IX. VÄLIKIRJA TAIVAAN KANSSA

Niissä kirjeissä, jotka keisarinna Aleksandra kirjoitti miehelleen maailmansodan aikana tämän ollessa rintamalla ja keisarinnan valppaasti pitäessä silmällä ministerien toimenpiteitä, mainitaan usein kansanvaltaisista uudistuksista, joita kansa vaati yhä itsepintaisemmin. Aleksandran suhde näihin vaatimuksiin on leppymättömän vihamielinen, sillä hän uskoo itsevaltiuden pyhyyteen: se on Jumalasta! Nikolain vastustusta lujittaakseen hän muistuttaa miehelleen, että tämä oli vannonut kruunaustilaisuudessa säilyttävänsä itsevaltiuden, sekä että hänen velvollisuutensa oli jättää tuo valta vähentymättömänä pojalleen.

On vaikeaa käsittää, kuinka keisarinna oikein tulkitsi tsaarin kruunajaisissaan vannoman valan, sillä siihen juhlamenojen osaan ei sisälly mitään sellaisia sanoja kuin keisarinna kuvaili. Luultavasti keisarinnalla oli mielessään vanha rukous, ainoa, jonka tsaarit kruunajaistilaisuudessaan esittivät ääneensä ja polvillaan:

Oi herra, isiemme Jumala, kuninkaiden kuningas, Sinä, joka olet sanallasi luonut kaikki ja viisaudessasi pannut ihmisen hallitsemaan maailmaa rehellisyyden ja oikeuden vaatimusten mukaisesti! Sinä olet valinnut minut tsaariksi ja kansasi tuomariksi.

Tunnustan Sinun rajattoman huolenpitosi minusta ja kiitollisena kumarran Sinun majesteettisi edessä. Ja Sinä, herrani ja mestarini, tee minut taitavaksi siinä tehtävässä, johon olet minut asettanut. Opeta minua ja ohjaa minua tässä suuressa tehtävässä.

Suo minulle viisautta, joka olisi Sinun valtaistuimesi arvoinen. Anna sen laskeutua pyhistä taivaistasi, niin että tiedän, mikä on mieluista Sinun silmissäsi ja mikä on Sinun tahtosi mukaista.

Anna minun sydämeni olla Sinun kädessäsi ja anna minun suorittaa kaikki, mikä on hyödyllisintä sille kansalle, jonka olet uskonut minulle, ja Sinun kunniallesi.

Niin voin minäkin sitten sinä päivänä, jolloin Sinä istut viimeisellä tuomiolla, tehdä tiliä ilman häpeää. Sinun ainoan poikasi armon ja laupeuden kautta — Hänen kanssaan ole siunattu, yhdessä Sinun pyhän, hyvän ja elähdyttävän henkesi kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen! Amen.

Tämä rukous on uskonnollisen toimituksen huippukohta. Sen jälkeen papit ja seurakunta laskeutuvat polvilleen tsaarin seisoessa täydessä loistossaan kruunu päässä ja keisarin juhlapuku yllä. Vanhin metropoliitta lukee ääneen kiitosrukouksen, ja varsinainen kruunaustoimitus pidetään päättyneenä.

Keisarinnan mieli on tällä hetkellä epäilemättä korkeassa vireessä, kun hän puhuu niin jyrkästi tsaarin valasta. Mystillisyyteen taipuvainen luonne, jollainen keisarinnan on, lukee vanhan rukouksen sanoissa Kaikkivaltiaan kanssa tehdyn sopimuksen — sopimuksen Jumalan ja sen miehen välillä, jonka Hän on valinnut tsaariksi, kansansa tuomariksi. Ohjauksen täytyy tulla Jumalalta. Ei voi olla mitään muuta välittäjää tsaarin ja kansan välillä kuin Jumala! Tällainen on venäläinen käsitys itsevaltaisesta hallitusmuodosta: kansa on lauma, jonka keisarilliselle paimenelle on uskonut hänen herransa ja mestarinsa. Nikolain lausuessa ääneen nuo sanat, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kirkossa Aleksandra kuunteli toistaen ne sydämessään juhlallisena vihkiytymisenä Jumalan valtakunnan palvelukseen. Ominaisella täsmällisellä tavallaan hän oli selityttänyt itselleen etukäteen koko juhlamenojen kulun. Hän oli hetken tärkeyden läpitunkema. Juhlamenojen loppupuolella hän näki miehensä voideltavan pyhällä öljyllä ja hänen menevän sitten suljetulle alttarille nauttimaan pyhää ehtoollista — tätä etuoikeutta ei ollutkaan kenelläkään toisella maallikolla Venäjällä — joissa molemmissa toimituksissa keisari oli pappien vertainen. Silloin Aleksandra tiesi, että Nikolai oli tosiaankin erikoinen henkilö, verhonaan taivaallisen suojeluksen viitta, kaikkien venäläisten itsevaltias. Tästä taivaan kanssa tehdystä sopimuksesta tuli keisarillisen parin uskontunnustus. He vastustivat kaikkia yrityksiä, joilla koetettiin kansanvaltaisin toimenpitein supistaa Jumalan antamaa valtaa. Jos heidän oli pakko tehdä myönnytyksiä, he koettivat parhaansa mukaan supistaa niitä mahdollisimman pian, koska ne eivät olleet Jumalan tahdon mukaisia. Niinikään he vastustivat uudistusehdotuksia, kunnes ne jo olivat liian myöhäisiä, eikä heidän traagillinen kohtalonsa enää ollut torjuttavissa.

On tärkeää panna merkille, ettei käsitys itsevaltiuden ja taivaan välisestä sopimuksesta ollut keisarinna Aleksandran keksimä. Kun Aleksanteri I, Nikolai II:n isoisän Aleksanteri II:n setä, joka hallitsi yhdeksännentoista vuosisadan alussa, osoitti taipumusta kansanvaltaisten uudistusten toimeenpanemiseen, kuuluisa historiankirjoittaja Karamzin esitti sen moniin tosiasioihin perustuvan käsityksen, että itsevaltius on jumalallista alkuperää sekä että itsevaltias on tehnyt taivaan kanssa sopimuksen, jossa hän lupaa säilyttää valtansa koskemattomana.

Kun Nikolain ja Aleksandran kruunajaisjuhlallisuudet suoritettiin kaikessa loistossaan vanhassa Kremlissä v. 1896 ikivanhan juhlamenosäännön mukaan, jonka olemme kuvailleet toisessa teoksessa,[63] koko näyttämö joutui sellaisen murhenäytelmän tapahtumapaikaksi, joka oli kansan silmissä omiaan leimaamaan koko tapauksen paremminkin surun kuin ilon juhlaksi. Taikauskoiset venäläiset näkivät siinä todistuksen siitä huonosta onnesta, jota Aleksandran epäiltiin alun pitäen tuottavan kansalle. Kodinkan tasangolle järjestetty kansanjuhla oli määrätty pidettäväksi kaksi päivää myöhemmin, ja työmiehet viimeistelivät loppuvarusteluja, jotka olivat hyvin suurisuuntaisia.

Nikolain toivomus oli ollut, että hänen omien kruunajaisjuhlallisuuksiensa ohjelman piti olla aivan yksityiskohtaisesti samanlainen kuin hänen isänsäkin kruunajaistilaisuudessa. Hoviministeri oli sen vuoksi järjestänyt huvittelutilaisuuden kahdellesadalletuhannelle Moskovan ja ympäristön kylien asukkaalle. Sellainen väkijoukko oli ruokittu v. 1883 Aleksanteri III:n kruunajaistilaisuudessa. Mutta väenpaljous, jota nyt virtasi joka suunnalta juhlaan, oli paljoa suurempi. On arvioitu, että kello viiden tienoissa aamulla puolisen miljoonaa ihmistä oli sulloutunut tasangolle, jotteivät jäisi huvituksista osattomiksi.

Kodinka on laaja tasanko lähellä Moskovaa. Siellä pidetään muutamia kertoja vuodessa sotilastarkastuksia, kilpa-ajoja ja kansan huvittelutilaisuuksia. Tasanko oli varustettu kruunaustilaisuutta varten kuin maalaismarkkinoiksi. Eri suunnilla oli soittolavoja, avonaisia ulkoilmateattereja, karuselleja, tukevia pylväitä ja lavoja nuorallatanssijoille ja muille temppujentekijöille. Suurimpana vetovoimana oli "tsaarin lahja", joka oli varattu kullekin vieraalle: emaljoitu tinapikari, joka oli koristettu keisarin nimikirjaimilla ja kaksipäisellä kotkalla, palanen inkiväärileipää ja makeiskäärö. Ne oli kaikki kääritty punakeltaiseen puuvillaiseen nenäliinaan, johon oli painettu Kremlin kuva. Väkijoukon janon sammuttamiseksi oli kentällä hirveän suuri varasto olut- ja simatynnyreitä. Tasangon toisella laidalla oli korokkeita, joilta hoviväki ja ylhäiset saattoivat katsella ihmismereen. Näiden korokkeiden keskellä oli keisarillisten huvihuone, jonka korkealle parvekkeelle keisari ja hänen puolisonsa tulisivat iltapäivällä näyttäytymään kansalle ja ihailemaan sitä koristettujen ajopelien ja jättiläiskokoisten olentojen kulkuetta, jonka piti siihen aikaan kulkea tasangon poikki. Juhlan järjestäjät olivat kuitenkin tehneet tuhoisan erehdyksen.

Aikaisemmissa tilaisuuksissa "tsaarin lahjat" oli jaettu ihmisille suuren tasangon eri kohdissa, joten oli saatu vältetyksi tungos sisäänkäytävien luona. Tällä kerralla viranomaiset olivat päättäneet parantaa suunnitelmaa. Lujia suoja-aitoja rakennettiin niiden sisäänkäytävien lähettyville, jotka johtivat kapenevia kujia myöten vaijereilla varustetuille porteille. Niiden luona ihmisten oli määrä saada lahjansa erikoisten pöytien ylitse. Suunnitelma näytti hyvältä paperilla, mutta viranomaiset eivät olleet aavistaneet, millainen suunnaton tungos tuossa väenpaljoudessa syntyisi. Ne harvalukuiset poliisit ja sotaväen osastot, jotka olivat saapuvilla heti alussa, eivät kyenneet pidättämään ja pysähdyttämään ihmislauman solumista varta vasten rakennettuja solia kohti. Syntyi epäjärjestystä samalla hetkellä, jolloin ihmisiä alettiin päästää eteen päin. Pöytien takana olevat miehet lisäsivät sekaannusta alkamalla heitellä lahjakääröjä kansanjoukkoon päästäkseen niistä vapaiksi. Ihmisvirta, jota tunki takaa päin yhä kasvava kansanpaljous, tunkeutui vaijerien lävitse, särki ne ja ruhjoi lahjapöydät sekä niiden luokse johtavien solien lujat lautaseinät. Rikollisessa huolimattomuudessaan juhlan järjestäjät olivat laiminlyöneet erään hiekkakuopan täyttämisen, joka oli lähes viidenmetrin syvyinen ja kymmenen levyinen. Se alkoi sisäänkäytävien takaa ulottuen itse tasangolle vievän tien poikki. Ihmisjoukko, joka ryntäsi sisään solista, kulkeutui takaa päin tunkeutuvien painamana tuota kuilua kohti, jonka yli johtavat sillat murtuivat silmänräpäyksessä. Sadoittain, tuhansittain ihmisiä työntyi tällä tavoin kuilun partaalle. He taistelivat hurjasti vastaan pelastuakseen, mutta virta painoi heitä takaa, ja he syöksyivät syvyyteen niiden sysääminä, jotka tulivat heidän perässään ja jotka joutuivat vuorostaan seuraavalla hetkellä tuon vastustamattoman liikkeen uhreiksi. Ne, jotka putosivat, survoutuivat kuoliaaksi lukemattomien jalkojen tallaamina. Ne taas, jotka väen tungos rusensi hengiltä, eivät mahtuneet kaatumaan, vaan vainajien ruumiit pysyivät pystyssä hurjistuneen ihmislauman joukkoon pusertuneina. Tuskainen valitus kohosi rusentavasta tungoksesta samalla kuin suuria laumoja virtasi yhä lisää. Kullakin kuilulla ja kullakin maakuopalla oli oma tragediansa yleiseen onnettomuuteen haudattuna. Toisten ryhmien ja yksityisten henkilöiden onnistui pelastua; he pääsivät hoipertelemaan ulos kuilun ja suojavarustusten välistä kapeaa käytävää myöten. Heidän vaatteensa olivat repeytyneet selästä riekaleiksi, ja heidän vääristyneistä kasvoistaan tuijottivat mielipuolen silmät. Sekasortoa kesti melkein kaksi tuntia, ennen kuin poliisien, palokuntalaisten ja sotaväenosastojen, jotka oli hälyytetty paikalle, onnistui keskeyttää takaa päin tunkeutuvien puserrus ja aloittaa pelastustyö. Kuilussa oli järkyttävä näky: se oli täynnä ruumiita. Ne, jotka makasivat pohjalla, olivat pusertuneet kuoliaaksi, ja ne, jotka olivat säilyneet hengissä, olivat kauheasti ruhjoutuneet. Kaikkialla makasi maassa ruumiita, joiden kasvot olivat vääristyneet, kylkiluut taittuneet ja joista muutamat olivat survoutuneet muodottomaksi murskaksi ikäänkuin jättiläismäisessä huhmaressa rusennettuina. Mataloita työntövaunuja riennätettiin paikalle, jotta saataisiin haavoittuneet kuljetetuiksi sairaaloihin ja kuolleet viedyksi pois. Uhrien tarkkaa lukumäärää ei ole koskaan ilmoitettu. Moskovan sairaaloissa hoidettujen loukkautuneiden ja rampautuneiden lukumäärä oli tuhatsatakolmekymmentä kahdeksan, ja yksistään kuilusta korjattiin toistatuhatta ruumista. Kuolleita löydettiin kaukaisistakin paikoista, sillä ihmiset olivat hoiperrelleet eteenpäin vain luhistuakseen kasaan raittiissa ulkoilmassa. Surkea löytö tehtiin erästä käyttämättömäksi jätettyä kaivoa tarkastettaessa: siitä tavattiin yli kolmekymmentä ruumista. Kaivon peitteeksi pannut laudat olivat murtuneet väkijoukon painosta. Ruumiiden alle likistyneinä oli kaksi elävää olentoa — raivopäistä mielipuolta. Samalla aikaa kuin työntövaunut toistensa perästä vierivät pois kuljettaen haavoittuneita ja vainajia, jotka oli miten kuten peitetty öljyvaatteilla, saapui ihmisiä tasangolle yhä loppumattomina virtoina, joiden kulkua tällä kertaa ohjasivat huolellisesti jo kaukaa sotaväenosastot. Puolipäivän tienoissa oli Kodinkalle sulloutuneina ihmisiä sadointuhansin, joista useimmat eivät tietäneet mitään aamun tapauksista. Lautakojujen lippujenhoitajat tulivat rattaillaan ajaen työntövaunuja vastaan, jotka kuljettivat kaameaa kuormaansa. Aikaa oli ollut vähän, ja oli paljon ruumiita, joita ei ehditty siirtää pois. Ne kannettiin syrjään ja peitettiin oksilla ja lippuvaatteilla, jottei yleisö näkisi niitä. Kun keisari astui huvirakennuksensa parvekkeelle ja tervehti kansaa, ruumiita oli peitettyinä vain noin sadan metrin päässä hänestä. Nikolain lähellä seisovat näkivät, että hän oli kuolonkalpea ja kovin järkkynyt, mutta suunnaton kansanpaljous, joka kajahdutti hänelle suosionhuutoja tasangolla seisten, ei voinut nähdä sitä eikä myöskään, kuinka hänen rinnallaan seisova keisarinna repi pitsinenäliinansa kappaleiksi koettaessaan hermostuksissaan olla luhistumatta maahan. Niin syntyi tarina Nikolain ja Aleksandran tunteettomuudesta. Voimme olla varmoja siitä, että he eivät tietäneet, kuinka suuri onnettomuus oli ollut. Viranomaiset tekivät kaikkensa salatakseen sen heiltä ja suojellakseen suuriruhtinas Sergeitä, joka oli Moskovan kenraalikuvernöörinä vastuussa ihmisten turvallisuudesta. Valitettavasti Kodinkan onnettomuuden tutkimuksia hoidettiin sillä tavoin, että saatiin suojelluksi korkeassa asemassa olevat syylliset. Vain alempia rangaistiin. Saman päivän iltana keisari ja keisarinna olivat läsnä loistavassa juhlassa, jonka oli heidän kunniakseen järjestänyt Montebellon kreivi. Ranskan lähettiläs. Tunnelma oli siellä synkän raskas. Mutta kirkkaasti valaistujen ikkunoiden takana seisovat moskovalaiset mutisivat: "Njemka tanssii. Mitä hän välittää, hän on tottunut hautajaisiin!" Tämä osoittaa, millainen vaara voi aiheutua epäinhimillisten hovitapojen raudanlujista vaatimuksista, ne kun saattavat uhrinsa sellaiseen asemaan, että heitä voidaan syyttää tunteettomuudesta tavallisten kuolevaisten kärsimyksiä kohtaan. Muistamme Nikolain maininneen päiväkirjassaan, että torvisoittokunta soitteli lounaan aikana samalla kuin hänen kuolevalle isälleen suoritettiin viimeinen voitelu. Poika oli järkkynyt, mutta ei voinut mitään.

Millaista iloa Nikolai ja Alix tunsivatkaan palatessaan kruunajaisten loistavien juhlallisuuksien jälkeen suhteellisen yksinkertaiseen elämäänsä Tsarskoje Seloon! Heidän yksityisasuntonsa oli lumottu linna, johon he vetäytyivät hovihenkilöiden ja palatsin viranomaisten laumoja pakoon. Muutamien uskottujen henkipalvelijoiden sallittiin tulla pyhäkköön, mutta keisarinnan kamaripalvelijoitakin oli kielletty näyttäytymästä hänen makuuhuoneessansa, ennen kuin hän itse oli pannut pukeutumisen alulle ja ottanut aamutakin ylleen. Sinipunerva huone, joka oli saanut nimensä siitä, että sen sisustus oli soinnutettu tähän suosittuun väriin, oli se kammio, johon Nikolai pakeni työhuoneestaan, jossa hän otti vastaan ministerinsä ja kenraalinsa ja jossa hän uurasteli ahkerasti paksuja valtion asiapaperipinkkoja lukien. Puolisot istuivat yhdessä lukien, kirjoittaen kirjeitä ja varsinkin puhellen, sillä Alixille kerrottiin kaikki, mitä Nikolailla oli mielessä. Heidän pikku lapsensa toi huoneeseen sen englantilainen hoitajatar, ja sitten loruiltiin ja leperreltiin yleismaailmallisella lasten kielellä. Kävely- ja ajeluretkillä käytiin keisarillisten asuntoja ympäröivissä kauniissa puistoissa.