UNHON RUKOILIJA.
Reading edition
Rukoilin Unhoitusta, ystävääni: »Laskeudu, lohdun enkel, elämääni, yöhimmeähän huntuus peitä pääni!
»Tuo huulilleni Lethen vilvas juoma, pois pyyhi poskiltani kyynel-uoma, lakaise latu elon laineen luoma!
»On mulla surua kuin meren santaa. Luo umpeen muistot hyvät, pahat; kantaa ne yht' on raskaat kohti kuolon rantaa!
»Oi riistä kaikki, mitään älä jätä! Unohtaa tahdon, ett' on sielun hätä mun ylläin, ydin elonpuussa mätä.
»Unohtaa, mikä olin, miksi elin, kaikk' kauniit kahleet, joissa kaikertelin, ja jumal-unten jylhän uhkapelin…»
Niin tuli Unho: koko elämäin kädestäin valuvan kuin hiekan näin… Sun kanssas, sydänhaave, kahden jäin!
Niin lankes kalve, kaste kalmistoin, tyhjyyden utareista unta join… Sun nimeäs vain aavehuulin hoin!
Unhoitin tulevan ja mennehen, ja itseni, ja ilot ihmisten, vain sua yksin, sua yksin en!
Turhuuden turhuudeks sai päivä, yö ja pitkäin vaivan vuotten toivo, työ. Vain sulle yksin vielä sydän lyö!
Eess' silmäin lukinseitti tihenee… En mitään enää tahdo, mitään tee: sun kuvas yksin yössä säteilee…
Oon kadottanut joka onnen murun, myös lyyran lohdun, ilot ihmisturun, vain yhtä en: en syytä sydänsurun.