I. KUVA

Eräässä vanhassa talossa Rue de Richelieun varrella Parisissa on pieni ravintola. Paikka on tosiasiassa niitä mutkikkaita käytäviä, jotka entisaikaan veivät taempana Rue de Montpensier'n varrella olevaan Palais-Royaliin. Se on niin kapea, että tavanomainen sohva ja sen edessä oleva pikku pöytien rivi on järjestetty yhdelle seinustalle, kun taas vastapäistä seinää koristaa pitkä kuvastin. Sisäänkäytävän lähellä on ravintolapöytä ja sen takana Madame mustassa silkkipuvussaan, jonka kaula ja hihansuut on koristettu turkiksilla. Lattiassa hänen lähellään on pimeä aukko, josta tulee ruoan hajua: siitä päästään kellariin, jossa on patojen ja pannujen keskellä Monsieurin valtakunta. Koko paikka on ajan mustuttama ja patinoima ja täynnä herkullisia tuoksuja, varsinkin milloin pieni tarjoilija hoippuu aukosta ylös vateineen. Monsieur on mestari ammatissaan. Rasvaisessa nutussaan hän nousee kapeita portaita pistäytyäkseen tervehtimässä vieraitaan. He sanovat hänelle, että hänen coq au vininsä on ihanaa, parasta mitä he ovat koskaan maistaneet.

Eräänä pimeänä tammikuun iltana 1927 muuan mies poikkesi tuohon ravintolaan. Hän oli kuljeskellut kapeita katuja, ja nyt oli liian myöhäistä palata hotelliin ja pukeutua päivälliselle. Hän tahtoi syödä rauhassa tuossa pikku ravintolassa, jossa hän oli ollut ennenkin. Ravintolapöydän takana istuva Madame hymyili mielihyvästä nähdessään tämän herrasmiehen taas olevan Parisissa. Pieni tarjoilija veti esiin pöydän komealla heilahduksella ja auttoi päällystakin vieraan yltä. Tyytyväisyydestä huoahtaen muukalainen istahti viininpunaiselle sohvalle. Pian hänen edessään oli viinipikari, ja alhaalta kuului metallin kilinää, joka ilmaisi Monsieurin olevan ahkerassa puuhassa. Paikka oli oikeastaan aivan tyhjä: sen illan ainoa toinen vieras oli muuan mies, joka istui pöydän ääressä kaukana vastasaapuneen vieraan paikasta. Tuo mies oli ilmeisesti jo syönyt päivällisensä, sillä hänen edessään oli kahvikannu ja liköörilasi. Kaikki olivat ääneti. Madame istui liikahtamatta paikallaan, tarjoilija oli sukeltanut alas mustasta aukosta, eikä kadulla ollut lainkaan liikennettä. Hyvää ateriaa odotellessaan vieras nautti rauhallisesta ympäristöstä. Hän asettui mukavaan asentoon, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat teokseen, jota hän kirjoitti: se oli suloisen naisen elämäkerta, jonka traagillinen kohtalo liittyi salaperäisellä tavalla rotusalaisuuksiin ja jonka kauniiden piirteiden takana piili pirullinen hahmo.

Mikään ei häirinnyt hiljaisuutta tuossa pienessä huoneessa; vihertävän harmaata usvaa oli tunkeutunut sisään, ja harvojen sähköpallojen valo paistoi himmeänkeltaisena sen lävitse. Toinen vieras istui hievahtamatta nojaten sohvan selustaan. Hän näytti nukkuvan, ja sumun lävitse hänen kasvonsa näyttivät vaaleanvihreältä naamarilta. Oli tuollainen kaamea hetki, jolloin ihmisolennot ovat tuntemattoman kynnyksellä. Mieli on hermostuneen virkeä, ja pelonsekainen kylmä väristys ennustaa uskomattomien asioiden lähestymistä. Sellainen tunne valtasi minut tuona outona yönä ravintolassa, sillä minä olin tuo mies.

Minut valtasi äkkiä tunne, että lähelläni oli kaksi silmää: kaksi suunnatonta silmää, jotka olivat sisältä päin valaistut. Ne katselivat minua vastapäisestä kuvastimesta; sen lasi oli liuennut harmaanvihreään usvaan, ja edessäni oli rajaton avaruus täynnä kaasumaisessa tilassa olevaa ainetta. Siitä nuo silmät lähenivät minua. Olivatko ne ihmisen silmät? Silmäterät olivat tavattoman suuret ja näyttivät laajenevan. Niitä ikäänkuin kehysti jonkinlainen valorengas. Olinko nähnyt ne ennen? Ne olivat syvät kuin vihreä meri ja läpitunkevat kuin tulikuuma piikki, ja niihin oli vaikea katsoa tuntematta kauhua. Leimuava liekki välähteli silmämunissa, ja silmien ilme oli synkkä. Kuvastimen usva oheni, saatoin erottaa kasvot: ne olivat keltaiset, vahamaiset, tylyt. Kauhuni kasvoi. Noiden liikkumattomien kasvojen silmät kääntyivät ylös päin, niin ettei näkynyt muuta kuin valkuaisten kellahtava norsunluun väri. Siinä oli kuolemaa! Käteni ojentuivat tuskaiseen puolustusasentoon. Pöydällä oleva saviruukku kaatui kyljelleen. Siitä alkoi valua viinivirta, minkä jälkeen ruukku kierähti lattialle. Tämä haihdutti kauhun. Kuvastimesta näin palavien pallojen loistavan himmeänkeltaisina sumun lävitse. Katselin ympärilleni. Madame oli kääntynyt minuun päin ja pudisti päätään kohteliaan moittivasti. Toisen pöydän ääressä istuva mies liikahti kuin syvästä unesta heräten. Katseemme osuivat yhteen. Tuijottaen häntä suoraan kasvoihin virkoin koneellisesti:

"Tunnen teidät".

Hän vastasi yksinkertaisesti:

"Niin, tietysti".

Sitten tosiaankin muistin, kuka hän oli. Hän oli taiteellinen valokuvaaja, jonka työhuone Moskovassa oli ollut kuuluisa muotokuviensa oivallisuudesta. Ajatukseni kiitivät salaman nopeasti, ja samassa käsitin, kenen silmät olin nähnyt. Eräässä tilaisuudessa ne olivat noin palavina tuijottaneet minuun, mutta olin unohtanut sen. Nyt muistini palasi voimakkaana aaltona. Ne silmät olivat Rasputinin.

Valokuvaaja ja minä rupesimme juttelemaan. En maininnut hänelle, minkä oudon näyn olin juuri nähnyt, vaan puhelin aivan tavallisista asioista. Hän kertoi minulle tarinansa: kodin tuhoutuminen, rehellisen työn hedelmät yhdellä iskulla mennyttä, taistelu sortoa, julmuutta ja nälkää vastaan, sitten pako. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin, ja maanpakolainen oli jo alkanut jatkaa entistä ammattiaan Parisissa. Lupasin käydä hänen luonaan seuraavana aamuna. Olinkin hyvin halukas tapaamaan hänet uudelleen siinä toivossa, että saisin päivänvalossa järkevän selvityksen niihin outoihin tapauksiin, jotka olin juuri joutunut näkemään.

Löysin valokuvaajan seuraavana päivänä syrjäisestä esikaupungista, jossa hänellä oli jonkinlainen työhuone. Puhelimme taas entisistä ajoista. Hän oli ollut hyvin tunnettu, ja monet etevät miehet ja kauniit naiset, jotka tekivät Venäjän seuraelämän niin loistavaksi ja viehättäväksi, olivat olleet hänen asiakkaitaan.

"Noita entisiä aikoja ajatellessani", hän virkkoi, "muistan, että minulla on jossakin muutamia levyjä — muutoin kokoelmani jäi kaikkineen sinne".

"Näyttäkäähän ne minulle. Ne ovat varmasti mielenkiintoisia!"

"Olkoon menneeksi! En ole itse katsellut niitä kertaakaan sen jälkeen, kun pääsin pakoon, enkä tosiaankaan tiedä, miksi olen kuljettanut niitä mukanani koko tämän ajan".

Vähän aikaa etsittyään valokuvaaja löysi levyt vanhasta pahvilaatikosta ja piteli niitä varovasti yksitellen valoa vasten. Kahdessa ensimmäisessä oli kauniiden, ilmeisestikin yläluokkaan kuuluvien naisten kuvat, mutta vallankumouksen kauheat tapaukset olivat niin vieneet muistimme, ettemme — valokuvaaja enkä minä — voineet tuntea heitä.

Kolmannessa levyssä näin sitten samat silmät, jotka olivat edellisenä iltana ravintolassa ilmestyneet näkyviini. Siinä oli Rasputin, sama mies, joka oli salaperäisellä voimallaan hallinnut onnetonta keisarinna Aleksandraa ja hänen välityksellään keisari Nikolaita muuttuen siten Venäjän herraksi eräänä sen historian ratkaisevana hetkenä. "Jumalan mies", mutta todellisuudessa saatanallisten voimien välikappale.

"Nytpä muistankin", valokuvaaja sanoi, "kuinka tämä kuva otettiin. Se tapahtui toukokuussa 1916. Rasputinin toi valokuvaamooni eräs tuttavani. Hänen astuessaan huoneeseen ajattelin: 'Hänhän on vain halpa talonpoika!' Sitten näin hänen silmänsä, jotka olivat teräksenharmaat ja syvällä kuopissaan. Niissä oli jotakin raskasta. Niiden katse aiheutti aivan kuin ruumiillisen puristuksen, ja oli mahdotonta katsoa niihin kauankaan. En ole koskaan nähnyt sentapaisia silmiä. Rasputin oli hyvällä päällä, nauroi ja laski leikkiä. Hän sanoi tarvitsevansa valokuvat keisarinnaa varten, mutta vaati itsepäisesti, että hänet oli valokuvattava myöskin yhdessä sen naisen kanssa, joka oli tuonut hänet luokseni. Rouva teki minulle merkin, ja minä olin napsauttavinani sulkijaa. Kun Rasputin murhattiin, hänen valokuvansa putosi työhuoneeni seinältä, ja lasi meni rikki. Se oli tietysti vain sattuma. Siivooja tunnusti jälkeenpäin käsitelleensä sitä varomattomasti pölyä pyyhkiessään, mutta omituista se joka tapauksessa oli".

Näin kummallisella tavalla haltuuni joutunut valokuva on tuossa edessäni. Rasputin katselee puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien alitse. Venäläinen musikka, jolla on pitkä tukka ja hoitamaton parta, mutta millaiset kasvot, aivan täynnä juovia ja kohoumia, pahkuroita ja kuoppia! Hän leikkii partakarvoillaan totunnaiseen tapaansa. Käsi on muhkurainen, täynnä kesytöntä voimaa, ja sormet voisivat olla petolinnun kynnet. Hänellä on yllään tavallinen talonpojan mekko, mutta hänellä se on hienoimmasta verasta ja kirjailtu runsaasti silkillä. Synkkä hahmo: hämmästyttävän kansan salaperäisenä tuotteena hän tuli rannattomasta tyhjyydestä, uursi pahan uransa ja haihtui veriseen usvaan. Hänellä ei ollut ollenkaan sivistystä, ja oppiakin hän oli saanut anivähän, mutta sittenkin hän pääsi hämmästyttävällä tavalla tunkeutumaan asioiden ytimeen terävillä henkisillä kyvyillään, joita emme voi ymmärtää. Vaikka hän olikin ruumiillisesti vastenmielisen ja hiomattoman näköinen, hänessä oli omituinen viehätysvoima, joka teki hänet rakkaaksi monelle ihmiselle ja kohotti hänet muutamien herraksi. Niin turmeltunut kuin hän olikin elämäntavoiltaan ja niin peittelemättä kuin hän viettikin irstasta elämäänsä, hänellä oli kuitenkin vaikutusvaltaa henkilöihin, joilla oli ylevät periaatteet ja herkkä omatunto. Vaikkei Rasputin osannut kunnolla kirjoittaa ja vaikkei hän ollut ikänään lukenut yhtään ainoaa kirjaa ja jutteli pelkkää hölynpölyä, hänen sanansa saattoivat välistä olla taitavia ja ilmaista niin suurta tärkeiden asioiden ymmärtämistä, ettei moni korkeasti oppinut ja kehittynyt henkilö pysty sellaiseen. Rasputin oli altis ottamaan lahjuksia ja turhamainen, mutta sittenkin hän joskus kieltäytyi tekemästä mitään oman etunsa vuoksi, ja hän saattoi käsittää kerrassaan salaperäisellä tavalla ihmisten todelliset vaikuttimet. Hän piti hyvästä ruoasta, viinistä ja naisista, ja sittenkin hänen luonteessaan oli jotakin askeettista. Jumalan mies vai saatanan välikappale? Mitä enemmän tutkimme tätä hämmästyttävää ihmisolentoa, sitä selvemmin huomaamme siinä aineksia, joiden pitäisi johdonmukaisesti ajatellen kumota toisensa, mutta jotka ovat sattuneet jotenkin pysymään voimassa rinnatusten. Jos Rasputin on kansallisten luonteenpiirteiden ainoalaatuisen yhtymisen tulos, niin voimme sanoa, että Venäjän kansan kohtaloksi tuli luoda hänessä mahtavin hävittävä voima, mitä maailma on koskaan nähnyt — Leniniä lukuunottamatta. Rasputin ja Lenin olivat kumpikin omalla alallaan tuhoojia. He saivat kumpikin toiminnallaan aikaan sen, että vallankumous muodostui Venäjällä niin erikoislaatuiseksi.