulee olla minun jälestäni. Minä tahdon istua lordi Mohunin vieressä."

Esmond kuiskasi lordi Mohunille, että Frank oli haavoittunut sääreen Oudenardessa, ja hän kehoitti Mohunia pysymään vaiteliaana. Ja vaiteliaana tämä pysyikin jonkun aikaa, välittämättä niistä monenmoisista ilkkumisista, joita nuori Castlewood häneen kohdisti, ennenkuin useiden maljojen jälkeen, jolloin lordi Mohun alkoi humaltua.

"Ettekö poistuisi, mylord?" kysäisi mr. Esmond häneltä ja rukoili häntä poistumaan pöydästä.

"En jumaliste", vastasi lordi Mohun. "Minä en poistu kenenkään miehen tähden." Hän oli nyt jo kokonaan viinin kiihoittama.

Keskustelu kääntyi eilispäivän asioihin. Webb oli tarjoutunut taistelemaan ylipäällikön kanssa; Webbiä oli loukattu; Webb oli armeijamme urhoollisin, kaunein, turhamaisin mies. Lordi Mohun ei tietänyt, että Esmond oli Webbin adjutantti. Hän alkoi kertoa jotain juttuja kenraaliamme vastaan, joita juttuja Esmondin toisella puolella istuva nuori Castlewood vastusti.

"Tällaista minä en voi pitemmälti suvaita", virkkoi lordi Mohun.

"Enkä minäkään, mylord", virkkoi Esmond, hypähtäen seisomaan. "Juttu, jonka lordi Mohun on kertonut kenraali Webbistä on valetta, herrat, — valetta, toistan sen"; ja kumartaen syvään lordi Mohunille, virkkamatta sanaakaan lisää, Esmond nousi ja poistui huoneesta. Tämmöinen oli varsin yleistä sen ajan soturien keskuudessa. Talon takana oli puutarha ja koko seura lähti heti sinne; ja kaksi minuuttia sen jälkeen kuin Esmond oli lausunut sanansa, olivat noiden kahden herran takit poissa ja heidän taisteluehtonsa sovitut. Jos kapteeni Esmond olisi lähettänyt Mohunin pois maailmasta, niinkuin hän olisi voinut tehdä, olisi eräs roisto saanut rangaistuksensa ja hänen muut roistontyönsä olisivat estyneet. Mutta mikä on ihminen rankaisemaan toista ihmistä? Vakuutan kunniani kautta, että ainoa ajatukseni oli estää lordi Mohunia tekemästä pahaa Frankille; ja tämän kaksintaistelun tuloksena oli, että lordi muutaman iskun jälkeen meni kotiin saatuaan haavan, joka esti häntä liikuttamasta oikeata käsivarttaan kolmeen kuukauteen.

"Oi Henry, miksi et tappanut tuota roistoa?" kysyi nuori Castlewood. "Minä en voi kävellä ilman kainalosauvaa, mutta olisin voinut kohdata hänet ratsain miekka ja pistooli kädessä." Mutta Henry Esmond sanoi: "Parempi on, ettei ole kenenkään henkeä omallatunnollaan, ei edes tuon roistonkaan." Ja koska tämä asia, joka ei ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan, oli lopussa, menivät herrat takaisin viininsä ääreen ja lordi Mohun asuntoonsa, jossa hänet yllätti kuume. Tauti olisi estänyt paljon pahaa, jos se olisi ollut tappava. Ja pian tämän kaksintaistelun jälkeen Henry Esmond ja hänen kenraalinsa poistuivat leiristä mennäkseen Lontooseen. Sinne oli jonkinlainen maine kulkenut kapteenin edeltä, sillä Chelsean lady Castlewood otti hänet vastaan kuin voittajasankarin. Hän piti suuret päivälliset mr. Webbille; näillä päivällisillä oli kenraalin tuoli koristettu laakeriseppeleillä ja lady esitti Esmondin maljan puheessa, johon hyvä kenraalini suvaitsi suosiollisesti antaa hartaimman todistuksensa. Ja lady hommasi vähintäinkin neljäkymmentä vaunullista väkeä hurraamaan kenraalillemme, kun tämä tuli alahuoneesta sinä päivänä, jolloin hän oli saanut parlamentin kiitokset toiminnastaan. Kansa hurrasi ja ylisti häntä yhtä paljon kuin hienostokin: oli ylevätä nähdä hänen heiluttavan hattuaan ja kumartelevan ja asettavan kätensä Jalomielisyyden ritarimerkille, minkä hän oli saanut. Hän esitteli mr. Esmondin mr. St. Johnille ja kunnianarvoisalle herra Robert Harleylle, kun hän tuli alahuoneesta heidän välissään. Hän suvaitsi tehdä monenmoisia imartelevia huomautuksia mr. Esmondin käytöksestä näiden kolmen sotaretken aikana.

Mr. St. John (jolla oli miellyttävämpi käytös kuin kellään miehellä mitä koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta kuitenkaan verratonta nuorta Frank Castlewoodia) sanoi jo ennen kuulleensa mr. Esmondista kapteeni Steeleltä, sekä myös siitä, että tämä oli auttanut mr. Addisonia hänen kuuluisan runoelmansa "Sotaretken" kirjoittamisessa.

"Tämä runoelma on aivan yhtä suuri saavutus kuin itse Blenheimin voitto", virkkoi mr. Harley, joka oli kuuluisa kirja-arvostelija ja -suosija; ja niin se kyllä saattaa olla, vaikka minä puolestani olen sitä mieltä, että siinä on kaksikymmentä kaunista säettä, mutta kaikki muu keskinkertaista, ja että mr. Addisonin hymni on tuhannen muun samankaltaisen runoelman arvoinen.

Koko kaupunki oli vihoissaan herttuan kohtuuttomasta käytöksestä kenraali Webbiä kohtaan ja osoitti suosiotaan sille julkiselle kiitokselle, minkä alahuone antoi kenraalille hänen voittonsa johdosta Wynendaelin luona. On varmaa, että Tillen valloitus oli seurauksena tuosta onnellisesta saavutuksesta, ja samalla myös nöyryytettiin Ranskan vanhaa kuningasta, jonka sanottiin kärsineen enemmän tämän suuren kaupungin menetyksestä kuin mistään edellisistä voitoista, joita meidän joukkomme olivat heistä saaneet. Ja luulen, ettei vähäisenä syynä mr. Webbin voitonriemuun ollut se ajatus, että Marlborough'n oli täytynyt pettyä erään suuren lahjuksen suhteen, jonka Ranskan kuningas oli hänelle luvannut, jos piirityksestä luovuttaisiin. Herttuan vihamiehet mainitsivat sen rahasummankin, mikä oli hänelle tarjottu. Ja kelpo mr. Webb nauroi makeasti, kun hän ajatteli, että oli löylyttänyt, ei ainoastaan ranskalaisia mutta itse Marlborough'takin sekä siepannut eräältä apuretkikunnalta kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jotka olivat matkalla ylipäällikön täyttymättömiin taskuihin. Kun kenraali Webbin rouva meni kuningattaren vastaanottohuoneeseen, parveilivat kaikki torypuolueen naiset hänen ympärilleen onnittelemaan ja muodostivat hänelle suuremman saattueen kuin itse Marlborough'n herttuattarella oli. Kenraalille pitivät juhlia kaikki torypuolueen johtomiehet, jotka kehuivat häntä herttuan veroiseksi sotataidossa. Ja he käyttivät varmaankin tuota kelvollista soturia vain välikappaleenaan, kun hän luuli, että he antoivat tunnustuksensa hänen ansioilleen päällikkönä. Kun kenraalin adjutantti ja suosikkiupseeri mr. Esmond saapui ottamaan osaa päällikkönsä maineeseen ja esitettiin hänen majesteetilleen, koroitettiin hänet everstiluutnantin arvoon kiitollisen päällikkönsä pyynnöstä.

Voimme olla varmat siitä, että oli eräs perhe, jossa kaikki se menestys, mikä tuli Esmondin osaksi, aiheutti niin vilpitöntä ylpeyttä ja iloa, että hän omasta puolestaan oli kiitollinen, kun voi tehdä heidät niin onnellisiksi. Näille hyville ystäville tuntuivat Blenheim ja Oudenarde olevan vain sodan pikkuseikkoja ja Wynendael sen kruunaava voitto. Esmondin emäntä ei koskaan väsynyt kuuntelemaan selostuksia tuosta taistelusta, ja luulen kenraali Webbin rouvan tulleen mustasukkaiseksi hänelle, sillä kenraali oli aina vain Kensingtonissa ja puhui tuosta viehättävästä asiasta. Ja mitä hänen adjutanttiinsa tulee, niin vaikka Esmondin luonnollista turhamaisuutta epäilemättä ilahdutti se vähäinen maineenosuus, minkä hänen hyvä onnensa oli hänelle voittanut, oli sillä merkitystä hänelle ennen kaikkea siksi (hän voi niin sanoa nyt, kun hän jo kauan sitten on tuon tunteen voittanut) että se miellytti hänen emäntäänsä, ja varsinkin siksi, että Beatrix antoi sille arvoa.

Ja koskaan taas ei vanha nainen koko Englannissa ole ollut ihastuneempi eikä suosiollisempi kuin Chelsean vanha leskivarakreivitär. Esmond asui ladyn talossa, jossa palvelijat oli neuvottu pitämään häntä isäntänään. Hän kehoitti Esmondia pitämään huveja, joiden kustannukset lady otti suorittaakseen ja hän oli ihastuksissaan, kun Esmondin vieraat poistuivat puolihumalaisina vaunuihinsa. Ladyn täytyi saada Esmondin muotokuva maalatuksi ja niinpä hänet maalasikin mr. Jervis; Esmondilla oli muotokuvassa punainen takkinsa ja hän hymyili pommille, joka räjähti muotokuvan kulmassa. Lady vakuutti, ettei hän koskaan kuolisi rauhallisena, ellei Esmond tekisi loistavaa naimiskauppaa, ja hän toi yhtämittaa Chelsea'hen nuoria ladyjä, joilla oli sievät kasvot ja sievät omaisuudet, jotta eversti saisi valita. Esmond hymyili ajatellessaan, miten ajat olivat muuttuneet samalla kuin hän itsekin, sekä lapsuuden aikaansa isänsä eläessä, jolloin hän oli seisonut vapisevana paashina ladyn vaununastimella. Ainoa virhe, jonka lady hänessä havaitsi oli, että hän oli raittiimpi kuin Esmondin sopi olla eikä kannatuttanut itseään vuoteeseen kamaripalvelijallaan eikä menettänyt sydäntään millekään kaunottarelle, olipa tämä St Jamesista tai Covent Gardenista.

Mitä merkitsee uskollisuus rakkaudessa ja mistä se johtuu? Se on eräs mielentila, johon miehet joutuvat, ja riippuu miehestä enemmän kuin naisesta. Me rakastamme rakastuneena olemista, se on totuus. Ellemme olisi kohdanneet Hannaa, olisimme kohdanneet Katrin ja ihailleet häntä. Me tiedämme, etteivät meidän rakastettumme ole sen parempia kuin useat muutkaan naiset, eivätkä kauniimpiakaan, eivätkä viisaampia eivätkä nerokkaampia. Näiden syiden vuoksi emme rakasta naista, emmekä tietääkseni minkään erikoisen avun tai sulon vuoksi. Voisimmekin aivan yhtä hyvin vaatia, että nainen olisi maailman pisin nainen, kuten Shropshiren jättiläisnainen [siten ei nainen rakasta: eversti E. on myöntänyt olleensa hullaantunut vielä useihin muihinkin naisiin. — R.], kuin että hän olisi minkään muun avun esikuva ennenkuin aloimme häntä rakastaa. Esmondin rakastetulla oli tuhansia virheitä lumojensa ohella. Esmond tunsi nuo molemmat puolet hänessä erinomaisen hyvin! Hän oli itsevaltainen, hän oli kevytmielinen, hän oli pikainen, hän oli petollinen, hän ei tuntenut kunnioitusta mitään kohtaan; hän oli kaikessa kauneudessaankin, äitinsä vastakohta, tämä kun oli mitä helläluonteisin ja epäitsekkäin nainen. Niin, aivan ensi hetkestä, silloin kun Esmond näki Beatrixin Walcoten rappusilla, hän tunsi rakastavansa Beatrixia. Parempia naisia saattoi olla: hän halusi omistaa tämän. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta. Siksikö, että Beatrix oli ylevän kaunis? Vaikka hän olikin kaunis, oli Esmond kuullut ihmisten monta monituista kertaa sanovan heidän ollessaan saapuvilla, että Beatrixin äiti näytti yhtä nuorelta ja oli noista kahdesta kauniimpi. Miksi värisi Beatrixin ääni Esmondin korvissa niin kummasti? Hän ei osannut laulaa läheskään niin hyvin kuin Nicolini tai mrs. Tofts — ei, hänhän lauloi epäpuhtaasti — ja kuitenkin kuunteli Esmond mieluummin häntä kuin Pyhää Ceciliaa. Hänellä ei ollut sen raikkaampi hipiä kuin mrs. Steelellä (Dickin vaimolla, jonka tämä nyt oli voittanut itselleen ja joka hallitsi Dick-parkaa kovin peloittavalla valtikalla) ja kuitenkin huikaisi hänen muotonsa Esmondin; Esmond saattoi sulkea silmänsä ja kuitenkin huikaisi hänet hänen mielessään väikkyvä kuva. Beatrix oli puheessaan loistava ja vilkas, mutta hän ei sentään ollut niin verrattoman nerokas kuin hänen äitinsä, joka hyvällä tuulella ollessaan keskusteli tavattoman henkevästi; ja kuitenkin oli Esmondin suurin ilo saada kuunnella Beatrixia ja olla hänen seurassaan. Päivät kuluivat näiden naisten seurassa niin että Esmond tuskin tiesi miten. Esmond ilmoitti heille avomielisesti kaikki sydänsalaisuutensa, ja sitä ei hän koskaan voinut tehdä missään muussa seurassa, missä häntä tavallisesti pidettiinkin ärtyisenä tai kopeana tai hiljaisena. Tämä seura [ja niin oli hänenkin seuransa heille monta monituista kertaa suloisempaa, sillä missäpä olisi ollut hänen vertaistaan? — R.] oli hänelle ihastuttavampi kuin suurimpienkaan älyniekkojen seura. Suokoon taivas hänelle anteeksi ne valheet, jotka hän lateli Chelsean leski varakreivittärelle saadakseen tekosyyn Kensingtoniin menemistä varten, kaikki ne tykistökonttoriin olevat asiat mitkä hän keksi, ne matkat, jotka hän teki muka haastatellakseen kenraaliaan, ne hovit ja valtiomiesten vastaanotot, joissa hän ei käynyt ja joista hän kertoi, — kellä oli ollut uusi puku sunnuntaina St. Jamesissa tai kuningattaren syntymäpäivänä, miten monta vaunua täytti kadun mr. Harleyn vastaanotossa, miten monta pulloa hänellä toissa yönä oli ollut kunnia tyhjentää mr. St. Johnin seurassa "Kaakaopuussa" tai mr. Walpolen ja mr. Steelen kera "Sukkanauhassa".

Mistress Beatrix Esmond oli ollut monta monituista kertaa tekemäisillään loistavan naimiskaupan, niin sanoivat hovijuorut; mutta Esmond puolestaan ei koskaan halunnut uskoa juttuja, joita puhuttiin häntä vastaan, ja Esmond palasi, oltuaan kolme vuotta poissa hänen luotaan, vaikka ei kenties juuri yhtä hurjasti rakastuneena kuin hän oli ollut, niin kuitenkin kaihoten vain yksin häntä — yhä toivoen, polvistuen, sydän kädessään tarjona nuorelle ladylle. Olimme nyt päässeet vuoteen 1709. Beatrix oli lähes kaksikymmentäkaksi vuotias, ja hän oli ollut kolme vuotta hovissa eikä hänellä vielä ollut miestä.

"Se ei johdu siitä, ettei häntä olisi kosittu", virkkoi lady Castlewood, joka näki kuten tavallisesti Esmondin sisimmät ajatukset tarkkanäköisyydellä, minkä rakkaus antaa. "Mutta hän ei halua tehdä huonoa naimiskauppaa, Henry; hän ei halua naida niinkuin hänen minä tahtoisin naivan; sille henkilölle, jota minä mielelläni sanoisin pojakseni — ja Henry Esmond tietää, kuka se on — teen parhaan palveluksen sillä, etten aja hänen asiaansa. Beatrix on niin itsepäinen, että hän varmaan vastustaisi sitä, mihin minä häntä kehoittaisin. Mies, joka hänet nai, ei ole onnellinen hänen kanssaan, ellei hän ole joku suuruus, joka voi koroittaa hänet mahtavaan asemaan. Beatrix pitää enemmän ihailusta kuin rakkaudesta, ja kaikkea muuta mieluisampaa on hänestä käskeminen. Miksi puhuu äiti näin lapsestaan? Sinäkin olet minun poikani, Henry. Sinun tulee tietää totuus sisarestasi. Luulin, että voisit parantua intohimostasi", lisäsi lady lempeästi. "Tiedäthän, että toiset ihmiset voivat parantua tuosta hullutuksesta. Mutta näen, että sinä olet yhä yhtä hurmaantunut kuin ennenkin. Kun luimme sinun nimesi Gazettesta, rukoilin sinun puolestasi, poikaparkani. Poikaparka tosiaankin! Sinähän alat käydä vakavaksi vanhaksi herraksi ja minä olen jo vanha vaimo. Beatrix pitää kyllä paljon sinun kuuluisuudestasi ja hän pitää myös sinusta itsestäsi. Hän sanoo, että sinussa on neroa ja tulta ja että olet hyvin kasvatettu ja luonnollisempi kuin hovin hienot herrat. Mutta tämä ei riitä. Hän haluaa itselleen ylipäällikön eikä mitään everstiä. Jos joku herttua kosisi häntä, hylkäisi hän jaarlin, jolle jo oli lupautunut. Tämän olen sinulle jo ennenkin sanonut. En ymmärrä miksi tyttöparkani on niin maallinen mieleltään."

"Niin", virkkoi Esmond, "mies ei voi enempää kuin antaa parhaimpansa ja kaikkensa. Sen minä hänelle tarjoan. Vakuutan, että välitin siitä vähäisestä kunniasta, minkä olen voittanut, vain siksi, että luulin sen miellyttävän Beatrixia. Mitäpä minä välittäisin everstin tai kenraalin arvosta? Onko tosiaankaan sillä, mitkä meidän tyhmät arvomme nykyään ovat, mitään merkitystä muutamain vuosikymmenien kuluttua? Minä vain halusin saada hieman mainetta, jotta hän käyttäisi sitä koristeena hatussaan, jos minulla olisi jotain parempaa, niin koristaisin hänet sillä. Jos hän haluaisi elämäni, antaisin sen hänelle. Jos hän menee naimisiin jonkun toisen kanssa, niin Jumala suojelkoon sitä miestä, sanon minä. Minä en kerskaile enkä valita. Uskollisuuteni saattaa olla vain hullutusta, mutta niin vain ajattelen. En voi sitä auttaa. Minä rakastan häntä. Te olette tuhat kertaa parempi, — olette lempein, ihanin, armain naisista. Minä näen kyllä, armas lady, kaikki Beatrixin virheet yhtä hyvin kuin tekin. Mutta hän on kohtaloni. Häntä en voi välttää. En kuole, jollen häntä saa. Luulenpa, etten olisi yhtään sen onnellisempi, jos hänet itselleni voittaisinkin. Que voulez-vous? sanoisi Chelsean lady. Je t'aime." [Joka tapauksessa rakastan häntä.]

"Minä toivon, että hän ottaisi sinut", sanoi Harryn lempeä emäntä ojentaen hänelle kätensä. Esmond suuteli kaunista kättä (se oli sievin kuopikas pikku kätönen maailmassa, ja lady Castlewood näytti ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, vaikka hän oli jo melkein neljänkymmenen vuoden vanha). Esmond suuteli kaunista kättä eikä hellittänyt siitä kun he jatkoivat puhettaan.

"Niin", sanoi hän, "kallistaako hän minulle korvaansa? Hän tietää mitä sanomista minulla on. Olinpa kaukana tai lähellä, hän tietää, että olen hänen orjansa. Saattaa olla, että olen myynyt itseni ilmaiseksi. No niin, se on ainakin hinta, jonka itse haluan. Joko en ole minkään arvoinen tai olen kaiken arvoinen."

"Minusta sinä olet sellainen aarre", suvaitsi Esmondin emäntä sanoa, "että naisen, jolla on sinun rakkautesi, ei tulisi vaihtaa sitä kuningaskuntaankaan. Minä olen maalla kasvatettu nainen enkä voi muuta sanoa kuin että kaupunkilainen kunnianhimo näyttää minusta kehnolta. Minä en ole koskaan tuntenut pelonsekaista kunnioitusta herttuattaren arvoa enkä hepeniä kohtaan tai pelännyt", hän lisäsi viekkaasti nauraen, "mitään muuta kuin hänen luonnettaan. Minulle puhutaan hovinaisista, jotka riutuvat siksi, että kuningatar katsoo heihin kylmästi, ja suurista aatelismiehistä, jotka antaisivat toisen raajoistaan saadakseen pitää sukkanauhan ritarimerkkiä toisessa. Tämä maailmanmielisyys, jota minä en voi käsittää, on synnynnäistä Beatrixissa, joka jo ensimmäisenä hovipalveluspäivänään oli täydellinen hovinainen. Olemme aivan kuin sisaria ja jotenkin on hän vanhempi sisar. Hän vakuuttaa minulle, että minulla on matala käsitys. Naurahdan siihen ja sanon, että hän ihailee kuusivaljakkoa. Minä en voi järkeillä hänestä hänen kunnianhimoaan. Se on hänelle luontaista samoinkuin minulle on hiljaisen elämän rakkaus ja välinpitämättömyys arvoa ja rikkaatta kohtaan. Mitä ne merkitsevät, Harry, ja miten kauan ne kestävät? Meidän kotimme ei ole täällä." Hän hymyili puhuessaan ja näytti enkeliltä, joka oli vain vierailulla maan päällä. "Meidän kotimme on siellä, missä oikeamieliset ovat ja minne eivät meidän syntimme ja surumme seuraa meitä." Isäni tapasi moittia minua ja sanoa, että olin liian toivehikas taivaan suhteen. Mutta minä en voi luonteelleni mitään ja käyn itsepintaiseksi samalla kuin käyn vanhaksi vaimoksi; ja koska minä rakastan lapsiani niin suuresti, niin varmaan rakastaa Isämme meitä tuhansia, tuhansia kertoja suuremmalla rakkaudella. Kyllä me varmaan kohtaamme toisemme siellä ja olemme onnellisia. Niin, sinä — ja minun lapseni ja rakas lordini. Tiedätkö Harry, hänen kuolemansa jälkeen minusta on aina tuntunut kuin olisin taas voittanut hänen rakkautensa ja kuin ei meitä enää mikään erottaisi. Kenties hän on täällä nyt, Harry — minä luulen, että hän on. Olen varma, että hän on saanut anteeksi — mr. Atterburykin antoi hänelle synninpäästön ja hän kuoli anteeksi antavana. Oi miten jalo sydän hänellä oli! Miten hän oli jalomielinen! Minä olin vain viisitoistavuotias ja lapsi, kun hän nai minut. Miten hyvä hän oli alentuessaan ottamaan minut. Hän oli aina hyvä köyhille ja nöyrille. Lady vaikeni, mutta sitten kohosi hänen kasveilleen pian omituinen ilme, aivan kuin hänen silmänsä katsoisivat taivaaseen ja näkisivät siellä mylordin, ja hän hymyili naurahtaen vienosti. "Minä iloitsen, kun näen teidät, sir", sanoi hän; "kun te tulette, tuntuu kuin ette milloinkaan olisikaan poissa." Hänen sanansa saattaa kyllä jäljentää ja muistaa, mutta miten voi kuvailla hänen suloisen äänensä vivahteita, suloisempia kuin musiikki!

Nuori lordi ei tullut kotiin sotaretken päätyttyä ja kirjoitti, että sotilasvelvollisuudet pidättivät häntä Brysselissä. Mutta minä uskon, että hän oli kiintynyt piirittämään erästä ladyä, joka kuului madame de Soissonsin, Savoijin prinssin äidin, seurueeseen. Mr. Esmond ei tietenkään ajatellut sopivaksi selostaa lady Castlewoodille nuoren syntipukin puuhia; hän ei myöskään ollut maininnut sanaakaan lordi Mohunin kanssa tapahtuneesta asiasta, koska hän tiesi miten katkerasti hänen emäntänsä vihasi tuon miehen nimeä. Frank ei kuluttanut paljoa aikaa eikä rahaa kynään ja musteeseen, ja kun Harry saapui kotiin päällikkönsä kanssa, kirjoitti Frank äidilleen vain kaksi riviä, ilmoittaen, että haava hänen sääressään oli jo melkein parantunut ja että hänen jo ennen mainitsemansa velvollisuus piti häntä Brysselissä ja että Harry-serkku kertoi kaikki uutiset.

Mutta koska mylord tiesi, miten lady Castlewood aina ihastui, kun hän sai kirjeen tuon kuuluisan joulukuun 29 päivän johdosta, hän kirjoitti tälle Brysselistä pitkän ja sisältörikkaan kirjeen, ja siinä hän varmaankin kuvaili Mohunin kanssa tapahtunutta kaksintaistelua; sillä kun mr. Esmond eräänä päivänä uuden vuoden ollessa alulla tuli tervehtimään emäntäänsä, tulivat hänen ihmeekseen sekä lady että hänen tyttärensä häntä suutelemaan ja heidän jälkeensä myös Chelsean leskivarakreivitär, sillä kantoi tuolin kuljettaja juuri oli tuonut ladyn kylästään peltojen poikki Kensingtoniin. Kun siis nuo kaksi Castlewoodin ladyä olivat näin Esmondia kunnioittaneet, astui leskiä varakreivitär kovin juhlallisena esiin kuningas Jaakon aikaisen suuren, korkean hiuslaitteen somistamana, jota hän ei milloinkaan jättänyt, ja sanoi: "Harry-serkku, koko meidän perheemme on kokoontunut, ja me kiitämme teitä, serkku, jalosta käytöksestänne perheemme päämiestä kohtaan." Ja viitaten rusoittavaan poskeensa hän antoi Esmondin tietää, että tätä odotti ihana nautinto saada suudella sitä. Kun hän oli suudellut yhtä poskea, käänsi lady hänelle toisen. "Harry-serkku", sanoivat molemmat nuoremmista naisista yhteen ääneen, "me kiitämme sinua jalosta käytöksestäsi"; ja Harry alkoi käsittää, että juorut Lillessä tapahtuneesta kaksintaistelusta olivat tulleet näiden hänen sukulaistensa korviin. Hän oli onnellinen, kun he kaikki näin tervehtivät häntä perheensä jäsenenä.

Ruokasalin pöydät olivat katetut suurta kestitystä varten ja ladyt olivat juhlapuvuissa — Chelsean varakreivitär oli kaikkein upeimmassa vieraspuvussaan, varakreivitär Castlewood oli poistanut mustan pukunsa, ja hän näytti ihastuttavan kauniilta ja onnelliselta, ja hovineiti oli puettu sillä loistolla, mikä hänet luontaisesti erotti muista, ja hänen kauniilla povellaan oli tuo ranskalaisen upseerin tähti, minkä Frank oli lähettänyt kotiin Ramillies'n taistelun jälkeen.

"Näet, että vietämme juhlaa", sanoi hän, katsahtaen tyytyväisesti tähteen; "ja olemme siis ripustaneet kunniamerkkimme rinnoillemme. Eikö äiti näytä lumoavalta? Minä olen hänet pukenut." Esmondin hyvä emäntä, joka punasteli, kun Esmond häneen katsoi, näytti sekä vartalonsa että hipiänsä puolesta kauniine hiuksineen ja komeine muodinmukaisine pukuineen kaksikymmenvuotiaalta tytöltä.

Pöydällä oli hieno miekka, jossa oli punainen samettinen huotra ja kaunis siselöity hopeakahva, jossa miekan kannikkeena riippui sininen koristenauha. "Mikä tämä on?" kysäisi kapteeni ja meni katsomaan tuota kaunista esinettä.

Miss Beatrix saapui sen ääreen. "Polvistu", virkkoi hän, "tällä lyömme me sinut ritariksemme", — ja hän heilutti miekkaa Esmondin pään päällä. "Chelsean varakreivitär lady on antanut tämän miekan ja minä annoin nauhan ja äiti on neulonut siihen tuon ripsun."

"Aseta miekka hänen vyölleen, Beatrix", sanoi hänen äitinsä. "Sinä olet meidän ritarimme, Harry, — meidän uskollinen ritarimme. Äiti kiittää sinua ja rukoilee puolestasi, koska olet puolustanut hänen poikaansa, rakas, rakas ystäväni." Hän ei kyennyt jatkamaan; ja leskivarakreivitärkin oli liikutettu, sillä joukko itsepintaisia kyyneleitä teki surullisia uurteita noille ryppyisille vanhoille ruusuille, joita Esmondin oli juuri suotu suudella.

"Me saimme kirjeen Frank-kullalta", sanoi lady Castlewood, "sillävälin kun sinä olit katsomassa hyvää ystävääsi kapteeni Steeleä Hamptonissa, kolme päivää sitten. Frank kertoi meille kaikki mitä sinä olet tehnyt ja miten jalosti olit asettunut hänen ja tuon — tuon roiston väliin."

"Ja tänä päivänä otan minä sinut lapsekseni", sanoi leskivarakreivitär, "ja sinun vuoksesi, poikani Esmond, toivon, että olisin rikkaampi", lisäsi hän tehden liikkeen kädellään; ja kun Esmond kuuliaisena polvistui ladyn eteen, loi lady silmänsä kattoon (jossa oli kullatussa kynttiläkruunussa kaksitoista vahakynttilää, sillä odotettiin paljon vieraita) ja rukoili siltä taholta siunausta vast'ikään otetulle pojalleen.

"Rakas Frank", sanoi toinen varakreivitär, "miten paljon hän pitää sota-alasta! Hän tutkii nyt linnoitusasioita kovin uutterasti. Kunpa hän olisi täällä! Ensi vuonna vietämme hänen täysi-ikäiseksi tuloaan Castlewoodissa."

"Jos vain sotaretki sen sallii", virkkoi mr. Esmond. "Minä en milloinkaan pelkää, kun hän on sinun seurassasi", sanoi Frankin äiti. "Olen varma, että Henry-poika aina pitää hänen puoltaan."

"Mutta ennen ensi vuotta tulee rauha, me tiedämme sen varmasti", huudahti hovineiti. "Lordi Marlborough saa eron ja tuolta hirveältä herttuattarelta riistetään paikka. Hänen majesteettinsa ei enää halua puhua hänelle. Näitkö hänet Bushyssa, Harry? Hän on raivoissaan ja hän harhailee puistossa kuin naarasleijona ja repii ihmisiltä silmät päästä."

"Ja prinsessa Anna lähettää hakemaan erästä", sanoi Chelsean lady ottaen esiin mitalinsa ja suudellen sitä.

"Näitkö kuninkaan Oudenardessa, Harry?" kysyi hänen emäntänsä. Hän oli jyrkkä Jaakon puoluelainen ja hänen olisi ollut yhtä mahdotonta kieltää kuninkaansa kuin kieltää Jumalansa.

"Minä näin ainoastaan Hannoverin nuoren prinssin", vastasi Harry. "Chevalier de St. George —"

"Kuningas, sir, kuningas", virkkoivat molemmat rouvat ja neiti Beatrix; ja Beatrix taputti kauniita käsiään ja huusi "Vive le Roy!" [Eläköön kuningas!]

Samalla kuului jyrisevää koputusta, joka melkein oli kaataa talon ovet. Kello oli kolme ja vieraat saapuivat; ja hetken kuluttua ilmoitti palvelija kapteeni Steelen ja hänen rouvansa.

Kapteeni ja mrs. Steele, jotka olivat ensimmäiset saapujat, olivat ajaneet Kensingtoniin maatilukseltaan Hampton Wickissä olevasta Majasta. "Emme tulleet Bloomsbury Squarelta olevasta talostamme", antoi mrs. Steele rouvien tietää. Harry oli juuri samana aamuna ratsastanut Hamptonista ja jättänyt tuon pariskunnan sotatilaan. Sillä huoneesta, jossa hän nukkui, hän saattoi illoin ja aamuin kuulla sen kotiripityksen, jota mrs. Steele antoi Dick-paralle.

Illalla ei se suuresti surettanut rikollista; Dick oli humalassa, ja kun hän oli siinä tilassa, eivät mitkään nuhteet voineet, häiritä hänen hyvää tuultaan; mr. Esmond kuuli hänen mairittelevan ja puhuvan pehmeään tapaan jommoiseen punssi ja punaviini aiheuttavat, rakastetulle Prue-rouvalleen, kehoittaen tätä muistamaan että viedeisessä huodeessa oli kuopaddava ufsheeri, joka saattoi kuulla kaiken. Siitä huolimatta jatkoi Prue-rouva meluamistaan, nimittäen Dickiä humalaiseksi hylyksi, ja sen keskeytti vasta kapteenin kuorsaaminen.

Aamulla onneton uhri heräsi päänkivistykseen ja tajuntaan ja yöllinen vuoropuhelu uudistettiin. "Miksi tuot kotiisi kapteeneja päivälliselle, kun ei talossa ole ainuttakaan guineaa? Miten kykenen tarjoamaan päivällisiä, kun et jätä minulle kolikkoakaan? Miten voin mennä kummittelemaan Kensingtoniin keltaisessa satiinipuvussani koko tuon hienon seuran eteen? Minulla ei ole mitään sopivaa ylleni pantavaa, ei minulla koskaan ole", ja niin jatkui kinailu. Kun keskustelu alkoi käydä liian arkaluontoiseksi keskeytti mr. Esmond niistämällä nenäänsä niin kovaa kuin suinkin voi, ja se merkkitoitotus palautti rauhan. Mutta Dick oli herttainen, vaikka hänen vaimonsa olikin epämiellyttävä, ja Dickin ilahuttamishalusta johtui, että Castlewoodin ladyt, jotka eivät olleet pieniä tekijöitä hienossa maailmassa, kutsuivat luokseen mrs. Steelen.

Kapteenin ja hänen rouvansa ohella tuli lukuisasti huomattavia vieraita, ja Chelsean lady oli lähettänyt lakeijansa ja livreiansa avustamaan Kensingtonin vaatimatonta palveluskuntaa. Vieraiden joukossa oli kenraaliluutnantti Webb, Harryn hyvä päämies, jonka leskivarakreivitär otti huostaansa ja joka loisti sametissa ja kultanauhoissa. Ja siellä oli Harryn uusi tuttava, kunnianarvoisa herra Henry St. John, kenraalin sukulainen, joka oli ihastunut lady Castlewoodiin vielä enemmän kuin tämän tyttäreen. Siellä oli kuningaskuntamme suurimpia aatelismiehiä, skotlantilainen herttua Hamilton, jolle juuri oli annettu Brandonin herttuan arvo Englannissa. Siellä oli myös kaksi muuta jalosukuista lordia torypuolueesta, lordi Ashburnham ja eräs toinen, jonka olen unohtanut. Ja naisista puhuakseni siellä oli hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuatar ja hänen tyttärensä lady Mary ja lady Betty, joista edellinen oli miss Beatrixin virkatoveri kuningattaren hovinaisena.

"Kylläpä on suuri toryseurue!" kuiskasi kapteeni Steele Esmondille, kun ennen päivällistä olimme kokoontuneet saliin. Tosiaankin oli koko seura Steeleä lukuunottamatta sitä puoluetta.

Mr. St. John osoitti erikoista kohteliaisuutta mrs. Steelelle ja lumosi tämän niin, että rouva sanoi toivovansa, että Steelekin olisi torypuoluelainen.

"Tai ettekö haluaisi, että minä olisin whig?" kysyi mr. St. John. "Kyllä te, rouva, voitte kääntää miehen miksi tahansa?"

"Jos mr. St. John joskus tulee Bloomsbury Square'iin, niin kyllä opetan teille sen, mitä tiedän", sanoi mrs. Steele luoden kaunoiset silmänsä maahan. "Tunnetteko te Bloomsbury Squarea?"

"Tunnenko Mallia? Tunnenko Oopperaa? Bloomsburyhan on itse muodin keskus", virkkoi mr. St. John. "Se on rus in urbe [maaseutukaupungissa]. Siellä on puistoja, jotka ulottuvat Hampsteadiin asti, ja joka puolella palatseja — Southampton House ja Montague House."

"Ja siellä te ilkimykset taistelette kaksintaisteluja!" huudahti mrs. Steele.

"Joiden aiheena ovat naiset", virkkoi hänen huvittajansa. "Onko Dick hyvä miekankäyttäjä, rouva? Miten ihastuttava Tatler onkaan! Me kaikki tunsimme teidän kuvanne 49:ssä numerossa, ja siitä saakka kuin sen luin, olen kuollakseni halunnut tutustua teihin. 'Suotakoon Aspasialle ensimmäinen sija rakkauden sulosarjassa.' Eikö siinä luvussa ollut niin? 'Tässä hienosti sivistyneessä naisessa on rakkaus pysyvä ilmiö, vaikka se ei koskaan ole tarkoituksellista. Mutta vaikka hänen olemuksessaan on paljon enemmän lempeätä pyyntöä kuin käskemistä, merkitsee hänen näkemisensä heti luopumista huonosta käytöksestä ja häntä rakastaminen on jaloa kasvatusta.'"

"Ah, tosiaankin!" sanoi mrs. Steele, joka ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan siitä, mitä tuo herra sanoi.

"Kukapa saattaisi jäädä jalostamattomaksi sellaisen rakastajattaren alaisena?" jatkoi mr. St. John yhä ritarillisena kumartaen.

"Rakastajattaren! Hyvänen aika, sir", huudahti kapteenin rouva. "Jos tarkoitatte minua, sir, niin tietäkää, että olen kapteenin vaimo."

"Kyllä me sen kaikki tiedämme", vastasi mr. St. John, pysytellen yhä kovin vakavana; ja Steele keskeytti heidät sanoen: "Minä en kirjoittanut sitä lehteä mrs. Steelestä — vaikka hän totisesti ansaitsee kaikki ne kohteliaisuudet, joita kykenen hänelle osoittamaan — vaan lady Elizabeth Hastingsista."

"Ja minä kun olen aina luullut, että se oli mr. Congreven kirjoittama", huudahti mr. St. John, osoittaen, että hän tiesi enemmän tuosta aineesta kuin hän tahtoi mr. Steelelle näyttää sekä senkin, kuka oli se aihe, jota mr. Bickerstaffe edusti.

"Tom Boxer sanoi kyllä niin Observator lehdessään Mutta Tomin oraakkeli erehtyy usein", huudahti Steele.

"Mr. Boxer ja mieheni olivat kerran ystäviä ja kun kapteeni oli kuumesairaana ei kukaan olisi voinut olla ystävällisempi kuin mr. Boxer, joka tapasi tulla hänen vuoteensa ääreen joka päivä, ja hän se toikin tohtori Arbuthnot'in, joka paransi mieheni", kuiskasi mrs. Steele.

"Niinkö, rouva! Miten perin mielenkiintoista", virkkoi mr. St. John.

"Mutta kun kapteenin viimeinen näytelmä ilmestyi, ei mr. Boxer kiinnittänyt siihen mitään huomiota — tiedättehän, että hän on mr. Congreven miehiä eikä anna koskaan sanaakaan toiselle puolueelle — ja se suututti kovin miestäni."

"Vai on mr. Boxer mr. Congreven miehiä!" virkkoi mr. St. John.

"Mr. Congrevella on vallan tarpeeksi omintakeista neroa", virkkoi mr. Steele. "Kukaan ei ole koskaan kuullut minun kadehtivan häneltä tai keltään muultakaan heidän osaansa."

"Olen kuullut, että mr. Addison on yhtä kuuluisa älyniekkana kuin runoilijanakin", sanoi mr. St. John. "Onko se totta, että teidän Tatler-lehdessänne, mr. Steele, on hänenkin käsialaansa?"

"Käsittelipä hän ylevää tai leikillistä ainetta, niin ei kukaan voi hänelle vetää vertoja", huomautti Steele.

"Pötyä, Dick, tuo sinun Addisonisi!" sanoi hänen vaimonsa — "semmoinen herra, joka on niin kopea ja pitää nyt nokkaansa niin pystyssä. Toivon, että arvoisa lady ajattelee kuten minäkin. Minä en voi kärsiä noita kovin vaaleita miehiä, joilla on valkoiset silmäripset — tumma mies on minun makuuni." (Kaikki pöydän ääressä olevat tummat miehet osoittivat suosiotaan ja kumarsivat mrs. Steelelle tämän kohteliaisuuden johdosta). "Ja mitä tähän mr. Addisonian tulee", jatkoi lady, "niin hän tulee toisinaan päivälliselle kapteenin luo, mutta ei sano halaistua sanaakaan minulle. Ja sitten he menevät yläkertaan, humalaisina molemmat, juomaan teetä. Kyllä minä muistan mr. Addisonin, kun hänellä oli vain yksi takki, ja siinäkin oli paikka kyynärpäässä."

"Niinkö tosiaankin — paikka kyynärpäässä? Se on mielenkiintoista", sanoi mr. St John. "On suloista kuulla toisesta kirjailijasta toisen kirjailijan suloiselta vaimolta."

"Niin, kyllä minä voisin kertoa teille miten paljon hyvänsä niistä", jatkoi liukaskielinen rouva. "Mutta mitä luulette kapteenin nyt keksineen? — Pienen kyssäselkäisen olennon — pienen peukaloispahaisen, jota hän sanoo runoilijaksi — pienen paavilaiskakaran."

"Sh, täällä huoneessa on niitä kaksi", kuiskasi hänen toverinsa.

"Niin, minä kutsun häntä paavilaiseksi, koska hänen nimensä on 'Pope'", virkkoi lady. "Minä vain lasken leikkiä siten. Ja tämä pieni kääpiöolento on kirjoittanut paimenrunoelman — semmoisista paimenpojista ja — tytöistä, tiedättehän."

"Paimenella tulee olla jotain käyrää", huomautti emäntäni nauraen toiselta puolelta pöytää; siihen tokaisi mrs. Steele: "Minä en tiedä, mutta kapteeni toi kotiimme tämän kumman pikku olion, kun olin lapsivuoteessa saatuani ensimmäisen poikani, ja oli ihan jumalan onni, ettei hän ollut tullut ennen. Ja Dick piti suurta melua hänen nerollisuudestaan, ja piti alinomaa suurta hälinää kaikennäköisestä hölynpölystä."

"Mistä Tatler-julkaisusta pidätte enin, mrs. Steele?" kysäisi mr. St. John.

"Minä en ole lukenutkaan muuta kuin yhden, ja se on kaikki paljasta roskaa, sir", vastasi rouva. "Se on sellaista pötyä Bickerstaffista ja Distaffista ja Quarterstaffista. Mutta kapteenihan jatkaa yhä burgundilaisen nauttimista — minä tiedän, että hän humaltuu ennenkuin lopettaa — kapteeni Steele!"

"Juon silmäisi maljan, kultaseni", vastasi kapteeni joka näytti pitävän vaimoaan ihastuttavana ja ottavan täydestä kaikki ne satiiriset kohteliaisuudet, joita mr. St. John hänen vaimolleen lateli.

Koko tämän ajan oli hovineiti ponnistellut saadakseen mr. Esmondin puhumaan ja epäilemättä hän piti tätä ikävänä otuksena. Sillä jostakin erehdyksestä johtui, että juuri kun Esmond aikoi kiiruhtaa tyhjäksi jääneeseen paikkaan, hän joutui kauaksi Beatrixin istuimesta; Beatrix istui lordi Hamiltonin ja lordi Ashburnhamin välissä ja kohautti hurmaavia valkeita olkapäitään ja loi serkkuunsa katseen aivankuin sanoakseen: "Sääli minua". Herttua ja hänen nuori vierustoverinsa joutuivat pian hyvin vilkkaaseen yksityiseen keskusteluun. Miss Beatrix ei voinut olla käyttämättä silmiensä viehätysvoimaa paremmin kuin aurinko voi estyä paistamasta ja polttamasta niitä, joihin se paistaa. Ensimmäisen ruokalajin tarjoilun päätyttyä tuntui päivällinen Esmondista pitkäveteiseltä; liemen tarjoilun alettua luuli hän heidän olleen jo tuntikausia pöydän ääressä; ja kun käytiin käsiksi jälkiruokiin ja hyytelöihin, ajatteli hän, etteivät ne koskaan loppuisi.

Viimein nousivat naiset, ja Beatrix loi viehättävän katseen herttuaansa, kun he vetäytyivät pois. Uusi pullo ja laseja tuotiin ja juotiin maljoja. Mr. St. John pyysi hänen ylhäisyyttään Hamiltonin herttuaa ja toisia juomaan hänen ylhäisyytensä Brandonin herttuan terveydeksi. Toinen lordi esitti kenraali Webbin maljan "ja saakoon hän aseman, jonka maailman urhoollisin upseeri ansaitsee". Mr. Webb kiitti vieraita, onnitteli adjutanttiaan ja taisteli taas uudestaan kuuluisan taistelunsa.

"Il est fatiguant", kuiskasi mr. St. John, "avec sa trompete de Wynendael." [Hän väsyttää Vynendaelin-toitotuksellaan.]

Kapteeni Steele, joka ei ollut meidän puolellamme, ehdotti lojaalisesti Marlborough'n herttuan, aikamme suurimman sotapäällikön maljan.

"Juon suurimman sotapäällikön maljan koko sydämelläni", sanoi mr. Webb; "sitä hänen ominaisuuttaan vastaan ei ole mitään muistuttamista. Minä tyhjennän maljan sotapäällikölle enkä herttualle, mr. Steele." Ja jäykkä vanha herra tyhjensi lasinsa; tähän vastasi Dick siten, että täytti ja tyhjensi kaksi viinilasia, toisen sotapäällikön ja toisen herttuan kunniaksi.

Ja nyt hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua nousi silmät säteilevinä (olimme kaikki juoneet melko vapaasti) ja ehdotti maljan rakastettavalle, verrattomalle miss Beatrix Esmondille. Joimme sen kaikki eläköönhuudoin ja kovin innostuneina, erittäinkin lordi Ashburnham.

"Ikävää, että jo ennestään on olemassa Hamiltonin herttuatar"; kuiskasi St. John, joka joi enemmän viiniä ja oli kuitenkin tasaisempi kuin useimmat muut; ja me menimme vierashuoneeseen, jossa naiset olivat teen ääressä. Meidän täytyi jättää Dick-parka yksin ruokapöydän ääreen, jossa hän tavoitteli säkeitä "Sotaretkestä", missä suurin runoilija oli ikuistanut maailman suurimman sotapäällikön. Ja Harry Esmond löysi hänet puolentunnin kuluttua vielä kehittyneemmässä humaluuden tilassa itkemässä Tom Boxerin petollisuutta.