II. SAMMUMATON RAKKAUS

Jos ihmisillä olisi rohkeutta puhua aina totta, saataisiin huomata paljoa useampien valtiollisten henkilöiden menestymisen ja epäonnistumisen aiheutuvan naisten sekaantumisesta asioihin. Me varomme tekopyhästi keskustelemasta sukupuolen vaikutuksesta politiikkaan, ja kuitenkin se on hyvin voimakas tekijä elämässä. Yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuvat, mutta sukupuolien välinen vetovoima säilyttää tehonsa varsinkin silloin, kun siihen on liittynyt sellainen sielujen sukulaisuus, joka tuo huulillemme taikasanan "rakkaus". Politiikassa ei rakkauden rakentavaa voimaa voita mikään muu kuin sen tuhoamiskyky.

Venäjän vallankumouksen täytyi tapahtua, mutta se muoto, johon se pukeutui, oli tulos erään miehen ja erään naisen rakkaudesta, nimittäin viimeisen keisarin Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandran, joka oli Alix, kuningatar Viktorian rakkain lapsenlapsi. Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä vaikutuksesta, joka Aleksandralla oli Nikolaihin: he selittävät sen johtuneen tämän naisen suuremmasta tahdonvoimasta. Todellinen asianlaita on niin, että Nikolai oli sellaisen intohimon orja, jonka alkulähteenä oli ruumiillinen vetovoima. Tämä tunne muuttui sitten syväksi rakkaudeksi ja pysyi vireillä naisen suurenmoisen alttiuden vaikutuksesta. Aleksandran tahto auttoi häntä turvaamaan rakkaudella valloittamansa aseman. Yksinvaltiaana Nikolai saattoi olla mitätön — molemminpuolisen ja iäti nuoren rakkauden jalokiven omistajana hän oli kadehdittava.

Venäjälle oli onnettomuudeksi, että Aleksandra oli niin hämmästyttävästi tyypillinen kasvatuksen tulos. Näemme hänessä saman jäykkyyden, kankeuden, muusta maailmasta eristymisen ja perheihanteeseen kiintymisen, joihin olemme tutustuneet kuningatar Viktorian elämäkerroissa. Ennen kaikkea eli keisarinna Aleksandrassa sama sammumaton rakkaus puolisoaan kohtaan. Tämä tärkeä luonteenpiirre on, jos mahdollista, vielä huomattavampi keisarinnassa kuin kuningattaressa. Aleksandran rakkaudesta Nikolaita kohtaan tuli hänen elämänsä vallitseva intohimo. Hän oli kiihkeästi kiintynyt onnettomaan poikaansa, mikä vaikutti sen, että hän tuotti Venäjälle suuren vahingon. Mutta lopullinen murhenäytelmä todisti hänen rakastaneen Nikolaita eniten. Kun bolshevikkikomissaari tahtoi erottaa keisarin hänen pojastaan, makasi viimeksimainittu verenvuotokohtauksen vallassa. Aleksandra seurasi mieluummin miestään kuin jäi poikansa luokse. Hänen rakkautensa on oikea selitys siihen, että hänellä oli niin suuri vaikutus Nikolaihin ja puolison välityksellä valtion asioihin. Keisarinna Aleksandran — murheen morsiamen — tarina on kertomus hänen rakkaudestaan ja ennen kaikkea juuri rakkaustarina. Sen voimme todeta hänen ja hänen miehensä kirjeistä, heidän päiväkirjoistaan ja heidän perhepiirinsä kertomuksista.[1] Vallankumous on luonut peittelemättömän julkisuuden valon Nikolain ja Aleksandran kirjevaihtoon. Bolshevikit ovat julkaisseet heidän kirjeensä todistaakseen, kuinka pikkumaisia heidän viimeiset yksinvaltiaansa olivat ja kuinka suuressa vastuussa he olivat Venäjän onnettomuuksista. Mutta tämän saman aineiston avulla voimme sommitella kokoon tarinan inhimillisistä suhteista, jotka aiheutuvat ylevästä tunteesta ja todistavat, ettei kruunu voi suojella kohtalon ylivoimaiselta painolta.

Huhtikuun 8:ntena [2] 1915 keisarinna Aleksandra kirjoitti Nikolaille, joka oli rintamalla:

Tsarskoje Selo.

Oma rakkakin mieheni!

Hellät rukoukseni ja kiitolliset ajatukseni, täynnä syvintä rakkautta, viipyvät luonasi tänä rakkaana vuosipäivänä. Kuinka vuodet kuluvatkaan! Jo yksikolmatta vuotta! Tiedäthän, että olen säilyttänyt sen harmaan "prinsessapuvun", joka minulla oli ylläni tuona aamuna? Ja aion kiinnittää rintaani sinulta saamani rakkaan neulan. Hyväinen aika, kuinka paljon olemmekaan yhdessä kokeneet näinä vuosina — raskaita koettelemuksia kaikkialla, mutta kotona pesässämme kirkasta päivänpaistetta!

Oma vanha vaimosi.

Kirjoittaessaan Aleksandralle samana päivänä päämajasta Nikolai sanoo:

Verraton armaani!

Lämpimimmät, rakkaat kiitokset herttaisesta kirjeestäsi, joka oli täynnä helliä sanoja, sekä molemmista sähkösanomistasi! Minäkin ajattelen sinua tänä yhdentenäkolmatta vuosipäivänä. Toivotan sinulle terveyttä ja kaikkea, mitä voi toivottaa syvästi rakastava sydän, ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, uskollisuudestasi, ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä monina avioelämämme vuosina.

Tämän päivän ilma tuo mieleeni sen päivän Koburgissa. Kuinka surullista, ettemme ole yhdessä! Kukaan ei muistanut, että tämä on kihlauspäivämme — omituista, kuinka ihmiset unohtavat nopeasti. Mutta heillehän tämä päivä ei merkitse mitään!

Iäti miehesi Nicky.

Yksikolmatta vuotta aikaisemmin Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa Koburgissa [3] ollessaan:

"Ihmeellinen, unohtumaton päivä elämässäni. Tänään on minun ja rakkaan Alixin kihlauspäivä".[4]

Venäläisten pääsiäisenä, huhtikuun 8 p:nä 1916, Nikolai oli taas poissa kotoa, ja Aleksandra kirjoitti:

Tsarskoje Selo.

Kristus on ylösnoussut!

Oma armas Nicky rakkaani!

Tänä kihlauspäivänämme kaikki hellimmät ajatukseni ovat sinun luonasi ja täyttävät sydämeni rajattomalla kiitollisuudella siitä suuresta rakkaudesta ja onnellisuudesta, jota olen saanut sinulta aina siitä muistorikkaasta päivästä lähtien kaksikolmatta vuotta sitten. Auttakoon Jumala minua korvaamaan satakertaisesti kaiken sydämellisyytesi!

Niin, epäilenpä tosiaankin, ettei ole toista niin onnellista vaimoa kuin minä. Millaista rakkautta, uskollisuutta ja kiintymystä oletkaan osoittanut minulle näinä pitkinä onnen ja surun vuosina. Kaikki tuska, epävarmuus ja kärsimys on tullut hyvin palkituksi sillä, mitä olen saanut sinulta, kallis sulhaseni ja mieheni. Nykyjään näkee harvoin tällaisia avioliittoja. Ihmeellinen kärsivällisyytesi ja anteeksiantavaisuutesi ovat sanoin kuvailemattomat — voin vain polvillani rukoilla kaikkivaltiasta Jumalaa siunaamaan ja palkitsemaan sinua kaikesta. Hän yksin sen voi. Kiitos, armaani, ja tunne kaipaukseni syleilyysi ja saada uudelleen elää meidän ihanat kihlauspäivämme, jotka toivat joka päivä uusia rakkauden ja ilon merkkejä. Sitä rakasta rintaneulaa käytän tänään! Muistan vielä harmaan pukusi ja sen suloisen tuoksun Koburgin linnan ikkunan ääressä! Kuinka elävästi muistankaan kaikki! Nuo suloiset suudelmat, joista olin uneksinut ja joita olin kaivannut niin monia vuosia ja joita en luullut koskaan saavani. Sinähän tiedät, että uskolla ja uskonnolla on nyt, samoin kuin silloinkin, suuri osuus minun elämässäni. En voi ottaa niitä keveästi, ja kun teen päätökseni, se pitää ikuisesti paikkansa. Samoin on rakkauteni ja kiintymykseni laita. Liian suuri sydän, joka kuluttaa minut loppuun…

Nämä sanat paljastavat keisarinnan luonteen. Nikolain kirje, joka tuli matkalla vastatusten tämän Aleksandran kirjeen kanssa, kuuluu seuraavasti:

Hellästi rakastettuni!

Minun täytyy aloittaa tämän päivän kirje muistuttamalla, mitä tapahtui kaksikolmatta vuotta sitten. Muistaakseni oli Koburgissa konsertti, ja baijerilainen soittokunta soitti. Alfred eno [5] parka oli uninen päivällisen jälkeen ja pudotti alinomaa keppinsä, niin että kumahteli vain. Muistatko? Viime vuonnakin me olimme tänä päivänä erossa. Se oli juuri ennen Galitsiassa käyntiä…

Aleksandran edellä mainitussa kirjeessä on lause: "Rakastan sinua, Sininen Poikani,[6] yksineljättä vuotta, ja olen sinun — kaksikolmatta vuotta".

Tämä on huomattava siitä syystä, että Nikolain päiväkirjassa näemme joulukuun 21 p:n kohdalla 1891 seuraavat lauseet:

Illalla äiti,[7] Aprak [8] ja minä keskustelimme seurapiirien nuorten avioelämästä nykypäivinä. Tämä keskustelu kosketti vastustamattomasti herkkää kieltä sielussani. Se kosketti sitä ihannetta ja toivoa, jotka eivät jätä minua hetkeksikään… Tahtoisin puolisokseni Hessenin Alicen. Olen rakastanut häntä kauan, mutta voimakkaammin ja hellemmin vuodesta 1889 lähtien, jolloin hän vietti Pietarissa kuusi viikkoa. Olen vastustanut tätä intohimoa pitkän aikaa. Koetin uskotella itselleni, että tämän toiveen toteutuminen oli mahdoton, mutta siitä pitäen kun Eddy [9] vetäytyi syrjään tai sai rukkaset, ei Alicen ja minun välillä ole mitään muuta estettä eikä kuilua kuin uskontokysymys. Mitään muuta estettä ei ole. Olen aivan varma siitä, että tunteemme ovat molemminpuoliset. Kaikki on Jumalan kädessä. Hänen armoonsa minä luotan…

Sitten löydämme Nikolain päiväkirjasta liikuttavan vahvistuksen yksineljättä vuotta kestäneestä rakkaudesta, josta Aleksandra mainitsee. Tämä vie meidät takaisin siihen aikaan, jolloin Aleksandra oli kaksitoistavuotias tyttö ja Nikolai seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen. Lähellä Pietaria olevan Pietarhovin palatsin puistossa italialaisessa huvimajassa saattoi nähdä aivan vallankumoukseen asti ikkunan, jonka ruutuun oli timantilla piirretty molempien rakastuneiden nimikirjaimet ja vuosiluku 1884. Rakkaus oli huomaamatta vallannut heidät ja sulkenut heidät tuoksuvaan syleilyynsä. Edellä esitetyt seikat todistavat, että heidän molemminpuolinen tunteensa muuttui voimakkaaksi intohimoksi, joka kesti vuosien koetusajan. Heidän kirjeissään on lisätodistuksia — lapsellisen yksinkertaisia lauseita, joita ei ole tarkoitettu vieraan silmän nähtäväksi, saati sitten vierasten keskustelun aiheeksi — jotka osoittavat, että vielä kahdenkymmenen vuoden avio-onnen jälkeen ruumiillinen vetovoima pysyi kaikkivaltiaana tekijänä heidän välillään. Tälle pohjalle voi rakentaa kertomuksen tarvitsematta turvautua monimutkaisiin johtopäätöksiin. Se ei suinkaan lisää hallitsijasuvun kunniaa, mutta se puolustaa sellaisen ylevämielisen naisen mainetta, jonka kohtaloksi tuli elää traagillisena aikana, jota hän ei voinut ymmärtää, ja sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ymmärtäneet häntä. Venäläiset vihasivat häntä ja pitivät häntä onnettomuuksiensa alkujuurena. Tämä ei saa hämmästyttää meitä, sillä hänen omat sukulaisensakaan eivät kyenneet käsittämään hänen todellista luonnettaan.

Syysk. 6 p:nä 1915 suuriruhtinas Andrei Vladimirovitsh mainitsee päiväkirjassaan [10] eräästä vierailusta, jonka keisarinna Aleksandra teki hänen äitinsä suuriruhtinatar Maria Pavlovnan (Miechen-tädin) luokse. Hän huomauttaa, että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Aleksandra oli tullut yksityiselle käynnille ilman miestään. Kauhuissaan siitä, miten asiat kehittyivät rintamalla ja itse Venäjällä, hän kerrankin avasi sydämensä.

Suuriruhtinas huomauttaa:

Tämä vaihe meidän sukumme elämässä on tärkeä, koska se auttoi meitä ymmärtämään Alixia. Hänen elämäänsä meidän keskuudessamme on verhonnut salaperäisyyden ilmakehä. Harson takana Alixin persoonallisuus pysyi arvoituksena. Kukaan ei todella tuntenut häntä, kukaan ei ymmärtänyt häntä, mistä syystä ihmiset arvailivat tai kuvittelivat asioita, jotka aikaa myöten sulautuivat erilaisiksi tarinoiksi. Oli vaikeaa päästä selville totuudesta… Keskustelumme Alixin kanssa ei tietystikään voi saattaa ennalleen sellaista, mikä on mennyt hukkaan kahdenkymmenen vuoden aikana… Mutta me olemme nähneet hänet uudessa valossa. Ymmärrämme, että monet tarinat eivät ole totta, ja että hän on oikealla tiellä. Ilmeisestikin hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta, ja hän kävi äidin luona, koska hänen mielensä oli vallannut ylivoimainen halu avata sydämensä jollekulle, edes osittain.

Tästä samasta käynnistä kertoo Aleksandra Nikolaille kirjeessään syyskuun kolmantena päivänä seuraavasti:

Olga, Tatjana [11] ja minä olimme teellä Miechenin luona… Puhelimme paljon, ja he olivat asioista juuri sitä mieltä kuin pitääkin. Heitäkin suututti ihmisten pelko ja raukkamaisuus sekä se, ettei kukaan tahdo ottaa vastuuta hartioilleen.

Ujo naisraukka, harvoinpa hän saattoi sanoa kenenkään olleen samaa mieltä kanssaan! Hänen oli niin vaikeaa paljastaa ajatuksiaan kenellekään muulle kuin lähimmille ystävilleen, joita hänellä oli vähän. Hän luotti siihen, että hänen puolisonsa suojelisi häntä pahalta maailmalta. Nikolai oli hänen harhaileva ritarinsa. Kun hän oli poissa, tunsi Aleksandra olevansa hylätty, tajusi sen kylmän vihan ja tuomitsevaisuuden, jonka voittamiseen hänen voimansa eivät riittäneet. Niin laajalle on levinnyt tuomitseva arvostelu keisarinna Aleksandrasta, että harvat ovat uskaltaneet puolustaa hänen muistoaan ja pitää hänen hyveitään niin arvokkaina kuin ne ansaitsevat. Jos koskaan on historiassa kohtalo käyttänyt viatonta henkilöä tuhon välikappaleena, niin ainakin Aleksandraa. Hän oli henkisen ja ruumiillisen perinnöllisyyden uhri. Ylhäisten sukujen taipumus solmia avioliittoja keskenään vaikuttaa sen, että perinnöllisyydellä on heidän elämässään suurempi osuus kuin ylimalkaan tavallisten kuolevaisten keskuudessa. Tämä vaikutus kasvaa polvi polvelta. Perimiensä henkisten ja siveellisten piirteiden lisäksi Aleksandra oli saanut erään ruumiillisen perinnön, jonka kohtalokasta vaikutusta Venäjän asioihin ei voi arvioida liian suureksi. Tarkoitamme "verenvuototautia", sitä salaperäistä sairautta, joka vaivaa joidenkin sukujen miespuolisia jäseniä ja siirtyy seuraavaan sukupolveen naisten välityksellä, vaikka nämä itse ovatkin ulkonaisesti terveitä.

V. 1574 Ranskan kuningas Kaarle IX, joka oli vasta kahdenkymmenen ikäinen, kuoli Parisin Louvressa kauheaan tautiin: verta tihkui hänen hikihuokosistaan, eikä mikään suuren lääkärin Ambroise Parén koettamista keinoista voinut pysähdyttää kuolettavaa vuotoa. Niin kuoli viimeinen Valois, ensimmäinen kuninkaalliseen sukuun kuuluva historian tuntema hemofilian uhri. Tälle taudille on tunnusmerkillistä se ominaisuus, ettei potilaan veri kykene hyytymään. Pieni haava tai hierouma saattaa aiheuttaa kuolettavan vuodon. Sysäys voi saada aikaan sisäisen verenvuodon, jota seuraa tulehdus ja kiduttavat tuskat. Aleksandran eno Leopold [12] oli tämän sairauden uhri. Hänen kärsimyksiään kuvailee järkyttävästi kirjeissään hänen sisarensa Alice,[15] joka oli naimisissa Hessenin prinssin Ludvigin kanssa ja tulevan keisarinnan äiti. Yksi Aleksandran veljistä [14] poti samaa tautia. Ja Aleksandran ainoaa poikaa tsarevitsh Alekseita, Romanovin suvun viimeistä jälkeläistä suorassa polvessa, vaivasi sama sairaus. Se saattoi Aleksandran Rasputinin, "Jumalan miehen", turmiollisen vaikutuksen alaiseksi, sen miehen, joka "pysähdytti verenvuodon taikavoimalla" ja suuresti joudutti vallankumousta.