V

Marianpäivänä, elokuun 4 päivänä, vietettiin pappilassa aina ruustinnan nimipäivää, ja sinä päivänä piti kaikkien pitäjän nuorten kokoontua pappilaan, iloksi vanhuksille. Silloin siellä saatiin leikkiä ja pitää hauskaa.

Hilma oli myöskin saanut kutsun.

Hän päätti lähteä, vaikka ei ollutkaan pitäjän herrasväen kanssa tuttava. Kirkonkylässä oli paljon opiskelevaa nuorisoa, oli sekä nais- että miesylioppilaita, nuori metsäherra ja kaksi kansakoulunopettajaa.

Ne olivat Hilman mielestä aina näyttäneet ylpeiltä, metsäherra varsinkin. Ja ruotsinkieltä oli hän kuullut ylioppilaidenkin puhuvan, vaikka suomenkielisen koulun olivat käyneet. Herraslähtöä muka olivat. Hilma oli päässyt siihen uskoon, että ne halveksivat kansaa, ne eivät, vaikka kykenisivät, pane rikkaa ristiin kansan hyväksi, eivät kohdista rakkauttaan kansan syviin riviin eivätkä välitä sen huolista…

Niille pitäisi kerran saada sanotuksi…

Hän jo kyllä tiesi paljon — siitä oli ollut kansanopistossakin puhe — hänen oli tehnyt jo aikaa mieli kappalaisen neideillekin sanoa suomalaista totuutta. Nekin ne olivat niin olevinaan, etteivät puheille alentuneet, vaan syrjäsilmällä katselivat, keskenään supattivat ja naureskelivat. Nyt viime juhannuksena oli Hilma sen viimeiseksi nähnyt…

Kun hän kirkon luona puheli opettajan kanssa ja kertoi olostaan kansanopistossa, niin kappalaisen neidit ja pari ylioppilasta nauraa virnistelivät — heille. Mistä syystä ja millä oikeudella? Opettaja oli kyllä vakuuttanut, etteivät nuo heille naura, mutta Hilma oli mielestään siitä varma ja halveksi heitä koko sydämestään.

Mutta nyt hän päätti heille sanoa, minkälaisia isänmaanystäviä he olivat…

Hän ihan paloi innosta. Hän ei antaisi väittelyssä perään — sen verran hänkin jo asioita tiesi. Hänelle oli kerrottu, että varatuomari Karinkanta, joka koko kouluaikansa oli ollut pappilassa ja jonka rovasti sukulaisuuden vuoksi oli kouluttanut, varsinkin oli ylpeä kuin kuningas ja itserakas herra. Hänen mielestään ei kansa ollut muuta kuin raskasta työtä varten — herrat ne olivat, jotka kansaa johtivat ja sitä opastivat…

Olikohan semmoinen vintiö lukenut koskaan Snellmanin aatteita?

Tuskin oli. Ja tuskin oli koskaan kansansa ja isänmaansa hyväksi aikonutkaan mitään tehdä!

Mitä vielä. Eivät ne muuta ajatelleet kuin omaa hyväänsä, ja omaksi hyödykseen ne kaikki tekivät.

Näitä Hilma jutteli naapuritalon Kaisulle, kun pukeusi pappilaan lähteäkseen. Kaisu katseli hänen toimiaan ja kuunteli hänen puheitaan.

"Paljonpa on puhuttu kirkonkylässä siitä puheestasi, jonka Haukkavaaran laella pidit… Olisivat saaneet olla sitä kuulemassa herratkin…"

"Niinkö? Kenen olet kuullut puhuvan?"

Hilman silmät loistivat.

"Kauppiaan puodissa puhuttiin. Kanttori, joka oli laella, kuten muistat, sanoi, ettei semmoista puhetta pysty moni mieskään pitämään…"

"Entäs muut? Puhuivatko muutkin?"

"Sanoivat kaikki, että se tyttö on tullut äijävaariinsa, joka oli mainio puhuja ja teki laulujakin…"

Hilmasta tuntui sanomattoman hyvältä.

"Kyllä he vielä saavat minusta kuulla muutakin… odottakootpa…"

Hän seisoi kuvastimen edessä ja kampaili pitkiä kullankeltaisia hiuksiaan.

"Jopa sinä… kylläpä sinä vasite kampaat…"

"Täytyy olla aistikkaasti puettu, ilman joutavia koristuksia", sanoi Hilma ja silmäili päätään kuvastimessa joka kulmalta.

"Hyvä on nyt", vakuutti Kaisu. "Jo sinä nyt kelpaisit vaikka vihille."

Ja sitten oli Hilma valmis lähtemään ruustinnan nimipäiville.

Kaisulla oli myös asiaa kirkonkylään, niin että heidän nyt sopi yhtä matkaa mennä. He kävelivät talon rantatietä törmälle ja lähtivät rantatörmän polkua pitkin kirkolle päin.

Niitty, jonka yli polku kirkonkylään vei, oli jo osaksi tehty. Latojen ikkunoista pullisteli kauniin vihreitä maaheiniä ja pieleksistä latojen vieriltä tuoksui kuivuneiden kukkien miellyttävä lemu. Luhdikoita, jotka olivat notkoissa ja alangoissa alempana, oli vielä niittämättä, mutta jo törrötti sielläkin korkeita, piikkipäisiä suovia kuin suuren suuria jättiläisnokkosia.

Tytöt kävelivät pitkän matkaa puhelematta, mutta kun kirkonkylä alkoi näkyä, sanoi Hilma:

"Hullusti se kävi Aholan Annallekin… Riihitansseissa kulkikin ja kaikilla markkinoilla… Tiedätkö sinä, Kaisu, kuka hänen lapsensa isä on?"

"On siitä puhuttu paljonkin, vaan lienevätkö oikeaan osanneet… on sitä puhuttu Kaupin leskeäkin…"

Hilma jäi suu auki Kaisua töllistämään.

"Eihän sekään mikään mahdoton asia olisi", arveli Kaisu. Kun palasen matkaa vielä kävelivät, sanoi Hilma:

"Se on sikamainen asia."

Kun Hilma saapui pappilaan, olivat sinne jo muut vieraat tulleet.

Siellä olivat pitäjän kaikki sekä vanhat että nuoret herrat, rouvat ja neidit.

Hilma tunsi menevänsä hämilleen, kun joutui joukkoon, jossa hänellä ei ollut muita persoonallisia tuttavia kuin molemmat kansakoulun opettajattaret. Vaikka hän oli aikonut esiintyä rohkeasti, tunsi hän kuitenkin painoa hartioillaan ja oli huomaavinaan että kappalaisen neidit, varsinkin vanhempi, Eedla, tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän. Herrat eivät juuri erityisesti tarkastaneet. Nuori metsäherra kuitenkin näkyi silloin tällöin silmäilevän…

Rovasti ja ruustinna olivat hänelle ystävällisiä niinkuin ennenkin, mutta Hilma oli varatuomari Karinkannan pöyhistyneissä, ilkeän lihavissa kasvoissa huomaavinaan pilkkahymyä.

Nuoret koettivat aloittaa jotakin leikkiä, mutta se ei tahtonut käydä enää niinkuin ennen, jolloin kaikki olivat nuorempia. Nyt olivat jo nuoret ylioppilaatkin velttoja, venytteleviä maailmanmiehiä ja arvelivat, etteivät leikit olleet kuin lapsia varten.

"Hyvä olisi, että säilyttäisitte lapsen sydämen niin kauan kuin mahdollista", sanoi ruustinna, joka koetti saada nuoret innostumaan.

Hilma esitteli, että alettaisiin leikkiä "Pekan viulua".

Varatuomari alkoi nauraa hohottaa.

"Nuorisoseurako tässä perustetaan", sanoi hän. "Eihän nyt neiti mahtane vaatia meiltä… kukaties lopuksi kansallistanssia…"

Hän nauraa hohotteli ja katseli suurilla pullosilmillään Hilmaa.

Hilma punastui ja puri huultaan.

"Se on loukkaava tuommoinen", sanoi vanhempi opettajattarista ja nousi mennäkseen.

"Tässä nyt vielä ruveta hulluttelemaan", lisäsi varatuomari.

Nähtävästi hän ikävöi totipöytää, jota ei pappilassa koskaan laitettu.

Kanttori koetti olla kohtelias ja huomaavainen Hilmalle. Kun leikistä ei näyttänyt mitään tulevan, istahti hän, piintynyt vanhapoika, Hilman viereen puhelemaan.

"Neiti aikoo seminaariin?" sanoi hän.

"Niin olen aikonut… olen jo hakenut ja saanut kutsunkin Jyväskylään", vastasi Hilma.

Varatuomari ja metsäherra istuivat heitä lähellä, paperossiaan poltellen ja jutellen kappalaisen neitien kanssa. Muut nuoret olivat menneet puutarhaan marjoja syömään.

Kanttori ja Hilma olivat pian vilkkaassa keskustelussa. Hilma kertoi olostaan kansanopistossa ja siitä isänmaallisesta hengestä, joka siellä jokaista oppilasta elähdytti.

Karikanta kuunteli toisella korvalla heidän haasteluaan.

Hilma innostui puhuessaan ja alkoi puhua siitä, ettei isänmaallisuus ollut monellekaan muuta kuin paljas sana — ilman merkitystä.

"Poloisessa Pohjolassamme varsinkin näyttää kansallishenki kokonaan kuolleen", sanoi Hilma. "Täällä ei ole ainoaakaan aatteen miestä eikä aatteen naista…"

"Eipä taida olla", myönsi kanttori.

"Ei ole. Ja kansa elää vailla hengen valoa… herrojen talutusnuorassa…"

Nyt ei Karikanta malttanut olla sekaantumatta keskusteluun.

"Sallikaa minunkin ottaa osaa intresanttiin keskusteluunne", sanoi hän kohteliaalla äänellä. "Tuo vanha ja kulunut sananparsi, että kansa elää herrojen talutusnuorassa…" alkoi hän sitten. "Ellen väärin muista aikoo neitikin seminaariin?"

"Niin olen aikonut!" vastasi Hilma niin kylmällä äänellä kun voi.

"Te pyritte siis herruuteen päin tekin ja ehkä juuri sen vuoksi, että uskottelette siten helpommalla toimeentulon ansaitsevanne…"

"Mitä se tähän asiaan kuuluu!" tokaisi Hilma väliin.

"… Ja siten juuri tahallanne pyritte kansan 'syvistä riveistä' — niinkuin tuo mahtava fraasi kuuluu — pois. Kun te puhutte kansallishengen kuolemasta…"

Silloin juuri saapuivat molemmat opettajattaretkin seuraan ja istahtivat lähelle Hilmaa ja kanttoria.

Karinkanta jätti lauseensa kesken ja sytytti paperossinsa.

"Suokaa anteeksi, mutta oletteko lukenut Snellmania?" kysyi Hilma, ja hänen verensä kiehui.

Varatuomari hymähti ja loi merkitsevän katseen metsäherraan.

"Hyvä olisi, jos tekin lukisitte Snellmania", vastasi hän. "Mutta minä puolestani neuvoisin teitä, neiti Hilma, että jättäisitte seminaariin menon sikseen…"

"Ja minkätähden?" tikasi Hilma tulipunaisena.

"Sen vuoksi, ettei kansanopisto suinkaan ole mikään pohjakoulu tai valmistava luokka seminaariin, vaan juuri se oppilaitos, jossa oikeita, kunnon kansalaisia, varsinaista maalaisväestöä kasvatetaan… Sitäpaitsihan kansakoulunopettajan toimi on kovin raskasta ja väsyttävää."

Hän veti pitkän savun paperossistaan ja sanoi sitten ikäänkuin yhteisesti kaikille:

"Harva kansakoulunopettaja pysyy täydessä järjessäänkään ja vielä harvempi terveenä… ohoi…"

Toinen opettajattarista, laiha ja hermostunut, sai semmoisen kohtauksen, että alkoi huutaen itkeä ja riensi pois sisähuoneisiin, toinen meni ulos, mutta Hilma jäi paikoilleen kanttorin viereen, joka nyki partaansa eikä tiennyt mitään sanoa…

"Siinä nyt näette minkälaista väkeä he ovat… miespuoliset ovat vielä hullumpia… Minä en ainakaan ole nähnyt monta kansakoulunopettajaa, joka olisi säilyttänyt alkuperäisen, terveen järkensä…"

"Te olette hirmuinen ihminen, herra Karinkanta", sai Hilma sanotuksi.

Karinkanta vain hymyili pirullista hymyään ja vastasi:

"Minä puhun totuutta, ja totuus on aina raskasta kuulla. Jos tekin, neiti Hilma, oikein tekisitte, niin te jättäisitte seminaarihommanne sikseen ja alkaisitte toden teolla kansallishenkeä herättää… Eikö niin?"

Mutta silloin juuri ilmestyi vanha rovasti ovelle ja sanoi, Karinkantaan kääntyen:

"Mitä sinä, hyvä Akseli, täällä juttuilet, kun opettajatar Neula… sairas ihminen muutenkin…"

Hilma ei kuullut enempää, sillä samassa hänkin poistui.

Mutta rovasti jäi Karinkannan ja metsäherran kanssa puhelemaan.

"Ei tässä niin vaarallista keskustelua ollut", puolustit Karinkanta. "Halusin vain tälle nuorelle talontyttärelle sanoa minun ajatukseni seminaareista yleensä ja kansakoulunopettajista erittäin… Mutta tällekin neitoselle on suuruudenhulluus noussut päähän nyt jo… mitä sitten tekee, kun seminaariin vielä menee…"

"Ne ovat sinun ajatuksiasi", sanoi rovasti. "Sopimatonta on, että menet ärsyttelemään muutenkin vaivaantuneita raukkoja…"

"Sepä se. Sitähän minä tässä juuri koetinkin teroittaa, että opettajantoimi on liian raskasta naiselle, koska miehetkään eivät näy pysyvän järjessään… Tässäkään pitäjässä ei ole ainoatakaan opettajaa, joka olisi — kuinka sanoisin — luonnollisella tavalla kuollut… Mikä on tullut sairaaksi — keuhkotautiin ja siihen kuollut, — mikä taas on tullut keskellä kirkasta päivää hulluksi ja siihen kuollut…"

"Se nyt on sattunut täällä, mutta…" sanoi rovasti.

"Setä ei tee oikein lainatessaan rahoja Haukkavaaran Hilmalle… Hänen terveytensä ei kestä raskasta opettajantointa… Keuhkotautista sukua on jo valmiiksi…"

"Niin", sanoi rovasti.

Mutta silloin juuri tultiin käskemään illalliselle.

Eikä varatuomari Karinkanta sen paremmin perustellut omituisia ajatuksiaan kansakoulunopettajista.

* * * * *

Puolenyön aikana lähti Hilma kotimatkalle.

Öisin on jo elokuun alussa Pohjolankin taivas hienon hämypilven peitossa ja korkeiden vaarojen kupeilla pohottavat metsät mustilta. Mutta vedet välkkyvät tyynenä yönä ja ilmassa tuoksuu kuivuneiden heinien mehevä lemu.

Yksin Hilma oikaisi polulle ja rantatörmälle. Lauttoja kulki nytkin monta yhdellä näkemällä, ja jokaisella lautalla loimusi iloinen tervastuli.

Hilman ajatukset paloivat kuin tulessa, yksi meni, toinen tuli, ja oudosti sykki hänen sydämensä. Elämä tuntui niin kummalliselta, kylmältä ja kolkolta kuin hauta…

Tämmöistäkö se olikin oleva!

Pentti, jota oli rakastanut ja jonka oli uskonut ihanteelliseksi nuoreksi mieheksi, olikin ollut kömpelö ja kylmä, tunteeton raukka, jonka puheet eivät olleet mistään kotoisin…

Hilma tunsi kylmiä väreitä käyvän sydämessään, muistellessaan Pentin kirjeen sisältöä…

Pettynyt oli hän nytkin, ruustinnan nimipäivillä. Hän oli salaa toivonut, että joku… ehkä kaikkikin… sanovat jotakin hyvää siitä hänen puheestaan, jonka hän oli Haukkavaaralla pitänyt. Mutta ei sanaakaan puhunut kukaan…

Ja sitten tuo pirullinen varatuomari, jonka sanat sattuivat luihin ja ytimiin!

Hän ei koskaan ollut tuntenut olevansa niin kahdella päällä kuin nyt. Sillä nyt nousi sydämeen vieras ajatus, joka ei ennen ollut siellä sijaa saanut, vaikka ohimennen joskus mielikuvituksessa vilahtikin…

Jos sittenkin suostuisi menemään Kaupin leskelle… Mimmihän joutuu pian naimisiin Pajukylään Ylimännikön rikkaalle pojalle… ja nuoremmat tyttäret olivatkin olleet hyviä Hilmalle…

Salomoni oli hyväsydäminen mies, jonka kanssa kyllä toimeen tulisi… Hän ottaisi Lailan omaksi tyttärekseen uuteen kotiinsa, kasvattaisi, kouluttaisi pikkusiskon vaikka yliopistoon asti…

Ja isä ja äiti ja muut saisivat rauhassa kotitalossa työskennellä. Niinpäin oli rovastikin puhunut, eikä saattanut Hilma uskoa, ettei rovasti hänen parastaan tarkoittanut…

Hän käveli kiivaasti, ajatusten ja tunteiden mellastaessa sydämessä…

Oliko olemassakaan enää ihanaa, puhdasta, himotonta rakkautta, sellaista, jota hän oli tuntenut Penttiä kohtaan? Ei ollut äiti semmoista sanonut olevan ja Ylitalon Kaisu oli vakuuttanut, ettei ollut yhtään tyttöä koko kirkonkylässä, joka ei Kaupin leskeä miehekseen ottaisi, — aina kappalaisen neidistä alkaen…

Näyttäisikö niille, että hän sen ottaa kuin hyllyltä Kaupin lesken…

Salomoni oli jo hänelle kihloja tarjonnut, mutta ei ollut Hilma huolinut… Mutta jos vielä tarjoaa, niin hän…

Hilma oli jo ehtinyt siihen kohti, jossa Haukkavaaran rantatie nousi taloon.

Kaikki nukkuivat. Tikapuissa, jotka olivat asetetut rakennuksen räystästä vasten, riippui varsiinsa köytetyitä viikatteita ja haravia. Pienoinen, uusi ja vastatervattu harava oli kolmannella piillä… Se oli pikku Lailan harava, josta tämä paljon piti ja jolla toisten joukossa haravoi…

Hilman haravaa ei näkynyt missään. Ennen oli hänelläkin oma haravansa, ja ennen hänkin… Mutta nyt ei ollut käynyt niityllä koko kesänä kuin yhden ainoan kerran eikä silloinkaan isosti apuna ollut…

Porstuan ovi oli jätetty auki, ja Hilma käveli kevein askelin tuvan läpi omaan huoneeseensa, joka oli rakennuksen pohjoispäässä. Huoneessa oli hämärä, ja Hilma sytytti kynttilän.

Ei hän oikeastaan kyennyt mitään asiaa ajattelemaan. Ristiriitaisina ajelehtivat ajatukset sinne tänne. Ei hän tuntenut itseään onnettomaksikaan, mutta tyhjältä sydän tuntui ja tuleva elämä kangasteli hämäränä.

Hän otti pöytälaatikostaan käsikirjoituksen, johon ei moneen viikkoon ollut kyennyt mitään lisäämään ja alkoi sitä katsella…

Siihen oli kirjoittanut oman sydämensä tunteita, omia onnekkaita mielialojaan kuvaillut…

Mihin suuntaan hän jatkaisi? Kerran hän vielä jatkaakin…

Mutta siitä mitä ja miten hän kertomuksensa juonta alkaa kehittää, ei hän selville päässyt.

Hän vaipui levottomaan uneen ja näki unta, että häntä joku puristi kurkusta.