Sierra Nevadan runoilija.

— Ette saa lähteä Kaliforniasta Joaquin Hilleriä tapaamatta, — sanoi "The San Fransisco Chronicle"-nimisen sanomalehden tiedustelija lähtökumarruksia noikkaellessaan. — Bret Harte on Lontoossa, häntä ette saa nähdä, mutta Sierra Nevadan runoilija, "kallioinen, lahdelmainen, syvyyksellinen runoilija" Joaquin Miller on kotona.

Muutamia päiviä myöhemmin saimme ystävien toimesta tavata mainitun omituisen runoilijan, joka lienee jotenkin tuntematon Euroopassa, vaikka suurin osa hänen teoksistaan on painettu Englannissa. Hän on syntynyt Kentuckyssä, josta Ameriikassa puhutaan pienellä pilalla aivan kuin meillä Suomessa Sysmästä; — mutta tuli jo 15-vuotiaana Kaliforniaan, samaan aikaan kun kullanhakijat, meksikolaiset ja indiaanit siitä kiistelivät. Hän luki ensin lakitiedettä, oli lyhyen aikaa Oregonissa tuomarina, mutta ei viihtynyt virassaan. Ympärillä vallitseva kirjava seikkailurikas elämä näyttää liian viehättävästi houkutelleen hänen runoilijaluonnettaan. Hän jätti lakimiehen toimen, rupesi kullankaivajaksi, taisteli Yhdysvaltain ja Meksikon välisessä sodassa indiaanien ja sellaisten valkeiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet villiä paljoakaan korkeammalla kannalla. Monta kertaa hän haavoittui, eli, lievimmin sanoen, kirjavaa elämää vuoristossa metsästäjien ja indiaanien kanssa, matkusti sitten Eurooppaan, oleskeli 9 vuotta Englannissa, Itaaliassa, Saksanmaalla, Norjassa, Venäjällä ja joutui lopuksi Pyhälle maalle, jossa oleskeli pitkät ajat Natsareetissa, Jerusalemissa ja muutamissa muissa kaupungeissa. Koko ajan oli hän ahkerasti käyttänyt kynäänsä ja lahjoittanut kirjallisuudelle noin kuusitoista teosta, sekä runomittaisia että suorasanaisia, joissa kuvasi kotimaansa ihanaa, lumoavaa luontoa. Mutta hän ei ole koskaan ollut kansalaistensa lempikirjailijana. Siksi hän on liian hurja, liian intohimoinen, liian satumainen runoilussaan. Sen lisäksi tuli vielä, että muodollisuutta vihaavan runoilijan yksityis-elämä oli melkein säännötön. Vuoron hän oli naimisissa, vuoron naimaton. Välistä oli hänellä mukanaan ihmeen ihana, sekaverinen tytöntynkkä, jota hän sanoi tyttärekseen, välistä hän taas eli ypö yksinään eikä asuinpaikastakaan ollut kellään varmaa tietoa.

Mutta aika kului ja Joaquin Millerin miehuuden-ikä alkoi lähestyä vanhuuden rajoja. Eräs hänen tyttäristään meni miehelään vasten hänen tahtoansa ja murti melkein isänsä sydämmen. Kirjailija muutti silloin rakkaille vuorilleen, osti siellä maatilan, istutti hedelmäpuita, katseli merta ja runoili tähtien tuikkeessa.

Meitä oli neuvottu kirjoittamaan pyytääksemme lupaa luonakäymiseen. Vastaukseksi tapasimme eräänä päivänä maaseudulta palatessamme seuraavat, tavallisen käyntikortin takapuolelle kesyttömällä, jykevällä, epäselvällä käsialalla kirjoitetut sanat, joista melkein joka toisen alle oli vedetty viiva: — "Kävin teitä hakemassa, viedäkseni teidät pieneen kotiini vuoristoon. Olin hyvin pahoillani, kun en saanut teitä tavata. Jos teillä ei ole mitään parempaa ohjelmassanne, niin tulkaa huomenna — luo, sinne saavun teitä tapaamaan."

Tapasimme toisemme määrättynä päivänä Oaklandissa, eräässä pienessä San Fransiskon lähellä olevassa kaupungissa, kahden oivallisen sisaren luona, jotka siellä pitivät kasvatuslaitosta tytöille. Talon joka soppi oli täynnä heleätä päivänpaistetta ja lasten iloista äänensurinaa; luokkahuoneista kuului ahkera hyminä.

Vierashuoneessa istuva Joaquin Miller näytti tämän jokapäiväisen kodikkaisuuden jyrkältä vastakohdalta. Ryhditön, kömpelö, ruma, huolettomassa puvussa, huoleton, välinpitämätön käytökseltään. Hän nousi seisoalleen, tähyellen meihin kummallisilla sinisillä silmillään, katse oli tulinen, mutta samalla sumea. Puristi hitaasti kättämme, kääntyi puoleksi hämillään, puoleksi hajamielisenä poispäin ja istahti tuolillensa kädet polvien väliin likistettyinä. Silmäin ansioksi on luettava, ettei hän tehnyt kerrassaan vastenmielistä vaikutusta. Kasvoistaan hän oli samaa näköä kuin Stuart Mill, joka, vaikka olikin suuri ajattelija, ei loistanut ruumiillisella kauneudellaan. Iho oli punakka, otsa kalju ja niskassa riippui vaalea, kankea hiustupsu. Mutta silmät olivat imeneet itseensä kaikki merkit, joista voi arvata miehessä asuvan runoilijaluonteen ja sen aina riehuvat intohimot, levottomuuden, kaipauksen ja surumielisyyden. Ne silmät olisivat toisissa kasvoissa olleet kauniit. Nyt ne olivat ainoastaan omituiset.

Ottamatta aluksi keskusteluun vähääkään osaa, katsahti hän äkkiä meihin ja kysyi vakavasti: — voitteko oikein hyvin? — Tämän kummallisen kysymyksen lausuttuaan, alkoi hän puhua katkonaisesti, mutta hyvin omituisesti. Hänen liikkeensä olivat kulmikkaat ja tottumattomat, aivan kuin iäkkään vanhanpojan, joka ei ole tottunut olemaan naisten seurassa tai yleensä ihmisten joukossa. Harvoin hän katsahti puhelutoveriinsa, mutta ajatukset näyttivät vähitellen sulavan hänessä ja tulvasivat sitten omituisina, lyhyinä, sattuvina lauseina ilmoille.

— Minä asun korkealla Sierra Nevadan harjalla, — sanoi hän. — Niin korkealla, että kuulen kuinka tähdet raapivat maata, sen kiertyessä akselinsa ympäri. Plato sanoi, että me, yksinäisyyden rakastajat, olemme joko jumalia tai villipetoja. Minä olen peto. Minä olen villi — peto, — kertoi hän hitaasti, katseli käsiään ja väänteli niitä hermostuneen tavalla. — Minulla ei ole siellä muuta kuin meri, kuu, tähdet, vuoret ... ja viisituhatta hedelmäpuutani.

Hänen rumat kasvonsa kirkastuivat.

— Viisituhatta hedelmäpuutani! Voitteko aavistaakkaan, kuinka paljon työtä ne vaativat? Ja minä olen itse työssä aamusta iltaan joka päivä. Katsokaa minun käsiäni! Näettekö, että niissä on kovan työn puremia merkkejä, kovia känsiä, arpia, merkkejä.

Hyväillen hän siveli suurta, mutta siromuotoista kättään, joka oli runsaskarvainen, niinkuin kaikkien ameriikkalaisten kädet ovat.

— Minulla on kaikenlaisia hedelmäpuita. Minulla on öljypuitakin. Tiedättekö, että öljypuulla vedenpaisumuksen ajoista asti on kyyhkysen harmaat, silkkihienot untuvat lehtiensä alapuolella? Pidättekö öljypuusta? Se on pyhä puu. Minä olen itse niitä istuttanut... Te tulette pohjasesta! Teillä ei ole öljypuita...

Tiedättekö, että Jumalalla on siniset silmät? Sen olen keksinyt. Pohjan kansat ovat voimakkaimmat maan päällä. Ne kestävät lunta, vilua, pimeyttä. Kaikilla niillä on siniset silmät. Jumala on voima ja hyvyys. Jumalalla täytyy olla siniset silmät.

Hän näytti riemuitsevalta, kohotti sitten etusormensa vasemmalle ohimolleen ja huokasi syvään.

— Tämän arven sain Meksikon sodassa. Tiedättekö että me täällä Kaliforniassa edistymme kuolevien kansojen ruumiilla? Matkustelkaa Kaliforniassa ja Meksikossa, niin tapaatte joka askeleella kuolevia kansoja — indiaaneja ja meksikolaisia. — Indiaaneja ja meksikolaisia, — lausui hän taas uudestaan. Sitten kumartui hän eteenpäin ja sanoi puoli kuiskaamalla, salaperäisellä äänellä: — tiesittekö, että ne ovat kuolevia kansoja? — Kaliforniaa minä rakastan, — jatkoi hän yksitoikkoisesti, mutta se rakentaa kehityksensä kuolevan korven povelle. Minä rakastan sitä. Rakastan vuoriamme, rypäleitämme, mertamme. Rakastatteko te merta? Merikipeäkö? Olette merikipeä? Minä annan teille ehdottomasti parantavan apukeinon. Se on amuletti, pieni Pyhän Annan kuva, ja se suojelee meritaudista. Saatte sen minulta ja sitten keinutte aivan kuin enkelien siivillä kannettuna takaisin kotimaahanne.

Hänen puheessaan oli harvinaisella tavalla sekotettuna satumaisia mielikuvitteluja, omituisuutta, arkuutta ja itsetietoisuutta.

Päivälliskello keskeytti keskustelumme ja tyttöjä tulvi sisään. Miller vaikeni heti ja näytti etanan tavalla vetäytyvän kuoren alle piiloon, mutta muuttui vähä arveltuaan taas entiselleen. Nuorten verevät kasvot tuntuivat elähyttävän häntä. Eräälle vaaleanveriselle, kultatukkaiselle tytölle hän sanoi hyvin vakavasti: Miss E., teidän täytyy kammata päivänpaiste pois tukastanne. Teillä on liian paljon päivää hiuksissanne.

Koko päivällis-ajan saneli hän herkeämättä omituisia huomautuksiaan. Pysyen järkähtämättömän vakavana, ei hän kertaakaan edes hymyillyt, vaikka muut pöydässä olevat tuon tuostakin purskahtivat nauramaan. Hänen silmänsä eivät näyttäneet tietävän suun sanelemista sukkeluuksista mitään. Ne pysyivät koko ajan surumielisen, aran ja haaveksivan näköisinä.

Jälkeen puolisen ehdotti hän, että lähtisimme ajelemaan.

— Minä vien teidät erään ystäväni luo, — sanoi hän — erään ystäväni luo, joka asuu paratiisissa. Hänellä on suloinen, nuori vaimo ja te saatte syödä mitä mehevimpiä päärynöitä.

Hevonen oli laiha, koleajäseninen villipeto, sekin. Ajoimme kevytlehväisten pippuripuiden alatse ja siniviheriöitä eukalyptuskujia myöten. Siellä täällä näkyi puiden välistä vilaus merestä tai Sierra Nevadan punervista kalliohuipuista.

Miller oli parhaalla tuulellaan. Koko hänen runoilijaluonteensa oli kiintynyt ja rakastunut Kalifornian omituiseen kauneuteen ja hän ylisti sitä sointuvin, hehkuvin sanoin. Kalifornialaisten rahan-ahneus tuntui katkerasti harmittavan häntä.

— Ovathan ne kelpo ihmisiä, mutta halpaa lajia, hyvin halpaa. Dollarit ja centit vaan mielessä. Hän kiristi ohjaksia ja pysäytti hevosensa. Ilosta loistavin kasvoin hän näytti erään sumuisen vuorijonon korkeimmalla huipulla pilkottavaa, vaaleata täplää ja sanoi: — tuolla on minun kotini. Se on pieni ja mitätön, mutta minä saan sen työlläni vielä kerran suureksi.

Hän alotti pitkän haaveksivan luonnon-ylistyspuheen, vastauksia odottamatta. Kaikki, mikä ei suoraan luonnosta voimaansa ime, sortuu. Kalifornia, Ameriikka, tulee vielä kerran katkerasti katumaan rahanhimoansa, joka on houkutellut sen halveksimaan luontoa ja kohtelemaan sitä aivan kuin palvelijaa. Useimmat Ameriikan runoilijat on se vika turmellut ja viimeksi on Bret Harte astunut samoja jälkiä. "Gabriel Conroy" on mahtava, mutta Bret Harten viimeiset teokset todistavat, että kirjailijan taas pitäisi päästä lähemmäksi maa-emoa. Eikä Ameriikka ole yksin tämän kiusauksen uhrina. Euroopassakin se turmelee runoilijoita. Jos Tennyson olisi levännyt lähempänä luonnon puhdasta, äidillistä helmaa, ei hänen vaimoansa nyt sanottaisi lady Tennysoniksi.

Hevonen seisahtui pienen talon eteen, jonka viheriäiset akkunaluukut olivat tiviisti suljetut, niinkuin kaikki Kalifornian talot kuuman vuoden aikana. Sen ympärillä kasvoi taatelipalmuja ja reheviä hedelmäpuita, joiden oksat notkuivat tuleentuneine hedelmineen. Japanilainen palvelija vei meidät talon emännän, pienen, mustatukkaisen kaunottaren luo, joka tarjosi meille teetä ja Millerin lupaamia, meheviä päärynöitä.

Miller oli äänetön, mutta katseli nuorta rouvaa suopein silmin. Koko Ameriikassa tiedetään, kuinka usein kauniit kasvot ovat häntä hurmanneet ja kuinka paljo onnettomuutta se taipumus on tuottanut hänelle itselleen ja muille.

Mutta nyt istui hän tyytyväisenä nojatuolissaan, maisteli teetänsä ja nautti. Kerran hän sanoi: — oletko oikein onnellinen, Daissy? Oikein onnellinen, — vakuutti rouva hymyillen.

Miller huokasi leikillisen hartaasti ja sanoi: — hän on onnellinen. Hänellä on mies, oikea mies puolisona.

Kerran hän näytti pientä valkeata kukkaa nappilävessään ja sanoi: — tiedättekö, minkätähden tätä kannan? Sentähden, että se kasvaa teiden varsilla. Me olemme molemmat olleet pölyssä — päätään nyökäten — pölyssä.

Vieraissaolomme päättyi hyvin äkkiä, sillä Billy näytti tulevan pelottavan kärsimättömäksi. Paluumatkalla ryhtyi Miller uudestaan äskeiseen puhelutapaansa ja jatkoi äänekkäitä ajatuksiaan hämmäilemättä ja kuitenkin arostelevalla tavalla.

— Minä en paljon lue. Elämä opettaa paremmin kuin kirjat. Minulla ei nykyään ole juuri ollenkaan kirjoja. Vaan raamattu. Ihmisistä minä enin opin. Katsokaa ympärillenne! Ihmiset ovat hyviä. Ei ole ainoatakaan, joka ei ole hyvä tai koeta olla hyvä. Kun olin Pyhällä maalla ... tiedättekö, että olen ollut Natsareetissa? Niin olen. Ja nyt minä parast'aikaa kirjoitan Vapahtajan historiaa niiden suusanallisten kertomusten mukaan, joita siellä kokosin.

Niin hän jatkoi puhettaan siirtyen aineesta aineeseen, kunnes tulimme rautatien asemalle. Eräästä rautakaupasta lähetetty mies toi Millerille käärön laskuja ja vaikka äsken olikin puhunut halveksien dollareista ja centeistä, näytti Miller nyt olevan ankarasti huolissaan niiden takia. Me erosimme kiiruumman kaupassa toisistamme ja ennenkun juna oli vielä liikkeelle lähtenyt, näimme hänen jo astuvan rautakauppaan. Hyvästi jättäessään oli hän äkkiä tullut vakavaksi ja sanonut: — onko siellä teidän maassa hyvin kylmä? Tietysti siellä on. Kuinka kummallista!

Jos on vaan vähänkin aikaa Joaquin Millerin seurassa, huomaa heti hänen oikullisen, omituisen luonnonlaatunsa ja kirjailijalahjansa. Ei ole kummakaan, että kolme vaimoa on pitänyt yhdys-elämää hänen kanssaan mahdottomana. Toisen vaimonsa, lahjakkaan ja yleisesti arvossa pidetyn naisen, hän jätti, selittäen, ettei pystynyt kirjoittamaan, kun vaimo ja lapset pyörivät ympärillä. Kun hänen vanhin tyttärensä tuli täysikasvuiseksi, määräsi isä hänen joko menemään luostariin tai rupeamaan näyttelijäksi, "sillä hän ei voinut tytärtään elättää."

Voisi täyttää kirjoja niillä, sekä tosilla että tehdyillä jutuilla, joita hänestä on liikkeellä. Epäilemättä on hänen yksityis-elämänsä vaikuttanut vahingollisesti yleisön mielipiteeseen hänen kirjoistaan. Millerin teoksilla on kuitenkin suuri kaunotaiteellinen arvonsa. Hän on paremmin kuin moni muu käsittänyt Kalifornian ja Lännen luonnon. Hän on tunkeutunut noiden mahtavien vuorten sydämmeen, joiden rinteillä kasvaa hehkuvia rypäleitä ja terävillä huipuilla ikuinen lumi kimaltelee. Hänen kielensä on värikästä, mehevää, pontevaa, ja runollisen vienoa. Kauneimmat ovat kenties "Lauluja Sierra Nevadalta"-nimiset runokokoelmat, joita hän itse surumielisesti sanoo "kesäiseksi Toukokuukseen". Ne ilmestyivät, näet, kun runoilija jo oli jättänyt nuoruuden iän taakseen. Hän kertoo runoissaan samaa, kuin Bret Harte suora sanaisesti, ja paljo on näillä kirjailijoilla yhteistä, vaikka ei suinkaan voi sanoa toisen toistaan matkivan. Kumpikin heistä tahtoo välttämättä pitää naista salaperäisenä, selittämättömänä "vaistiyhdistelmänä", välistä he kuvaavat häntä polvillaan hartaan jumaloimisen esineenä, välistä katkerasti ivaten. Ameriikka odottaa suurta runoilijaansa. Sillävälin se luo huvikseen edelläkävijöitä, enimmäkseen sen omaa lujaa luonnetta vastaavaa, omituista lajia.