Mark Twainin seurassa.

Pienellä Hartfordin kaupungilla Connecticutissa on se kunnia, että siellä nykyään asuu kolme Ameriikan tunnetuinta kirjailijaa: Charles Warner, Harriet Beecher Stowe ja S.L. Clemens, yleisimmin tunnettu Mark Twainin nimellä.

Tehdassavuun kiedotussa Connecticutissa on Hartford viehättävä, viheriä kosteikko. Vaikka sillä on 50,000 asukasta ja vaikka se on valtion-pääkaupunki, on se huvilakorttelineen, varjokkaine puistoineen ja hyvin hoidettuine pihoineen mitä miellyttävin olinpaikka kesäkuumalla. Forest Streetin varrella kaupungin ulkoreunassa asuvat kaikki äskenmainitut kuulut henkilöt.

Eräänä kauniina kesäkuun iltana kävelimme katua alaspäin paljainpäin ja ilman päivänvarjoja, nauttien maaelämän oikeuksia. Tullessamme erään ison komean talon luo, jonka verannalla neekeripalvelija puuhaeli, sanoi ameriikkalainen seurakumppanimme: — kas, nyt muistuu jotain mieleeni! Mark Twain on lähettänyt sanan, että hänen tyttärensä on sairas, niin että hän ei voi kutsua vieraita luokseen, mutta hän ja hänen vaimonsa tulevat huomenna W:lle teitä tapaamaan.

Tietysti me pysähdyimme taloa katselemaan, saatuamme tietää, että se oli Mark Twainin asunto. Se oli avara, harmaa kivitalo. Sen rakennustapa nurkkauksineen, hevosenkengän-muotoisine akkunoineen ja leveine verantoineen on Ameriikassa nykyään yleinen ja hyvin suosittu. Korkeita tammia, kastanja- ja pähkinäpuita varjosti siistiä, ruohoista pihakenttää. Keltaisten silkkiverhojen läpi virtasi valoa makuuhuoneiden akkunoista ja omistajan kirjastosta.

Toiselta puolen verantaa kaikui iloista puhetta, ja toverimme, joka oli hyvä tuttu talossa, meni sille puolelle. Kaksi vaaleapukuista tyttöä siellä katseli somaa, kukilla ja lahjoilla katettua syntymäpäiväpöytää.

— Kas tässä on miss Clemens, — sanoi ystävämme taputtaen toista tyttösistä olalle. Hän oli noin 16 vuotias, tavattoman soma tummasilmäinen tyttö, kasvot hienot, ylhäisen näköiset, liikkeet melkein liika arvokkaat, — kuka olisi uskonut häntä Mark Twainin tyttäreksi! Hän vastasi kuitenkin hyvin ystävällisesti kysymyksiimme sisarensa terveydestä ja vakuutti, että isänsä oli määrännyt huomisen illan meitä varten. Pikku sisar oli jo niin paljo terveempi, että oli tänään ollut istumassa ja itse avannut syntymäpäivämyttynsä.

Kl. 8 seuraavana iltana menimme mr ja mrs W:n luo.

Mark Twain oli jo saapunut.

Miltä hän näytti?

Ahavoittunut ja päivänpaahtama ihan uskomattomasti ja ympärillä aina ilmakerros pintynyttä tupakinsavua. Kasvot hienot, terävät, oikeat kullankaivajan kasvot ja täynnä lukemattomia, pieniä ja suuria ryppyjä ja uurteita; neronvakoakaan ei puuttunut otsasta. Hiukset tuuheat, kiharat, harmahtavat; tutkivat silmät syvällä päässä, liikkeet jyrkät mutta samalla hitaat. Vaatteet sopivat niin näin, aivan niinkuin olisivat tienneet, että omistajasta oli yhdentekevä miltä puku näytti, ja kaulassa leputteli kummallisella tavalla tulipunainen silkkiliina.

Hän pudisti kättämme avosydämmisesti, mutta vähä kömpelömäisesti ja vastasi lyhyesti niihin tavanmukaisiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle, kuten ainakin kuuluisalle henkilölle, esiteltäessä lausuttiin. Käännyimme mrs Clemensiin, — häntä tulee ehdottomasti aina sanoneeksi mrs Clemensiksi, samoin kuin ehdottomasti unohtaa mr Clemensin Mark Twainia puhutellessaan. Sillä ketä naista tahansa maailmassa voisi ennemmin luulla Mark Twainin vaimoksi kuin mrs Clemensiä, jos nimittäin ei muista, että äärimmäisyydet yhtyvät.

Äidiltä siis oli tytär saanut ylpeäntapaisen käytöksensä, hienot, kauniit, tummat kasvonsa ja pienen ylhäisyysvivahduksen. Mrs Clemens on hyvin hyvänluontoinen, hienosti käyttäytyvä nainen ja kenties älykäskin, mutta hänet nähdessään ja nähdessään, että hän on sellainen kuin on, tulee hämmästyksissään arvostelleeksi häntä kukaties väärin. Hän ja hänen miehensä kohtelivat toisiaan ystävällisesti ja kunnioittavaisesti; rouva näytti tyytyväisenä kuuntelevan pienintäkin miehen maineen-alttarille laskettua ylistys-uhria. Heidän kotielämäänsä kehutaan mallikelpoiseksi, sanotaan myös, että vaimon kylmempi katsantotapa tasaannuttelee niitä, toisinaan vähä varomattomia hyviätöitä, joihin miehen lämmin sydän aina on valmis.

Meidän huomiomme kiintyi, ymmärrettävästi kyllä, yksinomaan kirjailijaan.

Hän oli onneksi hyvällä ja vieraskernolla tuulella ja seura näytti elähyttävän häntä. Yhtä vierasta lukuun ottamatta olivatkin kaikki läsnäolevat hänen läheisiä ystäviään. Hän istui suuressa nojatuolissa kummallisessa lyykistyneessä, kierossa asemassa ja polttaa tuprutti herkeämättä. Tupakanpolttoa ei Ameriikassa suvaita, jos naisia on huoneessa, mutta Mark Twainilla on tietysti oikeus olla poikkeuksena. Ensin hän istui vaieten, kunnes keskustelu oli käynyt vilkkaammaksi, tarttui sitten puheeseen, ensin hitaasti, hampaiden välistä mutisten, mutta innostui innostumistaan, kunnes piippu lopuksi eksyi viittovaan käteen. —

Otettiin puheeksi neekerit ja Setä Tuomon tupa ja mainittiin samalla, että Frederick Douglasin vielä 12-15 vuotta takaperin täytyi ihonvärinsä takia matkustaa eläinvaunussa rautatiellä.

— Niin, — sanoi mrs Stowen sisar, joka oli seurassa, — Harriet oli niin vihattu kirjansa takia, että moni pappi varotti seurakuntaansa karttamaan hänen turmiollista vaikutustaan; hän tahtoi muka kukistaa Jumalan maailmanjärjestystä.

— Haha, — sujautti Mark Twain väliin, — ovat ne kai jo näihin aikoihin ehtineet huomata, kuinka paljo hän muutti Herramme maailmanjärjestystä. No niin, Kopernikus ja Galilei... Sama juttuhan se on taas. Mutta jos hänen kylvönsä nousi vihana oraille, on sen sato ollut rakkautta. Seisoin eräänä päivänä kadunkulmassa, mrs Stowen noustessa raitiovaunuihin. Vieressäni seisoi nuori, resupukuinen mies — näytti maankiertäjältä, jätkältä. Huvittipa minua sanoa hänelle: — tiedättekö kuka tuo nainen oli?

— En, — hän vastasi kummastuneena.

— No, se oli Setä Tuomon tupa.

— Tarkotatteko, että se oli mrs Stowe?

— Sama juuri, hän itse.

Mies vilkasi minuun vähä epäillen, juoksi sitten raitiovaunun perässä ja huusi ajuria pysäyttämään. Näin hänen nousevan vaunuihin ja lähdin hymyillen tieheni. Muutaman päivän perästä tapasin sattumalta saman miehen. Hän tunsi minut heti, nosti hattuaan ja sanoi loistavin silmin: — tehän minulle näytitte mrs Stowen, sir? Kiitän teitä, sir. Sain istua hänen vieressään ja auttaa häntä ulos vaunuista.

Mark Twainin kertomistapa oli hidasta kaunopuheliaisuutta; samaa lajia kuin Suomen talonpojan. Hänen kasvonsa olivat jutun alussa umpimielisen näköiset, mutta loppupuolella loisti joka rypystä lystillisyys ja sydämmen hyvyys.

Neekereistä johtui puhe neekerilauluihin ja kaskuihin. Verrattoman lystikkäästi kertoi Mark Twain seuraavan jutun parhaalla Virgiinian murteella: — erään mustan kokin piti lähettää paisti sisään päivällispöytään, juuri kun hänen armaansa tuli häntä tervehtimään. Paisti oli oivallinen, mehevä hanhi ja hempukka heitteli siihen nälkäisiä silmäyksiä. Kiusaus voitti kokkiparan. Hän sivalsi pois hanhen toisen jalan ja työnsi sen kultansa kouraan.

Kun isäntä pöydässä ryhtyi paistia leikkaamaan, huomasi hän heti petoksen. Isäntä synkistyi, mutta ei puhunut mitään. Päivällisen jälkeen hän meni keittiöön ja kysyi kokkia. Kokki tuli vavisten.

— Kuinka sinä uskallat, Sam, varastaa jalat minun hanhiltani, ennenkun lähetät ne pöytään.

— Minä en ymmärrä, massa[24] — —

— Kyllä minä sinun opetan ymmärtämään. Kuinka sinä uskalsit leikata pois jalan hanhelta, joka meillä tänään oli puoliseksi?

— En minä leikannut, massa — —

— Vai niin? Vai et sinä leikannut! Mitenkäs sillä hanhella oli vaan yksi jalka?

— Mitenkäkö — — — niin — — — arvatenkin se oli luotu sellaiseksi.

— Sellaiseksi? — sinä luulet siis, että on yksijalkaisia hanhia?

— Niin luulen, massa.

— No hyvä, tule mukanani.

Isäntä ja kokki astuivat yhdessä kanatarhaan, jossa hanhet, kalkkunat ja kanat kilvan kaakottivat. Eräässä päivänpaisteisessa nurkassa seisoi muutamia puoli unisia hanhia toisella jalallaan ja kokki kiiruhti heti näyttämään niitä herralleen.

— Vai niin, — sanoi isäntä — sinä luulet, että ne ovat luodut yksijalkaisiksi. No, saadaanpas nähdä.

Hän taputti käsiään ja huusi: hy-ys!

Hupsis, jalat tulivat alas ja hanhet haasottivat kaakottaen tiehensä kahdella jalalla.

— Nooh? — sanoi isäntä riemuiten.

— Niin, mutta — — — massa ei tainnut huutaa paistille: hys...

Tähän asti kerrottuaan, Mark Twain taukosi, tirkisteli meihin veitikkamaisesti ja vaikeni. Koko kasvot hymyilivät, joka pieninkin ryppy niissä hymyili.

Nyt kuiskuttivat naiset jotain mrs Clemensille, joka sanoi:

— My dear, etkö laulaisi meille muutamia neekerilauluja tän'iltana?

Mark Twain mutisi jotain käheydestä ja ilkeästä nuhasta, mutta istahti kuitenkin pianon ääreen. Ensin hän piippu suussa haaveillen soitteli katkonaisia säveliä, sitten alkoi hyräillä ja lopuksi, laskien piippunsa syrjään, hän lauloi kuluneella, mutta kuitenkin vielä selvällä tenoriäänellä useita neekerilauluja.

Useimmat niistä olivat tavallansa hengellisiä ja kertoivat Mooseksesta ja Faraosta, Saulista ja Taavetista, Taavetista ja Goliatista y.m. Eräs Joosepista Faraon unien selittäjänä oli puoliksi leikkisä. Seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä siinä paljon puhuttiin. Muuten niissä, vaikka olivat yksitoikkoisia ja surullisia, oli liikuttavaa hurjaa runollisuutta, jonka Mark Twain sai mainiosti kuuluville.

— Mooses! Mooses! Laulakaa Mooseksesta! — pyysi usea ääni.

Mark Twain näppäytti muutamia iloisia säveliä ja alkoi hupaista laulua Mooses-nimisestä neekeristä, "joka halusi kultatohvelia, eikä voinut niitä saada". Se oli kertosävelenä ja laulettiin oikealla ameriikkalaisella Mark-Twainin-lystillisyydellä. Satuttiin sitten puhumaan Suomesta ja joku tahtoi tietää, oliko Mark Twain suosittu kirjailija meillä. Todistukseksi kerroin, että eräs nuori mies Helsingissä oli niin ihastunut "Juttuun vanhasta jäärästä", että hänen vaimonsa toivoi voivansa teurastaa sen, päästäkseen sitä kuulemasta. Se huvitti kirjailijaa niin tavattomasti, että hän, niinkuin itse sanoi, "nieli savun väärään kurkkuun" ja sai lähteä toiseen huoneeseen yskimään.

Palattuaan hän taas lyykistyi matalaan nojatuoliinsa ja tarttui keskusteluun. Myöhään iltaan asti hän puheli, hauskasti, vaatimattomasti, herttaisesti ja nerokkaasti. Luuli koko ajan sanojen alla kuulevansa hänen suuren, lämpimän sydämmensä sykkivän, samoin kuin hänen suuri lämmin kätensä tuntui aina olevan valmis salaa pistämään rahaa koko maailman kouraan.

Oli myöhä kun erosimme, hämäränä kesäyönä astellaksemme kukin kotiimme lemuavia, puiden varjostamia katuja pitkin.

Mark Twain asui vaan pari taloa meitä alempana.

Vielä samana iltana tuli hänen palvelijansa luoksemme tuoden pienen ohuen myttysen isännältään. Siinä oli Mark Twainin valokuva, jolle hän omalla, omituisella käsialallaan oli kirjoittanut: "vanhan jäärän muistoksi. Ystävänne Mark Twain s.o. S.L. Clemens."