URHEILU AUSTRALIASSA.

Liioittelemisen vaaratta voidaan sanoa, että urheilu käsittää viisikymmentä prosenttia useimpien australialaisten mentaalisesta maailmasta. Koko ilmakehä on siellä urheilun kyllästämä; ajatellaan ja puhutaan urheilusta; urheilu täyttää useita sivuja suurissa päivälehdissä. Niinpä australialainen sanomalehtimyyjä ei mainostakaan lehtiään jotakin vakavaa poliittista kriisiä tai pankkiryöstöä toitottaen, vaan vakuuttaa kurkku käheänä innostuksesta lehtensä sisältävän päivän tuoreimmat urheilutiedot — ja niin tapahtuu joka arkipäivä kautta vuoden.

Taitava nyrkkeilijä on Australiassa aina kansanomaisempi ja myöskin kunnioitetumpi kuin esimerkiksi etevä taidemaalari. Kilpahevonen, jota muuten mainitaan asemosanalla »hän», voi myöskin olla hyvin kansanomainen ja ihailtu.

Ei se sentään lopultakaan ole niin ihmeellistä, kun muistetaan, että on puhe aurinkoisesta Australiasta. Ensinnäkin on urheilunhalu veressä kaikilla brittiläisillä ja toiseksi sikäläinen luonto ja ilmasto suoraan sanoen yllyttävät urheilemaan. Tilaisuus ulkoilmaurheiluun on aina kautta vuoden. Jokaisella kunnalla on omat urheilukerhonsa ja -seuransa, samoin varaa jokainen nuori kunta laajat alueet vastaisia urheilu- ja kävelykenttiä varten, usein aivan kaupungin keskustasta tai muuten arvokkailta paikoilta. Merenrantakaupungeissa ovat niinikään kauneimmat rannat varatut vapaiksi kylpyrannoiksi.

Lauantai on urheilun suuri päivä. Tehtaat, virastot ja myymälät suljetaan puoleltapäivin. Useat tehtaat pidetään suljettuina koko lauantaipäivän: työmiehet työskentelevät mieluimmin useampia tunteja muina päivinä saadakseen kokonaan vapaan urheilupäivän. Joka lauantai järjestetään eri esikaupunkien urheilukentillä monia kilpailuja. Tärkeimmille linjoille varataan ylimääräisiä junia ja raitiovaunuja.

Sanaa »urheilu» käytetään Australiassa aivan liian laveassa merkityksessä. Uhkapelit, esimerkiksi, ovat kaikki urheilua. Kansanomaisin näistä »urheilulajeista» on two up (kaksi ylös); peli on täysin onnenpeliä eikä kysy mitään taitavuutta: kolme, neljä tai useampiakin osanottajia seisoo piirissä ja kukin heittää vuoron perään kaksi kuparilanttia ilmaan; katselijat lyövät kukin esillepanemansa summan vetoa, että molemmat tai ainakin toinen rahoista putoo maahan »kruuna» tai »klaava» ylöspäin. Huolimatta siitä — tai ehkä juuri senvuoksi — että peli on laissa kielletty, pelataan sitä kaikkialla: tehtaissa aamiaistunneilla pienistä summista ja salaisissa kerhoissa, paksuilla matoilla verhotuissa huoneissa satojen puntien suuruisin panoksin. Sanaa »urheilu» käytetään myöskin laatusanana luonnetta kuvattaessa; esimerkiksi jos mies on rohkea ja hieman tuhlaavainen, mutta muuten käytökseltään moitteeton, kutsutaan häntä »hyväksi urheilijaksi» (good sport).

Kansanomaisimpia todellisia urheilulajeja on jalkapallopeli, jota pelataan kolmen eri järjestelmän mukaan: kahta näistä pelataan pyöreällä pallolla, kuten Euroopassa, ja sanotaan toista niistä Socceriksi ja toista »_British Association_iksi»; suosituin muutamissa valtioissa on kuitenkin kolmas, Rugby-niminen peli, jonka soikeata palloa on lupa käsinkin koskettaa. Jalkapalloa pelataan Australiassa talvella. Joka lauantai-iltapäiväksi järjestetään kilpailuja eri esikaupunkien kesken. Kymmeniä tuhansia katsojia saapuu pelikentille; erikoisia jalkapallolehtiä julkaistaan; huudetaan ja lyödään vetoa pisteistä.

Kriketti on, jos mahdollista, vielä suositumpi kuin jalkapallo. Syystä voidaan krikettiä sanoa Australian kansallisimmaksi urheiluleikiksi. Kaikki Australian »toivot» kasvavat kuvaannollisesti puhuen krikettimaila kädessä. Jokaisella koululla on oma krikettijoukkueensa, kullakin kaupungilla krikettikerhonsa ja joka valtiolla oma krikettiliittonsa, jotka liitot sitten yhteisesti valitsevat vuosittain valiojoukon taitavimpia pelaajia edustamaan koko maata otteluissa Englantia, Etelä-Afrikkaa tai Uutta Seelantia vastaan. Näiden kansainvälisten kilpailujen aikana on Australiassa sähköä ilmassa: sadat tuhannet kokoontuvat silloin stadionille hartaina ja jännittyneinä seuraamaan pelin kulkua ja tuntevat itsensä syvästi loukatuiksi, jos pelaajista joku sattuu tekemään virheen. Jo viikkoja ennen maaottelua kriketti on yleisenä puheenaiheena kautta maan, kilpailujen jälkeen riittää siitä vielä puhetta ja arvostelua pitkiksi ajoiksi, puhumattakaan itse kilpailuviikosta, jolloin kriketti ja pisteet ovat jokaisen kielenpäässä; ventovieraiden ihmisten kesken sukeutuu mielipiteiden vaihtoa kummankin pelaajapuolen mahdollisuuksista; kaduilla ja raitiovaunuissa kysyvät ohikulkijat ilman muuta: »Kuinka on pisteiden laita tällä hetkellä?»

Iäkkäämmät australialaiset taasen ovat innostuneita golfinpelaajia ja keilaajia; kaikissa vähänkin taajaan asutuissa yhteiskunnissa on näidenkin urheilulajien harrastajilla omat kerhonsa ja ratansa, joiden toiminta on varsin vilkasta kesäiseen aikaan. Tennistä sensijaan pelataan kautta vuoden, ja melkein jokaisella varakkaalla perheellä onkin oma tenniskenttänsä.

Australian kaikkien kuuden valtion pääkaupungit sijaitsevat merenrannalla. Eipä siis ihme jos »vesiurheilu» onkin siellä hyvin edustettuna. — Purjehdus on suuressa suosiossa, yksin Sydneyn satamassa on satoja kuttereita ankkurissa. — Soutua harrastetaan myöskin; Melbournessa vietetään vuosittain jokikarnevaaleja »Henley-on-Yarra», jolloin korkeakoulujen ja soutukerhojen parhaat venekunnat ottelevat mestaruudesta, Yarra-joen reunojen ja rantojen ollessa kirjavinaan loistavin värein ja kukin koristettuja veneitä ja katsojia.

Tuskin missään muussa maassa on uintiharrastus niin yleistä kuin Australiassa, missä merivesi on useimmilla seuduilla uintilämmintä läpi vuoden ja missä suuret merikylpylät, laajat hiekkarannat ja aamusta iltaan paahtava aurinko tekevät tämän urheilun harrastamisen kaikille niin mieluisaksi. Aukeilla rannoilla, missä valtameren hyökyharjat pääsevät eheinä rantaveteen, on aaltoratsastus varsinkin poikien mieliurheilua.

Kalastusta ja metsästystä harjoitetaan myöskin. Valtameret kätkevät monia merkillisiä ja eurooppalaiselle outoja, mutta silti hyvänmakuisia kaloja; lohia ja taimenia on sitäpaitsi istutettu järviin ja jokiin. — Metsästys on Australiassa kuitenkin pääasiallisesti rikkaiden urheilua, ellei oteta lukuun Australian maanvaivan, miljooniin sikiytyneen kaniinin metsästystä. Jäniksiä ja kettuja on myöskin jonkin verran. Harvoista petoeläimistä on dingo, villikoira, mainittavin. Kengurun metsästys asutuilla seuduilla kuuluu jo menneisyyteen, jossakin asumattomilla aroilla saattaa vielä tavata vapaana tämän Australian tunnusmerkillisimmän eläimen.

* * * * *

Autoilusta uhkaa pian tulla toinen kansallisurheilu − ensimmäisen esitämme kohta. Koko maassa on 640 000 kilometriä tietä, josta suurin osa on makadamoitua ja hyvin hoidettua. Autojen korkean tullin vuoksi tämä urheilulaji ei ole vielä päässyt kehittymään niin kansanomaiseksi kuin Amerikassa, ollen Australia kuitenkin jo nytkin järjestyksessä kuudes maailman autorikkaimpia maita. Viime vuosina ovat useatkin uskalikot siellä taivaltaneet autoillaan mantereen halki ja poikki, kaikkiin neljään suuntaan.

Picnic, retkeily, on hyvin yleinen sana ja paljon noudatettu käsite Australiassa. Varhain sunnuntaiaamuisin, jolloin kaikenlainen muu liikenne on keskeytetty, lähtee kaupungista erikoisia picnic-junia maaseudulle. Junat ovat tupaten täynnä iloista ja äänekästä nuorisoa, kaikilla eväslaukku ja jollakin retkueen jäsenistä bili-can, teekanisteri — australialaisen tärkein matkavaruste — mukanaan. Seuraa parin tunnin junamatka jollekin auringonpaahteessa uinuvalle maaseutuasemalle ja sieltä usein monenkin tunnin kävely — australialaiset pitävät kovin kävelystä — johonkin jokilaaksoon, missä tiedetään olevan sen verran vettä, että voidaan keittää kovasti kaivattua teetä. Siellä sitten kulutetaan päivä seuraleikkejä hyppien tai metsässä käyskennellen. Autoilijat sensijaan ajavat muita teitä omilla ajoneuvoillaan; toiset purjehtivat kuttereillaan tai matkustavat saaristolaivoissa. Mutta kaikilla näyttää olevan yksi yhteinen päämäärä: pois kaupungista sunnuntaiksi.

* * * * *

Kuulostanee hieman oudolta puhua talviurheilusta Australiassa. Tilaisuutta talviurheiluunkin tässä »ikuisen kesän» maassa kuitenkin on, ja pidetään sitä siellä, kuten arvata sopii, suuressa arvossa. Paitsi Tasmanian vuoristojärviä, jotka ovat jäässä useamman kuukauden ajan ja jonne varakkaat luistelun harrastajat matkustavat vaihtelua etsimään, on kummassakin suurkaupungissa, sekä Melbournessa että Sydneyssä talvikuukausina avara keinotekoisesti valmistettu luistinrata jonne luistelunhaluinen nuoriso iltaisin rientää. Hieman kallista huvia kuitenkin, sillä kertapiletti ja luistimien vuokra tekevät noin 60 markkaa.

Urheilulajit, joissa lumi on välttämätön, eivät ole niin käsien ulottuvilla kuin keinotekoisella jäällä tapahtuva urheilu, paitsi tietysti Tasmaniassa, missä lumi kestää vuoristossa lähes neljä kuukautta. Lunta on kuitenkin itse mantereellakin: Mount Buffalo Viktoriassa ja Mount Kosciusko Uudessa Etelä-Walesissa ovat mantereen lumirikkaimmat vuoristot. Molemmat ovat tunnettuja talviurheilupaikkoja. Varsinkin Mount Buffalo, joka sijaitsee vain muutaman tunnin automatkan päässä Melbournesta, on hyvin suosittu talvioleskelupaikka. Vuorelle rakennettu suuri hotelli tarjoaa asunnon ja mukavuuden kesän lapsille, jotka haluavat muutaman viikon ajan hengittää raitista talvi-ilmaa. Hotellin urheilunopettajat antavat opetusta hiihdossa ja mäenlaskussa, ja kun urheilijat sitten palaavat koteihinsa ja virastoihinsa, on heillä kertomaista pitkiksi ajoiksi.

Atleettisia ja olympiaadi-urheilulajeja, kuten juoksuja, hyppyjä, heittoja y.m., australialaiset eivät erikoisemmin harrasta. Vain urheiluseurojen innokkaimpien jäsenten joukosta löytää joitakin näiden lajien edustajia. Painia tosin harrastetaan jonkin verran. Nyrkkeily sensijaan on hyvin kansanomaista, kuten kaikissa brittiläisissä maissa: amerikkalaisia, filippiiniläisiä ja neekerinyrkkeilijöitä kutsutaan usein vierailemaan, jotta Australian nyrkkeilynhaluiset nuoret miehet saisivat tilaisuuden näytellä taitoaan.

* * * * *

Australialaisten todellinen kansallisurheilu on kuitenkin — hevoskilpailut. Liioittelemisen vaaratta voidaan väittää, ettei tämä »urheilu» ole missään muussa maassa levinnyt niin yleiseksi kuin Australiassa. Miltei jokainen australialainen myötävaikuttaa jollakin tavoin tässä kansallisurheilussa, ja tuhansien toimeentulo on siitä kokonaan riippuvainen; se on luonut erikoisia kansanluokkia ja pystyttänyt uusia ammattialoja ja teollisuudenhaaroja.

Kilpahevoset, niiden omistajat ja harjoittajat, ratsastajat (jockeys), vedonhyväksyjät (bookmakers), ammattimaiset ja satunnaiset vedonlyöjät (punters), virkailijat ja tyhjäntoimittajat — siinä australialaisten kilpa-ajojen pääosien näyttelijät. Esitelkäämme ne tässä arvojärjestyksessä:

Australian ilmasto on hyvin soveliasta rotuhevosten kasvattamiselle; niinpä siellä onkin kasvatettu useita kuuluisuuksia, jotka ovat aikoinaan olleet tunnetut hevosmiespiireissä kautta maailman. Suurimpia hevoskuuluisuuksia kunnioitetaan vielä niiden kuolemankin jälkeen — niiden luurangot nimittäin säilytetään kotikaupungin museossa. Kaikki kilpa-ajot ovat tasoitusajoja (handicap), joissa kunkin hevosen kantamaa satulapainoa lisätään sen aikaisemmissa ajoissa saavuttamien tulosten perusteella, mikä maallikosta tuntuu hyvin epäoikeudenmukaiselta hevosia kohtaan. Mutta ilman sitä ei koko kilpa-ajojen tärkein tarkoitus, vedonlyönti, olisi mahdollinenkaan.

Hevosenomistajaksi kelpaa kuka tahansa, jolla vain on tarpeeksi rahaa. Harjoittajat ovat »hevosmaisia» yksilöitä, jotka pitävät väkevistä sikareista ja loistavanvärisistä liiveistä.— Seuraavat tärkeydessä ovat ratsastajat, hennot, pienikasvuiset miehet, jotka tarkkaavainen katselija niin helposti erottaa muista suurenkin kaupungin katuvilinässä: hehän ovat syntyneet ammattiansa varten! Vähän työtä ja hyvä palkka. Tärkein tehtävä ajojen väliaikoina: maata turkkilaissaunassa ja laihdutella ruumistaan.

Vedonhyväksyjät ovat myöskin kiintoisia ja tärkeitä tekijöitä. Heitä on paljon, suuria ja pieniä; suuret toimivat viranomaisten luvalla ja ovat tavattavissa joko kojuissaan radalla tai kaupunkitoimistoissaan; pienillä ei ole viranomaisten lupaa, vaan he toimivat joko julkisesti vedonhyväksyjäin apulaisina tai salassa itsenäisesti ja ovat muuten tavattavissa kaikkialla. Vedonhyväksyjät arvioivat kunkin hevosen mahdollisuudet sen jälkeen, kun virkailijat ovat määränneet tasoituspainot. Nämä vedonhyväksyjät eivät ole erikoisesti suuren yleisön suosiossa, mutta he ansaitsevat hyvin.

Ammattimaisilla vedonlyöjillä ei yleensä ole yhtäläisiä rikastumisen mahdollisuuksia kuin vedonhyväksyjillä. Ensinmainitut ovat suurimmalta osalta laiskoja tyhjäntoimittajia, jotka ovat joko perinnön kautta tai muuten ansiottomasti saaneet jonkin verran alkupääomaa ja sitten havainneet ammattimaisen vedonlyönnin mukavimmaksi elintavaksi. He käyvät kaikissa kilpa-ajoissa, laskevat ja koettelevat eri järjestelmiä ja päätyvät useimmiten köyhyyteen. — Tilapäinen vedonlyöjä taasen voi olla kuka tahansa, jolla vain on muutama shillinki tuhlattavaksi. Satunnaisten vedonlyöjäin ei suinkaan tarvitse lähteä varta vasten radalle saadakseen tilaisuuden päästä rahoistaan, sillä vedonhyväksyjäin asiamiehiä on kaikkialla, virastoissa, työhuoneissa ja tehtaissa.

Virkailijat, joiden tehtävänä on mitata ja punnita sekä hevoset että ratsastajat, huolehtivat myöskin valtionsa monisatapäisen juoksijalauman kirjaamisesta ja pitävät vaarin, ettei hevosia salakuljeteta kilpailuihin väärillä nimillä.

Siis kaikin puolin hyvin tärkeä laitos.

Suurissa metropoleissa, kuten Melbournessa ja Sydneyssä, järjestetään kilpa-ajoja melkein kaikkina arkipäivinä. Lauantaina tapahtuvat kuitenkin viikon tärkeimmät ajot. Jo aamupäivällä ilmaantuu vilkkaimpien katujen risteyksiin huonosti pukeutuneita olioita, jotka tarjoavat kaupaksi kilpa-ajojen ohjelmia ja varta vasten julkaistuja lehtiä, joissa annetaan tärkeimmät tiedot osallistuvista hevosista ja ratsastajista sekä vihjauksia »todennäköisistä» voittajista ja sijoittautumisista. Muualla maailmassa — paitsi tietysti Englannissa — vanhanaikaisiksi käyneitä, korkeita kuomukärryjä seisoo katuvierillä pitkissä riveissä rinnan nykyaikaisten linja-autojen kanssa, ja sekä ajajat että kuljettajat huutavat käheällä äänellä jotakin käsittämätöntä, jonka pitäisi merkitä niin ja niin monta shillinkiä sille ja sille ajoradalle. Naiset, jotka ovat katsojien suurena ja tärkeänä osana kilpa-ajoissa, valmistautuvat viimeisen muodin poimuihin pukeutuen näihin lauantai-iltapäivän kilpailuihin. Pariksi, kolmeksi tunniksi jää kaupunki melkein autioksi, kunnes kansanjoukot hämärän tullen palaavat kilpa-ajoista, ja samaan aikaan ilmaantuvat kaduille sanomalehtimyyjätkin huutaen »viimeisiä tuloksia».

Suurten, ajanmukaisten hippodromien rakentamiseen uhrataan Australiassa miljoonia puntia, sillä jokaisella kaupungilla pitää olla oma ratansa. Niinkin eristetyssä paikassa kuin Uuden Britannian saarella, Australian Uudessa Guineassa, jonka ainoassa kaupungissa asuu 500 eurooppalaista, kilpa-ajoradan rakentaminen oli australialaisten ensimmäisiä tehtäviä heidän saatuaan maan haltuunsa. Koko Australian suurenmoisin kilpa-ajorata on Viktoriassa, lähellä Melbournea sijaitseva Flemingtonin rata, missä muun muassa kuuluisat »Melbourne Cup»-kilpa-ajot pannaan toimeen joka vuosi marraskuussa. Nämä kilpailut, joihin osallistuvat maan parhaat rotuhevoset — lähetetäänpä niihin juoksijoita aina Uudesta Seelannista ja Intiasta saakka — houkuttelevat liikkeelle pariinsataantuhanteen nousevan katsojajoukon. Päivä, joka on aina marraskuun ensimmäinen tiistai, on juhlapäivä Melbournessa. Voittajahevosen palkinto on noin 2 miljoonaa Suomen markkaa, mutta saattaa hevosen omistaja hyvässä tapauksessa voittaa vielä suurempia summia vedonlyönnillä. Satumaiset summat vaihtavat sinä päivänä omistajia, sillä jokainen läsnäolija tahtoo lyödä vetoa voittajaksi uskomansa hevosen puolesta.

Tämä tavaton innostus kilpa-ajoihin ei johdu suinkaan yksinomaan hevosurheilun harrastuksesta, vaan suurimmalta osalta itsekkäistä syistä. Suurin osa australialaisia lyö vetoa vähintään kerran viikossa jonkin suosikkihevosen puolesta. Tämä kuumeinen vedonlyönninhimo on synnyttänyt tuhansia viikoittain järjestettäviä laittomia kilvanajoarpajaisia, joissa kaikissa arvat myydään aina loppuun. Tasmania on ainoa valtio, joka sallii tällaisten arpajaisten pidon: siellä onkin jo viidettäkymmentä vuotta järjestetty kerran tai kahdesti kuussa suurimpien mannermaalla tapahtuvien kilpa-ajojen yhteyteen maailmankuuluja Tattersall's Sweep-arpajaisia. Nämä arpajaiset, joissa ensimmäisenä palkintona on 5 000 puntaa eli noin miljoona markkaa, ovat ankarasti sakonalaiset mannermaalla: posti esimerkiksi ei toimita perille arpajaistoimistolle osoitettuja kirjeitä — jonka vuoksi toimistolla on satoja asiamiehiä Tasmaniassa — voivatpa kansalaiset muutamissa valtioissa saada sakkoakin, jos sattuvat voittamaan näissä arpajaisissa. Mutta kaikista asetuksista huolimatta myydään Tattersallin satatuhatta arpaa loppuun jo aikoja ennen vetopäivää.

Australialainen ei nähtävästi voi luonnolleen mitään, hänen täytyy silloin tällöin lyödä vetoa. Kaksi australialaista ei yleensä väittele pitkiä aikoja eri mieltä ollessaan, he yksinkertaisesti lyövät vetoa. Kuvaava esimerkki tästä vedonlyönti-intohimosta: Kaksi metsätyömiestä on joutunut kaukaiseen ja eristettyyn metsäseutuun, missä ei ole kilpa-ajoja eikä tapahdu mitään muutakaan, mistä kannattaisi lyödä vetoa; elämä on yksitoikkoista kertausta päivästä toiseen. Eräänä unettomana yönä kuulevat metsämiehet yölinnun piipittävän: »Ti, ti, ti-ti!» milloin kerran, milloin kahdesti lyhyin väliajoin. Silloin kajahtaa yöhön kahdesta suusta:

»Eläköön! Vihdoinkin jotakin, josta voi lyödä vetoa!»