Opettajakokous San Fransiskossa.

— Kalifornia on maailman vierashuone, ja San Fransisko sen kaariakkuna, — sanoi eräs kokouksen toimeenpanevaan toimikuntaan kuuluvista isännistämme; koko toimikunta oli, näet, lähetetty asemalle meitä vastaan-ottamaan.

Vaikka silloin oli kuiva vuoden-aika, teki kuitenkin mieli yhtyä hänen lausuntoonsa: "Kultaisen portin kaupunki" (the City of the Golden Gate) on kerrassaan hurmaava. Kukkia joka paikassa, kukkia uhkumalla. Joka paikassa tummanpunaisia verenpisaroita, notkeata muurivehreää, kauniita kuusamoita, kolmea kyynärää korkeita purppuran värisiä pelargoonioita, banaani-, viuhka- ja taatelipalmuja komeine lehtineen.

Alempana olevat kaupunginosat ovat rakennetut joko laivoille tai paaluperustukselle. Talojen ulkomuotoa ei voi juuri kauniiksi kehua muualla kuin muutamissa kaupunginosissa, joissa näkee kalliita ja komeita rakennuksia. Mutta sen sijaan näyttävät kaikki asumukset omituisilta, seinät ovat enimmästi vinot ja harmaat, mutta niitä peittää loistavakukkaiset köynnöskasvit. Ja tyytyyhän sitä mihin tahansa, kun saa katsella niin kauniita näköaloja kuin San Fransiskossa näkee joka suunnalla. Kaupunki on pelkkiä ylä- ja alamäkiä, joita myöten raitiovaunut väsymättä kiskovat väkeä. Joka kukkulalta katselee kulkija ihastuksella Kultaista Porttia, jonka aallot vuoron välkkyvät valkeine harjoineen, vuoron lepäävät väsähtyneinä sinisessä, vienoväreisessä aamupuvussa, vilkutellen paivänpaisteelle. Toisinaan, kun auer tai sumu siinnättää vuorten piirteet, näyttävät kaupunkia ympäröivät alppiseudut lumoavan kauniilta. Silloin on Sierra Nevadan rinnoilla lepäävä San Fransisko ihana kuin unelma.

Sen vuoren harjanteen toisella puolella, joka erottaa San Fransiskonlahden merestä, on Kultaisen Portin puisto (Golden Gate Park) luullaksemme maailman kaunein puisto. Toisella puolellansa on sillä meri, toisella Sierra Nevada ja kasvillisuus on etelämaisesti uhkuva.

Tuntuu melkein naurettavalta, että puhuessaan Kaliforniasta, Bret Harten Kaliforniasta, kullankaivajineen ja kiinalaisineen, puhuu kasvatus-opista ja sen edustajista, mutta San Fransiskossa et enään tapaakkaan meksikolaista vetelyyttä. Anglosaksinen aines on täällä vallitsevana, ja mihin se pääsee, siellä se rakentaa kirkkoja ja kouluja, järjestää, tekee työtä ja painaa joka paikkaan puuhan ja toimen leiman. Niin oli erittäinkin laita 17-20 p. Heinäkuuta 1880, jolloin Yhdysvaltojen Kasvatus-opillinen Yhdistys piti vuosikokoustaan San Fransiskossa. Eri valtiot riitelevät joka vuosi siitä, kenen aluetta ensi kerralla on kokouksella kunnioitettava, ja pohjan ja idän valtiot olivat vasta ensimmäisen kerran suoneet tämän kunnian kaukaiselle Lännelle.

Kalifornia, ja San Fransisko erittäinkin, oli pannut parhaansa liikkeelle, näyttääkseen ansaitsevansa tämän luottamuksen. Kahdellekymmenelleyhdelle eri toimikunnalle oli jätetty valmistusvarustukset, jotka olivatkin mainiot. Rautatie-, höyrylaiva- ja ravintolayhtiöt myönsivät kokoukseentulijoille tuntuvia hinnan-alennuksia. Jokaisessa Kalifornian kaupungissa oli heitä vastaanottamassa kaupungin valtuusmiehet, nais- ja opettajalähetystöjä, jotka pyysivät heitä viipymään suuruksella tai päivällisellä, veivät heidät mukaansa ajelemaan tai höyrylaivamatkoille. Puheita pidettiin, kukkia ja hedelmiä jaettiin. San Fransiskossa oli vieraanvaraisuus ylimmillään. Kaupungin naiset tarjosivat joka päivä kl. 1 sekä mies- että nais-opettajille maksutonta väliateriata (lunch). Joka ilta ottivat kaupungin ja Kalifornian opettajistot, lastentarha-, raittius- ja moni muu yhdistys vieraita vastaan ja kohtelivat jokaista tulijaa mitä herttaisimmalla tavalla. Jäähyytelöä, hedelmiä, leivoksia ja virvotusjuomia tarjottiin, jokainen vieras sai kauniin ruusukimpun. Iloinen, ystävällinen henki vallitsi kukilla koristetuissa huoneissa, joissa nuoret naiset, komeissa, kalleissa puvuissa, niin kuin kalifornialaiset ainakin, olivat emäntinä. San Fransiskossa yhtyy anglosaksien järjestämiskykyyn etelän avomielinen, vilkas vieraanvaraisuus. Luonnollista onkin että kultamaassa, jossa raha on helpolla saatavissa ja pienin kaupassa käypä raha on 5 centtiä[35] (25 penniä), luonnollista on, sanon, että siellä muutaman vaivaisen tuhannen dollarin uhrausta kunnian kannattamiseksi pidetään pikku asiana.

Millainen oli kokouksen kasvatus-opillinen puoli? Kaikkien näiden sivuseikkojen sisällys ja päätarkotus?

Ameriikassa nykyään tapahtuva sivistystyö on niin suurenmoista laatua, että se ulottuu Yhdysvaltojen mahtavan rungon sormenpäihinkin. Se näkyi selvästi San Fransiskon kokouksessa, jossa opetuksen nykyisestä kannasta sai hyvän yleiskuvan. Koulujen näyttelyjä lukuunottamatta oli kokouksen ohjelmassa kuusi yleistä keskustelukokousta ja niissä yhteensä 24 esitelmää, sekä jotenkin yhtä monta kokousta eri osastojen keskusteluja varten. Näiden osastojen aineena oli: lastentarha-, alkeis-, jatko-, normaali- ja yliopisto-opetus, kurinpito ja ruumiillinen kasvatus.

Jos tarkastamme yleisiä keskustelukokouksia, niin huomaamme niiden osalla seuraavat aineet: 1) Kirjallisuus kouluissa. 2) Oppilasten valmistus yhteiskunnalliseen elämään. 3) Nykyisen koulujärjestelmän nykyinen arvostelu. 4) "Käytännöllinen" kasvatus. 5) Tuleeko valtion hankkia koululle opetusvälikappaleet? 6) Ameriikkalainen käsitys työstä.

Ensimmäistä kysymystä keskusteltaessa näkyi, kuinka suuri merkitys äidinkielellä ja kirjallisuudella on Ameriikan kouluissa ja kuinka suuresti kirjallisuuden luullaan vaikuttavan oppilaan jokapäiväiseen elämään. Mielipiteissä huomasi kaksi eri suuntaa: toinen puolue vaati perinpohjaisempaa opetusta äidinkielessä, sekä että kielen omituisuuksille ja lukukappalten valmistamiselle uhrattaisiin enempi aikaa. Toinen puolue varotti turhantarkkuudesta ja tahtoi että runoteosten lukemiselle jätettäisiin enempi aikaa. Vähän äitelämäisessä, mutta hyvin ja runollisesti kirjoitetussa esitelmässään huomautti miss Beecher, kuinka välttämätön puhdas kirjallinen käsityskyky on naiselle, kodin luojalle. Kaikki puhujat yhtyivät seuraavaan loppulauseeseen: oppilaalle on annettava sellainen kirjallinen perustus, että ainoastaan hyvä ja raitis kirjallisuus häntä innostuttaa.

Tämän puhtaasti kasvatus-opillisen keskustelun jälkeen seurasi esitelmä, jonka nimikin jo teki uteliaaksi: "Tuleeko nuorten tyttöjen lukea jokapäiväisiä sanomalehtiä?" Aine ja vielä enemmän puhuja, tohtori Harris Concordin filosoofisesta opistosta (Massachusettsista) oli houkutellut salin tungokseen asti täyteen väkeä. Tämä kysymys, jos mikään, oli omiansa innostamaan mieliä Ameriikassa, sanomalehtien luvatussa maassa. Yleisön kiihkeäksi iloksi vastasi esittelijä kysymykseen myöntävästi. "Tyttöjen", sanoi hän, "samoin kuin nuorukaistenkin, tulee elämään astuessaan tuntea synti. Hyve, joka arasti kokoon käärittyine liepeineen, silmät ummessa tipsuttelee langenneiden veljiensä ja sisariensa ohi, ei ole paljon arvoinen. Me tarvitsemme nykyään valppaita kristillisiä kansalaisia, jotka tietävät, mikä on hyvää, mikä pahaa, eivätkä pelkää syntistä vaan syntiä. Tyttöjemme täytyy oppia tietämään, mitä elämä oikein on, ja jokapäiväinen sanomalehti on akkuna, jonka kautta he varmasti voivat sitä tutkia". (Tyytyväinen käsientaputus sanomalehtimiesten pöydän luota).

Tohtori Harrista seurasi professori Powell (Washingtonista), joka pääasiassa oli samaa mieltä kuin edellinenkin puhuja. Hän huomautti kuitenkin, että jokapäiväisetkin lehdet ovat arvoltaan hyvin erilaisia sekä että yleisön välttämättä pitäisi vaatia sanomalehdiltä puhtaampaa siveellistä kantaa. Ja lisäsi vielä, että ärryttävä, epäterveellinen luku on yhtä vaarallista pojalle kuin tytöllekkin (innokasta käsientaputusta); se erotus, joka tässä asiassa sukupuolten välillä tehdään, on juuri ensi ilmaus kahtalaisen siveellisyyden kannattamisesta.

2:nen kysymys koski pääasiassa koulukuria sen eri muodoissa. Kaksi asiaa luullaksemme erittäin miellyttää eurooppalaista hyvissä ameriikkalaisissa kouluissa: äidinkielen oivallinen opetus sekä oppilaan ja opettajien välillä huomattava kunnioittava suhde. Ameriikassa vallitsevat ihailtavat mielipiteet tästä kysymyksestä näkyivät selvästi keskustelun ajalla ja erittäinkin Kansasista olevan mr Duncan Brownin puheessa. Matthew Arnold sanoo kirjassaan Ameriikasta, että sukkeluuksien lausumishalu turmelee keskustelutavan Ameriikassa, ja saman arvostelun voisi lausua mainitsemastani puheestakin. Se oli kuitenkin muodon puolesta muuten niin hyvä ja siitä huokui niin lämmin rakkaus oppilaisiin, samalla kuin siitä loisti puhujan selvä käsitys koulun kasvattavasta vaikutuksesta, että kuulija antoi anteeksi tarpeettomat sukkeluudet. Puhuja vaati oikeudenmukaista, järkähtämätöntä kurinpitoa, joka vaatii oppilaalta ehdotonta tottelevaisuutta, mutta samalla ei siekaile hyvitystä antaessaan, jos oppilas on kärsinyt ansaitsemattoman rangaistuksen. Hän varotti kasvattamasta lapsia ilman kuria tai käyttämästä vaan näennäistä kurinpitoa. "Tasavallassa, jossa jokainen poika on tuleva kuningas ja joka tyttö tuleva kuningatar"... Tässä hän taukosi, vaikeni vähän aikaa ja oikasi sitten huvittavan arvokkaasti: — "pyydän anteeksi, unohdin, että tämä nykyään on ainoastaan meidän, raittiuspuoluelaisten[36] mielipide (naurua ja mieltymyksenosotuksia) — sellaisessa tasavallassa, sanon, täytyy sekä tytön että pojan enemmän kuin muualla tottua itsensähallitsemiseen ja se päämaali saavutetaan ainoastaan kurinpidolla".

Neljättä kysymystä keskusteltaessa vastusti professori Cook Illinoisin normaalikoulusta arvokkaalla, suoralla tavalla ja perinpohjaisesti sitä syytöstä, että yleiset koulut eivät opeta siveellisyyttä, eivätkä kehitä lapsen uskonnollista tunnetta. "Jos pidämme luultavana", — sanoi hän muun muassa, — "että suurin osa Ameriikan kodeista on hyviä, tai pyrkivät ainakin hyviksi — ja emmeköhän me jokainen toivo, että niin on laitakin? — miksi sitten lausumme sellaisia epäluuloja kouluistamme? Meidän kodeistahan meidän opettajat lähtevät, niistä me saamme koulujemme johtajat ja tarkastajat. Useimmat heistä koettavat voimainsa mukaan tehdä parastaan oppilaittensa ja koulun hyväksi. Opettaja koulun hengen määrää ja katkerimmankin vastustajamme täytynee myöntää, että meidän opettajisto edustaa Ameriikan parhainta, siveellisintä ja valistuneinta väestöä."

Seuraava puhuja, professori Meldon Massachusettsista lausui suoraan, että uskottomuuden ja epäsiveellisyyden syytös lähti katolisista (myrskyäviä myöntymyksen-osotuksia). "Kun sanotaan koulujen olevan epäsiveellisiä, tarkotetaan sillä, että ne eivät ole katolisia."

Moni puhuja kosketteli oppilasten valmistusta jokapäiväiseen elämään, tunnustaen, että koulu siinä kohden on laiminlyönyt tehtävänsä. Eräs puhuja mainitsi muun muassa, että häntä haluttaisi kulkea Yhdysvallat ristiin rastiin, hakeakseen ameriikkalaista poikaa, sillä hän ei tiennyt mihin poika on joutunut. Joka paikassa verstaissa, toimistoissa, virastoissa tapaa saksalaisia, kanadalaisia, irlantilaisia, skandinaaveja, mutta ei ameriikkalaista nuorukaista, jonka toverina koulussa on ollut. Muutamat puhujat huomauttivat, että syy tähän epäkohtaan oli siinä suuressa vallassa, joka ammattiyhdistyksillä on yksilöiden toimintaan. Ehtimiseen sattuu, että tämä syy estää kirjapainojen, laivaveistämöjen ja verstaiden omistajia lähettämästä poikiansa omiin kirjapainoihinsa j.n.e. oppiin.

Viidettä kysymystä (valtion velvollisuudesta hankkia koululle opetusvälikappaleet) keskusteltaessa syntyi Ohion ja Massachusettsin valtioiden välillä oikein virkistävä sanasota. Jälkimäisessä valtiossa kustantaa, näet, valtio oppilaille koulutarpeet. Ohion valtio ei sitä tee. Ohion sukkelasuinen edustaja selitti, että tällainen järjestelmä kasvattaa Massachusettsin asukkaat lainaamaan muilta kaikkia, mitä heillä itsellä ei ole ja lainaamaan muille kaikki, mitä heillä on. Valtio kustantaa nykyään koulukirjat. Pian tulevat vanhemmat vaatimaan, että se hankkii lapsille vaatteet, senjälkeen pikkusiskoille ja lopuksi heille itselleenkin. Vaatteiden jälkeen tulee pian ruoankin vuoro ja Massachusetts kelpaa vastaisuudessa esimerkiksi äidillisestä valtiosta, joka elättää ja ravitsee alammaisiansa, aivan kuin lintumuori suu auki ammottavia poikiansa. Kaikki puhujat vastustivat tätä järjestelmää, jota he pitivät vapaalle yhteiskunnalle vaarallisena ja sopimattomana, se kun muka lähtee vanhentuneesta perus-aatteesta, jonka ytimenä on kaikesta huolenpitävä hallitus ja kuuliaiset, mutta haluttomat alammaiset. Yhdysvaltojen opettajat eivät kuitenkaan ole kaikki samaa mieltä tässä asiassa. Moni arvelee, että koulu on vaan nimeksi maksuton, jos ei se samalla anna lapsille koulutarpeitakin. Koulukirjat, joista useimmat maksavat yhden tai kaksi dollaria tai enemmänkin, vaativat pääomaa, jonka varaton töin tuskin saa kokoon. Useimmissa valtioissa väitellään nykyään tästä riitakysymyksestä. Jos valtion tulee kustantaa oppikirjat, täytyy sillä olla oikeus niiden valitsemiseenkin. Tuleeko valtion sitten tehdä sopimuksensa kirjankustantajien ja kirjakauppiasten kanssa? Tai itsekkö ruveta kustantajaksi? Onko kirjojen tekijöille julistettava yleinen kilpailu? Puhujat kokouksessa näyttivät pelkäävän, että enin asiaa ymmärtävät henkilöt, s.o. eri aineiden opettajat, kaikista vähimmin saisivat sananvaltaa. Muistettava on, että Yhdysvalloissa ei koulujen ylitarkastajien, eikä kouluneuvostojen ja johtokuntien jäsenten tarvitse olla kasvatus-opillisella alalla toimineita miehiä, ei edes sitä vaadita, että he harrastaisivat tai käsittäisivät kasvatus-opillisia asioita. Niinkuin muutkin yhteiskunnalliset virkamiehet, valitsee heidätkin suorastaan yhteinen kansa. Oivallisten kasvattajien rinnalla tapaakin koulujen neuvostoissa ja muissa johtavissa viroissa sen vuoksi joukottain miehiä, jotka paremmin kykenevät arvostelemaan kauppa-asioita, hevosia ja karjaa kuin nykyaikaisen koulujärjestelmän avuja ja puutteita. Kouluneuvostojen vaaleilla on valtiollinen merkitys ja nuoret kunnianhimoiset miehet käyttävät usein näitä paikkoja porras-asteinaan, kiivetessään korkeampiin virkoihin ja laveammille vaikutus-aloille. Siis on tällä järjestelmällä, niinkuin kaikilla muillakin, varjopuolensa, ja kokenut kasvattaja pelkää syystä kyllä koulukirjojen valitsemisen jättämistä moisen valiokunnan haltuun. Näillä kouluneuvostoilla on nimittäin kullakin valtiossaan hyvinkin rajaton valta ja Washingtonissa oleva "kasvatus-asiain ylipäällikkö" on tilastollisia tietoja varten asetettu virkamies; hänen tehtävänään ei ole maan koulujen tarkasteleminen.

Viimeinen ilta alettiin esitelmällä "Ruumiillisesta kasvatuksesta Delsarten tavan mukaan". Tässä ei ole tilaa mainitun järjestelmän selittämiseen. Sen tarkotus on voimistelun ohessa kehittää oppilaissa liikkeiden suloutta ja kasvoissa näkyvää mielen-ilmaustapaa. Seitsemän nuorta, kreikkalaisiin pukuihin puettua tyttöä, — olikohan se pelkkä sattuma, että he kaikki olivat hurmaavia Hebe-ilmiöitä? — valasi lyhyttä esitelmää, suorittamalla sarjan kauniita liikkeitä satumaisesti valaistulla näyttämöllä, suloisen soiton kaikuessa. Kun katseli kaikkia niitä naisellisia suloja, jotka oli asetettu 3,000-henkisen yleisön nähtäviksi, tuli enemmän ajatelleeksi lihan- ja silmäinpyyntöä, kuin sitä sielutieteellis-ruumiillis-suloliikkeistä perus-aatetta, jota varten nämä immet olivat näyttämöllä. Näytös kuului tanssin alalle, se oli hienoa, mieltä hivelevää tanssia, sen myönnämme, mutta muuta se ei ollutkaan. Pohjoismaalaisesta näyttää meidän rehellinen, reipas ruotsalainen voimistelu olevan vankempi pohja kuin Delsarte.

Illan pääaineena oli "ameriikkalainen käsitys työstä", sekä sen vaikutus kouluun. Perus-ajatus kaikkien puhujien lausunnoista oli: kasvata poika etupäässä mieheksi, joka miehevästi ja itsekunnioituksella tekee työtänsä, oli se mitä laatua tahansa. — Tyttöä tuskin mainittiin. Hänestä suoriuttiin, niinkuin tavallista on, parilla kolmella korupuheella kodista ja äidinrakkaudesta. Muutamissa asioissa asuu naiskysymys Ameriikan miehillä vaan nahassa, lihaan ja vereen ei se vielä ole päässyt. —

Jos eri osastojen keskusteluja tarkasteli, niin huomasi että lastentarha- ja yliopisto-osastoilla oli parhaat puhujat ja vilkkain osanotto. Sitä seikkaa voinee pitää nykyiselle Ameriikalle ominaisena tunnusmerkkinä. Ainakin tuntui meistä siellä siltä, että lasten alku-, kollegeopetusta seurattiin ja harrastettiin paljoa suuremmalla innolla kuin niiden välillä olevia kouluja. Fröbelin kasvatustavan vastustajankin täytynee myöntää, että Ameriikan lastentarhat ovat oivallisella kannalla. Tosin eivät kaikki niistä ole maksuttomasti yleisön käytettävinä, mutta innokkaat yhdistykset perustavat sitkeästi uusia lastentarhoja, ja hyvinkin pian ne luultavasti kaikki muuttuvat valtion kouluiksi. Yhdistyksen etupäässä on taitavia, järjestelmää tutkineita miehiä ja naisia ja he pitävät tarkasti silmällä opettajia. Kunnian-asiana he valvovat, että opettajat kehittävät koulunsa niin korkealle kannalle kuin suinkin on mahdollista.

Mitä kollegeihin ja yliopistoihin tulee, tapaa tietysti tasavallassa, jossa tieto on valtaa, näissä oppilaitoksissa maan etevimmät miehet ja huolellisen opetuksen. Huomattava seikka oli, että yhteiskoulukysymystä ei näkynyt kokouksen ohjelmassa. Opettajistopiireissä kauvemmin liikkuessa selvisi kummastelijalle syy tähän seikkaan: yhteiskoulukysymys on perus-aatteen kannalta jo selväksi pohdittu. Tosin on vielä olemassa suuri puolue, joka vaatii eri kouluja kummallekkin sukupuolelle. Mutta ketkä kuuluvat siihen puolueeseen? Ylimysmieliset ihmiset. Samoin kuin katoliset syyttävät yleisiä kouluja epäsiveellisyydestä, samoin lähtevät syytökset yhteiskouluja vastaan Ameriikan ylimyksistä, jotka ovat ainakin yhtä jäykkiä sukuylpeydessään kuin vanhan maailman aateliset, vaikka heillä ei olekkaan sukuvaakunoita. Missä komea seuraelämä ja luokkaerotukset kukoistavat, siellä tapaa sukupuolilla eri koulutkin. Niin on Kaliforniassakin, jossa juopa rikkaan ja köyhän välillä on suurin, kaikista pienin luku yhteiskouluja, vaikka niiden tosin nykyään kehutaan olevan lisääntymässä. Niin on laita idän suurissa kaupungeissakin. Jos asiaa tutkii, huomaa hyvinkin helposti, missä vika piilee. Yhteiskasvatus jatkaa luonnon tervettä lakia, joka antaa samassa perheessä syntyä sekä poikia että tyttöjä. Yhteiskoulujen perustus on yksinkertainen, turmeltumaton ja raitis. Ylimystö, sääty-ylpeys ja suurten kaupunkien ulkokiiltoinen elämä ovat tekoelämää. Tekoelämä ja luonnollisuus eivät koskaan sovi yhteen. Inhottavalta näyttää meistä paperikukka raittiin, kastehelmisen ruusun rinnalla ja maalilla punatut kasvot lapsen rusoposkien vieressä.

Niissä kaupungeissa, joiden väkiluku on 80-100,000 pienempi, on yhteiskoulukysymys ratkaistu hyvin tyynesti, eikä siitä enää kuulu melua pidettävän.

Koulujen näyttelyt ovat tavallisesti koulukokousten ominatuntoina. Näyttely useinkin paljastaa viat, jotka keskusteluissa peitellään. San Fransiskon näyttely oli hyvä, mutta ei erinomainen eikä kovin runsaskaan. Idän valtioista oli vaan harva lähettänyt näyttelyesineitä. Etevimmät olivat S:t Louisin ja Kalifornian, — oikeimmin San Fransiskon — lastentarha-osastot somine, järjestelmän mukaan tehtyine savi- ja pahviteoksineen. Erittäinkin olivat saviteokset hämmästyttävän hyvät. Toivottava asia vaan on, että Ameriikassa ei tehdä sellaisia lastentarhasyntejä kuin Englannissa, jossa näimme n.s. lastentarhoissa 2-3 vuotisia lapsia luku- ja kirjoituspuuhissa. Oivallisia olivat myös nais-opettajien tekemät taulut, joista lapsi liikutettavien ja irtonaisten esineiden avulla sai tutustua eri käsityöläisten teollisuustuotteisiin; kenkäteollisuutta esittävä sarja alkoi esim. harjalla, vuohella ja lampaalla ja päättyi pienen pikkaraisella kenkäparilla. Tämä osasto oli sekä soma että tarkka.

Lastentarhanäyttelyjen jälkeen oli paras Massachusettsin (Bostonin) normaalitaidekoulun näyttely, jonka valmistava-, perus- ja antiikkiosastot olivat lähettäneet mainioita esineitä. Koulua johtavat Ranskan Ihanien taidetten koulun (L'école des beaux arts) läpi käyneet miehet ja koulujärjestelmästä sen huomaa. Se on Yhdysvalloissa muuten yleisesti vallitsevaa taidekäsitystä paljo korkeammalla. Erittäin oivallisia olivat kaavapiirustukset seinä- ja lasimaalauksia varten. Muoto-opilliseen kuvioon oli oppilas niissä liittänyt luonnon-esineitä, esim. köynnöksiä, eläinten päitä, marja- ja hedelmäterttuja. New-Yorkin naisten taideteollisuuskoulun kaavasovitelmat olivat myös erittäin kauniita. Pohjakoulujen kartat, kasviopilliset ja kivennäiskokoelmat sekä muoto-oppi-vihkot olivat huomattavat. Erittäinkin kohopintaiset, profiili- j.n.s. tuotekartat, jotka olivat sekä somat että omituiset. Oppilas piirtää ensin esim. Yhdysvaltojen kartan valtioineen ja alueineen ja peittää sitten jokaisen eri seudun pinnan sillä tuotteella, jota sieltä kulmalta pääasiallisesti saadaan. Maissi, metsäntuotteet, rauta, pumpuli, karja y.m. olivat kekseliäästi edustetut maissijyvillä, päretikuilla, pikkuruisilla rautanauloilla y.m., jotka olivat liimatut kartan kankaasen. Sanottiin tällaisen karttapiirustuksen hyvin huvittavan oppilaita. Kalifornian koulut olivat panneet näytteille täydellisiä kokoelmia täysmuotoisina säilytettyjä vesikasvia sekä hyviä kivennäiskokoelmia. Muoto-oppivihkot olivat melkein kaikki hyviä, vieläpä erinomaisiakin, ja todistivat silminnähtävästi, miten suuri arvo tällä oppiaineella on Ameriikan kouluissa. Oppilasten pahvista tekemät muoto-opilliset luonnokset olivat samoin kiitettävät, mutta käsikirjotusnäytteet olivat huononpuoleisia ja ne pari kolme koulua, jotka olivat lähettäneet käsitöitä näytteille, olisivat poissa pysymällä tehneet viisaammin. Työt olivat, lievimmin sanoen, surkean näköisiä. Mutta käsityöt ja veisto ovat suuren tasavallan kouluissa syrjään työnnettyjä lapsipuolia. Vasta viime aikoina on alettu keskustella siitä, olisiko jokapäiväisellä koululla niistä hyötyä. Erityisillä teollisuus- ja veistokouluilla sitä vastaan oli oivallinen näyttelyosasto, erittäin oli S:t Louisin veistokoulu poikia varten huomattava. Siellä näki hyviä ja arvokkaita esineitä, yksinkertaisesti veistettyjä viivottimia, taiteellisesti sorvattuja pöydänjalkoja, konepiirustuksia ja rautateoksia j.n.e.

Kokonaisuudessaan tuntui näyttely hyvin pieneltä Yhdysvaltojen, sellaisen jättiläismaan näyttelyksi. Mutta matkat ovat siellä niin pitkät, ettei ole kummasteleminen, jos Mainen ja Floridan koulut, kahden viikon matkaa kammoen, eivät ole lähettäneet mitään näytteille.

Näyttelyn tekemä vaikutus oli, niinkuin jo mainitsimme, hyvä mutta ei mahtava. Ameriikan koulut ovat, luullaksemme, oikealla perustuksella, mutta ne tarvitsevat vielä kasvaa ja kehittyä. Ameriikan suurin vaara kasvatuksen alalla, niinkuin muissakin kysymyksissä, lähtee sen erinäisestä asemasta. Sillä ei ole vertaustilaisuutta ja itsetyytyväisyyden kiusaus on siten aina uhkaamassa. Toivottava on, että sen tietoja ja vapautta rakastava, ponteva kansa yhä jatkaa sivistystyötään, eikä seisahdu ihailemaan tähänastisia tekojansa. Kun ajattelee, kuinka nuori maa on ja kuinka paljo vanhalla Euroopalla kuitenkin on siellä opittavaa, niin täytyy myöntää, että Ameriikka ei tosin syyttä ihailisi itseään.