XI

Kun syyslukukausi alkaa, saapuu Hilmakin koululleen.

Mutta hän on murtunut ja sairas ja kummallinen, kiiltävä tuli palaa hänen silmissään.

Ei jälkeäkään ole hän löytänyt kultasisarestaan. Laila on kuin elävitten joukosta kadonnut.

Tuska, väsymys ja epätoivo rasittavat häntä niin, ettei hän tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Hän pelkää keskellä päivääkin ja hourii öisin. Nyt hän karttaa kaikkia ihmisiä eikä antaudu mihinkään keskusteluun heidän kanssaan.

Ei kukaan osaa selittää, mikä ennen toimeliaalle opettajattarelle on tullut, eikä hän kenellekään tuskiaan huuda. Yksin istuu, itkee ja miettii.

Syysöisin palaa tuli hänen lampussaan, ja usein on hänen nähty kävelevän edestakaisin huoneessaan.

Mutta merkillistä on, että hän siitä huolimatta jaksaa hoitaa opettajatointaan. Hän on lempeä ja hyvä lapsille ja puhuu usein Jumalasta, kodista ja vanhemmista. On sattunut jokunen kerta, että hän keskellä tuntia on unhoittunut katsomaan yhteen paikkaan, tuijottaen ja kuin vavisten… Ja kun siitä on herännyt, niin on sanonut olevansa kipeä ja päästänyt lapset pois.

Se on huomattu, että hän hermostuu, kun nuoria miehiä saapuu hänen läheisyyteensä, ja ettei hän yleensä miesten kanssa halua puhua mitään.

Ja hän alkaa kuihtua tavattoman nopeasti. Kasvot kalpenevat ja silmät putoavat kuoppiinsa.

Mutta yhä hän lapsia opettaa, tunti tunnilta; yhä öisin valvoo ja yhä harvasanaisemmaksi käy.

Mutta eräänä päivänä kevättalvella, kun hän saapuu luokalle, hymyilee hän, ja hänen silmänsä palavat omituisesti.

"Tunnetteko sisartani Lailaa, hyvät lapset?" kysyy hän.

Lapset tuijottavat häneen suurin kysyvin silmin eivätkä vastaa mitään.

"Ettekö tunne! Hän on minun näköiseni, vaikka minä olen eri isää…"

Lapset eivät ymmärrä häntä eikä hän vastausta odotakaan.

"Laila sisareni tulee tänne minun luokseni… ja hän on hyvin kaunis ja hyvä…"

Sama uudistuu vielä seuraavinakin päivinä, ja lapset kertovat siitä kotonaan…

* * * * *

Suuressa kartanossa, jossa unohdetut pimenneet sielut viettävät elonsa päiviä, on hoidokkina nuorenpuoleinen nainen, joka on menettänyt järkensä valon.

Ei hän raivoa eikä mellasta, mutta hän kulkee ja hakee, puhelee itselleen ja nauraa… nauraa tuota kauheata mielipuolen naurua… Mutta kun hän tapaa hoitajiaan, kysyy hän joka kerta:

"Tunnetteko sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää…"

Kun ei hän saa kysymykseensä vastausta, jatkaa hän hakemistaan ja uudistaa saman kysymyksen seuraavalle vastaantulijalle. Hän on hoidokeista hiljaisin, ja hän saa hoitaa puutarhaa ja liikkua pihasalla…

Mutta joskus sattuu, että hän alkaa puhua kodistaan, joka on kaukana valoisassa Pohjolassa, ja silloin tuntuu kuin puhuisi hän järkevän ihmisen tavalla. Mutta kesken kaiken kotiseutunsa kuvauksen mainitsee hän Lailan nimen ja silloin parahtaa hän kamalasti ja ulvahtaa, että ilma tuntuu särkyvän hänen ympärillään. Ja kun hän lakkaa itkemästä, hymyilee hän taas ja tekee tavallisen kysymyksensä:

"Ettekö tunne sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää…"