LÖYTÖ JA ASUTUS.

Kuka eurooppalainen ensimmäiseksi näki suuren eteläisen maan, josta maantieteilijät olivat niin kauan haaveilleet? Vastaus jää olettamusten hämärään. Collingridge de Torceyn mukaan esiintyy Australian läntinen rannikko merikorteilla seitsemän vuotta ennen kuin Kolumbus löysi Amerikan. Vielä nytkin on olemassa kartta vuodelta 1489, johon on Australian kohdalle merkitty kaistale rannikkoa. Toinen kartta (n.s. »Dauphin»kartta vuodelta 1536) esittää osan pohjoista rannikkoa ja nimeää suurimmat niemet ja lahdet. Todennäköisesti eurooppalaiset jo silloin tunsivat tuon eteläisen maanosan, jota he kuitenkin kutsuivat »Suureksi Jaavaksi», erotukseksi Pienestä (nykyisestä) Jaavasta. Arabialaisten, kiinalaisten ja malaijien arvellaan myöskin käyneen Australiassa, vieläpä paljon ennen eurooppalaisten ensimmäisiä käyntejä; heidän vierailuistaan ei ole kuitenkaan säilynyt jälkipolville mitään varmoja todisteita.

Espanjalaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset merenkulkijat ovat kuitenkin ensimmäisiä, joiden retkistä näihin maihin historia tietää varmasti jotakin kertoa. Hollantilaisen »Duyfkenin» miehet ovat ensimmäisiä, joiden tiedetään astuneen uudelle mantereelle heidän vuonna 1606 tutkiessaan Carpentaria-lahden itärannikkoa. Alkuasukkaat surmasivat näistä uskalikoista yhdeksän, ja Keerweer (Kotiinpaluu)-niemen kohdalla jäljelle jäänyt miehistö käänsi laivan kotimatkalle.

Kun Alvaro de Mendana vuonna 1567 löysi Salomoninsaaret, luuli hän löytäneensä eteläisen mantereen. Uusi espanjalainen retkikunta, joka varustettiin matkalle Perusta käsin, päällikkönä Pedro Fernandez de Quir (eli de Quiros, kansallisuudeltaan luultavasti portugalilainen), pääsi onnellisesti aina Uusille Hebrideille saakka, missä de Quirin itsensä komentaman laivan miehistö teki kapinan ja pakotti hänet muuttamaan laivan kurssin kotiin päin. Hänen luutnanttinsa, Luis de Torres, jatkoi kuitenkin matkaansa toisella laivalla ja osui Uuden Guinean eteläiselle rannikolle. Kaksi kuukautta hän hapuili itselleen tietä riuttojen ja saarien lomitse, Uuden Guinean ja Australian välisestä salmesta, jolla nyt on hänen nimensä. Hän näki mantereen koilliskärjen ja Yorkin niemen kukkulat, mutta luuli niitä saariksi. Muutama viikko aikaisemmin de Quir puolestaan oli luullut, että saari, jonka läheisyydessä hänen miehistönsä teki kapinan, olisi ollut suuri eteläinen manner, ja antoi sille mahtavakaikuisen nimen, »Tierra Austrialia del Espirita Santo»; sana »Austrialia» oli aiottu kohteliaisuudeksi Espanjassa silloin hallitsevalle itävaltalaiselle hallitsijasuvulle. [Itävalta on espanjaksi Austria.] Tyypillisiä erehdyksiä senaikaiselle löytöretkeilylle olivat de Torresin ja de Quirin löydöt: ensinmainittu löysi mantereen ja piti sitä saarena, viimeksimainittu löysi saaren ja luuli sitä mantereeksi.

Hollantilainen Dirk Hartog osui vuonna 1616 luoteisrannikolle, ja vielä saman sataluvun kuluessa useita hänen maanmiehiään kävi tutkimassa sekä läntistä että eteläistä rannikkoa. Vuonna 1628 eräs hollantilainen retkikunta aikoi kapteeni Franciscus Pelsartin johdolla perustaa siirtolan lounaisrannikolle. Mutta Houtman's Abrolhos-saarten [»Houtmanin mulkosilmät», jossakin aikaisemmassa portugalilaisessa laivastossa palvelleen hollantilaisen merimiehen mukaan nimensä saaneet saaret] läheisyydessä laivastoa kohdanneen haaksirikon sekä siitä johtuneen miehistön kapinan vuoksi yritys meni myttyyn. Hollannin Intian kuvernöörin Anton van Diemenin varustamana Abel Tasman purjehti vuonna 1642 edeltäjiään pitemmälle ja löysi Tasmanian, jonka hän nimitti Van Diemenin maaksi, ja luuli sitä Australiaan kuuluvaksi niemimaaksi. Hän purjehti edelleen ja löysi Uuden Seelannin ja jatkoi sieltä matkaansa pohjoiseen Ystävyys-saarille saakka, sieltä edelleen koilliseen aina Uuden Guinean pohjoisrannikolle ja sitten Kiinanmeren kautta takaisin Jaavaan. Seuraavana vuonna hän jatkoi löytöretkeilyään purjehtien Uuden Guinean etelärannikkoa pitkin, seuraten sitten Carpentaria-lahden rannikkoa ja edelleen kaartaen koko Australian pohjoisen rannikon. Hyvällä syyllä voidaankin sanoa, että hollantilaiset sekä löysivät että kartoittivat eteläisen mantereen.

Sitten seurasi englantilaisten vuoro. Jo vuonna 1622 oli englantilainen »Trial» kärsinyt haaksirikon Dirk Hartog-saaren luona; se oli todennäköisesti ensimmäinen englantilainen alus niillä vesillä. Sitten seurasi kahden merenkulkijan ja löytöretkeilijän, William Dampierin ja Jakob Cookin vuoro. Dampier oli kaappari — jyrkemmin sanoen merirosvo — joka vuonna 1688 ja uudelleen 1699 tutki läntisen ja luoteisen rannan ja oli vahvasti vakuutettu, että hänen löytämänsä maa oli »maailman hedelmättömintä seutua». Hän kirjoitti kirjan retkistään maailman kaikissa kolkissa, josta kirjasta Defoe sittemmin sai ainehistoa kuolemattomaan »Robinson Crusoe»-teokseensa.

Itäinen rannikko oli vielä tutkimatta, vaikkakin sieltä löydetyt espanjalaiset rahat, pyssyt ja miekat osoittavat eurooppalaisten käyneen sielläkin de Torresin lyhyen ensivierailun jälkeen. Cookin tehtäväksi jäi tämän rannikon tutkiminen, minkä työn hän suorittikin silloisiin oloihin katsoen kiitettävän perinpohjaisesti. Vuonna 1770 hän purjehti »Endeavour»-laivallaan Everard-niemestä, Viktorian kaakkoisimmasta kulmasta aina York-niemen kärkeen pohjoisrannikolla; sieltä hän jatkoi matkaansa Torres-salmen kautta, ja Englannin kuninkaan nimessä otti haltuunsa koko itäisen rannikon, kastaen valtaamansa alueen »Uudeksi Etelä-Walesiksi» (New South Wales). Häntä seurasi tällä tutkimusmatkalla kaksi kasvitieteilijää, Banks ja Solander, jotka olivat kovin ihastuneita löytäessään odottamattoman suuren määrän uusia kasveja. Kuuluisa ruotsalainen kasvitieteilijä Linné ehdottikin, että uusi maa ristittäisiin »Banksiaksi». Cook itse kertoi hyvin innostuneesti itäisen rannikon hedelmällisyydestä ja ennusti sen nykyisen rikkauden mahdolliseksi maanviljelyksen ja karjanhoidon kautta. Hänen viehättävä matkakertomuksensa on käännetty monille kielille ja on se epäilemättä osaltaan myötä vaikuttanut kaukaisen maan ripeään asutukseen.

Perusteellisen alun Australian asuttamiselle antoi kuitenkin Englannin siirtoloissa Amerikassa puhjennut kapina. Ne amerikkalaiset, jotka pysyivät lojaalisina Englannin hallitukselle, tunsivat itsensä sorretuiksi uusissa oloissa, joten Englannin hallituksen oli ryhdyttävä katselemaan heille uutta kotimaata. Suunnitelma, jonka mukaan heidät olisi siirretty Uuteen Etelä-Walesiin, jäi täyttämättä päiväjärjestykseen siirtyneen poliittisesti paljon tärkeämmän kysymyksen vuoksi: minne sijoitettaisiin tästä lähtien englantilaiset rangaistusvangit? Aikaisemmin oli rangaistusvangit lähetetty Amerikkaan, missä tilanomistajat halusta ostivat niitä pienipalkkaisiksi työmiehikseen. Amerikan itsenäistymisen vuoksi se ei käynyt enää päinsä, ja Englannin vankilat alkoivat täyttyä. Silloin ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää vangit Cookin valtaamaan alusmaahan. Lojalistit olivat sillä välin etsineet itselleen uudet tyyssijat Nova-Skotiasta, Kanadasta ja Länsi-Intiasta.

Toukokuussa 1787 purjehti ensimmäinen vankeja kuljettava laivasto Englannista. Laivasto käsitti kaksi sotalaivaa, kuusi alusta täynnä vankeja ja kolme muonalla, työkaluilla ja tarvikkeilla lastattua laivaa, yhteensä yksitoista alusta. Seuraavassa tammikuussa laivasto saapui Cookin aikaisemmin tutkimaan Botany-lahteen, mutta retkikunnan johtaja, kuvernööri Arthur Phillip ei pitänyt paikkaa sopivana, vaan purjehti muutamia kilometrejä pohjoiseen, tullen Port Jackson-lahteen. Tämä kaunis ja avara lahti — nykyinen Sydneyn satama — oli kuin tehty satamaksi, ja sinne retkikunta tammikuun 26. päivänä vuonna 1788 pystyttikin Englannin lipun, luoden siten perustan Australian valkoiselle asutukselle.

Siirtokunnan ensimmäiset vuodet olivat kamppailua vastoinkäymisten kanssa: outo ja mahtava luonto, vaivaa ja kärsivällisyyttä kysyvä raivaustyö, vankien rikollisten taipumusten hillitseminen ja nälkä. Mutta niinpä olikin siirtokunta pantu kokoon epäonnistuneimmista siirtolaisista, mitä ajatella saattaa: sotilaista ja vangeista! Jos kohta maa olikin hedelmällistä, ei se kuitenkaan vielä pitkiin aikoihin kyennyt elättämään näin suurta siirtokuntaa, joten muona oli alkuvuosina tuotava Euroopasta. Senaikainen valtamertentakainen laivaliikenne oli hyvin hidasta ja epävarmaa, joten kaukaisen siirtokunnan asema ei ollut todellakaan kadehdittava.

Ensimmäiset kuvernöörit olivat todellisia itsevaltiaita; he voivat syyllä sanoa: »Valtio olen minä.» Englannin hallitus pitikin heitä enemmän vankilanjohtajina kuin jonkin uuden Englannin perustajina. Vapaita siirtolaisia oli vähän eikä niitä kernaasti tahdottu maahan laskeakaan. Tämä merkillinen yhteiskunta oli kokoonpantu mitä kirjavimmista tyypeistäpä kansanluokista, siellä oli sekä paatuneita rikollisia — varkaita, väärentäjiä ja murhaajia — että verraten kunniallisia yksilöitä, jotka Englannin ja Irlannin silloinen ankara rikoslaki oli tuominnut jostakin vähäpätöisestä pikkusynnistä, kuten sunnuntairauhanrikkojia ja kananvarkaita; konkurssirikollisia ja poliittisia juonittelijoita; sivistyneitä ja kunniallisia skottlantilaisia, joiden ainoana rikoksena oli osallistuminen johonkin monista senaikaisista vallankumousyrityksistä; irlantilaisia ammattikapinoitsijoita, jotka olivat aina valmiit järjestämään kapinan missä maassa tahansa. Varsinkin skottlantilaisten lähettäminen rangaistussiirtolaan oli törkeätä oikeuden loukkausta, sillä lakipykälä, jonka perusteella heidät tuomittiin, ei ollut voimassa Skotlannissa. Irlannin hallitus tunnusti sitäpaitsi, että suuri osa rangaistussiirtolaan lähetetyistä irlantilaisista oli vielä tutkintovankeja. Mutta enemmistönä tässä kirjavassa kunnassa olivat sittenkin rikolliset ja huonomaineiset yksilöt. Eräs heistä, taskuvaras Barrington, oli oikeassa runoillessaan tunnetuksi tulleen säeparinsa:

»Todellisia patriootteja olemme — se oikein ymmärtäkää — jotka isänmaan jätimme, jotta isänmaan hyvin kävisi.»

Vankien lähettämistä etelään jatkettiin yli viidenkymmenen vuoden ajan, kunnes asiasta sukeutui kiivas poliittinen kysymys: Englannin hallitus kallisti lopulta korvansa alusmaahan muuttaneiden vapaiden siirtolaisten valituksille ja lakkasi lähettämästä vankiloidensa kuonaa heidän joukkoonsa. Lähes 120 000 ihmistä oli näiden vuosien kuluessa ehditty lähettää rangaistusvankeina Australiaan ja Van Diemenin maahan. Kysymys vielä rangaistustaan suorittavien tai jo vapautettujen vankien ja vapaiden siirtolaisten keskinäisestä suhtautumisesta toisiinsa järjestyi vähitellen vuosien vieriessä itsestään, ja maasta tuli vapaiden kansalaisten asuma yhteiskunta. (Mainitut 120 000 vankia lienevät varmaan kuolleet lapsettomina, päättäen siitä, ettei kukaan nykyjään elävä australialainen myönnä polveutuvansa heistä!)

Sydneyn eristetyn siirtokunnan nopea kasvaminen ja uusien laidunmaiden tarve lisääntyville karjalaumoille kiinnitti asukkaiden huomion siihen asti ratkaisematta jääneeseen pulmaan: kuinka päästä yli mahtavan vuorijonon, joka 70 kilometrin etäisyydessä kaartaen esti asukkaita tunkeutumasta syvemmälle sisämaahan? Vasta vuonna 1813, kaksikymmentäviisi vuotta siirtolan perustamisesta, Blaxland onnistui ensimmäisenä löytämään ylimenokohdan Sinisten Vuorten (1370 metriä) sokkeloisella ja jyrkkäsärmäisellä harjulla. Samana vuonna maanmittaaja Evans kulki yli vuorijonon vielä lähempänä Sydneytä ja jatkoi etenemistään salaperäisten vuorten takaa auennutta vihreätä tasankoa pitkin aina nykyisen Bathurstin kaupungin kohdalle. Tästä voidaan laskea alkaneeksi mantereen sisäosien tutkimisen pitkä ja vaiherikas historia. Australian historian sankarit eivät ole sotilaita eivätkä poliitikkoja, vaan sisukkaita yksilöitä, joilla oli kylliksi intoa ja kärsivällisyyttä uhmatakseen tämän merkillisen maan arvoituksellista luontoa, katsoa vuoroin päin erämaan tylyjä kasvoja, vuoroin äkillisen tulvan kiirivää vaaraa. Tässä heistä muistettavimmat: John Oxley, joka löysi Murray-joen alkuhaarat ja retkeilyillään Queenslandissa keksi ihanteellisen kaupunginpaikan nykyiselle Brisbanelle; Hume ja Hovell, jotka vuorostaan löysivät Murray-joen pääuoman ja tunkeutuivat aina nykyiseen Melbourneen saakka; Allan Cunningham, jonka maine paitsi erämaantutkijana on säilynyt jälkipolville myöskin arvokkaiden kasvitieteellisten löytöjen tekijänä; Charles Sturt, joka laski veneellä tuhansien kilometrien mittaiset Murrumbidgee ja Murray-joet aina Eteläiseen valtamereen saakka; hänen retkensä johtivat muun muassa Adelaiden perustamiseen. Tästä retkestä selviydyttyään hän suuntasi matkansa Adelaidesta sisämaahan ja pääsikin kovia kärsimyksiä kestettyään aina Barcoo- eli Cooper-joelle saakka, mutta oli takaisin ihmisten ilmoille palatessaan — sokea. Puolalainen tiedemies, kreivi Paul Strzelecki tutki Viktorian itäisen osan ja nimitti sen Gippslanniksi; kohteliaisuudenosoitukseksi hänelle annettiin Australian korkeimmalle vuorelle Puolan kansallissankarin nimi, Kosciusko.

Eduard J. Eyre tutki Etelä-Australian sisäosan vuosina 1840—1841 ja jatkoi sitten jalkapatikassa Australian Ison lahden rantaa kaartaen Albanyhyn, mantereen lounaisimpaan kolkkaan; hän olisi kuollut tällä matkalla janoon, ellei olisi saanut apua sattumalta rannikolle osuneelta ranskalaiselta »Mississippi»-valaanpyyntilaivalta. Nuori preussilainen tiedemies Ludvik Leichhardt kulki v. 1844 Sydneystä Port Essingtoniin Pohjois-Australiassa; hän saapui kumppaneineen perille nälkiintyneenä ja aivan alasti; niukan ravintonsa he olivat saaneet pyydystämällä niillä seuduin tavattavia suuria lepakkoja; vettä he löysivät silloin tällöin seuraamalla niin sanottujen pronssisiipisten kyyhkysten lentoa. Neljä vuotta myöhemmin Leichhardt lähti yksin aikoen kulkea mantereen halki Brisbanesta länteen; hänen tiedetään varmasti päässeen ainakin Cooper-joelle, sillä kaksikymmentä vuotta myöhemmin löydettiin sieltä puu, johon oli kaiverrettu »L»; mitään muuta hänen kohtalostaan ei tiedetä. John Macdonall Stuart teki arvokkaita laidunmaalöytöjä sisämaasta ja onnistui kahden epäonnistuneen yrityksen jälkeen v. 1862 taivaltamaan mantereen poikki Adelaidesta pohjoisrannikolle. Samoihin aikoihin lähti Melbournesta käsin liikkeelle surullisen kuuluisa Burken ja Willsin retkikunta päämääränään Carpentaria-lahti. Muutaman päivän matkan päässä rannikolta päätettiin, että retkikunnan pääjoukko jäisi lepäämään ja vain molemmat johtajat kävisivät määränpäässä. Touhussa ja kiireessä jäi odotusaika tarkoin määrittelemättä sillä seurauksella, että johtajien vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen palattua kohtauspaikalle pääjoukko oli lähtenyt vain muutama tunti sitten. Ylenmäärin väsyneet johtajat eivät jaksaneet tavoittaa tovereitaan, vaan kuolivat janoon ja pettymykseen kohtalokkaan Barcoo-joen kuivuneen uoman ääreen. Länsi-Australian kuuluisuus, John Forrest, etsi ensin kadonnutta Leichhardtia ja teki sitten matkan Perthistä Adelaideen kulkien melkein samaa reittiä kuin Eyre aikoinaan. Ernest Giles teki 8 000 kilometrin kierroksen Adelaidesta Perthiin, sieltä Eyre-järvelle ja takaisin Adelaideen; Gilesilla mahtoi olla kameelin kurkku, sillä hänen kulkemansa taival oli kauttaaltaan asumatonta erämaata.

Meritutkimuksia jatkettiin niinikään ensimmäisen siirtokunnan tultua perustetuksi. Kirurgi Bass purjehti vuonna 1797 aivan pienellä veneellä Sydneystä etelään pitkin rannikkoa; myöhemmin hän yhdessä luutnantti Flindersin kanssa kiersi Tasmanian ja todisti, ettei se ollut osa Australian mannerta. Flinders purjehti myöhemmin ympäri koko mantereen tavaten matkallaan eteläisellä rannalla ranskalaisen »Géographe»-laivan, jonka kapteeni Nikolai Baudin puolestaan suoritti myöskin löytöretkeilyjä; Baudinin antamia ranskalaisia paikannimiä on eteläisellä rannikolla vieläkin.