Harriet Beecher Stowe.

Lähellä Mark Twainin suurta, komeata rakennusta on pieni vaaleanharmaa puutalo, huvila sekin, niinkuin kaikki asuinrakennukset Forest Streetin varrella.

Talo on kasvullisuuden helmassa. Kahden puolen kapeata liuskakivillä laskettua tietä, joka kadulta vie rakennukseen, seisoo vienosti suhisevia koivuja. Ruohokenttä on niitetty sileäksi ja tasaiseksi. Sitä kaunistavat loistavat leukoija-, asteri- ja lobeeliarivit, hajupapu aitaukset ja atsaleapensaat hienoine, valkeine kukkineen. Villi viiniköynnös kapuilee pitkin verannan pylväitä.

Kaikki on hiljaista ja äänetöntä. Tuntuu kuin olisi kaikki äänet uuvutettu vaikenemaan. Äänettömyys muistuttaa mieleen sairashuoneen hiljaisuutta. Tämä soma, hiljainen talo onkin todella sairashuone. Täällä viettää Harriet Beecher Stowe kaukana maailman pauhusta viimeisiä päiviänsä. Mainitun suuren naiskirjailijan sisaren kanssa astuimme varhain eräänä kevät-aamuna tähän taloon. Harriet Beecher Stowe on ollut leskenä muutamia vuosia ja asuu yhdessä kahden naimattoman kaksoistyttärensä kanssa; hänen poikansa on pappina eräässä saman kaupungin kongregatsionalisti-seurakunnassa.[25]

Sisar jätti meidät yksin vastaanotto-huoneeseen, mennäkseen tiedustelemaan, voitaisiinko meitä ottaa vastaan. Vaikka asunto ulkoapäin tuntui sairashuoneelta, oli se sisältä aivan kuin pieni taidekokoelma. Huoneen sisustuksessa oli käytetty sinistä ja valkeata väriä, puuaine oli vaaleata. Pianokin oli vaalea ja pianotuolin ompelukset siniset ja valkeat. Samanväriset olivat matot, sohvienpäälliset, tyynyt, jakkarat, tuolit ja seinäverhot. Herttaisessa aamuauringon-valossa näytti huone värineen lempeältä ja rauhalliselta.

Kahdessa kauneilla leikkauksilla koristetussa nurkkakaapissa olivat mrs Stowen kaikki teokset; toisessa olivat koru- ja kansanpainokset, toisessa kaikki muut, ensimmäisestä vähäpätöisen näköisestä Setä Tuomon tuvasta, viimeisiin, uuden-aikuisiin painoksiin, joiden jokaisella luvulla on otsakuva. Tulisijan yläpuolella riippui kirjailijan velivainajan, kuuluisan Henry Ward Beecherin täyssuuruinen kuva, elämän-iloa ilmaisevat kasvot, ajattelijan otsa ja silmät. Häntä vastapäätä riippui toinen kuva: professori Stowen kuva. Hienot, terävät, melkein viekkaannäköiset kasvot sieltä katseli, suun ja silmien ympärillä oli synkkyyttä ja epäluuloa ilmaisevia juovia. Monessa paikassa näkyi pojan kuva; täällä hän oli pienokaisena liehuvassa musliinimekossa, tuossa koulupoikana ja tuolta hän katseli äskenvihittynä pappina. Sitten tulivat lasten lapset, yksin tai ryhmissä, hymykuoppaisia, veitikkamaisesti silmäileviä pikku naamoja, pyyleviä kätösiä.

Useassa paikassa riippui samat naisenkasvot, valokuvana, öljy- ja liitumaalauksena. Se oli lady Byron, jonka takia mrs Stowe hankki itselleen niin monta vihamiestä Euroopassa. Monen muun korkeasukuisen ladyn kuva siellä riippui, olipa vielä pari kuninkaallistakin sukua laskevaa joukossa. Kaikki olivat niiltä ajoilta, jolloin kirjailija oli maineensa kukkulalla, siis abolitsionistiliikkeen ajoilta. Seinillä oli vielä sen lisäksi vähemmän- ja suuremman-arvoisia öljymaalauksia, taiteilijoiden itse lahjoittamia. Pöydillä lojui maailman eri suunnilta tuotuja elehvantinluusta, posliinista, kilpikonnansarvesta ja päärlemosta valmistettuja pikku kapineita, kulta- ja hopeaheluja. Abolitsionistiyhdistysten lähettämiä tervehdyskirjoituksia, kirjeitä ja johtajien valokuvia; kirjailijoiden lahjoittamia teoksia korukansissa; muna-, kivennäis- ja näkinkenkäkokoelmia; Euroopasta ja Ameriikasta koottuja matkamuistoja — sellaista tavaraa oli tukuttain kahdessa, kolmessa huoneessa. Monta täysinäistä kirjakaappia lisäsi tavaran lukua. Kaikki oli vanhaa, entisiltä ajoilta ja Euroopasta oli verrattain enemmän kokoontunut kuin Ameriikasta.

Harriet Beecher Stowe alotti kirjailijaratansa Setä Tuomon tuvalla. Siihen asti hän oli hyvin vähä tunnettu Ameriikassakin. Kustantaja, jolle hän vei teoksensa, kohautti olkapäitään ja selaili välinpitämättömästi käsikirjoitusta. Neekereitä? Se oli karu ja kansalle vastenmielinen aine. Ja käsikirjoituspakka oli paksu. Kirja tulisi olemaan kallis. Mutta olihan tekijä kuuluisan Henry Ward Beecherin sisar. Olihan se edes jotain. Mutta yritys oli sittenkin uhkapeliä. Hän päätti lähettää käsikirjoituksen takaisin, mutta sattui puhumaan asiasta vaimolleen, joka pyysi romaania nähdäkseen. Luettuansa sen, sanoi hän miehelleen: — tiedätkö mitä, tässä kirjassa on rahaa. — Mies mietti asiaa, totteli vaimonsa neuvoa ja "Uncle Toms' Cabin" painettiin hänen viikkolehtensä kaunokirjalliseen osastoon. Pian se ilmestyi kirjanakin ja herätti niin myrskyistä huomiota, että Thackerayn "Vanity Fair", joka tuli painosta samaan aikaan, melkein jäi takapajulle. Sen kuuluisa englantilainen tekijä vastasikin, kun muuan hänen ystävänsä pahotteli asiaa: — no niin, minä teinkin tyhmyyden, kun unohdin pistää kirjaani neekerin.

Mrs Stowe liitti siis kirjallisen toimensa heti alusta yleisölle niin vastenmieliseen liikkeeseen kuin abolitsionismi oli. Moni pappi saarnasi häntä ja orjienvapautusta vastaan, se kun muka "pyrki kumoamaan Jumalan maailmanjärjestystä". Sanomalehdet ja arvostelijat sanoivat hänen kirjaansa hävyttömäksi valheeksi ja sen luonteita tekijän vesipehmeän mielikuvituksen tuotteiksi. Viha, kiukku ja parjaukset kävivät viimein niin valtaviksi, että hänen ystävänsä neuvoivat häntä kirjoittamaan "Setä Tuomon tuvan avaimen", jossa hän julkasi kaikki ne todelliset tapahtumat, sanomalehtien kertomukset orjamarkkinoista ja tunnetuiden henkilöiden näkemät orjienrääkkäykset, jotka olivat olleet pohjana "Setä Tuomon tuvalle."

Tietysti ei se riittänyt mieliä rauhoittamaan. Liian palavaksi oli jo kohonnut se kiihotus, joka päättyi pohjois- ja etelävaltojen välisellä sodalla; naisen ääni ei enää sitä hillinnyt. Mutta kirja ja sen tekijä pysyivät liikkeen keskustana. Mrs Stowe ansaitsi rikkauksia, hänen kustantajansa vielä enemmän. Hänen nimensä oli kaikkien huulilla, vaikka sitä ei aina lausuttu myötätuntoisesti. Siihen aikaan ei Uuden Englannin vaimoilla ollut oikeutta itse hallita ansiotansa. Mrs Stowen suuret teospalkat kuluivat suuren, nopeasti lisääntyvän perheen talousmenoihin. Mies oli, niin kuin ameriikkalaiset sanovat "very clever",[26] mutta arvokkaampia ominaisuuksia häneltä puuttui. Kun vaimo tahtoi tehdä testamentin lastensa hyväksi, kielsi hän sen. Kun tämä kielto tuli tunnetuksi, herätti se Massachusettsin valtiossa, jossa puolisot silloin asuivat, yleistä suuttumusta. Pian sen jälkeen myönsi valtion lakialaativa kokous naidulle naiselle oikeuden ansaittuun omaisuuteensa ja tapausta Stowen perheessä pidetään tämän lakipäätöksen tärkeänä vaikuttimena.

Jokainen, joka yksityisesti tunsi Harriet Beecher Stowen ja näki hänet kodin piirissä, mieltyi häneen. Hän oli lempeä, iloinen, kärsivällinen puolisolleen ja lapsilleen, reipas ja toimiva taloudessaan. Julkisena salaisuutena tunnettiin Ameriikassa, että hänen miehensä oli tavattoman itsevaltainen ja pikkulainen luonteeltaan ja vallitsi perhettään rautakouralla. Hänen vaimonsa oli siitä huolimatta kuitenkin niin rakastava puoliso, että sanoi loppu-iäkseen saaneensa kyllin onnea, kun mies kuolinvuoteellaan tunnusti tehneensä väärin hänelle ja sanoi tautinsa ajalla ruvenneensa hellästi rakastamaan vaimoansa.

Vielä sittenkin, kun mrs Stowe kirjailijana oli liittynyt muillekkin aloille kuin orjuudenvastustajiin, pysyi hän verrattain vähä suosittuna. Vierasta kummastuttaa se seikka, että Ameriikan kirjailijoista juuri niitä kahta, Bret Hartea ja Harriet Beecher Stowea, jotka kenties enin ovat tehneet maansa Euroopassa tunnetuksi, omassa maassa niin vähä käsitetään. Ameriikka on vielä liian nuori, siitä tuntuu vastenmieliseltä tavatessaan itsensä erämaaksi ja kullankaivajain pesäksi kuvattuna. Mutta niin todellisesti, ja uskollisesti tosiasioihin nojaten, vaikka samalla runollisesti, on Bret Harte kuvannut Kalifornian, että joka askeleella siellä luulee tapaavansa tutun paikan. Samoin huomaa vieras tuntevansa jo entuudelta Uuden Englannin[27] mrs Stowen kertomusten kautta. Vanhan, puritaanisen elämän jälkiheijastukset, Uuden Englannin säännöllinen, kirkkoakäypä, kotikutonen, käytännöllinen, toimekas, vakava elämä on mrs Stowessa saanut nerokkaan ja uskollisen kuvaajansa. Oleskele siellä vaan vähän aikaa, niin tapaat elämässä siellä kaikki mitä hänen kirjoissaan olet lukenut: varhaisen aamiaisen vastaleivottuine maissileipineen ja lämpöisine ruokineen, kellorattaan tavalla kulkevan arkielämän, käytännölliset miehet ja naiset, jotka kykenevät yhtä hyvin "naulaamaan maton lattiaan rautakauhalla" (Harriet B. Stowe), kuin anomusehdotuksia kongressille kyhäämään; siellä tapaat nurkkapolitiikin intoilijat, lahkolaisuuden harrastajat, tulojensa lisäämis-kuumeen ... kaikki ne tapaat täällä todellisuudessa, luettuasi ne ensin "Pikkukaupungin elämässä" tai "Sam Lawsonin pikkukaupungin-jutuissa". Mutta Uusi Englanti itse ei niitä näe, nuo kuvaukset koskevat sitä vielä liian läheltä. Kenties se kerran, jahka "Pappismiehen kosinta" ja moni muu mrs Stowen teoksista on muuttunut kallisarvoiseksi kehityskertomukseksi, kenties se silloin oppii huomaamaan lämminsydämmisen tyttärensä arvon. Kerrottiin että mainittua teosta nytkin jo aletaan arvostella oikein. Gladstone, runoilija Lowell, Tennyson ynnä muut kuuluvat olevan sen innokkaita ihailijoita. Sanotaan Lowellin sanoneen vaimollensa: — my dear, missähän kummassa meidän ameriikkalaisten ajatukset silloin olivat, kun ensi kerran luimme tätä kirjaa? Tämähän on paras sielutieteellinen kuvaus puritanismin taistelusta uudempaa uskonnollista katsantokantaa vastaan, mitä Ameriikassa on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. — —

Hiljaa kuljimme huoneissa katsellen Harriet Beecher Stowen suuruuden-ajan muistoja, kunnes hänen sisarensa palasi. Hän näytti surulliselta ja kertoi kyynelsilmin, että nyt oli mahdoton tavata hänen sisartaan, jolla yöllä oli ollut vaikea taudin puuska, niin ett'ei nyt tuntenut ketään omaisistaan.

— Mutta, — lisäsi hän lohduttaen — huomenna on sunnuntai ja oli hän kuinka sairas tahansa, ei hän laiminlyö kirkonkäyntiään, kun Charlie saarnaa. Siellä voimme tavata hänet.

Raskaalla mielellä jätimme kirjailijan päivänpaisteisen ja kuitenkin synkän kodin.

Kun toisena aamuna tulimme kirkkoon, oli se jo täpösen täynnä, sillä vaikka "the Reverend[28] Charles Stowe" on nuori, pidetään häntä pappina erinomaisen etevänä. Sen lisäksi oli kongregatsionalisteilla niin sanottu "lastenpäivä", jolloin pienokaiset kastetaan ja kirkko on kaunistettu kukilla.

Me tulimme varhain, mutta edessämme olevassa penkissä istui jo Harriet B. Stowe. Hänellä oli molemmilla puolillaan kaksi tytärtään, muuan häntä vanhempi naimaton sisar ja miniänsä lapsineen. Tyttäret olivat kauniita, ankaran näköisiä naisia; mustat silmät välkkyivät kummankin valkean hatun alta.

Meidän seurassamme oli kirjailijan toinen sisar, joka nyt kumartui eteenpäin ilmottamaan mrs Stowelle ja hänen seuralaisilleen meidän tuloamme. Nämä kääntyivät ja tervehtivät kohteliaasti, mutta mrs Stowe itse ei liikahtanutkaan. Hän istui kuin kivipatsas, kädet ristissä tuijottaen alttarille. Heti kun poika astui sinne, alkoi äiti katsella häntä. Aamuvirttä veisattaessa nousi hän ensimmäisenä seisomaan ja kääntyi samalla meihin päin, niin että selvästi voimme nähdä hänen kasvonsa.

Niin kalpea ja kuihtunut! Iäkkäältä hän ei näyttänyt, tuskin viittäkymmentä vanhemmalta, mutta kasvonpiirteet olivat veltot ja suupielen-juovat ilmaisivat tylsyyttä. Katse oli sieluton ja harhaileva, sen loisteen oli pitkällinen tauti sammuttanut, tauti oli iholta vienyt verevyyden. Vaikka itse oli kivuloinen hoiteli mrs Stowe niin uskollisesti ja innokkaasti puolisoansa, tämän pitkällistä kuolintautiaan sairastaessa, että hän laiminlöi säännölliset ruoka-ajat, unen ja liikkumiset ulko-ilmassa. Tämä säännöttömyys sekä ankara mielenliikutus miehen kuoleman jälkeen, tuottivat hänelle vaarallisen aivotaudin, jonka seurauksena on ajatusvoiman tylsistyminen ja muiston häiriytyminen.

Virrenveisuu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi seisomaan ja polvistui aina sen mukaan kun jumalanpalvelus vaati, haki itse rukoukset ja virret kirjastaan ja näytti hyvin hartaalta. Mutta heti saarnan alettua tuli hän levottomaksi. Hajamielisesti, toisinaan tuskallisen mielipuolisesti katseli hän ympärilleen, hän käänteli ja liikahteli, availi raamattuansa, painoi sen taas kiinni, kuiskutteli tyttärilleen, jotka tuon tuostakin varottavasti silmäilivät häntä, ja alkoi vihdoin leikkiä vanhimman pojanpoikansa, pienen viisvuotiaan mustatukan kanssa. Hän leikki hiljaa, varkain, mutta ei niinkuin vanhempi ihminen lapsen kanssa, vaan niinkuin samanikäinen toverinsa kanssa. Kesken leikkiänsä hän kerran kääntyi meihin päin, näytti hämmästyneeltä huomatessaan ihan vieraita ihmisiä läheisyydessään ja katseli meitä tutkivasti. Vähitellen tuo tarkastava silmäys muuttui yhä ystävällisemmäksi. Hän ojensi kätensä kirkon penkin yli ja pusersi käsiämme ystävällisesti hymyillen ja täysjärkisen katse silmissä.

Sitte hän taas kääntyi poispäin ja entinen levottomuus alkoi. Useampia kertoja hän karkasi ylös tuskaantuneen, säikähtyneen näköisenä ja tahtoi lähteä kirkosta, mutta omaiset estivät.

Poika ei ollut ollenkaan hänen näköisensä. Hänellä oli yhtäläiset hienot kasvot, tummat hiukset ja silmät, kuin sisarillakin, mutta näytti avomielisemmältä. Hän puhui yksinkertaisesti ja innostuneesti ja suoritti kastetoimituksen viehättävän kauniilla tavalla. Kongregatsionalistien tavan mukaan otti hän jokaisen pienen valkopukuisen kastettavansa, — joista muutamat jo kykenivät käymään — käsivarsilleen ja kastoi hänet sitten maljassa olevalla vedellä. Hänen kasvoistaan loisti isällinen osan-otto antaessaan pienokaisille nimeä, jota kantaen heidän oli taisteltava elämänsä taistelu.

Mrs Stowe katseli hartaasti jokaista poikansa liikettä, mutta heti kastemenojen päätyttyä palasi hänen levottomuutensa. Tuskalliselta tuntui katsella tuota kerran niin selvää, terävää järkeä tylsistyneenä — katsella tuota otsaa, jonka alla niin moni suuri ja ihmisystävällinen ajatus on syntynyt, tuskan ja kipujen synkistämänä. Kun väsynyt ristinkantaja jumalanpalveluksen jälkeen nousi vaunuihinsa, tunkeusi meidän rinnastamme surun ja kaipauksen, mutta samalla helpotuksenkin huokaus.

Lopun päivää vietimme papin hauskassa, iloisessa kodissa, jossa nuori vaimo ja miellyttävät lapset lisäsivät kotielämän suloa. Isäntä itse oli hauska ja herttainen, hän tunsi perinpohjin oman maansa ja Euroopan kirjallisuuden ja puhui lämpimästi ja kunnioittaen äidistään, jonka elämästä hän kertoi monta arvokasta erikoiskohtaa. Mutta kaikki tuntui vaan olevan kirjailijan todellisen, lämpimän, uhraavan elämän kalpeita jälkiheijastuksia. Hänen elin-aikansa näytti jo olevan menneisyydessä, ainoastaan sen varjo oli jäljellä.