III

Kylmät kevättuulet muuttuivat lauhoiksi etelätuuliksi. Hienoa utusadetta antoi lämpenemistään lämpenevä taivas. Urpu puhkesi puuhun silloin, kun maamies ensimmäisiä kevätkylvöjä teki. Haukkavaaran etelänpuolinen rinne jo viheriältä paistoi ja nurmi vaaran alla vihannoi. Pääskyset palasivat pesiinsä ja ihana kesä tuoksui ilmassa.

Mutta raskaissa ajatuksissa kulkee ja toimittelee Haukkavaaran Hilma. Hän, joka aina ennen oli iloinnut kevään tulosta, laulellut ilokseen virran vesillä ja kulkiessaan lepikoissa vaaran rinteitä pitkin, hän nyt ei laula eikä iloita jaksa…

Tuskaa on sydän täynnä, epätoivoa ja yksinäisyyttä.

Pari viikkoa on hän vasta ollut kotona. Mutta aika on tuntunut pitkältä kuin kuukausi. Ei hän ole innostunut mihinkään työhön. Kuin sokko liikkui hän pellolla, ja kun äiti lypsämään pyysi, niin unohtui kiulu kädessä miettimään. Ei näyttänyt pitävän enää niin suurta huolta siskoistakaan kuin ennen. Ennen pesi ja kampasi pikkupoikain hiukset, paikkasi housut, paidat pesi. Nyt vain välinpitämättömästi katseli, kuinka ne liassa rypivät ja laskettelivat tulemaan kaikenlaisia rivouksia, joita lauttamiehiltä olivat oppineet.

Ja öisin luki ja itki.

Isä ei puhunut Hilmalle sinne ei tänne, mutta äiti pauhasi tuon tuostakin. Isääkin tuntui äiti syyttävän.

"Lupasitkin sen sinne kansanopistoon… siellä se työttömäksi oppi ja koreilemaan, ettei pysty enää mihinkään työhön!"

Niin oli kuullut äidin isälle sanovan, mutta isän ei ollut kuullut siihen mitään vastaavan.

Hän kärsi siitä ja tunsi itsensä joka päivä enemmän ja enemmän turvattomaksi. Eihän äiti ymmärtänyt häntä. Jos äidille jonkun kerran alkoi selittää ja lukea jotakin, niin äiti ei ollut kuulevinaankaan eikä käsittänyt vähääkään, mitä Hilma tarkoitti.

Kaupin leski oli Haukkavaarassa käynyt ja Hilma oli saanut kuulla kaikki. Vaikka hän olikin tiennyt, että talo oli velassa, ei hän ollut uskonut asiain niin huonosti olevan. Mutta nyt olivat asiat niin pitkälle menneet, että koko talo, niin irtaimisto kuin kiinteäkin omaisuus, tulisi syksyllä velkojien hyväksi myytäväksi.

Siitä oli juuri puhe ollut, kun Kaupin leski oli käynyt.

Äiti oli Hilmalle selittänyt, että Kauppi oli luvannut isälle rahat lainaan, jotta talo ei tulekaan myytäväksi, mutta siihen oli äiti myöskin lisännyt, ettei Salomoni rahaa antaisi ennenkuin Hilma suostuisi…

Hilma oli sen jälkeen elänyt kuin poltteessa. Isäkin oli hänet monet kerrat tavannut itkemästä, mutta ei koskaan ollut sanaakaan puhunut. Isä kyllä tiesi Hilman huolet, mutta ei hänkään kyennyt lohduttamaan.

Tätä kummallista asemaansa Hilma nytkin miettii, kun rantatörmää pitkin kävelee kirkonkylään. Törmää pitkin on matka kirkolle lyhempi kuin mutkittelevaa maantietä, joka kiertelee jänkkiä, vaarojen kupeita ja kovia maita noudattaen. Ja taival on hauskempi kulkea mahtavan virran viertä. Virta kulkee ja lauttoja kuljettaa…

Ajatuksissaan nuori tyttö katselee virran kirkasta vettä, joka kiitää pyörteissä eteenpäin, syvänä, mahtavana ja lepäämättä. Suuri ja ihana on kesäinen luonto hänen ympärillään, välkkyvät valot, heräävät heinikot ja totiset, alastomat vaarojen laet. Hetkeksi Hilmakin murheensa unohtaa ja nauttii ympäristöstään…

Vasta nyt olivatkin hänen silmänsä auenneet rakastamaan tätä pohjoista maata — vasta nyt, kun kansanopistossa pääsi käsittämään, mitä isänmaanrakkaus oikeastaan onkaan…

Mutta parhaillaan kun hän kesän yön suloa tunsi nauttivansa, silloin taas ikävät huolet mieleen johtuivat ja repivät rintaa kuin puukolla…

Mihinkä hän lähtisi? Mihin pakenisi näitä kiusoja ja suruja?

Mutta ei hän niihin kysymyksiinsä vastausta saanut. Tulevaisuus, jota hän opistosta lähtiessä oli kuvitellut hauskaksi ja rikkaaksi, näytti nyt pimeältä ja köyhältä. Ei ollut mitään varmuutta pääsisikö seminaariin… eikä ollut ketään muita kuin rovasti, jonka puoleen voisi raha-asioissa kääntyä…

Jos nyt koti vielä myytäisiin…? Silloin ei auttaisi muu kun ruveta palvelijaksi…

Mutta kuitenkin tunsi hän syvällä sydämessään, että hänellä oli vielä toivoa, että vielä joku ihme tapahtuu…

Kuka tiesi mitä Pentti…? Niin, Pentti!

Hän oli saanut Pentiltä kirjeen ja siihen jo vastauksenkin lähettänyt. Hän oli avomielisesti kertonut Pentille kaikki kotoiset huolet, oli selittänyt talon velat, kertonut Kaupin lesken kosinnasta… nyt hän toivoi jo Pentiltä vastausta…

Mutta yhtäkkiä, kun muisti Penttiä ja mitä oli hänelle kirjoittanut, tuli kuin hätä, että oli ehkä tyhmästi tehnyt. Mitä välittäisi Pentti hänen pikkumaisista huolistaan…! Pentti, joka ei koskaan alentunut ajattelemaan pikkuasioita… Mutta tässähän olikin kysymys melkein elämästä ja kuolemasta… Pentti ei voisi häntä väärin ymmärtää… Hän istahti rantatörmälle ja katseli joelle… Tukkilauttoja kulki monta yhdellä näkösällä. Siinä, joka kulki aivan läheltä rantaa, näyttivät lauttamiehet olevan nuoria miehiä, mutta Hilma ei heitä tuntenut.

He huusivat hänelle jotakin, mutta Hilma tiesi jo ennestään, etteivät lauttamiehet malttaneet olla rivouksia laskettelematta, ja sen vuoksi istui hän ääneti.

Silloin alkoi eräs heistä laulaa. Hänellä tuntui olevan kaunis, kantava ääni, joka kuului kauas etäisiin vaaroihin ja kaikuna kiiri takaisin…

Kulkurin tiellä on tuulta ja tyventä, on myötä- ja vastamaata, mut ootella tuulella tyventä ei kulkuripoika saata.

Enkä se ole minä, joka hymyilen, se on minussa toinen luonto — hymykin, jota hymyilen on teeskennelty muoto.

Suru se on syämmessä syvemmällä, vaikka iloiselta mä näytän. Mut mailman tähden ja tyttöjen nähden näin reilusti itseni käytän.

Kuuntelepa kulkurin säveleitä, kuinka katkerilta ne kaikuu: Ne on syämmeni mustia murehia, jotka laulustani raikuu…

Hilma kuunteli laulua sykkivin sydämin. Hän ei ollut koskaan ennen noita sanoja kuullut, ja sävelkin oli outo. Mutta laulu tuntui lähtevän sydämen pohjasta ja soi kummasti Hilman korvissa. Kerran, pari vuotta sitten, oli hän kuullut noin hyvän laulajan… se oli muuan etelänpuolen tukkilainen, joka lauloi, kun tuulta makasivat Haukkavaarassa ja lautat olivat lahdelman rannassa kiinni…

Hilma muisti hänet selvään… Nuori kaunis mies, musta hattu ja pitkät pieksunvarret… Kun vain ei olisikin sama mies… Halminen nimeltä…

Hän ei malttanut olla lautalle päin silmäämättä, ja hänestä näytti että se, joka lauloi, oli sen Halmisen kokoinen mies…

Laulaja piti vähän väliä, mutta kun Hilma nousi ja lähti nopein askelin törmää pitkin kävelemään, kuuli hän vielä:

Kulkuripoika näki vieressä tien tuon aukeavan lemmen kukan — katsella, vaan ei omistaa, on kulkuripojalla lupa…

Hilma oli nyt aivan varma, että se oli Halminen… ehkä oli laulanutkin juuri hänen vuokseen… ehkä tuntenut hänet tänne törmälle lautalta… Silloin jo oli näyttänyt olevan erilaisempi muita tukkilaisia… Ei rivouksia puhunut eikä kiroillut… Viikon olivat talossa tuulta maanneet…

Hilma kiirehti yhä kulkuaan, niin että lautta jäi jälkeen.

"Haukkavaaran Hilma se sittenkin on, vaikka on noin herraskäynti", kuuli hän lautalta sanottavan.

Mutta taaksensa katsomatta hän käveli eikä ollut huutoa kuulevinaan. Ja pian hän loittonikin rantatörmältä, kun polku alkoi vetää poikki niityn kirkonkylän taloja kohden.

Oliko illan sulo, vai oliko laulu ja nuoret lauttamiehet, jotka nuoren tytön mieleen vaikuttivat, mutta hänelle selkeni se, että nuoruus sittenkin oli elämää… ettei hän millään ehdolla sitoisi elämäänsä vanhaan mieheen, joka kelpaisi hänelle isäksi…

Mutta kun hän ehti siihen, jossa polku nousi maantiehen, muisti taas häviön partaalla olevaa kotiaan, kivuloista vanhaa isää ja äitiä, joka melkein yötä päivää sai raataa lastensa vuoksi… ja turvattomia pikku siskojaan… pientä lemmikkiään Lailaa, jota enimmin rakasti…

Laila parka! Pieni kirkassilmäinen pallero, Hilman lemmikki…

Kun hän ehti kylälle, näki hän Aholan Annan kävelevän vastaansa. Anna ja hän olivat yhdessä käyneet kansakoulun ja yhtä aikaa olleet ripilläkin. Hilma oli kuullut, että Anna oli kuluneena talvena synnyttänyt aviottoman lapsen…

Hän uskoi, ettei Anna käy häntä puhuttelemaan ja koetti olla vastaantulijaa huomaamatta, mutta Anna kävelikin suoraan kohti ja tuli lapsuudenystäväänsä tervehtimään.

Laihtuneen ja kärsineen näköinen Anna parka oli, mutta Hilma tunsi inhoa häntä kohtaan. Ja kyllä Anna sen Hilman katseesta huomasikin.

Anna pillahti itkuun.

"Sinä halveksit minua, kun minulle on näin käynyt… Mutta sinä et tiedä, mitä on rakastaminen… ja pettymys", nyyhki hän.

Hilman katse ei lämmennyt.

"Olen kärsinyt ja kärsin koko elämäni ajan… soisin, ettei kenenkään tarvitsisi niin paljon kärsiä… Mutta minä en ole ensimmäinen, joka on petetty, enkä viimeinenkään…"

"Se on huono lohdutus", sanoi Hilma melkein kylmästi.

Anna katseli hetken kyyneltensä läpi Hilmaa, sitten virkkoi:

"Sinä olet nyt varma itsestäsi… ja ylpeä siitä, että Kaupin leski sinua on kosinut, vaan tuskin olisit ihmistä kummempi, kun oikein ahtaalle tulisit… niinkuin minäkin… Heti häiden jälkeenhän olet itsekin syntynyt tähän maailmaan… Kysy papilta, jos et usko…"

Hilma sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.

"Häpeä vähän!" kykeni hän sanomaan.

"Varo vaan, ettei käy itsellesi pahoin… ylpeys käy lankeemuksen edellä… Oletpa ylpistynyt oppimatkallasi…"

Anna läksi hyvästiä jättämättä kävellä vihmomaan raittia ylöspäin, mutta Hilma jatkoi matkaansa kirkolle päin. Ristiriitaisina mellastivat ajatukset hänen sydämessään. Tuli kuin hätä, että pois piti päästä koko syntymäkylästä… Täällä olivat ihmiset raakoja ja sivistymättömiä… jotka eivät parempia ihmistunteita tunteneet, eivätkä niistä välittäneet…

Polttavana liekkinä riehui se, mitä Anna oli sanonut, hänen mielessään… Olisiko se totta?

Ei siitä kukaan ollut hänelle ennen maininnut eikä hän itse koskaan ollut sitä tullut ajatelleeksi… Kysyäkö rovastilta! Ei vaikka sydän verta vuotaisi…

Mutta sen hän tunsi, että hänen äskeinen säälinsä ja rakkautensa vanhempiaan kohtaan oli isosti laimentunut.

Koko maailma taisi sen tietää, kaikki muut paitsi hän itse…?

Tietämättään käveli hän niin nopeaan kuin suinkin voi eikä hankkinut muistaa hyvään päivään vastata vastaantuleville tuttaville.

Kaupille päin hän ei katsonutkaan, vaan käveli rennosti sivu, pappilaan päin.

Pappilaan ja postitoimistoon hänellä oli asiaa.

Rovasti oli ystävällinen niinkuin ennenkin.

Hilma ei ehtinyt mitään asiastaan mainita, sillä rovasti alkoi heti puhua:

"Sitten viime käyntisi olen asiaasi miettinyt puolelta jos toiseltakin. Kun sinulla on harras halu opintielle eikä sinua Kaupin leski miellytä, niin… niin väärin on, että vanhempasi sinua Salomonille toimittavat… jouduthan siihen kuin pantiksi, kun Salomoni ottaa talon velat maksaakseen. Minä olen kuullut, että Salomoni ei ennen ole luvannut rahaa velkoihin ennenkun on vihitty kanssasi… Olleeko tosi?"

"Tosi se on. Äidille oli niin sanonut", sanoi Hilma kalpeana istuen ja vavisten, kun rovastin puhetta kuunteli.

"No niin", jatkoi rovasti. "Minä ymmärrän asemasi…"

Rovasti oli hetken hiljaa, pani piippuunsa ja jatkoi sitten:

"Mutta kuten ymmärrät on asialla toinenkin, valitettavasti vankka puolensa… Kotisi ehkä tulee myytäväksi, ja surkeaa on, jos isäsi ja äitisi joutuvat mierolle niin suuren lapsilauman kanssa… Isäsikin, joka on kivuloinen mies… Olet kai itsekin asiaa ajatellut?"

Hilman ylpeä luonto jo nousi ja kiivas vastaus pyöri kielellä:

"En minä rupea itseäni myymään vanhempain ja siskojen vuoksi…"

Mutta ei hän kuitenkaan sitä sanonut, istui vain kalvakkana, katse alas luotuna. Hetken vaiti oltuaan sanoi rovasti:

"Sinua ei taida miellyttää talonpojan työ?"

"En minä enää pääse siihen innostumaan", vastasi Hilma.

"Mutta se on terveellistä ja voimia tuottavaa työtä… toista on työskennellä pellolla ja niityllä kuin istua seminaarin salissa… Terve sinä vissimmästi olet?"

"Terve olen."

Taas oli rovasti vaiti. Hetken päästä jatkoi:

"Yleensä ei kansakoulunopettajan toimi ole helppoa — uupuu siihen moni…"

"Mutta siten voi kasvavan kansan hyväksi parhaiten vaikuttaa", sanoi Hilma.

"Onhan se niinkin, vaan esimerkki vaikuttaa enimmin… Olisi kai sinullakin vaikutusalaa kotipitäjässäsikin, omien siskojesikin parissa…"

"Ei ole kukaan profeetta omalla maallaan."

Siihen suuntaan rovasti ja Hilma keskustelivat. Ja lopuksi rovasti lupasi Hilmalle lainata rahat seminaarin lukuja varten.

Kevein askelin ja ylpeä hymy huulilla Hilma läksi Haukkavaaraan päin kävelemään.

Mutta rovasti jäi kamariinsa pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan. Hän oli paljon auttanut opiskelevaa nuorisoa. Ollen rikas mies ja lapseton hän rakasti nuoria ja mielellään auttoi. Monta köyhää tyttöä oli avustanut seminaariin, monta nuorta miestä yliopistoon. Eikä hänen tähän asti ollut tarvinnut katua avustustaan. Kunnon opettajattaria oli tytöistä tullut ja nuorista miehistä virkamiehiä…

Mutta kuitenkin tuntui hänestä nyt, että Hilman suhteen ei tiennyt, tekikö oikein vai väärin. Mielessään syytti hän kansanopistoakin. Siinä saattoi olla joku vika. Kansanopiston tarkoitus oli kasvattaa kelpo kansalaisia, jotka saadun oppinsa valossa työtä tekisivät ja esimerkillään ympäristöönsä vaikuttaisivat…

Mutta Hilman käytös opistosta palattua oli ollut loukkaava ja hänen toimensa kotonaan kokonaan esimerkiksi kelpaamatonta.

"Koreutta ja työttömiksi ne siellä oppivat", oli hänellekin moni isäntä sanonut, kun oli puhe Hilmastakin tullut.

Ja hänelle oli kerrottu, ettei Hilma enää rikkaa ristiin kotonaan pannut eikä yleensä muuta tehnyt kuin luki ja kampaili hiuksiaan…

Ja vanha rovasti jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä istumaan, sammunut piippu toisessa kädessään.

IV

Tuli Juhannus ja ohi meni.

Marjat metsissä kypsyivät, heinä kasvoi ja ohra hiusta näytti.

Hilma oli joka viikko käynyt kirkonkylässä kirjettä kysymässä ja noutamassa. Jotkut koulutoverit kirjoittivat kuulumisiaan, keveitä, kömpelöitä kirjeitä, jotka eivät Hilman mielestä sisältäneet mitään — ei ystävyyttä eikä sitä henkeä, joka opistossa ollessa oli kaikkia elähyttänyt. Mutta Pentiltä ei vieläkään kuulunut kirjettä, vaikka Hilma oli jälkeenkinpäin kirjoittanut.

Vihdoin, eräänä lauantai-iltana, kun Hilma kirkonkylältä palasi, oli hänellä Pentin kirje taskussaan. Sykkivin sydämin käveli hän Haukkavaaraa kohden, oikaisi polkua rantatörmälle ja päätti siellä vasta, virran vieressä istuen, Pentin kirjeen lukea.

Rantatörmälle, tulvan leikkelemän hiekkalohmun partaalle hän istui, edessään virtava joki, takanaan laaja, kukkiva niitty ja taempana korkeita vaaroja ja harmaita huippuja, aukaisi vapisevin sormin kirjeen ja alkoi lukea:

"Hyvä Hilma ja opistotoveri!

Saan kiittää kirjeestäsi ja ilmoitan että olen täällä Tulisahalla työssä ja voin tavallisen hyvin. Koetin pitää muutamia puheita työväelle, mutta huononlaisella menestyksellä. Ei kansa ymmärrä aatteita. Vastenmielistä on tämä toimi, mutta minulla ei ole kotia, jossa olisin. Mahtaisiko teidän rovastinne, joka on niin monta muuta auttanut, minullekin lainata rahaa. Otapa ja kysy.

Mitä sitten kirjoitat Kaupin leskestä, niin olisipa sinun hyvä emäntänäkin olla ja kun vielä on rikas, että kykenisit auttamaan siskojasi, joista kirjoitat. Muuta en tiedä.

Olisin mennyt kihloihin, täällä on oikein mieleiseni tyttö, vaan kun ei ole kotia.

Olihan sitä meilläkin vähän puhetta, mutta koskapa sinne asti pääsisin tulemaan. Menetkö seminaariin? Oletko saanut muilta kirjeitä? Eipä muuta. Ja hyvin voi!"

Luettuaan kirjeen tuijotti Hilma kauhistunein katsein tyynelle joen pinnalle. Oliko hän tullut hulluksi? Kirjoittiko Pentti todellakin noin? Noin lyhyesti, kylmästi, kömpelösti? Pentti, tuo hehkuva nuorukainen!

Eikä sanaakaan lemmestä, jota oli luvannut!

Hilma tunsi hirveää pettymystä, surua ja tuskaa…

Ja hän, joka oli Pentille lempensä lujana sanonut pysyvän, kertonut kaikki ja tämmöisen vastauksen sai!

Maailma tuntui nurin menevän ja se porras, jolla Hilma oli uskonut seisovansa ja jonka oli kuvitellut lujaksi ja kestäväksi, se olikin heiluva jänkkä, joka ei astua kestänyt…

Mitä ajattelisi hän Pentistä, tuosta, joka puhui ja pauhasi ja uskoi vaikka mitä voivansa! Ei merkkiäkään entistä miestä! Miten oli kaikki tämä käsitettävä?

Kuinka osasi hän puhua isänmaanrakkaudesta, valoisasta Pohjolasta niin kauniisti ja hurmaavasti, — kun kelpo kirjettä ei kyennyt kirjoittamaan?

Teeskentelyäkö vai mitä olivat olleet hänen puheensa Hilmallekin, kun kuutamoiltoina kävivät kaksin kävelemässä?

— "Kerran sinut noudan korkean vaarasi alta."

Katkera hymy ilmausi Hilman huulille, ja hän tunsi kuin jäinen kanki olisi uponnut sydämeen.

Eikö ollutkaan olemassa ihanteiden ja lemmen maailmaa?

Sanomaton viha ryöpähti hänessä Penttiä kohtaan — viha koko maailmaa ja ihmisiä vastaan…

Toivovana oli hän elänyt, kun pappilassa hyvin asiat olivat menestyneet, — nyt raateleva tuska ja pettymys sydämen täyttivät! Kuinka hän jo oli kuvitellut, että he Pentin kanssa… toinen opettajana, toinen opettajattarena samassa koulussa…

— "Muuta en tiedä —!"

— Et todellakaan tiedä muuta, kelvoton heittiö, — puhkesi Hilma sanomaan itsekseen, rutisti Pentin kirjeen palloksi ja heitti niin kauas kuin jaksoi joelle päin. — Sinne menet… ja olkoon muistosikin kuollut,— hän huudahti.

Hän nousi ylös, mutta kummallinen voimattomuus tapasi hänet, niin ettei hän tahtonut jaksaa kävellä. Hän oli kuin taivaan pilvistä romahtanut alas maan pinnalle eikä tietä tiennyt, kuta kulkea.

Mutta vähitellen alkoivat hänen ajatuksensa selvitä ja hänestä tuntui, että hänen oma halunsakin ja intonsa olivat laimenneet. Ja se joustava jänne, joka oli voimallaan hänen henkeään sitonut, tuntui katkenneelta…

Taisi olla ainakin totta mitä äiti oli sanonut, ettei semmoista rakkautta, jota nuorena kuvittelee, ole olemassakaan. Siltä näytti. Ja utukuvia ja haaveita taisivat olla hänen tulevaisuudenkuvittelunsakin…

Ja kun hän Penttiä muisti, niin tuntui hänestä, ettei hänellä ollut halua seminaariinkaan…

Sekavin tuntein ja pääsemättä selvyyteen mitä hänen olisi tehtävä hän käveli Haukkavaaraan päin. Pitkä, kullankeltainen palmikko riippui rentona ja hänen hienot kasvonsa värahtelivät. Silmien sini oli kuin tummunut, mutta niiden ilmeessä heijasti uhmaa. Huulet olivat tiiviisti yhteen puserrettuina ja povi kohoili levottomasti. Polku, joka rantatörmää oli kulkenut, alkoi kaarena kääntyä taloon päin, matalaa koivikkoa kiertäen. Joen selällä näkyi tukkilauttoja soluvan, ja sieltä kuului puhelua ja hakkaamista.

Jo ehti Hilma talon rantaan, jossa ensimmäiset pellot olivat ja nyt hiusta näyttivät. Peltojen päässä kivikon päällä oli vanha, kaltto sauna, vaarainpensasten ympäröimänä ja nyt paraikaa lämpiämässä.

Kun hän käveli saunan ohi, juoksi sieltä hänen lempisiskonsa Laila häntä vastaan, sievät, punakat lapsenkasvot noessa ja kullankeltaiset, silkinhienot hiukset hajallaan. Kirkkain silmin ja naurussa suin Laila vastaan juoksi, paita vain ja lyhyt, rikkinäinen hamesiippa yllään.

Tunteet, joita ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut, yhtäkkiä Hilman povessa alkoivat aaltoilla. Sanomaton sääli ja rakkaus pientä, kirkassilmäistä siskoa kohtaan täytti hänen mielensä ja hän sulki lapsen syliinsä, rinnalleen pusersi ikäänkuin siten tahtoen kaiken murheen ja tuskan sydämestään karkoittaa.

"Isä panee viikatteita varsiin ja pojat… maanantaina aletaan heinäntekoon", kertoi Laila.

Hilmalla oli taskussa vähän namusia. Niitä Lailalle suuhun pisti ja kysyi:

"Lailako saunaa lämmittää?"

"Selli ja minä olemme lämmittäneet ja isä on tehnyt Lailallekin haravan… Lähteekö Hilma heinäntekoon… Äiti sanoi, että Hilma menee Kaupille emännäksi…" puheli lapsi iloisena. Laila parka ei ollutkaan saanut olla Hilman sylissä koko kesänä.

Kun he tulivat pihaan, puuhaili Aaro poikainsa kanssa viikatteita varsiin ja äiti näkyi tulevan lehmäin kanssa metsäveräjältä päin.

Isä kertoi, että Kaupin leski oli juuri vasta lähtenyt talosta, mutta kun maantietä hevosella ajoi ja Hilma rantatörmää oli tullut, niin eivät sattuneet vastakkain.

"Aikoi tulla huomenna uudestaan", lisäsi Aaro. "Tärkeää asiaa sanoi olevan."

"Mitäpä hänellä minulle niin erinomaisen tärkeää olisi", sanoi Hilma välinpitämättömällä äänellä.

"Kyllä hän on sinulle jo paljon hyvää tehnytkin", sanoi isä.

Samassa tuli äitikin, kävellen lehmäinsä edessä hameenhelmat korkealle nostettuina; hän näytti väsyneeltä ja tuskaantuneelta.

"Jopa mampsellikin on raitilta palannut", sanoi hän melkein itkunsekaisella äänellä. "Tulisit nyt auttamaan lypsyä, kun minulla on niin sormi kipeä ja Selli päätaudissa makaa…"

"Jahka nyt vaihdan huonomman puvun", lupasi Hilma.

Mutta samassa näkivät he naapuritalon tyttären, Ylitalon Kaisun, tulevan kujasta polkua pitkin pihaan.

Kaisu oli ollut Haukkavaarassa melkein jokapäiväinen vieras sittenkun Hilma opistosta palasi. Hän oli opinhaluinen ja lainaili Hilmalta kirjoja. Aikoi ensi syksynä hänkin kansanopistoon, vaan sanoi vanhempain olevan vastaan. Monta valoisaa yötä olivat valvoen Hilman kamarissa viettäneet ja salaisuuksiaan toisilleen uskoneet. Hilma oli kertonut Kaisulle Pentistäkin… kuinka he toisiaan rakastivat ja Kaisu vuorostaan uskonut Hilmalle, että hänen mieleisensä oli Mäntymäen Kalle kirkonkylästä. Tytöt menivät nytkin heti Hilman kamariin. Kaisulla oli paljon kerrottavaa.

Mutta raskaalla mielellä oli Hilma. Eikä saattanut kertoa Kaisulle siitä, mitä Pentti oli kirjoittanut.

"Sinä siis ainakin aiot lähteä seminaariin?" kysyi Kaisu.

Hilma ei vastannut heti.

"Niin minä vielä olen ajatellut", vastasi hän hetken perästä, mutta hänen äänensä soi epävarmalta.

Kaisu ei sitä pannut merkille, vaan kertoi, että koko kylän nuoret huomenna kokoontuvat Haukkavaaran laelle huvittelemaan.

"Sinne tulee soittajakin, ja siellä tanssitaan. Kirkonkylänkin nuorisoa tulee. Totta kai sinäkin lähdet?"

Hilma mietti hetkisen.

"Se on semmoista raakaa elämää… onko siellä mitään hengen ravintoa, puheita tai muuta…? Ennenhän siellä on juotu ja välistä tapeltukin", sanoi hän.

"Pojat, jotka retkeä hommaavat, ovat sanoneet että jos joku esiintyy hutikassa, niin ajetaan paikalla pois… Ja jos tukkilaisia tulee, niin pidetään kuri niillekin… Leikitään vaan ja pojat hommaavat kahvivehkeet mukaan…"

Hilma mietti.

"Siellä sinä voisit pitää puheenkin, jos tahdot", keksi Kaisu.

Hilma innostui.

Nythän hänelle sattui tilaisuus, jossa saisi näyttää, mitä oli oppinut… tilaisuus, jossa voisi puhua Suomen kansasta, sen taisteluista ja kärsimyksistä, sen voitoista ja sen nykyisestä kulttuurista…

Se olisi aivan uutta puhetta näillä raukoilla rajoilla… ja siten hänenkin oppinsa ja tietonsa tulisivat kuulluiks laajemmaltakin.

"Mutta minäpä lähdenkin ja pidän puheen… isänmaasta ja kansansivistyksestä", sanoi hän innokkaana Kaisulle.

"Niin tee! Vanhat luulevatkin, ettet ole oppinut mitään muuta kuin… että olet alkanut työtä halveksia…"

Hilma innostui niin, että oli jo olevinaan puhetta pitämässä.

"Niin, työtä", sanoi hän ja asettui seisomaan pöydän eteen, Kaisun kuunnellessa, "työtä, raskasta ja uhraantuvaa vaaditaan vielä paljon ennenkun Suomemme — niin, ennenkun Pohjolamme pimeihin korpiin tiedon aurinko paistaa. (Kuuntele sinä nyt, Kaisu, minä vähän valmistelen puhettani.) Sillä tämä maa, jota köyhäksi sanotaan, ei ole köyhä eikä sen luonto karua. Suuri isänmaan ystävä, runoilija ja kirjailija Sakari Topelius sanoo, että tässä maassa voi elää kaksitoista miljoonaa ihmistä… Mutta työtä on meidän jokaisen tehtävä, työtä kansamme kohottamiseksi tietämättömyyden unesta. Sillä pimeä korpi on vielä kirkon vieressäkin, jossa nuoriso aikaansa turhissa, irstaissa menoissa viettää… (Miltäs alkaa kuulua?)"

Hilma katsoi Kaisuun ylpeänä silmät loistaen ja pää pystyssä. Kaisu vuorostaan tuijotti, suu auki, Hilmaa ikäänkuin tämä olisi ottanut hyvät ryypyt tai muuten ollut suunniltaan.

"Niin… ja minä aion vielä puheeni lopussa koskettaa hyvinkin arkaa kohtaa… aion puhua nuorison yöjuoksusta ja epäsiveellisyydestä yleensä… Täällähän syntyy aina ensimmäinen lapsi heti häiden jälkeen, välistä ennenkin… ja sitäpaitsi on äpärälapsia… se on juuri seuraus yöjuoksusta…"

"Etkö sinä sitten koskaan ole päästänyt poikia illalla kamariisi?" kysyi Kaisu ikäänkuin se tässä olisi pääasia.

"En ole, ja nyt jos koettaisivat, niin häpäisisin niin että…"

"Eikös Kaupin leski ole koettanut?"

"Vielä mitä!" sanoi Hilma halveksien. "Minä halveksin nyt kaikkia miehiä…"

"Mutta mihinkäs sinulta sitten se Pentti jääpi?"

"Hän on samanlainen kuin muutkin…"

Tahtomattaan Hilma pillahti itkuun ja vaikeroitsi:

"Voi, voi, tämä elämä on ikävää…"

"Jopa sinä olet kummalla luonnolla tänäpäivänä", sanoi Kaisu.

Muuta hän ei osannut Hilman oudon käytöksen suhteen sanoa.

Kun Hilma hetken oli vesitellyt, muistutti Kaisu:

"Mutta eikö sinun pitänyt mennä lypsämään, kun äidilläsi on sormi kipeä?"

Hilma nyyhki vielä.

"Mitä minä huolin lypsyistä ja lehmistä", nyyhki hän ja yritti alkaa uudelleen itkeä.

Kaisu ei ymmärtänyt sanoa sitä eikä tätä.

"Kun ei ole yhtään oikeaa ystävää koko maailmassa", huokaili Hilma.

Kaisu käsitti laillaan "ystävä"-sanan ja virkkoi:

"Ottaisit sen Kaupin lesken, niin saisit samalla kertaa ystävän ja tavaraa…"

Hilma loi Kaisuun halveksivan katseen.

"Sitäkö sinä kutsut ystävyydeksi?" sanoi hän.

"Ottaisin minä ja ottaisi hänet moni muukin, jos tarjona olisi", sanoi Kaisu. "Kappalaisen Eedlakin varmaan ottaisi, jos saisi… Vaan ei kuulu huolivan Kaupin leski hänestä…"

"Elä, hyvä Kaisu, puhu minulle enää puolta sanaa Kaupin leskestä…"

"Mutta jo sinä olet kummanluontoinen ihminen!" kummaili Kaisu eikä vähääkään ymmärtänyt Hilmaa.

"Niin minä olen."

"Mistä sinä sitten Kaupin leskelle olet suuttunut? Kaikki tytöt vaan sanovat, että jo he ottaisivat… eikä ole vielä vanhakaan… Eikä töihin karttaisi se mies…"

"En minä huoli!… Minulla on suuri ihanne, jonka aion toteuttaa… muualla…" Kaisa ei taaskaan ymmärtänyt, mitä Hilma tarkoitti.

"Taidat sinä vielä muistella sitä laulaja Halmista, tukkipoikaa…?" kysyi hän. "Olen minä hänet tänä kesänä nähnyt… ja sinua tiedusteli… Elä nyt taas rupea itkemään… No, tulet sinä sitten huomenillalla Haukkavaaran laelle?"

Hilma mietti hetkisen.

"Tulen minä", vastasi hän, pyyhkien kyyneliä silmistään.