IX

Isännän, Aaron, kuoltua on Haukkavaara myyty ja Kaupin leski on sen ostanut, viljellen nyt sitä syrjämaana. Lapset ovat joutuneet maailmalle mikä minnekin, ainoastaan nuorin on enää äitinsä hoidossa.

Aaron kuoltua on emännänkin jo ennestään heikko terveys huononemistaan huononnut, ja nyt ei enää jaksa paljoa jalkeilla olla. Mutta Kaupin leski on kuitenkin sen verran pitänyt huolta hänen toimeentulostaan, ettei hänen ole tarvinnut köyhäinhoitoon turvaantua. Mutta ikävää ja raskasta on hänen elämänsä näinä viimeisinä vuosina ollut, varsinkin lastensa vuoksi.

Hilmaa oli hän enimmän surrut.

Kalpeana ja laihtuneena istui emäntä sänkynsä laidalla Hilman kanssa puhellen. Selli oli poistunut lapsensa luo ja Hilma jäänyt kahden kesken äitinsä kanssa.

"Laihtunut olet ja punaiset poskesi kadottanut", sanoi äiti. "Lienetkö terve?"

"En minä vielä ole sairaalta tuntunut", vastasi Hilma.

Emäntää yskitti hirveästi. Hilma avasi akkunan, josta kultaista aamuilmaa ja pihlajankukkien lemua tulvasi huone täyteen.

"Kohta kai ne ovat minunkin päiväni päässä", puheli emäntä yskänsä välissä. "Ja nytpä jo alan joutaakin. Olen sinua ikävöinyt ja kerran tahtonut puhutella ennenkun kuolen, ettei jää tunnolleni painoa… Sinua se asia koskeekin… Olihan Aaro vainaja aina hyvä sinulle?"

Emäntä kysyi sen omituisella äänellä ja katsoi Hilmaa tutkivasti silmiin.

"Hyvä oli hän aina minulle… Vanha isäraukka!"

Emäntä oli hetken hiljaa, mutta kun Sellin askeleet kuuluivat porstuassa, kiirehti hän sanomaan:

"Ei Aaro vainaja ollut sinun oikea isäsi… Sinun isäsi oli kulkeva tukkilainen, joka hukkui jo ennen kun sinä synnyit…"

Emäntä alkoi sen sanottuaan yskiä ja kaatui voimatonna vuoteelleen. Hilma tuijotti häneen kauhistunein, kalpein kasvoin ja sanoi vihdoin:

"Äiti hourii…"

"En minä houri, mutta minä en ole ennen sanonut sitä sinulle, kun Aaro vainaja kielsi, ettei sanoa. Vaan ei saanut tuntoni rauhaa ennenkun sain sanotuksi… tosi se on… kysy rovastilta, hän tietää…"

Yhä tuijotti Hilma kauhistunein katsein äitiinsä eikä oikein näyttänyt ymmärtävän mitä äiti sanoi.

"Aaro vainaja tiesi kaikki eikä koskaan minua siitä muistuttanut… ja sinua rakasti niinkuin omia lapsiaankin… niinkuin itsekin muistanet…"

"Eihän ole sinun syysi, että minä olen rikkonut… etkä sinä ole isäsi luontoa perinyt… kovaluontoinen olet… isäsi oli huikenteleva ja hurja mies… maailman veijari ja lurjus…"

Sanaa sanomatta nousi Hilma horjuen ylös vuoteen vierestä ja kävi porstuaan…

Piha oli täynnä päiväpaistetta ja pääskyset viillättivät poikki pihan joen rantaan asti ja sieltä nuolena takaisin.

Melkein kuin tietämättään käveli Hilma rantaan päin, käsittämättä mitään…

Vasta kun hän pääsi vanhan saunan luo, selvisi hän ja tunsi kylmiä väreitä kulkevan pitkin ruumistaan… Kauhea tuska raateli rintaa, ja hänestä tuntui niinkuin hänen tarvitsisi paeta pois… paeta jotakin kauheaa, saastaista, likaista…

Hän lähti nopein askelin kävelemään rantatietä pitkin…

Luonto, suuri ja puhdas, oli hänen ympärillään puhtaimmillaan ja ihanimmillaan kukassaan…

Hänenkö omassa veressään oli saastaa ja syntiä…

Semmoinen hirveä epätoivo ja hurjuus jyskyttivät sydämessä, että ajatukset himmenivät. Hän käveli joen rantaan ja katseli kauan kirkkaaseen veteen, josta kellertävä hiekka pohotti päiväpaisteiselle vedenpinnalle. Tuli kuin jostakin ulkoapäin se ajatus, että hyppää jokeen, mutta syvällä sydämessä tuntui olevan kielto… Vanha, harmaja ja ystävällinen mies, Aaro, ei ollutkaan hänen isänsä!

Ja hän oli aina, aina pienestä lapsesta asti rakastanut Aaroa enemmän kuin äitiään… Kuinka lieneekään tuo vanha siivo mies kärsinyt elämässään…

Ja kun hän selvisi oikein asiaa miettimään, suuntausi hänen vihansa äitiä kohtaan… — Tukkilainen… hurja ja maailman veijari… Mutta parhaillaan kun hän äitiä syytti, muisti hän Halmista, laulajaa… Tuossahan se oli lähellä saunaa, jossa ensi kerran sitä puhutteli…

Olisiko käynyt hänelle itselleenkin niinkuin oli käynyt äidille aikoinaan ja nyt Sellille…

Kun hän sitä joutui ajattelemaan, repsahtivat kädet helmaan ja hän istahti voimattomana rantatörmälle… Jos olisi laulaja Halminen silloin syksyllä tullut, niin… Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, mutta ei myöskään saanut kiinni mistään selvästä ajatuksesta… Kaikki kulki kirjavana sekamelskana hänen mielessään… lapsuus… kansanopistoaika, jona suuret tuumat mieleen painuivat ja jolloin isänmaa, Pohjola, kotiseutu, koti ja siskot… niin… joiden hyväksi oli kaiken kuntonsa päättänyt uhrata… Mitä oli jälellä nyt? Mitä oli tehnyt?

Yhtäkkiä lensi hänen mieleensä Laila, joka oli maailmalla — pahassa, kavalassa maailmassa yksin… Miksi oli niin unohtanut kaikki, Lailankin?

Oliko hänen veressään sen onnettoman kulkurin verta niin paljon, että mieli teki pois kotoa…

— Sinä voisit siten tehdä sekä vanhemmillesi että siskoillesi hyvän työn, — muisteli hän rovastin sanoneen silloin kun oli kysymys hänen naimisestaan Kaupin lesken kanssa…

Niin, ehkäpä rovasti sittenkin oli hyvää tarkoittanut!

Mutta tiesikö rovasti silloin että hän oli eri isää, ettei Aaro ollutkaan hänen isänsä…

Hänen veressään oli siis auttamattomasti aviottomuuden ja kulkurin verta!

Se ajatus ja tieto tunki niin syvälle sydämeen, että hän melkein pyörtyi, makasi siinä kasteisella törmällä, kun sisar talosta juoksi hänen luokseen.

"Elä toki tee itsellesi pahaa… äiti pelkää!" rukoili Selli.

Hilma kohosi istumaan. Hänestä tuntui, että hänessä oli jotakin iäksi päiväksi särkynyt.

"Mene pois, portto sinäkin", sanoi hän tylysti Sellille ja työnsi häntä luotaan.

Toisenkin veri kuohahti.

"Elä kehu siveydelläsi", sanoi hän nyt vimmassa. "Kuinkahan olisi sinulle käynyt, jos se laulaja Halminen olisi saanut talossa käydä niinkuin aikoi… Vaan isävainaja sen esti… ja toimitti kansanopistoon…"

Hilma nousi seisomaan kuoleman kalpeana, mutta ei saattanut mitään sanoa.

"Sinun veressäsi on porttoutta kyllä… sillä sinä olet eri isää kuin minä… minun isäni oli kunniallinen mies, mutta sinun oli linnassa istunut roisto…"

Hilman huulet liikkuivat, mutta Sellin vimmastunut katse tunki hänen ytimiinsä asti.

Hän kokosi viimeiset voimansa ja lähti kuin takaa-ajettuna kävelemään rantatörmää pitkin. Sisar yritti häntä seuraamaan, katui kiivauttaan ja pyyteli anteeksi.

Mutta kun hän Hilman rinnalla kävellen oli seurannut tätä pitkän matkaa, pyörsi hän takaisin ja huusi hyvästiä.

Mutta ei kääntynyt Hilma häntä katsomaan eikä vastannut hyvästiin.

Vasta kun Hilma nousi polulta maantiehen, muisti hän, että oli jo päivä ja että kirkonkylässä olivat jo ihmiset hereillä.

Hän ei olisi millään ehdolla tahtonut nyt kävellä kirkonkylän läpi. Tuttavia voisi tulla vastaan…

Häntä uuvutti niin, että maailma musteni hänen silmissään… Ei ollut yhtään semmoista tuttavaa, jonka luokse olisi voinut poiketa hetkeksi levähtämään…

Mutta ei hän voinut siinäkään keskellä tietä seisoa. Hitaasti lähti hän kirkolle päin kävelemään. Onneksi ei tiellä ketään näkynyt liikkeellä, vaikka pihasalla näkyi ihmisiä.

Hän oli jo ehtinyt sivu Kaupin ja kirkon kohtaamatta ketään vastaantulijaa, mutta kun hän ehti pappilan kohdalle, näki hän edempänä hevosen tulevan vastaansa, kaksi miestä kärryissä istuen.

Hän säpsähti, mutta päätti kulkea allapäin ohi.

Hevonen tuli lähemmäksi, mutta Hilma tuijotti vain tien someroon ja koetti kävellä joutuin ohi…

Mutta juuri kun hän oli kohdalla, nosti hän katseensa maasta ja tapasi suoraan laulaja Halmisen katseen… Se ei ollut kuin silmänräpäys, mutta Hilma näki, että Halminen oli tuntenut hänet, samoin kuin hänkin Halmisen… ja että Halmisen kädet olivat rihmalla selän taakse köytetyt.

Muuta ei Hilma nähnyt, mutta hän sai kuin uusia voimia, jotta jaksoi kävellä majataloon asti.

Kun hän saapui majatalon pihaan, seisoi siinä muutamia miehiä keskenään jutellen.

"Huonolle tielle joutui tuokin laulaja Halminen", kuuli Hilma erään miehen sanovan.

"Niin joutui. Ei olisi uskonut. Murtovarkaudesta kiinni", kuului toinen sanovan.

Hilma koetti kävellä miesjoukon läpi, mutta kun hän ehti majatalon saliin, kaatui hän pyörtyneenä sohvalle.