HISTORIALLINEN KEHITYS.

Sydneyn siirtokunnan vuonna 1788 tultua perustetuksi syntyi pian uusia siitä riippuvia siirtoloita. Noin kuukausi Sydneyn perustamisesta kuvernööri Phillip lähetti pienen joukon upseereja ja vankeja yksinäiselle Norfolk-saarelle (Tyynessä Valtameressä, 1 500 kilometriä itään); nämä uudisasukkaat mahtoivat olla kaikki todellisia seikkailijoita, koskapa saaren myöhäisempi historia sisältää yksinomaan kapinoita, merirosvousta ja haaksirikkoja.

Vuosina 1803—1804 perustettiin Tasmaniaan samanaikaisesti kaksi siirtokuntaa, toinen Derwent-joen rannalle etelään ja toinen Tamar-joen lähistölle pohjoisessa. Seuraavana vuonna syntyi Wellington-vuoren ja Derwent-joen väliseen laaksoon Hobart, pitkän aikaa maailman eteläisin kaupunki.

Vuonna 1824 pieni siirtokunta perusti Brisbanen samannimisen joen rannalle, Moreton-lahden pohjukkaan.

Vuonna 1826 joukko sotilaita ja vankeja perusti Albanyn kaupungin Länsi-Australian lounaiskulmaan, ja kolme vuotta myöhemmin joukko Englannista tulleita vapaita siirtolaisia perusti valtion pääkaupungin Perthin; myöhemmin siirtolaisten tarvitessa työväkeä lähetettiin sinnekin vankeja.

Viktorian ensimmäiset uudisasukkaat olivat Henty-veljekset, jotka raivasivat itselleen viljelystilan Portlannissa vuonna 1834. Seuraavana vuonna John Batman, Launcestonista (kaupunki Tamar-joen rannalla Tasmaniassa), perusti yhtiön, jonka tarkoituksena oli ostaa viljelykseen soveltuvia suuria maa-aloja Port Phillip-lahden rantamilta. Yhtiö ostikin alkuasukaspäälliköiltä maata lähes 2 000 neliökilometriä; alkuasukkaat panivat puumerkkinsä kauppakirjoihin, joiden mukaan heidän piti saada vuosittain määrätty määrä villahuiveja, peilejä, veitsiä, saksia ja — nenäliinoja, vaikk'ei poloisilla maanomistajilla ollut edes vaatteita, taskuista puhumattakaan. Batmanilla oli aikomus myöskin maksaa maa-alueensa, vaikka valkoihoiset siihen aikaan yleensä jättivät sellaiset seikat huomioonottamatta alkuasukkaiden kanssa tekemisiin joutuessaan; mutta Sydneyn hallitus ei vahvistanut kauppakirjaa, jossa toisella asiapuolella ei ollut minkäänlaista käsitystä yksityisomaisuudesta puhumattakaan kauppakirjan ymmärtämisestä. Batman nousi jonkin matkaa ylemmäksi Yarra-joen rantaa ja merkitsi päiväkirjaansa: »Tässä on oiva kylänpaikka.» Paikalle onkin kasvanut kylä — Melbournen miljoonakaupunki.

Viimeksi perustettu Etelä-Australia on ainoa Australian valtioista, jonne rangaistusvankeja ei lähetetty. Erään Wakefieldin asuttamisteorian kannustamina lähti Englannista vuonna 1836 kokonaista kahdeksan laivallista siirtolaisia, jotka perustivat Adelaiden kaupungin, silloin hyvinkin uudenaikaisen asemakaavan mukaan.

Niin syntyivät nykyisen Australian Liittovaltion kuusi jäsenvaltiota; myöskin Uusi Seelanti oli puolen vuosisadan ajan Australian »alusmaana». Siirtokuntien kehitys oli pitkän aikaa hidasta ja vaivalloista, kukin koetti ponnistella yksin ja omin voimin. Joistakin tärkeimmistä kysymyksistä, kuten esimerkiksi vankien siirrosta, muutamat siirtokunnat neuvottelivat yhdessä; mutta varsinainen yhteenliittyminen, liittovaltion muodostaminen, oli vielä etäällä.

Sydneyn ympäristöön, meren ja vuorten väliselle rantakaistaleelle kasvoi ensimmäisinä siirtolaisuusvuosina useita uusia kyliä. Eräs näistä, Camden, tuli huomatuksi sen vuoksi, kun kapteeni John Macarthur ryhtyi siellä kasvattamaan lampaita huolimatta kuuluisan kasvitieteilijä Banksin sanoista, ettei muka sikäläinen maaperä eikä ruohokaan soveltuisi lampaanhoidolle. Kapteeni aloitti intialaisilla ja eteläafrikkalaisilla lampailla, mutta hyvästä alusta rohkaistuneena hän pian täydensi lammaskatraansa myöskin kuuluisilla merinolampailla. Merinolampaiden vienti Espanjasta oli niihin aikoihin ankarasti kielletty; mutta Espanjan kuningas oli vähäistä aikaisemmin lahjoittanut Englannin kuninkaalle parven näitä harvinaisia eläimiä ja tältä Macarthur sitten sai vuorostaan muutamia. Näiden jälkeläisiä, oikeita lampaiden aristokraatteja, elää vielä erillisenä katraana Macarthurin tilalla. Macarthurin nimi oli jo tunnettu hänen v. 1803 käydessään Englannissa, ja villatehtailijat alkoivat pitää Australiaa tulevaisuuden tärkeänä villantuottajana. Siitä lähtien on lampaanhoito Australiassa edistynyt jättiläisaskelin, niin että siellä nykyjään on yli 100 000 000 lammasta, ja vuosittain ulkomaille vietävän villan keskiarvo yli 63 000 000 puntaa (noin 12 miljardia markkaa).

Kulkutien keksiminen vuorten yli ja sitä seurannut laajojen laidunmaiden löytö oli omiaan viemään lampaanhoitoa eteenpäin, samalla kuin se maanvaltauksen yhteydessä sai aikaan problemeeja, joita kaikkia ei ole vieläkään voitu ratkaista. Voimattoman hallituksen kielloista huolimatta asukkaat valtasivat itselleen suuria maa-alueita. Lain mukaan he siis olivat rikollisia, mutta käytännössä voidaan heitä paremminkin pitää yritteliäinä yksilöinä, jotka ymmärsivät ruveta viljelemään joutilaana olevaa maata. Näitä valtaajia sanottiin _squatters_eiksi. mutta heidän jälkeläisiään voidaan syystä sanoa nykyisen Australian aristokraateiksi. Niin suuria olivat ja ovat vielä heidän tilansa, että yhä lisääntyvien uusien siirtolaisten on jo vaikea löytää joutilasta viljelyskelpoista maata. Karjanhoito- ja maanviljelystuotteiden luomien teollisuusalojen yhä lisääntyvä koneellistuminen, samoinkuin järkiperäisen kastelujärjestelmän osittainen käytäntöönotto — kaikki ne korostavat tähänastista tehokkaampien viljelysmenetelmien välttämättömyyttä, samalla kuin ne osoittavat, kuinka monien suurtilojen laajat, mutta harvaankarjoitetut laidunmaat voitaisiin käyttää monin verroin hyödyllisemmin kunnolliseen pienviljelykseen. Oikeudenmukaisemman maanjaon aikaansaamiseksi on tehty useita lakiehdotuksia, mutta ne ovat kaikki olleet joko liian radikaalisia tai muuten epäonnistuneita, joten tilanne on pysynyt melkein entisellään.

Ensimmäiset sikäläiset kultalöydöt ovat peräisin historian aikaisimmilta vuosilta. Ensimmäinen tieteellinen tutkimus Australian maaperän kultapitoisuudesta tehtiin v. 1839, jolloin tiedemiehet totesivat kreivi Paul Strzeleckin kaivamien liuskekivien geologisesti muistuttavan Ural-vuorten kultapitoista kvartsia. Hallitus koetti parhaansa pitääkseen kultalöydöt salassa peläten kultakuumeen tarttuvan kansaan, varsinkin vankeihin. Mutta sellaiset asiat eivät pysy kauan salassa. Vuonna 1850 Eduard Hargreaves havaittuaan samannäköisyyttä Kalifornian kaivoksissa ja Bathurstin maaperässä Uudessa Etelä-Walesissa ryhtyi kaivamaan. Hän löysikin kultaa ja antoi samalla alkusysäyksen ryntäyksille, jotka painoivat niin selvän leiman 1850—1860 välisen vuosikymmenen talouselämään ja jolloin kultakaupunkien nimet — Bathurst, Ballarat, Sandhurst (Bendigo), Clunes, Mount Alexander (Castlemaine) — olivat kaikkien huulilla.

Suuri osa asukkaita jätti toimensa ja ryhtyi etsimään kultaa. Teollisuus ja kauppa unohdettiin. Sensatsioniuutisia helposti saavutettavasta rikkaudesta levisi ympäri maailman, ja maahan alkoi virrata siirtolaisia kaikista mahdollisista maista — seikkailijoita, onnenonkijoita ja vallankumouksellisia Ranskasta, Saksasta, Belgiasta, Unkarista, Puolasta, Espanjasta, Italiasta, Englannista ja Irlannista. Ja monet rikastuivatkin äkkiä. Eräs bathurstilainen löysi alkuasukastyömiehen opastamana kultarakeita yhdestä paikasta 4.000 punnan arvosta (yli 3/4 milj. markkaa). Ballaratissa toinen digger (kullankaivaja) poimi kuopastaan 1.800 punnan arvosta kultaa yhtenä päivänä. Eräs kymmenen miehen ryhmä »lapioi» lauantaiaamun ja maanantai-illan välisenä aikana 10 000 punnan (n. 2 milj. markkaa) kasan aivan läheltä maanpintaa. Yksi ainoa kultamöhkäle painoi 68 kiloa ja sai nimekseen »Tervetullut»; toinen vielä komeampi, »Tervetullut tulokas», painoi 71 kiloa; kummankin möhkäleen arvo oli noin 8 000 puntaa. Pienempiä kultakimpaleita sanotaan olleen viljalti kuin pikkukiviä merenrannalla. Australian koko tähänastinen kultatuotanto nousee 600 000 000 puntaan (lähes 120 miljardia markkaa). Tällaisten rikkauksien kansantaloudellinen hyöty ei ole kuitenkaan läheskään niin tuntuva kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, vaikka kullan demoralisoiva vaikutus jätettäisiinkin huomioonottamatta, sillä useissa tapauksissa kohoavat tuotantokustannukset tuotteen markkina-arvoa korkeammalle.

Ballaratin lähistöllä v. 1854 tapahtunut kapina (The Eureka Stockade = Eurekan paalulinnoitus) johtui kullankaivajille määrätyistä kohtuuttomista veroista ja muista rasituksista. Poliisi saattoi millä vuorokaudentunnilla tahansa vaatia kullankaivajaa näyttämään toimilupatodistuksensa, josta toimiluvasta kullankaivajan täytyi maksaa 30 shillinkiä kuukaudessa. Ellei kullankaivaja voinut vaadittaessa näyttää lupatodistusta, sai hän maksaa tuntuvan sakon. Kullankaivajat nousivat vastarintaan, pitivät julkisen kokouksen, jossa he polttivat koko toimilupapaperinsa ja vaativat verotusten huojentamista. Lopulta kapinalliset, johtajinaan irlantilainen Peter Lalor, saksalaiset Vern ja Thonen ja italialainen Raffael, menivät niin pitkälle, että rakensivat linnoituksen ja nostivat sen harjalle »Viktorian Tasavallan» lipun. Kaksisataaseitsemänkymmentä sotilasta ja poliisia lähetettiin kapinaa kukistamaan sillä seurauksella, että kapinalliset antautuivat tehtyään vastarintaa kahdenkymmenen minuutin ajan. Sotilaita kuoli viisi ja kapinallisia kolmisenkymmentä, ja niin päättyi ainoa taistelu Australian mantereella. Kapinanjohtaja, Lalor, menetti kahakassa oikean kätensä, mutta pääsi rangaistuksetta. Muita kapinallisia vastaan nostettiin syyte, mutta heitäkään ei rangaistu. Vuosia myöhemmin Lalorista tuli parlamentinjäsen, vieläpä sen kunnioitettu puheenjohtajakin. Se hyöty kapinasta oli, että kullankaivajien veroja huojennettiin. Siitä lähtien kullankaivuu jatkui rauhallisissa merkeissä, kunnes sekin vähitellen muuttui järjestelmälliseksi suurteollisuudeksi. Kullankaivajaromantiikan ajat olivat samalla menneet.

Eureka-kapinan välitön vaikutus maan poliittiseen kehitykseen oli tuskin huomattava, sillä parlamenttaarinen järjestelmä oli otettu käytäntöön jo v. 1850. Englannin parlamentti oli nimittäin sinä vuonna julistanut Viktorian erilliseksi alusmaaksi ja antanut myöskin kaikkien neljän alusmaan, Viktorian, Länsi-Australian, Etelä-Australian ja Tasmanian lakiasäätäville komiteoille oikeuden laatia itselleen täydellinen perustuslaki. Viisi vuotta myöhemmin kolmella niistä, Viktorialla, Etelä-Australialla ja Tasmanialla sekä myöskin Uudella Etelä-Walesilla, oli jo täydellinen parlamenttaarinen hallitus englantilaisen kaksikamarijärjestelmän mukaan käsittäen alahuoneen ja siitä riippuvan ministeristön ja ylähuoneen, jonka nimitti joko kuvernööri tai erityinen valitsijajoukko. Queenslandin valtiossa, joka perustettiin v. 1859, otettiin heti käytäntöön täydellinen parlamenttaarinen hallitusmuoto. Länsi-Australiassa kehitys ei kulkenut yhtä nopeasti, osaksi siitä syystä, että sinne lähetettiin rangaistusvankeja aina vuoteen 1868 saakka; vasta v. 1890 tämä valtio saavutti itsenäisen alusmaan oikeudet.

Australiaa pidetään yleensä yhtenä maailman kansanvaltaisimpana maana. Omituista kuitenkin, että juuri sinä ajankohtana, jolloin alusmaille myönnettiin autonomia, puolueiden johtajat vakuuttivat pyhästi, ettei heillä ollut vähäisintäkään aikomusta »kylvää tulevan demokratian siementä». Aivan kuin se olisi ollut pahinta mitä tapahtua saattoi! Mutta se seikka, että samalla kuin perustuslait myönnettiin valtioille, annettiin myöskin oikeus muutella niitä mielinmäärin, oli omiaan piankin heijastamaan ajan poliittiset virtaukset niin itse valtiomuodossa kuin sen soveltamisessakin.

Työväenliike sai alkunsa jokseenkin samoihin aikoihin kuin parlamenttaarinen järjestelmä. Jo niin varhain kuin vuonna 1879 pidettiin valtioidenvälisiä syndikaattien (nyk. ammattiyhdistys) kongresseja, siis neljä vuotta aikaisemmin kuin ensimmäinen valtioidenvälinen ministerineuvottelu tapahtui. Näiden syndikaattien tärkeimpänä ohjelmanumerona oli kahdeksan tunnin työaikalaki ja palkkion maksaminen parlamentinjäsenille, viimeksimainittu vaatimus sen vuoksi, että myöskin työmiehet voisivat edustaa puoluettaan. Aktiivisemman ja samalla koko Australian sisäpolitiikkaan tuntuvasti vaikuttavan luonteen työväenliike sai vasta v. 1890 syntyneen merimiesten ja lampaankeritsijäin suurlakon jälkeen. Työväenpuolueen miehiä valittiin pääministereiksi niin jäsenvaltioiden kuin itse Liittovaltionkin hallitukseen; työmiehen aseman kohottamiseksi säädettiin monia uusia lakeja, perustettiin monimutkaisia sovittelulautakuntia ja tuomioistuimia, joiden huoleksi annettiin työehtojen määrääminen, lakkojen estäminen ja suurten teollisuusyritysten toiminnan valvominen sikäli, ettei niissä voitaisi koota kovin suuria rikkauksia yksiin käsiin.

Työväenpuolue, joka oli aina vastustanut uusien siirtolaisten maahantuloa, ryhtyi nyt toimenpiteisiin myöskin Queenslandin sokeriplantaaseilla käytetyn mustan työvoiman poistamiseksi. Näitä mustia työmiehiä (kanakkeja) oli tuotettu Tyynenmeren saarilta niin kutsutun indenture-järjestelmän nojalla. Tämä järjestelmä, joka itse asiassa tuskin erosi Afrikassa harjoitetusta orjakaupasta, lakkautettiin Queenslandissa tämän vuosisadan alussa ja kanakit lähetettiin takaisin kotisaarilleen, — mikäli niistä saatiin selvä. Työväenpuolue pääsi tarkoitustansa perille: uudella siirtolaislailla evättiin maahanpääsy kaikilta värillisiltä siirtolaisilta. Tämän ratkaisevan askelen ottamiseen vaikuttivat hyvin paljon myöskin poliittiset seikat: pelättiin nimittäin täyteen kansoittuneiden Aasian maiden vähitellen vakaavan maan teollisuuden, jos heille myönnettäisiin esteetön maahanpääsy.

Tämä yhteisen vaaran pelko lopulta sitten johtikin Australian Liittovaltion (Commonwealth of Australia) perustamiseen. Tämän kuuden valtion yhteenliittymän muodostivat viisi mannermaalla olevaa valtiota, nimittäin Queensland, Uusi Etelä-Wales, Viktoria, Etelä-Australia ja Länsi-Australia sekä Tasmanian saarivaltio. Liittoutumisaatteen toteuttaminen oli kuitenkin vaatinut paljon aikaa ja vaivoja. Jo v. 1850, kun valtioille myönnettiin perustuslait, kreivi Grey ehdotti eräänlaista valtioidenkeskeistä parlamenttien edustajain neuvostoa. Mutta siihen aikaan pyrittiin mieluimmin eristäytymään kuin liittymään yhteen, joten ehdotus sai raueta. Valtiot pysyivät pitkän aikaa aivan kuin erillisinä, toisilleen vihamielisinä kansoina — vain aseistusta vailla. Yhtenäisyyden henki kasvoi hitaasti. Saksalaisten valtaukset Uuden Guinean pohjoisrannikolla ja Bismarckin saaristossa sitä vähän jouduttivat. Uudesta valtiomuotoehdotuksesta keskusteltiin ja väiteltiin niin virallisissa kuin epävirallisissa konferensseissa. Eri valtioiden poliittiset »kuuluisuudet» pelkäsivät menettävänsä valta-asemansa keskushallinnon tultua pystytetyksi. Tosiasiallisesti uusi valtiomuoto vähensi jäsenvaltioiden suvereenisia oikeuksia tuskin nimeksikään; liittovaltion hallituksen päätehtävät olivat nimittäin huolehtiminen maanpuolustuksesta ja tulli- ja postilaitoksista. Uuden Etelä-Walesin ja Länsi-Australian liittyminen oli pitkän aikaa kysymyksenalaisena. Vihdoin oli suunnitelma valmis; Englannin parlamentti hyväksyn sen pienin muutoksin: ja vuonna 1901 Yorkin herttua (nykyinen kuningas Yrjö V) saapui Australiaan ja juhlallisesti julisti ensimmäisen Suur-Australian parlamentin avatuksi. Australia oli nyt poliittisesti yksi kansa.

Liittoutumisen jälkeinen historia oli myöskin vaiherikas: useita silloin vireille pantuja asioita pohditaan vieläkin sanomalehtien palstoilla. Työväenpuolueen kehitys ja poliittinen valtaanastuminen ovat jo tulleet mainituiksi. Kotimaisen teollisuuden suojelemiseksi on asetettu korkeat tullit, mikä toimenpide ei ollenkaan miellyttänyt Uuden Etelä-Walesin asukkaita, jotka ennen liittoutumista olivat tottuneet vapaakauppaan. Vuonna 1905 liittovaltio otti omiin käsiinsä siihen asti Queenslandilla olleen Brittiläisen Uuden Guinean (Papua) hallinnon sekä samoin v. 1910 Etelä-Australialta laajan Pohjoisen Territorion. Pitkien väittelyjen jälkeen valittiin vihdoin v. 1908 Australian tulevan pääkaupungin paikaksi Sydneystä 300 km lounaaseen sijaitseva Canberran alue. Ja v. 1927 liittovaltion hallitus ja parlamentti lopultakin muuttivat Melbournesta uuteen, vasta valmistuneeseen kotiinsa. Vv. 1914—1918 käytyyn maailmansotaan Australia lähetti 360 000 sotilasta, joista kuoli kokonaista 60 000 — siis enemmän kuin Yhdysvaltain kaksimiljoonaisesta armeijasta. Pakollisen mertentakaisen asevelvollisuuden puolesta toimitettiin kansanäänestys kahteen eri otteeseen, vahvasti kielteisin tuloksin kummallakin kerralla. V. 1914 australialainen maihinnousujoukko valtasi Saksalaisen Uuden Guinean, jota Australia siitä lähtien onkin hallinnut Kansainliiton mandaatilla.