ROJUVAJASSA.

Kerran oikku ahtaan ajan teki mulle pientä pilaa: makuusuojaksi soi vajan: muualla ei ollut tilaa.

Aika armas toki, kesä, tyyntä tuohikaton alla. Mietin, mukiin menee pesä, harvempi on harakalla.

Tyytyväisnä tyynnyin kojuun, venyin olkipatjain päällä, katsoin kaikenlaiseen rojuun, silmänruokaa riitti täällä.

Tuolla tuohikontti, merta, kalapytty, pyydys, nuotta. Noita vaari käytti kerta; ukko elänyt ei suotta.

Mieleen muistuu miesi hyvä, Tarut monet mulle antoi. Katse kulman alla syvä, kalakojettaan kun kantoi.

Rantaan juoksin jälillänsä. Pimetessä tehtiin tulta. Vaari paikkas’ pyydystänsä, länsi hehkui kuni kulta.

— Nurkkaa nakerteli hiiri, katkes multa muistokuvat. Narahdellen naukui viiri. Aatoksella omat luvat:

siirtyy tuohon sekä tähän sattuu kaluun kaikenmoiseen. Romut elpyi elämähän, muistot yhtyi yhteen, toiseen.

Katson lapsuuskätkyttäni. Tuossa ajoin erään illan, alkumatkaa elämäni, oksanpäillä pirtinsillan.

Äiti lauloi lapsenvirttä, tähdet himmehinä hiilui. katse siirtyy seinähirttä pitkin. Mikä kirkas kiilui?

Vaskihelaa näytti valjaat Mikonpäivän mieleen johti. Keltakoivut puolipaljaat aamu hallaisena hohti.

Ensi kerran kirkkotiellä ajoin isän kera. Poikki kankaan kanervaisen siellä repo rullihäntä loikki.

Ruumislauta, tuokin täällä. Siinä venyi viime vainaa. Aavistus käy aivon päällä: samaa puuta saan mä painaa

hiihdettyä loppuun ladun. Mielikuvat kuni aaveet astuu päähän elonkadun. Eelleen hiljaa hiipii haaveet.

— Naapur’-vaari virttä laulaa, vakavana seisoo väki. Nyt ne arkun kantta naulaa. Pellon takaa kukkuu käki.

Joukko kaikki kiittää miestään, miehet, naiset hyvää haastaa. »Viime virsta meni tiestään!» Syyt’ ei sysiä, ei raastaa.

Kuka kuivaa kyyneltänsä, kysyn, kaipuun vuoksi nyyhkii? Moni meistä silmiänsä joka tuulen tullen pyyhkii.

Kalmistohon kaunihisti jäikö kumpu kukkaniekka, vaiko valkea vain risti, päivänpaahtelema hiekka?

Arvaa en. — Vaan äityeni laskemassa jos on lasta tuutuun, kukan kummulleni katkoo vaikka katajasta.

Siunaten tuon hiljaa heittää, kuni vaatteen kehdon yli, milloin pienokaistaan peittää. Hän ei huonointakaan hyli.

— Katselen kuin kaidepuulta Manan virran vierimistä. Tuntune ei tuolla tuulta, kysyne en: mihin — mistä?

Haukkui yössä vanha Vahti! Havahduin jo haaveistani. Tuntui suonen tyyni tahti käsivartta koittaissani.

Silloin keksin pienen pilan: parempaan ken kaihoo majaan, maailmassa tapaa tilan, — vertaan tuon vain törkyvajaan.

Purret siellä soljuu kiviin. Tahto taittuu, ponsi puuttuu. Joskus silleen romuriviin itse ihminenkin muuttuu.