KUVAA MR. ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA. (continued 3)

"Kuningas nauroi", virkkoi Frank osoittaen sinne, missä nukkuja oli, ja puhuen matalalla äänellä. "Minusta ei hänen olisi sopinut nauraa, kun hän kertoi minulle tuon asian. Kun ratsastimme Doverista keskustellen ranskaksi, hän puhui sinusta ja siitä, miten tulit hänen luokseen Bariin. Hän sanoi sinua 'le grand serieux'ksi' [suuri vakavuus], Kreikan don Bellianis'iksi ja vaikka miksi, ja hän matki sinun käyttäytymistäsi" (tässä Castlewood nauroi itsekin) — "ja hän teki sen oikein hyvin. Hän näyttää nauravan kaikelle. Hän ei ole kuninkaallinen; jotenkin tuntuu minusta, Harry, että sinä sopisit kuninkaaksi. Hän ei näytä ajattelevan mistä panoksesta me kaikki pelaamme. Canterburyssä hän olisi pysähtynyt ja juossut kapakkatytön perästä, jos en minä olisi kehoitellut häntä jatkamaan matkaa. Hänellä on Chaillot'ssa talo, jonne hän tavallisesti piiloittaa itsensä viikoksi kuningattarelta, ja siellä hän pitää kaikenlaista huonoa seuraa", virkkoi Frank vakavan näköisenä. "Sinä voit hymyillä, mutta minä en enää ole sama hurja nuorukainen, joka olin; en, en ole, minua on opetettu parempaan", virkkoi Castlewood hartaana tehden ristinmerkin rintaansa.

"Sinä olet minun rakas, urhea poikani", virkkoi eversti Esmond liikutettuna nuoren miehen yksinkertaisuudesta; "ja Castlewoodissa on aina oleva jalo herra niin kauan kuin Frankini on siellä."

Intohimoinen nuorukainen aikoi taas polvistua ja ilmaisi rajusti kiitollisuuttaan, mutta me kuulimme viereisestä huoneesta ylhäisen nukkujan, joka juuri heräsi, huudahtavan: "Eh, La-Fleur, un verre d'eau!" [hoi, La-Fleur, lasi vettä!] Hänen majesteettinsa astui huoneeseen haukotellen. "Surma periköön teidän englantilaisen oluenne!" virkkoi hän. "Se on niin väkevää, että on mennyt minulle päähän."

Se oli samaa kuin kannustus hevosillemme, ja me ratsastimme kovin nopeasti Lontooseen ja saavuimme illansuussa Kensingtoniin. Mr. Esmondin palvelija jäi Rochesteriin pitämään huolta väsyneistä hevosista, sillä olimme varanneet virkeitä hevosia tien varrelle. Ja nelistäessään prinssin rinnalla eversti selitti Walesin prinssille, mitkä hänen toimenpiteensä olivat olleet ja keitä ne ystävät olivat, jotka tunsivat hänen matkansa; ja näihin Esmond kehoitti prinssin luottamaan; hän kehoitti prinssiä ennen kaikkea kokonaan salaamaan itsensä siksi, kunnes koittaisi päivä, jolloin hänen kuninkaallisen korkeutensa tuli esiintyä. Lontoo kuhisi prinssin puoluelaisia; siellä oli lukemattomia, jotka pitivät yllä kirjeenvaihtoa St. Germainiin; sekä tunnettuja että salaisia, ylhäisiä ja alhaisia, Jaakon puoluelaisia oli hovissa ja kuningattaren lähimmässä seurapiirissä, oli parlamenttimiehiä, kirkonmiehiä ja kaupungin liikemiehiä. Prinssillä oli lukemattomia ystäviä sotaväessä, kuningattaren neuvostossa, ja valtion virkamiehissä. Siitä pienestä joukosta, joka oli suunnitellut tuon rohkean panoksen — joka oli tuonut kuningattaren veljen isänmaahansa — tuntui kaikkein tärkeimmältä, että prinssin saapuminen pysyisi salassa siksi, kunnes oikea aika koitti; silloin hänen läsnäolonsa oli hämmästyttävä sekä ystäviä että vihamiehiä; ja viimemainitut olivat olevat niin valmistumattomia ja hajallaan olevia, että heillä ei olisi tilaisuutta hyökätä. Me pelkäsimme enemmän prinssin ystäviä kuin hänen vihamiehiään. Ne valheet ja juorut, joita Jaakon puolueen asiamiehet olivat Lontoosta lähettäneet St. Germaaniin, olivat tehneet sanomattoman vaurion prinssin asialle ja johtaneet tämän surkeasti harhaan; ja erittäinkin näistä halusivat henkilöt, jotka ottivat osaa kyseessä olevaan yritykseen suojella sen päätekijää. [Suunnitelman osanottajat olivat piispa Atterbury, jota hänen nimensä mainitseminen ei enää voi vahingoittaa ja joka oli kovin toimelias ja uskollinen nonkonformistipappi, eräs lady, joka oli hovissa mitä korkeimmassa suosiossa ja jolle Beatrix Esmond välitti tietoja, ja kaksi korkea-arvoista aatelismiestä sekä eräs Alahuoneen jäsen, joka otti osaa useampaan juonitteluun Stuartperheen hyväksi.]

Seurue saapui illansuussa Lontooseen ja jätti hevosensa kyydinvaihtopaikkaan vastapäätä Westminsteriä; sitten heidät kuljetettiin joen yli, ja toisella puolella odottivat lady Esmondin vaunut. Tunnin kuluessa olimme me kaikki Kensingtonissa, ja talon emäntä sai ilon, mitä hänen sydämensä oli niin monta vuotta kaihonnut — hän sai taas syleillä poikaansa, joka puolestaan kaikessa vaihemielisyydessäänkin aina säilytti mitä hellimmän kiintymyksen äitiinsä.

Lady ei pidättäytynyt tästä tunteen ilmauksesta, vaikka palvelijat olivatkin läsnä ja vaikka lordi Castlewoodin palvelija seisoi eteissalissa. Esmondin täytyi kuiskata tälle ranskaksi, että hän ottaisi hatun päästään. Monsieur Baptiste löi laimin osaansa alinomaa käsittämättömän kevytmielisesti; useamman kerran heidän ratsastaessaan Lontooseen olivat muukalaisen pienet huomautukset, kevyet sanat ja mielipiteet, jotka osoittivat mitä suurinta tietämättömyyttä sen maan suhteen, jota prinssi tuli hallitsemaan, loukanneet niitä kahta herraa, jotka muodostivat hänen seurueensa. Ja kumpikaan ei voinut olla salaisesti itselleen myöntämättä, että he olisivat halunneet hänen käytöksensä toisenlaiseksi ja että se nauru ja keveys, ettemme sanoisi hillittömyys, mikä oli luonteenomaista prinssin keskustelulle, ei sopinut niin suurelle ruhtinaalle eikä niin juhlalliseen tilanteeseen. Mutta silti hän kyllä osasi oikeaan aikaan käyttäytyä pontevasti ja arvokkaastikin. Hän oli ollut erittäin urhea sodassa, sen me kaikki tiesimme. Esmond oli nähnyt jäljennöksen kirjeestä, minkä prinssi oli omakätisesti kirjoittanut, kun hänen Englannissa olevat ystävänsä pyysivät häntä luopumaan uskonnostaan, ja hän ihaili sitä miehekästä ja ylevää vastausta, millä prinssi kieltäytyi myöntymästä tuohon kiusaukseen. Monsieur Baptiste otti hatun päästään ja punastui muistutuksesta, minkä eversti Esmond uskalsi hänelle antaa ja sanoi: — "Tenez, elle est jolie, la petite mère. Foi de Chevalier! elle est charmante; mais l'autre, qui est cette nymphe, cet astre qui brille, cette Diane qui descend sur nous?" [Siinä on oikein sievä pikku äiti. Hän on totta totisesti kaunis; mutta kuka on tuo sulotar, tuo sädehtivä tähti, tuo Diana, joka astuu luoksemme.] Ja hän hämmästyi ja astui eteenpäin, kun Beatrix tuli portaita alas. Beatrix oli ensi kertaa surunsa jälkeen kotona värillisessä puvussa; hänellä oli kaulallaan timantit, mitkä Esmond oli hänelle antanut; he olivat sopineet keskenään, että Beatrix käyttäisi näitä koruja sinä päivänä, jolloin kuningas saapuisi; ja Beatrix oli kuin kuningatar, säteilevän viehättävä ja kauneudessaan ylväs ja majesteetillinen.

Castlewoodkin hämmästyi hänen kauneuttaan ja loistoaan. Hän peräytyi ja tuijotti sisareensa aivan kuin ei hän ennen olisi tietänyt (tuskinpa hän olikaan tiennyt) miten täydellisen ihana Beatrix oli, ja minusta Castlewood punastui syleillessään tätä. Prinssi ei voinut luoda katsettaan Beatrixista; hän unohti kokonaan palvelijan osansa, vaikka häntä oli siihen kouluutettu ja vaikka pieni, kevyt matkalaukku oli varustettu juuri sitä varten, että hän kantaisi sitä. Prinssi tunkeutui varakreivin eteen. Oli onni, että palvelijain silmät olivat toisaalla, sillä muuten he olisivat nähneet, että ei hän ollut mikään palvelija, tai ainakin, että hän sellaiseksi oli kovin röyhkeä ja julkea.

Eversti Esmondin täytyi taas huutaa: "Baptiste, pidä huolta matkalaukusta", kovalla, käskevällä äänellä; se huomautus sai huikentelevaisen nuoren miehen puremaan hammasta, ja niiden välistä kuului jotain suuresti kirousta muistuttavaa, ja sitten hän heitti neuvojaansa nopean katseen joka ei ollut kovinkaan hyvänsuopa. Mutta hän otti pienen matkalaukun hartioilleen, koska häntä oli muistutettu, ja vei sen yläkertaan, minne Esmond johti hänelle tietä palvelijan kera, jolla oli sytytetyt vahakynttilät kädessä. Prinssi heitti synkkänä taakkansa makuuhuoneeseen. "Prinssin, joka haluaa kantaa kruunua, täytyy kantaa naamiota", virkkoi mr. Esmond ranskaksi.

"Ah, peste! [hitto!] Minä ymmärrän nyt", virkkoi Monsieur Baptiste jatkaen keskustelua ranskaksi. "Suuri Vakavuus on vakavasti —"

"— huolissaan Monsieur Baptisten vuoksi", keskeytti eversti. Esmond ei pitänyt siitä sävystä, millä prinssi puhui naisista, eikä siitä, miten hän heitä katseli.

Makuuhuone sekä ne kaksi huonetta, jotka olivat sen yhteydessä, rukouskammio ja se huone, jota nyt nimitettiin mylordin seurusteluhuoneeksi, olivat jo valaistut ja odottivat vierastaan; ja sinne oli katettu mylordin illallinen. Hetkistä myöhemmin tulivat lordi Castlewood ja hänen äitinsä ja sisarensa yläkertaan, ja heti kun palvelijat olivat poistuneet, ottivat Castlewood ja Esmond oman osansa ja nuo kaksi ladyä polvistuivat prinssin eteen, joka suosiollisesti antoi heille kummallekin kätensä. Hän esitti osaansa ruhtinaana paljon luonnollisemmin kuin palvelijana, jossa osassa hän juuri oli kokeillut, ja hän nosti heidät molemmat maasta, käytöksessään suurta jaloutta ja hyväntahtoisuutta.

"Rouva", virkkoi hän, "minun äitini on kiittävä teidän armoanne hänen pojalleen osoittamastanne vieraanvaraisuudesta. Tietäkää, neiti", hän kääntyi Beatrixiin päin, "että minä en voi nähdä noin suurta kauneutta sellaisessa asennossa. Te petätte Monsieur Baptisten, jos polvistutte hänen eteensä; sopii paremmin, että hän polvistuu teidän eteenne."

Beatrixin silmistä säteili valo — tarpeeksi kirkas liekki sytyttämään intohimon vaikka kenen rinnassa. — Oli aikoja, jolloin tämä olento oli niin kaunis, että hän oli sellainen kuin Venus saattaisi olla, kun hän paljastaa itsensä jumalattarena kirkkauden leimahduksessa. Sellainen hän oli nyt — säihkyvä, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen kirkkaus. Intohimoinen kiihtymys ja kateellinen tuska viilti Esmondin rintaa, kun hän huomasi katseen, jonka Beatrix soi prinssille; ja vasten tahtoaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi huoneen poikki Castlewoodiin, jonka silmät vastasivat hänen hälyytysmerkkiinsä ja olivat myös valppaina. Prinssi soi alamaisilleen muutaman minuutin audienssin ja sitten nuo kaksi ladyä ja eversti Esmond poistuivat huoneesta. Lady Castlewood pusersi hänen kättään, kun he astuivat portaita alas, ja nuo kolme menivät alakerran huoneisiin, niissä he odottivat siksi, kunnes matkustajat ylhäällä olivat tarpeeksi virkistyneitä ja valmiita aterioitsemaan.

Esmond katsahti Beatrixiin, jonka kauniilla kaulalla jalokivet kimaltelivat. "Minä olen pitänyt sanani", virkkoi hän. "Ja minä omani", virkkoi Beatrix katsellen timantteihinsa.

"Jos minä olisin Mogul-keisari", virkkoi eversti, "saisit sinä kaiken, mikä Golcondasta kaivetaan esiin."

"Nämä ovat monin verroin liian hyvät minulle", virkkoi Beatrix painaen päänsä kauniille rinnalleen — "ja niin olette te kaikki — kaikki." Ja sitten hän taas yhdessä tuokiossa kohotti päänsä, ja kun hän huokasi, saivat hänen silmänsä tuon surumielisen ja tutkimattoman ilmeen, jota oli aina mahdoton selittää.

Kun illallisaika joutui, mikä meille ilmoitettiin ylhäältä kuuluvalla koputuksella, menivät eversti Esmond ja nuo kaksi ladyä ylempään huoneeseen, missä prinssi jo oli ja hänen vierellään nuori varakreivi, joka oli juuri samanikäinen ja kokoinen ja kasvonpiirteiltäänkin hyvin prinssin näköinen, vaikka Frank oli kauniimpi. Prinssi istuutui ja pyysi naisia istuutumaan. Herrat jäivät seisomaan. Pöytä oli tosiaankin katettu vain kolmelle. "Kumpi teistä asettuu tuohon?" kysäisi prinssi.

"Perheemme päämies", virkkoi lady Castlewood ja tarttui poikansa käteen: ja hän käänsi katseensa Esmondiin ja kumarsi ja hänen äänensä värisi kovasti: "Esmondin markiisi saa kunnian palvella kuningasta."

"Minulla on kunnia palvella hänen kuninkaallista korkeuttaan", virkkoi eversti Esmond täyttäen maljan viinillä; ja hän ojensi sen kuninkaalle polvillaan niinkuin senaikuinen tapa oli.

"Minä juon emäntäni ja hänen perheensä maljan", virkkoi prinssi tyytymättömän näköisenä; mutta pilvi hälveni heti hänen kasvoiltaan ja hän puhui naisille eloisaan, hälisevään tapaan, eikä häntä ensinkään häirinnyt mr. Esmondin kateellinen muoto, joka totisesti oli kovin synkkä.

Kun tuli aika sanoa jäähyväiset, mr. Esmond samosi kotiinpäin asuntoonsa, ja sinä iltana hän kohtasi mr. Addisonin tiellä matkalla Fulhamissa olevaan huvilaansa, ja kuu valaisi tämän kauniita, tyyniä kasvoja. "Mitä kuuluu, veikko?" virkkoi Addison nauraen. "Minä luulin maantierosvon lähenevän pimeässä, ja katso, tulikin vanha ystävä. Voimme kätellä pimeässä, eversti; se on parempi kuin tappeleminen päivänvalossa. Miksi riitelisimme, vaikka minä olen whig ja sinä tory? Käänny ja kävele kanssani Fulhamiin missä satakieli yhä laulaa puutarhassa ja missä eräässä luolassa, jonka tunnen, on jäähdytetty pullo; sinä voit juoda pretendenttisi maljan ja minä tyhjennän maljani omaan tapaani. Jottako olisin saanut tarpeekseni hyvää juomaa? — ei, en milloinkaan. Sana tarpeeksi ei milloinkaan sovi yhteen hyvään viiniin. Etkö tule? Tule jonain toisena päivänä, tule pian. Sinä tiedät, että minä muistan Simoism ja Sigeia tellus'in ja proelia mixta mero — mixta mero'n" [viinininnoittamat taistelut — viinininnoittamat] toisti Addison, äänessään kovin vieno merumin [viinin] sävy, ja hän käveli vähän matkaa takaisin Esmondin kanssa pyytäen Esmondia muistamaan, että hän aina oli tämän ystävä ja että hän oli tälle kiitollinen tämän avusta "Sotaretki"-runoelmaan. Ja oli selvää, että herra alivaltiosihteeri olisi tullut sisään ja tyhjentänyt toisen pullon eversti Esmondin asunnossa, jos tämä olisi häntä kehoittanut; mutta Esmond ei ollut iloisella tuulella, ja noudattamatta vieraanvaraisuutta hän toivotti ystävälleen hyvää yötä ovellaan.

"Minä olen tehnyt tuon teon", ajatteli Esmond unettomana katsellen ulos pimeään yöhön; "prinssi on täällä ja minä olen hänet tuonut; hän ja Beatrix nukkuvat nyt saman katon alla. Ketä minä aioin palvella, kun toin hänet? Tahdoinko palvella prinssiä? Tahdoinko palvella Henry Esmondia? Eikö minun olisi ollut parempi liittyä miehekkääseen Addisonin puolueeseen, joka ivaa tuota vanhaa oppia Jumalan säätämästä oikeudesta ja julistaa rohkeasti, että parlamentti ja kansa pyhittävät hallitsijan, eivätkä piispat tai sukuluettelot eikä öljyt ja kruunaukset?" Nuoren prinssin kiihkeä katse, joka vaani jokaista Beatrixin liikettä, kummitteli Esmondin mielessä ja vaivasi häntä. Prinssin olento ilmestyi Esmondille hänen kuumeisissa unissaan useita kertoja sinä yönä. Esmond toivoi tekemättömäksi sen työn, minkä tähden hän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän ei ollut ensimmäinen, joka on katunut omia töitään tai aiheuttanut oman tuhonsa. Tuhonsako? Tuliko hänen kirjoittaa tuo sana vanhuudessaan? Ei, pikemminkin tulee hänen Jumalan edessä polvistuen olla kiitollinen siitä, mitä hän silloin piti onnettomuutenaan ja mikä on aiheuttanut hänen elämänsä kaiken myöhemmän onnen.

Esmondin palvelija, kelpo John Lockwood, oli palvellut isäntäänsä ja tämän perhettä koko elämänsä, ja eversti tiesi, että hän voisi vastata Johnin uskollisuudesta aivan kuin omastaan. John palasi hevosineen Rochesterista aikaisin seuraavana aamuna, ja eversti selitti hänelle, että kun hän meni Kensingtoniin, missä hän sai olla vapaana palvelijan huoneessa ja missä hän kosiskeli miss Beatrixin neitsyttä, hänen ei tullut tehdä mitään kysymyksiä eikä osoittaa hämmästymistä, vaan vakuuttaa voimakkaasti, että se nuori herra, jonka hän siellä oli näkevä punaisessa takissa, oli herra varakreivi Castlewood ja että tämän seuralainen harmaassa takissa oli ranskalainen monsieur Baptiste. Hänen tuli kertoa ystävilleen keittiössä juttuja, joita hän muisti herra varakreivin lapsuudesta Castlewoodissa — miten vallaton poika tämä oli, miten lordi tapasi harjoitella Jackia sotamieheksi ja pehmittää hänen selkänahkaansa aikaan, jolloin tämä ei itse vielä ollut soturi; niin tuli hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi herra varakreivin varhaisemmista vaiheista. Jackin käsitykset kuvaamataiteesta eivät olleet juuri kehittyneet hänen oleskellessaan Flanderissa isäntänsä kanssa; ja hänet oli helposti saatu uskomaan, ennenkuin nuori lordi palasi, että tuo Pariisista tuotu kuva, mikä nyt oli lady Castlewoodin vierashuoneessa, oli täydelleen tämän pojan, nuoren lordin näköinen. Ja kun kaikki palvelijat useita kertoja olivat nähneet tuon kuvan ja nähneet vain vilaukselta nuo kaksi vierasta heidän saapumisiltanaan, ei heillä ollut mitään syytä epäillä muotokuvan oikeaperäisyyttä; ja kun he seuraavana päivänä näkivät muotokuvan mallin puettuna juuri samalla tavalla kuin muotokuvassa, sama peruukki päässä ja samanlaiset nauhakoristeet ja henkivartioston univormu, niin he luonnollisesti puhuttelivat, tuota herraa varakreivi Castlewoodiksi, rouva varakreivittären pojaksi.

Edellisen illan sihteeri oli nyt varakreivi; varakreivillä oli sihteerin harmaa takki; ja John Lockwoodia neuvottiin vihjaisemaan alakerran seurapiirille, että kun mylord oli katolilainen ja kovin harras uskonnoltaan, ei hänen seuralaisensa voinut olla kukaan muu kuin hänen rippi-isänsä Brysselistä; niinpä ei ollut mikään ihme, jos hän söi ateriansa mylordin seurassa. Frankia neuvottiin vielä puhumaan englantia muukalaiseen tapaan, ja Frank suoritti sen tehtävän melko hyvin ja tämä varoitus oli sitäkin tarpeellisempi, kun prinssi ei puhunut kieltämme syntyperäisen englantilaisen tavoin; ja John Lockwood nauroi alakerrassa olevan väen kanssa miten mylord, oltuaan viisi vuotta ulkomailla, toisinaan unohti oman kielensä ja puhui sitä kuin ranskalainen. "Minä takaan", virkkoi hän, "että hänen ylhäisyytensä pian saa takaisin oikean kielikantansa englantilaisen oluen ja häränpaistin mukana"; ja jos olemme puolueettomia uutta lordia kohtaan, täytyy myöntää, että hän kävi halukkaasti käsiksi olueen ja häränlihaan.

Prinssi joi niin paljon ja oli juotuaan puheessaan niin meluava ja säädytön, että Esmond usein vapisi hänen puolestaan. Hänen ateriansa tarjottiin mikäli mahdollista hänen omassa huoneessaan, vaikka hän usein ilmestyi lady Castlewoodin seurusteluhuoneeseen ja vierashuoneeseen ja nimitti Beatrixia "sisareksi" ja ladyä "äidiksi" tai "rouvaksi" palvelijain kuullen. Ja koska prinssi näki hyväksi käyttäytyä kokonaan veljen ja pojan tavalla, hän suuteli toisinaan Beatrixia ja lady Castlewoodia vapaudella, josta ei hänen sihteerinsä pitänyt ja joka sai eversti Esmondin suunniltaan raivosta.

Vieraat eivät olleet viipyneet kolmeakaan päivää talossa, kun John Lockwood-poloinen tuli murheellisin muodoin isäntänsä luo ja sanoi: "Mylord — tuo herra — on veikistellyt miss Lucylle (Johnin rakastetulle) ja antanut hänelle rahaa ja suukon." Minä pelkään, että eversti Esmondin mieli huojentui vähän, kun hän kuuli, että tämä palveleva kaunotar oli prinssin valittu. Hänen kuninkaallisen makunsa tiedettiin kallistuvan siihen suuntaan ja niin oli aina myöhemminkin. Erään mitä mainehikkaimman suvun, mitä suurimman valtakunnan ja Euroopan suurimpien onnettomuuksien perijä tyytyi usein laskemaan syntynsä arvon ja surunsa ranskalaisen alhaisen kamaripiian jalkojen juureen ja jälkeenpäin katumaan (sillä hän oli hurskas) tuhkapannusta otetussa tuhkassa. Sellaisten kuolevaisten vuoksi kärsivät kansakunnat, puolueet taistelevat ja soturit sotivat ja uhraavat verensä. Vuosi jälkeenpäin uhrasivat urheat miehet elämänsä, Nithsdale pakeni ja Derwentwater virui mestauspölkyllä, sillä välin kuin tuo kevytmielinen, kiittämätön olento, jonka puolesta he panivat alttiiksi ja menettivät kaiken, juopotteli rakastajatarhaareminsa kanssa petite maison'issaan Chaillot'ssa.

Esmondin täytyi, hän punastui kun täytyi sellaista asiaa toimittaa, mennä prinssin luo ja ilmoittaa varoittavasti, että se tyttö, jota hänen korkeutensa lahjoi, oli John Lockwoodin morsian, kunnollisen ja tarmokkaan miehen, joka oli palvellut kuudella sotaretkellä eikä peljännyt mitään ja joka tiesi, että se henkilö, joka nimitti itseään lordi Castlewoodiksi, ei ollut hänen nuori herransa; ja eversti kehoitti prinssiä ajattelemaan, mitkä seuraukset yhdenkin miehen mustasukkaisuudesta saattaisi koitua, ja ajattelemaan niitä muita suunnitelmia, joita hänellä nyt oli ja jotka olivat paljon tärkeämpiä kuin kamarineitsyen vietteleminen ja urhoollisen miehen nöyryyttäminen.

Mr. Esmond sai kymmenen päivän kuluessa ehkä yhtä monta kertaa varoittaa tuota nuorta kuninkaallista seikkailijaa milloin mistäkin hillittömyydestä tai vapaudesta. Prinssi otti vastaan nämä moitteet kovin kärsivällisesti lukuunottamatta tätä Lockwood-paran asiaa; silloin hän oli purskahtavinaan nauramaan ja virkkoi: "Mitä! soubrette [kamarineiti] on juorunnut amoureux'lle [rakastaja], ja Crispin on vihainen ja Crispin on palvellut ja Crispin on ollut korpraali, eikö totta? Sanokaa hänelle, että korvaamme hänen urhoollisuutensa ritarinauhalla ja palkitsemme hänen uskollisuutensa."

Eversti Esmond koetti esittää muitakin pyyntöjä, mutta prinssi polki kopeasti jalkaa ja huusi: "Assez, milord; je m'ennuge à la prêche [lopettakaa hyvä herra, saarna ikävystyttää minua]. Minä en ole tullut Lontooseen saarnoja kuulemaan." Ja jälkeenpäin hän valitti Castlewoodille, että: "le petit jaune, le noir Colonel, le marquis Misanthrope" [pieni keltanokka eversti, markiisi Ihmisvihaaja] — näillä leikillisillä nimillä suvaitsi hänen kuninkaallinen korkeutensa mainita eversti Esmondia — näännytti hänet mahtavilla ilmeillään ja siveyssaarnoillaan.

Rochesterin piispa ja ne muut herrat, jotka olivat olleet mukana hommaamassa prinssiä maahamme, kävivät hänen kuninkaallisen korkeutensa luona ja kysyivät aina Kensingtoniin saapuessaan lordi Castlewoodia, ja silloin johdatettiin heidät julkisesti hänen kuninkaallisen korkeutensa luo, joka näytteli varakreivin osaa ja otti heidät vastaan lady Castlewoodin vierashuoneessa alakerrassa tai ylhäällä omassa huoneessaan. Kaikki pyysivät häntä poistumaan talosta mahdollisimman vähän ja odottamaan siellä, kunnes hänelle annettiin merkki esiintyä. Ladyt huvittivat häntä korttipelillä, jonka ääressä prinssi vietti useita tunteja joka päivä ja ilta. Sen lisäksi hän kulutti useita tunteja juomiseen; ja sen ajan hän lörpötteli ja keskusteli kovin hauskasti, erittäinkin jos eversti oli poissa, sillä tämän läsnäolo näytti aina peloittavan häntä; ja "Colonel Noir"-parka piti tuota vihjausta käskynä ja näytti harvoin synkkää naamaansa tämän ylhäisen nuoren vangin huvitellessa. Lukuunottamatta niitä muutamia henkilöitä, joista ovenvartijalla oli luettelo, kieltäytyi lordi Castlewood vastaanottamasta perheen ystäviä, jotka saapuivat häntä tervehtimään. Se haava, minkä hän oli saanut, oli taas auennut hänen ratsastusmatkallaan, niin ilmoitettiin seurapiirille ja palvelijoille. Ja tohtori A [on melkein selvää, että se tohtori, josta rakas isäni puhuu, oli kuuluisa tohtori Arbuthnot. — R.E.W.], hänen lääkärinsä (en mainitse hänen nimeään, mutta hän oli kuningattaren henkilääkäri, skotlantilaista syntyperää ja herätti huomiota hyvyydellään ja nerokkuudellaan) määräsi, että hänen tuli pysyä aivan hiljaa, kunnes haava parani. Tämä herra, joka oli puolueemme toimeliaimpia ja vaikutusvaltaisimpia ja ne muutamat, joista jo on puhuttu, vain tiesivät koko salaisuuden; ja se säilytettiin niin suurella uskollisuudella, ja juttu, jonka tekaisimme, oli niin yksinkertainen ja luonnollinen, että ei ollut paljastuksen pelkoakaan, ellei ota lukuun prinssin omaa sopimatonta käytöstä ja seikkailunhaluista huikentelevaisuutta, joita hänen oli kovin vaikeata hillitä. Lady Castlewoodin käytöksestä ja parista vihjauksesta, mitkä hän antoi, oli helppo havaita — vaikka hän pysyi asiasta melkein vaiteliaana — kuinka syvä hänen pettymyksensä oli, kun hän huomasi sen sankarin, jota hän koko elämänsä oli halunnut palvella — ja jonka valtaanpalauttaminen oli muodostanut melkein pyhimmän osan hänen rukouksessaan — vain tavalliseksi ihmiseksi, joka ei edes ollut hyvä. Lady oli arvellut, että vastoinkäyminen oli prinssiä kasvattanut; mutta se opettaja oli pikemminkin tehnyt hänet kovaksi kuin nöyräksi. Hänen hartautensa, mikä oli todellista, ei estänyt häntä mistään synnistä, minkä, hän halusi tehdä. Prinssin keskustelu osoitti iloisuutta, kevytmielisyyttä, vieläpä riittävästi älyäkin; mutta hänen tekonsa ja puheensa ilmaisivat huikentelevaisuutta, jonka hän oli saanut niiltä irstailta hurskastelijoilta, joiden parissa hänet oli kasvatettu, ja joka kauhistutti sitä yksinkertaista ja puhdasta englantilaista ladyä, jonka vieraana hän oli. Esmond ilmaisi Beatrixille mielipiteensä prinssistä aivan avomielisesti, ja hän sai myös tämän veljen antamaan varoituksensa. Beatrix oli aivan samaa mieltä. Prinssi oli Beatrixin mielestä kovin kevytmielinen — kevytmielinen ja huoleton; hän ei voinut huomata tämän ulkonäössäkään sitä kauneutta, mistä eversti Esmond oli puhunut. Prinssillä oli huonot hampaat ja hän katsoi kummallisesti kieroon. Kuinka me saatoimme väittää, ettei hän katsonut kieroon? Hänen silmänsä olivat kauniit, mutta ne olivat epäilemättä karsaat. Beatrix kujeili hänen kanssaan pöydässä tavattoman älykkäästi; hän puhui prinssistä aina kuin poikasesta; hän oli kiintyneempi Esmondiin kuin koskaan ennen, ylisteli tätä veljelleen, ylisteli tätä prinssille, kun hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi ivailla everstiä, ja piti lämpimästi tämän puolta. "Ja jos ei teidän majesteettinne anna hänelle Sukkanauhaa, joka oli hänen isällään, sitten kun Esmondin markiisi tulee teidän majesteettinne hoviin, hirttäydyn minä omiin sukkanauhoihini tai itken silmät päästäni." "Mieluimmin kuin menetämme ne", virkkoi prinssi, "teemme hänestä arkkipiispan ja henkivartioston everstin." (Frank Castlewood kertoi minulle tästä keskustelusta, mikä oli tapahtunut aterioidessa.)

"Niin", huudahti Beatrix nauraen erikoisella tavalla — luulen kuulevani sen nytkin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuulen tuota suloista musiikkia — "niin, hänestä tulee Esmondin arkkipiispa ja Canterburyn markiisi."

"Ja mikä haluaa teidän armonne olla?" kysyi prinssi; "teidän on vain valittava paikkanne."

"Minä haluan olla hänen majesteettinsa kuningas Jaakko III:n kuningattaren hovineitien äiti — eläköön kuningas!" Ja Beatrix teki hänelle komean niiauksen ja joi hänen kunniakseen osan viiniä maljasta.

"Prinssi tarttui kiivaasti maljaan ja joi sen viimeiseen tippaan", virkkoi Castlewood; "ja minun äitini näytti kovin huolestuneelta, nousi pöydästä ja pyysi, että hänen suotaisiin poistua. Kauhea pelko minulla olisi Beatrixista, jollei hän olisi äitini tytär, Henry", jatkoi Frank. "Minä toivon — minä toivon, että tämä asia olisi jo lopussa. Sinä olet minua vanhempi ja viisaampi ja parempi, ja minä saan kiittää sinua kaikesta, ja kuolisin sinun puolestasi — kautta Yrjänän, sen tekisin; mutta minä toivon, että tämä olisi lopussa."

Kumpikaan meistä ei tuntunut viettäneen rauhallista yötä; kauheat epäilykset ja painajaiset ahdistivat Esmondin sielua. Hänen tekonsa oli ollut yksityisen kunnianhimon pyydettä, rohkea panos itsekästä päämäärää varten — hän tiesi sen. Mitäpä hän sisimmässään välitti siitä, kuka oli kuninkaana? Eikö hänen myötätuntonsa ja salainen vakaumuksensa olleet toisella puolella — kansan, parlamentin ja Vapauden puolella? Ja tässä hän nyt oli ja ajoi prinssin asiaa, prinssin, joka tuskin oli kuullut sanaa vapaus, hänen, jota pitivät välikappaleenaan katoliset papit ja vallanhimoiset naiset. Ihmisvihaajamme ei tullut paremmalle tuulelle kuultuaan tuon jutun, ja hänen surulliset kasvonsa kävivät entistäänkin synkemmiksi ja kateellisemmiksi.

X luku.

VIERAANAMME KENSINGTONISSA ON HYVIN HUOMATTAVA HENKILÖ.

Jos joku johtolanka löydettäisiin kuningatar Annan hallitusajan lopussa vallinneisiin synkkiin juonitteluihin, tahi jos joku historiankirjoittaja tuntisi halua seurata sitä, niin luulisin käyvän selväksi, että yhdelläkään kuningattaren ympärillä olevista suurista henkilöistä ei ollut politiikassaan määrättyä kantaa joka olisi ollut vapaa siitä yksityisestä ja itsekkäästä pyyteestä, jota itsekukin heistä ajoi: St. John palveli St. Johnia, Harley palveli Oxfordia, Marlborough palveli John Churchillia aina; ja sen mukaan mitä etuja he voivat saada St. Germainista tai Hannoverista, he lähettivät sinne alamaisuuden tarjouksia siellä oleville prinsseille tai kavalsivat toisen toiselle. Heidän mielestään oli toinen asia ja toinen hallitsija yhtä hyvä kuin toinenkin, jos he hänen alamaisinaan voivat saada parhaan paikan. Ja heillä oli kullakin kuten Lockitilla ja Peachumilla, Newgaten päämiehillä "Konnan oopperassa", jonka mr. Gay myöhemmin kirjoitti, toisiaan vastaan kädessään asiapapereita ja todistuksia isänmaankavalluksesta, jotka todistukset olisivat vieneet toisen hirteen, mutta kumpikaan heistä ei tohtinut käyttää asettaan, sillä he pelkäsivät sitä, mitä toinen kantoi taskussaan. Ajatelkaa suurta Marlborough'ta — koko maailman huomatuinta henkilöä, ruhtinaiden voittajaa, joka oli voitokkaasti marssinut Saksan, Flanderin ja Ranskan poikki, joka oli laatinut lakeja ulkomaiden hallitsijoille ja jota Englannissa oli palveltu kuin jumalaa — miten hänen täytyi hiipiä pois Englannista ja miten hänen luottonsa, arvonsa ja virkansa riistettiin häneltä; hänen armeijassa olevat ystävänsä sortuivat ja joutuivat perikatoon; ja hän pakoili Harley'a yhtä halpana ja voimattomana kuin köyhä velallinen viranomaista, joka tuo haastetta. Eräs paperi, jonka Harley sai haltuunsa ja joka eittämättömästi osoitti, että herttua ajoi Stuart-perheen asiaa, oli se ase, jolla valtio varainhoitaja ajoi Marlborough'n Englannista. Hän pakeni Antwerpeniin ja alkoi heti juonitella toisella puolella ja palasi Englantiin, kuten kaikki tiedämme, whigina ja hannoverilaisena.

Vaikka valtiovarainhoitaja erotti armeijasta ja valtion virkamiehistöstä joka miehen, jonka tiedettiin olleen herttuan ystävä, ja antoi avoimeksi jääneet paikat torypuolueeseen kuuluville, niin siitä huolimatta pelasi hänkin kaksinaista peliä Hannoverin ja St. Germainin välillä, ja hän odotti vain kuningattaren kuolemaa tullakseen valtion päämieheksi ja antaakseen kruunun jommallekummalle perheelle, kumpi vain hänet paremmin lahjoi tai kumpaa kansa vaati. Harleyn päämääränä oli, olipa kuningas kuka tahansa, hallita tätä; ja siinä tarkoituksessa hän anasti edellisen kuuluisan suosikin paikan ja halvensi sen sodan saavutuksia, jotka olivat tehneet Marlborough'n nimen niin mainehikkaaksi; eikä hän halveksinut enempää kuin hänen suuri kukistunut kilpailijansakaan kaikkein alhaisimpia keinoja, imarteluja tahi uhkauksia, jos ne vain vahvistivat hänen valtaansa. Jos suurin satiirikko, mitä maailma on milloinkaan tuntenut, olisi kirjoittanut Harley'a vastaan eikä hänen puolestaan, niin minkä historian hän olisi jättänyt jälkeensä kuningatar Annan viimeisistä hallitusvuosista! Mutta Swiftillä, joka ylenkatsoi koko ihmissukua, eikä vähimmin itseään, oli se uskollisen puoluetoverin ansio, että hän rakasti niitä johtomiehiä, jotka kohtelivat häntä hyvin, hän pysyi urheasti Harleyn vierellä tämän kukistuessakin, niinkuin hän urhoollisesti oli tukenut tätä tämän myötäkäymisen päivinä.

Suuri St. John, joka oli verrattoman paljon loistavampi, mahtavampi, kaunopuheisempi ja hienommin sivistynyt kuin hänen kilpailijansa, saattoi olla ihan yhtä itserakas kuin Oxford ja osasi näytellä kaksinaista osaa yhtä taitavasti kuin kaksinainen ja notkea Marlborough. Hän, joka aina puhui vapaudesta, ei karttanut vastustajiensa vainoamista ja häpeäpaaluun panoa sen enempää kuin jos hän olisi ollut Pää-Inkvisiittori Lissabonissa. Tämä arvoisa patriootti ryömi polvillaan sekä Hannoverissa että St. Germainissa; vaikka hän oli surullisen kuuluisa siitä, ettei hänellä ollut mitään uskontoa, niin hän joi maljoja kirkon ja kuningattaren kunniaksi yhtä rohkeasti kuin tyhmä Sacheverel, jota hän käytti välikappaleenaan ja jolle hän nauroi; ja pyyteitään palvellakseen ja kukistaakseen vihamiehensä hän juonitteli, imarteli, kerskaili, mairitteli ja leperteli hovisuosikille ja hiipi hovin takakäytävää yhtä hiljaa kuin Oxford, joka oli vallannut Marlborough'n paikan ja jonka paikan hän itse valtasi. Juuri tähän aikaan tapahtui lordi Oxfordin kukistuminen, aikaan, mihin minä nyt historiassani olen päässyt. Hän oli nyt joutunut valtansa viimeisiin päiviin, ja se asiamies, jota hän käytti kukistamaan Blenheimin voittajaa, koetti nyt kukistaa tuota voittajan voittajaa ja ojentaa valtiosauvaa Bolingbrokelle, joka sitä oli hartaasti halunnut.

Sen asian varalta, jota valmistettiin, tuotiin kaikki Ranskan palveluksessa olevat irlantilaiset rykmentit Boulogneen Picardie'hin, jotta Berwickin herttua tarpeen tullen voisi ne viedä kanaalin poikki — sillä he eivät enää olleet Ranskan sotureita, vaan Englannin ja Irlannin kuninkaan Jaakko III:n alamaisia. Suuren, uskollisen joukon skotlantilaisia — vaikka Skotlannissa tiedettiin myös olevan mitä toimeliaimman, päättäväisimmän ja urhoollisimman whigpuolueen, joka oli erinomaisesti ja tarmokkaasti järjestetty ja kasvatettu — tiedettiin horjumattomasti olevan kuninkaansa puolella. Kovin suuri joukko torypapistoa, aatelistoa ja ylimystöä oli maanpaossa olevan prinssin julkisia puoluelaisia; ja puolueettomain voitiin otaksua äänestävän kuningas Yrjöä tai kuningas Jaakkoa, kumpi vain sai enemmän kannatusta. Kuningatar Anna, erittäinkin viimeisinä aikoinaan, kallistui oman sukunsa puolelle. Nyt oli prinssi Lontoossa, kivenheiton päässä sisarensa palatsista; pääministerin asema oli niin horjuva, että heikon naisenkin sysäys olisi voinut saada hänet sortumaan; ja hänen seuraajaansa, Bolingbrokeen, nähden tiedämme kumman puolella hänen valtansa ja loistava kaunopuheisuutensa olisivat olleet sinä päivänä, jolloin kuningatar olisi ilmestynyt julkisesti neuvostonsa eteen ja sanonut: "Tämä, lordit, on veljeni; tässä on isäni perillinen ja hän on oleva seuraajani."

Kuningattarella oli koko edellisen vuoden ollut alituisia, toistuvia sairauskohtauksia, kuumetta ja horrostiloja; ja yhtämittaa olivat kaikki hänen seuralaisensa arvelleet hänen kuolevan. Hannoverin vaaliruhtinas oli halunnut lähettää poikansa, Cambridgen herttuan, kunniatervehdykselle tämän serkun, kuningattaren luo, kuten vaaliruhtinas sanoi, — mutta oikeastaan olemaan paikalla, kun kuolema lopetti kuningattaren vaiheet. Hänen majesteettinsa, jota varmaankin peloitti saada sellainen memento mori kuninkaallisten silmäinsä eteen, oli vihaisesti kieltänyt nuorta prinssiä tulemasta Englantiin. Hän joko tahtoi pitää tilaisuuden vapaana veljelleen, tai ei kansa, jota hän hallitsi, tahtonut tehdä ratkaisua whigpuolueen ehdokkaasta ennenkuin oli sopinut ehdoista tämän kanssa. Kuningatarta oli varmaankin äärettömästi heikontanut ja ärsyttänyt hänen kuullensa neuvostopöydän ääressä riitelevät ministerit ja epäilemättä myös omantunnonkolkutukset, hänen ministeriensä ahdistelut ja alituinen rettelöiminen ja kiihoitus hänen ympärillään. Hänen voimansa loppuivat näiden alituisten mielenkiihoitusten vuoksi ja päivästä päivään arveltiin hänen huoltensa saavan nopean lopun. Hänen majesteettinsa sairastui juuri ennenkuin varakreivi Castlewood ja hänen toverinsa tulivat Ranskasta. Pyhän Antoniuksen tuli kalvoi kuninkaallisia sääriä. Ei pidetty siis mitään kiirettä esittää hovissa nuorta lordia tahi sitä henkilöä, joka kulki hänen nimellään; ja kun herra varakreivin haava sopivasti aukeni, täytyi hänen mukavasti jäädä kamariinsa, kunnes koitti aika, jolloin hänen lääkärinsä salli hänen taivuttaa polvensa kuningattaren eteen. Heinäkuun alussa tuo vaikutusvaltainen lady, jonka kanssa meidän puolueemme on mainittu olleen yhteydessä, tuli usein Kensingtoniin tapaamaan ystäväänsä hovineitiä ja herra varakreiviä (joko todellista tahi oletettua), joka makasi sairaana lady Castlewoodin talossa.

Heinäkuun 27 päivänä kyseessä oleva lady, joka oli mitä läheisimmässä kanssakäymisessä kuningattaren kanssa, tuli kantotuolissaan lähellä olevasta palatsista ja toi pienelle seuralle Kensington Square'iin mitä tärkeimpiä tietoja. Lopullinen isku oli annettu ja Oxfordin ja Mortimerin lordi ei enää ollut valtiovarainhoitaja. Pääministerin sauvaa ei kuitenkaan vielä oltu annettu kellekään seuraajalle, vaikka lordi Bolingbroke epäilemättä sen oli saava. Ja nyt oli aika koittanut, vakuutteli kuningattaren Abigail, ja nyt tuli lordi Castlewood esittää hallitsijalle.

Sen tapahtuman jälkeen, jonka lordi Castlewood oli nähnyt ja jonka hän oli kertonut serkulleen — tämä oli viettänyt mitä kurjimman yön vihan ja mustasukkaisuuden vaivoissa pohtiessaan uudelleen tuota tapausta, tulivat ne kolme henkilöä, jotka luonto oli määrännyt Beatrixin suojelijoiksi, aivan samanlaiseen ratkaisuun: Beatrix oli poistettava tuon miehen läheisyydestä, miehen, jonka aikomukset ilmenivät liiankin selvästi ja joka ei empinyt niitä perille ajaessaan sen enempää kuin hänen isänsä oli tehnyt. Minä luulen, että Esmondin emäntä, tämän poika ja eversti Esmond olivat kaikki salaisesti harkinneet tätä asiaa mielessään: sillä kun Frank häikäilemättä alkoi puhua: "Minusta Beatrixin tulisi olla missä tahansa mieluimmin kuin täällä", virkkoi lady Castlewood: "Kiitoksia, Frank; niin olen minäkin ajatellut." Ja mr. Esmond, vaikka hän huomautti ainoastaan, että hänen asiansa ei ollut puhua, osoitti selvään olemuksensa iloisuudella, miten mieluisa tuo ehdotus hänestä oli.

"Huomaa hyvin, että sinä olet kanssamme samaa mieltä, Henry", virkkoi varakreivitär vivahdus katkeraa ivaa äänessään. "Beatrixin on parasta olla tästä kodista poissa, niinkauan kuin vieraamme viipyy; ja hänen tulisi heti poistua Lontoosta, kun tämän aamuinen asia on suoritettu."

"Mikä tämän aamuinen asia?" kysäsi eversti Esmond, sillä hän ei tiennyt mitä oli järjestetty, vaikka asiaa, mikä prinssin tuomisen jälkeen oli kaikkein tärkein — jotta nimittäin kuningatar tunnustaisi hänet — juuri suoritetuin sillä hetkellä, kun me kolme keskustelimme yhdessä.

Se hovirouva, johon suunnitelmamme nojautui ja joka oli sen pääasiamies, sekä hovihenkilääkäri ja Rochesterin piispa, jotka olivat toiseksi kaikkein tärkeimmät suunnitelmamme osanottajista, olivat pitäneet useita neuvotteluja talossamme Kensingtonissa ja muuallakin ja pohtineet, mitkä keinot olisivat parhaita nuoren seikkailijan esittämiseksi hänen sisarelleen kuningattarelle. Sen yksinkertaisen ja helpon suunnitelman, jota eversti Esmond oli ehdottanut, olivat kaikki puolueemme jäsenet hyväksyneet; ja se oli, että jonain erikoisena päivänä, jolloin ei hovissa ollut kovin monta henkilöä, prinssi ilmestyisi sinne lordi Castlewoodina ja hänen siellä palveleva sisarensa tervehtisi häntä ja tuo toinen lady johtaisi hänet kuningattaren yksityishuoneeseen. Ja riippuen hänen majesteettinsa terveydestä ja mielentilasta ja niistä asianhaaroista, mitkä vierailu saattaisi aiheuttaa, tuli jättää läsnäolevien ja prinssin itsensä päätettäväksi, oliko hänen ilmoitettava, että hän oli kuningattaren veli vaiko Beatrix Esmondin veli, joka suuteli tämän kuninkaallista kättä. Ja kun tämä suunnitelma oli järjestetty, odotimme me kaikki kovin huolestuneina toimeenpanon päivää ja merkinantoa.

Kaksi aamua tuon illallisen jälkeen, heinäkuun 27 päivänä, kun Rochesterin piispa söi aamiaista lady Castlewoodin ja tämän perheen seurassa ja kun aamiainen oli tuskin lopussa, vierivät tohtori A:n vaunut talomme edustalle Kensingtoniin, ja tohtori ilmestyi siellä olevien keskuuteen virkistäen synkänpuoleista seuraamme; sillä äiti ja tytär olivat aamulla riidelleet tuon illallispöydässä sattuneen tapahtuman johdosta ja ehkä myös muistakin, jälkeisenä päivänä tapahtuneista seikoista. Beatrixin ylpeä luonne ei kärsinyt moitteita keltään ylemmältä, vielä vähemmän äidiltään, tuolta kaikkein lempeimmältä olennolta, jota tyttö pikemminkin käski kuin totteli. Ja kun Beatrix tunsi olevansa väärässä ja että hän tuhansilla liehittelyillä (joita hän ei voinut olla käyttämättä jokaiselle miehelle, joka joutui hänen läheisyyteensä yhtä vähän kuin aurinko voi olla luomatta säteitään suuriin ja pieniin) oli kiihoittanut prinssin vaarallista ihailua ja houkutellut tämän sitä ilmaisemaan, niin hän kävi yhä itsepäisemmäksi ja julkeammaksi, kuta varmempi hän oli syyllisyydestään.

Tähän seuraan saapui siis tohtori, mutta prinssi ei ollut mukana vaan tälle tarjottiin suklaata makuuhuoneessaan, niissä tämä loikoili myöhään, nukkuen päästään viinihöyryjä, ja hän karkoitti heti hämmästyttävillä ja perin tärkeillä uutisilla sen yksityisen, toisarvoisen mielipahan, joka Castlewoodin perhettä kiusasi.

Hän kysyi vierasta. Vieras oli omassa huoneessaan Hän kehoitti Monsieur Baptistea menemään heti isäntänsä; luo, ja hän pyysi, että herra varakreivi Castlewood heti pukisi univormun ylleen ja tulisi ajelemaan tohtorin vaunuissa, jotka odottivat oven edessä.

Sitten hän ilmoitti madame Beatrixille, mikä tämän osa tuli olemaan tuossa näytelmässä. "Puolen tunnin perästä" virkkoi hän, "ovat hänen majesteettinsa ja tämän suosikkilady hengittämässä raitista ilmaa Seetrikäytävällä uuden juhlahuoneen takana. Hänen majesteettinsa saapuu puutarhakantotuolissaan, ja madame Beatrix Esmond ja tämän veli, herra varakreivi Castlewood, kävelevät yksityisessä puistossa — tässä on lady Mashamin avain — ja odottamatta he yhtyvät kuninkaalliseen seurueeseen. Mies, joka kuljettaa kantotuolia, vetäytyy pois ja jättää kuningattaren, suosikin ja hovineidin veljineen yhteen. Miss Beatrix esittää veljensä ja sitten! — ja sitten rukoilee herra piispa, että tuo kohtaus päättyisi onnellisesti, ja hänen skotlantilainen apulaisensa sanoo: amen! Kiiruhtakaa, ottakaa päähineenne, neiti Beatrix. Miksi ei hänen majesteettinsa tule huoneestaan? Toista tällaista tilaisuutta ei varmaankaan ilmaannu useaan kuukauteen."

Kuningas oli uninen ja laiska ja leväperäisyytensä vuoksi häh olikin vähällä menettää tuon tilaisuuden. Sillä kuningatar oli juuri lähtemäisillään puutarhasta, kun seuramme saapui sinne. Tohtori, piispa, hovineiti ja hänen veljensä poistuivat siis yhdessä henkilääkärin vaunuilla, ja he olivat ehkä olleet noin puoli tuntia poissa, kun eversti Esmond saapui Kensington Square'iin.

Tieto asiasta, jolle Beatrix oli mennyt, haihdutti tietenkin kaiken mustasukkaisuuden eversti Esmondin mielestä. Puolen tunnin kuluttua saapuivat vaunut takaisin. Piispa astui niistä ensin ja tarjosi käsivartensa Beatrixille, joka sitten astui niistä. Piispa nousi takaisin vaunuihin ja hovineiti saapui taloon yksinään. Me katselimme kaikki häntä yläkerran akkunasta ja koetimme lukea hänen kasvoistaan mikä oli ollut tuloksena kohtauksesta, jolta hän palasi.

Beatrix tuli vierashuoneeseen kovin kalpeana ja vavisten; hän pyysi lasin vettä, kun hänen äitinsä kiiruhti hänen luokseen, ja juotuaan sen ja pantuaan pois päähineensä hän alkoi puhua: "Voimme, kaikki toivoa parasta", virkkoi hän. "tapaaminen on aiheuttanut kuningattarelle hermokohtauksen. Hänen majesteettinsa oli kantotuolissaan Seetrikäytävällä ja hänen seurassaan oli vain lady — kun me saavuimme yksityisportista puutarhan länsipuolelta ja aloimme kävellä häneen päin tohtori seurassamme. He odottivat sivukäytävällä pensaitten takana, kun me kuljimme kantotuolia kohti. Sydämeni tykytti niin, että saatoin tuskin puhua, mutta prinssi kuiskasi: 'Rohkeutta, Beatrix', ja kulki eteenpäin varmoin askelin. Hänen kasvoilleen oli kohonnut puna, mutta hän ei pelännyt vaaraa. Hän, joka taisteli niin urhoollisesti Malplaquet'n luona, ei pelkää mitään." Esmond ja Castlewood katsahtivat toisiinsa kuultuaan tämän kohteliaisuuden, sillä kumpikaan ei pitänyt siitä.

"Prinssi paljasti päänsä", jatkoi Beatrix, "ja minä näin kuningattaren kääntyvän lady Mashamiin päin aivan kuin tiedustellen, keitä nämä kaksi olivat. Hänen majesteettinsa näytti kovin kalpealta ja sairaalta ja sitten hänen poskensa alkoivat punottaa. Suosikki antoi meille merkin lähestyä, ja minä menin heidän luokseen johtaen kädestä prinssiä, aivan kantotuolin viereen. 'Teidän majesteettinne antaa herra varakreivin suudella kättään', sanoi hänen suosikkinsa; ja kuningatar ojensi kätensä, jota prinssi suuteli taipuen polvensa varaan, hän, jonka ei tulisi polvistua kenenkään kuolevaisen eteen, olipa tämä mies tai nainen."

"'Te olette ollut kauan Englannista poissa, mylord', virkkoi kuningatar. 'Miksi ette ole ollut täällä hoivaamassa äitiänne ja sisartanne?'

"'Minä olen tullut jäämään nyt, madame, jos kuningatar niin haluaa', virkkoi prinssi kumartaen taas syvään.

"'Te olette ottanut vierasmaalaisen vaimon, mylord, ja vieraan uskonnon. Eikö Englannin kirkon oppi ollut tarpeeksi hyvä teille?'

"'Kun omaksun isäini uskon', vastasi prinssi, 'en rakasta äitiäni vähemmän enkä palvele teidän majesteettianne vähemmän uskollisesti.'"

"Tässä", virkkoi Beatrix, "antoi suosikki minulle kädellään viittauksen vetäytyä pois (ja sen minä teinkin, vaikka paloin halusta saada kuulla mitä sanottiin) ja kuiskasi jotain kuningattarelle; se sai hänen majesteettinsa säikähtämään ja kiivaasti mutisemaan muutamia sanoja prinssiin kääntyneenä ja tarttumaan kantotuolin selkänojaan. Prinssi tuli yhä lähemmäksi. Hän alkoi puhua kovin nopeasti. Minä erotin sanat: 'Isä — siunaus, anteeksianto'; ja sitten, vähän ajan perästä, lankesi prinssi polvilleen, otti rinnaltaan erään paperin, mikä hänellä oli siellä ja ojensi sen kuningattarelle, joka heti kun hän näki sen, kohotti ylös käsivartensa ja kirkaisi ja veti pois prinssiltä lähempänä olevan kätensä, jota tämä aikoi suudella. Prinssi jatkoi puhettaan ja teki kovin vilkkaita liikkeitä, löi toisinaan käsiään rintaansa ja levitti toisinaan aivan kuin sanoakseen: Tässä olen minä, veljesi, sinun vallassasi. Lady Masham juoksi kantotuolin toiselle puolelle ja polvistui hänkin ja puhui kovin tarmokkaasti. Hän tarttui omalla puolellaan olevaan kuningattaren käteen ja kohotti maasta paperin, minkä hänen majesteettinsa oli antanut pudota. Prinssi nousi ja puhui vielä jotain aivankuin hän aikoisi poistua; toisella puolella suosikki kehoitteli emäntäänsä, ja sitten hän juoksi prinssin luo ja toi tämän taas takaisin ihan kantotuolin viereen. Taas prinssi polvistui ja tarttui kuningattaren käteen, jota kuningatar ei vetänyt pois; ja prinssi suuteli sitä satoja kertoja ja mylady puhui koko ajan nyyhkyttäen ja rukoillen kantotuolin ääressä. Sillä välin istui kuningatar pökertyneen näköisenä ja rutisteli paperia toisella kädellään prinssin hyväillessä toista. Sitten hän yht'äkkiä kirkaisi terävästi useamman kerran ja sai kovan hysteerisen nauruja itkukohtauksen. 'Riittää, riittää, herra, tällä kertaa', kuulin lady Mashamin sanovan; ja kantomies, joka oli vetäytynyt juhlasalin taa, palasi huutojen hätyyttämänä. 'Hakekaa kiireesti apua', virkkoi lady Masham; ja minä juoksin tohtorin luo, joka heti tuli luoksemme Rochesterin piispan kanssa. Lady Masham kuiskasi prinssille, että hän voi toivoa kaikkein parasta ja olla huomenna valmiina; ja nyt on prinssi mennyt Rochesterin piispan taloon kohtaamaan muutamia ystäviään. Ja nyt on tuo suuri panos uskallettu", virkkoi Beatrix langeten polvilleen ja ristien kätensä. "Jumala kuningasta suojelkoon! Jumala kuningasta suojelkoon!"

Kun Beatrixin tarina oli kerrottu ja kun tuo nuori lady oli hieman tyyntynyt ja me olimme tiedustelleet häneltä prinssiä, joka oli poistunut piispa Atterburyn kanssa, ja saaneet kuulla, että hän luultavasti viipyisi poissa koko päivän; katsahdimme me Beatrixin kolme sukulaista toisiimme saatuamme tämän tiedon: Oli selvää, että samat ajatukset risteilivät kaikkien mielessä.

Mutta kuka aloittaisi asian? Monsieur Baptiste — se on, Frank Castlewood — kävi kovin punaiseksi ja katsahti Esmondiin. Eversti puri huuliaan ja taisi rummuttaa peräytymismarssia akkunaan. Lady Castlewood selosti Beatrixille ne uutiset, joiden me tiesimme kaikkea muuta kuin miellyttävän häntä.

"Me iloitsemme", virkkoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja puhuen lempeällä äänellä, "että tuo vieras on poissa."

Beatrix vetäytyi heti pois ja katsahti meihin kaikkiin kolmeen kuin vaaraa aavistaen. "Miksi olette iloisia?" kysäisi hän ja hänen povensa alkoi aaltoilla. "Niinkö pian te olette väsyneet häneen?"

"Yksi meistä on mielestämme vallan hitonmoisesti liian ihastunut häneen", huudahti Frank Castlewood.

"Ja kuka se on — tekö, mylord? Vai äitikö, joka on mustasukkainen, kun prinssi juo maljani? Vaiko perheemme päämies (tässä hän kääntyi mahtavana eversti Esmondiin päin), joka viime aikoina on nähnyt hyväksi pitää saarnoja prinssille!"

"Me emme väitä, että olet liian vapaa hänen majesteettinsa kanssa —"

"Paljon kiitoksia, rouva", virkkoi Beatrix keikahuttaen päätään ja niiaten.

Mutta hänen äitinsä jatkoi kovin tyynenä ja arvokkaana "— Me emme ainakaan ole niin sanoneet, vaikka voisimme sen tehdä, jos äiti ehkä voi sanoa sellaista omalle tyttärelleen — isäsi tyttärelle."

"Eh? mon père" [Ohoo, minun isäni], keskeytti Beatrix, "ei ollut parempi kuin muidenkaan isät." Ja hän katsahti taas everstiin.

Me kauhistuimme kaikki, kun hän lausui nuo muutamat ranskalaiset sanat. Hän jäljitteli täydellisesti ulkomaalaisen vieraamme käytöstä.

"Kuukausi sitten et ollut oppinut puhumaan ranskaa, Beatrix, etkä puhumaan pahaa isästäsi", virkkoi hänen äitinsä surullisesti.

Beatrix huomasi varmaankin kompastuksen, minkä hän kiihtymyksessään oli tehnyt, sillä hänen kasvonsa kävivät polttavan punaisiksi. "Minä olen oppinut kunnioittamaan kuningasta", virkkoi hän vastahakoisena; "ja olisi parempi, että eivät muutkaan epäilisi hänen majesteettiaan eivätkä minua."

"Jos kunnioittaisit äitiäsi hiukan enemmän, Trix", virkkoi Frank, "niin ei se sinua hiukkaakaan haittaisi".

"Minä en ole mikään lapsi", virkkoi Beatrix kääntyen häneen päin. "Me olemme tulleet toimeen kovin hyvin nämä viisi vuotta ilman sinun neuvojasi ja esimerkkejäsi, enkä minä niitä nytkään halua. Miksi ei perheen päämies puhu?" jatkoi hän; "hänhän täällä kaikki hallitsee. Eikö hänen ylhäisyytensä suo meille saarnaa nyt, kun hänen rippi-isänsä on lopettanut virren veisuun?" Prinssi oli käyttänyt eversti Esmondista melkein samoja sanoja, joita tuo häikäilemätön tyttö vihassaan toisti.

"Te osoittaudutte kovin hyväksi oppilaaksi, neiti", virkkoi eversti Esmond; ja emäntäänsä kääntyen: "Käyttikö vieraanne näitä sanoja teidän armonne kuullen vain suvaitsiko hän lausua Beatrixille yksityisesti mielipiteensä minun väsyttävästä saarnaamisestani."

"Oletko tavannut häntä yksin?" huudahti mylord syöksähtäen seisomaan ja kiroten. "Jumaliste, oletko tavannut häntä yksin?"

"Jos hän olisi täällä, niin te ette uskaltaisi minua näin loukata — ei, te ette uskaltaisi!" huudahti Frankin sisar. "Pitäkää kirosana vaimoanne varten, mylord. Täällä me emme ole tottuneet sellaisiin sanoihin. Siihen asti kuin te tulitte vallitsi äidin ja minun välillä ystävyys;, ja minä rakastin häntä silloin, kun ette hänestä välittänyt, kun olitte vuosia poissa hevosienne ja rakastajattarienne ja katolisen vaimonne luona."

"— vie", virkkoi mylord päästäen taas huuliltaan kirouksen. "Clotilda on enkeli! Kuinka sinä uskallat sanoa sanaakaan Clotildaa vastaan?"

Eversti Esmond ei voinut olla hymyilemättä, kun hän huomasi miten helposti Frankin hyökkäys torjuttiin tuolla syötillä. "Mielestäni ei nyt ole kysymys Clotildasta", virkkoi Mr. Esmond hieman pilkallisesti; "lady Clotilda on pitkien matkojen päässä Pariisissa ja valmistaa lapsen vaatteita. Nyt on kysymys lordi Castlewoodin sisaresta eikä hänen vaimostaan."

"Hän ei ole lordi Castlewood", virkkoi Beatrix, "ja hän tietää, ettei hän ole. Hän on eversti Francis Esmondin poika, ei sen enempää, ja hän käyttää väärää arvonimeä ja elää toisen kustannuksella, ja hän tietää sen." Tämä oli toinen raju hyökkäys piiritettyä linnapoloista vastaan, mutta nopea pelastus tuli toisaalta. "Pyydän toistamiseen anteeksi", virkkoi Esmond. "Jos ei minun oikeuksistani ole mitään todistuksia, niin ei minulla ole mitään oikeuksia. Jos ei isäni tunnustanut ketään perillistä, oli sinun isäsi hänen laillinen seuraajansa, ja lordi Castlewoodilla on yhtä hyvä oikeus arvoonsa ja tilukseensa kuin kellään miehellä Englannissa. Mutta se ei taas ole kyseessä oleva asia, niinkuin hyvin tiedätte. Palatkaamme siis asiaan, koska sinä haluat minun siihen sekaantuvan. Ja minun vilpitön mielipiteeni on, että se talo, missä prinssi, joka ei kunnioita ketään naista, oleskelee päivät pitkät, ei sovi nuoren naimattoman ladyn asunnoksi ja että sinun olisi parempi olla maalla kuin täällä. Prinssi on täällä suurta päämäärää varten, josta ei minkään mielettömyyden tulisi häntä estää; kun sinä siis tänä aamuna olet jalosti täyttänyt osasi, Beatrix, sinun tulisi vähäksi aikaa poistua näyttämöltä ja jättää se näytelmän toisten henkilöjen varaan."

Kun eversti, erittäin tyynenä ja kohteliaana, jommoisena hän aina toivoo esiintyneensä naisille, seisoi hänen emäntänsä hänen vierellään pöydän toisella puolella ja Frank seisoi toisella puolella piirittäen Beatrix-parkaa, joka oli sen takana; tuntui aivankuin me lähestyessämme sulkisimme häneltä tien.

[Rakas isäni sanoo aivan oikein, että hänen käytöksensä naisia kohtaan aina oli tasaisen kohteliasta. Hän kohteli minua lapsuudestani asti äärettömän lempeästi aivankuin olisin ollut pikkuinen lady. En voi muistaa (vaikka annoin siihen usein aihetta) kuulleeni häneltä koskaan karkeata sanaa. Eikä hän kohdellut vähemmän harkitusti ja lempeästi tiluksemme alhaisimpiakaan neekerinaisia. Hän ei ollut läheinen muiden kuin äitini kanssa, ja oli suloista nähdä miten tuo luottamus säilyi heidän välillään ihan viime hetkiin asti. Kaikki hänen alustalaisensa olivat hartaan kuuliaisia hänelle; ja äitini ja koko talo kilvoitteli aina häntä miellyttääkseen, ja heitä ihan kauhistutti jollain tavalla loukata häntä. Hän oli mitä nöyrin mies, tästä huolimatta, mitä vaatimattomin, mitä helpoimmin tyydytetty. Ja mr. Benson, meidän pastorimme Castlewoodista, hän, joka oli isäni luona tämän viime hetkellä, sanoi aina: "En tiedä, mikä eversti Esmondin oppi oli, mutta hän eli ja kuoli kuin harras kristitty." — R.E.W.]

Kun Beatrix kaksi kertaa oli tehnyt hyökkäyksen ja joutunut peräytymään, koetti hän nyt, kuten olin odottanutkin, naisten ultima ratiota [viimeinen keino] ja turvautui kyyneliin. Hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelistä. En ole koskaan voinut kestää hänessä enkä kenessäkään naisessa tuota tuskan ilmaisua. "Minä olen yksin", nyyhkytti hän, "teitä on kolme minua vastassa — veljeni, äitini ja sinä. Mitä minä olen tehnyt, kun te puhutte ja katsotte minuun noin epäystävällisesti? Onko minun vikani, että prinssi, kuten te sanoitte, ihailee minua? Minäkö hänet tänne toin? Teinkö minä muuta kuin sen, mitä pyysitte, kun olin hänelle ystävällinen? Ettekö te sanoneet minulle, että meidän velvollisuutemme oli kuolla hänen puolestaan? Etkö sinä, äiti, opettanut minua aamuin ja illoin rukoilemaan kuninkaan puolesta, ennenkuin edes rukoilimme omasta puolestamme? Mitä sinä minusta tahdot, serkku — sillä sinä olet minua vastaan tähdätyn salaliiton johtaja, minä tiedän sen, sir, ja että äitini ja veljeni tekevät vain sen, mitä sinä pyysit — minne sinä tahtoisit minun menevän?"

"Minä tahtoisin ainoastaan poistaa prinssiltä vaarallisen kiusauksen", virkkoi Esmond vakavasti. "Taivas varjelkoon minua sanomasta, että sinä myöntyisit; minä tahtoisin vain vapauttaa hänet siitä. Sinun kunniasi ei tarvitse mitään kaitsijaa, Jumalan kiitos, mutta prinssin julkeus tarvitsee sen. Arvonsa kautta hän on niin paljon yläpuolella kaikkia naisia, että ei voi olla muuta kuin rikollista, kun hän heitä tavoittelee. Me tahtoisimme varjella perheemme armaimman ja ihanimman tuon loukkauksen vaaralta ja siksi me toivoisimme sinun menevän, hyvä Beatrix."

"Harry puhuu kuin kirjasta", virkkoi Frank, käyttäen erästä kirouksistaan, "ja — vie, joka sana, minkä hän sanoo, on totta. Sinä et voi mitään sille, että olet kaunis, Trix, ja vielä vähemmän voi prinssi olla sinua tavoittelematta. Minä neuvon sinua välttämään vaaraa; sillä taivaan tähden, jos prinssi aikoisi kujeilla kanssasi, niin olkoonpa hän vaikka kuningas tai siksi tuleva, lukisimme Harry Esmond ja minä hänelle tuomion."

"Eikö kaksi sellaista esitaistelijaa riitä kaitsijoiksi minulle?" kysyi Beatrix hieman surullisesti; "on varmaa, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa, kun te kaksi vartioitte."

"Enhän minäkään sitä pelkää, Beatrix", virkkoi eversti Esmond, "eikä prinssi yrittäisikään, jos hän meidät tuntisi."

"Mutta tunteeko hän teidät"? huomautti lady Castlewood tyynesti. "Hän tulee maasta, missä ei naiselle pidetä minään häpeänä, jos kuninkaat heitä tavoittelevat. Lähtekäämme, rakas Beatrix! Menisimmekö Walcote'iin vai Castlewoodiin? Parempi on, että olemme kaupungista poissa; ja kun prinssi on tunnustettu hallitsijaksi ja esitaistelijamme ovat palauttaneet hänet valtaistuimelle ja hän oleskelee omassa linnassaan St. Jamesissa tai Windsorissa, voimme palata tänne omaan asuntoomme. Oletteko te samaa mieltä, Harry ja Frank?"

Voin vakuuttaa, että Frank ja Harry olivat samaa mieltä.

"Me lähdemme siis", virkkoi Beatrix kalveten hiukan. "Tänä iltana pitäisi lady Mashamin ilmoittaa minulle, miten hänen majesteettinsa kuningatar voi ja huomenna —"

"Minusta meidän olisi paras lähteä tänään, armaani", virkkoi lady Castlewood. "Me voisimme mennä vaunuissa ja viettää yön Hounslowissa ja huomenna saapuisimme Castlewoodiin. Kello on nyt kaksitoista; serkku, käske heti hankkimaan vaunut."

"Hävetkää!" huudahti Beatrix kyynelien ja nöyryytyksen kiihdyttämänä. "Te häpäisette minua julmalla varovaisuudellanne. Oma äitini ensimmäisenä epäilee minua ja tahtoo toimia vanginvartijana ja viedä minut pois. Minä en lähde kanssasi, äiti; minä en lähde kenenkään vankina. Jos tahtoisin pettää, niin luuletteko, ettei minulla olisi keinoja johtaa teidät harhaan? Oma perheeni epäilee minua. Kun ne, joiden enin tulisi minua rakastaa, epäilevät minua, on parasta poistua heidän luotaan. Minä menen, mutta menen yksin: vaikkapa sitten Castlewoodiin. Siellä olen ollut kyllin onneton ja kyllin yksinäinen; menen siis takaisin sinne, mutta säästäkää minulta ainakin se nöyryytys, että asetatte onnettomuuteeni vartijan, sillä sellaista koettelemusta en voi kestää. Minä menen, koska tahdotte, mutta minä menen yksin tai en ollenkaan. Te kolme voitte jäädä iloitsemaan onnettomuudestani; ja minä kestän sen niinkuin olen ennenkin kestänyt. Menköön ylinvangitsijani tilaamaan vaunuja, joiden tulee viedä minut pois. Minä kiitän sinua, Henry Esmond, osanotostasi tähän salaliittoon. Koko elämäni ajan sinua kiitän ja muistelen sinua; ja sinä veli ja sinä äiti, miten olen osoittava kiitollisuuttani teille siitä, että niin huolellisesti olette suojelleet kunniaani?"

Beatrix poistui huoneesta kuin keisarinna ja heitti uhmaavia silmäyksiä meihin jokaiseen, ja jätti meidät taistelun voittajiksi; mutta me olimme hämillämme ja melkein häpesimme voittoamme. Tuntui tosiaankin kovalta ja ilkeältä, että me kolme olimme liittoutuneet karkoittamaan ja nöyryyttämään tuota ihanaa olentoa. Me katsahdimme toisiimme vaiteliaina; tämä ei ollut meidän monista teoistamme tuona onnettomana aikana ensimmäinen, jonka teon me sitten, kun se oli tehty, toivoimme tekemättömäksi. Me sovimme siitä, että Beatrix poistuisi yksin, ja puhelimme keskenämme varkain ja kuiskaillen, kuten henkilöt, jotka tekevät sellaista, mikä heitä itseään hävettää.

Keskustelustamme oli ehkä kulunut puoli tuntia, kun Beatrix palasi, ja hänen olemuksessaan oli sama ylenkatseellinen sävy, mikä hänellä oli, kun hän lähti luotamme. Beatrixilla oli shagrininahkainen lipas kädessään. Esmond tiesi, että siinä olivat ne jalokivet, mitkä hän oli antanut Beatrixille lahjaksi silloin kun tämä oli herttua Hamiltonin morsian ja joita Beatrix oli niin komeasti käyttänyt tuona pahaenteisenä prinssin saapumisiltana. "Minä olen tuonut takaisin", virkkoi hän, "Esmondin markiisille sen lahjan, minkä hän suvaitsi minulle antaa aikana, jolloin hän luotti minuun enemmän kuin nyt. En milloinkaan enää ota vastaan etuja tai ystävällisyyttä Henry Esmondilta; ja palautan nämä perhetimantit, jotka kuuluivat erään kuninkaan rakastajattarelle, sille herralle, joka luuli, että minusta tulisi toinen sellainen. Oletteko jo toimittanut vaununvahtivirkanne, herra markiisi? Lähetättekö lakeijanne pitämään huolta, että en minä karkaa?" Me olimme oikeassa, mutta hän oli käytöksellään saattanut meidät kaikki väärään: Me olimme voittajia, mutta päivän kunnia tuntui olevan tuon sorretun tyttöpoloisen.

Tuo onneton lipas, joka sisälsi jalokivet, oli ensin koristettu paroonin kruunulla, kun Beatrix oli kihloissa sen nuoren herran kanssa, josta hän erosi; ja myöhemmin oli lippaan kanteen kaiverrettu herttuattaren kullattu kruunu, jota ei sallimus myöskään suonut Beatrix raukan kantaa. Lady Castlewood aukaisi koneellisesti laatikon, ajatellen tuskin mitä hän teki, ja katso, jalokivien, Esmondin lahjan ohella oli laatikossa herttuavainajan emaljoitu pienoiskuva, jonka Beatrix surupukunsa mukana oli asettanut syrjään, kun kuningas tuli taloon, ja jonka tuo huolimaton olentoparka varmaankin oli unohtanut.

"Jätätkö sinä tämänkin, Beatrix?" kysäisi hänen äitinsä ottaen pienoiskuvan lippaasta ja osoittaen julmuutta, jommoista hänessä ei usein ilmennyt; mutta on hetkiä, jolloin naisista lempeimmätkin ovat julmia, ja on voitonriemua, jota eivät enkelitkään voi tukahuttaa. [Tämä huomautus osoittaa, miten väärin ja ylenkatseellisesti parhaimmatkin miehet toisinaan arvostelevat naissukua. Lady Castlewoodilla ei ollut pienintäkään aikomusta osoittaa vahingoniloaan tyttärelleen, vaan hän osoitti ainoastaan velvollisuuden tunteesta Beatrixille tämän valitettavan erheen. — R.E.]

Kun lady Castlewood oli antanut tämän pistoksen, kauhistui hän itse sen vaikutusta. Se meni suoraan Beatrix-poloisen sydämeen. Hän punastui ja vei nenäliinan silmiensä eteen; sitten hän suuteli muotokuvaa ja pani sen povelleen. "Minä olin unohtanut sen", virkkoi hän; "virheeni sai minut unohtamaan suruni; äitini on muistuttanut minua molemmista. Jää hyvästi, äiti! Minä luulen, etten voi koskaan antaa sinulle anteeksi; meidän välillämme on särkynyt jotain, jota eivät kyyneleet eivätkä vuodet kykene korjaamaan. Olen aina sanonut, että olin yksin; sinä et koskaan rakastanut minua, et koskaan — ja olit minulle kateellinen siitä asti, kuin istuin isäni polvella. Minä siis poistun — mitä pikemmin sitä parempi; minä en voi enää kestää teidän seuraanne."

"Mene, lapsi", virkkoi hänen äitinsä kovin ankarana — "mene ja taivuta ylpeät polvesi pyytämään anteeksiantoa; mene ja rukoile yksinäisyydessä nöyryyttä ja katumusta. Sinun moitteesi eivät tuota minulle surua, vaan sen tekee sinun kova sydämesi, Beatrix-poloiseni. Hellyttäköön Jumala sen ja opettakoon Hän sinut kerran vielä äitiäsi ymmärtämään."

Jos emäntäni oli julma, niin ei häntä ainakaan milloinkaan saatu sitä myöntämään. Ladyn ylpeys voitti Beatrixinkin ylpeyden; ja jos tuolla tyttöraukalla oli ylpeä luonne, niin minä pahoin pelkään, että hän oli sen perinyt äidiltään.

XI luku.

VIERAAMME POISTUU LUOTAMME, KOSKA EMME OLE OLLEET TARPEEKSI VIERAANVARAISIA.

Beatrixin lähtö tapahtui tunnin kuluessa, ja hänen neitsyensä meni hänen mukanaan postivaunuissa, ja ajurin istuimelle asettui asestettu palvelija tien vaarojen varalta. Esmond ja Frank aikoivat saattaa vaunuja, mutta Beatrix kieltäytyi vihaisesti heidän seurastaan, ja niinpä toinen palvelija lähetettiin seuraamaan vaunuja ja häntä kiellettiin poistumasta niiden luota, ennenkuin ne seuraavana päivänä olivat sivuuttaneet Hounslow Heathin. Kun nämä kaksi muodostivat koko lady Castlewoodin miespalvelijakunnan, tuli Esmondin uskollinen John Lockwood palvelemaan tämän emäntää näiden poissaoloaikana, vaikka hän kernaammin olisikin saattanut rakastettuaan, neitsyt Lucya, kun tämä matkusti maalle.

Mieliala oli synkkä ja äänetön aterian aikana. Tuntui kuin pimeys kattaisi talon, kun Beatrixin iloiset kasvot oli sieltä poistettu. Iltapäivällä saapui kuningattaren suosikilta viesti, joka hiukan huojensi apeaa mieltämme. "Kuningatar on ollut kovin järkytetty", sanottiin kirjelipussa; "hän voi nyt paremmin ja kaikki päättyy hyvin. Olkoon lordi Castlewood valmiina sen varalta, että lähetämme häntä noutamaan."

Illan suussa saapui toinen kirjelippu: "Neuvostossa on ollut kiihkeä ottelu. Valtiovarainhoitaja on murtanut sauvansa, ja hän on kukistunut niin, ettei hän enää milloinkaan nouse; ketään seuraajaa ei ole määrätty. Lordi B:llä — on suuret whig-kutsut tänä iltana Golden Squaressa. Jos hän horjuu, ovat kuitenkin toiset uskollisia. Kuningattarella ei ole enää kohtauksia, mutta hän on vuoteen omana, ja hän on rauhallisempi. Olkaa valmiina aamulla, silloin toivon kaiken käyvän hyvin."

Prinssi saapui kotiin pian sen jälkeen kuin tämän viestin tuoja oli poistunut talosta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli piispan juomista tullut sellaiseen kuntoon, että ei hänen kanssaan tärkeistä asioista keskustelemisesta olisi ollut mitään hyötyä. Hänet autettiin kuninkaalliseen vuoteeseensa; hän nimitti Castlewoodia tuttavallisesti tämän omalla nimellä; hän unohti kokonaan näytellä sitä osaa, josta hänen kruununsa ja turvallisuutensa riippui. Oli onni, että lady Castlewoodin palvelijat olivat poissa ja että hänen puheensa kuulivat vain ne, jotka eivät halunneet häntä pettää. Hän tiedusteli jumalaista Beatrixia kuninkaallisesti nikottaen. Hänet saatiin helposti vuoteelle ja pian hän oli vaipunut sikeään uneen ja unohdukseen, jommoisella Bakkus palkitsee palvelijansa. Me toivoimme, että Beatrix olisi ollut näkemässä hänet humalassa. Pahoittelimme ehkä, että Beatrix oli poissa.

Kensington Squaren seurueesta oli eräs kyllin hupsu ratsastaakseen sinä iltana Hounslowiin coram latronibus [ryöväreistä huolimatta] ja majataloon, jota perheemme tavallisesti käytti matkustaessaan Lontoota edemmäksi. Esmond pyysi, että majatalon isäntä ei ilmoittaisi neiti Beatrixille hänen tuloaan, ja hänelle suotiin julma tyydytys saada kävellä sen huoneen oven sivuitse, jonka takana Beatrix nukkui neitsyensä kanssa, ja aamulla varhain nähdä hänen vaunujensa lähtevän liikkeelle. Esmond näki Beatrixin hymyilevän ja antavan rahaa miehelle, joka oli määrätty ratsastamaan vaunujen takana Bagshotiin asti. Beatrix näytti erottavan toisen palvelijan saattueestaan, koska tie oli vapaa ja toinen palvelija oli aseistettu; ja tämä palvelija heitti nuorelle emännälleen hyvästit kumarrellen moneen kertaan ja meni ja tilasi pullon olutta keittiöstä ja palasi palvelustoverinsa, Jussikuskin, ja hevosiensa kanssa takaisin Lontooseen.

Nuo kaksi arvon ukkelia eivät vielä olleet kulkeneet penikulmaakaan Hounslowin sivu, kun he uudestaan pysähtyivät juomaan, ja täällä he säikähtivät, kun näkivät eversti Esmondin ratsastavan ohitse. Vastaukseksi eversti Esmondin ankaraan kysymykseen selitti mies, että hänen nuori emäntänsä oli lähettänyt vain tervehdyksensä, vain sen eikä mitään muuta viestiä. Hän oli viettänyt yönsä hyvin ja oli ehtivä illansuussa Castlewoodiin. Everstillä ei ollut aikaa pitempiin puheisiin ja hän ratsasti nopeasti Lontooseen, missä hänellä oli kovin tärkeitä asioita ajettavana, kuten lukijani varsin hyvin tietää. Hänen mieltään kevensi sanomattomasti se ajatus, että Beatrix ajoi pois vaarasta. Hänen ratsunsa saapui Kensington Square'iin (kelpo Pilkku tunsi tien sinne varsin hyvin) ennenkuin edellisen illan juopunut vieras vielä oli herännyt ja päässyt kohmelostaan.

Edellisen illan suuri tapahtuma tunnettiin koko kaupungissa varhain seuraavana päivänä. Neuvostohuoneessa oli kuningattaren läsnäollessa tapahtunut ankara yhteentörmäys, ja kaikilla kahviloilla oli oma selostuksensa tuosta riidasta. Herra piispa toi nuo uutiset varhain aamulla Kensington Square'iin, missä hän odotteli kuninkaallisen herransa heräämistä yläkerrassa ja ilmoitti luottavaisena, että vieraamme julistettaisiin Walesin prinssiksi ja kruunun perilliseksi, ennenkuin päivä oli mennyt mailleen. Piispalla oli edellisenä päivänä ollut vieraanaan muutamia mitä vaikutusvaltaisimpia herroja tuosta oikeasta brittiläisestä puolueesta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli lumonnut ne kaikki, sekä skotlantilaiset että englantilaiset, sekä katoliset että valtionkirkonmiehet. "Kokouksessamme oli kveekareitakin", virkkoi piispa; "ja jos tuo muukalainen joikin hieman liikaa brittiläistä punssia ja olutta, niin kyllä hän pian tottuu paremmin noihin juomiin ja lordi Castlewoodin", virkkoi piispa naurahtaen, "täytyy kärsiä se ilkeä syytös, että hän kerran elämässään on ollut hieman humalassa. Hän joi ihanan sisarenne maljan lukemattomia kertoja ja me nauroimme sille kaikki", virkkoi piispa, "sillä ihailimme niin suurta veljen rakkautta. — Missä on tuo lumoava luonnotar ja miksi hän ei somista teidän armonne teepöytää kirkkailla silmillään?"

Lady vastasi yksikantaan, että Beatrix sinä aamuna ei ollut kotona. Herra piispalla oli liian paljon puuhaa tärkeiden asiain vuoksi vaivatakseen päätään kenenkään ladyn läsnäololla tai poissaololla, olipa tämä miten kaunis tahansa.

Olimme yhä pöydän ääressä, kun tohtori A — saapui palatsista kovin huolestuneen näköisenä. Ne mielenjärkytykset, mitkä kuningattarella edellisenä päivänä oli ollut, olivat aiheuttaneet kovin vakavia seurauksia; tohtoria oli haettu ja hän oli määrännyt kuningattarelle suoneniskentää. Long Acren haavuri oli haettu iskemään kuningattarelta suonta, ja hänen majesteettinsa oli nyt rauhallisempi ja hengitti kevyemmin. Mikä sai meidät säpsähtämään, kun kuulimme mr. Aymen nimen? "Il faut être aimable pour être aimé" [Jos tahtoo saada rakkautta, tulee olla rakastettava.], virkkoi iloinen tohtori. Esmond veti häntä hihasta ja pyysi häntä vaikenemaan. Aymen taloon oli rakas lordi Castlewood. Frankin isä, viety kuolemaan tuhoisan kaksintaistelun jälkeen.

Kuningattaren luokse ei ainakaan sinä päivänä voinut mennä vierailulle; ja kun yläkerrassa oleva vieraamme antoi merkin, että hän oli hereillä, menivät tohtori, piispa ja eversti Esmond prinssin aamuvastaanottoon ja toivat hänelle sekä iloisia että epäilyttäviä uutisia. Tohtorin täytyi pian poistua, mutta hän lupasi antaa prinssille yhtämittaa tietoja siitä, mitä tapahtui läheisessä palatsissa. Sekä hän että piispa antoivat sen neuvon, että prinssi heti, kun kuningattaren tauti saisi suotuisan käänteen, vietäisiin hänen vuoteensa ääreen, neuvosto kutsuttaisiin koolle, Kensingtonin ja St. Jamesin henkivartiostot, joihin kahteen rykmenttiin saattoi täydellisesti luottaa, sekä yksi, josta tiedettiin, ettei se ollut vastahakoinen, julistaisivat prinssin oikeaksi perilliseksi ja sen tekisi myös kuningatar neuvostonsa lordien edessä ja määräisi hänet valtaistuimen perijäksi.

Sinä päivänä viettivät prinssi ja Rochesterin piispa, eversti Esmond sihteerinään, useita tunteja lukittujen ovien takana laatien julistuksia ja kehoituksia maaseudulle, skotlantilaisille, pappissäädylle, Lontoon ja Englannin kansalaisille; näissä ilmoitettiin kolmen valtakunnan maanpakolaisperijän saapuneen, ja niihin liitettiin se tunnustus, missä hänen sisarensa tunnusti hänet valtaistuimen oikeaksi perijäksi. Taattiin täydellinen suoja vapauksille, joita kirkko ja kansa voivat pyytää. Piispa saattoi vastata kovin useiden pappien uskollisuudesta, ja nämä kehoittivat puolestaan seurakuntaansa ja virkaveljiään tunnustamaan tulevan hallitsijan pyhän oikeuden ja puhdistamaan maan kapinasynnistä.

Näiden asiapaperien laadinnan aikana saapui palatsista useampia sanansaattajia, ja nämä viestit koskivat siellä sairastavan korkean potilaan vointia. Keskipäivällä hän voi hieman paremmin; illalla hän meni taas tajuttomaksi ja houraili. Yöllä tohtori A — oli taas luonamme ja toi vähän suotuisampia tietoja; mitään äkillistä vaaraa ei ainakaan pelätty. Viimeisen kahden vuoden aikana oli hänen majesteetillaan ollut useampia samanlaisia, mutta vielä vaikeampia taudinpuuskia.

Tähän mennessä olimme laatineet puolisenkymmentä julistusta (kysyttiin suurta varovaisuutta, jotta saatiin laadituksi ne muotoon, mikä ei loukannut mitään puoluetta eikä tuottanut mielipahaa whigeille eikä dissentereillekään); ja nuori prinssi, joka pitkän työpäivän aikana tosiaankin oli osoittanut sekä kykyä ymmärtää saamiaan neuvoja että käytännöllistä älyä ja taitoa muovaillessaan lauseita, mitkä oli julaistava hänen allekirjoittaminaan, osoitti myös hyväntahtoisuutta ja harkitsevaisuutta, mitkä tulisi panna hänen ansiopuolelleen.

"Jos nämä paperit joutuisivat väärään paikkaan", virkkoi hän, "tai jos suunnitelmamme sattuisi epäonnistumaan, veisi mylord Esmondin käsiala hänet paikkaan, mistä minä kaikin mokomin tahtoisin varjella häntä; ja niinpä luvallanne jäljennän nämä asiapaperit itse, vaikka ei oikeinkirjoitus olekaan vahvimpia puoliani; ja jos ne löydetään, ei niistä joudu kiinni muut kuin se henkilö, jota ne enin koskevat"; ja sitten prinssi, ensin huolellisesti jäljennettyään julistukset, poltti ne, mitkä olivat kirjoitetut eversti Esmondin käsialalla. "Ja nyt, ja nyt herrat", virkkoi hän, "menkäämme illalliselle ja juokaamme malja naisten seurassa. Mylord Esmond, te olette luonamme illallisella tänä iltana; viime aikoihin olette suonut meille liian vähän seuraanne."

Prinssin ateriat tarjottiin tavallisesti siinä huoneessa, joka oli ollut Beatrixin makuuhuone ja sen huoneen vieressä, missä prinssi nukkui; ja hänen kestitsijöittensä velvollisuudentuntoisena tapana oli odottaa, kunnes heidän kuninkaallinen vieraansa pyysi heidän ottamaan paikkansa pöydässä; sitten vasta he istuutuivat aterioimaan. Kuten arvaatte, olivat tänä iltana vain Frank Castlewood ja hänen äitinsä odottamassa, kun illallinen ilmoitettiin, ja he ottivat vastaan prinssin, joka oli viettänyt koko päivän omassa huoneessaan, missä piispa oli toiminut hänen pääministerinään ja eversti Esmondilla oli ollut hänen neuvostonsa sihteerin virka.

Prinssin muoto ei suinkaan osoittanut mielihyvää, kun hän katsahti siihen pieneen seurueeseen, joka oli kokoontunut häntä odottamaan, eikä kuten tavallista nähnyt Beatrixin iloisten kasvojen loistavan vastaansa. Hän tiedusteli lady Castlewoodilta, missä hänen eilinen, ihana esittelijättärensä oli. Lady loi vain silmänsä alas ja sanoi tyynesti, ettei Beatrix voinut ottaa osaa illalliseen sinä iltana, eikä hänessä ilmennyt pienintäkään hämmennyksen merkkiä, mutta sensijaan Castlewood punastui eikä Esmondkaan ollut vähemmän hämillään. Luulen naisilla olevan vaistomaisen teeskentelytaidon; he tietävät luonnostaan, miten he voivat peittää tunteitaan paljon paremmin kuin täydellisimmätkään hoviherrat. Eivätkö useat heistä kuluta parasta osaa elämästään tunteittensa salaamiseen, tyranniensa imartelemiseen, peittäen hellillä hymyillä ja teennäisellä iloisuudella epäilyksensä tai surunsa ja pelkonsa?

Vieraamme nieleksi illallisensa kovin synkkänä; vasta toisen pullon jälkeen alkoi hänen korkeutensa ilostua; kun lady Castlewood pyysi lupaa poistua, lähetti kuningas Beatrixille viestin, että hän toivoi tämän saapuvan seuraavana päivänä päivälliselle, ja sitten hän alkoi juoda ja jälkeenpäin puhua, sillä olihan puheenaihetta yllinkyllin.

Seuraavana päivänä ilmoitti tiedonantajamme Kensingtoniin, että kuningatar voi hiukan paremmin ja oli ollut tunnin jalkeilla, vaikka hän ei ollut vielä tarpeeksi voimissaan ottaakseen vastaan vieraita.

Päivällispöytään oli katettu vain yhtä varten, hänen kuninkaallista korkeuttaan, ja vain nuo kaksi herraa palvelivat häntä. Meillä oli aamulla ollut neuvottelu lady Castlewoodin kanssa, ja siinä oli päätetty, että jos hänen korkeutensa tekisi muita kysymyksiä Beatrixista, niin hän saisi vastauksen perheen herroilta.

Prinssi näytti kiihtyneeltä ja levottomalta ja loi yhtämittaa katseensa oveen kuin odottaen jonkun saapuvan. Kukaan ei sentään tullut, lukuunottamatta kelpo John Lockwoodia, joka koputti ja toi ruokalajin, minkä sisällä olijat häneltä ottivat, (ateriat olivat aina järjestetyt siten; ja minä luulen keittiöneuvoston tulleen siihen käsitykseen, että nuori lordi oli tuonut mukanaan katolisen papin, joka oli käännyttänyt meidät kaikki katolisiksi ja että katoliset olivat samanlaisia kuin juutalaiset, jotka söivät yhdessä, eivätkä halunneet syödä ateriaansa kristittyjen nähden).

Prinssi koetti peittää mielipahaansa — siihen aikaan hän oli perin kömpelö teeskentelytaidossa, ja kun hän oli huonolla tuulella, oli hänen vaikea pitää tyyntä ulkomuotoa, — ja kun hän oli muutamia kertoja kovin nolosti yritellyt pakinoida iloisesti, hän joutui piankin itse asiaan ja virkkoi niin rauhallisena kuin vain taisi lordi Castlewoodille, että hän toivoi ja pyysi, että lordin äiti ja sisar ottaisivat osaa illalliseen sinä iltana. Kun aika tuntui hänestä pitkäveteiseltä eikä hän saanut liikkua ulkona, niin eikö miss Beatrix pitäisi hänelle seuraa korttipelissä?

Silloin lordi Castlewood katsahti Esmondiin ja saatuaan tältä merkin, hän ilmoitti hänen kuninkaalliselle korkeudelleen [Lontoossa me nimitimme prinssiä aina kuninkaalliseksi korkeudeksi, vaikka naiset itsepäisesti sanoivatkin häntä kuninkaaksi], että hänen sisarensa Beatrix ei ollut Kensingtonissa ja että hänen perheensä oli nähnyt parhaaksi, että hän poistui kaupungista.

"Ei ole Kensingtonissa!" virkkoi prinssi. "Onko hän sairas? Eilen hän oli terve; miksi hän poistui kaupungista? Tapahtuiko se teidän määräyksestänne vai eversti Esmondinko, joka näyttää olevan tämän talon isäntä?"

"Ei tämän talon, sir", virkkoi Frank kovin ylevästi, "vaan ainoastaan maalla olevan sukutilamme, jonka hän on meille antanut. Tämä on äitini talo ja Walcote on isäni talo; ja markiisi Esmond tietää, että hänen on vain huomautettava palauttaakseni hänelle omaisuutensa."

"Markiisi Esmond! — markiisi Esmond", virkkoi prinssi tyhjentäen maljansa, "sekaantuu liian paljon minun asioihini ja ottaa liian suuria vapauksia minulle tekemänsä palveluksen vuoksi. Jos haluatte, että Beatrix myöntyy teidän kosintaanne siten, mylord, että te suljette hänet vankeuteen, niin tietäkää, että ei naista sillä tavalla voiteta."

"Minä en tiennyt, sir, että olin puhunut teidän kuninkaalliselle korkeudellenne kosineeni neiti Beatrixia."

"Pyh, pyh, monsieur! Meidän ei tarvitse olla taikureita huomataksemme sen. Se paljastuu joka hetki. Te olette mustasukkainen, mylord, ja tuo hovineiti ei voi luoda katsettaankaan toisiin, kun te jo alatte murjottaa. Teidän menettelynne, monsieur, on arvotonta — se ei ole kohteliasta — se on, on lâche, niin juuri, lâche" [veltto, huolimaton], (prinssi puhui kovin nopeasti ranskaksi ja joka lauseella sai kiihtymys hänessä enemmän valtaa). "Minä tulen taloonne. Minä uskallan elämäni, minä vietän aikani ennui'ssa [ikävä], minä antaudun teidän uskollisuutenne varaan; minulla ei ole muuta seuraa kuin teidän ylhäisyytenne saarnat tai tuon ihailtavan nuoren ladyn keskustelu; ja te riistätte hänet minulta ja te, te olette rauhallisia. Merci, monsieur! [kiitoksia, herra!] Minä kiitän teitä, kun minulle ilmaantuu mahdollisuuksia; minä tiedän miten palkitsen hieman nenäkkään palveluksen, mylord — hieman nenäkkään palveluksen. Kuluneen kuukauden aikana on teidän holhoojan ilmeenne kiusannut minua vallan sanomattomasti. Te muka tarjoatte minulle kruunun ja käskette minun ottamaan sen polvillani kuin kuningas Juhana — niinkö? Minä tunnen historian, monsieur, ja nauran tyytymättömille parooneille. Minä ihailen neitiä ja te lähetätte hänet vankilaanne; minä saavun taloonne ja te epäilette minua. Minä poistun täältä, monsieur, vielä tänä iltana poistun täältä. Minulla on muita ystäviä, jotka ovat kyllin uskollisia epäilläkseen minua. Jos minulla on Sukkanauhoja antaa, niin annan niitä aatelismiehille, jotka eivät ole niin valmiit ajattelemaan pahaa. Tuokaa minulle vaunut ja antakaa minun poistua tästä paikasta tai antakaa ihanan Beatrixin palata. Minä en halua teidän vieraanvaraisuuttanne tuon ihanan olennon kustannuksella riistämällä häneltä vapauden."

Tätä kiihkeätä puhetta prinssi säesti nopein liikkein jommoisia ranskalaiset käyttävät, ja hän puhui sen kansan kieltä — ja hän harppaili edestakaisin pitkin lattiata hehkuvin kasvoin ja kädet vihasta vavisten. Hän oli kovin hento ja heikko toistuvan sairauden ja ainaisen hurjastelun vuoksi. Sekä Castlewood että Esmond olisivat voineet musertaa hänet polvensa päällä ja puolen minuutin ottelussa tehdä hänestä lopun; ja tässä hän nyt loukkasi meitä molempia eikä paljon yritellytkään peittää meiltä kahdelta joiden kunniaa se enimmän koski, sitä intohimoa, jota hän tunsi perheemme nuorta ladyä kohtaan. Lordi Castlewood vastasi prinssin sanatulvaan kovin ylevästi ja yksinkertaisesti.

"Sir", virkkoi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee unohtaa, että toiset teidän asianne edestä panevat alttiiksi elämänsä. Kovin harvat englantilaiset, Jumalan kiitos, tahtoisivat vahingoittaa teidän pyhää olemustanne mutta monikaan heistä ei haikailisi käydä meihin käsiksi. Meidän henkemme on teidän ja kaikki mikä on meidän, lukuunottamatta kunniaamme."

"Kunniaa! pyh, sir, kuka on aikonut teidän kunniaanne loukata?" kysyi prinssi ärtyneenä.

"Me pyydämme, ettei teidän kuninkaallinen korkeutenne koskaan aikoisikaan sitä vahingoittaa", virkkoi lordi Castlewood syvään kumartaen. Koska ilta oli kuuma, olivat akkunat avoinna sekä puistoon että kadulle päin. Eversti Esmond kuuli suljetun oven läpi vartijan huutavan tuntia rakennuksen vastakkaisella puolella. Hän aukaisi oven, joka johti prinssin huoneeseen. Martin, se palvelija, joka oli ratsastanut Beatrixin kanssa Hounslowiin, poistui paraikaa huoneesta, kun Esmond sinne saapui; ja kun palvelija oli mennyt, huusi vartija taas virttään: "Kello on kymmenen lyönyt ja on tähtikirkas ilta"; Esmond virkkoi prinssille matalalla äänellä: "Teidän kuninkaallinen korkeutenne kuulee tuon huudon?"

"Apres, monsieur?" [Entä sitten?] virkkoi prinssi.

"Minun tarvitsee vain viitata hänelle akkunasta ja lähettää hänet viidenkymmenen metrin päähän saadakseni hänet tänne vartioston kanssa — ja luovuttaakseni hänelle sen henkilön, joka nimittää itseään Jaakko III:ksi ja jonka vangitsemisesta parlamentti, on luvannut 500 punnan palkinnon, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne näki, kun ratsastimme Rochesterista. Minun ei tarvitse muuta kuin tehdä tuo ilmoitus ja sen minä Jumalan kautta, joka minut on luonut, tekisinkin, jos luulisin, että prinssi ei kunniansa vuoksi lakkaisi tahraamasta meidän kunniaamme. Mutta Englannin ensimmäinen gentlemanni tietää velvollisuutensa liian hyvin unohtaakseen itsensä alhaisimpain parissa tai pannakseen kruununsa vaaraan häpeällisen teon vuoksi."

"Onko teidän ylhäisyydellänne mitään sanomista", kysyi prinssi kääntyen Frank Castlewoodiin päin vihasta ihan kalpeana, "mitään uhkauksia tai loukkauksia, joilla teitä haluttaisi lopettaa tämän miellyttävän illan huvit?"

"Minä yhdyn perheemme päämieheen", virkkoi Castlewood kumartaen vakavana. "Mihin aikaan meillä on kunnia palvella prinssiä aamulla?"

"Te voitte palvella Rochesterin piispaa varhain; te pyydätte häntä tuomaan vaununsa tänne ja valmistamaan minulle huoneen omassa talossaan tai jossain turvallisessa paikassa. Kuningas on kauniisti palkitseva teidät, olkaa siitä varmat, kaikesta, mitä te olette tehneet hänen hyväkseen. Minä toivotan teille hyvää yötä ja menen nukkumaan, jollei markiisi Esmond suvaitse kutsua virkaveljeään, yövartijaa, jossa tapauksessa minun täytyy viettää yö Kensingtonin vartiostossa. Voikaa hyvin; olkaa varmat, että muistan teitä! Lordi Castlewood, voin tänä iltana mennä vuoteeseen ilman kamaripalvelijan apua." Ja prinssi lähetti meidät pois kumartaen ilkeästi ja lukitsi puhuessaan oven, joka johti ruokailuhuoneeseen, sekä myös sen, josta me poistuimme. Se johti siihen pieneen kamariin, joka oli Frank Castlewoodin eli Monsieur Baptisten huostassa ja josta Martin oli saapunut, kun eversti Esmond vähän aikaa sitten näki hänet siinä huoneessa.

Varhain seuraavana aamuna saapui piispa ja hän sulkeutui vähäksi aikaa herransa kanssa tämän huoneeseen, missä prinssi neuvonantajalleen paljasti sen vääryyden, mitä hän oman selityksensä mukaan oli saanut kärsiä Esmond perheen herroilta. Arvoisa kirkkoruhtinas tuli neuvottelusta kovin tyytyväisen näköisenä. Hän oli kovin aloitekykyinen mies sekä mitä taatuimmin uskollinen, ja hän oli älykäs ja omasi neroa ja monia hyviä ominaisuuksia; mutta hän oli kärkäs moittimaan ja mitä kateellisin luonteeltaan eikä voinut olla riemuitsematta minkään suosikin sortumisesta; ja hän oli vasten tahtoaankin mielissään, kun hän kuuli, että Esmondin ministeristön aika oli lopussa.

"Minä olen tyynnyttänyt vieraanne", virkkoi hän tullessaan noiden kahden herran ja lady Castlewoodin luo, jolle myös oli hiukan selostettu edelliseniltaista väittelyä. (Me annoimme ladylle sellaisen selityksen, että prinssi suuttui vain siksi, että epäilimme hänen tarkoituksiaan Beatrixin suhteen ja että hän poistui, koska olimme epäilleet hänen kunniaansa). "Mutta luulenpa, kun otamme kaiken lukuun, että on parempi, että prinssi poistuu tästä talosta; ja sitten, lady Castlewood", virkkoi piispa, "voi kaunis Beatrix palata."

"Hänellä on yhtä hyvä koti Castlewoodissa", virkkoi lady, "siksi kunnes kaikki on selvillä."

"Sinä saat arvonimesi, Esmond, minä lupaan sen", virkkoi hyvä piispa puhuen kuin pääministeri. "Prinssi on suhtautunut mitä jaloimmin teidän pieneen eilisiltaiseen erimielisyyteenne, ja minä vakuutan, että hän on kuunnellut minun saarnaani yhtä hyvin kuin eräiden toistenkin saarnoja", virkkoi tohtori kujeilevasti. "Hänellä on kovin ylevät ja jalot luonteenominaisuudet, vaikka hän onkin naisiin nähden heikko, mikä on ominaista hänen suvulleen, ja se heikkoushan on tunnettu lukemattomissa suosituissa hallitsijoissa kuningas Davidista lähtien."

"Mylord, mylord", huudahti lady Esmond, "minua kauhistaa, että te arvostelette noin keveästi sellaista käytöstä sukupuoltamme kohtaan, ja sitä, mitä te sanotte heikkoudeksi, sanon minä valitettavasti synniksi."

"Syntiähän se onkin, hyvä ystävä", virkkoi piispa kohauttaen olkapäätään ja nuuskaten, "mutta ajatelkaapa minkälainen syntinen kuningas Salomon oli, vieläpä siitä huolimatta, että hänellä oli tuhannen vaimoa."

"Riittää jo, mylord", virkkoi lady Castlewood punastuen kauniisti, ja hän poistui huoneesta hyvin arvokkaana.

Pian saapui sinne prinssi hymy kasvoillaan, ja jos hän oli loukkaantunut meihin edellisenä iltana, niin ei hän sitä ainakaan nyt osoittanut. Hän tarjosi meille kummallekin kätensä kovin kohteliaasti. "Jos kaikki piispanne saarnaavat yhtä hyvin kuin tohtori Atterbury", virkkoi hän, "niin en tiedä, herrat, kuinka minun käy. Puhuin kovin ajattelemattomasti, mylordit, eilen illalla ja pyydän anteeksi teiltä molemmilta. Mutta en saa enää jäädä", virkkoi hän, "aiheuttamaan loukkauksia hyville ystäville ja pidättämään kauniita tyttöjä kotoaan poissa. Herra piispa on löytänyt minulle turvallisen paikan tässä aivan lähellä apulaisen talossa; häneen piispa voi luottaa, ja hänen vaimonsa on niin ruma, että siellä ei ole mitään vaaraa. Me poistumme tuohon uuteen asuntoomme; minä jätän hyvästit ja kiitän teitä osakseni tulleista lukemattomista ystävyydenosoituksista. Missä on emäntäni, että voin jättää hänelle jäähyväiset, jotta pian voisin ottaa hänet vastaan omassa talossani, missä ystävilläni ei tule olemaan mitään syytä riidellä kanssani."

Pian saapui lady Castlewood ja punastui kovin suloisesti ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, kun prinssi armollisesti hyvästeli häntä. Hän näytti niin viehättävältä ja nuorelta, että tohtori ei voinut kujeilevaan tapaansa olla puhumatta hänen kauneudestaan prinssille, jonka kohteliaisuus sai hänet taas punastumaan ja näyttämään vieläkin viehättävämmältä.

XII luku.

SUURI SUUNNITELMA JA KUKA SEN TEKI TYHJÄKSI.

Samoin kuin salamusteella kirjoitetut kirjaimet paljastuvat jouduttuaan tulen kuumuuteen ja häviävät uudestaan ja jättävät paperin valkoiseksi heti kun se jäähtyy, samoin myös satojen korkea-arvoisten, prinssiä tukevain miesten nimet, jotka olivat kirjoitetut meidän yksityisluetteloihimme, olisivat näkyneet kyllä suuressa salaliittoluettelossa, jos luettelomme olisi joutunut päivänvaloon. Miten suuret kansanjoukot olisivat tunkeutuneet esiin ja antaneet nimensä ja vakuuttaneet uskollisuuttaan, sitten kun vaara oli ohitse. Mitkä lukemattomat whigit, jotka nyt ovat korkeassa asemassa, ja tuon kaikkivaltiaan pääministerin välikappaleita, silloin halveksivat mr. Walpolea. Jos koskaan kilpailu on voitettu harvojen miehekkyyden ja päättäväisyyden avulla vaaran hetkellä, jos se koskaan on menetetty niiden kavalluksen ja heikkouden tähden, joilla oli kortit käsissään ja jotka olisivat voineet niillä pelata, tapahtui se siinä paljon merkitsevässä pelissä, joka pelattiin seuraavan kolmen päivän kuluessa ja jossa maailman jaloin kruunu oli panoksena.

Lordi Bolingbroken käytöksestä voivat ne, jotka olivat meidän nyt johtamamme suunnitelman takana, nähdä varsin hyvin, että hän ei ollut luotettava. Jos meidän prinssimme sai enemmistön kannatuksen, oli lordin armollisin tarkoitus äänestää häntä; jos hannoverilainen puolue toi maahan hallitsijansa, niin kuka olisi ollut valmiimpi lankeamaan polvilleen ja huutamaan: "Eläköön kuningas Yrjö'"? Ja hän petti molemmat prinssit, mutta aivan sopimattomaan aikaan. Kun hänen olisi tullut voimakkaasti liittyä kuningas Jaakkoon, hän epäröi ja liehitteli whigeja; ja kun hän oli alentunut antamaan mitä liioittelevimpia ystävyyden lupauksia, joita vaaliruhtinas syystä halveksi, hän osoitti heidän ylenkatseensa oikeutuksen pakenemalla, turvautuen luopiona palvelemaan St. Germainia, juuri silloin kuin hänen olisi tullut pysyä sieltä erillään. Ja siinäkin hovissa halveksittiin häntä, samoin kuin sitä ennen olivat tehneet ne miehekkäät ja päättäväiset miehet, jotka olivat luoneet vaaliruhtinaan vallan Englannissa. Hän oli kirjoittanut oman nimensä jokaiseen petossyytökseen, jonka hänen vihamiehensä olivat häntä vastaan tehneet, ja kuningas ja vallantavoittelija voivat kumpikin näyttää St. Johnin omakätisiä, sinetöityjä todistuksia tämän kavalluksista.

Ystävämme pitivät tarkkaa huolta hänen toimenpiteistään, samoinkuin myös rohkean ja rehellisen whigpuolueen, joka ei toimiaan peitellytkään. He tahtoivat tuoda maahan vaaliruhtinaan ja käyttivät kaikkia vallassaan olevia keinoja päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt oli lordi Marlborough heidän toimissaan. Kun toryt olivat karkoittaneet hänet vallasta, oli se vienyt tuon suuren päällikön heti whigien puolelle. Me kuulimme, että hän oli tulossa Antwerpenistä; ja hän saapui tosiaankin kuningattaren kuolinpäivänä Englannin mantereelle. Suuri osa armeijaa oli aina mainehikkaan johtajansa puolella, ja armeijassa olevat torytkin olivat vihaisia siitä epäoikeutetusta vainosta, jota whig-upseerien täytyi kärsiä. Näiden johtajat olivat Lontoossa ja heitä johti eräs maailman rohkeimmista miehistä, skotlantilainen Argylen herttua, jonka kunniallinen ja urhea toiminta seuraavana päivänä saattoi tämän seikkailun ansaitsemaansa loppuun: hän auttoi nykyisen kuningassuvun Englannin valtaistuimelle.

Sillä välin syntyi suuria erimielisyyksiä niiden neuvonantajien kesken, jotka ympäröivät prinssiämme, siitä, mitä suunnitelmaa prinssin tuli noudattaa. Hänen hovissa oleva naislähettiläänsä, joka kuvitteli huomaavansa joitakin parannuksen oireita kuningattaressa, kehoitti odottamaan muutamia päiviä tai ehkä vain tunteja, kunnes prinssi voitaisiin viedä kuningattaren vuoteen ääreen ja hän tunnustaa tämän perilliseksi. Mr. Esmond tahtoi, että prinssi marssisi sinne muutamien ratsuvartiojoukkojen saattamana ja esittäisi itsensä julkisesti neuvostolle. Koko heinäkuun 29-30 päivän välisen yön oli eversti viettänyt sotilassäätyyn kuuluvain herrain parissa, joita tässä on tarpeetonta nimitellä; ehkä riittää, kun sanon, että useilla heistä oli tavattoman korkea arvo armeijassa ja että erittäinkin yksi heistä oli eräs kenraali, joka saatuaan kuulla Marlborough'n olevan tulossa toisen puolueen miehenä, heilutteli kainalosauvaansa päänsä päällä ja hurrasi mielissään, toivoen saavansa marssia tätä löylyttämään. Kolmesta valtiosihteeristä tiesimme yhden olevan liittolaisemme. Towerin päällikkö oli puolellamme; ne kaksi komppaniaa, mitkä oli sijoitettu Kensingtonin kasarmiin, olivat varmoja, ja saimme hyvin nopeita ja tarkkoja tietoja kaikesta mitä tapahtui palatsissa.

Keskipäivällä heinäkuun 30 päivänä tuli prinssin ystäville viesti, että valtioneuvostolla oli istunto Kensington-palatsissa ja että siellä olivat koolla heidän ylhäisyytensä Ormond ja Shrewsbury, Canterburyn arkkipiispa ja nuo kolme valtiosihteeriä. Tuntia myöhemmin tuotiin kiireellinen tieto, että nuo kaksi suurta whig-herttuaa, Argyle ja Somerset, olivat kutsumatta tunkeutuneet neuvostohuoneeseen ja asettuneet istumaan pöydän ääreen. Kun istunto oli lopussa, oli koko seurue mennyt kuningattaren huoneeseen, missä tämä makasi kovin heikkona, mutta vielä tajuissaan; ja lordit olivat suositelleet hänen ylhäisyyttään herttua Shrewsburya sopivimmaksi henkilöksi valtiovarainhoitajan avoimeen paikkaan: hänen majesteettinsa antoi Shrewsburylle valtiovarainhoitajan sauvan, kuten kaikki tiedämme. "Ja nyt", kirjoitti tiedonantajani hovista, "nyt tai ei koskaan on oikea aika."

Tosiaankin oli nyt, jos koskaan, oikea aika. Huolimatta whig-herttuoista oli meidän puolellamme yhä suurin osa neuvostoa; ja Esmond, jolle tuo viesti oli tuotu (viestinlähettäjämme hovissa ei tietänyt, että prinssi oli poistunut asunnostaan Kensington Squaresta) sekä hänen urhea nuori adjutanttinsa, Frank Castlewood, pukeutuivat sotisopaan ja ottivat lyhyet jäähyväiset armaalta ladyltään, joka syleili ja siunasi heitä kumpaakin ja meni huoneeseensa rukoilemaan, että se suuri asia, joka nyt oli odotettavissa, saisi onnellisen päätöksen.

Castlewood kiiruhti kasarmiin varoittamaan vartioston kapteenia ja sitten hän meni "Kuninkaan Vaakunan" kapakkaan Kensingtoniin, jonne meidän ystävämme olivat kokoontuneet; he olivat tulleet kaksi- ja kolmehenkisissä seurueissa, joko ratsain tai vaunuissa, ja olivat kokoontuneet yläkerran kamariin, missä heitä oli kaikkiaan viisikymmentäkolme; heidän palvelijansa, joita myös oli neuvottu tuomaan aseita, olivat alhaalla kapakan puutarhassa, missä heille tarjottiin juomia. Tästä puutarhasta johtaa pikkuinen portti palatsitielle, ja oli järjestetty niin, että sekä herrat että palvelijat kulkisivat siitä saatuaan merkin ja sen henkilön ilmestyttyä, jota kaikki odottivat. Meidän seurassamme oli kuuluisa upseeri, hän oli sotavoimien ylipäällikön jälkeen korkein arvoltaan, hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua; hän oli ollut neuvoston istunnossa. Hänen seurassaan oli kaksi muuta kenraaliluutnanttia, yhdeksän kenraalimajuria ja brigaadipäällikköä, seitsemän everstiä, yksitoista parlamentin pääriä ja kaksikymmentäyksi Alahuoneen jäsentä. Sekä palatsin sisä- että ulkopuolella oleva vartiosto oli meidän puolellamme, kuningatar oli meidän puolellamme, samoin neuvosto (lukuunottamatta kahta whig-herttuaa, joiden olisi täytynyt taipua): päivä oli meidän, ja tykyttävin sydämin kulki Esmond nopeasti Kensington Malliin, missä hän edellisenä iltana oli eronnut prinssistä. Kolmeen yöhön ei eversti ollut mennyt vuoteeseen; viimeisen yön hän oli käyttänyt prinssin ystävien kokoamiseen, sillä suurimmalla osalla hänen ystäviään ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä toimenpiteestä, joka nyt oli joutunut ratkaisuun, ennenkuin heille ilmoitettiin, että prinssi oli mieskohtaisesti paikalla ja että heitä tarvittiin loppuotteluun. Edellisen yön oli herramme, joka epäili hänen kuninkaallista korkeuttaan ja pelkäsi, että hän petkuttaisi meitä ja karkaisi pakolaiskaunottarensa perästä, jos totuus on ilmaistava, viettänyt "Vinttikoira" kapakassa, vastapäätä lady Castlewoodin taloa Kensingtonissa, silmät talon oveen luotuina, että ei prinssi pääsisi siitä pujahtamaan. Sitä edellisen yön hän oli viettänyt ratsusaappaat jalassa "Kruunu" majatalossa Hounslowissa, missä hänen tietenkin koko yön piti olla valppaana, jotta edes vilahdukselta saisi aamulla nähdä Beatrixin. Ja kohtalo oli määrännyt niin, että hänen piti ratsastaa ja valvoa vielä neljäskin yö, ennenkuin hänen tehtävänsä päättyi.

Hän juoksi apulaisen taloon Kensington Malliin ja kysyi mr. Batesia, millä nimellä prinssi nyt kulki. Apulaisen vaimo sanoi, että mr. Bates oli anivarhain aamulla poistunut ratsusaappaat jalassa ja ilmoittanut menevänsä Rochesterin piispan taloon Chelsea'hin. Mutta piispa itse oli ollut Kensingtonissa kaksi tuntia sitten hakemassa mr. Batesia ja palannut vaunuillaan omaan taloonsa saatuaan kuulla, että tuo herra oli mennyt sinne häntä tapaamaan.

Tämä poissaolo oli mitä epäsuotuisinta, sillä tunninkin viivytys saattoi maksaa kuningaskunnan. Kun ei Esmondilla ollut muuta neuvona, hän kiiruhti "Kuninkaan Vaakunaan" ja ilmoitti siellä koolla oleville herroille, että mr. George (siellä nimitimme me prinssiä sillä nimellä) ei ollut kotona, mutta että Esmond meni häntä hakemaan; ja hän otti erään kenraalin vaunut, mitkä sattuivat siellä olemaan ja ajoi maaseudun läpi Chelsea'hin, siellä olevaan piispantaloon.

Portinvartija sanoi, että kaksi herraa oli hänen ylhäisyytensä luona, ja Esmond juoksi tämän vahdin ohi piispan työhuoneen lukitun oven eteen, jota hän kolkutti, ja päästettiin pian sisään. Piispan vieraista oli toinen pappistoveri ja toinen apotti G —.

"Missä on mr. George?" virkkoi mr. Esmond; "nyt on oikea aika." Piispa näytti pelästyneeltä. "Minä menin hänen asuntoonsa", virkkoi hän, "minulle sanottiin, että hän on tullut tänne; palasin niin nopeasti kuin vaunut kykenivät minut tuomaan, eikä hän ollut täällä käynytkään."

Eversti Esmond päästi kirouksen — hän ei voinut muuta sanoa heidän kunnianarvoisuuksilleen — ja juoksi taas rappusia alas ja pyysi kuskia, joka oli vanha ystävä ja sotatoveri, ajamaan kuin jos hän hyökkäisi isäntänsä kanssa ranskalaisia vastaan Wynendaelissa, ja puolessa tunnissa he olivat uudestaan Kensingtonissa.

Esmond meni taas apulaisen taloon. Mr. Bates ei ollut palannut. Everstin täytyi tyhjin toimin palata "Kuninkaan Vaakunassa" olevien herrojen luo, jotka tällä välin olivat käyneet kovin kärsimättömiksi.

Kun kapakan akkunasta katselee puutarhamuurin yli saattaa nähdä Kensington-palatsin edessä olevan tasangon, palatsin portin (jonka edessä ministerien vaunut olivat) ja kasarmirakennuksen. Katsellessamme tästä akkunasta ja keskustellessamme synkästi, kuulimme hetken päästä torvien toitotusta, ja muutamat meistä juoksivat eteisen akkunaan, josta on näköala Kensington High Streetille, ja me näimme ratsuväkirykmentin saapuvan.

"Se on Ormondin henkivartioväki", virkkoi eräs.

"Ei, Jumalan tähden, se on Argylen vanha rykmentti", virkkoi kenraalini ja löi maahan kainalosauvallaan.

Se olikin Argylen rykmentti, joka oli tuotu Westminsteristä ja joka vaihtui Kensingtoniin sen rykmentin paikalle, johon me voimme luottaa.

"Oi Harry!" virkkoi eräs siellä olevista kenraaleista, "sinä synnyit onnettoman tähden alla. Minä alan luulla, että ei ole mitään herra Yrjänää eikä herra Lohikäärmettäkään. Enhän minä välitä päärin arvosta, — meidän nimemme on niin vanha ja kuuluisa, että pelkkä lordi Lydiardin arvonimi ei minulle mitään merkitsisi, — mutta sinähän lupasit minulle tilaisuuden taistella Marlborough'ta vastaan."

Meidän keskustellessamme, saapui Castlewood huoneeseen kiusaantuneen näköisenä.

"Mitä uutisia, Frank?" kysyi eversti. "Tuleeko mr. George vihdoinkin?"

"Paha hänet periköön, katsohan!" virkkoi Castlewood ojentaen erästä paperia. "Minä löysin sen tuon kirjan välistä — tuon, mikä se taas onkaan, 'Eikum Basilikum'. Tuo Martin hylky pani sen sinne; hän sanoi, että hänen nuori emäntänsä käski hänen niin tehdä. Se oli osoitettu minulle, mutta se oli tarkoitettu prinssille, minä tiedän sen, ja minä mursin sinetin ja lu'in sen."

Koko upseeriseura tuntui liukuvan olemattomiin Esmondin silmissä, kun hän luki tuon paperin. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan: "Beatrix Esmond on lähetetty vankeuteen Castlewoodiin, missä hän rukoilee onnellisempien päivien koittoa."

"Voitko arvata, missä prinssi on?" kysyi Castlewood. "Kyllä", vastasi eversti Esmond. Hän tiesi varsin hyvin. Vaistomme sanoivat meille, minne tuo petturi oli paennut.

Esmondilla oli voimaa hajoittaa seura ja sanoa: "Herrat, minä pelkään pahoin, että ei mr. George tule olemaan tänään täällä. Jotain on tapahtunut — ja — ja minä pelkään kovin, että hänelle tapahtuu jokin vahinko, joka estää hänen tulonsa. Kun olette saaneet päivällisryyppynne, on parasta maksaa lasku ja mennä kotiin. Siellä, missä ei ole pelaajaa, ei voi olla peliäkään."

Muutamat herroista poistuivat virkkamatta sanaakaan; toiset menivät kohteliaina tiedustelemaan hänen majesteettinsa terveydentilaa. Pieni armeijamme häipyi pimeyteen, josta se oli nostettu; kirjoituksia ja julistuksia ei oltu käytetty ketään kehoittamaan. Vain harvoja upseereja ja parlamentin jäseniä oli yöllä kutsuttu aamiaiselle "Kuninkaan Vaakunaan" Kensingtoniin; ja nyt he olivat pyytäneet laskunsa ja poistuneet.

XIII luku.

ELOKUUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ 1714.

"Tietääkö emäntäni tästä?" kysyi Esmond Frankilta kun he kulkivat kotiin päin.

"Äitini löysi kirjeen tuon kirjan välistä pukeutumispöydältä. Hän on kirjoittanut sen ennen kotoa lähtöään", virkkoi Frank. "Äiti kohtasi Beatrixin rappukäytävässä käsi oven kahvassa, juuri sisään menossa, ja sitten hän ei enää poistunut Beatrixin luota, ennenkuin tämä lähti. Prinssi ei tiennyt sitä sieltä hakea, eikä Martinilla ollut tilaisuutta häntä opastaa. Minä luulen, että ei tuo hirtehinen tarkoittanut mitään pahaa, vaikka olin vähällä hänet tappaa; hän luuli tuovansa kirjeen Beatrixin veljelle."

Frank ei lausunut minulle ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että olin tuonut tuon roiston keskuuteemme. Kun kolkutimme ovelle, kysyin minä: "Koska ovat hevoset valmiina?" Frank viittasi kepillään; ne kääntyivät kadulle par'aikaa.

Me menimme taloon ja heitimme jäähyväiset emännällemme. Hän oli kauhean mielenliikutuksen vallassa, ja piispa, jonka seurasta hän niin paljon piti, oli hänen luonaan.

"Tekö hänelle ilmoititte, mylord", virkkoi Esmond, "että Beatrix on Castlewoodissa?"

Piispa punastui ja tapaili sanoja. "Niin", virkkoi hän, "minä —" "Teitte hyvän palveluksen tuolle roistolle", virkkoi mr. Esmond kiivaasti, "ja hän on menettänyt kruunun sen johdosta, mitä te hänelle sanoitte."

Emäntäni kävi kalmankalpeaksi. "Henry, Henry", virkkoi hän, "älä tapa häntä!"

"Vielä ei kaikki ole menetetty", virkkoi Esmond, "kenties hän ei ole mennyt Castlewoodiin. Jumala suokoon, että ei olisi liian myöhäistä." Piispa aikoi lausua muutamia banaaleja puheenparsia uskollisuudesta ja hallitsijan persoonan pyhyydestä. Mutta Esmond käski ankarasti hänen vaikenemaan, polttamaan kaikki asiapaperit ja pitämään huolta lady Castlewoodista; ja viiden minuutin kuluessa olivat hän ja Frank satulassa, John Lockwood takanaan, ja he ratsastivat Castlewoodia kohti huimaa vauhtia.

Kun olimme juuri päässeet Altoniin, niin kukapa meitä kohtasikaan; tosiaankin, Castlewoodin portinvartija, vanha Lockwood, Johnin isä, joka käveli Hextonin pikavaunujen sivulla; ne viipyivät aina yön Altonissa. Lockwood sanoi, että hänen nuori emäntänsä oli saapunut kotiin keskiviikkoiltana, ja tänäaamuna, perjantaina, hän oli lähettänyt Lockwoodin viemään erästä kirjettä myladylle Kensingtoniin, sanoen kirjeen olevan kovin tärkeän.

Me otimme itsellemme aukaisemisvapauden, ja sillä välin tuijotti Lockwood ihmeissään ja huudahteli "Herra siunatkoon" ja "kuka sitä olisi uskonut", kun hän näki nuoren lordinsa, jota hän ei ollut nähnyt seitsemään vuoteen.

Beatrixin kirje ei sisältänyt lainkaan mitään tärkeitä uutisia. Se oli kirjoitettu leikilliseen sävyyn ja hän näytti ottavan vankeutensa kevyeltä kannalta. Hän tiedusteli, saisiko hän luvan käydä Mrs. Tusherin luona tai kävellä holvipihan muurin ulkopuolella. Hän antoi tietoja riikinkukoista ja peuran vasikasta, mikä hänellä siellä oli. Hän pyysi äitiään lähettämään hänelle erinäisiä pukuja ja koristeita vanhan Lockwoodin mukana. Hän lähetti tervehdyksensä eräälle henkilölle, jos eräät toiset henkilöt soivat hänelle sen vapauden; miten hän nyt, kun hän ei voinut pelata korttia tämän kanssa, toivoi tämän lukevan kirjoja kuten tohtori Atterburyn saarnoja ja "Eikon Basilike'ta" — hän aikoi itsekin lukea hyviä kirjoja. Hän arveli soman äitinsä mielellään kuulevan, ettei hän itkenyt silmiään pilalle.

"Keitä on talossa paitsi teitä, Lockwood?" kysyi eversti.

"Siellä on pesijätär ja sisäkkö ja neiti Beatrixin palvelijatar ja tuo palvelija Lontoosta, eikä muita; ja se mies nukkuu minun tuvassani, palvelijattarista erillään", virkkoi vanha Lockwood.

Esmond sysäsi lyijykynällä rivin kirjeeseen ja antoi sen miehelle ja pyysi tämän viemään paperin emännälleen. Me tiesimme, miksi Beatrix äkkiä oli tullut niin velvollisuudentuntoiseksi ja miksi hän puhui "Eikon Basilike'sta". Hän kirjoitti tämän kirjeen johtaakseen prinssin jäljille ja saadakseen portinvartijan pois tieltä.

"Nyt on kaunis kuutamoilta meidän jatkaa matkaamme", virkkoi Esmond. "Frank, me voimme saapua Castlewoodiin vielä ajoissa." Koko matkan he tiedustelivat majataloissa, mihin aikaan pitkä nuori herra, jolla oli harmaa puku ja vaalean ruskea peruukki — mikä oli juuri samanvärinen kuin mylordin — oli kulkenut ohi. Hän oli lähtenyt matkalle kello kuudelta sinä aamuna ja me kolmelta iltapäivällä. Hän ratsasti melkein yhtä nopeasti kuin mekin; hän oli seitsemän tuntia meistä edellä yhä, kun saavuimme viimeiseen majataloon.

Ratsastimme Castlewoodin lakeuden poikki ennen päivänkoittoa. Sivuutimme juuri sen paikan, missä vaunut neljätoista vuotta sitten kaatuivat ja missä Mohun oli virunut. Kylä ei vielä ollut hereillä eikä pajasta näkynyt tulta, kun ratsastimme sen sivu ja ohi jalavain, joissa peltovarikset olivat yhä yöpuullaan, ja ohi kirkon ja sillan yli. Sillan luona astuimme ratsuiltamme ja kävelimme portille.

"Jos hän on turvassa", virkkoi kelpo Frank vavisten ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, "niin minä lahjoitan hopeapatsaan pyhälle neitsyelle!" Hän aikoi käyttää suurta rautaista kolkutinta tammiseen porttiin, mutta Esmond pysäytti serkkunsa käden. Hänellä oli omat pelkonsa, toivomuksensa, epätoivonsa ja surunsa; mutta hän ei sanallakaan niistä maininnut toverilleen tai osoittanut millään tavalla mielenliikutustaan.

Hän meni ja koputti portinvartijan tuvan pikku akkunaan hiljaa mutta toistuvasti, kunnes mies tuli ristikkojen eteen.

"Kuka siellä?" virkkoi mies, katsellen ulos; se oli palvelija Kensingtonista.

"Lordi Castlewood ja eversti Esmond", vastasimme alhaalta. "Avatkaa portti ja päästäkää meidät sisään nostamatta melua."

"Mylord Castlewoodko?" kysyi mies. "Mylord Castlewood on täällä omassa vuoteessaan."

"Aukaise, paha sinut periköön", virkkoi Castlewood kiroten.

"Minä en aukaise kenellekään", virkkoi mies ja sulki lasiakkunan, kun Frank veti pistoolin esiin. Hän olisi ampunut portinvartijaa, mutta Esmond tarttui taas hänen käteensä.

"Semmoiseen suureen taloon kuin tämä on useampia sisäänpääsykeinoja", virkkoi hän. Frank murisi, että läntinen portti oli puolen penikulman päässä. "Mutta minä tiedän tien, mikä ei ole sadankaan yardin päässä", virkkoi mr. Esmond; ja hän johti sukulaistaan muurin vartta pitkin pensaitten poikki, jotka nyt olivat alkaneet versoa entisessä vallihaudassa, ja niin he saapuivat pilarin ääreen, minkä vieressä oli se pieni akkuna, joka oli isä Holtin yksityisovi. Esmond kiipesi vaivoitta akkunalaudalle, rikkoi ruudun, joka oli korjattu ja kosketti sisäpuolella olevaa jousta; ja nuo kaksi herraa menivät sisään sitä tietä, kävellen niin hiljaa kuin taisivat; niin he menivät läpi käytävän holvipihalle, jonka yllä päivänkoitto rusoitti ja jossa suihkulähde hiljaisuudessa lirisi.

He kiiruhtivat heti portinvartijan tupaan, missä tuo mies ei ollut sulkenut holvipihalle johtavaa ovea; ja pistooli kädessä he yllättivät tuon pelästyneen lurjuksen ja käskivät hänen pysymään hiljaa. Sitten he kysyivät häneltä (Esmondin pää vaipui ja hän oli puhuessaan vähällä kaatua), koska lordi Castlewood oli saapunut. Mies vastasi, että edellisenä iltana noin kahdeksan ajoissa. "Ja mitä tapahtui sitten?" Lordi oli syönyt illallista sisarensa kanssa. "Palvelitteko te?" Kyllä, sekä hän että myladyn palvelijatar olivat palvelleet. Toiset palvelijat valmistivat illallisen; mutta talossa ei ollut viiniä, ja he voivat antaa lordille vain maitoa ja siitä hän nurisi; ja — ja Madame Beatrix piti Lucy-neitsyen aina luonaan huoneessa. Ja kun hovipihan toisella puolella oli rippi-isän huoneessa vuode, oli lady järjestänyt niin, että mylord nukkui siellä. Madame Beatrix oli tullut alakertaan, naureskellen palvelijattarien kanssa, ja teljennyt itsensä sinne; ja mylord oli viipynyt hetken aikaa ja puhunut, hänelle oven läpi ja lady oli nauranut hänelle. Ja sitten lordi käveli holvipihalla hetken aikaa; ja lady oli näyttäytynyt uudestaan yläkerran akkunassa ja mylord pyysi häntä tulemaan alas kävelemään alakerran huoneeseen. Mutta hän ei halunnut ja nauroi uudestaan lordille ja sulki akkunan. Ja sitten mylord sanoi jotain, joka kuulosti kiroukselta, mutta se oli vierasta kieltä, ja hän meni rippi-isän huoneeseen nukkumaan.

"Siinäkö kaikki?" "Kaikki", vakuutti mies kunniansa nimessä — kaikki niin totta kuin hän uskoi autuuteensa, nimessä — "Odottakaahan, yksi seikka jäi vielä sanomatta. Mylord suuteli saapuessaan ja muutaman kerran illallisen aikana sisartaan, kuten oli luonnollista. Ja lady suuteli häntä." Tämä sai Esmondin vihasta puremaan hammasta, ja hän oli vähällä kuristaa sen hämmästyneen ilkimyksen, joka puhui; Castlewood sensijaan esteli serkkuaan ja sai kovan naurukohtauksen.

"Jos sinua huvittaa se", virkkoi Esmond ranskaksi, "että sisaresi vaihtaa suudelmia vieraan kanssa, niin pelkään, että Beatrix-poloinen antaa sinulle yllinkyllin ilonaihetta." Esmond ajatteli synkkänä, miten Hamilton ja Ashburnham olivat ennen olleet noiden ruusujen omistajia, joista nuoren prinssin huulet nyt nauttivat. Häntä inhoitti tuo ajatus. Beatrixin poski oli saastutettu, hänen kauneutensa tahrattu; häpeä ja kunnia oli tullut sen ja Esmondin välille. Rakkaus oli sammunut hänen sydämestään. Jos Beatrix rakkautensa ohella olisi tarjonnut Esmondille kruunun, niin olisivat ne molemmat Esmondin mielestä häntä halventaneet.

Mutta tämä viha Beatrixia kohtaan ei vähentänyt everstin vihamielisyyttä sitä miestä kohtaan, joka oli ollut pahan aiheena, joskaan ei sen syynä. Frank istuutui kivipenkille holvipihalle ja nukahti samassa; sillävälin kulki Esmond edestakaisin pihalla, pohtien mitä oli tapahtuva. Mitä merkitsi se, miten paljon tai miten vähän oli tapahtunut prinssin ja tuon uskottoman tyttöpoloisen välillä. He olivat ehkä saapuneet ajoissa pelastamaan Beatrixin, mutta häntä itseään he eivät voineet pelastaa. Eikö hän ollut yllyttänyt nuorta prinssiä tulemaan luokseen — houkutellut palvelijoita, poistanut toisia heistä, jotta hän voisi olla kanssakäymisessä prinssin kanssa? Petollinen sydän hänen rinnassaan oli antautunut, vaikka itse linnoitus oli suojattu; ja tämän voittamiseksi oli Esmond antanut elämänsä taistelun ja alttiin palvontansa — antanut siitä, minkä Beatrix oli valmis antamaan herttuan kruunun lunnaiksi tai prinssin silmäniskusta.

Kun Esmond oli ajatellut ajatuksensa loppuun, hän ravisti Frank-poloisen hereille; Frank nousi haukotellen ja sanoi uneksuneensa Clotildasta. "Sinun pitää neuvoa minulle", virkkoi Esmond, "mitä minun on tehtävä."

"Minä olen ajatellut, että tuota konnaa on voitu neuvoa kertomaan tämä juttu ja että se voi olla kokonaan silkkaa valhetta. Jos niin on, voimme saada siihen selvyyden siltä herralta, joka nukkuu tuolla. Katso, onko ovi, joka johtaa myladyn huoneisiin" (niin nimitimme talon luoteisessa kulmassa olevia huoneita) — "katso, onko ovi lukittu, kuten hän sanoi." Me koetimme; se oli tosiaankin sisäpuolelta teljetty, kuten lakeija oli sanonut.

"Se on voitu aukaista ja myöhemmin sulkea", virkkoi Esmond-poloinen; "sukumme kantaäiti laski esi-isämme sisään sitä tietä."

"Mitä teet, Harry, jos — jos se, mitä tuo mies sanoi, osoittautuisi valheeksi?" Nuori mies katsoi pelästyneenä ja levottomana serkkuunsa; tämän kasvoilla ei tosiaankaan ollut mikään iloinen ilme.

"Menkäämme ensin katsomaan, miten nuo jutut sopivat yhteen", virkkoi Esmond; ja hän meni käytävään ja aukaisi entisen oman huoneensa oven. Kynttilä paloi yhä, ja prinssi nukkui pukeutuneena vuoteellaan. Esmond ei välittänytkään varoa pitämästä melua. Prinssi nousi istualleen vuoteessaan, kun hän näki kaksi miestä huoneessaan. "Qui est là?" [Kuka siellä?] virkkoi hän ottaen pistoolin tyynynsä alta.

"Esmondin markiisi", virkkoi eversti, "joka on tullut lausumaan hänen majesteettinsa tervetulleeksi sukutilalleen Castlewoodiin ja ilmoittamaan mitä Lontoossa on tapahtunut. Kuninkaan määräyksiä seuraten vietin toissa yön, poistuttuani teidän majesteettinne luota, palvellen kuninkaan ystäviä. On surullista, että hänen majesteettinsa halu nähdä maaseutua ja vierailla meidän halvassa talossamme on aiheuttanut kuninkaan salaisen poistumisen Lontoosta eilen, jolloin ilmaantui tilaisuus, joka kaiken inhimillisen luulon mukaan ei enää ilmaannu; ja jos ei kuningas olisi suvainnut ratsastaa Castlewoodiin, olisi Walesin prinssi voinut nukkua St. James-palatsissa."

"Surma periköön! herrat", virkkoi prinssi ja hypähti vuoteeltaan, jolla hän vaatteet yllä makasi, "tohtori oli luonani eilen aamulla ja hän vakuutti minulle, oltuaan sisareni sairasvuoteen ääressä koko yön, että minä en voinut toivoa saada tavata kuningatarta."

"Olisi käynyt toisin", virkkoi Esmond kumartaen uudestaan, "sillä tähän mennessä on kuningatar saattanut kuolla tohtorista huolimatta. Neuvosto kokoontui, uusi valtiovarainhoitaja valittiin ja sotaväki oli altis palvelemaan kuninkaan asiaa; ja viisikymmentä uskollista herraa, jotka kantavat valtakuntamme suurimpia nimiä, oli kokoontunut seuraamaan Walesin prinssiä, joka olisi ollut valtaistuimen tunnustettu perijä tahi hallitsija nyt, jos ei teidän majesteettinne olisi suvainnut lähteä hengittämään raitista ilmaa. Me olimme valmiita; vain yksi henkilö oli meille uskoton, teidän majesteettinne armollinen —"

"Morbleu, Monsieur [Hitto vieköön, herra], suotte minulle ihan liikaa majesteettia", virkkoi prinssi, joka nyt oli noussut ja näytti odottavan, että jompikumpi meistä ryhtyisi auttamaan hänen ylleen takkia. Kumpikaan ei liikahtanut.

"Me varomme", virkkoi Esmond, "usein enää sillä loukkaamasta."

"Mitä te tarkoitatte, mylord?" virkkoi prinssi ja mutisi jotain guet-apens'istä [väsymys], mutta Esmond kuuli sen.

"Se loukku, sir, ei ollut meidän virittämämme", virkkoi hän; "me emme kutsuneet teitä tänne. Me tulimme kostamaan emmekä suunnittelemaan perheemme häpäisemistä."

"Häpäisemistä! Morbleu, mitään häpäisemistä ei ole tapahtunut", virkkoi prinssi, jonka kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; "vain vähän viatonta leikkiä."

"Joka oli tarkoitettu päättymään vakavasti." "Minä vakuutan", alkoi prinssi kiihkeästi puhua, "gentlemannin kunniasanalla vakuutan, mylordit —"

"Että me saavuimme ajoissa. Mitään rikollista ei ole tapahtunut, Frank", virkkoi eversti Esmond kääntyen nuoreen Castlewoodiin, joka tämän keskustelun ajan seisoi ovella. "Katsohan! tässä on paperi, johon hänen majesteettinsa on suvainnut alkaa muutamia runoja Beatrixin kunniaksi tahi häpäisemiseksi. Tässä on 'Madame' ja 'Flamme', 'Cruelle' ja 'Rebelle' ja 'Amour' ja 'Jour' kirjoitettuna kuninkaallisella käsialalla ja oikeinkirjoituksella. Jos armollinen rakastaja olisi ollut onnellinen, ei hän olisi kuluttanut aikaansa huokailemiseen." Esmond loi tosiaankin puhuessaan silmänsä pöytään päin ja huomasi paperin, johon prinssi oli töhertänyt rakkausrunoa, jonka piti ratkaisevasti vaikuttaa hänen lumoojaansa aamulla.

"Sir", virkkoi prinssi hurjana vihasta (tähän mennessä hän oli auttamatta saanut ylleen kuninkaallisen takkinsa), "olenko minä tullut tänne kuulemaan loukkauksia?"

"Te olette tullut niitä antamaan, suvaitkoon teidän majesteettinne tietää", virkkoi eversti kovin syvään kumartaen; "ja perheemme herrat ovat tulleet teitä kiittämään".

"Malediction!" [Kirous!] virkkoi nuori mies ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä avuttomasta raivosta ja nöyryytyksestä. "Mitä te minusta tahdotte, herrat?"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee käydä viereiseen huoneeseen", virkkoi Esmond pysyen koko ajan kovin arvokkaana, "niin minulla on siellä muutamia asiapapereita, jotka mielelläni luovuttaisin teille, ja teidän luvallanne menen edeltä"; ja Esmond tarttui vahakynttilään ja meni prinssin edeltä kovin juhlallisena pieneen rippi-isän huoneeseen, minkä läpi juuri olimme saapuneet taloon. "Tarjoa istuin hänen majesteetilleen, Frank", virkkoi eversti toverilleen, joka ihmetteli tätä näytelmää melkein yhtä paljon ja oli siitä yhtä hämmästynyt kuin sen toinenkin katselija. Sitten eversti meni uunihyllyn yläpuolella olevalle salakaapille ja aukaisi sen ja veti sieltä esiin papereita, mitkä niin kauan olivat siellä olleet.

"Tässä, jos teidän majesteettinne suvaitsee", virkkoi hän, "on markiisin valtakirja, jonka teidän kuninkaallinen isänne on lähettänyt tänne St. Germainista varakreivi Castlewoodille, isälleni; tässä on kirjallinen, vahvistettu todistus isäni ja äitini avioliitosta sekä minun syntymä- ja kastetodistukseni: Minut kastettiin siihen uskoon, josta teidän autuas isänne koko elämänsä ajan antoi niin loistavan esikuvan. Tässä ovat arvokirjani, hyvä Frank, ja näin minä niille teen: Tässä menevät kaste- ja vihkimätodistus ja tässä markiisinarvo ja korkeanomakätinen nimikirjoitus, jolla edeltäjänne suvaitsi sukuamme kunnioittaa." Ja puhuessaan poltti Esmond nuo paperit hiilipannussa. "Suvaitsettehan muistaa, sir", jatkoi hän, "että meidän sukumme uskollisuus teidän sukuanne kohtaan on sen johtanut häviöön, että isoisäni kulutti omaisuutensa ja uhrasi verensä ja poikansa elämän teidän palveluksessanne ja että rakkaan lordini isoisä (sillä nyt olet sinä, Frank, lordi sekä oikeuden että arvonimen perusteella) kuoli saman asian puolesta, että sukulaispoloiseni, isäni toinen vaimo, uhrattuaan kunniansa teidän kurjalle valapattoiselle suvullenne, lähetti koko omaisuutensa kuninkaalle ja sai palkkioksi tuon loistavan arvonimen, joka nyt on tuhkana, ja tämän verrattoman sinisen ritarinauhan. Minä heitän tämän teidän jalkojenne juureen ja poljen sitä; minä vedän esiin tämän miekan ja murran sen ja kiellän teidät; ja jos te olisitte pannut täytäntöön suunnittelemanne rikoksen, niin minä, Herra armahda, olisin lävistänyt sillä teidän sydämenne, enkä olisi teitä armahtanut sen enempää kuin isänne armahti Monmouthia. Frank tekee samoin, teethän sinä, serkku?"

Frank, joka tajuttomin ilmein oli katsellut asiapapereja kun ne liekehtivät vanhassa hiilipannussa, veti esiin miekkansa ja katkaisi sen ja painoi alas päänsä. "Minä yhdyn serkkuuni", virkkoi hän pusertaen Esmondin kättä. "Olkoon hän markiisi tahi ei, niin — vie, minä olen hänen kanssaan aina. Minä pyydän anteeksi teidän majesteetiltanne, että kiroan, sillä minä — sillä minä — liityn Hannoverin vaaliruhtinaaseen. Se on kokonaan teidän majesteettinne oma syy. Tähän mennessä on kuningatar kaiken todennäköisyyden mukaan kuollut; ja te olisitte voinut olla kuningas, jollette olisi lähtenyt hulluttelemaan Trixin perästä."

"Näin menetän kruunun", virkkoi nuori prinssi kohoten seisaalleen ja puhuen innokkaaseen tapaansa ranskaa, "menetän maailman ihanimman naisen, menetän kahden sellaisen sydämen uskollisuuden kuin teidän — eikö se, mylordit, ole kyllin suuri nöyryytys? — Markiisi, jos minä polvistun, niin annatteko minulle anteeksi? — Ei, sitä en voi tehdä, mutta minä voin tarjota teille hyvitystä, kunniallista hyvitystä, gentlemannien hyvitystä. Olkaa suosiollinen ja ristikää miekkanne minun miekkani kanssa: Miekkanne on poikki — katsokaapa, tuolla asesäiliössä on kaksi"; ja prinssi otti ne kiihkeästi kuin poika ja ojensi ne Esmondille. "Oi, teettehän sen? Merci, monsieur, merci!" [Kiitos, herra, kiitos!]

Kovin liikutettuna tästä suuresta kohteliaisuuden osoituksesta ja vääryyden katumuksesta eversti Esmond kumarsi niin syvään, että hän melkein suuteli sitä armollista nuorta kättä, joka soi hänelle sellaisen kunnian, ja asettui vaiteliaana asentoon. Miekat olivat tuskin yhtyneet, kun Castlewood löi Esmondin miekan ylös oman miekkansa terällä, jonka hän oli murtanut läheltä kärkeä, ja eversti peräytyi askeleen, painoi maahan miekkansa kärjen ja kumarsi jälleen kovin syvään ja julisti itsensä täysin hyvitetyksi.

"Eh hien, Vicomte!" virkkoi prinssi, joka oli poika, vieläpä ranskalainen poika, "il ne nous reste qu'une chose à faire." [No niin, varakreivi, vain yksi seikka on meiltä vielä tekemättä.] Hän asetti miekkansa pöydälle ja molemmat kätensä rinnoilleen. "Vielä tulee meidän tehdä yksi asia", virkkoi hän; "arvaatteko, mikä se on?" Hän levitti käsivartensa — "Embrassons nous!" [Sylkekäämme!]

Tämä keskustelu oli tuskin päättynyt, kun Beatrix saapui huoneeseen. Mitä hän tuli sieltä hakemaan? Hän säpsähti ja kalpeni, kun näki veljensä ja serkkunsa, paljastetut miekat, murretut miekan terät ja paperit, mitkä yhä hehkuivat hiilipannussa.

"Lumoava Beatrix", virkkoi prinssi kovin kauniisti punastuen, "nämä herrat ovat tulleet ratsain Lontoosta, missä sisareni makaa toivottomasti sairaana ja missä hänen seuraajaansa kysellään. Suokaa minulle anteeksi eilisiltainen kepposeni. Olin ollut niin kauan vankina, että otin itselleni tilaisuuden ratsastusretkeen, ja luonnollisesti toi ratsuni minut teidän luoksenne. Tapasin teidät kuningattarena pienessä hovissanne, missä suvaitsitte osoittaa minulle vieraanvaraisuutta. Lausukaa kunnioittavat tervehdykseni hovineideillenne. Kun te nukuitte, huokailin minä teidän kamarinne akkunan alla ja sitten päädyin omaan huoneeseeni etsimään lepoa. Siellä nämä herrat hyväntahtoisesti herättivät minut. — Niin, milords, sillä onhan onnellinen päivä se, joka suo prinssin tutustua, vaikkapa se maksaisi miten paljon tahansa hänen itserakkaudelleen, sellaiseen jaloon sydämeen kuin on markiisi Esmondin. — Mademoiselle, saammeko me poistua kaupunkiin teidän vaunuissanne? Minä näin ne vaunusuojassa, ja markiisiparka on varmaan nääntymäisillään väsymyksestä."

"Suvaitseeko kuningas syödä aamiaista ennen poistumistaan?" muuta ei Beatrix voinut sanoa. Ruusut olivat kuihtuneet hänen poskiltaan; hänen silmänsä tuijottivat läpitunkevina; hän näytti suorastaan vanhalta. Hän tuli Esmondin luo ja sähähti muutamia sanoja. "Jollen sinua ennenkään rakastanut, serkku", virkkoi hän, "niin voit kuvitella, kuinka sinua nyt rakastan!" Jos sanat olisivat voineet antaa surmaniskuja, olisihan epäilemättä tappanut Esmondin; Beatrix katsoi tähän kuin hän olisi voinut sen tehdä.

Mutta hänen purevat sanansa eivät haavoittaneet mr. Esmondia; tämän sydän oli liian kova. Kun hän katsahti Beatrixiin, ihmetteli hän, että hän milloinkaan oli voinut tätä rakastaa. Hänen kymmenvuotinen rakkautensa oli sammunut; se kaatui kuoliaana maahan Kensingtonin kapakassa, jonne Frank oli tuonut hänelle "Eikon Basiliken" sisällä olleen kirjelapun. Prinssi punastui ja kumarsi syvään, kun Beatrix loi häneen katseensa ja poistui huoneesta. En ole milloinkaan sen päivän jälkeen nähnyt Beatrixia.

Kohta senjälkeen tuotiin hevoset ja valjastettiin vaunujen eteen. Mylord ajoi ulkoistuimella; ja Esmond puolestaan oli niin väsynyt, että hän oli tuskin päässyt vaunuihin kun hän nukahti, eikä herännyt ennenkuin iltamyöhällä, kun vaunut saapuivat Altoniin.

Kun ajoimme "Kello" majataloon, saapuivat sinne piispan vaakunalla koristetut vaunut, ja vanha ystävämme Lockwood istui kuskin vieressä. Mylady Castlewood ja piispa olivat vaunuissa. Lady parkaisi hiljaa, kun hän näki meidät. Nuo molemmat vaunut saapuivat majataloon melkein yht'aikaa ja isäntä ja hänen väkensä tulivat ulos lyhdyt kädessä vieraita vastaanottamaan.

Syöksähdimme vaunuistamme heti kun näimme armaan ladyn ja ennen kaikkea tohtorin kauhtanassaan. Mitä uutisia he toivat? Oliko vielä tilaisuutta? Oliko kuningatar elossa? Nämä kysymykset tehtiin kiihkeästi sillävälin kuin isäntä seisoi odottamassa jalojen vieraittensa edessä kumartaakseen heille, kun he nousivat rappusia.

"Onko Beatrix pelastettu?" kuiskasi lady Castlewood kiihtyneenä Esmondille.

"Kaikki on hyvin, Jumalan kiitos!" virkkoi Esmond, ja tuo hellä lady tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä ja nimitti häntä pelastajakseen ja parhaaksi ystäväkseen. Hän ei ajatellut kuningattaria ja kruunuja.