XIX. UHRI

Heittäessään Nikolain ja Aleksandran ruumiit tuleen ja kaataessaan sitten sekoitetun tuhkan alas kaivoksen aukosta murhamiehet eivät voineet aavistaa täyttävänsä uhriensa hartaan toiveen.

"Ei enää lainkaan eroa! Vihdoinkin yhdistetyt, liitetyt toisiimme elinkaudeksi, ja kun tämä elämä on lopussa, tapaamme taas toisessa maailmassa pysyäksemme yhdessä ikuisesti".

Nämä sanat Aleksandra kirjoitti miehensä päiväkirjaan heidän kuherruskuukautensa aikana. Hän olisi sanonut samaa kuolinpäivänään. Jos hänen olisi annettu valita, hän olisi mieluummin kuollut rakastettunsa kanssa ja joutunut hänen kerallaan nimettömään hautaan kuin jäänyt eloon hänen jälkeensä ja maannut yksin upeassa haudassa. Hänen elämänsä oli tosiaankin suuripiirteinen ja arvollinen jatkumaan maallisten siteiden katkettua. Kuolema ei häntä kauhistuttanut. Vallankumouksen aikana hän virkkoi:

"En voi ymmärtää, kuinka kukaan pelkää kuolemaa. Olen aina pitänyt kuolemaa hyvänä ystävänä, suurena lepona".

Hänen murhaajansa eivät ymmärtäneet, kuinka olisivat parhaiten osanneet olla julmia. Jos he olisivat sen ymmärtäneet, olisivat he jättäneet Alixin henkiin… Maailma on väittänyt, ja monet ovat yhä edelleenkin sitä mieltä, että keisarinnan ajatukset olivat keskittyneet valtiolliseen valtaan, että hän tyydyttääkseen kunnianhimoaan näissä asioissa oli valmis uhraamaan perheensäkin. Hänen tekemänsä virheet ovat niin räikeästi silmiinpistävät ja niiden tulokset ovat olleet niin onnettomat, että on vaikea sanoa sanaakaan hänen puolustuksekseen. Toivomme kuitenkin, että tämä teos osaltaan haihduttaa hänen kunnianhimostaan vallitsevia harhaluuloja. Nikolain palatessa vallasta luopuneena hänen puolisonsa näki itsevaltiuden, loistavan pilvilinnansa, luhistuneena ja maahan hajoitettuna. Olisi ollut luonnollista, että hän olisi vaikeroinut menetystä ja syytellyt. Mutta sen sijaan hän nimitti Nikolaita "sankarikseen" ja vakuutti hänelle, ettei keisari, vaan rakastaja, puoliso ja isä oli hänen hellän rakkautensa kohteena.

Alixin valtiollinen kunnianhimo oli vain sen hänen toiveensa hedelmä, että saisi nähdä Nikolain siirtyvän historiaan suurena yksinvaltiaana. Valtionasiat eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään, elleivät ne olisi olleet niin tärkeänä osana hänen puolisonsa elämässä. Juuri Nikolai itse veti hänet aktiiviseen yhteistyöhön kanssaan valtionasioiden hoidossa. Alix ei olisi koskaan yrittänyt itse käydä käsiksi hallitushommiin, ellei hän olisi huomannut ratkaisevalla hetkellä Nikolain heikkoutta. Alixia ei ohjannut kunnianhimo, vaan velvollisuudentunne puolisoaan ja poikaansa kohtaan. Hänen yrityksensä itsevaltiuden pelastamiseksi epäonnistui. Se joudutti lopullista luhistumista. Keisarinnan ihanteet olivat väärät, hänen menettelytapansa niinikään väärät. Jo eläessään hän sai rangaistuksekseen häneen tähtääviä kauheita syytöksiä, joita ei saatu vaiennetuiksi. Mutta Venäjällä ei ole oikeutta pitää itseään Alixin uhrina. Viimeksimainittu päin vastoin oli Venäjän uhri.

Kuningatar Viktorian tyttärentyttären kohtalon muovaili kaksi miestä: Nikolai ja Rasputin. Molemmat olivat tyypillisiä Venäjän tuotteita. Epäonnistunut keisari oli sellaisen hallitusmuodon hedelmä, joka sortaessaan kansan tahtoa ja omaatuntoa huononsi myöskin vallanpitäjien siveellistä ryhtiä. Mitä johtoa saattoi Nikolailta saada? Koska Alix rakasti häntä, koska rakasti häntä niin suuresti, hän ihannoi häntä ja vajosi hänen henkiselle tasolleen, jossa perinnäiset käsitykset veivät voiton järjestä ja ennakkoluulot johdonmukaisista päätelmistä. Alixin isoisä oli prinssipuoliso, joka oli todellinen valtiomies, ja isoäiti kuningatar Viktoria, joka ymmärsi velvollisuuksien ja oikeuksien oikean tasapainon, mutta hänestä itsestään tuli sellaisen miehen vaimo, joka oli vakuutettu arvonimensä jumalallisesta alkuperästä eikä ollut lainkaan poliitikko, saati sitten oikea valtiomies. Ison-Britannian prinsessan Alicen, jolle Strauss oli omistanut teoksensa Voltairen elämä, tytär joutui naimisiin sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä vankila oli filosofeille sopivin paikka. Alix omaksui Nikolain mielipiteet, ja — niinkuin usein käy — lahjakas oppilas pääsi opettajansa tasalle, veipä vielä voitonkin hänestä. Aleksanteri II:n aikaisten uudistusten jälkeen seuraavan sukupolven Romanovit olivat vaipuneet alemmaksi ja palanneet vaivattomaan kaavaan: itsevaltius, oikeaoppisuus ja kansallisuus, joka salli heidän vastustaa kansanvaltaisuuden vaatimuksia. Alix omaksui tämän kaavan haltioituneesti. Hän uskoi, että itsevaltius, jonka peruskirjana oli taivaan kanssa tehty sopimus, oli jumalallista alkuperää ja ainoa Venäjälle sopiva hallitusmuoto. Se sopimus oli tehty oikeauskoisen kirkon kanssa, joka edusti Jumalaa maan päällä. Tällä tavoin itsevaltius ja oikeaoppisuus tunkeutuivat toinen toisensa lävitse muodostaen kokonaisuuden. Siitä syystä keisarinnan mielestä oikeaoppiset eivät voineet olla tasavaltalaisia. Ainoa kansallisuus, johon oikeat venäläiset saattoivat kuulua, oli se ainoa, joka hyväksyi itsevaltiuden ja noudatti oikeauskoisuutta. Näiden harhapäätelmien valitettavan seurauksen olemme nähneet. Mutta todellinen onnettomuuden aiheuttaja oli Rasputinin vaikutus.

Rasputinin, samoin kuin Tolstoin ja Leninin, henkinen alkuperä on löydettävissä siitä venäläisen slaavin kummallisesta ominaisuudesta, että hänellä on hyvin voimakas halu asettua vastustamaan vakiintunutta arvovaltaa, olipa sitten kysymyksessä kirkon, hallituksen tai yhteiskunnan arvovalta. Tällainen vastarinta ei tavallisesti kehity ainaista, purevina moitteina ilmenevää tyytymättömyyttä pitemmälle, vaan pysyy aisoissaan, koska venäläisille on yhtä tyypillistä vastahakoisuus siirtyä sanoista toimintaan. Välistä kuitenkin vastustuksen henki raivaa tieltään kaikki esteet ja hekumoi hurjassa hävitysvimmassa. Venäjän bolshevismi on ennen kaikkea hävittävä ilmiö, ja jälkimaailma muistaa Leninin varmasti kaiken olevaisen tuhoojana. Sillä vaikka hän väitti olevansa rakentaja, ei hän saanut salatuksi sitä tosiasiaa, että hän koetti hävittää oikein tieteellisesti. Tolstoikin oli hävittäjä, ellei ota huomioon hänen kirjallista neroaan ja henkilökohtaista hyvyyttään. Hän kävi olemassaolevien yhteiskunnallisten olosuhteiden kimppuun erittäin menestyksellisesti. Mutta hänen suosittelemaansa vastarinnattomuuden oppia voi tuskin sanoa rakentavaksi. Venäläinen runoilija kehoitti maanmiehiään rakentamaan järkiperäisesti ikuisuutta varten. Tolstoilla ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi nähnyt kaikki rakennukset maan tasalle hajoitettuina; hän olisi mielellään antanut auran kulkea kaiken ylitse. Rasputin oli hävittäjä. Hän järkytti yhteiskunnan siveellisiä perustuksia, ja hänen turmiollinen valtansa oli siitä syystä vielä suurempi, kun hän toimi vaistomaisesti, pirullisten vaikuttimien yllyttämänä. Keisarinna oli hänen tiedoton aseensa ja kuvitteli rakentavansa lujasti tulevaisuuden varalle. Tämä oli traagillinen asia, mutta koko hänen elämänsä Venäjällä oli ollut murhenäytelmää siitä päivästä lähtien, jolloin hän saapui morsiamena rakastamansa miehen luokse. Traagillinen kohtalo piteli häntä tiukasti otteessaan. Ei siis kumma, että hän oli valmis toivottamaan kuoleman tervetulleeksi vapauttajaksi…

Onnellisemmissa olosuhteissa hän olisi ollut viehättävä ja rakastettava olento. Välistä hänen herttaisuutensa ilmeni epäedullisissakin olosuhteissa. Emme malta olla mielihyväksemme kertomatta seuraavaa tarinaa, joka valaisee tarkoitustamme. Vallankumouksen riehuessa pahimmillaan, kun ei mitään tietoja saatu keisarista ja kun kapinallisia sotilaita kerääntyi palatsin ympärille, muuan keisarinnalle uskollinen ylhäisönnainen tarjoutui nukkumaan leposohvalla hänen makuuhuoneensa lähellä. Keräillen lakanoita ja villapeitteitä tämä rouva alkoi valmistaa vuodettaan. Keisarinna tuli sisään yöpuvussaan, jonka ylle hän oli vain vetänyt aamunutun. Pitkä tukka valui hänen selkäänsä raskaana palmikkona; hän näytti tyttömäiseltä, mutta hänen kasvonsa todistivat tällaisen käsityksen vääräksi, niin kalpeat ne olivat, niin ylimaalliset, niin liikuttavat. Hän katseli kömpelöä vuodevaatteiden röykkiötä, ja hellä, ilkamoiva hymy pehmitti äkkiä, hänen tiukkapiirteiset huulensa: "Te hienoston naiset ette osaa olla käytännöllisiä. Tyttönä ollessani isoäitini, kuningatar Viktoria, näytti minulle, kuinka vuode on valmistettava. Opetan sen nyt teille". Keisarinna parka, vankeutensa ikävinä päivinä hän varmaankin usein palasi ajatuksissaan nuoruutensa Grannyn luokse.

Leninin hallitsijasuvun neuvostotsaarit eivät tunteneet oloaan Kremlissä turvalliseksi, ennen kuin olivat surmanneet kukistamansa sukuhaaran viimeisen edustajan. Tyranni syö tyrannin. Mutta kansanvalta ei tunne Jekaterinburgin murhia kohtaan ainoastaan inhoa, vaan katkeraa mielipahaakin. Sillä tulevan taantumuksen kylvö on kylvetty. Bolshevikkimielettömyyden kautta monarkismi on saanut marttyyrinsä.