I

Isä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistukset oli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.

Toukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istui pitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kun opiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isä oli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseen korviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkutteli hidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.

Isä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana. Korvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmien ympärillä olivat rypyt syvenneet.

He olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissa mietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta, kylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalat paksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta silti tunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.

"Kevään pohjoinen tuntuu aina kylmältä ja pystyy ihmiseen pikemmin kuin talvella", sanoi isä.

Ainahan ne olivat olleet keväiset tuulet kylmiä, siitä asti kun Hilma muisti. Silloin oli aina lämmin, kun lumet sulivat, etelätuulet puhalsivat ja päivä paistoi… kun joki jäistä vapautui ja kevättulva nousi melkein rakennuksen taakse, niin että joenrantapellotkin jäivät tulvaveden alle. Mutta kun tulva laskeusi, kääntyi tuuli pohjoiseen ja päivä saattoi olla harmaan pilven peitossa viikkomääriä.

"Ne ovat niitä tunturien tuulia", oli isän tapana sanoa. "Lappi laskee loppuja kylmiään pois."

Siitä johtuivat Hilman ajatukset kotia.

Isältä oli jo kuullut kuinka äiti ja pikku siskot ja veljet kotona jaksoivat. Oli isä kertonut, että kaipuu oli ollut koko talossa. Äiti auttajaansa kaipasi ja pikku veljet ja siskot kilttiä vanhinta sisartaan. Oli ollut itselläänkin, isällä, ikävä…

Isä oli aina ollut hyvä ja hellä Hilmalle. Ei hän muistanut isän hänelle pahaa sanaa koskaan sanoneen. Kun sattui, että äiti joskus pauhaili ja torasi, koetti isä välit sovinnolla selittää…

Huolet kai olivat isää noin vanhentaneet — mietti Hilma, kun sivulta isää tarkasteli. Huolet varmaan ja velat, joista oli kuullut isän ja äidin keskenään puhuvan… Nyt syksyllä viimeksi…

Taisi olla väärin, että hänkin rupesi tahtomaan kansanopistoon, kun niin vähäiset varat oli vanhemmilla ja iso lapsijoukko oli hoidettavana! Mutta mielellään oli isä suostunut, vaikka äiti olikin pannut vastaan ja velkakuormaa niin kovin suureksi maininnut. Mutta koko elinaikansa hän siitä isälle olisi kiitollinen, niin isälle kuin äidillekin. Olihan äiti keskellä köyhyyttä hänkin koettanut minkä mitäkin tyttärelleen lähettää, joskus kulkijain matkassa, joskus postissakin…

Hän oli niin paljon oppinut ja kehittynyt kuluneena talvena… Kuinka maailma tuntuikaan erilaiselta, ja toisin tuntein nyt elämää ajatteli…

Hevonen oli ruvennut kävelemään, isä näytti olevan syvissä mietteissä ja Hilmakin vaipui omiin ajatuksiinsa.

Hän palautti mieleensä kuluneen hupaisan talven, joka oli ollut hänen lyhyen elämänsä hauskin. Hyviä olivat olleet häntä kohtaan opettajatkin, ja kaikkien toveriensa suosima oli hän ollut…

Nyt viime päivänä ennenkuin erottiin oli johtaja sanonut Hilmalle, kun hyvästiä jätti:

"Hilmalla olisi hyvä oppi, soisin, että jatkaisit lukujasi seminaarissa…"

Hän oli ilosta punastunut ja johtaja oli vielä isällekin asiasta puhunut. Hilmasta tuntui niinkuin johtaja olisi nähnyt hänen sisimpäänsä, sillä sitä oli hän haaveksinut, uneksinut ennen jo kuin kansanopistoon lähtikään…

Se oli ollut kaunis ja ihana unelma hänellä silloin, kun hän kansakoulusta päästyään istui yksin kotirannassa ja mietiskeli… Hän pyrkii seminaariin… ahkeruudella menee hän nopeasti eteenpäin… on pian kansakoulunopettajattarena… ehkä omassa pitäjässä, kirkonkylän uljaassa, uudessa rakennuksessa… Siskot ja veljet hän ottaa luoksensa ja koulussa käyttää… ja isän ja äidin…

Niin oli hän tulevaisuuttaan unelmoinut, kun yksin keväisenä iltana vuolaan virran varrella istui…

Mutta se unelma oli särkynyt, ja raskas työ kesällä uuvutti niin, ettei syksyllä enää ikävöinytkään opinteille. Tyytyi kotona työtä tekemään, äitiä lehmäin hoidossa ja taloudessa auttamaan ja vaalimaan pikkusiskoja, joita oli kahdeksan Hilmaa nuorempaa.

Silloin oli hän vasta alkanut ymmärtää että he olivatkin hyvin köyhiä, jotka velkamiehet voisivat ajaa maantielle milloin hyvänsä. Äiti siitä puhui ja itki, mutta isän ei hän ollut kuullut koskaan veloista puhuvan. Isä työskenteli aamusta iltaan, oli usein kalpean ja alakuloisen näköinen eikä koskaan pannut äidille vastaan, vaikka äiti usein valitteli milloin minkin puutteen vuoksi…

Mutta kun hän isälle kerran peltoa leikatessa puhui, että hänen teki mieli kansanopistoon, niin ei isä sanallakaan pannut vastaan.

"Kuinka äiti tullee toimeen, kun sinä pois lähdet!" oli isä vain sanonut, mutta ei ollut Hilmalle puolta sanaa puhunut varattomuudestaan.

Oliko sitten ollut väärin, että omaa haluaan noudatti eikä jäänyt kotiin äitiä auttamaan? Sääli oli äitiäkin, joka pienten lasten kanssa yksin emännyyttä hoiti ja lehmät ruokki, sillä heillä ei ollut koskaan ollut varaa palvelijaa pitää! Mutta kerran hän kaikki palkitsee, kerran kai hänkin pystyy ansaitsemaan!

Hilma tunsi nyt sydämensä ilosta sykähtelevän, kun ajatteli, että hän nyt kesän aikana kykenee äitiä ja isää auttamaan… Ja sitten syksyllä…!

Johtaja oli neuvonut pyytämään rovastilta lainaa seminaarin lukuja varten…!

Jos kuitenkin sinne pääsisi… muutaman vuoden kuluttua voisi jo isää ja äitiä auttaa ja pikkusiskoja…

Hilma unohti kylmän pohjoistuulen ja antausi hetkeksi ihaniin tulevaisuuden unelmiin…

Mutta sitten sukelsi sydämen pohjalta kuva reippaasta nuoresta miehestä Pentti Luhtaniemestä, johon kansanopistossa tutustui ja josta oli jäänyt lämmin laine loiskimaan sydämen syvyyteen. He kaksi, Pentti ja hän, olivat olleet opiston etevimpiä. Pentti oli puhuja ja runoilija, jalo ja ihanteellinen nuori mies, joka tähtäsi kauas ja korkealle…

"Kirjoitathan minulle!" oli hyvästiä jättäessä sanonut ja pitänyt kättä pitkän aikaa omien käsiensä välissä… "Kerran sinut haen korkean vaarasi alta… Pohjolan puhdas impi… omakseni haen…"

Niin oli Pentti puhunut, suuret siniset silmät sädehtien…

Hilma muisti joka sanan, jonka Pentti hyvästiä jättäessä oli sanonut.

"Elämä on suurta ja ihanaa… se on meillä molemmilla edessämme… ja isänmaamme odottaa meitä…!"

Tovereille oli hyvästijättöpuheessaan innostunut, puhunut niin, että johtajakin oli ihmetellyt… Isänmaa… köyhä, ahdistettu Suomi… karu, kylmä Pohjola ja leivätön Lappi…

Kaikki oli hän saanut puheellaan innostumaan. Jokainen oli luvannut parhaansa yrittää rakkaan isänmaansa puolesta…

Millä voisi hän, Hilma, isänmaatansa palvella, millä tehdä jotakin poloisen Pohjolan hyväksi…!

"Täällä kulkee kansa vielä talviyön pimeydessä… isänmaa on vain epämääräinen sana… Mutta kansa on talutettava talviyön pimeydestä kesäyön kirkkaaseen valoon ja isänmaan laulu on kaikuva kautta laajan Perä-Pohjolan, Ruijan rannoilta alkaen, eikä saa olla yhtään Suomen miestä eikä naista, joka ei kuule Suomen laulun sulosäveliä… Me olemme valoisan Pohjolan lapsia… Talvinen yö on taaskin loppunut… Näettekö kuinka valot virtaavat Pohjolaamme… tunnetteko kuinka sydän paisuu ihanan illan suussa ja kuuletteko kuinka muuttolinnut raukkoja rajojamme rakastavat…"

Ja paljon muutakin oli Pentti puhunut. Suuret siniset silmät olivat sädehtineet ja notkea, pitkä vartalo värissyt sisällisestä innostuksesta…

Hilma tunsi yhä lämpenevänsä Pentin puheita muistellessaan, ja tahtomattaan käänsi hän päänsä taakse päin, sinne, johon komea opinahjo oli jäänyt mahtavan virran rannalle, jäänyt uljaana, pystypäisenä valonheittäjänä vartomaan uusia tulokkaita lämmittäviin suojiinsa…

Kaipaus ja ikävä vihloivat sydäntä… ja jonkunlainen pelko raskaasta työstä ja ahertamisesta kotona vaivasi… Todellinen elämä tuntui nyt kivenkovalta ja raskaalta… kun runouden maailmasta laski alas kylmän maan päälle…

He olivat jo sivuuttaneet ensimmäiset kylät. Aurinko oli harmaat pilvet hajoittanut ja paistoi nyt lämpöisesti kevään kuloluontoa herätellen.

Hilmasta tuntui, että hänen pitäisi jotakin isälle sanoa, mutta hän ei oikein tiennyt mistä alkaisi. Isä näytti niin raskasmieliseltä eikä hän kuitenkaan käsittäisi, vaikka koettaisikin selittää, sitä, mitä Hilma tunsi ja tiesi nyt, kun kansanopiston oli käynyt.

Mutta isäkin näytti saavan hauskempia mietteitä, kaiketi sen vuoksi, että aurinko oli alkanut paistaa ja pohjoistuuli oli ruvennut tyyntymään.

"No laskemaan ja kirjoittamaan siellä tietenkin olet oppinut", sanoi hän, käänsi takkiturkkinsa kaulusta alas ja kääntyi Hilmaan päin.

"No jopa varmaan ja paljon, paljon muuta… voi, jos kaikki kertoa osaisin mitä olen oppinut!" sanoi Hilma ja hellitti hänkin vähäisen villaista huivia ympärillään.

"Lasku ja kirjoitus kuitenkin ovat maamiehen elämässä tärkeitä", sanoi isä, Haukkavaaran vähäpuheinen, siivoluontoinen isäntä Aaro.

"Niin onkin", myönsi tytär. "Mutta on paljon muutakin — ja paljon tärkeämpää, — mikä jokaisen Suomen kansalaisen tulisi tietää…"

Siihen jäi taas keskustelu. Haukkavaaran Aaro ei tuntunut oikein ymmärtävän, mitä tytär tarkoitti.

Mutta hetken kuluttua hän kuitenkin sanoi:

"Jos minäkin olisin laskea osannut ja kirjoituksen tuntenut, ei minullekaan olisi kyetty väärin tekemään… niinkuin on tehty…"

Siihen ei Hilma vastannut mitään.

He olivat jo saapuneet kolmanteen kylään ja heidän oli aikomus käydä hevosta syöttämässä Korterannan talossa, jossa oli sukulaisemäntä. Mennessään tytärtään noutamaan oli Aaro taloon poikennut, vaan ei ollut sattunut isäntä kotona olemaan.

Kun talo tien mutkan takaa tuli näkyviin, alkoi Aaro tyttärelleen puhua:

"En minä monta kertaa ole Korterannan Aaroa puhutellut, enkä talossakaan käynyt kuin pari kertaa. Mutta kuulopuheita olen kuullut hänestä. Vireä ja toimellinen mies kuuluu olevan ja hyötyneen kuuluu, että taitaa olla kylänsä rikkaimpia talollisia nykyään… Vaan hyvä kuuluu olevan talokin… kolmattakymmentä kytkysessä."

Hilma ei ollut Korterannassa koskaan käynyt, mutta äidin muisteli puhuneen, että hänellä oli serkku siinä emäntänä.

Korterannan isäntä osuikin olemaan nyt kotosalla. Kun pihaan ajoivat, tuli isäntä tallista päin, kävi kättelemään, Aaroa ensin, Hilmaa sitten.

"Vai on tämä vanhin tyttäresi… äitinsä näköinen onkin… Vai kansanopistosta…"

Hän toimitti hevosen talliin, liikkui liukkaasti kuin nuori mies ja puuhatessaan puheli.

"Menkääpä vieraat sisälle, niin minä tässä hevoselle teen appeen… kyllä siellä vaimoväki on kotosalla."

Aaro katseli, kuinka toinen toimitteli, ja virkahti, että ei olisi tarvinnut nyt apetta…

Hän jäi siihen Korterannan kanssa vielä puhumaan ja kävi talliin hevosia katsomaan. Hilma astui sisälle.

"Kovinpa tuo tyttäresi on hienon näköinen talonpoikaiseksi ihmiseksi", alkoi Korteranta, kun kahdenkesken jäivät, ja katsahti apetta tehdessä tutkivasti Aaroon.

Aaro imeskeli sammunutta piippuaan eikä virkkanut mitään.

"Sen ne siellä oppivat kansanopistossa ja vieraantuvat työstä pois… niinkuin tämänkin kylän nuoret, jotka siellä ovat käyneet", jatkoi Korteranta. "Kummapa, että sinäkin, vähävarainen ja velkainen mies, tyttäresi sinne kustansit!"

"Oli niin kovassa halussa sinne, niin ajattelin…" sanoi Aaro.

"Niinpä tietenkin. Ovat ne meidänkin tyttäret vauhdissa olleet ja itkuja puserrelleet ja pyytäneet, että hekin… Vaan minä sanoin heti, että tässä talossa ei tarvita yhtään fröökynää… tässä on paljo työtä… ja jos menette, niin sille tielle jääkää… En minä rupea joutilasta väkeä elättämään…"

"Mitenhän lienee", sanoi Aaro. "Hyvänhän luulisi opinkin olevan."

"Mitäs sillä opilla tekee… eihän sillä kuitenkaan elä, jollei työtä tee… Työttömäksi siellä nuori väki oppii, sen olen nähnyt…"

"Saattaa niinkin olla", myönteli Aaro.

Korteranta nosti appeen hevoselle, kylkeä koetteli ja virkahti:

"Laihanlainenpa on sinunkin hevosesi… ja kevättyöt alkavat heti…"

"Eipä tahdo liietä suurusta hevoselle vähävaraisessa talossa", sanoi Aaro.

Kun pihalle tallista tulivat, sanoi Korteranta:

"Taitaa sitä olla velkaa sinullakin melko paljon…"

Alakuloisesti Aaro vastasi:

"On sitä, veli kulta, minun osalleni, ja kun on pieniä lapsia vielä…"

"Puulaaki se taitaa sinut hävittää… olen kuullut…"

"Olisi sitä vielä metsää myydä, jos sattuisi hyvä ostaja", sanoi Aaro.

"Pidä sinä sitten, mies, silmäsi auki, etteivät saa sinua pettää", sanoi Korteranta ja he nousivat korkeita kuistin portaita talon tilavaan pirttiin.