VI

Oli jo eletty syksyyn.

Riihiä jo puitiin Haukkavaarassakin paraikaa. Aaro isäntä oli saanut vielä velkamiehensä vartomaan ja talonmyynti-kuulutus oli peruutettu. Vuoden sato oli tänä vuonna ollut runsas kaikin puolin, ja Aaro oli sitäpaitsi onnistunut saamaan paperipuumetsälleen ostajan. Metsärahoilla saikin kiivaimmat velkamiehensä asettumaan. Ja Hilma oli mennyt seminaariin. Hämärtyvänä iltana, kun riihestä oli palattu ja jo oli kylvetty, istuivat Haukkavaaran isäntä ja emäntä keskenään jutellen.

Hilman menon jälkeen oli Kaupin leski vielä käynyt Haukkavaarassa ikäänkuin Hilman jälkiä nuuskimassa. Pahalla päällä ja raskasmielisenä oli ollut, mutta ei ollut kuitenkaan uhannut hakea velkaansa Aarolta, vaikka hänellä olikin suuri saatava.

Ja kun Kaupin leski oli suoraan Aarolta ja emännältä kysynyt, mikä saattoi olla syynä, ettei Hilma, köyhä ja turvaton tyttö, suostunut tulemaan pitäjän parhaaseen taloon emännäksi, niin oli emäntä silloin sanonut, että huhu kertoi Salomonin olevan Aholan Annan lapsen isän — ja sitä oli Hilma pahana pitänyt.

Silloin oli Kaupin leski kironnut ja sen pitempiä puheita pitämättä lähtenyt pois.

"Vaan lieneekö sitä oikeastaan moittinut", arveli emäntä. "Eihän Hilma minusta ollut entisen lainen missään suhteessa sitten kun sieltä kansanopistosta palasi… Yökaudet luki ja kirjoitteli kesälläkin ja usein itkikin. Ja ennen kun oli semmoinen hyvä karjanhoitaja ja verraton lypsäjä ja muuhunkin työhön aina ruttosa rupeamaan, niin ei ole koko kesänä kun kerran pyytämättä lypsämään tullut ja kerranko lie käynyt niityn laidassa… Ei siellä vaan siinä opistossa työhön kehoteta… lukemaan ja lukemaan vaan ikäänkuin sillä henkensä elättäisi… Vai eikö ole totta?"

Emäntä puhui kuin moittien Aaroa kaikesta.

"Niinpä näytti", myönteli Aaro alakuloisesti. "Vaan minkäpä minä sille tein. Semmoinen haluhan sillä oli sinne, että lakkaamatta kärtti…"

"Mikset komentanut työhön, vaan annoit joutilaana keimailla ja kirjojansa lueskella?" ärähti emäntä taas.

"Olisipa siinä ollut tilaisuus sinullakin Hilmalle sanoa… ja ehkäpä hän itsensä silläkin tiellä elättää, niin rovasti ainakin vakuutti", sanoi Aaro.

Siihen ei emännällä ollut vastaan sanomista. Mutta sen sijaan alkoi hän taas syytellä isäntää:

"Jos hän ei olisi kansanopistoon päässyt ja siellä niitä 'aatteita' saanut päähänsä, niin epäilemättä olisi Kaupin leskelle vaimoksi mennyt — siihen monen kylän tyttäret toivoivat. Vaan kun et sinäkään kovaa sanaa sanonut, vaan annoit aina perään… Eihän Hilma yksin minun porinastani ja puheistani huolinut…"

"Mitäpä pakottamaan naimisiin, kun ei itsellä halua ollut… ja luulenpa Hilman kuuluvan sinulle sen verran kuin minullekin…"

Aaron äänessä soi katkera sävel, jota emäntä tuskin koskaan ennen oli kuullut. Ei pahimpina kiusausten hetkinäkään ollut Aaro, aina siivo ja sydämellinen, viitannut siihen, ettei Hilma ollut hänen lapsensa.

Mutta sen tunsi emäntä nyt, ettei asia Aaron mielestä ollut häipynyt eikä koskaan tietenkään unohtuisi, vaikka Hilmasta näytti pitävän niin paljon kuin muistakin lapsista.

Sanaakaan enää virkkaamatta nousi hän ja läksi navetan puoleen.

Mutta Aaro jäi yhä hämärämmäksi käyvään pirttiin istumaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, eivätkä hänen surumielisiä ajatuksiaan tuntuneet häiritsevän pienemmät lapsetkaan, jotka lattialla mellastivat.

* * * * *

Myöhään syksyllä, kun joki jo oli jäässä, jänkät miehen kantavina mutakenttinä ja talven valkoinen käsi ilmassa viipotti, saapui Hilmalta ensimmäinen kirje kotiaan. Isän osoite oli kirjeessä, sillä Hilma tiesi, ettei äiti osannut kirjoitusta lukea.

Kun Aaro sunnuntaina palasi kirkolta, ilmoitti hän, että Hilmalta oli kirje.

Mutta vasta sitten, kun emäntäkin oli navettatyöt tehnyt ja takkaan oli sytytetty pystytuli, kokoontuivat kaikki lapset ja emäntä isän ympärille kuuntelemaan Hilman kirjettä.

Mutta merkillisen lyhyt oli Hilman kirje. Ei selittänyt olostaankaan muuta kuin että hän "voi hyvin". Ei ollut terveisiäkään nimenomaan kenellekään muulle lähettänyt kuin pikku Lailalle. Ei tiedustellut kotikylän kuulumisia eikä naapureista mitään. Ei ollut Kaupin leskestäkään sanaakaan.

Aaro näytti pettyneeltä ja emäntä istui puhumattomana ikäänkuin lisää odotellen.

"Eikö muuta mitään kirjota?" kysyi hän vihdoin.

"Eipä näy muuta olevan… puhdasta paperia tämä loppu", vastasi Aaro ja kääri kirjeen kokoon.

"Eikös Hilma Lailalle mitään lähettänytkään?" kysyi pikku Laila, joka isää vasten nojaantuneena oli kirjettä kuunnellut.

"Olihan siinä terveiset sinulle", sanoi emäntä, ja noustessaan ylös lisäsi hän tuikealla äänellä:

"Muille ei ole liiennyt sitäkään."

Mutta Aaro nousi ja pani Hilman kirjeen virsikirjan väliin loukkokaappiin.

Kun he illalla asettuivat levolle, ei Aaroa tuntunut nukuttavan.

"Mitä sinä valvot?" kysyi häneltä emäntä.

"Ajattelin minä kysyä sinulta yhtä asiaa… vaikka olisi sen saanut jo ennenkin kysyä, mutta en ole saanut sanotuksi…"

Emäntä kuunteli ääneti. Hän alkoi aavistaa, mitä Aaro aikoi kysyä.

"Oletko sinä koskaan sanonut Hilmalle, kuka hänen isänsä on?" sai Aaro nyt sanotuksi.

"Mistä sinulle nyt semmoinen johtui mieleen?" tiedusteli emäntä.

"Ajattelin tuosta kirjeestä… Kun aina minulle oli niin rakkaan luontoinen, niin nyt vaan muutaman rivin kirjoittaa…"

"En minä koskaan ole puhunut, eikä minun kauttani koskaan tietoa saa… Eikähän sitä asiaa kukaan muu tiedäkään kuin me kahden ja se kolmas, joka jo on kuollut…"

Emäntä puhui kiihkeämmällä äänellä kuin tavallisesti.

"Hyvä olisi, ettei saisi tietää", sanoi Aaro huoaten. "Omanani olen pitänyt Hilmaa niinkuin näitä toisiakin."

"Kyllä vaan sinä olet puolestasi hyvä ollut. Vaan olisin minä suonut, että Kaupin Salomonin olisi ottanut miehekseen…"

"Vaan vastenmielinen kai oli ja pelkäsi, luulen, niitä entisen emännän lapsia… Hyvältä tuntuu mielestäni, etten enempää pakottanut…"

"Olisit saanut pakottaa…"

"Hyvä on, etten pakottanut… Minusta tuntuu, että Hilma on nyt meiltä iäksi mennyt…"

"Pyh! Miten niin uskot ja ajattelet…?"

"En minä osaa niin selittää sitä, vaan niin minusta tuntuu."

"Ne ovat taas niitä sinun omia pehmeitä ajatuksiasi! Lupasihan hän muistaa ja ottaa Lailankin kouluttaakseen…"

"Niin minusta vaan tuntuu, ettei tule enää. Oli surkeaa, kun koko välin itki ihan asemalle asti…"

Ei emäntäkään siihen mitään virkkanut. Mutta kun kumpikin vielä valvoivat, sanoi Aaro:

"Kun ei tulisi isänsä luontoinen, hurja ja huikentelevainen…"

"Minuun se on tullut… kova on luonto, sen olen nähnyt, ja ylpeä lisäksi kuin mikähän…"

Emäntä nukkui pian, mutta Aaro valvoi aamupuoleen yötä ja mietiskeli syytä, miksi Hilma niin lyhyen kirjeen oli kirjoittanut.