LUONNE JA TAVAT.

Australialaisella tarkoitetaan nykyjään tuon maan valkoihoista asukasta, ei siis neekeriä. Euroopan sanomalehdissä saattaa tosin joskus esiintyä uutisia Australian alkuasukasliiton parlamentille tekemistä ehdotuksista, mutta ne on luettava pitkän matkan ja tietämättömyyden syyksi, sillä Australian harvat mustaihoiset elävät vieläkin luonnontilassa.

Australialainen, siis eurooppalaisperäinen, on luonteeltaan vieraanvarainen, hyväsydäminen ja demokraattisen kohtelias. Ensinmainittu ominaisuus ilmenee kenties koruttomimmassa muodossaan harvaan asutulla maaseudulla, missä farmilta tai karja-asemalta toiselle on päiväkausien matkat. Vierashuone annetaan heti tulijan käytettäväksi, ateriat ovat samoin vapaat eikä niistä hyvien tapojen mukaan sovi kiittää, sanotaan vain yksinkertaisesti, jos tahdotaan olla kohteliaita, että ruoka oli maukasta. Eurooppalaisista laivoista karanneet merimiehet ja muut siirtolaiset, jotka työnhaussa kuljeskelevat harvaanasutuilla seuduilla, tietävät kertoa, kuinka ohiajavat maalaiset melkein poikkeuksetta pysäyttävät fordinsa tai kärrynsä ja tarjoavat väsyneille matkamiehille vapaakyydin.

Australian väestöstä on kokonaista kolme prosenttia sotainvaliideja, joten ei ole yhtään ihme, vaikka sikäläisten suurkaupunkien kaduilla näkeekin almunpyytäjiä soittovehkeineen tai kantaen taulua, jossa asianomaisen vioittuma on julkipantu. Harvoin sivuuttaa hyväsydäminen, varakkaampi australialainen kovaosaisen maanmiehensä almua antamatta. Terveitä ammattikerjäläisiä — joita varsinkin Etelä-Euroopan kaupungeissa vilisee niin viljalti — ei Australiassa juuri ole.

Kaupunkien suuret hospitaalit toimivat suureksi osaksi vapaaehtoisten lahjoitusten ja aika ajoin järjestettävillä keräyspäivillä saatavien rahojen varassa. Tällaisina keräyspäivinä myyvät lapset ja nuoret neitoset kaduilla erikoisesti tarkoitusta varten valmistettuja merkkejä, joista kertyvä voitto luovutetaan milloin minkin hospitaalin hyväksi. Arpajaisia pannaan myöskin toimeen hospitaalien avustamiseksi.

Australialaista voidaan tuskin sanoa kohteliaaksi, jos mittapuuksi otetaan esimerkiksi latinaisten kansojen liiallisuutta hipova kohteliaisuus. Brittiläisyydestään huolimatta he kaikki ovat siirtolaisia, niiden varhaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä, joiden tavat olivat enemmän tai vähemmän hiomattomia ja jotka tunnustivat vain väkevämmän ja ensin tulleen oikeuden. Nyt vuosikymmenien kuluttua ovat tavat ja käsitteet luonnollisesti muuttuneet, mutta ei vieläkään voida puhua mistään erikoisesta kansallisesta sivistyksestä eikä kansallistavoista.

Australiassa, kuten siirtomaissa yleensä viime sataluvulla, piti jokaisen alkaa olemisensa alusta kutakuinkin yhtäläisillä mahdollisuuksilla. Tästä johtuvasta yhdenvertaisuudentunteesta seurasikin, että Australiasta tuli ilman suurta poliittista kiihoitusta maailman kansanvaltaisin maa. Myöhäisempinä vuosina tulleilla siirtolaisilla sen sijaan ei ollut enää yhtä suuria menestymisen mahdollisuuksia: heidän toimintavapauttaan oli rajoittamassa ensin tulleiden uranaukojien etuoikeudet. Viimeksimainituista kehittyikin sitten vähitellen sekä rahan että maaomaisuuden aatelisto. Siitä lähtien on myöskin ehdoton kansanvaltaisuus ollut vain määrätyn poliittisen puolueen uskontona.

Noiden varhaisten vuosien peruna ovat kansan luonteeseen juurtuneet monet tavat ja tottumukset. Niinpä esimerkiksi miehet eivät koskaan tervehdi toisiaan hattua kohottamalla. Sellainen kunnia suodaan vain naiselle, jota siellä, kuten kaikissa siirtomaissa, kunnioitetaan ylenpalttisesti. Miehet tervehtivät toisiaan päännyökkäyksellä lausuen kumpikin yht'aikaa: »How do you do?» (Kuinka voit?), johon kysymykseen harvoin kumpikaan vastaa. Hyvin tavallinen tervehdyssana on myöskin puhelinhuuto »Ha-lou!». Sama »How do you do?» lausutaan molemminpuolisesti myöskin esiteltäessä. Hyvästelyseremoniat ovat vielä yksinkertaisemmat: huudetaan jokin lapsellinen sana, niinkuin »Ta-ta!» tai »Cheere-o!». Hyvin luvallista on myöskin häipyä seurasta virkkamatta mitään kenellekään. Iltatervehdyksenä lausutaan, paitsi yllämainittuja, aina sama »Good night!» (Hyvää yötä) riippumatta siitä, tavataanko tuttava ensimmäistä kertaa sinä päivänä vai hyvästelläänkö häntä, tullaanko taloon vai lähdetäänkö sieltä.

Yhtä yksinkertaiset eivät ole kuitenkaan tervehdysseremoniat Australian naisten kesken. Naiset, jotka ovat vähänkin tuttuja keskenään, suutelevat toisiaan niin tavatessaan kuin hyvästellessäänkin. Samoin tekevät perheenjäsenet keskenään. Viimeksimainittujen kesken tämä hellyydenosoitus tuskin onkaan liikaa maassa, missä perhesiteet monestakin syystä ovat höllemmät kuin esimerkiksi pohjoismaissa. Varhainen sukukypsyys ja siitä johtuva aikainen riippumattomuudentunne lapsissa ja lauhkea ilmasto, joka sallii melkein keskeytymättömän ulkoilmassa oleskelun, näyttävät olevan tärkeimpiä tekijöitä kodin vaikutuksen väheksymisessä. Punttuuhan heiltä sellainenkin nautinto kuin räiskyvän takkatulen ääressä istuminen — lukuunottamatta mantereen eteläisimpiä osia — jonka muisteleminen pohjoismaalaisessa talvi-iltoina herättää niin kiihkeän kaipuun kodin piiriin.

Australialaista naista ei juuri voida sanoa kauniiksi. Australialainen mies on todella lähempänä Adonista kuin australiatar Venusta. Edellinen on keskimittainen, vartaloltaan sopusuhtainen ja ulkonäöltään terve ja voimakas, kun taas jälkimmäisellä, joka muuten on yleensä lyhytkasvuinen, on epäsuhtainen vartalo, muodottoman paksut nilkat ja sääret sekä kasvot veltot ja paksulti puuteroidut.

Mutta naisen ulkomuoto on kaikesta päättäen makuasia, sillä australialainen ihailee ja varsinkin kunnioittaa »kauniimpaa sukupuoltaan» enemmän kuin monien muiden kansallisuuksien ritarit. Näyttää siltä kuin tämäkin tapa olisi peräisin varhaisilta maahanmuuton ajoilta, jolloin naisia oli maassa huomattavasti vähemmän kuin miehiä. Senaikaiset karkeakäytöksiset seikkailijat ja uudisasukkaat kunnioittivat naista kuin puolijumalaa ja muuttuivat naisen läsnäollessa kuin toisiksi olennoiksi. Sama naisenpalvonta on siellä vallalla vielä nytkin — vaikka naisten lukumäärä onkin kasvanut melkein yhtä suureksi kuin miesten — tosin hieman hiotummassa muodossa. Nykypäivienkin australialainen, joka miehisten ystäviensä kesken yleensä käyttää hyvin vahvasti voimasanoilla höystettyä kielisotkua, muuttuu mitä säädyllisin, ritariksi naisen ilmaantuessa seuraan. Heidän lakipykälänsä ja tuomioistuimensakin säätävät paljon ankaramman rangaistut sen naisen kunnian loukkaamisesta kuin eurooppalaiset lait, Englantia tietysti lukuunottamatta. Toinen tekijöistä muistaa erään itsessään vähäpätöisen tapauksen, joka selvästi osoittaa australialaisten turhantarkkuuden tällaisissa asioissa:

Rouvashenkilö tuli eräänä päivänä toimistoomme. Toverini otti hänet vastaan etuhuoneessa, mutta kiiruhti kohta luokseni toiseen huoneeseen virkkaen:

»Lainaapa minulle lyijykynääsi, ole hyvä!»

»Mutta onhan sinulla oma kynäsi korvan takana», vastasin.

»Mutta enhän minä voi tarjota tuommoista pätkää naiselle!»

* * * * *

Australialaisen naisen luonteessa on monia hyviä ominaisuuksia, joukossa sellaisiakin, joista hänen eurooppalainen sisarensa ei enää piittaa. Korkeankin opillisen sivistyksen saanut ja hyvinkin hemmoiteltu australialainen nainen tietää aina, että hänen velvollisuutensa on huolehtia kodin taloudesta. Palvelijattaria ei pidetä läheskään niin paljon kuin eurooppalaisissa perheissä johtuen osaksi siitä tosiasiasta, että niitä on vaikea saada, mutta vaikuttaa palvelijattarien vähyyteen myöskin se seikka, että perheenemännät itse eivät häpeä tehdä työtä. Ateriain ja vierailujen aikana australialaisen perheenemännän hyvät puolet tulevatkin parhaiten esiin: silloin hän on pelkkää huomaavaisuutta ja avuliaisuutta. Mutta valitettavasti hän myöskin tuntee yhteiskunnallisen tärkeytensä ja antaa tämän tuntemuksensa ilmetä kovin usein. Kaduilla ja raitiovaunuissa esimerkiksi hän ei ole ensinkään kohtelias, vaan vaatii miehiltä liian suurta huomaavaisuutta. Brittiläisen tavan mukaan mies ei saa tervehtiä naista, ennenkuin tämä on päännyökkäyksellä osoittanut tuntevansa miehen, vasta silloin on miehellä oikeus kohottaa hattuansa. Korkeammissa seurapiireissä eivät naiset yleensä tarjoa kättään puristettavaksi esitettäessä tai tervehdittäessä, vaan taivuttavat tuskin huomattavasti vartaloaan vastaukseksi miehen kumarrukseen.

Missä tahansa Australiassa vierasmaalainen näkeekin lapsia, aina saa hän niistä mieluisan vaikutelman. Sikäläiset lapset ovat yleensä terveitä, hyvinpuettuja ja, sanoisimmeko, esiintymistaitoisia. Pahankurisinkaan katupoika ei unohda tilanteen vaatiessa lausua kohteliaasti: »Anteeksi!» tai »Kiitos!» Toinen vielä silmiinpistävämpi piirre australialaisissa lapsissa hämmästyttää vierasmaalaista: lapset vaikuttavat varhaiskypsiltä. On myönnettävä, että ilmasto näyttelee tärkeätä osaa tässä, mutta kasvatuksellakin — josta enemmän edempänä — täytyy olla vaikutuksensa ilmiössä.

* * * * *

Australialainen on puhtaiden tapojen ja epäsiistien tottumuksien merkillinen sekoitus. Vaikka hän kylpee kerran päivässä, vaihtaa usein alusvaatteita ja ajaa partansa joka aamu, näyttää hän kuitenkin olevan täysin välinpitämätön jokapäiväisen leipänsä hygieenisyyden suhteen.

Mennessään ensimmäisen kerran ostoksille australialaiseen leipäkauppaan saa vierasmaalainen kokea pieniä, epämiellyttäviä yllätyksiä. Ei niin, etteivätkö leipomotuotteet olisi hyviä — valmistetaanhan ne puhtaasta vehnästä. Näyteikkunassa ne ovat yhtä houkuttelevia kuin missä muussa maassa tahansa. Mutta tapa, jolla niitä myytäessä käsitellään, on omiansa karkoittamaan vasta heränneen ruokahalun. Ovikellon kilahdettua kiiruhtaa myyjätär kauppaan asusta päättäen suoraan keittiöaskareista — lausuu kysyvästi: »Yes?» ja saatuaan kuulla ostajan haluavan tusinan leivoksia ottaa sormillaan näyteikkunakaapista lähimpänä olevan leivoksen, näyttää sitä ostajalle kysyen:

»Pidättekö tästä lajista?»

Ostaja kiiruhtaa selittämään, että hän haluaa muutamia kermaleivoksia ja muutamia kookosleivoksia, loput saa olla mitä hyvänsä. Kaksitoista kertaa sormet tarttuvat pehmeän tahmaisiin leivoksiin, ja ostaja saa leivospussinsa ja kaupantekiäisiksi kauniisti soinnahtavan:

»Thank you!»

Ellei ostaja tähän mennessä jo ole kadottanut ruoka- tai ostohaluaan, vaan tahtoo vielä ostaa ravitsevannäköistä painon mukaan myytävää rusinakaakkua, saa hän luvan karkoittaa mielestään kaikki tarpeettomat ennakkoluulot, sillä ennenkuin hän ehtii päättää, montako naulaa sitä pitäisi ostaa, on myyjä tarttunut suureen kaakkuun molemmin käsin näytellen sitä kaikilta puolilta ja puhuen vakuuttavasti:

»Oikein ravitsevaa ja tuoretta, you know!»

* * * * *

Lähtiessään jonakin aamuna kuuden ja seitsemän välillä esikaupunkiasunnostaan saa aamuvirkku vierasmaalainen nähdä toisen australialaisia tapoja kuvaavan tyypillisen näytelmän maidonmyyjän. Todellakin huvittava tyyppi — samoin kuin talosta taloon kulkeva pullojenkerääjäkin! — kunhan ei vain olisi tavoiltaan niin kovin likainen. Australialaisena maidonmyyjällä on tavallisesti pieni, mutta virkku hevonen ja keveät kaksipyöräiset kärryt, joille hän lastaa kolme, neljä suurta hinkkiä. Ajaessaan nopeasti aamurauhaisilla kadoilla huutaa hän joka talon kohdalla joikuvalla äänellä pari, kolme sanaa, joita ei kukaan ymmärrä, mutta jotka kaikki tuntevat maidonmyyjän aamutervehdykseksi. Vielä aamupuvussa olevat emännät raottavat oviaan sen verran, että saavat laskettua pienen hinkkinsä tai tuoppinsa porraskivelle, ja kun maitomies sitten hyppää alas kärryiltään kädessään muutaman litran vetoinen hinkki ja tuopinmitta, emännät mainitsevat haluamansa määrän ja saatuaan maksavat sen. Hevonen, joka jo hyvin tuntee piirinsä, on sillä välin hölkännyt seuraavan tilaajan ovelle, joten miehen täytyy juosta perässä. Niin sanottujen »apartment-talojen», joissa asuu useampia perheitä, portilla saattaa nähdä tusinan verran jo illalla sinne pantuja ruukkuja ja tuoppeja, joihin nuori ja hyvämuistinen maitomies nyt yksikseen mittaa, mihin neljänneslitran, mihin puoli litraa. Australialaiset eivät näet juo maitoa, vaikka karjanhoito onkin yksi heidän pääelinkeinojaan, vaan tehdään suurin osa maitoa voiksi. Nämä aamutilaukset ovat vain teen valkaisuksi ja lapsia varten.

Vastenmielinen puoli tässä aamuisessa näytelmässä on se huolimattomuus, jolla maidonmyyjä suorittaa askareensa. Takitta ja hatutta mies juoksee pitkin katua kanneton maitohinkki kädessä ja palava savuke suussa. Tuoksuen vahvasti hevoselta — usein vielä lisäksi hevosenjätteitä kengissä ja juoksun vuoksi hikoillen, hän mittailee reippain ottein maitoa eikä paljoja piittaa, vaikka paksusta capstanista vähän varisee tuhkaakin maidon sekaan. Ja ostajatkin näyttävät tyytyväisiltä — brittiläisinä kai arvelevat, että kun niin on ollut, niin niin pitää olla!

* * * * *

Ruokatavarakaupat ovat Australiassa samalla sekatavaramyymälöitä mitä laajimmassa merkityksessä. Australialaisesta sekatavarakaupasta voidaan todellakin ostaa melkein kaikkea, mitä taloudessa tarvitaan, vaahtoviinistä lamppuöljyyn ja punaisesta etikasta inkivääriin saakka — ja kaikkea tätä yhdestä ja samasta huoneesta. Brittiläiset itse sanovat tällaista perinnäistapaista myymälää _grocery_ksi, ja ovat ne enemmän tai vähemmän samannäköisiä kaikkialla laajassa brittein valtakunnassa. Siellä täällä on sentään olemassa jokin erikoismyymäläkin, kuten liha-, leipä-, hedelmä- ja vihanneskauppoja, joista viimeksimainituista nykyaikaisimmat jo ripustavat seinilleen julisteita, joissa uuteen ravintoainelakiin viitaten yleisöä kielletään koskettelemasta ravintoaineita, joita ei osteta.

* * * * *

Australialaiset ovat suuria lihansyöjiä; siinä taidossa heille tuskin vetävät vertoja muut kuin uusseelantilaiset. Monet heistä syövät lihaa kolmekin kertaa päivässä. Päivän ensimmäinen ateria, joka syödään heti noustua, on paistettua liikkiötä ja kaksi paistettua munaa. Se on brittiläisten kansallisruoka, jota heidän pitää saada säännöllisesti niin päiväntasaajan helteessä kuin napaseutujen pakkasessa. Sitten seuraa lounas, jota australialaiset myöskin kutsuvat päivälliseksi ja johon pitää välttämättä sisältyä lihaa (ellei satu olemaan perjantai, katolinuskoisten paastopäivä). Sen jälkeen seuraa välipala, iltapäivätee sandwich-voileipineen tai leivoksineen. Kello kuudelta syödään päivän tärkein ateria, jota eurooppalaiset sanovat joko päivälliseksi tai illalliseksi, mutta jota australialaiset jostakin käsittämättömästä syystä kutsuvat »teeksi» (vaikka väkevä tee on pöytäjuomana päivän muillakin aterioilla). Monet heistä syövät vielä teatterista tultuaan illallisen, supper, kalaa, ostereita tai jotakin muuta kevyttä. Samaa vahvaa ravintojärjestystä he noudattavat kautta vuoden. Joulunakin, joka Australiassa on vuoden kuumimpia päiviä, täytyy heidän saada perinnäiset »_roast beef_insä» ja »_pudding_insa».

* * * * *

Katuelämä australialaisessa kaupungissa ei eroa suurestikaan eurooppalaisten suurkaupunkien elämästä, paitsi lounastunnilla, kahdentoista ja yhden välillä. Ruokailuloma tehtaissa, myymälöissä ja tavarataloissa on yleensä lyhyt, tavallisesti puoli tuntia tai kolme neljännestä, harvoin täysitunti; ruokailulomat ovat näin lyhyet sen vuoksi, että työväki saisi vapaan lauantain tai että toimipaikat voitaisiin pitää suljettuina ainakin puoleltapäivin pyhän aattona.

Tämän keskipäivänhetken aikana on australialaisen suurkaupungin kaduilla nähtävänä mitä hullunkurisimpia näytelmiä. Heti kun kello on lyönyt kaksitoista, ryntäävät niin nuoret kuin aikuisetkin tehtaista ja työpajoista lähimmälle katukäytävälle ja alkavat aukoa eväitään, jotka ovat käärityt joko lautasliinaan tai vanhaan sanomalehteen riippuen hygieenisestä tasosta asianomaisen kodissa. Joku asiapojista tai nuorimmista oppipojista on etukäteen saanut tehtäväkseen keittää öljykanisterista tekaistussa keittoastiassa teetä koko henkilökuntaa varten, ja tästä yhteisestä varastosta kukin nyt ammentaa kuppiinsa tai tuoppiinsa maidolla vaalennettua väkevää teetä australialaisten kansallisjuomaa.

Voileivät on pian syöty, ja niukasta ajasta on vielä jäljellä neljännestuntinen, joka olisi käytettävä mahdollisimman hyödyllisesti. Pojat ottavat esille jalkapallon — tiiviiksi sullottu paperi- tai räsytukko kelpaa näin tilapäistarkoitukseen — ja tuotapikaa on käynnissä kiivas peli, jossa ei paljon välitetä ikkunoista eikä ohikiitävistä ajoneuvoista. Tietysti ei näitä näytelmiä voida esittää pääkaduilla, mutta eipä siellä ole tehtaitakaan. Muuten on jalkapallohulluus niin australialaisten nuorukaisten veressä, etteivät he voi olla potkaisematta mitä tahansa kohdalle sattuvaa tarpeeksi kevyttä esinettä.

Miehet sensijaan ryhmittyvät jonkin lähellä olevan kulman taakse ja ryhtyvät lyömään korttia, usein suurinkin panoksin tai pelaavat australialaista »kruunaa ja klaavaa». Vanhemmat miehet taas jatkavat aamulehtensä lukemista siitä, mihin aamuisen junamatkan päättyessä piti keskeyttää. Tytöt ovat etsineet itselleen istuinpaikan pohjakerroksen ikkunapienoilla tai sellaisten puutteessa katukäytävällä ja lukevat ahmien romaanejaan. Sadepäivinä he kaikki sensijaan aterioivat likaisissa ja pölyisissä työhuoneissa. Mitään lakipykälää tai säädöstä, joka kieltäisi työhuoneissa aterioimisen, ei ole.

Koomillisinta osaa tässä sivukaupungin katuelämässä esittävät kuormavaunujen ajajat. Heidän vaununsa ovat jykeviä, kantokyvyltään useampia tonneja, ja niiden eteen saattaa olla valjastettuina kuusikin suurikokoista hevosta. He liikkuvat tavallisesti kolmen, neljän vaunuparin ryhmissä, ja missä tahansa he sattuvatkaan olemaan kellon lyödessä kaksitoista, siihen he pysähtyvät leveimpien sikäläisten katujen keskusta on varattu autojen ja muiden ajoneuvojen seisahduttamista varten — ottavat esille teekanisterinsa ja kuivia kalikoita ja, ellei lähistölle satu rakenteilla olevaa taloa tai kadunkorjaajain leiriä, joilla teevalkea olisi jo palamassa, tekevät ajurit tulen vaikka omiin vaunuihinsa. Kokoontuneina aterioimaan samoihin vaunuihin jatkavat hekin murkinatuntiansa korttia lyöden. Ohikulkijat ovat tottuneet näihin näytelmiin eikä poliisikaan mahda miehille mitään, niin kauan kuin nämä eivät laskeudu kadulle pelaamaan.

* * * * *

Huolimatta kymmenistä eri uskonnoistaan ja tuhansista kirkoistaan australialaiset eivät piittaa paljoakaan uskonnollisista juhlapäivistä. Joulupäivä on ainoa juhlapäivä, joka on rinnastettu tavallisten sunnuntaipäivien arvoiseksi. Juhlapäivät sellaiset kuin uudenvuodenpäivä, pitkäperjantai ja pääsiäispäivä ovat tosin virallisia vapaapäiviä, mutta suurin osa kansaa ei kunnioita niitä minään juhlapäivinä: kaikki kapakat ovat avoinna ja täynnä väkeä, teatterit ja elokuvat näyttelevät — ja kansa huvittelee. Sellaisista päivistä kuin loppiainen, helatorstai, helluntai ja Johannes Kastajan päivä ei tiedetä mitään. Mutta jos uskonnollisten juhlapäivien vietto lyödään laimin, kunnioitetaan tavallisia sunnuntaipäiviä sitä hartaammin ja niiden viettoa valvotaan mitä ankarimmin.

On vaikea kuvitella ja melkein mahdoton asutuilta seuduilta löytää rauhallisempaa paikkaa kuin jonkin australialaisen suurkaupungin keskusta sunnuntaisena aamupäivänä: ei elävää olentoa näkyvissä, vain aurinko ja suuret kivitalot. Kauan kuljettuasi autioita katuja voit nähdä kiinalaisen pesijän astelevan sunnuntaipukimissaan tai matkailuauton kiitävän halki kaupungin aivan kuin peläten pysähtyä jättiläisen kivimuurien väliin. Luonnon laajoissa ja koskemattomissa temppeleissä hiljaisuus huojentaa ja rauhoittaa väsyneitä hermoja, mutta täällä, missä jokainen kappale puhuu tekniikan kosketuksesta ja ihmisen läsnäolosta, moinen täydellinen äänettömyys herättää ikävän ja vastenmielisyyden tunteen. Vasta iltapäivällä ilmaantuu kaduille jonkin verran elämää: jotkin harvat raitiotievaunut aloittavat vuoronsa, kirkkokansaa ja museonkävijöitä alkaa näkyä. Teatterit, elokuvat ja muut huvitilaisuudet ovat kuitenkin suljetut. Tupakkaa ei saa ostaa mistään. Vain harvat kahvilat ja ravintolat ovat avoinna sunnuntaisin — koroitetuin hinnoin nekin. Yhtä hiljaisia ne ovat kaikki: Sydney, Melbourne, Brisbane, Adelaide, Perth, Hobart, puhumattakaan maaseutukaupungeista. Kahdesta suurimmasta näyttää Melbournella olevan ennätys tässä sunnuntaisessa puritaanisuudessa, Sydneyn osoittaessa vilkkaampaa taipumusta nykyaikaisuuteen.

* * * * *

Kamppailu olemassaolosta ei ole Australiassa niin ankara kuin Euroopan maissa. Palkat ovat korkeammat ja elintarpeet tuskin kalliimmat kuin »vanhassa maailmassa». Suhteellisesti helppo elämä ei voi olla vaikuttamatta kansan luonteeseen: pohjaltaan heikot luonteet ovat vaarassa vaipua kevytmielisyyteen ja lujemmatkin luonteet tuntevat kiusausta heittäytyä antaamennä-polkan pyörteisiin. Aika ei ole rahaa Australiassa: niin miehet kuin naisetkin ovat kärkkäitä asiattomaan lörpöttelyyn. Täsmällisyyttä ei harrasteta; australialaiset odottavat ja odotuttavat näköjään mielellään toisiaan, sitä todistaa eräs heidän mielilauseensakin: »Oh, tons of time!» (Aikaa on tonnittain.) Pieni valaiseva esimerkki tästä lienee paikallaan:

Toisella tämän kirjan kirjoittajista oli kohtaus nuoren australiattaren kanssa määrätyssä kadunkulmassa. Piti mennä yhdessä lounaalle. Odotin kärsivällisesti viisitoista minuuttia ja päättelin, että neitoselle oli tullut voittamaton este. Menin lähimpään ravintolaan ja nautin lounaani yksin. Kun sitten runsaan puolen tunnin kuluttua palasin takaisin samaa tietä, löysin hämmästyksekseni neitosen vuorostaan odottamassa minua. Hän oli tullut kohtauspaikalle vain puoli tuntia liian myöhään ja luullen minun myöhästyvän vieläkin enemmän oli ruvennut vuorostaan odottamaan. Vastaukseksi ihmettelyyni selitti neitonen, että australialaiset mielellään odottavat ihmistä, josta he pitävät.

Australialaisilla ei ole harvoja poikkeuksia lukuunottamatta luovan mielen kunnianhimoa eikä innostusta suurtöihin, paitsi urheilusaavutuksiin. Nuorukaisten kunnianhimo on ensin moottoripyörä ja sitten auto; iän karttuessa ja tulojen lisääntyessä alkavat he haaveilla matkaa maapallon ympäri ja sen suoritettuaan kertoilevat mielellään epäileville kuulijoilleen muiden maiden ihmeistä. Siinä tyypillisen australialaisen elämän ohjelma! Miksi ylenmäärin ponnistella? Miksi tavoitella maailmanmainetta, kun kaikki jo on parasta Australiassa!