Indianapolissa.

Uuden Englannin jätettyämme, matkustimme etelään päin Indianan valtioon. Sen nimi on erehdyttävä. Ehdottomasti luulee nimestä päättäen koko valtiota erämaaksi, jossa asuu vaan indiaaneja ja omituisia sekarotuja. Yhtä erehdyttävä on vieraalle asukasten nimitys "the Indianians", kunnes hän tottuu huomaamaan, että ameriikkalaiset valtion nimeen lisäämällä päätteen "an" tai "ian", muodostavat siitä valtion asukkaille nimen. (Kansasian, Missourian, Californian j.n.e.)

Indiana, "sukankutojienvaltio",[29] on viljava tasanko ja asukkaita siinä on noin 2 miljoonaa. Sen halki matkustaessaan näkee vaan oivallisia jättiläispeltoja ja niittyjä, toisinaan vilahtelee pienten metsikköjen takaa päilyvä joen tai järven pinta. Orjasodan aikana oli valtio jakaantunut kahteen eri puolueeseen, joista toinen liittyi "pohjaan" toinen "etelään". Siten voi sattua että saman suvun, niin vieläpä toisinaan, että saman perheenkin miehet taistelivat vastakkaisissa armeijoissa. Ihmeellisen nopeasti ovat sodan haavat menneet umpeen, mutta vielä kuulee Indianassa usein pilapuheita sen "pohjoisesta" ja "eteläisestä" puolueesta.

Täällä ollaan niin lähellä entisiä kasvatusmaa- ja orjiaomistavia-valtioita, että mustien halveksiminen vielä on vallalla. Vaikka eivät lait enää estä neekerejä pääsemästä kouluihin tai valtionvirkoihin, saavat he kuitenkin tuhannella tavalla tuntea rotuvihaa ja halveksimista. Usein kuulimme sanottavan: — ja noiden elukkojen takia (verrattoman halveksivalla äänellä lausuttu) tuhannet meidän parhaimmista miehistä vuotivat vertaan. — Kummallista on, että rotuviha ulottuu mulatteihin ja kvadrooneihin, joiden ihonväri ei suinkaan ole tummempi kuin meksikolaisten ja joilla tuntuu olevan neekeristä jäljellä ainoastaan sointuva ääni ja notkeat liikkeet.

Pääkaupungissa Indianapolissa on 75,000 asukasta ja 11 lämpöasteen (Celsius) keskilämpö. Siksi täällä, niinkuin yleensä Lännessä, näkeekin värittömän, karhean ihon ja valkeat hiukset sekä nuorilla, terveillä tytöillä että reippailla työväenluokkaan kuuluvilla vaimoilla.

Me tulimme kaupunkiin lämpöisen vuoden-ajan alkaessa ja tapasimme siellä tuiman ja kestävän kuumuuden, jota riitti 2 viikkoa herkeämättä. Lämpömittari näytti aina 38 tai 40 pykälän lämmintä. Kuumat makuuhuoneet eivät ehtineet jäähtyä sen lyhyen viileämmän hetken aikana, joka auringonlaskua seurasi, ja nukkumisesta ei tullut mitään. Vaikka jo kl. 6 aikana aamulla otimme kylmän kylvyn, oli kuumuus jo kl. 1/2 8, jolloin aamiaiselle oli mentävä, hervassut kaikki voimat.

Ainoa päivän-aika, jolloin kelpasi elää, oli 1/2 9 ja 11 väli illalla. Silloin pyrki joka perhe portaalleen; siellä tapasit pienet ja suuret. Herrat istuivat paitahihasillaan portaiden ylimmällä astimella ja kastelivat ruohokenttää pitkästä vesijohdon-letkusta. Toisinaan lähettivät vallattoman vesitervehdyksen naapurinsa puolelle ja saivat vastaukseksi naurua ja parahduksia naisilta, jotka tähän aikaan päivästä olivat valkeissa muslimi- tai koruompeleisissa pikeekangaspuvuissa. Välin ohjattiin suihku huuhtomaan niiden lauhkeiden muulien päitä, jotka kadulla vetivät raitiovaunuja. Moni, jolla oli runsaat vesivarat, huuhteli jo 8 aikaan koko pihamaan, verannan, portaat ja talon ulkoseinän, erittäinkin jos se oli kivestä. Se viilensi ilman, niin että heti auringon laskettua voi oleskella ulkona.

Koko päivän kuului joka paikassa katumelun lomasta juoksevan veden hiljaista lorinaa. Se lähti soodavesi-suihkukaivoista, joita oli joka apteekissa. Ilman niitä Indianapolilaiset tuskin voisivat elääkkään. Vanhoja ja nuoria, likaisia työmiehiä, hienoja naisia, ajuria ja katupoikia puikahteli yhtämittaa sisään, jokainen laski lanttinsa pöydälle ja sai lasinsa täyteen kihisevää vettä, joko hedelmänmehulla tai jäähyytelöllä lisättynä. "Moxie" on myös lempijuomaa; se on hyvin vaahtoavaa ja mallasmakuista, mutta ei juovuta. Harvassa maassa on niin monenlaisia virvoitusjuomia kuin valtameren-takaisessa tasavallassa. Tulee päästään pyörälle, kun pitäisi valita joku juoma niistä monista, joiden nimet pitkissä listoissa riippuvat myymäpöydän yläpuolella.

Iltasin riennettiin joukoissa vesimyymälöihin. Sitten kuljeksittiin hämärässä pitkin katuja, jotka oikeimmin ovat vaahtera- ja katolpapuu-käytäviä. Jälkimmäisten kukista lähtee huumaava tuoksu. Heti kun hämärä tuli, valaisi kaupunkia vihtamainen mahtava liekki. Se oli n.s. luonnollista kaasua, jota hiljan oli keksitty kaupungin läheisyydessä suunnattomat määrät. Kaupungin valoliekki paloi äskenperustetun Luonnollisen Kaasuyhtiön konttoorin edessä.

Kuumuus ei kuitenkaan ollut huomattavana haittana kaupunkilaisten puuhille. Päivällis- eli lunchtunnin aikana sydänpäivällä olivat kadut tosin uneliaat ja tyhjän näköiset, mutta muina aikoina vallitsi niillä sama hätäinen, toimekas liike kuin muuallakin siinä maassa. Kaupunki on varakas ja ylpeilee jo mahtavilla puotiloilla sekä ylhäisten kaupunginosalla, jossa neekeripalvelijoita, parihevosia ja hopealla silattuja vaunuja pidetään jokapäiväisen leivän laskuun kuuluvina. Hienoissa huoneissa kestittävät siellä mukavat, komeapukuiset rouvat ystävättäriänsä. Siellä silkki sihisee, jalokivet kimaltelevat ja komeus ja loisto häikäisee silmiä. Yksinkertaisemmissa piireissä, yliopiston ja koulujen opettajien perheissä elellään luontevammin. Naapurit pistäytyvät toistensa luokse milloin tahansa, ajavat yhdessä ulos kaupungista pienissä kaksipyöräisissä, yhden hevosen vetämissä vaunuissa ja käyvät toistensa luona vieraisilla; leivokset ja virvoitusjuomat ovat tällaisissa kesteissä ainoat tarjottavat.

Indianapolilla on komeasti sisustettu kaupungin- ja raatihuone (state house) rakennettu vuonna 1882. Siellä on kauniita pilaria vaaleanpunaisesta graniitista, hienoja kattomaalauksia ja suuri kirjasto. Yhdessä huoneessa riippuvat kaikkien valtion kuvernöörien kuvat komeine kehyksineen. Jokaisella Yhdysvaltain valtiolla on tällainen hallitustalo pääkaupungissaan. Siinä pitää valtion senaatti istuntojansa, siellä yhtyvät Washingtonin yhteiseen kongressiin valitut edusmiehet neuvotteluihin. Tämä talo on tavallisesti valtion ylpeilemisen esine ja sen sisustamiseen tuhlataan suuria summia. Se on tietysti auki jokaiselle ja sen kirjasto on jokaisen käytettävänä. Sen saliloissa tapaa kansaa jos jonkinlaista: pieniä poikia paukkukaramellit käsissä, miehiä, jotka roiskahuttelevat tupakkisylkiä portaisiin, koulutyttöjä, matkailijoita, ylioppilaita ja silkkiin puettuja naisia.

Me oleskelimme kaupungissa vähää ennen republikaanien vaalikokousta Chicagossa. Kun näiden molempien kaupunkien välillä on hyvin lyhyt matka, ja Harrison, yksi silloisista etevimmistä ehdokkaista, asui Indianapolissa, oli kaupunki kuohuksissaan. Joka ilta pidettiin valtiollisia kokouksia ja mielenosotus-kulkuja, puotiloissa ja liikepaikkojen akkunoissa riippui kehotuksia ja muotokuvia. Yhtenä iltana oli kaupungin poikaklubilla juhlakulku ehdokkaansa hyväksi. Monen naisen rintaneulasta tuijotteli jonkun ehdokkaan kuva. Eräänä iltana tuli siihen perheeseen, jossa olimme vieraana, erään sanomalehden lähetysmies ja pyysi puhutella talon isäntää. Hänet oli muuan Chicagon lehti pannut hankkimaan meidän isännältä, joka oli kaupungin kirjallisen klubin sihteeri, tämän klubin pöytäkirjoja neljä vuotta takaperin pidetyistä kokouksista. Harrisonin vastustajat olivat kuulleet huhuttavan, että hän niihin aikoihin mainitussa klubissa muka oli pitänyt esitelmän kiinalaiskysymyksestä ja silloin selittänyt vastustavansa kaikkia siirtolaistulvan ehkäisemiseksi ehdotettuja pakkokeinoja. Tahdottiin saada asiasta varmoja todistuksia, jotta sitten saataisiin Harrison Kaliforniassa ja muissa kiinalaistulvasta kärsivissä valtioissa ehdokkaana kelpaamattomaksi. Chicagon lehden pahaksi onneksi oli isäntämme gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, ja kieltäysi klubin sääntöjä vastaan ilmaisemasta sen pöytäkirjoja.

Kaikki se huomio, jota vaalikiihotus ei ollut ehtinyt niellä, uhrattiin muuten koulujen päättämisjuhlille, jotka olivat juuri näihin aikoihin. Nämä juhlat ovat kaikkialla oikeita kansanjuhlia. Me kävimme Indianapolissa kahden koulun päättäjäisissä. Koulun suureen juhlasaliin oli kokoontunut useampia satoja ihmisiä. Punaisella vaatteella peitetyllä, kukilla koristetulla lavalla, istuivat "the graduates", eroavat oppilaat. Tytöillä oli valkeat puvut, pojilla mustat vaatteet; toisilla oli frakit. Iältään he olivat kuudentoista ja kahdenkymmenen vaiheilla. Pojistakin oli usealla palmunlehti-viuhka, jolla löyhyttivät itselleen viileyttä, sillä kuumuus salissa oli tukahuttava. Koko toimituksen aikana kuului yleisön viuhkojen heikkoääninen ritinä. Ensimmäisinä istuivat lavalla kouluneuvoston jäsenet, koulunjohtaja ja valtion koulujen ylitarkastaja. Oikealla puolen näkyi flyygeli ja harmoonio lehtikasvien keskeltä.

Koulun johtaja oli illan puheenjohtaja. Pienen alkajaispuheen pidettyään, kehotti hän sitä oppilasta, jonka nimi oli ensimmäisenä ohjelmassa, astumaan esille. Ohjelmassa oli kahdeksan "esitelmää", eroavien oppilaiden pidettäviä, mutta jokaista varten oli vaan määrätty kymmenen tai viisitoista minuuttia; niiden välillä luvattiin lausuntoa ja pianonsoittoa.

Ohjelman pituudesta ja tukahuttavasta kuumuudesta huolimatta kävi koko komento rivakasti. Puheenjohtajan antaessa merkin astui joku poika tai tyttö lavan keskelle, kumarsi syvään yleisölle ja ryhtyi tehtäväänsä. Kaikkien äänet olivat hyvin harjoitetut ja kuuluivat selvästi huoneen joka soppeen. Tyttöjen olivat tosin vähän kimeämäiset, niinkuin Ameriikan naisten ylipäänsä, vastakohtana englannittarille, joiden puheääni on pehmeä ja sointuva. Nuorten puhujien ulkonainen esiintyminen oli tietysti hyvin erinlainen; toisilta se onnistui mainiosti, toisilta huonommasti; saman tuomion voi sanoa esitelmien muodosta ja sisällyksestä. Muutamat puhujat olivat tulipunaisia kasvoiltaan, noikkasivat kulmikkaan kumarruksen tai niiata töpsähyttivät ja huutaa huristivat sitten esitelmänsä aika kyytiä. Muutamat käyttäytyivät miellyttävästi ja kainosti, vaikka reippaasti, ja puhuivat luontevasti. Muutamat pojista matkivat nähtävästi jotain kongressin tai kansankokousten lempipuhujaa. He kumarsivat arvokkaasti, seisoivat käsi liivinpovessa, leikkivät napinlävessä olevalla ruusulla ja puhuivat vapaasti leuka vähän koholla.

Sukupuolten eroavaisuus näkyi aineiden valitsemisessakin. Poikien esitelmillä oli tavallisesti jotenkin näin kuuluvia nimiä: "George Washingtonin uskonnollinen kanta", "Onko Ameriikka vapaa maa?", "Republikaaniko vai demokraatti?", "Tullivapaudesta" j.n.e.

Tyttöjen aineet olivat enemmän kirjalliseen tai siveellis-filosoofiseen suuntaan, niinkuin esimerkiksi "Thackerayn elämä", "Longfellow suorasanaisena kirjailijana", "Mikä on oleva naisen asema yhteiskunnassa?", "Hyvä omatunto", "Rikoksen ja rangaistuksen suhde" j.n.e.

Ylipäänsä oli poikien ja tyttöjen esitelmillä hyvin vähän erotusta. Kenties olisi ankara arvostelija pitänyt poikien esitelmiä kuivina, mutta perinpohjaisempina, myöntänyt tyttöjen sanoneen paremmin sanottavansa, vaikka esitelmää kenties vaivasikin pintapuolisuus. Mutta ei sekään arvostelu kelpaisi yleiseksi säännöksi.

Soittokappalten suoritus onnistui välttävästi, mutta muutamat puheista olivat erinomaisia niin nuorten ihmisten pitämiksi. Jos sen lisäksi muistamme, että nämä koulut sivistysmäärineen ovat maksutta ylhäisten ja alhaisten käytettävinä, että ne sanan oikeassa merkityksessä ovat kansakouluja, niin voimme kadehtia Ameriikkaa. Kun lapset ovat niin tarkasti tutustuneet äidinkieleensä, maansa kirjallisuuteen, historiaan ja yhteiskunnallisiin oloihin, kuin nämä oppilaat esitelmillänsä todistivat olevansa, ovat he saaneet perustuksen, joista mainituille aineille kehkeää elävä harrastus.

Usiammat eroavista oppilaista olivat saaneet joko koulun, kaupungin, Indianan valtion, tai yksityisten antaman palkinnon. Sellaisen oppilaan nimeen oli ohjelmassa liitetty tähti. Kaikki esiintyvät saivat puolueettomia ja ystävällisiä kättentaputuksia palkaksi; eräs tytöistä sai kuitenkin melkein ansaitsemattansa kukkavasun soitannosta. Juhla alkoi ja päättyi rukouksella.

Me olimme käyneet useassa koulujuhlassa muissa valtioissa ja kaikki olivat samansuuntaisia. Eräs Chicagon alkeiskouluista, jonka oppilaat olivat melkein yksinomaan työväenluokasta, oli pääasiallisesti yhtäläinen kuin muutkin koulut, joissa kävimme, eikä sen oppilaat suinkaan, mitä käytökseen ja olintapaan sekä mitä esitelmien arvoon tulee, olleet varakkaampia oppilaita huonommat. Samassa koulussa jaettiin useampia palkintoja, joista kolme oli rikkaan sanomalehti-yhtiön "The Chicago Daily Newsin" antamaa parhaimmista esitelmistä isänmaanrakkaudesta. Hämmästyä täytyi kuullessaan kuinka oivalliset nuo 12-14 vuotiasten aineet olivat kokoonpanoltaan ja mitä taitoa ne edellyttivät isänmaan historiassa.

Lähellä Indianapolista on pieni Irvingtonin yliopisto. Se on oikeammin vaan kollege, eikä sillä sinäkään ole suurta arvoa. Se oli oikea Ameriikalle omituinen, maalainen Lännenkollege; muutamia sisäoppilaita siellä oli ja suuri joukko ulko-oppilaita. Rakennus oli uusi, sen ympärillä kasvoi vanhoja, tuuheita puita. Ulkona käveli mies- ja nais-ylioppilaita, muutamat valmistivat puheitaan, muutamat juttelivat viuhkojaan löyhytellen. Eräs lady-professori valkeassa musliinipuvussa sinipunerva vyö koristuksena, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, näytteli kaikki katseltavat paikat ja vei meidät lopuksi juhlasaliin. Hän oli suorittanut tutkintonsa Euroopassa ja kieltäysi hymyillen vastaanottamasta professorin nimeä, jolla seuraajamme ameriikkalaisen tavan mukaan häntä, niinkuin kollegen muitakin opettajia, puhutteli. — Meillä amerikkalaisilla on se paha tapa — tunnusti hän herttaisen avomielisesti — että me puhuttelemme toisiamme ansaitsemattomilla arvonimillä. Euroopassa minä olisin vaan maisteri tai lehtori.

Koko kollege, opettajat, ylioppilaat, sisustus ja juhlapuuhat, kaikki olivat yksinkertaiset, maalaismaiset samoin kuin läsnäoleva yleisökin. Korkeammalla lavalla istuivat uhrit, 19 miespuolista ja noin 9 tai 10 nais-ylioppilasta, parhaimpiin vaatteisiinsa pyntättyinä. Tytöillä oli kukkia tukassa, herroilla nappilävessä. Juhlajärjestys oli sama kuin kouluissakin. Ainoa erotus oli se, että esitelmien sisällys oli kehittyneempi. Ylen vanhoja eivät nämäkään nuoret puhujat olleet; päinvastoin huomasi useampien kulmikkaista liikkeistä ja käheistä, epätasaisista äänistä, että harva heistä oli päättänyt toista kymmenystä ikävuosistaan. Ainoastaan yksi nais-ylioppilas esiintyi. Hän puhui Dickensin romaanien sielutieteellisestä merkityksestä ja esitelmä oli hyvänä todistuksena esittäjänsä kirjallisten tutkimusten tarkkuudesta. Herroista puhui moni ja moni oli valinnut vaikeasti sulavia aineita, joita nuorukaisen tyhjäntarkkuudella selittivät.

Juhla kesti kolme tuntia, kerran vaan oli pieni väliaika esitelmien lomassa. Täällä niinkuin kouluissakin seurattiin tavallista juhlajärjestystä. Puheenjohtaja alkoi ja lopetti juhlallisuuden rukouksella ja puheella, yksi ylioppilaista kiitti puheenjohtajaa. Tätä tapaa seurataan tarkasti Englannissa ja Ameriikassa, pikkulasten raamattukokouksissakin, joissa joku täysikasvuinen kehottaa pienokaisia käsientaputuksella ja "cheeringillä" (vastaa meidän hurraamista) ilmottamaan puheenjohtajalle kiitollisuuttaan. Samoin seurataan pienissä lukuklubeissa, lasten- ja ompeluyhdistyksissäkin ankarinta parlamenttaarista järjestystä. Vieraasta se välistä tuntuu naurettavalta, mutta tämän varhaiseen järjestykseen tottumisen arvon ymmärtää, kun ajattelee niitä suuria töitä, joita näissä kummassakin maassa järjestetyn yhteistyön avulla on tehty.

Indianapolis on nopeasti kehittyvä kaupunki. Se ylpeilee muun muassa kolmea vuotta vanhalla taideyhdistyksellä, joka jo on ostanut paljon kauniita tauluja, ja on sillä taideteollisuus-yhdistyskin, jossa oli näytteillä kauniita mattoja, verhoja ja varjoja. Kaupunki on varakas ja ihan nykyaikainen, vaikka nimi puhuu indiaaneista.