AUSTRALIAN YMPÄRI.

Yllä sininen taivas ja pohjana hiekkaisia nummia − − niin ajattelee matkamies, joka ensimmäistä kertaa saapuu Australiaan tavallisinta reittiä Suezin kanavan kautta.

Joen suussa on parin, kolmen kadun kaupunki satamineen. Se on Fremantle, Länsi-Australian portti ja neljänkymmenen minuutin junamatkan päässä sijaitsevan pääkaupungin, Perthin, satamakaupunki.

Juna kiidättää matkailijaa esikaupunkirykelmien halki: pitkiä rivejä pieniä puutaloja, kaikilla oma pieni puutarhansa, joko sitten pieneläjän vaatimaton vihannestarha tai varakkaamman kaupunkilaisen kukkatarha nurmilavoineen. Talojen punaiset tiilikatot ja harmaanvihreät eukalyptukset muodostavat miellyttävän värisoinnun. Perth on verrattain siisti kaupunki suorine katuineen ja monine tiili- ja kivirakennuksineen. Kaupungin yllä lepää viihtyisyyden leima. Ruohokenttien kaartaman joensuvannon toisella rannalla on idyllisen vehreä esikaupunki ja taempana kohoaa ruohoinen kukkula, luonnonpuisto, kiemurtelevine teineen ja ikivanhoine eukalyptuksineen.

Sellaisin vaikutelmin — pitävät muuten suurin piirtein paikkansa koko mantereeseen nähden — ottaa vastaan tulijan aurinkoinen etelätuulen maa — Australia.

Toisia vaikutelmia tarjoavat kuitenkin mantereen muut valtaportit. Jatkettaessa matkaa Leeuwin-niemen vihaisilla vesillä ja Australian Isonlahden aina antarktisilta seuduilta saakka vierivillä jättiläisaalloilla saavutaan Etelä-Australian pääkaupungin Adelaiden satamaan. Täältä uskoo tulija löytäneensä tyypillisen australialaisen maiseman: ei ole näkyvissä mitään muuta kuin satamarakennukset ja niiden takaa avartuva rannaton hiekkatasanko. Aurinko paistaa, kärpäset surisevat ilmassa, tiellä vyöryvät ajopelit nostattavat hienon pölypilven. Juna kiidättää meitä kanervikkoa muistuttavan tasangon yli ja vaatimattomien esikaupunkien halki, pörhältää puistovyöhykkeeseen ja jättää meidät asemalle Adelaiden laitaan. Kaupunki on puhdas ja tasamaastoinen; bulevardit ja kadut ovat suorakulmaisia ja leveitä, melkeinpä liiankin leveitä jalankulkijan ylimentäväksi. Katuja harhaillessa jäävät kaupat ja liiketalot pian jälkeen, ja eteen ilmestyy yksitoikkoisia asuintalorivejä. Talot ovat muodoltaan vaihtelevia yksi- tai kaksikerroksisia tiili- tai kivitaloja, mutta kadut ovat ikävän samanlaisia.

Monien katujen päistä osuu silmiin jono kukkuloita, joiden rinteillä versoo hedelmäpuumetsiä ja viinitarhoja. Kukkulat, puistovyöhyke ja yleiset ja yksityiset pienet puistot itse kaupungissa muodostavat silmää hivelevän vihreän kokonaisuuden.

* * * * *

Kahden päivän jatketun merimatkan jälkeen tullaan laajan Port Phillip-lahden kapealle portille Viktorian valtiossa. Rannat katoavat jälleen näkyvistä, kunnes silmä kahden, kolmen tunnin kuluttua erottaa majakan ja rykelmän ensimmäisiä tiheään sullottuja merenranta-esikaupunkeja. Lähestytään Melbournea, Viktorian pääkaupunkia ja Australian Liittovaltion tähänastista hallituskaupunkia.

Valtamerentakaiset matkustajalaivat laituroivat ulkosatamassa, Port Melbournessa, josta sähköjuna kiidättää matkustajan kymmenessä minuutissa pääkaupungin labyrinttimaiseen asemarakennukseen, suurkaupungin kuumeisesti sykkivän valtasuonen varrelle.

Muut laivat nousevat hiljalleen ylös Yarra-jokea, jonka laakeiden, autioiden rantojen yli metropolin tornit ja korkeimmat rakennukset siintävät kirkkaina päivinä.

Melbournessa on sekä leveitä että kapeita katuja, mutta ne ovat yleensä liian kaukana toisistaan. Käytävät kuhisevat liikkuvasta ihmismerestä, josta osa tahtoo väistää vastaantulijoita vasemmalle, osa oikealle; naiset eivät halusta väistä ketään. Viertoteillä vyöryy loppumaton jono ajoneuvoja ja autoja, joiden toitotukset sekoittuvat raitiotievaunujen kellojen kalkatukseen ja sanomalehtimyyjien kimeihin huutoihin.

Monisointuisen melun ja hälinän seasta erottaa korva Melbournen kaduille ominaisen keskeytymättömän humisevan äänen, joka nousee raitiotievaunujen maanalaisen kaapelin uurnasta. [Kaapeliraitiotiet häviävät Melbournestakin vähitellen käytännöllisemmän sähkövoiman tieltä.] Keskikaupungin suuret myymälät muhkeine näyteikkunoineen houkuttelevat ohikulkijoita pysähtymään. Vielä täälläkin tapaamme suorakulmaisia katuja, vaikka niiden maasto paikka paikoin kohoaakin liian mäkiseksi vilkkaaseen liikenteeseen soveltuakseen, pahimpien mäkien kohdat ovatkin melkein autiot.

Puuskiva tuuli nostattaa ärsyttävää pölyä, jonka lyhytaikaiset, usein toistuvat sadekuurot kuitenkin painavat takaisin maahan. Jalankulkijat jatkavat kuitenkin matkaansa suojassa sateelta keskikaupungin katukäytäviä peittävien katosten alla. Hämärtyy. Ihmismeri laajenee yhä sankemmaksi ja autot vyöryvät rinta rinnan. Melbournelaiset kiiruhtavat päivätyön päätyttyä esikaupunkikoteihinsa. Kadut tyhjenevät nopeasti kuin taikaluudan lakaisemina, jäljelle jää vain raitiotiekaapelien yksitoikkoinen humina. Vaunujen punaiset ja vihreät merkkivalot heijastuvat sadunomaisina värileikkeinä autioiden asfalttikatujen sateiselta pinnalta. Tunnin, parin kuluttua elämä kaduilla vilkastuu jälleen: melbournelaiset palaavat takaisin cityyn huvittelemaan teattereihin ja elokuviin.

Keskikaupungilta puuttuu puistoja ja aukioita, vähän syrjemmällä on joitakin bulevardimaisia katuja. Pari kaunista puistoa sijaitsee kaupungin välittömässä läheisyydessä, ja Yarra-joen rantoja kaartaa italialaisen arkkitehdin rakentama lehtokuja, joka erehdyttävästi muistuttaa Firenzen Long'-Arnoa. Joen toiselta rannalta alkaa myöskin St. Kiidän merikylpylä- ja huvittelukaupunkiin johtava leveä, jalavain ja ruoho- ja kukkalavojen reunustama viertotie.

Australian suurkaupungit ovat pinta-alaltaan varsin laajoja. Pohjoisen esikaupungin asukas saa hyvässä tapauksessa ajaa suorinta tietä 35 kilometriä lähtiessään vierailulle eteläisessä esikaupungissa asuvan tuttavansa luokse. Melbournessa tällaiset matkat tapahtuvat verrattain nopeasti laajan sähkörautatieverkon mukavissa junissa. Kun melkein jokaisella perheellä on englantilaisen perintätavan mukaan oma talonsa omalla maatilkulla ja kun esikaupunkitalot lisäksi ovat suurimmaksi osaksi yksikerroksisia, on selvä, että miljoonan ihmisen asuttaminen vaatii paljon tilaa.

* * * * *

Melbournesta lähtee laiva joka päivä Tasmanian saarivaltioon. 15 tunnin merimatkan jälkeen useimmiten hyvin myrskyisessä salmessa saavutaan vihreäpeitteisten kukkulain reunustamalle joelle. Kolme tuntia laiva lipuu joen sokkeloisissa suvannoissa. Siinä sivuutetaan pari, kolme rauhallista ja ainakin matkan päästä miellyttävää pikkukaupunkia, loivilla rinteillä versovia hedelmäpuutarhoja ja neitseellisiä eukalyptusmetsikköjä, kunnes tullaan Launcestoniin, pohjoisen Tasmanian tärkeimpään kaupunkiin. Viiden tunnin junamatka etelään halki hymyilevän vihreän saaren tuo meidät toiselle suurelle joelle, jonka rannalta kohoavan korkean vuoren ensimmäisillä rinteillä sijaitsee saaren pääkaupunki. Hobart ei ole suuri kaupunki, mutta sillä on pääkaupungin leima ja lisäksi satama, joka tunnetaan valtamerentakaisessakin kauppa- ja meriliikenteessä.

* * * * *

Matkaa uudelleen Melbournesta jatkettaessa laiva purjehtii kaksi päivää ensin hyvin läheltä eteläistä rantaa ja sitten itäistä rannikkoa Tyynenmeren puolella Sydneyhin, Uuden Etelä-Walesin (New South Wales) valtion pääkaupunkiin.

Lähestytään kallioista rannikkoa, laiva ui kahden vuorijyrkäleen välisestä kapeasta salmesta, ja eteen avautuu kuvankaunis näköala — moniahtaalle haarautuva satama lahtineen ja vihreän kasvillisuuden ja talojen peittämine niemineen. Lauttoja ja rannikko- ja valtamerilaivoja tulee ja menee. Niemekkeillä ja saarilla on rauhallisia huviloita puutarhoineen ja ruoholavoineen. Laiva kääntyy, vihreä idylli katoaa, suurkaupungin levottomat piirteet paljastuvat — olemme keskellä maailmankaupungin sataman melua ja savua. Niin satama kuin kaupunkikin vaikuttavat ensi silmäyksellä sekavilta, labyrinttimaisilta. Kapeat, mutkittelevat ja ikäänkuin sattumalta syntyneet kadut ovat huomattavana vastakohtana Adelaiden ja Melbournen itsetietoiselle suorakulmaisuudelle. Tiheään sullotuissa talorykelmissä on arkkitehtonisesti vaikuttavia, jopa kauniitakin rakennuksia, mutta kapeat kadut eivät myönnä niille esiintymisen mahdollisuutta.

Lämmin, kostea ilma väsyttää ja vähentää mielenkiintoa. Nousemme johonkin monista kaupungin ja lähisaarten väliä kulkevista lautoista ja nautimme vilpoisasta tuulenvireestä yläkannella. Paluumatkalla alkaa hämärtää, särmät pyöristyvät, valopisteitä sukeltaa esiin hämystä… laivojen merkkilyhtyjen ja salonkilamppujen, rannoilla olevien merkkiloistojen ja tuhansien ikkunoiden valot heijastuvat monivärisinä katkenneina viiruina satamalahden tyynestä pinnasta… kunnes lautta ui altaaseensa laiturin sokaisevassa valomeressä.

* * * * *

Vielä kaksi päivää jatketaan matkaa pitkin itärannikkoa. Mannerta kaartanut, merelle saakka näkyvä vuorijono alkaa vähitellen, sitä mukaa kuin tullaan pohjoisempaan, vetäytyä vihreiden tasankojen ja hiekkarantojen tieltä syvemmälle sisämaahan. Kapean salmen kautta tullaan suurelle lahdelle, aivan kuin Melbournen edustalla, ja jatketaan matkaa lounaaseen. Manglopuiden peittämät rannat vetäytyvät vähitellen lähemmäksi toisiaan kaventaen lahden poukaman lopulta joeksi. Rannoille ilmestyy laitureita, tavarasuojia ja tehtaita. Etäämmällä on erillisiä kukkuloita, joiden huippuja ja rinteitä peittävät varakkaiden kaupunkilaisten punakattoiset huvilat ja väriloistoiset puutarhat. Talot ovat rakennetut noin metrin korkuisten pölkkyjen päälle ja ympäröidyt leveillä, valkoisiksi maalatuilla kuistikoilla. Kivitalot ovat harvinaisia, samoin savupiiput, mutta nytpä ollaankin tropiikin rajamailla.

Vasen ranta taloineen ja puutarhoineen on jo vähän ylävämpää, oikea sitävastoin pysyy yhä matalana. Laiva laituroi, ja me jatkamme matkaa parin kilometrin verran läpi tiheään asuttujen ja jonkin verran epäsiistiltä vaikuttavien esikaupunkien, kunnes eräältä mäenharjanteelta avautuu eteemme varsinainen kaupunki. Suurimmat rakennukset ovat rakennetut jostakin kellertävästä kivilajista, kadut näyttävät säännöllisiltä, äsken jättämämme joki kiemurtelee täällä halki kaupungin ja taustalla siintävät metsäiset vuoret.

Liikenne kaupungin keskustassa ei ole niin vilkasta, kuin mitä olisi odottanut. Varsinaiset liikekorttelit näet sijaitsevat äsken sivuuttamassamme esikaupungissa. Ihmiset liikkuvat tyynesti, tekisi melkein mieli sanoa laiskasti ja puhuvat pehmeällä äänellä — niinkuin subtropiikissa sopiikin. Täällä on aina lämmintä. Kesäkuussakin, etelän talvisimpana kuukautena, voi vielä iltamyöhällä istua avonaisissa ajopeleissä ilman päällystakkia.

Nyt nähtyämme Brisbanen, laajan ja rikkaan Queenslandin portin, olemmekin käväisseet mantereen kaikissa pääkaupungeissa.

* * * * *

Australialla on vielä muita ja kauniimpia sisäänpääsyteitä. Aasiasta tulevat laivat laskevat maihin tavallisesti Torstai-saarella (Thursday Island), mantereen koilliskärjessä. Parinkymmenen neliökilometrin saari — yksi monista samanlaisista — ja siinä puinen pieni kaupunki parin matalan kunnaan välissä. Monet rodut ovat edustettuina: englantilaiset ja heidän jälkeläisensä, joita melkein yksinomaan olemme tähän saakka tavanneet, ovat täällä kalpeita ja laihavartaloisia; kiinalaisia, laihoja ja uutteroita, tai lihavia ja hyvinvoipia liikemiehiä; kohteliaita ja hillittyjä japanilaisia; harvapuheisia malaijeja; kiharatukkaisia papualaisia Uudesta Guineasta; filippiiniläisiä komealta kalskahtelevine espanjalaisine nimineen; australialaisia alkuasukkaita, mustia, laiskoja, haluttomia; saaristolaisia Torres-salmesta, kaikkia eri rotuvivahduksia australialaisesta papualaiseen; ja lopuksi kaikkien yllämainittujen rotujen sekoituksia.

Helmenpyynti ja kalastus, johon jälkimmäiseen sisältyy kiinalaisten suuresti suosiman jättiläistoukan eli merimakkaran (trepang tai beche de mer) pyynti — siinä tämän eristetyn siirtokunnan elinkeinot, joista helmenpyynti kuitenkin on aina etualalla. Helmenpyytäjien valkopurjeisia kuunareita risteilee siellä kuin lokkeja taivaalla.

Mantereen pohjoisrannalla, kauniin sataman punakallioisilla jyrkänteillä sijaitsee Darwin (aikaisemmin Port Darwin eli Palmerston), laajan, tuskin viljellyn ja melkein asumattoman territorion hallituskeskus. Vuorovesi nousee ja laskee täällä päivittäin kahdeksan metriä, mutta niinpä onkin laivalaituri rakennettu kokonaan teräksestä. Unelias, harvaan asuttu kaupunki. Osa rakennuksia on vanhoja ruskeankeltaisia kivi- ja punaisia tiilitaloja, osa pienempiä puu- ja aaltopeltitaloja.

Kadut ovat leveitä ja tyhjiä. Kävely väsyttää. Kaupunki viettää asteittain matalaan eukalyptusmetsikköön — joita jo olemme tavanneet Australian kaikissa osissa. Täällä tropiikissa ne vain ovat matalampia ja kitukasvuisempia kuin etelässä.

Täälläkin ovat monet eri rodut edustettuina, kuten Torstaisaarella, vain papualaisia ja saaristolaisia näyttää puuttuvan. Australialaisiin alkuasukkaisiin näyttää sekoittuneen hiukan malaijiverta.

Kaupungin ulkopuolella peittävät Vesteyn lihasäilykeliikkeen neljä-, viisikerroksiset tiilirakennukset kokonaisen neliökilometrin laajuisen alueen. Sinne ajetaan laajoilla tasangoilla paimennetut karjalaumat ja sieltä ne kuljetetaan edelleen miljoonissa peltirasioissa avaraan maailmaan.

* * * * *

Hollannin Intiasta Australiaan tultaessa lasketaan tavallisesti ensin maihin mantereen luoteisrannalla sijaitsevassa Broomessa, jonka matalapensaiset nummet muistuttavat hyvin paljon Fremantlen seutuja. Pieni satama, täynnä helmenpyyntikuunareita, ja vielä pienempi kaupunki viheliäisine puutaloineen ja pölyisine hiekkakatuineen muodostavat ikävän vastakohdan Jaavan ylelliselle vehreydelle ja hollantilaiselle järjestykselle.

Täälläkin ovat rodut monikirjavat ja valkoihoisia näyttää olevan vähän. Broomessa ei ole onnistuttu soveltamaan jyrkkää Australian lakimääräystä, joka kieltää maihinpääsyn uusilta värillisiltä siirtolaisilta. Kaduilla näkyy paljon arvostaan tietoisia, tyytyväisiä japanilaisia. Helmensukeltajina he ovat edelleen voittamattomia. Eurooppalaisilla sukeltajilla on kokeiltu moneen otteeseen, mutta tässä rasittavassa ammatissa he eivät pysty läheskään yhtä hyviin suorituksiin kuin Idän hintelät keltanaamat. Ja japanilaisia tulee maahan lakimääräyksistä huolimatta.

* * * * *

Australian valtaovet olemme jo nähneet. Katsokaamme nyt, mitä niiden takana piilee.