Yosemite.

— Tässä, — sanoi ajurimme, — on Innostuskukkula ja nyt voimme nähdä Yosemite-laakson. Nyt olemme Sierra Nevadan sydämmessä, 4,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, ladyt ja gentlemannit. Vuoret ympärillämme ovat noin 4,000 jalkaa korkeita. Sanotaan Jumalan mestarityöksi. Maailman ihanin paikka. Alpit lasten leluja Yosemiten rinnalla.

Väsyneet hevoset seisahtuivat kuullessaan hänen pitkäveteisen, yksitoikkoisen opas-äänensä, joka kertoi samaa liioitteluansa 365 kertaa vuodessa. Hän työnsi niskaansa leveän, kirjaillun meksikolaisen hattunsa, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja jatkoi: — oikealla on El Capitan 7,000 jalkaa, Katsokaa honkaa tuolla vuoren-onkalossa! Se on 120 jalkaa pitkä ja näyttää pieneltä pensaalta... No sanokaas, eikö Kalifornia ole ihmemaa?

Hän näytti niin ylpeältä, kun olisi mainittu maa vast'ikään lähtenyt valmiina hänen omista käsistään. Kukin meistä koetti katsella, minkä vaan ehti, eikä kukaan vastannut. Yosemitelaakso, jokaisen kalifornialaisen ylpeyden esine, aukeni eteemme, loistellen päivänpaisteessa voitonhymyllä vastaten katseeseemme. Puolen toista päivää olimme istuneet omnibusvaunuissa yhteen ahdattuina kuin pönttöön pakatut sillit. Säälimättömät vuoritiet olivat ruhjoneet jok'ainoan luun ruumiissa, kasvot olivat maalatut hienolla pölyllä, poskia ja silmiä poltti kuin tulessa. Jokainen pikainen pelastuksen toivo olisi ollut vankeudessamme tervetullut. Mutta tällaista maallista paratiisia emme tienneet odottaakkaan. Tämä voitti vaateliaimmankin odotukset ja hurmaava todellisuus korvasi kärsimyksemme.

Yläpuolellamme kaarteli Kalifornian kirkkaansininen taivas, jolla Heinäkuussa et näe pilviä etkä sumua. Alapuolellamme hymyili laakso sypressi- ja kuusipuineen, joiden siniviheriälle värille jättiläishonkien tuiman tumma vihannuus ja pahkuraiset, punaisenruskeat rungot olivat arvokkaana vastakohtana. Mercedjoki luikerteli vuoren rinteitä alas helmeillen, loristen ja lörpötellen, päivän säteiden tanssiessa sen iloisilla aaltoloilla. Aurinko paistoi tulisena päidemme päällä, sillä oli juuri sydänpäivä, mutta se loi samalla vuorten kukkuloille hurmaavan pehmeitä siniharmaita varjojaan. Oikealla kutoi Morsiushunnun vedenputous keveitä utu- ja vaahtoharsojaan graniittipaasiloille. Vasemmalla, 1,500 jalkaa laakson pinnan yläpuolella kohisi Yosemiteputous.

— Tämä mahtaa olla maailman ihanin paikka, — huudahti ihastuksesta huoaten eräs matkakumppaneista, muuan Kansasista tullut viaton nais-opettaja, joka tähän asti ei ollut nähnyt mainitun valtion maissipeltoja kauniimpia näköaloja.

Ajuri hymyili tyytyväisenä, hevoset saivat kehotusmassahduksen ja äskeinen, ihana unikuva katosi silmistämme. Mutta se tuli uudestaan näkyviin. Laakson toisessa päässä olevaan hotelliin ajettaessa saa matkustaja nähdä yhä uusia näköaloja, joista toinen aina tuntuu toistaan ihanammalta. Luulee tulevansa niin lähelle vuoria, että niiden läheisyys alkaa ahdistaa, mutta kirkas ilma pettää ja matka onkin kolme kertaa pitempi kuin se näyttää olevan. Laakso on 10 englannin penikulmaa pitkä ja pian saimme kokea, että monta, monta väsynyttä askelta oli tarpeen, ennenkun ehdimme noille vuorille, joita nyt luulimme ulottuvamme käsillä koskettamaan.

Jo kaksi tuntia tulomme jälkeen hajosi seurueemme, huvimatkoja tekemään, kuin akanat tuuleen. Tyynen meren rannalla olevien kylpypaikkojen jälkeen on Yosemite Kalifornian matkailijoiden suosituin päämaali. Nytkin olivat majatalot täysi ja joka paikassa näkyi ratsain tai jalkasin kulkevia matkailijoita. Kaikki olivat ahavoittuneita, iloisia ja kaikkia peitti oikea kalifornialainen pöly, jota ei voi sanoin kuvata, sen voi vaan tuntea nenässään, kielellään, ruumiillaan.

Koetimme saada itseämme niin puhtaiksi, kuin ulosmeno-innossamme ehdimme, ja lähdimme sitten liikkeelle, — kolme amatsoonia matkahatut päässä ja sauvat käsissä. Laaksossa lepäeli vieno sinervä auer, mutta korkeimmat tunturien huiput kimaltelivat hohtavan valkeina iltapäiväauringon paisteessa. Suuntasimme tiemme Puoli-Kirkko-nimisen vuoren itäistä rinnettä pitkin Vernalin ja Nevadan putouksille. Yosemite (lue: Josemiti) on indiaanilainen sana ja merkitsee "iso harmaa karhu". Tämä syrjäinen laakso jylhine, metsäisine vuoren-onkaloineen oli kauvan aikaa karhujen ja indiaanien lempipaikka. Jokaisen järven, joen ja vuorenhuipun nimi on alkuaan ollut indiaanien antama ja joka askeleella tapasimme täällä vanhoja muistoja ja taruja, mutta ne hukkuvat surkean nopeasti paikkaa vallitsevan nykyajan arkihyörinään.

Kansan suussa kulkevista taruista mainittakoon seuraavat: Morsiushunnun vedenputouksen vieressä poimi indiaanityttö kukkia. Veden henki rakastui häneen, astui ulos vaahtovaltakunnastaan ja heitti immen yli helmistä välkkyvän vesivaippansa, valiten hänet siten morsiamekseen. Impi hukkui, ja lohduttomana huokailee henki suruaan, kutoen lemmittynsä morsiushuntua. — Toinen on tämänlainen: — Laakson Jumalatar-nimiselle vuorelle astui eräänä päivänä enkeli taivaasta. Yosemiten hengen valtasi niin tulinen rakkaus, että hän laiminlöi valtakuntansa hallitsemisen. Mutta taivaallinen vieras kieltäytyi rupeamasta hänen omakseen ja katosi. Silloin luopui Yosemiten henki hallitsijaoikeudestaan, särki valtikkansa ja lähti ulos maailmaan, sen melskeessä unohtaakseen armaansa. Mutta jokaisen Yosemitea kaunistavan kukkasen, joka hopea-aaltosen, jokaisen humisevan puun hän loi, niillä soristaakseen laaksonsa taivaan tytärtä luokseen houkuttelemaan.

Monesta nimestäkin huomaa vielä, että indiaanit ne alkuaan ovat keksineet: "laakson päällikkö", "indiaanilapsen kehdon varjostin", "ilkeän tuulen henki", y.m.s.

Me kiipesimme muulien jaloilla käytäväksi kelpaavaa vuoripolkua ylöspäin. Rinteillä kasvoi runsaasti villiä karviaismarjoja, joita pensasten pitkät oksat suojelivat meidän ahnaudeltamme. Tammet, sypressit ja pähkynäpehkot soivat meille paikka paikoin varjoa. Villiä kirsikoita, seljapuunmarjoja, mustia vattuja sekä vaaraimia tapasimme joka askeleella. Eukalyptus ja minttu levittivät väkevää, huumaavaa tuoksuaan ympärilleen. Täällä tuli vastaamme sievillä, nyökkypäisillä aaseilla ratsastavia, hymyileviä naisia. Tuolla livahti sisilisko kivistössä; tuolla raksutteli orava pähkynäpehkossa. Tuonnempana meitä tervehti kohteliaasti pitkällä pyssyllä ja sääryksillä varustettu metsästäjä.

Ah!... Vernalinputous! 300 jalkaa korkean, ruosteenkarvaisen kallioseinän yli riippuva hopeaharso.

Putouksesta levisi taaja vihmasade, sen alla me kapusimme eteenpäin, jättäen aasien tien ja painuen ihmisiä varten raivatulle polulle. Se oli niin kapea, että toisinaan saimme kulkea vuorenhalkeamaa pitkin. Ylöspäin äkkijyrkkä, alapuolellamme ammotti huimaava kuilu. Tuskin uskalsimme puhua, jotta kieli ei kallistuisi kuilun puolelle ja riistäisi meiltä tasapainoa. Jopa pääsimme lepopaikalle: syvään vuorenvinkaloon, niin likelle putousta, että sen kuohut näyttivät syöksyvän päällitsemme. Luonnon muodostaman holvikaaren aukossa näimme aivan kuin puitteissa vaahtoiset, helmeilevät vesijoukot ja samalla neljä eri taivaankaarta niiden yläpuolella. Tikapuita myöten pääsimme noin 50 astinta kiipeämällä putouksen niskan tasalle ja sieltä näimme tuonnempana "Nevadan" syöksyvän raivoten niitä kallioita alaspäin, jotka olivat "Pilvien leposija"-nimisen jättiläisvuoren juurena. Tunnin kävelyllä pääsimme sen partaalle. Saimme seurata Mercedjokea, joka tässä kirkkaina, kimaltelevina aaltoina ja pieninä koskina juoksee kovan graniittikentän yli. "Nevada" on sisartaan, "Vernalia", kahta kertaa korkeampi ja molemmat kilpailevat keskenään kauneudellaan. Kesäiseen aikaan ei kummassakaan ole ylen runsaasti vettä, mutta siksi paljon on molemmissa, että ihastuksella niitä katselee. Yksinäinen majatalo on ihan putouksen juurella. Mahtava Glacierpoint katselee toisella puolella vedenhenkien vihaista temmellystä; toisella puolen kohoovat "Vapaudenlakin" ja "mr. Broderick'in" jyrkkäpiirteiset huiput taivasta kohden.

Paluumatkalla, asteltuamme sekä ihmisten että aasien kuljettavaksi määrättyä polkua, liittyi meihin kaksi pitkäsääristä ja ilosilmäistä meksikolaista nuorta herraa. He jättivät hevosensa oppaan, punakan, käheä-äänisen, kankeilla viiksillä koristetun ukon haltuun ja auttivat meitä alas kiipeämään. Yosemitessa arvelevat kaikki matkailijat olevansa samaa perhettä ja satunnaisesti toisiaan tapaavat ihmiset ryhtyvät heti vilkkaaseen, avomieliseen keskusteluun, neuvoja saadaan ja annetaan hevosista, oppaista, majataloista ja katsottavista paikoista, kerrotaan seikkailuja ja matkakaskuja. Niissä on tavallisesti "the honest John" (rehellinen John) päähenkilönä. John on pieni, takkuinen, tekopyhästi silmäilevä aasi, laajalle kuulu siitä kavalasta tavasta, jolla se heittää seljästään ratsastajansa.

Neljä tuntia kuljeskeltuamme, tulimme takaisin majataloon; liika väsymys ei estänyt meitä huomispäivää varten uusia matkasuunnitteluja luomasta. Olimme käyneet 8 englannin penikulmaa ja nousseet noin 1,500 jalkaa ylöspäin. Kaksi meistä, Missourista kotoisin olevia tasamaan tyttöjä kumpikin, olivat mielestään tehneet jättiläistöitä; majatalon isännän hymyilevät onnittelut he ottivat iloisina ja tyytyväisinä vastaan.

Toisena aamuna olimme jo varhain matkalla "the Glacierpointille", Yosemiten kuuluisimmalle kohdalle. Taivas oli pilvetön ja niin olivat meidän kevytmieliset matkailijasydämmemmekin. Ainoa huolenhattara oli niissä pelko eväs-ateriamme kohtalosta. Muutamat ratsain kulkevat naiset olivat ottaneet sen mukaansa ja luvanneet jättää sen Glacierpointille, mutta sieluissamme asui synkkä epäluulo sekä heidän rehellisyyttään että muistoansa vastaan. Ja ruoka on, niinkuin tiedetään, tärkeä asia matkailijan elämässä. Oli miten oli, matka oli kuitenkin hurmaava. Aamuauringon säteet tanssielivat laaksossa; ympärillämme kohoeli, goottilaisten kirkontornien näköisinä, siroina, hentopiirteisinä, keveinä vuoret Vartija, Kirkonhuippu ja Kolme veljestä. Tyyninä, muita mahtavampina seisoivat El Capitan laakson suulla ja Vartijakirkko etelässä. Joka askeleella aukesi eteemme uusia näköaloja, uutta, armasta ihanuutta ja kiitollinen ihastus kohotti rintaa kevyessä, väräjävässä aamuilmassa. Kirkkokallio oli niin hämmästyttävästi kirkon näköinen lukemattomine tornineen, että seisahtui kummastelemaan, oliko se yksin luonnon tekoa.

Polku, hiekkainen tie, joka kapeimmilta kohdiltaan oli 1 jalkaa, leveimmiltä 2 kyynärää leveä, vei ylöspäin huimaavia, käärmemäisiä mutkia myöten, kiertäen vuorta aivan kuin rihma sokuritoppua. Paikottain näimme kuusi kierrosta alapuolellamme. Oli niin kuuma, että olisi voinut paistaa porsaita hiekassa. Puita ei ollut; polun vieressä kasvoi vaan punarunkoista mansannitapensasta, joka ulottui olkapäidemme tasalle. Aarniometsien jättiläisiä, joista Yosemite on kuulu, kasvoi kyllä rinteillä, mutta ei niin likellä polkua, että olisimme niistä varjoa saaneet. Väsyneet jalkamme vaativat tuon tuostakin levähdystä ja jokaisen lorisevan lähteen luona joimme virkistystä vanhasta sardiinilaatikosta — Yosemiten yleisimmästä juoma-astiasta. Kerran heittäysimme ihan oikoseksemme keskelle tietä, menehtymäisillämme kun olimme, mutta läheisimmästä käänteestä kuuluva melu meidät kiskasi taas jalkeille. Hämmästynyt aasiparka siellä tuijotteli meihin, kauhu lempeissä kasvoissaan; ojennetuin kauloin kurkisteli ajajakin myttyjensä yli meitä.

Viisi tuntia kuljettuamme, pääsimme Lumitalon majataloon, Grlacierpointin huipulle, 7,200 jalkaa meren yläpuolelle. Mikä korvaus kärsimyksillemme! Päivänpaisteessa loistelivat vuortenhuiput ihanana seppeleenä; ikuinen lumi niiden ohimoita vilvotteli. Ja kuinka monta hurmaavaa eri vivahdusta noissa väreissä ympärillämme, tuolla kirkkaissa, vaaleanruskeissa vuorivirroissa, hopeavaahtoisissa putouksissa, tumman viheriöissä hongistoissa, vienosti vihertävissä hedelmäpuissa! Yosemitella on oma ihanuutensa. Yksinäinen, surumielinen ja satumainen, aivan kuin huokaus indiaanin autioista erämaista, keskellä sivistyksen puuhaavaa arkielämää. Kaikki, mitä Kalifornialla vielä on aarniometsäinsä runoudesta tallella, sen tapaat Yosemitessa. Keskellä raitaisiin vaatteisiin puettuja, nykyaikaisia matkailijoita, yli majatalon pehmeiden mattojen ja ranskalaisten ruokien, telefoonin ja sähkölennättimen välillä puhaltelee vielä tuulahdus siitä ajasta, jolloin puna-ihoinen kiiluvin silmin ja hengitystään pidättäen, äänettömänä hiipi joen rantaa pitkin vihollistansa vaanimaan; jolloin harmaa karhu möristen haki suojapaikkaa vuorten vinkaloissa ja kotka oli lorisevien purojen ainoana kalastajana...

Todellisuus tempasi meidät kovakouraisesti uinailujen maasta. Eväästämme ei ollut säilynyt muuta kuin kaksi pölyistä voileipää ja särkynyt muna. Nälkäisin silmin katselimme ravintolaa, joka nukkitalon näköisenä pilkotti syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa.

Alasmeno kävi nopeasti kuin tanssi ja ravintolaan tulimme niin nälkäisinä, että saimme syödä koko ruokalistan ruoat lävitse tullaksemme ravituiksi.

Kolme päivää Yosemitessa oleskeltuamme, lähdimme ikävöiden tästä paratiisista. Ensin kävimme kuitenkin katsomassa "Jättipuiden lehto"-nimistä metsänpalstaa, johon aarniometsä on jättänyt noin 600 edustajaansa, mahtavia, läpimitaten noin 28-33 jalkaa paksuja havupuita (n.s. kuusiseetereitä). Useimmilla niistä on oma nimensä: Lincoln, Grant, Andy Johnson, Uskollinen aviopari, Harmaa jättiläinen, Kolme sisarusta y.m. "Wawona" on isoimman nimi; sen läpi kulkee omnibus aivan kuin mahtavasta portista. Vaikka aukko varta vasten on puuhun hakattu, elää puu yhtä virkeänä kuin muutkin. Meidän siellä ollessamme — kaikkiaan meitä oli noin 40 iloista matkailijaa — rakensi eräs nuori pari tuota hätää rauhantuomarin edessä avioliiton. Matkailijoista olivat eräs neiti ja herra todistajina. Morsian näytti 25 vuotiaalta, mutta oli ollut (tällä tapaa) naituna jo neljä kertaa. Koko temppu tapahtui tyynesti ilman melua ja menoja jättiläispuiden varjossa.

Semmoinen on Kalifornia. Aarniometsää ja uusimman uutukaista tekokehitystä tapaat siellä toisiinsa liitettyinä joka paikassa.