II

Iltapuolella päivää joutuivat he jatkamaan matkaansa Korterannasta. Ilma oli lauhtunut ja tuuli tyyntynyt kokonaan.

"Ehkäpä kääntyykin nyt etelään tuuli ja alkaa toden teolla kesän tekoon", sanoi Aaro, kun tielle ehtivät ja lähtivät ajamaan pohjoista kohden, josta jo taivaanrannan rajalta alkoi siintää korkeiden kukkuloiden huippuja.

Hilma istui omissa mietteissään eikä kuullut mitä isä puhui.

Kun pääsivät myötämaahan, niin Aaro ropsautti ohjasperillä hevostaan ja komenteli:

"Juoksepas joukkoon, että ehditään tästä kylvön tekoon!"

Aaro tuntuikin olevan puheliaammalla tuulella kuin aamupäivällä.

Mutta Hilma oli alakuloinen eikä isänsä puheisiin monta sanaa vastannut.

Oli kuin olisivat kaikki poispyyhkäistyt, kaikki kuluneen talven unelmat ja ihanat tulevaisuuden kuvat. Hilma oli joutunut miettimään erästä asiaa, jonka jo uskoi unohtuneen ja jonka jo mielestään oli karkoittanut. Mutta nyt oli asia verestynyt, kun olivat Korterannassa käyneet. Korterannan tyttäret siitä olivat Hilmalta kysyneet… Ja Hilma kun oli uskonut, ettei se asia ollut kuulunut kotikylää pitemmälle! Ja nyt siitä jo tiedettiin täällä vieraassa kylässäkin!

Kuinka lieneekin niin levinnyt se huhu, että Kaupin leski oli häntä kosinut, vaikka hän silloin vielä ei ollut täyttänyt kahdeksaatoista vuotta! Kaupin leski! Salomon Kauppi! Hän oli kirkonkylän rikkain isäntä, vielä komea mies ja kulki kuin nuoret miehet, välkkyvissä valjaissa ja maalatuissa reissä. Mutta kymmenen vuoden avioliiton perästä, jonka Hilma oli kuullut olleen hyvin onnettoman, oli häneltä kuollut vaimo, jättäen perinnöksi neljä tyttöä, joista vanhin nyt oli Hilman ikäinen…

Usein oli Kaupin leski Haukkavaarassa käynyt, puhellut ystävällisesti Hilmalle ja isän kanssa jaaritellut. Mutta ei ollut Hilma hänen aikeistaan ymmärtänyt ennenkuin äiti oli sanonut.

Ja sen jälkeen oli siitä Hilmalle puhuttu kirkonkylälläkin…

Hilma palautti mieleensä sen talvi-illan, jona Kaupin leski oli kosinut… ja josta nyt oli toista vuotta aikaa. Oli päiväpaisteinen maaliskuun päivä, kun Kaupin leski ajoi komealla orhilla Haukkavaaran pihaan, kulkusten ja tiukujen helistessä. Itse oli hän puettu kuin parhaat herrat, ja posket ja leuka sileäksi ajeltu…

Hilma ei ollut huomaavinaan, että äiti olisi mielellään suonut tyttärensä Kaupin leskelle menevän… oli sen selvään sanonutkin… mutta isä ei ollut koskaan sanaakaan maininnut… Mutta kylällä toiset kielsivät, toiset käskivät… "Olisi kai sillä Kaupin leskellä rikkaamman talon tyttäriäkin… vaan kun olet kaunis, niin sinut mieluummin ottaisi, vaikka köyhä olet", niin olivat kylällä sanoneet.

Eihän hänellä, Hilmalla, silloin ollut juuri erinomaista vastaankaan sanomista. Kaupin leski oli vielä pulska mies ja hänellä oli komea ja vankka talo, mutta Hilma ei ollut silloin vielä tiennyt lemmestä mitään. Eikä hän muuta silloin ajatellut kuin lesken uljasta taloa ja komeaa karjaa… Sulavasti ja hauskasti oli Kaupin leski puhellut, oli sanonut senkin, ettei hän ollut entistä vaimoaan koskaan rakastanut… Ei ollut Hilma sillä kerralla jyrkästi kieltänytkään, mutta oli tahtonut miettimisen aikaa… Ja siinä välissä, ennenkuin Kauppi toisen kerran kävi Haukkavaarassa, ehti Hilma nähdä ja kokea paljon. Hän oli kirkolla tavannut Kaupin vanhimman tyttären Mimmin, joka oli käynyt puhuttelemaan Hilmaa…

Vieläkin tuntuivat kylmät väreet vihlovan Hilman sydämessä, kun muisteli, kuinka raa'alla tavalla Mimmi häntä oli kohdellut… Ja kuinka hävyttömästi sekä isän että äidinkin haukkunut… Siitä kohtauksesta ei hän ollut kotona mitään sanonut, mutta itkenyt oli sen päivän ja toisenkin… Niinä päivinä hän alkoi miettiä kansanopistoon pääsemistä…

Oli hän kohdannut Kaupin lesken pari kertaa syyskesällä. Leski oli silloin tarjonnut apuaan ja kehoittanut vain menemään kansanopistoon. Hän kyllä vartoisi Hilmaa vaikka kuinka kauan… Sillä ei hän koskaan lakkaisi Hilmaa rakastamasta…

He olivat nyt saapuneet korkean mäen harjulle, jonka laen yli tie mutkikkaana kulki. Siitä näki jo kirkonkylän ja tapulin ristin korkean vaaran vierestä. Ja etempää tapulin ristin takaa kohosi harmajana Haukkavaaran kalju laki muita korkeampana kymmenien muiden lakien joukosta.

Isä oli puhellut minkä mitäkin Hilmalle, mutta Hilma ei ollut häntä kuunnellut. Hänellä oli nyt niin paljon omia miettimisiään, oli toiveita tulevaisuudesta, joka kangasteli ihanana ja toivorikkaana… nyt kun oli tuntenut puhtaan, taivaankirkkaan lemmen sydäntä lämmittävän.

Juuri kun hevonen laskeusi myötämäkeä, sanoi Aaro, ohjia lujemmalle ottaen:

"Et ole tainnut koko talvena puhutella Kaupin leskeä?"

Hilma säpsähti, heräsi todellisuuteen ja katseli kysyvästi isää. Isä ei koskaan ennen ollut Kaupin leskestä puhunut ja nyt aloitti keskustelun aivan niinkuin olisi ennenkin asiasta puhetta ollut.

"Aikoi käydä markkinain aikana opistolla, niin ajattelin…" ehti isä vielä sanomaan.

"Ei ole näkynyt opistolla käymässä", vastasi Hilma.

Hetken päästä kysyi isä taas:

"Ei ole… vai onko kirjoittanutkaan?"

"Minulleko?"

"Niinpä tietenkin. Sinua se vieläkin meinaa."

Hilma ei vastannut. Isän äänestä hän kuuli, että isäkin sitä olisi tahtonut. Mutta hän ei siihen mitään vastannut.

"Olisi siinä sinulla hyvä olla emäntänä ja puolet saisit periä Salomonin jälkeen… Eikähän Salomoni ole vielä iältäkään pilattu, ja siivo on mies… Me oikein äidin kanssa toivoisimme, että Salomonin ottaisit…"

Isäkin siis oli sitä mieltä!

Hilma tunsi kylmien väreiden kulkevan ympäri ruumistansa, mutta ei hän vieläkään isälle mitään sanonut. Hän muisti kohtauksensa Mimmin kanssa, ja hänestä tuntui kuin olisi Mimmin vihainen silmä häntä vieläkin vaaninut…

Hänkö asumaan samaan taloon, saman katon alle semmoisen sydämettömän raakalaisen kanssa! Hänkö äitipuoleksi neljälle ylpeälle, rahoistaan kerskailevalle samanikäiselle ihmiselle!

Ei ikinä!

Ennen vaikka…

Mutta silloin muistui Luhtaniemen Pentti mieleen… Ja hän sai voimaa isälleen sanoakseen:

"En minä ikinä Kaupin lesken vaimoksi rupea."

Hän sanoi sen melkein kiivaalla, suuttuneella äänellä ja suurissa sinisessä silmissä leimahti kuin nouseva liekki.

Aaro ei ollut odottanut semmoista vastausta, päinvastoin oli toivonut Hilman heti myöntyvän. Hän silmäsi tyttäreensä ja ihmetteli itsekseen, että Hilma hänestä nyt näytti niin kauniilta. Äitinsä näköinen oli, melkein kauniimpi vielä kuin Priita silloin kun heidät vihittiin. Kauan katseli Aaro tytärtään, vihdoin virkkaen:

"No saammehan asiasta vielä tuumailla. Mitä nyt äitikin arvelee!"

He ajelivat eteenpäin. Kirkonkylä alkoi lähestyä. Molemmin puolin tietä näkyi jo mökkejä ja jo joku isompi talokin metsän takaa.

"Jos kävisimme Kaupissa hevosta syöttämässä. Salomoni kutsui palatessa talossa käymään", esitteli Aaro.

"Menkää te, isä… Minulla onkin asiaa pappilaan… En minä tule Kaupille!"

"Tee tahtosi, vaan minä kyllä käyn… asiaini vuoksi täytyy käydä…"

Hilma arvasi kyllä, mitä asiaa isällä Kaupille olisi. Semmoisia oli ollut ennenkin, ja Kauppi oli rahaa lainannut.

Pappilan tienhaarassa hyppäsi Hilma kärryistä, mutta Aaro jatkoi matkaansa Kaupille päin, joka ei ollut kaukana pappilasta. Hilma päätti nyt koettaa. Hänestä tuntui, että hän oli joutunut kovaan leikkiin, josta täytyi selviytyä. Kulunut talvi oli innostuksen ja lemmen talvi, jokapäiväisiä asioita ei ollut muistanutkaan… ja nyt yhtäkkiä oli elämä mustine huolineen häntä vartomassa… Näinkö olikin ihmiselämä…! Kun onnellisena on, niin samassa surut tulevat.

Rovasti oli vanha hiljainen ihmisystävä, joka oli monta köyhää opintielle auttanut ja monta hyvää neuvoa rippikouluaikanakin antanut. Hilma menikin pappilaan rohkeana… niin oli johtajakin neuvonut…

Ystävällisesti rovasti Hilmaa kätteli ja oli kuin hänen vakaville kasvoilleen olisi levinnyt ilon hymy, kun nuorta, punaveristä ja kaunista tyttöä katseli. Itse lapseton oli, mutta nuoruutta ja nuoria rakasti.

"Oletpa sinä kasvanut ja kaunistunut sitten rippikouluajan", sanoi hän, ja hänen katseensa tunki syvälle Hilman kauniisiin sinisiin silmiin.

Hilma kertoi olostaan kansanopistossa, kertoi innostuen ja kehumalla. Rovasti kuunteli häntä hymy huulilla, — tuntui kuin Hilman kertomus olisi hänenkin vanhat, jäykistyneet verensä lämmittänyt.

Vihdoin uskalsi Hilma sanoa ajatuksensa, asiansa, jonka vuoksi oli pappilaan poikennut. Mutta rovasti oli jo kuullut huhun Kaupin lesken naimahommista, ja hän vastasi kuin leikillään:

"Mutta sinustahan tulee pian Kaupille emäntä…"

Hilma lensi tulipunaiseksi.

"Et sinä sitten seminaariin jouda."

Hilman katse sai kylmemmän ilmeen, kun hän vastasi:

"Ei tule minusta Kaupille emäntää… ei koskaan!"

Rovasti loi häneen tutkivan katseen ja kun näki, että täyttä totta tyttö tarkoitti, niin lupaavalla äänellä sanoi:

"No saamme tässä tuumailla, — ehkä voisin jotakin hyväksesi tehdä."

Hilman teki mieli ruveta rovastille selittämään kaikki: ensiksi sen, että Mimmi oli ollut kovin loukkaava häntä kohtaan ja toiseksi, että hänellä jo oli ystävä… vaikka ei hän mitään pahaa osannut Kaupin leskestäkään sanoa. Mutta ei hän kuitenkaan siitä puhunut, virkkoi vain hyvillään:

"Ainakin uskon, että päästyäni opettajanvirkaan voin enemmän vaikuttaa isänmaani hyväksi ja ehkäpä olla avuksi vanhemmillenikin…"

"Sinulla on siis kova halu oppia?" kysyi rovasti, mutta hän näytti miettivän aivan muuta.

"Niin minusta tuntuu… ja johtajakin kehoitti jatkamaan lukujani."

Rovasti sytytti piippunsa, hyräili jotakin ja sanoi sitten:

"Mutta oletko ajatellut, että Kaupin Salomoni on kunnon mies, joka rakastaa sinua totisesti… sen tiedän!"

"Mutta hänellähän on täysiä lapsia… minä tulisin taloon kuin viidenneksi rattaaksi vaunun alle… Enkä minä muutenkaan halua vielä naimisiin…"

Hilman äänessä helähti kylmä väre ja silmät leimahtivat.

"Minä tarkoitan että ehkä siten voisit auttaa vanhempiasi ja pikkusiskojasi paremmin", sanoi rovasti hetken kuluttua.

"Niin, sitenkö että menisin vastenmielisesti naimisiin?" sanoi Hilma melkein tikaisemalla, niin että rovasti säpsähti.

"Tultuasi kerran niin kunnon miehen vaimoksi kuin Kaupin Salomoni on, olet hyvässä turvassa… ja Mimmihän joutuu pian naimisiin hänkin", puhui rovasti nyt totisena, ja kun ei Hilma siihen mitään virkkanut jatkoi hän, äänen yhä enemmän ja enemmän muuttuessa saarnaääneksi:

"Sinä kuvittelet tulevaisuuttasi onnekkaaksi ja elämääsi päiväpaisteiseksi, niinkuin kaikki nuoret kuvittelevat, mutta harvoin täällä ihminen onnea saavuttaa ja vielä harvemmin toteutuvat nuoruuden ihanteet… Ei naisen voimalla maailmaa mullisteta eikä ole sanottu, että se tie, jota on aikomuksesi kulkea, on onnellisempi sinulle kuin sekään, jota vanhempasi soisivat sinun kulkevan ja josta olisi heille ja itsellesi hyötyä…"

Hilman äskeinen hyvämieli katosi, vaikkei hän oikein ymmärtänytkään mitä rovasti tarkoitti. Sen hän kuitenkin käsitti, että Kaupin leskelle rovastikin olisi suonut hänen menevän…

Sitenkö hän sitten pelastaisi sekä vanhempansa että pienet siskonsa köyhyydestä?

… Kun kauppatavaraksi alkaisi…

Sanomaton inho täytti hänen sydämensä, ja vaikka hän koetti pysytellä tyynenä, ratkesi hän itkuun. Rovasti alkoi lohdutella, hakien joutavia vertauksia Raamatusta.

Mutta Hilmaa alkoi rovastikin inhoittaa. Hän kuivasi kyyneleensä, sanoi kylmänlaisen hyvästin ja poistui.

"Herran rauhaan!" hyvästeli rovasti ovella.

Mutta sekavissa mietteissä käveli Hilma pitkin kirkonkylän raittia. Tiellä hän puhutteli muutamia tuttavia ja kertoi olostaan kansanopistossa. Sitä kertoessaan unhoitti hän hetkeksi suuren tuskansa ja huolensa ja kehoitti kaikkia tuttaviaan kansanopistoon menemään.

Kun hän lähestyi Kaupin taloa, jossa tiesi isän olevan, karsi kylmä pitkin selkäpiitä, ja aivan vieraita ajatuksia rynnisti hänen mieleensä…

Jos olisi johon menisi… jossa saisi oppia… niin ei enää palaisikaan kotia, vaan lähtisi avaraan maailmaan.

"Suuri, ihana elämä on edessämme…" oli Pentti sanonut.

Jospa hän tietäisi mitä minä täällä tunnen ja tiedän…

"Kerran otan sinut… noudan korkean vaarasi alta…!"

Jospa hän tulisi ja minut noutaisi ja yhdessä sitten…

"Karu ja kylmä on Pohjolamme, mutta meidän tulee siitä voimallamme tehdä viljava ja lämmin valon maa…!"

Niin… niin! Ne olivat Pentin ihanteita, joihin luotti. Pentti kyllä kykenisi jotakin tekemään, mutta hän…!

Hänestä tuntui nyt vastenmieliseltä palata kotia. Taas alkaisi se jokapäiväinen työ… aamusta iltaan… Ei joutaisi kirjaa aukaisemaan kaikkena kesänä… uuvuttavaa, raskasta työtä… Nyt ensiksi kevätkylvöjen teko, sitten se raskas ja vaivaloinen heinänteon aika, joka uuvutti niin, että tahtoi nääntyä…

Hän kulki ohi Kaupin tiehaaran ja päätti vartoa isäänsä kirkon luona. Hän istahti tienposkeen kivelle ja jäi pitkäksi aikaa siihen mietteisiinsä istumaan.

* * * * *

Oli jo myöhäinen ilta, kun Haukkavaaran Aaro tyttärineen ajoi läpi kirkonkylän Haukkavaaraa kohden. Mutta valoisa oli kuin päivällä. Haukkavaaran harmaja laki näkyi jo selvästi ja polveilevan joen leveä uoma, joka Haukkavaaran kohdalla teki lahdelman.

Hilma istui taaskin vähäpuheisena, eikä näyttänyt Aarollakaan olevan tyttärellensä sanomista. Piippuaan poltellen huokaili hän raskaasti ja hopitteli hevostaan.

Kun olivat jättäneet taakseen kirkonkylän, alkoi metsäinen taival, josta tie kulki kierrellen Haukkavaaraa kohden, mutta valtaväylä puski suoraan vaarain välistä. Talo näkyi jo vaaran juurelta ja virran rannalta, vaikka sinne maanteitse oli puolta pitempi matka. Öiset valot jo virran vesillä välkkyivät, öiset valot, jotka tähän vuoden aikaan eivät öisinkään Pohjolassa sammu, vaarojen alastomia lakia kultailivat ja silkinhienoja varjoja laaksoihin loivat.

Hilma oli aina rakastanut kesäöitä. Saattoi valvoa aamuun asti jokirannassa, kuunnella käkien kukuntaa ja lintujen laulua. Öisin oli hauska työtä tehdä…

Mutta vaikka hän oli mielikuvituksessaan talvella monta kertaa ajatellut kotiin saapumisen hetkeä juhlalliseksi ja ihanaksi, näytti hänestä nyt korkean vaaran alla kyyröttävä talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen niin kummasti köyhältä ja alastomalta… Miksi niin tuntuikin!

Olihan se lapsuuden koti, jossa oli syntynyt ja kasvanut…

"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto", johtui hänelle mieleen, mutta ei hän jaksanut sitä sen pitemmälle ajatella.

Mikä lieneekin tullut, mutta ei hänestä koti enää siltä tuntunut kuin ennen! Oliko ehkä sen vuoksi, ettei enää ollut lapsi, vaan täysi nainen, joka aikoi katsella elämää suoraan silmiin…

Tuntui melkein vastenmieliseltä kotia meno. Isäkin istui puhumattomana eikä näyttänyt kertaakaan kääntävän päätään Haukkavaaraan päin. Hänen kasvonsa olivat niin kovin kalpeat ja kuluneen näköiset…

Mies parka! Koko elinaikansa oli raskasta työtä tehnyt ja isoa lapsilaumaa elättänyt… Saisiko vanhan päivän turvaa mistään. Hilman tuli siinä isää katsellessa sanomaton sääli häntä kohtaan.

"Te näytätte kuin olisitte sairas", sanoi Hilma, kun isä painoi rintaansa rattaiden töksähtäessä leikkauksen kuoppaan.

"En minä enää ole oikein terveeltä tuntunut moneen vuoteen", vastasi Aaro alakuloisen äänellä. "Ei ole ollut entistä miestä sitten kun tukkimetsässä loukkaannuin…"

"Olisi pitänyt nyt käydä lääkärissä tällä samalla matkalla", sanoi Hilma.

Isä rykäisi.

"Niinpä ne olivat vähinä rahat… monet ovat tarpeet kotona, en puoliakaan ostoksia kyennyt saamaan, ja verotkin ovat vielä maksamatta…"

Hilma istui hetken ääneti miettien, sitten virkkoi kuin anteeksi pyytäen:

"On mennyt minunkin kouluuni niin paljon, vaan ehkä minä joskus kykenen maksamaan…"

Isäkin tuntui elostuvan.

"Eihän niin paljoa ole kulunut, vaan ihmiset huutavat sen suuremmaksi ja syyttävät minua, kun minä, velkainen mies, rupean kouluttamaan… Mutta kun itselläsi oli niin halu… Oliko sitten onneksesi vai onnettomuudeksesi, että laskin… Aikapa senkin näyttänee…"

"Aika sen juuri näyttääkin", innostui Hilma. "Minä vakuutan teille, isä, että kun seminaarin olen käynyt…"

"Silloin minä jo taidan olla haudassa… eikö liene jäänyt perinnöksi minullekin keuhkotauti… Siihen kuoli isävainajakin, vaikka vanhaksi elikin… Viime talvena on alkanut ry'ittää…"

Kun Hilma ei mitään puhunut, jatkoi isä:

"Hyvähän olisi, että jollakin keinoin helpompaan työhön pääsisit, sillä raskasta raatamista on maamiehen työ, köyhän nimittäin… Kyllä me jo kotona toimeen tulisimmekin… Akseli onkin renkinä jo, ja Aukusti ja Selli jo kykenevät niitylle kumpikin, ja luokoilemaan pystyy jo Anttikin, niin että kyllä me jo…"

Aaro kääntyi tyttäreensä päin, katsoi suoraan silmiin ja kysyi: "Oikeinko sinä totta puhuit, ettet Kaupin leskestä huolisi…?"

Mutta silloin he juuri ajoivat kodin pihalle ja pirtistä pullahti iso lapsilauma pienempää suurempaa portaille tulijoita katsomaan.

Äiti käveli jälkimmäisenä, nuorin rintalapsi sylissään.

Hilma näki likaisia lastenkasvoja ja reikäisiä vaatteita eikä hoksannut terveisiäkään koulumatkaltaan sanoa.