VIII. VENÄJÄ YHDEKSÄNKYMMENLUVULLA

Se vuosi, jolloin keisarinna Aleksandra oli tullut Venäjälle, oli Aleksanteri III:n hallituskauden kolmastoista ja viimeinen. Imartelijat ovat antaneet tälle keisarille Rauhan luojan — Mirotvoretsin — nimen, koska hän oli luonteeltaan rauhaa rakastavana säästynyt käymästä sotaa. Olisi osuttu oikeampaan, jos häntä olisi nimitetty horroksiin-vaivuttajaksi, sillä hän piti asianaan uuvuttaa valtakunnan jonkinlaiseen henkiseen unitilaan. Aleksanteri III oli saanut kokea edellisen hallituskauden uudistuslevottomuudet, jotka olivat kärjistyneet hänen isänsä Aleksanteri II:n, Vapauttajatsaarin, murhaan. Tämä ajoi Aleksanteri III:n taantumuksen syliin sen kaikkein typerimmässä muodossa.

Niinkuin jo mainitsimme, itsevaltius on hyvin vaikeasti suoritettava elämäntehtävä. Se vaatii yhtaikaa kolmea tärkeää ominaisuutta: vakaumusta, tahdonlujuutta ja kyvykkyyttä. Itsevaltiaan täytyy olla vakuutettu siitä, että hänellä on oikeus hallita, hänellä täytyy olla tahdonlujuutta vaatia tottelevaisuutta, ja hänellä täytyy olla valtiomieskykyä, sillä hän on kaiken vallan lähde valtiossaan. Jos hän epäilee hallitsemisoikeutensa lainvoimaisuutta, ei hän voi pysyä valtaistuimellaan. Jos tahdonlujuutta puuttuu, itsevaltias muuttuu aateliston, hallintomiesten tai sotilaiden harvainvaltaisen hallituksen ohjaamassa aluksessa pelkäksi keulakuvaksi. Toisaalta tekee valtiomiestaidon puute tarpeettomaksi hänen vakuuttautumisensa oikeudestaan ja vaaralliseksi tahdonvoiman omistamisen, sillä se suuntautuu varmasti väärälle tolalle.

Aleksanteri III oli vilpitön itsevaltias, mutta hänen hesseniläisiltä esi-isiltään peritty itsepäisyytensä oli huono älykkyyden korvike. Valtiomieskykyä hänellä oli vähemmän kuin keskinkertaisella miehellä. Kykenemättä lujittamaan itsevaltiutta järjestelmällisillä toimenpiteillä hän koetti säilyttää sitä pitämällä kansan henkisessä horrostilassa. Kiihkomielisten taantumuksellisten, tyhjäpäisten kenraalien ja liehakoivien virkamiesten avustamana Aleksanteri III koetti parhaansa mukaan tehdä Venäjästä sellaisen valtakunnan, jolla ei ollut politiikkaa. Ihmisiä vaadittiin alistamaan tahtonsa ja omantuntonsa yksinvaltiaan ohjattaviksi, samalla kun heille suotiin jalomielisesti tilaisuus viettää elämänsä mitään ajattelematta tylsässä mukavuudessa, niin ettei värähdyskään rikkonut heidän henkisen puolensa tyyntä pintaa. Taantumuksen tehtävää helpotti se mätä, joka oli viime vuosisadan kahdeksankymmenluvulla ilmestynyt kansalliseen elimistöön. Sitä sukupolvea, joka oli kuusikymmenluvulla ottanut osaa orjien vapautukseen ja sitä seuranneisiin uudistuksiin, ei enää ollut olemassa. Kahden levottoman vuosikymmenen jälkeen iän viilentävä vaikutus oli tylsistänyt jäljellejääneiden innon. Uusi sukupolvi, joka ei ollut tyytyväinen uudistusten laajuuteen eikä halukas odottamaan, kunnes kehityksen kulku lisäisi sitä, vaati lisää vapauksia, joita keisarillinen hallitus ei ollut halukas myöntämään. Vapaamielisten isien ja radikaalisten poikien välinen ristiriita oli jyrkkä, ja valtiollinen jatkuvaisuus katkesi. Vanhoilla päivillään Aleksanteri II, Vapauttajatsaari, suosi vanhoillisia aatteita, kun taas radikaalit kallistuivat anarkistisiin mielipiteisiin. Saamatta mitään kannatusta ensiksimainituilta ja vieraantuneina viimeksimainituista vapaamieliset luopuivat taistelusta ja lakkasivat olemasta valtiollinen mahti. Taistelukenttä jäi vallankumouksellisten ryhmien haltuun, jotka pienehköstä jäsenluvustaan huolimatta väittivät edustavansa kansallisia pyrkimyksiä. Asema paheni niin, että kiihkoilijoiden joukkio aloitti häpeällisen sotaretken vanhaa miestä vastaan. Lopullinen murhenäytelmä tapahtui, kun pommi repi Aleksanteri II:n kappaleiksi, sillä hänen pöydällään oli allekirjoitettuna vapaamielinen perustuslaki, joka piti julkaistaman seuraavana päivänä. Tuo julkea murha oli radikaalien siveellinen taka-askel. Venäjä vetäytyi suuttuneena eroon heistä. Mutta entiset liberaalit eivät kyenneet nousemaan kuolleista; luonnollinen tapausten käänne nosti taantumukselliset ylivaltaan hallituksessa, ja Aleksanteri III:sta he saivat taipuisan välikappaleen. Hän päätti jättää huomioonottamatta sen asiakirjan, jonka hänen isänsä oli juuri allekirjoittanut, ja julistautui itsevaltiaaksi jumalallisen oikeuden nojalla. Inhoittavan rikoksen järkyttämättä ja tuntien vastenmielisyyttä äärimmäisiä mielipiteitä vastaan Venäjä hyväksyi äänekkäästi hänen päätöksensä ja valmistautui nauttimaan sen nukutuslääkkeen, joka oli sekoitettu sitä varten itsevaltiuden, oikeauskoisuuden ja kansallismielisyyden kaavan mukaan.

Ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, kun Kremlin nykyiset vallanpitäjät ovat siirtyneet entisyyteen, historiantutkija rupeaa ottamaan selvää heidän hallituksensa ja Aleksanteri III:n sekä hänen neuvonantajiensa hallituksen yhtäläisyydestä. Leninin julmuus oli äärettömän paljoa suurempi, mutta vaikka menettelytavat vaihtelevatkin, periaatteet pysyvät samoina. Samoin kuin Aleksanteri III oli Leninkin itsevaltaisen hallitusmuodon puolustaja, sellaisen hallitusmuodon, joka toimi kansan "hyväksi", mutta ei kansan "kautta", siis todellisen diktaattorihallituksen kannattaja. Lenin ja Aleksanteri III olivat yhtä mieltä siinä kohden, että valtiossa sai olla vain yksi uskonto. Keisari hyväksyi ainoastaan oikeauskoisen opin, bolsheviikkien apostoli kommunismin. Kansallisuuskysymyksen Lenin ratkaisi omalta ahtaalta näkökannaltaan myöntäen kommunistipuolueelle yksinoikeuden valtiolliseen olemassaoloon. Aleksanteri III oli samoin sitä mieltä, että vain "puhtaalla" venäläisellä sai olla täydet kansalaisoikeudet. Lenin ja Aleksanteri III — näiden kahden henkilön rinnastaminen, jotka näyttävät olevan äärimmäisen kaukana toisistaan — on niitä hämmästyttäviä tuloksia, joihin joutuu tutkiessaan bolshevismia vain vaiheena Venäjän politiikan kehityksessä ja pitämättä sitä ainoalaatuisena yksityisenä ilmiönä. Jättäkäämme toistaiseksi teoreettiset tutkistelut ja palatkaamme tarkastelemaan ilmeisten tosiasioiden kehitystä.

Orjien vapautus v. 1861 oli ollut oikeudenmukaisuuden vaatima, myöhästynyt toimenpide, ja uudella Venäjällä, joka nyt heräsi eloon, kävi äkkiä välttämättömäksi siistiä pois edellisen hallituskauden hämähäkinverkot. Tätä valtiollista lähteiden puhdistamistyötä varten Aleksanteri II pani täytäntöön kaksi uudistusta: hän määräsi lain hallituksesta riippumattomaksi ja myönsi maakunnille itsehallinnon. Erottamattomat tuomarit, jotka olivat liittyneet itsenäiseksi ammattikunnaksi ja joilla oli valamiehistö apunaan, saivat tehtäväkseen oikeudenkäytön tuomioistuimissa. Ensimmäisen kerran Venäjän historiassa laki oli vapaa. Rehellisenä ja kaikille samana se näytti lupaavan muodostua valtion tukipylvääksi ja kansalaisten oikeuksien ja lainmukaisuuden puoltajaksi. Maakuntien asukkaille myönnettiin oikeus valita neuvostot taloudellisten, kasvatusopillisten ja terveydenhoitoasioittensa järjestelyä varten. Kun ei ollut kansaneduskuntaa, sitä kun ei ollut vielä muodostettu, niin maakuntain hallintoelimistä, semstvoista, tuli vapaamielisyyden turvapaikkoja, ja kaikkialla maassa alettiin harjoittaa joukkoja kansalliseen tietoisuuteen ja valtiolliseen vastuunalaisuuteen. Tuomioistuimet ja semstvot olivat se pohja, jolle perustuslaillinen valtio oli rakennettava kivuttoman kehityksen tietä.

Mutta itsevaltius on olemukseltaan rajatonta. Jos se rupeaa panemaan toimeen uudistuksia, se merkitsee vain vapaaehtoista luopumista "jumalallisesta" etuoikeudesta, tai lopullista vallankumousta. Aleksanteri II halusi jalomielisesti parantaa kansansa asemaa ja tyydytti useita aikansa valtiollisista vaatimuksista, mutta hän ei ollut valmis luopumaan itsevaltiuden oleellisesta periaatteesta. Ehdottomana seurauksena oli nihilistien vallankumouksellinen toiminta. Aleksanteri III:n täytyi itsevaltiuden periaatteen ehdottomana kannattajana johdonmukaisesti muuttua Aleksanteri II:n uudistusten jyrkäksi viholliseksi. Hän ei voinut kumota niitä, mutta hän koetti riistää niiltä tehon kaikin käytettävinään olevin keinoin ja kaikin mahdollisin tavoin. Hän suuntasi hyökkäyksensä kansanvaltaisen hallituksen pylväisiin: oikeusistuimiin ja semstvoihin. Tuomarit tehtiin taas riippuviksi keisarin oikusta ja semstvoilta riistettiin niiden tärkeimmät oikeudet. Sivistystyö, joka oli alkanut niin hyvin, työnnettiin taka-alalle, ja usein se pysähdytettiin kokonaan. Pahinta kaikesta oli, että kansanvaltainen liike, jonka pyrkimyksenä oli kansallinen yhteys, tukahdutettiin umppuunsa sellaisilla toimenpiteillä, joiden tarkoituksena oli pitää talonpojat muista eristettynä säätynä ja erossa älymystön vaikutuksesta. Sokeudessaan hallitus oli sitä mieltä, että talonpoikia saattoi innostuttaa uskollisuuteen yksinvaltiutta kohtaan kiskomalla keinotekoisesti vanhentuneita omaisuusveroja, jotka kohdistuivat kyläyhdyskuntiin, nämä kun omistivat maan. Tällainen kyläyhdyskunta, Mir, oli siis yhteisesti vastuussa verojen maksamisesta. Tällainen "itsevaltiuden säätämä kommunismi" antoi myöhemmin yllykettä vallankumouksen paloon.

Aleksanteri III:n suunnitelman mukaan oikeauskoinen kirkko oli hallinnollinen tekijä. Hän lujitti tiukasti oikeauskoisuuden, valtion uskonnon, ylivallan. Mutta kirkko joutui maksamaan kalliin hinnan tästä korkeasta asemastaan menettäessään jäljellä olevat ikivanhat vapautensa. Kun uskonto muuttuu hallintavälineeksi, ei jää ollenkaan aikaa hengellisten asioiden hoitoon. Oikeauskoinen papisto sai enemmän kuin koskaan ennen hallintotehtäviä osakseen. Varsinkin maaseudulla oli usein vaikeaa erottaa pappia poliisista. Tästä aiheutuva hengellisen arvovallan huomattava väheneminen ilmeni hyvin silmiinpistävänä vallankumouksen aikana. Rinnan tämän ilmiön kanssa vähennettiin harkiten kansallisen kasvatuksen alaa. Tietoa pidettiin vallankumouksellisten levottomuuksien lähteenä — sen vuoksi sitä oli rajoitettava ja supistettava kaikin mahdollisin tavoin. Itsevaltiudelle oli mieluisempi sivistymätön kansa kuin sivistynyt, jonka mieli olisi ollut kansanvaltaisuuden aatteen myrkyttämä.

Hallituksen suurin mielettömyys oli sen kanta kansallisuuskysymyksessä. Pietari suuri oli pitänyt kaikkia ulkomaalaisia tervetulleina. Hänen aikanaan skotlantilainen oli sotajoukkojen ylipäällikkö, italialainen järjesti poliisivoiman, sveitsiläinen oli neuvonantajana ulkomaanpolitiikassa, ja saksalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset, jopa arabialaisetkin palvelivat valtakuntaa taajoina riveinä. Ei tehty mitään erotusta henkilöiden kesken, mikäli vain Venäjä hyötyi ulkomaalaisten valtakunnalle uskollisesta palveluksesta ja suuremmasta tietomäärästä. Kunkin kansallisuuden vaikutusvalta riippui siitä, millainen hallitus sen kotimaassa kulloinkin oli johdossa. Niinpä ranskalaiset menettivät sananvaltansa vuoden 1793 vallankumouksen aikana, ja yhdeksännellätoista vuosisadalla englantilaiset saivat suureksi osaksi väistyä saksalaisten tieltä, joiden lukumäärä päin vastoin kasvoi. Aleksanteri II myönsi juutalaisillekin oikeuden palvella valtiota ja vapautti heidät siitä oikeudettomuuden tilasta, jossa he olivat saaneet ponnistella siihen asti siviilielämässä. Mutta Aleksanteri III pani tässä kohden toimeen täydellisen muutoksen. Hän tahtoi nähdä "puhtaan" venäläisen ylimpänä valtiossa. Tämä merkitsi sitä, että päästäkseen suosioon oli välttämätöntä kuulua oikeauskoiseen kirkkoon ja todistaa olevansa slaavilaista syntyperää. Mitä epävarmempi tuo sukujuuri oli, sitä äänekkäämmin sitä piti julistaa. Oikeauskoisuus oli ehdoton mittapuu, mitä todistaa se, että venäläisiä lahkolaisia kohdeltiin niin tylysti, ettei heidän asemansa ollut paljoakaan parempi kuin juutalaisten.

Juutalaisten osuudesta vallankumouksessa on puhuttu niin paljon, että on asianmukaista kosketella sitä tässäkin. Juutalaisilla vallankumouksellisilla on ollut osuutensa Venäjän kuohuttamisessa, mutta apostoli Lenin ja bolshevismi itse ovat venäläisiä ilmiöitä. Vallankumous ei ollut vältettävissä, mutta juutalaiset miehet ja naiset avustivat sen menestystä todellisuustajullaan ja häikäilemättömällä toimeenpanokyvyllään. Tässä kohdin tsaarin hallitus sai niittää, mitä oli kylvänytkin, sillä juutalainen vallankumouksellinen oli sen tuote. Halutessaan pitää suurimman osan Venäjää juutalaisten vaikutukselta vapaana Aleksanteri III keräsi juutalaiset aituukseen — puolalaisten maakuntien ahtaisiin rajoihin — ja sielläkin sorretulta kansalta evättiin vapaa liikuntaoikeus: se sullottiin ahtaille kaupunkialueille. Gettoihin häädettyinä, vailla liikkumisoikeutta, kaupankäyntioikeus rajoitettuna ja sellaisten säädösten orjuuttamina, jotka jättivät heidät poliisin mielivallan alaisiksi, juutalaiset kituivat ankarassa taloudellisessa ja siveellisessä ahdingossa, ja vapaudenkaipuu kehittyi heidän vallitsevaksi intohimokseen. Vaikka hallitus saattoi sulloa juutalaisten laumat keskitetyille pikku alueille, ei se kyennyt tulemaan toimeen kokonaan ilman juutalaisten apua. Oli helppoa oikeauskoisuuden suitsutusastiaa heiluttaen julistaa itsevaltiuden voittoa, mutta elämän täytyi jatkua, ja kauppa ja vapaat ammatit vaativat elävää voimaa, aivojen terävyyttä ja aloitekykyä, mitä kaikkea ei ollut riittävästi "puhtaan" venäläisen väestön keskuudessa. Niinpä tehtiin vastahakoisesti myönnytyksiä niiden juutalaisten hyväksi, jotka olivat rikkaita tai älykkäitä. Edelliset eivät olleet vaarallisia, mutta jälkimmäisistä kehittyi itsevaltiuden verivihollisia. Sillä näihin viimeksimainittuihin sovellettiin kuuluisaa Numerus Claususta, toisin sanoen sitä määräystä, että korkeamman sivistyksen eduista päästiin nauttimaan määräprosentin mukaan. Ne juutalaiset, jotka eivät olleet tarpeeksi rikkaita maksaakseen suuren veron, saattoivat lain mukaan päästä pois aituuksesta vain erikoisesti kunnostautumalla korkeamman sivistyksen alalla. Hallitus pelkäsi juutalaisten taitavuutta ja oli ankarasti rajoittanut yhteisiin oppilaitoksiin pääsevien juutalaisten lasten lukumäärän samoin kuin yliopistoihin otettavan juutalaisen nuorison määrän. Harvat onnelliset pääsivät sitten lävitse kilpatutkinnosta selvittyään. Tuloksena tästä oli, että joka vuosi vain lahjakkaimmilla lapsilla ja nuorilla oli mahdollisuus tulla hyväksytyiksi, mikä nosti heidän älyllisen tasonsa paljoa korkeammalle heidän kristittyjen toveriensa tasoa, sillä viimeksimainittujen ei tarvinnut oppilaitoksiin pyrkiessään tavoitella korkeaa pistemäärää. Alkoi olla aivan tavallista, että juutalaiset saivat kultamitalit ja muut palkinnot julkisissa oppilaitoksissa. Yliopistoissa juutalaiset opiskelijat tunkeutuivat ensimmäisten riviin. Seurauksena tästä oli, että vapaiden ammattien alalla, talouselämässä ja kauppamaailmassa, juutalaiset saivat helposti johtavat paikat haltuunsa. Henkisen työn alalla nämä olivat rotunsa parhaat koko maassa. Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt toimenpiteisiin näiden poikkeuksellisten ihmisten sulattamiseksi kansan suureen joukkoon, se teki parhaansa pitääkseen heidät tyytymättöminä ja eristettyinä. Se kostautui heidän lastensa kautta. Sellaisen juutalaisen isän pojilla ja tyttärillä, joka oli pelkän lahjakkuutensa avulla pelastunut aitausmenetelmän kourista, ei ollut täysi-ikäisiksi tultuaan ilman muuta oikeutta jäädä sen ulkopuolelle. Heidän oli palattava takaisin, elleivät kunnostautuneet yhtä huomattavasti hurjassa kilpailussa uskontoveriensa kesken hengen lahjain mittelyssä. Toinen vaihtoehto oli viranomaisten edessä nöyristeleminen, poliisin lahjominen tai ulkonainen taipuminen oikeauskoiseen oppiin viimeisenä turvakeinona. Niinpä sitten kävi, että hallituksen omat toimenpiteet loivat sellaisen juutalaisryhmän, joka oli hengenlahjoiltaan keskimittaista korkeammalla tasolla ja jonka kyvyt hellittämättömän vainon kehittäminä vastasivat suuriakin vaatimuksia. Ylpeinä niin kohtuuttoman vaikeissa olosuhteissa osoittamastaan hengen lahjakkuudesta nämä ihmiset vaativat oikeutta palvella valtiota. Tämä useimmiten evättiin tai myönnettiin harvoissa tapauksissa poikkeuksellisena suosionosoituksena. Edellä esitetty kuvaus selittää, miksi monet vallankumouksen johtajat saatiin juutalaisten keskuudesta. Samat huomautukset sopivat muihin kansallisuuksiin, jotka osaltaan avustivat vallankumousta samasta syystä. Venäläisen Leninin lähimpinä miehinä näemme siis juutalaisen Trotskin, puolalaisen Dshershinskin ja georgialaisen Stalinin.

Niihin aikoihin, jolloin Nikolai II:sta tuli keisari, maassa oli täydellinen ulkonainen rauha. Mushikkojen "isäkulta", joksi venäläiset imartelijat ylistivät tsaaria runoissa ja jonka Eurooppa otti herkkäuskoisena vastaan, näytti olevan vallan korkeimmalla huipulla. Poliisisääntöjen mukaan järjestetty kirkko, turmeltunut aatelisto, sydämetön virkamiessääty ja kuonokopalla vaarattomaksi tehty sanomalehdistö palvelivat itsevaltiuden tarkoitusperiä. Sotajoukkoa pidettiin paremminkin välikappaleena sisäisten vihollisten lannistamiseksi kuin kansallisena puolustuslaitoksena. Ja kaiken yläpuolella olevana ja kaikkialle tunkeutuvana voimana oli poliisi, toisin sanoen se järjestö, jonka oli onnistunut itsevaltiuden ihannetta suuntunnustuksella palvellen asettua lain sijalle ja saastuttaa ihmisten tahto ja omatunto. Hallituksen asemaa vahvisti erinomainen valtiotalous, joka oli etevän ministerin Witten ponnistuksista parantunut entisestä aivan tuntemattomaksi. Hänen keisarillisen valtiopankin holveihin keräämänsä kultavarasto oli hallituksen voimakkaimpana aseena ja samalla erinomainen todistuskappale niitä ulkomaalaisia parjaajia vastaan, jotka hyökkäilivät itsevaltiuden periaatteen kimppuun. Ulkonaisesti siis kaikki oli rauhallista Nikolain noustessa valtaistuimelle. Mutta tyynen pinnan alla vallankumouksen kuohunta yhä teki työtään. Kun Nikolai hallituksensa ensimmäisinä päivinä otti vastaan eri lähetystöjä, oli niiden joukossa yksi — semstvojen lähetystö — joka uskalsi puhua kansanvaltaisten uudistusten tarpeellisuudesta. Keisari kehoitti lähetystöä unohtamaan nuo "mahdottomat" haaveet. Hänen olisi ollut viisaampi kuunnella varoittavia ääniä. Mutta hän uskoi vilpittömästi isänsä olleen oikeassa ja piti itsevaltiutta parhaana — ainoana Venäjälle sopivana hallitusmuotona. Itsekin hän uskoi jumalalliseen oikeuteensa, ja Alix, hänen rakas vaimonsa, uskoi hänen oikeuteensa vieläkin lujemmin kuin hän itse.