XV. PERHE-ELÄMÄÄ

"Puhtaalle on kaikki puhdasta". Tähän saksalaiseen sananlaskuun sisältyvä iva ei vähennä sen totuutta. Se seikka ei siis saa hämmästyttää meitä, että Aleksandran vilpittömyys ja jalous sokaisivat hänen silmänsä näkemästä Rasputinin luonteen saastaisuutta. Hän meni ohitse huomaamatta mitään, ja hänelle tämän miehen ystävyys oli kaunis ja pyhä asia. Kunnialle käypiä huhuja, jotka liittivät Aleksandran nimen "Jumalan miehen" nimeen, oli kantautunut keisarinnan korviin. Ne suututtivat häntä, mutta eivät järkyttäneet sen pahemmin. Maailmansodan aikana Nikolaille lähettämissään kirjeissä hän mainitsee Rasputinin lakanneen käymästä palatsissa keisarin poissaollessa. Sellainen nainen, jonka omatunto on levoton, olisi selittänyt: "Tästä lähtien en suostu tapaamaan Grigoria muuten kuin todistajien läsnäollessa". Tai hän olisi julistanut: "Ihmiset ovat häijyjä, ja minun täytyy kokonaan lakata tapaamasta Grigoria". Mutta Aleksandran mieleen ei ensinkään juolahda tuosta kallisarvoisesta ystävyydestä luopuminen. Turvallisena oman hyveensä suojassa hän kertoo Nikolaille: "En voi sallia Ystävämme tulla palatsiin juorujen vuoksi". Sitten hän selostaa rauhallisesti, mitä on juuri keskustellut yksityisesti Rasputinin kanssa Anna Vyrubovan kodissa.

Vuosien kuluessa Nikolai ja hänen puolisonsa kohottivat yhä korkeammalle sen seinän, joka suojeli heidän yksityiselämäänsä ei ainoastaan yleisön, vaan sukulaistenkin silmiltä. Lukuunottamatta heidän kirjeitään ja päiväkirjojaan, jotka nyt tunnemme, on siitä syystä olemassa vain vähän luotettavia todistuskappaleita, jotka loisivat valoa tähän asiaan. Näistä on paras — suorastaan ainoalaatuinen — se kolmentoista vuoden aikaa keisarinhovissa kuvaava teos, jonka on julkaissut onnettoman Aleksei pojan sveitsiläinen kotiopettaja Pierre Gilliard. [84] Mutta Gilliardinkin, joka eli jokapäiväisessä kosketuksessa perheen kanssa, on pakko tunnustaa, ettei hän tunne oloja kovin tarkoin. Rasputinista hänellä ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kenties hän ei halua ilmaista kaikkea mitä tietää tästä vastenmielisestä aiheesta. Hänen todistuksensa — sen verran kuin niitä on — ovat kuitenkin täysin päteviä:

Ensimmäisenä koetti hovissa paljastaa huijarin neiti Tjutshova, suuriruhtinattarien kotiopettajatar. Hänen ponnistuksensa kilpistyivät tsaarittaren sokeaa uskoa vasten. Niiden syytöksien joukossa, jotka hän esitti Rasputinia vastaan, oli muutamia, joita hän ei ollut suuttumuksessaan tarkistanut kyllin huolellisesti, minkä vuoksi niiden perättömyys oli hallitsijaparille aivan ilmeinen. Huomaten voimattomuutensa ja ajatellen, että oli nyt suorittanut velvollisuutensa, hän pyysi, ettei Rasputinin ainakaan sallittaisi tulla lasten huoneisiin. [85] Silloin tsaari puuttui asiaan, ja keisarinna taipui, ei siitä syystä, että hänen uskonsa olisi horjunut, vaan yksinomaan rauhan vuoksi… Vaikka minä olin silloin vaatimattomasti suuriruhtinattarien opettaja — tämä tapahtui talvella 1910 — niin neiti Tjutshova itse kertoi minulle tämän jutun kokonaisuudessaan ja sen eri vaiheet. Tunnustan kuitenkin, etten tuona aikana vielä lainkaan uskonut niitä merkillisiä juttuja, joita Rasputinista kerrottiin. Keisarinnan ja neiti Tjutshovan välit eivät enää koskaan päässeet samanlaisiksi kuin ne olivat olleet, ja viimeksimainittu luopuikin toimestaan keväällä 1912.

Tämä vahvistaa sen tosiasian, että Rasputin oli siksi läheinen perheenjäsen, että kotiopettajatar piti velvollisuutenaan suojella holhokkejaan joutumasta kosketuksiin hänen kanssaan. Keisarinnan uskoa ei voitu horjuttaa, mutta Rasputinin itsensä vuoksi, "jonka hän uskoi suuren innon ja uskollisuuden sokaisemaksi", keisarinna suostui siihen, että hänen vierailunsa tapahtuisivat varovaisemmassa muodossa. Todella merkitsevä asia oli se, että Rasputinin oli aina oltava lähettyvillä varjelemassa poikaa ja antamassa viisaita neuvoja. Anna Vyrubovan talosta, joka oli lähellä palatsin portteja, tuli nyt keisarinnan ja "Jumalan miehen" kohtauspaikka. Viimeksimainitulta ei kuitenkaan evätty pääsyä itse palatsiinkaan, ja Gilliardin silminnäkijän-kertomuksesta tiedämme Rasputinin käyneen joitakin kertoja Aleksein huoneissa. Gilliard kuitenkin myöntää, että häneltä pidettiin monta asiaa salassa. Vuodesta 1913 puhuessaan hän sanoo:

Niihin aikoihin en vielä tietänyt paljonkaan staretsista[86] ja etsin kaikkialta ainehistoa, jolle voisin perustaa arvosteluni, sillä hänen henkilöllisyytensä herätti mielenkiintoani suuressa määrin. Mutta se ei suinkaan ollut helppoa. Lapset eivät maininneet kertaakaan Rasputinin nimeä. Välttivätpä he minun läsnäollessani pienimmälläkään tavalla vihjaamasta hänen olemassaoloonsa. Huomasin heidän menettelevän täten äitinsä määräyksestä. Tsaaritar pelkäsi epäilemättä, etten minä ulkomaalaisena ja oikeauskoiseen kirkkoon kuulumattomana kyennyt ymmärtämään hänen perheensä ja hänen itsensä tunteita staretsia kohtaan, jotka tunteet saivat heidät kunnioittamaan häntä pyhimyksenä. Vaatimalla oppilailtani tällaista vaiteliaisuutta hän salli minun olla välittämättä Rasputinista tai ilmaisi minulle toivomuksensa, että minun oli käyttäydyttävä, ikäänkuin en tietäisi hänestä mitään. Tällä tavoin hän esti minut asettumasta vastustamaan miestä, jonka nimenkin huomasin pysyneen itselleni tuntemattomana.

Gilliard lisää: "Lapset tapasivat Rasputinia tämän käydessä heidän vanhempiensa luona". Tällä tavoin saamme selvän käsityksen "Jumalan miehen" asemasta: hän pysyy läheisissä suhteissa koko perheeseen. Keisari, tämän puoliso ja lapset "kunnioittivat häntä pyhimyksenä". Tämän pitäisi riittää kumoamaan kunniallekäyvät juorut keisarinnan siveellisestä turmeltuneisuudesta. Hysteerinen, tasapainostaan horjahtanut, kenties järjiltäänkin jossakin määrin — sellainen hän oli, mutta hänen puhtautensa on epäluulojen yläpuolella. Muuten hän ei olisi voinut pysyä loppuun asti liikuttavan perhe-elämän keskipisteenä. Hänen puolisonsa kunnioitti häntä, ja lapset kerääntyivät hänen ympärilleen niin voimakkain rakkauden tuntein, että se todistaa läheistä elämänyhteyttä. Aleksandra oli äiti — perheen pää — sillä Nikolai, joka ihaili häntä rajattomasti ja oli lujilla valtionasioita hoitaessaan, jätti ilomielin Aleksandran edustamaan vanhempien esivaltaa. Gilliard todistaa, että keisarinna suoritti äidin velvollisuutensa uskollisesti ja erikoisen tunnollisesti. Hänen terveytensä oli kuitenkin heikonpuoleinen, ja usein valtiollisista tapahtumista huolehtiminen teki hänet hajamieliseksi. Sinä historiallisena päivänä, jolloin Nikolain oli pakko kansan selvästi ilmenneestä vaatimuksesta suostua duuman — lakiasäätävän kokouksen (tämä tapahtui lokakuussa 1905) — kokoonkutsumiseen, Aleksandra oli tapansa mukaan saapuvilla Gilliardin ja molempien vanhempien suuriruhtinattarien Olgan ja Tatjanan oppitunnilla.

Huolimatta hänen kaikista ponnistuksistaan (sanoo Gilliard) hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä mielenkuohua. Hän koetti ilmeisestikin keskittää ajatuksensa meihin, mutta pian hän vaipui jälleen alakuloisiin mietteisiin, jotka saivat hänet lopulta kokonaan valtaansa. Hänen työnsä liukui käsistä helmaan. Ikä oli koukistanut hänen kätensä, ja hänen katseensa, joka noudatti hänen ajatuksiaan, näytti harhailevan täysin välinpitämättömänä hänen ympärillään olevista asioista. Minun oli tapana oppitunnin päätyttyä panna kirja kiinni ja odottaa, kunnes tsaaritar nousi antaen minulle merkin poistua. Tällä kerralla hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei liikahtanutkaan, vaikka huoneessa vallitsi oppitunnin päätyttyä täysi hiljaisuus. Minuutit kuluivat, ja lapset kävivät levottomiksi. Avasin taas kirjani ja aloin lukea. Vielä neljännestunninkaan kuluttua, kun toinen suuriruhtinattarista meni äitinsä luokse, tämä ei käsittänyt ajan kulumista.

Tällöin ei Gilliard tietänyt, että Aleksandra oli hyvin tuskainen ajatellessaan, kuinka hänen miehensä nyt täytyi taipua siihen hirveään pakkoon, että rikkoi sen sopimuksen, jonka oli kruunajaisissaan tehnyt taivaan kanssa ja jota keisarinna itse piti niin tavattoman tärkeänä. Gilliard keksi toisen selityksen, joka tuntui yhtä uskottavalta:

Tsaarittaren terveys, jota oli jo pahasti rasittanut levottomuus kruununperillistä alituisesti uhkaavasta vaarasta, esti häntä vähitellen yhä enemmän tarkkaamasta tyttäriensä kasvatusta. Niihin aikoihin en tietänyt, mikä hänen näennäiseen välinpitämättömyyteensä oli syynä, ja olin taipuvainen moittimaan häntä siitä, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin kävi ilmi, että olin erehtynyt. (Tämä lause tarkoittaa sitä, että Gilliardille selvisi Aleksein traagillisen sairauden salaisuus.) Tsaaritar oli niihin aikoihin vieläkin kaunis nainen. Hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä oli oivallinen. Mutta kaikki tämä ei enää merkinnyt mitään siitä hetkestä lähtien, jolloin sai nähdä hänen silmänsä — nuo ilmehikkäät, harmaansiniset silmät, jotka kuvastivat tunteellisen sielun ailahduksia.

Samanlaiset silmät katselivat hänen onnettoman poikansa kasvoista.

Näin kruununperillisen, Aleksei Nikolajevitshin, joka oli silloin kahdeksantoista kuukauden ikäinen lapsi, ensimmäisen kerran seuraavissa olosuhteissa. Tapani mukaan olin lähtenyt sinä päivänä palatsiin, jonne velvollisuuteni kutsuivat minut muutamia kertoja viikossa. Olga Nikolajevnan oppitunti oli juuri loppumaisillaan, kun keisarinna tuli huoneeseen kantaen poikaansa ja perillistään. Hän tuli minun luokseni ja tahtoi ilmeisestikin näyttää sen ainoan perheenjäsenen, jota en vielä tuntenut. Huomasin hänen mielensä olevan tulvillaan äidin rajatonta iloa hänen nähdessään vihdoinkin rakkaimman toiveensa toteutuneena. Hän oli ylpeä ja onnellinen lapsen kauneudesta. Kruununperillinen oli tosiaankin kauneimpia lapsia, mitä kuvitella saattaa. Hänen vaaleat kiharansa olivat viehättävät, ja hänen pitkien, pehmeiden silmäripsiensä alta katselivat suuret, siniharmaat silmät. Hänen kasvoillaan oli terveen lapsen raikas vaaleanpunerva väri, ja hänen hymyillessään hänen pyöreissä poskissaan näkyi kaksi pientä hymykuoppaa… Ensimmäisellä kerralla huomasin tsaarittaren puristavan pientä poikaansa rintaansa vasten sellaisen äidin kiihkeällä hellyydellä, joka näyttää aina olevan peloissaan lapsensa hengen puolesta. Hänen hyväilynsä ja sitä seurannut katse paljastivat kuitenkin niin selvän ja voimakkaan pelon, että se teki minuun heti järkyttävän vaikutuksen. Minun ei tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sain tietää, mitä se merkitsi.

Gilliardin teos vakiinnuttaa hänet viimeisen Romanov-keisarin perhe-elämän kuvaajaksi. Tämän rehellisen tasavaltalaisen muistelmat ovat vapaita venäläisistä ennakkoluuloista ja käsityksistä, ja niitä on luettava sellaisten, jotka haluavat tutkia Aleksandran elämää.

Tarkastelkaamme Nikolain ja Aleksandran perhe-elämää v. 1914, juuri ennen maailmansodan puhkeamista. Kahdellakymmenellä avioliittovuodella on ollut tyynnyttävä vaikutus intohimoon, mutta aviorakkaus loistaa kuitenkin lämpimänä. Tsarskoje Selon palatsin yksityishuoneistojen puolella jatkuu maailmalta suojattuna se yhteys, jonka ilojen arvoa valtiolliset vastoinkäymiset ja perheonnettomuudet vain lisäävät.

"Raskaita koettelemuksia joka taholla, mutta kotona pesässämme kirkasta auringonpaistetta", keisarinna kirjoittaa, ja hänen puolisonsa, jonka mieli on samassa vireessä kuin hänenkin, sanoo samana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä: "Syvästi rakastavin sydämin ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, kiintymyksestäsi, ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä pitkinä avioelämämme vuosina". Sanaa "pitkä" on käytetty ilmaisemaan uskollisen ja onnellisen rakastajan ylpeyttä. Kuinka olisikaan voinut olla toisin, jos kerran Aleksandra piti arvokkaimpiin kalleuksiinsa kuuluvana sitä pukua, joka hänellä oli ollut yllään kihlajaispäivänä, ja sitä vaatimatonta rintaneulaa, jonka Nikolai oli ostanut hänelle eräästä Cowesin myymälästä käydessään kuningatar Viktorian luona vieraisilla v. 1894?

"Iäti, Nicky omani, sinun oma ja syvästi rakastava vanha vaimosi Alix," ja "Hellimmät, sydämellisimmät suudelmat omalta vanhalta vaimoltasi Sunnyltä", niin päättyvät kirjeet, jotka on osoitettu "Omalle lemmitylleni" ja "Omalle rakkaalle kullalleni". Keisarinnan usko Nikolain valtiomieskykyyn on kärsinyt, mutta Sunnyn rakkaus Nickyä kohtaan on ennallaan, ja se on muuttunut vieläkin voimakkaammaksi, koska siihen on sekaantunut jonkinlaista suojelevaa äidillisyyttä. Naiset rakastavat sankareita intohimoisesti ja tavallisia miehiä uskollisesti, varsinkin jos vallitsee sopusointu molempien sukupuolten välillä.

Keisarinna on vielä kaunis nainen. Hän on pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä on oivallinen. Silmät — tunteellisen sielun kuvastin — kiinnittävät pakostakin huomion puoleensa. Vartioimattomina hetkinä niissä on ilme, joka todistaa henkistä jännitystä. Suun virheettömän kaunista muotoa haittaa huulten tiukkuus — mikä on seuraus taistelusta mielenliikutuksia vastaan, jotka uhkaavat tehdä jyrkän lopun tuskallisesti suojellusta itsehillinnästä. Yleinen terveydentila on horjuva. Sydän on laajentunut, ja ruumiilliset ponnistukset tuntuvat vaikeilta. Aleksandran on työlästä nousta yhden kerroksen portaat omista huoneistaan lasten hallussa olevaan kerrokseen. Pitkät kävelyretket Nikolain kanssa ovat lakanneet. Pyörätuolia käytetään usein, kun keisari haluaa viedä puolisonsa virkistäytymään puistoon. Muiden ruumiinvaivojen lisäksi keisarinnaa kiusaa hermosärky kasvoissa. Se aiheutuu viallisesta hampaasta, jota hän ei turhamaisuudessaan suostu vedättämään pois. Sinipunaisen huoneen leposohvasta on tullut se paikka, jossa hänet useimmiten näkee puolittain lepoasennossa käsityötä tehden tai kirjoitusalusta polvillaan. Tällaisessa asennossa hän pysyy tuntikausia yhtämittaa, usein yksinäisyyttä kaivaten ja lähettäen pois miehensä ja lapsensakin, jotka tulevat hänen seurakseen.

Mutta heikkous ja alakuloisuus katoavat kuin taikavoimalla, kun joku perheenjäsen on sairaana, varsinkin silloin, kun pojalla on verenvuotokohtaus. Keisarinna juoksee portaita ylös alas kuin nuori tyttö, hän asettuu potilaan vuoteen viereen huolehtien kaikista tarpeista valppaasti ja rakastavan tarkasti sekä viettäen yökausia nukkumatta. Kun ratkaiseva hetki on ohitse, seuraa vastavaikutus: keisarinna makaa leposohvalla kalpeana ja liikuntokyvyttömänä välittämättä juuri lainkaan ympäristöstään. Kunkin pelästyksen jälkeen häntä vaivaa rajaton väsymys, paremminkin henkinen kuin ruumiillinen. Mutta hänen voimakas tahtonsa taistelee mielenmasennusta vastaan, ja hän alkaa taas tuntea harrastusta perheensä elämään, varsinkin niihin huoliin, jotka ahdistavat lakkaamatta hänen rakasta miestään.

Kahdenkymmenen vuoden aikana keisari ei ole paljonkaan muuttunut ruumiillisesti. Hänen ryhtinsä on joustava, ja se lihasvoima, jota ei osannut aavistaa vähäisessä ruumiissa, on säilynyt. Hän on hyvä kävelijä sekä väsymätön soutaja ja tenniksenpelaaja. Hän ei ole menettänyt kykyään nauttia elämästä: keisari temmeltää lasten kanssa kuin koulupoika ja on valmis nousemaan vuoteesta kerrassaan tavattomina hetkinä lähteäkseen hiipien vaanimaan ovelaa metsoa. Mutta hänen kauniit, äidiltä perityt silmänsä kuvastavat välistä samaa jännittynyttä ilmettä, joka on niin tavallinen keisarinnan silmissä. Nikolailla oli ollut hallitusaikanaan yllin kyllin huonoa onnea. Hartioitaan kohauttaen hän tunnustaa uskovansa, että on syntynyt onnettoman tähden merkeissä. Aika ei ole lisännyt keisarin älyn lahjoja, mutta se on ainakin opettanut hänet tuntemaan teknilliseltä puolen hallitusasiat, mikä on hänelle suureksi hyödyksi itsevaltaisen hallitusmuodon totunnaisia töitä hoidellessa. Päivät pääksytysten hän uurastaa voimainsa takaa siinä työssä, jota pitää velvollisuutenaan. Hän tuntee kuilun itsensä ja kansansa välillä laajenevan, mutta hän on vakuutettu siitä, että kohtalo vartioi hänen valtaistuintaan sekä että asiat kääntyvät lopulta oikealle tolalle, jollei hänen itsensä aikana, niin sitten hänen poikansa hallitessa.

Tämä poika on vanhempiensa silmäterä. He vartioivat häntä lakkaamatta huolestuneina, sillä he tietävät, että tuhoisa sattuma voi millä hetkellä tahansa riistää heiltä heidän aarteensa. Poika on kymmenennellä vuodella ja erikoisen kaunis lapsi. Soikeat, hienopiirteiset ja suloiset kasvot sekä kastanjanruskea tukka, jossa on kuparin kimmellystä, ovat äidiltä perityt. Mutta suorastaan oudoksi muuttuu suurten harmaansinisten silmien yhdennäköisyys varsinkin niinä hetkinä, jolloin ne verenvuotokohtauksen aikana näyttävät traagillisen hämmästyneiltä. Äidin ja pojan välillä on luja henkinen side. He eivät tarvitse sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Heidän välinsä ovat ihastuttavan hellät. Maatamenon aikana Aleksandra tulee poikansa vuoteen ääreen, ja äitinsä hellässä syleilyssä pienokainen lukee rukouksensa ja sammuttaa sitten äkkiä päänsä yläpuolella olevan valon:

"Äiti, sinä olet minun valoni. Huone on pimeä sinun lähdettyäsi".

Kreivitär Kleinmichel, ylimysnainen, joka eli kolmen eri hallitsijan aikana, on esittänyt meille muistelmissaan haikean pikku kuvan.[87] Iloisissa lastenkutsuissa erään suuriruhtinaan palatsissa hän näki Aleksandran:

"Keisarinna istui kruununperillinen sylissään, äänettömänä, surullisena ja välittämättä lainkaan ympäristöstään. Tuon tuostakin hän hyväili poikaansa hilliten hänen vilkkauttaan. Äkkiä hän nousi seisaalleen ja sanoi keisarille: 'Nicky, on aika lähteä'".

Aleksei liittyisi mielellään toisiin lapsiin näiden leikkiessä meluisia leikkejään, mutta hänen ei ole lupa tehdä niin, koska pelätään, että kaatuminen tai muu kolhaisu voisi aiheuttaa vaarallisen verenvuodon. Kaksi mieshoitajaa — keisarin huvipurren vankkoja merimiehiä — on hänen henkilökohtaisina palvelijoinaan, ja he vartioivat häntä yötä päivää. Gilliard, joka on juuri ryhtynyt suorittamaan kotiopettajan tehtäviä, on kauhuissaan tämän alituisen valvonnan seurauksista. Lapsi joutuu sen vuoksi kovin riippuvaiseksi toisista, mikä ehkäisee hänen itseluottamuksensa kehittymistä. Ruumiillisesti heikko lapsi muuttuu luonteettomaksi olennoksi, puhumattakaan siitä seikasta, että alituinen valvonta on nöyryyttävää ja kehittää pojassa helposti vilpillisyyttä ja viekkautta. Tällöin sattuu tapaus, joka luo valoa Aleksandran luonteeseen.

Herra Gilliardin mielestä, niinkuin olemme sanoneet, oli välttämätöntä kehittää lapsi itsenäisemmäksi. Hän selitti keisarinnalle, että olisi parempi antaa Alekseille enemmän vapautta, jotta hän tottuisi keksimään itsestään tarmoa omien liikkeittensä ohjaamiseksi, mikä olisi parhaana suojana uhkaavia tapaturmia vastaan. Tällöin ilmeni Aleksandran voimakas tahto selvästi. Hän myönsi kotiopettajan todistelut oikeiksi ja päätti rohkeasti ryhtyä siihen vaaralliseen kokeeseen, että vapautti Aleksein vartijoistaan. Hän ymmärsi mikä vaara siinä oli entisen lisäksi, mutta rakkaus antoi hänelle voimia hillitä levottomuutensa. Muutos osoittautui terveelliseksi. Poika oli iloissaan ja muuttui vähemmän oikukkaaksi ja mukautuvaisemmaksi niiden vaikutukselle, joille oli uskottu hänen kasvatuksensa. Mutta sitten sattui pieni tapaturma: Aleksei juoksi kouluhuoneeseen ja kolahdutti polvensa pöydän jalkaan. Seuraavana päivänä hän ei voinut kävellä, ja sen jälkeisenä päivänä sisällinen verenvuoto oli levinnyt polvesta alas sääreen. Lapsi kärsi tavattomia tuskia ylenmääräisen verenvuodon pusertaessa hermoja, ja verenmyrkytyksen vaara lisääntyi yhä pahemmin tunti tunnilta, Aleksandra otti heti paikalla itselleen vastuunalaisuuden. Hän ei lausunut yhtään moitteen sanaa, Päin vastoin hän antoi herra Gilliardin ymmärtää, ettei pitänyt häntä vastuunalaisena siitä, mitä oli tapahtunut, ja suorastaan liikuttavan ystävällisesti hän lohdutti Gilliardia valvoessaan hänen kanssaan pienen potilaan sairasvuoteen ääressä.

Kruununperillinen makasi vuoteessaan voihkien säälittävästi. Hän nojasi päätään äitinsä käsivarteen, ja hänen pieniä kalmankalpeita kasvojaan ei olisi voinut tuntea. Välistä valitukset lakkasivat, ja hän kuiskasi sen ainoan sanan, äiti, jolla hän ilmaisi kaikki kärsimyksensä ja tuskansa. Äiti suuteli hänen tukkaansa, otsaansa ja silmiään, ikäänkuin hänen huultensa kosketus olisi voinut huojentaa hänen tuskaansa ja palauttaa häneen hiukan elämää, joka oli jättämäisillään hänet. Ajatelkaa äidin kidutusta… Nyt ymmärsin hänen elämänsä salaisen murhenäytelmän.

Tällaisissa olosuhteissa ei pojan opetus voinut edistyä tyydyttävästi, Jokaisen kohtauksen jälkeen kului viikkoja ja kuukausia, ennenkuin taas voitiin ruveta jatkamaan säännöllistä opiskelua. Aleksei ei ollut tyhmä, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua tietojen hankkimiseen, ja kun hän ei voinut kilpailla ikäistensä lasten kanssa, jotka olisivat voineet kannustaa hänen intoaan, hänen edistymisensä oli sekä hidasta että katkelmallista. Terveinä kausinaan hän oli hilpeä mieleltään eikä osoittanut mitään merkkejä vallanhimosta, jota tietoisuus korkeasta asemasta olisi voinut helposti synnyttää. Hän oli aina pahoillaan, kun talonpojat ikivanhan tavan mukaan polvistuivat tai koettivat suudella hänen kättään lähestyessään häntä. Aleksei tunsi kipeästi eristyneisyytensä, ja hänen kotiopettajansa olisi kovin mielellään hankkinut hänelle samanikäisten poikien seuraa. On kuvaavaa keisariperheen ja sukulaisten väleille, ettei suuriruhtinaiden lapsia kehoitettu seurustelemaan kruununperillisen kanssa. Hänellä ei myöskään ollut ystäviä aateliston poikien joukossa. Välistä hänen sallittiin leikkiä lääkärinsä kahden pojan kanssa, mutta hänen rakkain toverinsa oli Titi, muutamia vuosia häntä nuorempi pikku poika, jonka äiti oli rouva Dehn, erään meriupseerin puoliso ja keisarinnan hyvä ystävätär.

Duuman puheenjohtaja Rodsjanko on esittänyt meille mieltäkiinnittävän pikku kuvauksen pojasta. Hän kertoo muistelmissaan,[88] että kerran ennen maailmansotaa hänen ollessaan keisarin puheilla tämä lähetti noutamaan poikaansa.

Esitin itseni Venäjän suurimpana ja lihavimpana miehenä (Rodsjanko oli harvinaisen pitkä ja lihava mies), jolloin poika purskahti iloiseen nauruun. Kun kysyin häneltä, oliko edellisenä päivänä suoritettu keräys "Ohran Tähkäpään" hyväksi (hyväntekeväisyystarkoituksissa järjestetty lippupäivä) tuottanut hyvin, valaisi mielihyvä lapsen erikoisen viehättäviä kasvoja hänen vastatessaan nopeasti: "On kyllä, minä keräsin viisikymmentä ruplaa. Sehän on aika paljon"… Huoneesta lähtiessäni kuulin kruununperillisen kuiskaavan ääneensä: "Kuka tuo on?" ja tsaarin vastaavan: "Duuman puheenjohtaja". Pikku vallanperillinen juoksi jäljessäni eteishuoneeseen ja katseli minua kaiken aikaa lasioven lävitse… Hymyilevä Derevenko (kruununperillisen palveluksessa oleva merimies) ilmestyi näkyviin. Katselin tarkoin niiden lakeijoiden, sotilaiden ja kasakoiden kasvoja, jotka seisoivat vartiopalveluksessa linnassa. Kuinka hellästi he kaikki katselivatkaan kruununperillistä.

Keisari oli ylpeä pojastaan ja koetti tulevaisuutta ajatellen pitää häntä mahdollisimman paljon kansan nähtävänä. Sotilastarkastuksissa, uskonnollisissa juhlamenoissa ja muissa julkisissa toimituksissa poika esiintyi isänsä rinnalla. Valitettavasti häntä piti välistä kantaa kipeän jalan vuoksi. Kun Nikolaista tuli sodan aikana ylipäällikkö, jolloin hänen oli pakko viettää yhtämittaa kuukausimääriä kaukana kotoa, uhrasi Aleksandra omat tunteensa sen hyväksi, mitä piti parhaana Alekseille, ja salli hänen mennä asumaan isän luokse päämajaan. Keisarinna ei voinut lainkaan tottua siihen ajatukseen, että hänen poikansa ei eläisi vanhaksi tai että hänen terveytensä ei sallisi hänen ruveta hallitsijaksi. Päin vastoin hänen ajatuksensa olivat aina keskittyneet Aleksein tulevaisuuteen. Aleksandra uskoi, että poika oli perinyt häneltä voimakkaan tahdon, jota hän kaipasi Nikolaissa, ja hän toivoi sydämestään, että Aleksein sallittaisiin jonakin päivänä saada takaisin itsevaltiuden loisto, joka oli surullisesti himmentynyt Nikolain taipuessa pakosta tekemään myönnytyksiä yleisestä vaatimuksesta. Keisarinna oli sitä mieltä, että Aleksei, jonka taivas oli antanut hänelle Pyhän Serafimin avulla avioelämän suurimpana ilona ja hallitsijasuvun jatkumiselle välttämättömänä olentona, oli sellaisen jumalallisen salliman erikoisessa suojeluksessa, joka varjeli häntä kaikelta vahingolta ja ohjasi häntä kohti suurta ja loistavaa kohtaloa. Keisarinna ei sen vuoksi ollenkaan salannut sitä, että lapsista oli erikoisessa suosiossa poika, jolle sisarten odotettiin luovuttavan ensimmäisen sijan vanhempien sydämessä.

Suuriruhtinatar Olga, Nikolain ja Aleksandran vanhin tytär, oli maailmansodan syttymisen edellisenä vuotena kahdeksantoista ja hänen sisarensa Tatjana kuudentoista vanha. Erotukseksi nuoremmista sisarista Mariasta, joka oli syntynyt 1899, ja Anastasiasta, joka oli syntynyt 1901, sanottiin vanhempia sisaria perheessä "isoksi pariksi". Tyttäret eivät olleet perineet äidin erikoista kauneutta. Tatjana oli ainoa, jonka norja vartalo, hienot piirteet ja ilmehikkäät silmät herättivät huomiota. Toiset olivat ikäänkuin palautuneet isoisänsä Aleksanteri III:n leveäkasvoiseen tyyppiin. Kaikki neljä korvasivat kukoistavalla terveydellään ja mielensä eloisuudella ylen määrin sen, mitä heiltä mahdollisesti puuttui ulkomuodon edullisuudesta. Vastakohta heidän säteilevän nuoruutensa ja ainoan pojan heikon ruumiinrakenteen välillä oli sydäntäsärkevä nähdä ja muistutti Aleksandralle alituisesti hänen perhe-elämänsä traagillista salaisuutta.

Kuolema korjasi varhain nämä nuoret olennot, emmekä me voi arvata, olisivatko he täysi-ikäisiksi tultuaan olleet missään suhteessa huomattavia henkilöitä, jos olisivat eläneet. Lukuunottamatta Olgaa, joka oli lapsena erikoisen nopeaälyinen, sisaret eivät olleet mitenkään loistavia hengenlahjoiltaan. He olivat tarkkaavaisia ja uutteriakin oppilaita, mutta tietojen hankkiminen ei erikoisemmin huvittanut heitä, ja heidän kasvaessaan hidastui edistyminen tuntuvasti. Olgakin, niinkuin hänen opettajansa saattoivat panna merkille, menetti jonkin verran alkuperäistä hengen valppauttaan. Tämän voi ymmärtää johtuvan siitä poikkeuksellisen eristyneestä elämästä, jota perhe vietti. Ei ollut lainkaan tyttöystäviä, ei mitään mainitsemisen arvoista seurustelua, hyvin vähän huvituksia eikä suorastaan minkäänlaista kosketusta maailmaan hyvin rajoitetun perhepiirin ulkopuolella. Olga ja Tatjana eivät olleet sinä aikana, josta tässä on puhe, edes vielä olleet kunnollisissa tanssiaisissa. Aleksandra, joka itse karttoi maailmaa, unohti, että tällainen luostarijärjestys oli kuolettavaa lapsille. Tytöt taipuivat valittelematta siihen elämäntapaan, joka oli heille määrätty. Tämä johtui kenties siitä, että he eivät tietäneet mitään parempaa. Mutta on ihmeellistä ajatella, että nämä suuriruhtinattaret, mahtavan yksinvaltiaan tyttäret, mukautuivat sellaiseen elämään, joka olisi saattanut kenen nykyaikaisen tytön tahansa epätoivoon ja kapinalliseksi. Koko aikana Olgalla ei ollut edes sellaista huonetta, jota olisi voinut sanoa omakseen, ja äiti valvoi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Aleksandra halusi epäilemättä kasvattaa tyttäriään oikealla tavalla, ja välistä häntä vaivasivat epäilykset heidän tulevaisuudestaan. Avioliittokysymys joutui varhain esiin, niinkuin kaikissa hallitsijaperheissä, ja tuon tuostakin Nikolai ja Aleksandra juttelivat siitä kahden kesken. Päin vastoin kuin saksalaiset prinsessat, joilta vaadittiin, heidän joutuessaan avioliittoon Venäjän keisariperheen jäsenten kanssa, oikeauskoiseen kirkkoon liittymistä, oli venäläisten suuriruhtinattarien uskonnon vaihdosta heidän mennessään naimisiin aina katseltu epäsuopeasti. Kun joku keisarin tytär meni naimisiin ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa, pidätettiin hänelle oikeus pysyä vanhassa uskossaan. Näin oli asianlaita Aleksanteri II:n tyttären suuriruhtinatar Marian mennessä avioliittoon kuningatar Viktorian ja Saksi-Koburg-Gothan herttuan pojan Alfredin kanssa. Hänellä oli oma yksityiskappelinsa ja oikeaoppinen pappinsa Gothassa, niinkuin Nikolai mainitsee päiväkirjassaan. Aleksanteri III:sta tuntui niin vastenmieliseltä ajatella venäläisten suuriruhtinattarien avioliittoa ulkomaalaisten kanssa, että hänen molemmille tyttärilleen hankittiin miehet tsaarin omasta suvusta. Nikolai ja Aleksandra olivat aikoneet naittaa vanhimman tyttärensä eräälle nuorelle serkulle, suuriruhtinas Dmitrille, joka oli ollut yhteen aikaan heidän suosikkinsa. Olga oli ilmeisestikin taipuvainen hyväksymään tämän kauniin ja loistavan nuoren miehen kosinnan, mutta Aleksandra sai kuulla hänen iloisesta poikamiehenelämästään sellaisia seikkoja, joita hän ei hyväksynyt, ja niin koko hanke raukesi. Erään toisen suuriruhtinaan, jota tämän oma äiti kovin tarjosi, keisarinna hylkäsi jyrkästi hänen moraalinsa vuoksi.

Aleksandra mainitsee tämän seikan kirjeessään tammik. 28 p. 1916:

… ja kuinka hartaasti kiitänkään sinua hellistä hyväilyistäsi! Ne lämmittivät minua. Oi, voisivatpa vain lapsemme olla yhtä onnellisia avioelämässään. Boriksen ajatteleminen tuntuu kovin vastenmieliseltä, eikä lapsi — siitä olen vakuutettu — suostuisi mitenkään menemään naimisiin hänen kanssaan, ja minä ymmärtäisin hänet mainiosti. Älä vain anna Miechenin (suuriruhtinatar Maria Pavlovnan) aavistaa, että muut ajatukset ovat täyttäneet lapsen pään ja sydämen. Sellaiset asiat ovat nuoren tytön pyhiä salaisuuksia, joita ei toisten pidä saada tietää. Se loukkaisi kauheasti Olgaa, joka on herkkätuntoinen.

Ulkomaalaiset ruhtinaat tekivät joukoittain tarjouksia, mutta suuriruhtinatar oli niin venäläisen hengen täyttämä, että häntä kauhistutti ajatellakaan muualla elämistä. Valtiollisista syistä Nikolai ei ollut haluton antamaan tytärtään prinssi Carolille, Romanian valtaistuimen tulevalle perijälle.[89] Liitto Romanian kanssa olisi edistänyt Venäjän suunnitelmia alueen laajentamiseksi Mustanmeren rantamailla ja Konstantinopolin lopulliseksi valloittamiseksi. Avioliitto tuntui siitäkin syystä houkuttelevalta, että Romanian kuningasperhe oli oikeauskoinen. Järjestettiin valtiollinen vierailu, ja Nikolai ja Aleksandra tyttärineen otettiin loistavasti vastaan heidän saapuessaan Romaniaan Constantan satamaan. Vanhemmat olivat kuitenkin luvanneet Olgalle, etteivät he pakottaisi häntä avioliittoon vastoin hänen tahtoaan. Hän ei pitänyt Carolista, ja sen vuoksi ei suunnitelmasta tullut mitään. Eräässä Nikolaille lähettämässään kirjeessä Aleksandra mainitsee erään nuoren upseerin käynnistä. Tämä upseeri oli niitä harvoja, jotka keisarinna tunsi henkilökohtaisesti. Hän kirjoittaa:

Pikku M. kävi luonamme eilen illalla päivällisen jälkeen Anjan asunnossa ja viipyi tunnin verran. Emme olleet tavanneet häntä puoleentoista vuoteen. Hän näyttää kukoistavalta ja miehekkäämmältä, mutta samalla kuitenkin rakastettavalta pojalta. Hänestä saisi erinomaisen vävyn. Miksi eivät ulkomaalaiset ruhtinaat ole yhtä miellyttäviä? (Maaliskuun 17 p. 1916).

Yksi lisäsyy, jonka vuoksi Olgalla oli monta kosijaa, oli se, että hän oli suuren omaisuuden perijä. Aleksanteri III, joka toivoi sydämestään, että Nikolain ensimmäinen lapsi olisi poika, oli jälkisäädöksessään määrännyt, että hänen monien miljoonien arvoinen yksityisomaisuutensa oli joutuva vanhimmalle lapsenlapselle. Suuriruhtinatar itse ei luultavasti tietänyt lainkaan tätä. Hän sai varmasti hyvin niukalti taskurahoja. Aleksandra ei suosinut rahojen tuhlausta. Nuorena tyttönä hänellä oli ollut hyvin rajoitetut käyttövarat, ja niin hän oli tottunut säästeliääseen elintapaan, mikä sopi hyvin yhteen perityn säästäväisyystaipumuksen kanssa. Ainoa ylellisyys, josta suuriruhtinattarien sallittiin nauttia, oli meidän tietojemme mukaan se, että he saivat käyttää hajuvettä kylvyssään, kun taas heidän äitinsä pysyi uskollisena tavalliselle tuoksuttomalle saippualle. Jos joku tytöistä olisi ehdottanut käsienhoitovälineiden hankkimista, olisi häntä sanottu kevytmieliseksi. Mutta he eivät pyytäneet mitään sellaisia hienostelutarpeita.

Kummankin vanhemman tytön yksitoikkoisessa elämässä oli jännittävä ja unohtumaton päivä se, jolloin heidän isänsä nimitti heidät molemmat ratsurykmentin kunniapäälliköiksi. "Päälliköt" ottivat vastaan upseeriensa ja sotilaittensa lähetystöjä, ja heidän sallittiin, univormu ratsastuspuvun päälle vedettynä, seurata keisaria ratsain sotilastarkastuksen aikana. Sodan puhjetessa tuli sairaalatyöstä mielelle uutta virikettä ja tärkeä ajanviete. Suorittaessaan tavallisten hoitajattarien velvollisuuksia suuriruhtinattaret joutuivat kosketuksiin hyvin monien ihmisten kanssa. Myöhemmin heidän äitinsä salli heidän liittyä jäseniksi hyväntekeväisyyslaitosten johtokuntiin, joten heille tuli tilaisuus tutustua hallinnolliseen työhön. Omituista kyllä, Olga huomasi tällaisen komitean kokouksessa ensimmäisen kerran, että valtaistuimen ja ylhäisön väleissä oli jotakin kieroa. Eräässä Aleksandran Nikolaille lähettämässä kirjeessä näemme seuraavan selostuksen:

Olgalla oli eilen illalla komitean kokous, mutta se ei kestänyt kauan. Volodja Volsh,[90] jolla on aina hymyily tai pari Olgan osalle, vältti hänen katsettaan eikä hymyillyt kertaakaan. Sinähän tiedät, että tyttäremme ovat oppineet panemaan merkille ihmiset ja heidän kasvonsa. He ovat kehittyneet sisällisesti paljon kaikkien näiden kärsimysten aikana. He tietävät, että kaikki mitä me saamme kestää, on välttämätöntä ja kypsyttää heitä. Onneksi he ovat aina välistä suuria lapsia, mutta heillä on paljon viisaampien olentojen käsityskyky ja sielun tunteet. Niinkuin Ystävämme sanoo:, he ovat suorittaneet vaikean 'kurssin'.[91] (Jouluk. 16 p. 1916).

Näin joudumme taas kulkemaan Rasputinin tien poikki. Että tämä maininta siitä, mitä Rasputin arveli suuriruhtinattarista, ei ollut tilapäinen, sekä että keisarinna puheli hänen kanssaan usein perheestään, todistaa seuraava ote:

Ystävämme on hyvin tyytyväinen tyttäriimme ja sanoo, että he ovat suorittaneet vaikean kurssin ikäisikseen sekä että heidän sielunsa ovat kovin kehittyneet. He ovat tosiaankin hyvin kultaisia eivätkä nykyjään kohtele Anjaa epäluuloisesti. He ovat kokeneet meidän kerallamme kaikki mielenjärkytyksemme, ja se on opettanut heitä katselemaan ihmisiä avosilmin, joten heille on siitä suuri hyöty myöhemmin elämässä. (Jouluk. 6 p. 1916).

Tämä viittaus Anna Vyrubovaan on merkillepantava. Tytöt eivät ilmeisestikään olleet tämän Rasputinin sanansaattajan kanssa niin ystävällisissä väleissä kuin keisarinna olisi suonut. Vähitellen heidät kuitenkin saatiin suostutetuiksi. Aleksandran kirjeissä on monta kertaa mainittu hänen käynneistään Anna Vyrubovan talossa tyttäriensä seurassa. Siellä "Ystävämme" tapasi heidät, puheli heille uskonnosta, ja siellä häneltä kysyttiin kuin oraakkelilta neuvoja kaikissa mahdollisissa kysymyksissä. Rouva Dehn, jonka todistusta meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, koska hän ei ollut epäystävällisissä väleissä Rasputinin kanssa, kertoo muistelmissaan, että keisarillinen perhe otti hänet palatsissa vastaan vähintään kerran kuussa.

Nämä otteet osoittavat myöskin, kuinka läheiset vanhempien ja lasten välit olivat. Nikolai puheli viimeksimainittujen läsnäollessa vapaasti huolistaan ja keskusteli Aleksandran kanssa niistä toimenpiteistä, joihin aikoi ryhtyä, sekä lähiaikoina tapahtuvista virkanimityksistä. Epäilemättä he olivat hyvin sopusointuinen perhe. Aleksandra oli kasvattanut lapset kunnioittamaan, vieläpä hyvin nöyrästi, isäänsä keisaria. Äitiään he ihailivat ja rakastivat, ja hänen sanansa oli heille laki. He palvelivat häntä hellästi, ja hänen sairaana ollessaan he järjestivät niin, että joku heistä oli aina hänen lähellään. Eräs harrastus, joka oli yhteinen kaikille perheenjäsenille, oli valokuvaus. He ottivat tuon tuostakin pikakuvia toisistaan ja muista ihmisistä, ja paljon aikaa käytettiin valokuvien liimailemiseen erikoisiin lehtiöihin. Nikolai luki mielellään ääneen. Päivällisen ja maatamenon välisen ajan perhe vietti kerääntyneenä leposohvan ympärille, jossa Aleksandra istui nojallaan käsityötään ommellen Nikolain lukiessa heille jotakin mieltäkiinnittävää romaania. Hänen kirjallisuudenvalintansa ei kuitenkaan näytä olleen kovinkaan onnistunut. Päiväkirjasta, jota hän kirjoitti vankeutensa aikana, saamme hämmästykseksemme huomata, että hän luki Tolstoin romaanin Sota ja Rauha ensimmäisen kerran Tobolskissa.[92] Urheilua lapset harrastivat ani vähäsen. He soutelivat puiston suurella lammikolla ja pelasivat vähän tennistä, mutta Tsarskojessa asuessaan he pitivät enemmän talvikuukausista, koska saivat silloin isänsä avulla rakentaa itselleen uljaan lumivuoren, jonka rinnettä he laskettelivat alas pikku kelkoillaan. Niinikään heidän sallittiin pitää eläimiä. Pojalla oli apina, jonka hankkiminen oli tuottanut suuria vaikeuksia, koska Venäjä ei juuri ole sellainen maa, jossa noita eläimiä olisi paljon. Oli kaikenrotuisia koiria ja monta kissaa. Eräs näistä koirista, vähäinen pekingiläinen "Jimmy", joutui myöhemmin perheen mukana vankilaan, ja sen luut löydettiin vähän matkaa sen kuopan reunan alapuolelta, jonne murhamiehet olivat heittäneet keisariperheen poltettujen ruumiiden tuhkan.

Perhe odotti aina hartaasti sitä aikaa, jolloin he siirtyivät pohjolan kesän kuumimmiksi viikoiksi kauniiseen Standard nimiseen huvialukseen risteilläkseen Suomenlahden kallioluotojen välillä. Tuhannet saaret, pikku luodot ja kalliot, jotka muodostavat vyön pitkin Suomen rannikkoa, jättävät välistä avotilaa, joten muodostuu järven tapainen, avomeren mainingeilta suojattu ulappa. Jossakin sellaisessa turvapaikassa Standard laski ankkurinsa torpeedoalusten vartioidessa joka puolella salmissa estääkseen kutsumattoman vieraan tunkeutumasta keisarin rauhaa häiritsemään. Nikolain suurin nautinto oli soutaa puolisoaan pikku veneellä, tutkia luotojen sokkeloita laivaveneellä, nousta maihin johonkin saareen päiväkaudeksi pyssyineen tai tehdä perheen kanssa huviretki jonkin suojaisen poukaman hiekkarannikolle. Nikolai ja Aleksandra kohtelivat huvialuksen upseereita ja sotilaita henkilökohtaisina ystävinään. Standardin miehistönä oli kaartin meriväkeä, joka oli valiomiehiä, ja heidän luultiin kiintyneen keisariperheeseen horjumattoman uskollisesti. Vallankumouksen aikana Aleksandralle tuotti kaikkein katkerimman pettymyksen se, että hän näki meriväen karkaavan palatsista. Toverit kadehtivat Standardin upseereita, koska näiden oli mahdollista seurustella keisarin kanssa joka päivä sellaisissa olosuhteissa, jotka lisäsivät tuttavallisuutta. Muutamille heistä tämä oli loistavan uran alku, ja useimmille se merkitsi muodossa tai toisessa suosionosoitusten tulvaa. Heihin kuului myös "N.P.", jota Nikolai ja Aleksandra kohtelivat rakkaana ystävänä. Niissä Aleksandran kirjeissä, jotka meillä on hallussamme, hänet mainitaan satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa. Mikäli me tiedämme, oli hän ainoa ihminen, joka uskalsi sanoa "Jumalan miestä" "Rasputiniksi" keisarinnan läsnäollessa saamatta mitään muuta rangaistusta kuin ystävälliset nuhteet. Jos "N.P:n" muistelmat julkaistaisiin, olisi niillä historiallinen arvo, ja ne olisivat verrattoman arvokkaat kovasti panetellun keisarinnan nimen puhdistamiseksi.

Keväisin keisari ja hänen perheensä tavallisesti matkustivat joksikin ajaksi Krimille nauttiakseen sen lämpimästä ja tasaisesta ilmastosta Tsarskoje Selon tuntuessa epämiellyttävältä sateen ja sumun vuoksi. Heidän asuttavakseen oli rakennettu uusi palatsi Nikolain ja Aleksandran ylivalvonnan alaisena laaditun suunnitelman mukaan. Siellä oli kaikki mahdolliset nykyajan mukavuudet, mutta sen varustelusta ja kalustuksesta kävi myöskin ilmi taiteellisen maun puute. Se olikin perinnöllinen vika Romanovien suvussa. Heidän maunpuutteensa, varsinkin huoneiden koristelukysymyksissä, oli tullut suorastaan sananlaskuksi.