HALKI AUSTRALIAN.

Matka Australian mantereen halki Perthistä Brisbaneen ei ole mikään pikkuasia. Matka kestää kuusi päivää ja junaa täytyy matkustajan sillä välin vaihtaa kokonaista kymmenen kertaa.

Länsi-Australian rautateiden kapeat ja matalat vaunut ja vihaisena puhiseva piskuinen veturi eivät herätä eurooppalaisessa erikoisen suuria toiveita pitkän matkan onnistumisesta. Junan mataluuteen vaikuttaa osaltaan myöskin sekin seikka, että asemalaituri on täällä, kuten kaikkialla Australiassa vaunujen lattian tasalla. Astumme kuitenkin muiden mukana luottavaisena junaan. Kättenpuristuksia ja suudelmia: tuskin yksikään kanssamatkustajistamme lähtee tälle pitkälle matkalle suutelematta vähintään yhtä saattajistaan. Juna lähtee kuitenkin ilman enempiä seremonioita. Matkustajat alkavat varovasti katsella toisiaan ja yrittävät keskustelua ilmoista ja tuoreimmista urheilukilpailuista. Toiset etsivät laukuistaan amerikkalaisia magasineja tai romaaneja ja valmistautuvat muutaman tunnin istumiseen. Juna kulkee tasaisemmin kuin mitä olisi voinut odottaa, aika ajoin nopeastikin. Näin kapealla radalla (1.07 m) ei keskinopeus kuitenkaan voi nousta yli 40 kilometrin tunnissa. Rata kulkee halki esikaupunkien, jollaisia jo olemme nähneet niin paljon matkallamme mantereen ympäri. Joen suvantopaikat vilahtelevat siellä täällä ohitse, kunnes rata katkaisee joen kapeasta kohdasta ja alkaa nousta Darling-vuoristoon. Täälläkin kasvaa noita Australian rumia universaalipuita, eukalyptuksia, joiden ainoa säännöllisyys on niiden epäsäännöllisyys. Vuoristo ei ole laaja eikä mahtava, mutta kuitenkin avautuu junasta matkustajan silmäin eteen kauniita tummanvihreitä laaksoja ja sinertäviä vuorenhuippuja.

Vuorijonon läpäistyämme olemme nousseet noin 300 metriä merenpinnan yläpuolella olevalle keskitasangolle, joka ulottautuu mannermaan koko läntisen puolen yli. Olemme samalla tulleet niin sanottuun farmivyöhykkeeseen: rannattomia, kullankeltaisina aaltoilevia vehnäkenttiä, farmarien yksinkertaisia asuntoja ja karkeista riu'uista ja paksuista pölkyistä pystytettyjä aitoja, harvaan rakennettuja kyliä aaltopeltikattoisine puurakennuksineen. Aaltopellistä ovat katot, monin paikoin seinätkin, vesisäiliöt ja aidat. Sen sinisenharmaa väri näyttää sulautuvan hyvin eukalyptuksien vihreänharmaaseen väriin.

Kolmen, neljän tunnin kuluttua saavutaan Southern Cross (Etelänristi) nimiseen kaupunkiin, joka ei suurestikaan eroa aikaisemmin nähdyistä kylistä muussa kuin laajuudessa. Olemme nyt tulleet kaivosseudulle, vaikka kauttamatkustaja ei itse kaupungissa huomaa siitä mitään merkkiä. Mutta kaupungin ulkopuolella törröttävät rumat, pyramiidimaiset tornit kaivosaukkojen suulla. Tornit ovat joko puusta tai teräksestä, niiden toisella puolella sijaitsee konehuone ja toisella puolella röykkiöitä, jopa aivan vuoria, maan uumenista ammennettua soraa. Useimmat matkustajista lähtevät juomaan kahvia tai jotakin väkevämpää. Australiassa juodaan yleensä huonoa kahvia: puoliksi keitettyä maitoa ja puoliksi sikurivettä. Vain kahdella radalla on ravintolavaunu junissa, eikä tämä ole kumpikaan niistä. Palaamme vaunun osastoomme, vilkaisemme hieman yliolkaisesti uusiin matkustajiin, ja juna vierii eteenpäin.

Vieras hämmästyy matkustaessaan junassa Australiassa ja kuullessaan ensimmäisen kerran jollakin harvaan asutulla taipaleella radan varrella seisovien ihmisten viittovan ja huutavan terävällä, epätoivoiselta kuuluvalla äänellä: »Pe-i-per! Pe-i-per!» Maalaiset lapsineen ja radan rakennusmiehet siellä pyytävät luettavaa. Matkustajat, jotka tuntevat maan tavat, heittävät ulos ikkunasta lukemiansa sanomalehtiä ja magasiineja, vieläpä romaanejakin. Jos katsoo taakseen junan ikkunasta, näkee äskeisten huutajien innokkaina keräävän tiedonjyviä maasta tai — ellei mitään ole heitetty — vilkkaasti paheksuvan matkustajien kitsautta.

Olemme erämaan rajalla. Erämaasta on kuitenkin puhuttava varovasti Australiassa. Ei kukaan kunnon australialainen myönnä sellaista paikkaa olevan maassaan. Totta onkin, että monet alueet, jotka ennen merkittiin kartalla sillä sanalla, ovat nyt aaltoilevina vehnävainioina tai karjalaitumina. Käsitys, että Australia olisi vain suuri erämaa, jota kaartaa kapea, viljelyskelpoinen rantakaistale, on osoittautunut vääräksi. Mutta yhä vielä on siellä laajoja alueita, joissa vuotuinen sademäärä jää alle 250 millimetrin ja joita ei vielä voida käyttää hyödyksi. Paitsi kullan etsinnässä.

Kullan avulla ja kullan vuoksi alkaa erämaakin kukkia. Satumaisin esimerkki erämaan asuttamisesta on kuuluisa Kalgoorlien kultakaupunki keskellä erämaata. Se on todellinen inhimillisen arkkitehtuurin luoma keidas erämaassa vihantine puistoineen ja lammikkoineen. Tämä niinkuin toisetkin läheiset kaupungit saa kaiken tarvitsemansa veden Darling-vuoristosta, jonka ylitse junamme kulki 600 kilometriä sitten. Veden matka lähtöpaikastaan Kalgoorlien kaupunkiin kestää 80-senttimetristä, maan päällä olevaa putkea myöten kokonaista kahdeksan vuorokautta, huolimatta siitä, että välillä on yhdeksän pumppuasemaa. Tämän suurenmoisen vesijohtojärjestelmän luoja ja rakennustöiden alkuunpanija oli kuuluisa löytöretkeilijä ja Länsi-Australian pääministeri, Sir John Forrest, sittemmin lordi Forrest. Häntä sanottiin haaveilijaksi, jopa heikkopäiseksikin tämän sekä trans-Australian rautatiesuunnitelman vuoksi, sillä viimeksimainitun hankkeen hän myöskin pani alulle. Mutta suunnitelmat toteutuivat, ja entiset pilkkaajat saavat nyt kylpeä runsaassa vedessä, nauttia hyvin kasteltujen puistojen siimeksistä ja matkustaa mukavasti junassa halki mantereen.

Kalgoorlie oli aikoinaan taikasana, nopean rikastumisen vertauskuva, vaikk'ei tosin ainoa sellainen. Lähellä sijaitsevassa Coolgardiessa esimerkiksi vuonna 1892, kun se vielä oli pelkkä alkuasukkaiden juomapaikka, kaksi kullanetsijää löysi rikkaan kultasuonen ja jyrsi siitä vasaralla iltaan mennessä kokonaista 15 kiloa kultaa, arvoltaan lähes puoli miljoonaa Suomen markkaa. Seuraavana vuonna toiset kaksi kullankaivajaa etsiessään lähdettä erämaasta löysivätkin kolme kiloa kultaa. Samalla paikalla, kuuluisalla »kultaisella mädillä» sijaitsee nyt Kalgoorlien kaupunki, yksi maailman rikkaimpia seutuja, josta jo on ammennettu miljoonia kiloja kultapitoista kvartsia. Kaivostorneja, pyöreitä rautaisia savupiippuja, avaroita aaltopelti- ja puurakennuksia, joista kuuluu yhtämittainen kohina — tuhannet konevasarat siellä murskaavat kultapitoista kvartsia, — soraläjiä, työmiesten asuntoja, soraläjien lomissa kiemurtelevia rautateitä, koneiden huminaa, uusien soramäärien mätkähtelyä yhä kasvaviin soravuoriin, ja kaiken yllä vasaroiden sorahteleva kohina… sellainen on »kultainen maili».

Kalgoorlie oli kerran telttaleiri. Mutta se aika on jo unohdettu. Nyt siellä asuu 20,000 ihmistä, jotka muodostavat hyvin järjestetyn porvarillisen yhteiskunnan. Romanttinen kullanetsintä on muuttunut yksitoikkoiseksi teollisuudeksi, ihmiset käyvät pukeutuneina niinkuin muissakin kaupungeissa eivätkä ammu toisiaan heti ensimmäisen pienen kinan sattuessa — niinkuin Hollywoodin elokuvissa kaivoskaupunkien elämää esitetään. Kapakkoja tosin on laajassa — mutta täytyyhän erämaassa olla keitaitakin. Yleinen järjestys ja turvallisuus on kuitenkin yhtä moitteetonta kuin esimerkiksi Perthissä tai Melbournessa.

Täällä me jätämme hyvästit Länsi-Australian valtion rautatielle ja astumme liittovaltion omistaman trans-Australian rautatien avarampiin ja ylellisempiin vaunuihin. Olemme etukäteen tilanneet paikkamme, aivan kuin laivassa, aterioineen ja makuupaikkoineen. Kaksi päivää ja kolme yötä saamme vuoroin istua ja maata, kylpeä ja syödä, tupakoida ja lukea yksitoikkoisen aavikon kiitäessä ohitsemme ja hienon pölyn tunkeutuessa vähitellen kaikkialle vaunuun. Rata on 1.44 metriä leveä ja kulku paljon vakavampaa kuin Kalgoorliessa jättämämme junan, mutta vauhti ei vieläkään nouse yli 48 kilometrin tunnissa. Pari pienempää kaivoskaupunkia sivuutettuamme aukenee eteemme asumaton aavikko. Pieniä ryhmiä eukalyptus- ja akaasiapuita siellä täällä, onpa joukossa joitakin santaalipuitakin, joita kuljetetaan niiden hienon tuoksun vuoksi vientitavarana Kiinaan. Kevätsateiden jälkeen koko seutu on lyhyen aikaa väririkkaiden kukkien peittämä, joista mainittavin on pieni päivänkakkaraa muistuttava Everlasting (iätikestävä), jonka ei pitäisi koskaan kuihtua.

Vähitellen puut pienenevät, kunnes olemme lopulta aivan puuttomalla hiekkatasangolla, missä kasvaa vain puolen metrin korkuista pensaikkoa. Seutua kutsutaan Nullarbortasangoksi (nullarbor = nullaarbor, ei yhtään puuta). Rata kulkee täällä yli 450 kilometriä viivasuoraan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämpömittari näyttää joskus jopa 50 astetta Celsiusta. Mutta yöllä tulee äkkiä kylmä, talvella eivät pakkasetkaan ole harvinaisia. Väliin sattuu lujia hiekkamyrskyjä: kauas taivaanrannalle ilmestyy ruskehtavia pilviä, hyvin sadepilvien näköisiä, ja kohta peittää lentävä, kaikkialle tunkeutuva pöly koko avaruuden. Joskus sattuu oikea pyörremyrskykin, jolloin saattaa nähdä monen metrin korkuisten hiekkapilvien kohoavan ilmaan ja kiitävän yli aavikon. Vähäisen vesimäärän, minkä täällä vuosittain sataa, imee hiekkakerroksen alla oleva kalkkikivipohja nopeasti sisäänsä. Päättäen lukuisista löydetyistä merieläinten kivettymistä on seutu ollut joskus merenpohjana. Monia maanalaisia onkalolta on myöskin paljastettu — väitetäänpä joidenkin niistä olevan yhteydessä meren kanssa, päättäen niiden ilmarei’istä huokuvasta merikasvien hajusta.

Tällä taipaleella ei ole yhtään kaupunkia. Juna pysähtyy pitkien tovien jälkeen parin, kolmen puuhökkelin kohdalle — siinä erämaan asutus. Mutta täällä näkee matkustaja ensimmäisen ja kenties viimeisenkin kerran maan alkuasukkaita: keskikasvuisia, hiilenmustia, kiharatukkaisia, eurooppalaisten vanhoihin vaatteihin pukeutuneita murjaaneja, joista muutamilla on partakin.

Rata kulkee nyt kapean hiekkavuorivyöhykkeen poikki. Samaiset hiekkavuoret olivat aikoinaan kiusallisena vastuksena ratainsinööreille. Nyt niiden rinteillä kasvaa eukalyptuksia ja soreita kasuarinoja. [Mäntyä muistuttava Australian puu, jossa on neulamaiset lehdet ja riippuvat, hevosenhäntää muistuttavat oksat. Tummanpunaisen värinsä vuoksi sitä käytetään paljon huonekalujen valmistukseen.]

Maasto viettää huomattavasti alaspäin, ja pian olemme taas tasangolla, joka ei kuitenkaan täällä enää ole pelkkää puutonta hiekkaa. Tasangon peittää nimittäin silmänkantamattomiin tummanvihreä, paikoitellen neljän metrin korkuiseksi kohoava mulga-pensasto [Australian akaasia]. Sivuutamme pienen, epäsiistin ja kuivannäköisen kaivoskaupungin ja tulemme niinsanotulle järvialueelle.

Kartalle on näille kohdin merkitty monia suuria järviä, mutta todellisuudessa ne eivät ole mitään tavallisia järviä, vaan on niiden sisältö puhdasta suolaa. Suurin osa näiden järvien pinnasta on kuin hiukan likaisen lumen peittämä, tummempia kohtia on siellä täällä, missä suola ei ole vielä kuivunut, näkyypä paikoitellen vettäkin aaltoilevan. Aika ajoin järvien suola »jäätyy» tykkänään, muuttuen silloin väriltään punertavan harmaaksi. Lähiseutujen asukkaat keräävät silloin suolaa myytäväksi.

Maisema on muuttunut. Maasto on punertava ja kasvaa tammia ja eukalyptuksia. Karja- ja lammaslaumoja käy laitumella. Erämaasta ei ole enää merkkiäkään. Port Augustassa, Spencer-lahden kärjessä, jätämme liittovaltion rautatien ja astumme Etelä-Australian valtion rautatien kapeaan vaunuun. Juna halkoo useiden tuntien ajan laajoja, punahiekkaisten teiden lohkomia vehnävainioita. Kyliä ja pikkukaupunkeja vilisee kuin saaria aaltoilevassa vehnämeressä. Muutamia jokia katkaistaan — jos sattuu olemaan kesä, ovat ne vain kuivia uomia. Matalahkoja vuoria ilmestyy näköpiiriin, mutta juna ei lähesty niitä. Lopulta tullaan tyypilliseen esikaupunkiin ja kohta sen jälkeen Adelaiden asemalle.

Olemme jälleen vaihtaneet junaa — monennenko kerran? — ja ajamme nyt avaroissa, koko mukavissa ja tasaisesti kulkevissa vaunuissa 1.60 metriä leveällä radalla, jota jatkuu Melbourneen saakka ja siitä edelleen Uuden Etelä-Walesin rajalle.

Jätämme Adelaiden ja alamme kohta kiivetä monien tunnelien kautta jyrkkään ja metsäiseen vuoristoon, josta aukenee kaunis näköala yli kaupungin, läheisen maaseudun ja meren. Rata kiemurtelee viinitarhojen ja oliivilehtojen lomitse. Siellä täällä vilahtaa ohitse idyllinen yksikerroksinen tiilirakennus värisointuisine puutarhoineen. Ylänkö näköaloineen on kuvankaunis, vahinko, että juna kulkee sen poikki niin pian, ja rata alkaa viettää loivasti. Laskeutumista jatkuu Murray Bridge-nimiseen kaupunkiin saakka. Kaupungin ohitse virtaa 200 metriä leveä Murray-joki, Australian Volga, likaisen keltaisine vesineen ja jyrkkine ruohoisine äyräineen.

Vuoret ovat jälleen takanamme. Juna kulkee monta tuntia kalkkikivitasankoa, vaalea kalkkikivipohja on paikoitellen näkyvissäkin, mutta toisin paikoin kasvaa mallee-nimisiä kääpiöeukalyptuksia. Mallee-vyöhyke ulottuu yli naapurivaltion, Viktorian, rajojen. Sitä pidettiin kauan aikaa arvottomana erämaana, mutta nyt on suuri osa siitä raivattu vehnävainioiksi ja yhdistetty rautatieverkolla liikekeskuksiin. Nummen raivaaminen tapahtuu siten, että pensaat survotaan ensin suurella metallisella kolmiolla, joka on tavallisimmin ratakiskoa; sitten kaivetaan ylös pahkuraiset juuret, joista saadaan hyvää polttopuuta; ja lopulta perusteellinen syväkyntö tekee erämaasta hedelmällisen viljakentän.

Tasanko muuttuu vähitellen aaltoilevaksi maisemaksi sinisine vuoritaustoineen, lampaita juoksentelee rata-aidan vieressä, lehmät tuijottavat raukean velttoina ohipuskuavaa junaa, asemalaiturilla seisoo odottamassa suuria metallisia maitohinkkejä, joita junamiehet suurella jyrinällä kuljettavat tavaravaunuun. Siellä täällä ilmaantuu näköpiiriin parrupyramiideja, kaivosalueen tunnusmerkkejä. Sivuutamme läheltä pari, kolme autiota kaivoskenttää sammaltuneine kaivosaukkoineen ja soraläjineen. Ne ovat muistoja alkeellisen kullankaivuun ajoilta ennen suurten yhtiöiden ja nykyaikaisten kaivoskoneiden tuloa. Tämän seudun paikannimillä on yhä vieläkin kullan lumo ja helähtävä kaiku — Stawell, Ararat (tietysti samannimisen vuoren juurella!), Ballarat, Daylesford, Bendigo, Maryborough ja monia kuolleita kaupunkeja, joista keltainen metalli on loppunut vähiin. Monista miljoonista kultakiloista, joita Australiassa on nostettu maan uumenista, ainakin puolet on peräisin näistä rauhallisista kaupungeista, joiden väestön pääelinkeino nyttemmin on maanviljelys. Ballarat esimerkiksi on tunnettu bulevardeistaan, ylellisistä puistoistaan ja veistokuvakokoelmistaan. Historiallisesti se on kuuluisa kullankaivajien kapinasta. Kapinoitsijat näet julistivat mahtipontisesti »Viktorian tasavallan» perustetuksi; järjestystä palauttamaan kutsuttu sotaväenosasto tosin lopetti uuden tasavallan kahdessakymmenessä minuutissa. Leveällä esplanaadi-pääkadulla sijaitsee nykyjään yhden kapinanjohtajan muistopatsas. Kapinoitsijasta tuli näet myöhemmin lainkuuliainen kansalainen ja parlamentin puheenjohtaja.

Parin tunnin kuluttua rata tekee laajan puoliympyrän ja laskeutuu 300 metriä korkealta ylätasangolta alas merenrantatasangolle. Vehreitä peltoja lampaineen, näkyypä yhdessä kohdin lauma kauriitakin pyöreistä kivistä rakennetussa aitauksessa. Savupilviä leijailee etäisyydessä. Taloja ja pari kupoolia häämöittää näköpiirissä, ja kohta pysähtyy junamme Spencer-kadun asemalle Melbournessa.

Melbournesta jatkamme matkaa samalta asemalta, samanlaisissa mukavissa vaunuissa ja Australian nopeimmassa junassa. Lähin päämäärämme on nyt Sydney, jonka 940 kilometriä pitkän taipalen ajamme 18 tunnissa. Rata suuntautuu kohta pohjoiseen ja koilliseen, halkoen vuoroin kukkuloita, vuoroin laidunkenttiä ja jokia, joiden viimemainittujen rannat ovat keväisin ja kesäisin niin paksulti keltaisten akaasiapensaiden, wattle, peitossa, ettei juuri muuta väriä näykään. Yhä vielä pari hylättyä kaivoskenttää, jälleen näköpiirissä oikealla korkeita vuoria — talvisin niillä sataa lunta — ja taas yhdymme Murray-jokeen, joka täälläkin, Alburyn kaupungin kohdalla kaukana laskupaikaltaan, on aika leveä. Talvisin tulvien aikana Murray-joella on useita sivuhaaroja. Vaihdamme jälleen junaa ja astumme nyt Uuden Etelä-Walesin valtion rautatien (leveys 1.44 m) vaatimattomampiin vaunuihin ja jatkamme matkaa pimeään yöhön. Yöstä huolimatta emme kuitenkaan menetä mitään näkemisen arvoista: sama yksitoikkoinen maisema laitumineen, vehnävainioineen, viinitarhoineen ja puutaloisine pikkukaupunkeineen.

Varhain aamulla sivuutamme Yassin, josta 60 kilometrin matkan päässä sijaitsee Australian liittovaltion uusi pääkaupunki, Canberra. Vähän myöhemmin juna kulkee Razorback (partaveitsenselkä)-nimisen vuorenharjanteen yli ja alkaa laskeutua vihreärinteistä, eukalyptuksia kasvavaa vuoristoa, jota se viimeisten tuntien aikana on huomaamattomasti noussut, ja pysähtyy viileässä aamutuimassa Coulburnin taajaväkiseen kaupunkiin. Juomme taas tunnettua huonoa kahvia ja jatkamme matkaa kukkulaisessa maastossa, kunnes parin tunnin kuluttua saavumme Moss Vale-nimiseen turistipaikkaan. Siellä meitä odottaa aamiainen, hyvin tervetullut tässä ruokahalua kiihoittavassa vuoristoilmassa. Seuraava mainittavin paikka nyt on Camdenin tasanko — Australian ensimmäinen laidunmaa. Kohta sen jälkeen sivuutamme Australian vanhimmat kaupungit (ikää niillä on kokonaista sata vuotta) ja saavumme Sydneyn esikaupunkeihin, joiden tiheään rakennettuja asunto- ja tehdaskortteleita jatkuukin keskeytymättömänä rykelmärivinä, kunnes junamme pysähtyy Sydneyn vilkasliikkeiselle ja ainoalle asemalle.

Sitten edelleen Brisbaneen! Kaksikymmentäkahdeksan tuntia kaarrellen ja kiemurrellen rata nousee aina 1 400 metriä korkeiden vuorten yli pysytellen kuitenkin kaiken aikaa lähellä rannikkoa.

Taas samoja esikaupunkirykelmiä, täällä ne kuitenkin ovat silminnähtävästi vanhempia kuin Melbournessa — mutta niinpä Sydney onkin 50 vuotta historiallisempi. Esikaupungeista selviydyttyämme huristamme taas pohjoiseen yli Hawkesburyjoen jyrkkien rantojen. Hawkesburyn seutu on tunnettu pitkästä rautasillastaan ja huomattavan korkeakasvuisista asukkaistaan. Luonto on kaunis kuin Sydneyn satamassa, ympäröivien vuorijonojen vuoksi jopa suurenmoisempikin. Sitten seuraa hedelmällisempää ja rikkaampaa seutua. Rikkaus ei ole tällä kertaa kuitenkaan kultaa, vaan hiiltä. Vihreä ja musta ovat tämän seudun päävärit: vehreitä ruohikkoja ja mustia hiilikasoja, minne vain katse kiintyykään. Sitten seuraa sarja kaivosmiesten kaupunkeja tiheine rautatieverkkoineen ja kilometrinpituisine hiilijunineen. 160 kilometrin etäisyydessä Sydneystä sijaitsee hiilialueen keskus ja samalla koko Australian suurin hiilisatama, Newcastle, jonka 70 000 asukkaan ainoana vallitsevana ajatuksena on — hiili.

Täällä rata jättää merenrannan ja lähtee kiemurtelemaan kohti Brisbanea. Parhaillaan rakennetaan uutta rataa, joka tulee kulkemaan pitkin rannikkoa ja lyhentää matkaa viidellä tunnilla ja yhdellä junanmuutolla. Meidän tiemme kulkee kuitenkin Hunter-joen laaksoa, halki kauniiden maissivainioiden ja mailasruohoa kasvavien kenttien. Viljavainioita ja laidunmaita vuorotellen tunti tunnin perään, kunnes rata alkaa hiljalleen kohota Armidaleen, matkan korkeimpaan kohtaan, missä talvisin on kylmää kuin Suomessa. Täältä itään on tavattoman jyrkänteistä vuoristoseutua maalauksellisine vesiputouksineen ja kanjooneineen. Radan pysytellessä yhä ylätasangolla saavumme 17 tunnin kuluttua lähdöstämme Sydneystä Uuden Etelä-Walesin rajalle ja muutamme Queenslandin valtion rautatien pieniin vaunuihin. Radan leveys on vain 1.07 metriä. Koko päivän ajamme yhä jatkuvaa vuoristoa, sivuutamme joitakin kaupunkeja ja kukkivan viljelyskeskuksen, Toowoomban. Täällä rata laskeutuu vuorensoliin ja syviin, eukalyptusmetsikköä kasvaviin laaksoihin. Pysähdymme hetkeksi Ipswichin hiilikeskukseen, junamme vierii Brisbane-joen pitkän sillan yli, parin kauniin kukkulaisen esikaupungin halki, kunnes lopulta olemme Brisbanen kaupungissa. Meluisan tunnelin kautta tulemme keskusasemalle. Perthistä lähdettyämme olemme nyt taivaltaneet yhteensä 5 560 kilometriä ja käyneet kaikissa mannermaan pääkaupungeissa.

Ellei junamatkustus jo ala tympäistä, voimme vielä jatkaa 1 600 kilometriä pohjoiseen rannikkoa myöten sokeriruokovyöhykkeiden halki, Kaprikornus-linjan yli, kultakenttien ja laajojen laidunmaiden poikki yhä monipuolisemmaksi käyvässä kasvillisuudessa aina Cairnsin turisti- ja kaivoskaupunkiin saakka, josta on enää vain lyhyt matka kuuluisille Barron-putouksille. Mutta kenties laivamatka Great Barrier Reef (iso salpausriutta) -nimisen saari- ja riuttarivin suojaamassa rannikkomeressä olisi houkuttelevampi. Mainittu riuttarivi ulottuu tropiikin rajalta 2 500 kilometriä pitkänä ketjuna aina mantereen äärimmäiseen pohjoiskärkeen. Entä junamatka länteen? Kolme eri rataa kulkee Queenslandin mineraaleista rikkaan eteläosan halki 600 kilometriä sisämaahan, kautta loputtomien tasankojen, joiden melkein ainoina asukkaina ovat miljoonat lampaat. Siellä oppii muukalainen tuntemaan Australian… teollisuuden, yksitoikkoisen työn, karaistujen ja käytännöllisten miesten maan… maan, missä tilat ovat laajoja kuin herttuakunnat ja tilanomistajat vieraanvaraisempia kuin missään muualla… mutta myöskin maan, joka ei sovi turisteille!