VIII

Hilma on matkalla entiseen kotiinsa.

On valoisa kesäyö, Pohjolan kaikkein kirkkain ja ihanin. Valot vaarojen la'illa hyppelevät ja virran vesillä ilakoivat. Suuren erämaan sydän on sulanut, ja kyyneliin käypi kovan kiveliönkin silmä ihanimpana vuoden yönä.

Mutta raskas on Hilman mieli; kun hän katselee tuttuja vaarain huippuja, jotka pohjoista taivaanrantaa vastaan ikäänkuin valomeren keskeltä pohottavat, värähtää sydän.

Se on kaunista, tuttua ja verratonta — niinkuin oli ennenkin. Kukahtaa käki samoin, kaiku kukkulan huipulta toiselle kiertää, mutta Hilman mieli vain on raskas…. raskas ja pimeä…

Kirkonkylässä vielä liikkuu ihmisiä, vaikka on sydänyö. Monta tuttavaa on häntä vastaan tullut, mutta ei yksikään ole häntä tuntenut, sillä hän ei ole tahtonut ketään silmiin katsoa… Mutta paljon on muutoksiakin näinä vuosina tapahtunut…

Kaukaa näkyy jo Haukkavaarankin harmaja laki ja välkkyy saarien välistä kirkkaita joen vuopioita. Suuri rauha ja kirkkaus vallitsee tänä ihanana yönä, jona taivaan ja maan valot toisensa kohtaavat.

Hilma on jo ajanut kirkonkylän sivu.

Kun hän ehtii siihen paikkaan, jossa maantie kiertäen lähtee Haukkavaaraan, mutta polku suoraan oikaisee poikki niittyjen rantatörmää pitkin, pysäyttää hän hevosen ja sanoo jalan jatkavansa matkaa.

Siitä palaa kyytipoika ja Hilma jatkaa matkaansa, tuttua polkua pitkin yksin kävellen.

Ei ole Hilma keneltäkään kysynyt Haukkavaaran väestä, ei tiedä elääkö äitikään. Ja siskot, asuvatko vielä entisessä kodissaan vai joko ovat hajaantuneet maailmalle. Koko tutun taipaleen on hän tahtonut tuntemattomana kulkea eikä hän ole kenellekään sanonut kenenkä tytär oli… ja että oli täältä pohjoisesta. Ei hän tiedä itsekään syytä kummalliseen käytökseensä, mutta niin hänestä kuitenkin tuntuu, ettei hän tahtoisi nyt, tänä yönä ainakaan, ketään tuttavaa tavata…

Nyt onkin viimeinen taival Haukkavaaraan kulumassa. Kun nyt ei vain rantatörmällä tulisi ketään tuttavaa vastaan.

Mutta ketään ei näy, vaikka hän katselee pitkin rantatörmää, joka vihannoi ja kukkii pitkänä, kauniina harjuna ohi Haukkavaaran.

Ja Hilma kiirehtii askeleitaan. Joku tukkilautta kulkee ylhäältä vuopioiden välistä ja jolloinkin kuuluu paukaus ja pitkien airojen natiseva ääni, kun lauttamiehet raskasta alustaan ohjaavat oikeille vesille.

Aurinko alkaa jo näkyä Haukkavaaran takaa, kun Hilma ehtii rantatiehen, joka taloon nousee. Helpotuksen huokaus pääsee Hilman rinnasta. Hän on päässyt taloon kenenkään tietämättä. Vanhan saunan sivu hän kävelee. Siinä on pitkää heinää kimaltelevan aamukasteen peitossa ja saunan seinää likellä, kivirauniossa, versovat vaarainpensaat rehevinä.

Entisensä näköinen on vielä talo. Pellot ovat jo pitkällä oraalla ja luhdikko peltojen alla polvenkahlomana heinikkona. Pian on hän pihassa!

Silloin sattuu silmään pihlaja, joka valkoisena seisoo hänen entisen akkunansa alla ikäänkuin morsian vihillä. Kuinka se on tuuheutunut ja kasvanut! — Muistojen, ilojen ja surujen puu! — ajattelee Hilma. Hän tulee pihaan. Ei näy mitään liikettä, mutta talo näyttää kuitenkin olevan asuttu, vaikka pitempi nurmi kuin ennen peittää pihamaata. Portaat ovat lahonneet, ja alimmainen kynnys on kokonaan poissa. Mutta porstuan ovet ovat auki…

Auki ne ennenkin olivat tähän aikaan kesää… Ei kukaan käynyt yörauhaa häiritsemässä… Menisikö hän sisälle?

Hilma seisahtuu porrasten eteen, ja hänen sydämensä sykkii niin että lyönnit kuuluvat…

Ehkä talossa jo olivatkin uudet asukkaat…

Hilmalle tulee melkein pelko ja hätä ja kerran jo juolahtaa mieleen, että kääntyy takaisin siitä… ei menekään sen edemmäksi…

Aurinko kohoaa yhä korkeammalle ja kultaa kastehelmisen pihamaan…

Lintujen laulua kuuluu lepiköstä vaaran alta, ja jossakin kaukana vaaran takana kilahtaa laitumella olevain hevosten kelloja…

Silloin alkaa kuulua pirtistä äänekästä pienen lapsen itkua ja liikettä…

Henkeään pidättäen kuuntelee Hilma oven takana, mutta ääni, joka itkevää lasta koettaa tyydyttää, tuntuu tutulta, vaikkei hän muista kenenkä ääni se on…

Silloin rohkaisee Hilma luontonsa, avaa oven ja astuu pirttiin…

Ensi silmäyksellä tuntee hän nuoren naisen, joka lasta hoitaa. Se on hänen sisarensa Selli, joitakuita vuosia nuorempi kuin hän. Sellin katse kohtaa Hilman katseen, ja Hilma ymmärtää, että Selli on hänet tuntenut…

Ei ketään muuta ihmistä ole koko avarassa pirtissä kuin Selli ja lapsi; köyhyys ja siivottomuus näkyy kaikkialla.

"Sinunko lapsesi tämä on?"

Hilma upottaa tuiman, kylmän ja jäisen katseen Selliin, joka ei kuitenkaan näytä siitä välittävän.

"Kuka on isä?"

Hilman ääni on jäinen ja kova; näyttää kuin tahtoisi hän silmäinsä salamoilla tappaa sisarensa.

Selli ei siihen vastaa, mutta hetken kuluttua sanoo hänkin niin kolkolla äänellä kuin voi:

"Tällälaillako sinä monen vuoden perästä tulet tervehtimään!"

Hilman äskeinen mielenkovuus herpoaa, ja hän purskahtaa hermostuneeseen itkuun.

"Voi sinua ja voi minua ja voi meitä kaikkia!" vaikeroi hän.

Selli ei virka mitään, mutta sisaren itkiessä heltyy hänenkin mielensä ja hän sanoo kuin anteeksi pyytäen:

"Pettynyt olen minä elämässäni… kuinka lienet onnellinen sinä… kun et pitkiin vuosiin ole itsestäsi mitään tietoa antanut…"

Hilma itkee yhä.

"Kun isä kuoli, jäimme orvoiksi ja köyhiksi… Kaupin leski on talon velastaan ottanut, mutta sallii meidän tässä vielä asua…"

"Elääkö äiti…?"

"Vielä elää, mutta sairas on, ja sinua on ikävöinyt. Tuolla se asuu sinun entisessä kamarissasi, ja Heikki, nuorin lapsi, on vielä hänen kanssaan…"

Hilma kyllä kuulee mitä Selli puhuu, mutta ei saata itkultaan mitään puhua.

"Muut ovatkin jo maailmalla kaikki… Missä lienevätkin… en tiedä…"

"Lailakin…?"

Hilman ääni väräjää ja hän katsoo tuskallisena Selliä silmiin ikäänkuin apua pyytäen.

"Laila on mennyt uuden metsäherran perheen palvelukseen… Mihinkä lienevät siirtyneet Etelä-Suomeen; ei ole hänestäkään kuulunut…"

"Laila parkakin… avarassa maailmassa!"

"Pojat lienevät tukkitöissä, vaan en ole heistäkään kuullut… Olen elättänyt itseäni käsitöillä, vaan nyt olen aikonut kesätöihin, jos tämä lapsi paranee…"

He olivat ääneti pitkän aikaa, kumpikin omissa surullisissa muistoissaan. Hilman tuntoa soimaa ja hän tuntee, että se entinen tuska, joka ei vielä ollut kuin aavistusta, nyt oli muuttunut ja kasvanut puolta raskaammaksi. Elämä tuntui hukkaan kuluneelta, ja raskas murhe siitä, ettei ollut tehnyt mitä olisi voinut, uhkasi sydämen halaista…

"Kaupin leski on ollut hyvä sekä äidille että minulle… hänettä olisi äidilläkin monesti hätä ollut… Sinua kai vieläkin muistelee…"

Kun Hilma ei siihen osaa mitään sanoa, jatkaa Selli:

"Kumma sinä olit, kun et Kaupin leskeä ottanut… nyt olisit emäntänä, sillä kaikki entiset lapset ovat jo naimisissa… Eikä näy Kaupin leskelle kukaan muu kelpaavan, vaikka ottajia kyllä olisi…"

"Kuka sinut petti?" kysyy Hilma sitten äkkiä.

Sellin katse laskeutuu, puna poskille kohoaa ja väräjävin äänin hän selittää:

"Rakas oli minulle ja olisi vieläkin… takaisin lupasi tulla, kun tiesi kuinka asiani ovat… Vaan ei ole kuulunut… Olisiko koskiin hukkunut tai tukkimetsään kuollut…"

"Tukkilainenko oli…?"

"Tukkilainen oli, ja roima oli mies ja hyvä silmistään ja sydämestään… En usko minua pettäneen, vaan vielä takaisin tulee, jos hengissä on… lapsensa ja minut omaksensa tunnustaa…"

"Selli parka…"

Lapsi on lakannut itkemästä ja nukahtanut äitinsä syliin.

Suuressa, avarassa pirtissä istuvat sisarukset vierekkäin itkeytynein kasvoin ja näkevät, kuinka aurinko kultaa koko lattian ja kuinka pääskyset lentävät pitkin pihaa…

"Ihana aamu", sanoo Hilma. "Mutta karjankelloja ei kuulu…"

"On äidillä yksi lehmä, Kaupin lesken antama, naapuritalon navetassa…"

"Menkäämme äidin luokse!"

"Menkäämme!"

Molempien ääni oli nyt ystävällisempi, ja sisarellisemmasti he toisiaan puhuttelivat.

He menivät poikki porstuan äidin asumaan kamariin, joka oli Hilman entinen makuuhuone, Selli edellä, Hilma hänen jälessään.