VII

Hilma oli jo opettajattarena omassa koulussaan.

Vuodet olivat kuluneet, ja loistavasti oli Hilma koulunsa suorittanut ja parhaimpana pois päässyt. Nyt oli hän aloittamassa ensimmäistä lukukautta.

Hän on vähän laihtunut näinä neljänä raskaana vuotena ja jonkunlainen hermostuminen häntä vaivaa. Varsinkin iltaisin ja öin.

Pari päivää on koulu vasta ollut avoinna, ja hänellä on ollut paljon työtä. Hän tuntee väsymystä.

Mutta kun hän, kun syysilta alkaa pimetä, koettaa levähtää, lentävät ajatukset lapsuuden kotiin kauas Pohjolaan… ja jostakin julmasta teosta tuntuu tunto häntä soimaavan.

Nyt hän vasta oikein joutaa ajattelemaan. Sillä hän on tähän asti tehnyt työtä ja ahkeroinut eikä ole tahtonutkaan muistaa muuta. Mutta nyt on tullut raskas kivi sydämeen… Tunto soimaa siitä, että ylpeys esti hänet enää palaamasta entiseen köyhään kotiin, korkean Haukkavaaran alle. Sillä ei ole Hilma, sittenkun sinä koreana elokuun iltana seminaariin läksi, kotipitäjässään käynyt. Kesät on viettänyt milloin minkin luokkatoverin luona ja siten loma-aikansa kuluttanut.

Oli kulunut vuosia, ettei ollut sanaakaan kirjoittanut eikä vuorostaan minkäänlaisia tietoja kotipuolestaan saanut…

Ja tahallansa oli hän tänne näin kauas etelään tahtonutkin…

Mutta nyt juuri kun hän oli aloittamassa kouluaan, oli hän saanut tiedon, että isä, Haukkavaaran Aaro, oli kuollut…

Haukkavaara!

Hilma oli lyhentänyt nimensä Vaaraksi.

Näinä vuosina oli hänellä ollut kuin unehtuneena kaikki, koko entisyys, lapsuus ja koti siihen asti, kun seminaariin läksi. Mutta nyt virtasivat kaikki muistot yhdellä kertaa hänen mieleensä…

Suuret unelmansa ja haaveensa hän muisti ja kuvan siitä tulevaisuudesta, jonka valoisina kesäöinä oli mieleensä loihtinut. Muisti hän senkin, kuinka oli aikonut itsensä uhrata vanhempainsa ja pienten siskojensa hyväksi…

Nyt ne raukat eivät edes olleet saaneet kirjettäkään häneltä kahteen pitkään vuoteen…

Pikku Laila parka!

Hänelle tuli yhtäkkiä niin ikävä, että hän purskahti äänekkääseen itkuun., ja ensi kerran elämässään tunsi hän, että hän olikin yksin, aivan yksin…

Hän koetti tyyntyä, mutta sitä suurempina tuntuivat nyt tunnon tuskat raatelevan… Eikä tämä hänen elämänsä, jonka oli kuvitellut ihanaksi, tuntunut minkäänarvoiselta… Pettymyksiä pitkin matkaa… ystäviä, joiden ystävyys ei kestänyt kuin hetken…

Isänmaa!

Sen entinen kaiku oli kadonnut ja hänen oma voimansa vähentynyt. Mitä hän voisi tahi mihin kykenisi hän täällä, kaukana Pohjolasta…!

Sivumennen vilahti Pentti Luhtaniemikin hänen mieleensä ja ne muutkin toverit kansanopistoajalta. Pentti oli hukkaan joutunut… Hän oli seminaarissa ollessa lukenut sanomalehdistä, että Pentti oli vangittu murhasta, jonka juovuksissa oli tehnyt…

Mutta sitten taas vilahti valoa hänen mieleensä. Hän pyyhki kyyneleensä, silmäin loisto palasi ja suun ympärille ilmestyi käskevä piirre…

— Jos muut sortuvatkin… niin en sorru minä… minä taistelen kaikkea pahaa vastaan maailmassa… minä opetan koululapsille siveellisyyttä ja kehoitan heitä… minä vihaan kaikkia miehiä… sillä heissä ei ole yhtään ainoaa kelpomiestä, jonka entisyys ei olisi tahraantunut…

Hyi heitä! Ja hyi kaikkea!

Hän nousi ja alkoi järjestellä huoneessaan.

Pitäjä, johon Hilma oli päässyt opettajattareksi oli Etelä-Suomen suurimpia, ja hänen koulunsa oli kaikin puolin mallikelpoinen. Se oli keskellä vankkaa kylää, josta rautatieasemalle ei ollut kuin muutamia kilometrejä.

Hänen edeltäjänsä oli viime keväänä kuollut — keuhkotautiin, oli hänelle sanottu. Vanha ja vaivainen oli jo ollutkin, hermostunut vanhapiika, joka ei sallinut mitään leikkiä.

Kylä ja kouluhuoneet miellyttivät Hilmaa, mutta vaikka hän koulun puutarhassa, akkunansa alla, näki omenapuita, suurten kauniiden hedelmien peitossa, lensi ajatus kuitenkin Pohjolaan, Haukkavaaran alle… Siellä oli ollut pihlaja, joka juhannuksena oli valkoisessa kukassa ja syysmyöhällä punoitti marjoistaan…

Kun hän sitä alkoi ajatella, nousi itku taas kurkkuun ja hän heittäysi keinutuoliin.

— Kun kuluu talvi ja tulee kesä, niin lähden Pohjolaan, — mietti hän itkunsa välissä. — Missä lienevätkin? Maailmalle kai kaikki joutuneet, pikku Laila parkakin! Kuinka sydämetön olen ollutkaan!

Hän itki niin — koko elämänsä tänä yhtenä ainoana iltana.

Mutta taas tyynnyttyään muisti hän Kaupin leskeä… ja tunsi, ettei hän jaksanut ajatella sitä loppuun, — kun ajatteli mahdollisuutta että hän nyt olisi Kaupilla emäntänä.

* * * * *

Mutta vähitellen, kun hän alkoi tutustua pitäjään ja pitäjäläisiin, alkoivat päivätkin tuntua lyhemmiltä, ja välisti voi hän jo laskea leikkiä lastenkin kanssa tunnilla.

Hän oli alussa välttänyt seuraa ja kulki enimmäkseen yksin. Harvoin hän hymähti, ja oli vähäpuheinen varsinkin isommassa joukossa.

Mutta pitäjän nuorilta miehiltä ei jäänyt huomaamatta, että uusi opettajatar, Hilma Vaara, oli kaunis tyttö, joka pukeusi aistikkaasti ja käveli komeasti, että hänen hymynsä oli suloista ja olentonsa viehkeää.

Ja kun Hilma joulun aikana nuorisoseuran iltamassa piti puheen, myönsivät kaikki, että heidän oli onnistunut saada lahjakas opettajatar.

"Mutta hän on vähän omituinen…"

"Kuinka niin?"

"Öisin valvoo ja itkee, ja kun nuoria miehiä näkee, niin melkein pelkää…"

"Kyllä hän siitä tasaantuu… ehkä liiaksi rasittunut ja hermostunut…"

"Niin kaiketi…"

Mutta kukaan ei onnistunut pääsemään Hilman tuttavuuteen, ja yhä harvemmin kävi hän missään seurassa; varsinkin hän silminnähtävästi vältti miesten seuraa.

Talven tullen muuttui hän yhä raskasmielisemmäksi, valvoi öisin ja päivin, oli heikko ja hajamielinen. Oppilaatkin näkivät hänen usein rientävän huoneeseensa itkemään.

Usein iltasin yksin istuessaan mietti hän tilaansa ja huomasi, että hänen terveytensä huononi huononemistaan. Ei hän oikeastaan itsekään tiennyt, mikä häntä vaivasi.

Miksi oli hän katkera ja epäluuloinen ihmisiä kohtaan? Eivät kai nämä ihmiset olleet syypäät siihen, että hän suri ja murehti… niin, hän ei tiennyt itsekään mitä oikeastaan suri. Miksi epäili hän kaikkia ihmisiä ja luuli pienimmänkin hymyn toisen huulilla olevan pilkkahymyä hänelle?

Oli häntä kehoitettu liittymään nuorisoseuraan, käymään naapureissa ja olemaan iloinen. Mutta kehoitukset olivat kuin kieltoa hänelle. Yhä enemmän hän epäili joka ainoaa ihmistä…

Kerran talvella oli hän saanut kotipitäjän rovastilta kirjeen, jossa rovasti m.m. oli kirjoittanut: "Kuinka sinua muuten nyt tuntuu opettajatoimesi miellyttävän? Minä olen niin lapsellisessa uskossa vieläkin, että paremmin olisit sopinut maalaistalon emännäksi kuin kansakoulunopettajattareksi…"

Mutta sanaakaan ei ollut rovasti maininnut haukkavaaralaisista, — aivan kuin aavistaen, ettei Hilma tahtonutkaan tietää…

Isä oli kuollut… totta kai oli talo joutunut vieraan käteen!

Äitiä muisteli Hilma tylsin, kylmin tuntein. Äiti ei ollut koskaan häntä ymmärtänyt. Aina oli moittinut ja työtä, työtä vain komentanut tekemään… Isääkin oli äiti Hilman mielestä usein pahoin kohdellut ja raa'asti puhunut silloin kun Hilma aatteitaan selitti…

Mutta nuorempia siskoja hän ikävöi ja varsinkin Lailaa, jonka kasvattaaksensa oli aikonut ottaa…

Mutta se toivo häntä vielä virkisti, että kun tulee kevät ja kesä, matkustaa hän taas Pohjolaan, on siellä kesän, vankan vaaran alla ja virtavan virran rannalla… Hän sovittaa sen mitä on rikkonut… ja tulee tervein tuntein ja sydämin takaisin…

Usein joutui hän miettimään sitäkin, oliko hän sittenkään osannut oikeaan, kun pyrki seminaariin. Kaikki se, mitä hän oli kuvitellut ja toivonut tulevaisuudelta, olikin aivan erilaista…

Ja haaveet ja toiveet siitä, että hän kerran kulkisi valoa näyttäen Pohjolan kansalle, olivat kuin tietämättä loppuneet… tuli oli sammunut eikä ollut ketään, joka sen uudestaan sytyttäisi…

Semmoisina hetkinä saattoi Hilma istua huoneessaan tuntikausia käsikirjoituksiaan ja muistiinpanoja selaillen. Ne olivat rohkeita tuumia, ihania unelmia, jotka noista papereista tuulahtivat. Hän oli yrittänyt paljon ja paljon toivonut, mutta ne olivat nyt kuin kuolleita…

Hän löysi pieniä lastuja, joita kansanopistossa ollessaan oli kynäillyt. Niissä oli kuvattu Pohjolan revontulisia iltoja ja talvisten öitten aavistelevaa pimeyttä; niissä hehkui lempeä isänmaahan ja polo-Pohjolaan, ja niissä oli aina lopussa hän, jonka kättä sai pusertaa, että sydän lämpesi ja mieli ilostui…

Ne olivat niitä muistoja ja sitä aikaa kuvasivat, jona Pentti Luhtaniemi oli sankari…

Mutta oli siellä sievä lastu kodin ympäristöltä, luonnon kuvaus, jota lukiessa Hilmalle kyyneleet nousivat silmiin…

Sitä lukiessa veivät ajatukset hänet väkisten virran rannalle, korkean vaaran alle. Elokuun ilta oli olevinaan, niinkuin olikin se ilta, jota nyt vasten tahtoaan joutui muistelemaan. Hän leikkasi peltoa jokitörmällä. Väylä oli tyyni ja ilma lämmin. Lauttoja kulki siitä ohi, mutta eräs laski talon rantaan…

Ne nousivat maihin talon rantaan, kaksi tukkilaista, toinen vanhempi, toinen nuorempi. Kysyivät talosta karjanantia ja puhuttelivat ystävällisesti… Vanhempi mies nousi taloon, mutta nuorempi istahti pientareelle (se oli samana syksynä, jona kansanopistoon läksi) ja alkoi jutella.

"Onpa kaunista ja tuleentunutta ohraa", sanoi hän.

"On tämä melkoista… eikä ole hallakaan tänä syksynä hätyytellyt", vastasi Hilma.

Siitä pääsivät he keskustelun alkuun. Hän katsahti tukkilaiseen tarkemmin. Hän oli nuori, ja hänellä oli ruskea kihara tukka ja hyvin lempeät tummansiniset silmät… Eikä hänen kasvoissaan näkynyt sitä raakaa leimaa, jota tukkilaisten kasvoissa oli tottunut näkemään.

Hänellä oli uudet pitkävartiset pieksut ja kaulassa puhdas huivi.

"Tämän talon tytär neiti taitaa olla?"

Silloin hän säpsähti. Häntä ei ollut kukaan vielä sitä ennen "neidiksi" puhutellut.

Hän sanoi nimensäkin, ja kysyi vuorostaan tukkilaisen nimeä.

"Halminen minun nimeni on…"

"Oletteko te se laulaja Halminen, josta olen kuullut puhuttavan…?"

"Se minä olen… Vai on neiti kuullut laulaja Halmista mainittavan."

"Olen minä kuullut sen tekemiä laulujakin…"

Hänen kasvojensa ilme oli enemmän surullinen kuin iloinen eikä hän puhuessaan hymähtänyt kuin joskus.

"Täällä on hauskaa minusta olla täällä Pohjan puolessa; en minä täältä pyri pois milloinkaan…"

He puhelivat siinä pitkän aikaa, ja kun ei vanhempaa miestä alkanut talosta takaisin kuulua, läksivät he yhdessä pihaan. He eivät panneet sinä iltana lauttaansa kulkemaan, vaan viipyivät aamuun asti.

Aamuvarhaisella hän puheli Halmisen kanssa pitkän aikaa kaivon kannella istuen… siksi kunnes äiti tuli hopittamaan navetalle. Mutta hyvästiä sanoessaan Halminen painoi lämpimästi kättä ja hyvää vointia toivotti… Silmissä oli omituinen, lempeä kaiho ikäänkuin anteeksi olisi tahtonut pyytää…

Omituinen surumielisyys Hilman sydämessä nyt tuntui, kun tuota iltaa muisteli, sitä unelmaa, jonka mieli kuvitteli seuraavina päivinä…

He menisivät naimisiin. Laittaisivat siistin ja sievän tuvan johonkin korkealle jokitörmälle… Heillä olisi navetta ja kaksi lehmää… Halminen kulkisi talvisin tukinajossa ja kesäisin kuljettaisi lauttoja meren suulle; heidän elämänsä olisi hauskaa ja…

Eikä se haave ollut jättänyt häntä pitkään aikaan kansanopistossakaan… ennenkun sitten vasta kun Pentti Luhtaniemeen tutustui…

Kuinka olisikaan nyt, jos se unelma olisi toteentunut?

Ehkä hän olisi nyt onnellinen, terve ja elämänhaluinen… ehkä heillä olisi pieni, sinisilmäinen tyttö, joka äitiä seuraisi joen rantaan ja katselisi välkkyville virran vesille, jossa isä suuren tukkilautan päällä kulki alas meren suulle…

"Hyvästi rakkaani… molemmat!" huutaisi isä.

Hilma unehtui niin muistoihinsa, ettei hän huomannut taas yön tulleen… eikä muistanut sitäkään, että hänellä huomenna oli raskas työpäivä…

Uupuneena ja itkusilmin hän vihdoin nukahti levottomaan uneen.